Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
En autohittaa kenenkään hahmoa näin pahasti, vaan tarina on koordinoitu Nellyn kanssa ja hyväksytetty ennen julkaisemista. 😀
Ennen virallisia raskausuutisia
Mitähän se minun poikani touhusi huoneessaan? Itkuhälyttimestä kuului omituista hönkäilyä ja piipitystä. En olisi millään viitsinyt nousta. Jos hän ei kunnolla itkisi, nukahtaisikohan hän itsekseen? Jos hän jokelteli sittenkin unissaan? Illalla oli mennyt myöhälle. Nelly nukkuisi aamun, joten voisinkohan herättää hänet katsomaan vauvaa..? Ei, sitten poika oppisi, ettei isi rakasta, ja Nelly luulisi, että joutuisi tekemään kaiken yksin. Pakko oli nousta. Kierähdin vielä halaamaan nukkuvaa Nellyä.
Paitsi että ei Nelly nukkunut, vaan yritti itkeä mahdollisimman hiljaa, eikä minulla ollut mitään itkuhälytintä pojasta puhumattakaan. Ulkona oli pimeää, eli en ollut voinut nukkua ihan loputtoman kauaa vielä. Tallin edustan liiketunnistinvalo oli mustana.
”Nelly…” yritin mumista parhaani mukaan Nellyn selälle, mutta en saanut selviä äänteitä tuotettua.
”Ei täs mitää”, Nelly vastasi kirkkaammin ja tukkoisemmin. ”Mee vaan kulta takas nukkuun.”Miten houkutteleva tarjous se olikaan sinä yönä. Miten ihanaa olisi painaa päänsä takaisin tyynyyn ja murehtia vasta aamulla. Me molemmat kuitenkin tiesimme, ettei kukaan normaali ihminen niin tekisi. Kampesin siis Nellyä olkapäästä sen verran, että hän suostui kääntymään. Hän painoi märät kasvonsa kaulaani vasten.
”Haluakko sä puhua siitä?”
”En.”Ihan hyvä. Tiesin, mitä Nelly itki: hän oli alusta asti itkenyt sitä aina välillä. En osannut lohduttaa häntä, enkä aivan edes ymmärtänyt häntä. Vauvahan oli maailman paras uutinen. Oma lapsi oli pelottavin asia, jonka saatoin kuvitella kaikkine vaikeuksineen ja vastuineen, mutta samalla tiesin, ettei maailmassa ollut mitään parempaa. Minun onneani ei varjostanut kuin Nelly suruineen. Pelkäsin, että hän päätyisi kuitenkin aborttiin, enkä uskaltanut edes puhua asiasta. Pelotti, että vauva kuolisi — ja pelotti, että puhuisin hänet tekemään jotain sellaista, mitä hän ei halunnut tehdä. Toisaalta olin myös varma siitä, että kun vauva syntyisi, Nelly lopulta lähtisi. Tonttini ja peltojeni rajojen sisäpuoli saattoi olla minulle koko maailma, mutta Nelly halusi varmasti jotain isompaa ja hienompaa. Edes Otsonmäen, Etelä-Pohjanmaan tai Suomen rajat eivät olleet Nellyn koko maailma, ja vauva sitoi vanhempansa ainakin jollain tavalla kotiin ja ikuisiksi ajoiksi itseensä, vähän toisiinsakin. Sisälläni viilsi aina, kun ajattelin, miten Nellystä oli kamala eikä ihana ajatus, että minä ja hän olisimme ikuisesti pienen pojan vanhemmat.
”Mä vaan tiiän ettei musta oo äidiksi”, Nelly pihisi todella korkealla ja hysteerisellä nuotilla kuiskaten, vaikka oli juuri sanonut, ettei halunnut puhua asiasta. Tunsin miten sydämeni murtui vähän lisää, mutta silitin hänen käsivarttaan.
”Miksei?”
”Mä en oo koskaan pitäny edes vauvaa sylissä!” Nelly pihisi aina vain kauhistuneempana.
”No, sei oo mikää ongelma. Tiäräthän sä sen.”
”Mä en jaksa hoitaa sitä, mä en pysty hoitaan sitä, mä en muista ruokkii sitä, mä väsyn, talvet on muutenki vaikeita, mitä jos mä pudotan sen? Mitä jos mä laitan vahingossa suolaa sen silmiin??”
”Rauhootu. Me hoiretahan sitä yhyres. Äitee tuloo varmahan sekaantumahan asiahan heti kun sille sanoo. Tuaa sulle jotaki tyrnimehua aiva silimät kiiluen jotta saat jotaki elintärkiää vitamiinia. Varmahan me väsytähänki siihen, mutta eikö kaikki vanhemmat? Se kuitenki kasvaa koko aijan, emmäkä me yksin oo eres keskenämmä sen kans.”
”Mä unohdan sen varmaan yöks vahingos ulos vaunuihin ja se kuolee…”
”Sitte mä tuan sen sisälle. En mä anna sen vaunuuhin kualla.”
”Säki unohdat…”
”Sitte se huutaa kovaa jotta mua että jätä! Se on sun poikas kumminki. Sillon varmahan tervehet keuhkot.”Nelly naurahti ja niiskutti. Hän huojutti itseään sen merkiksi, että minun kuului tuudittaa häntä, sillä hän oli jo rauhoittunut sen verran, että voisi jatkaa murehtimistaan nukuttuaan ensin. Ajattelin, että keskustelu oli jo ohitse. Tuuditin Nellyä ja annoin silmieni painua kiinni… Nellykin rentoutui… Olin jo melkein unessa, kun tunsin hänen jäseniensä jäykistyvän uudelleen.
”Eetu”, Nelly kuiskasi yhtä kimeästi kuin aluksi.
”Mhh?”
”Mitä jos se on oikeesti poika?”
”Mitä sitte?”
”Mitä jos se on niinku sä ja Leevi? Äitis sano et teillä ei ollu katos lamppuja moneen vuoteen ku te pelasitte ne alas? Mä en osaa leikkiä poikien leikkejä. Eetu mä kasvatan kieroon sen lapsen!”
”Sinet osaa leikkiä poikaan kans? Vaikka tootta oikeen ryskööhenkiä Hellon kaas?”
”No niin no joo…”
”Ja noli muute Milla ja Leevi kekkä pelas ne lamput alaha. Yhtä lailla ne flikakki osaa kun poijjat. Tämäki varmahan pelaa lamput katosta joskus, mutta sitte ollahan iliman lamppua niin kauan jotta mä eherin hakia halapahallista uuren. Jos se pelaa lamput katosta niin päästähänpä muutaman vuaren päästä kattomahan kuinka sen joukkue voittaa lentopallopeliä Härmää vastahan. Helloki tuloo ja taputtamisen sijaan se hakkaa kuule sankoa kannustukseksi niin lujaa jotta sitä sun pitää enemmän peliätä kun lamppuja.”Nelly nauroi taas, mutta alkoi sitten itkeä uudelleen voipuneesti. Nousin toisen kyynärpääni varaan, jotta pystyin pyyhkimään hänen kasvojaan. Millä saisin vakuutettua hänelle, että huolista kauheinkin pieneni edes hieman, jos nukkuisi ja söisi kunnolla? Yhtäkkiä Nelly otti minusta sellaisen kuristusotteen, että pelkäsin litistäväni vauvankin kuoliaaksi, vaikka ei se ollut vielä juuri minkään kokoinen.
”Mitä jos sä lähet?” Nelly ulvaisi niin että kiitin mielessäni onneamme, että Noa nukkui yleensä sikeästi. ”Mä en pärjää oikeesti yksin sen kanssa, mä en voi olla yyhooäiti tän ikäsenä! Tai ikinä! Niin pienelle!”
”Mihin? Pois? Mihinkä mä ny menisin? Minkä tähären?”
”Mä en pysty kasvattaan mitään lasta yksin Eetu!”
”Hei, katto ny mua. Oikiasti. Luulekko sä aiva torella jotta molisin johonki menos? Jättääsin teirät?”
”Meidät…”Nelly hellitti otettaan sen verran, että pääsin siirtymään hänen päältään hänen vierelleen. Minua ei nukuttanut enää yhtään, mutta Nelly näpersi taas rauhallisempana t-paitani hihansuuta. Silittelin hänen selkäänsä ja tuijottelin kattoon. Nelly oli peloissaan. Kun ihminen pelkäsi, hän mietti mahdottomuuksiakin. Ei Nelly oikeasti ajatellut, että minä olisin sellainen, joka lähtee. Eihän..?
Nelly haukotteli. Hän asetteli käsivarteni kuin tyynyn paremmin päänsä alle. Sitten hän tarttui t-paitaani kaksin käsin ja pyyhki naamansa siihen niin että hänen nenästään tai silmistään kuului natinaa. Hän hengitti syvään. Aikoi selvästi nukahtaa.
”Nelly?”
”No?”
”Emmä lähäre mihinkää.”
”Joo kyl mä oikeesti sen tiiän.”
”Ekkä sä oikiasti paa sualaa vauvan silimihin.”
”Mä näin unta et mä laitoin.”
”Mitä sitte tapahtu?”
”Mä aloin itkeen. En mä tiiä miks mä laitoin suolaa sen silmiin. Mut jotenki mä olin laittanu. Ja sit mä pelkäsin et se kuolee. Enkä mä sit kestäny et mun olis pitäny elää ilman sitä. Se oli ihan avuton ja mä tein sille sellasta vaikka oikeesti mä halusin vaan suojella sitä. Sit kun mä heräsin niin mä aloin miettii kaikkee et mä en osaa hoitaa sitä mut mä en pärjää ilman sitä sit enää ja mitä jos — hei, onko meillä kuinka paljo maitoo?”
”Siis — mitä? Maitua? Lehemänmaitua?”
”Nii.”
”No en kyllä yhtäkkiä tiärä.”
”Mä haluan tehdä pannukakkuja aamulla ja kertoo kaikille silleen virallisesti et meille tulee vauva. Et jos ei oo maitoo niin se ei hirveen hyvin onnistu. Niin voisitko herättää mut hakeen maitoo aamulla, jos siellä ei oo?”Puristin suuni viivaksi ja silmät kiinni. Meille tulee vauva.
”Kerrotahan päivällä ennemmin”, sain kuiskattua ja tunsin miten Nelly hymyili, vaikka niiskuttikin vielä vähän.
-
Alkurapukauden ohjeita
Pureskelin keltaisen lyijykynän päätä kirjoituspöydäksi hieman liian korkean ruokapöydän ääressä ruokasalissa ja tunsin olevani taas koululainen. Olin aina vihannut koulua. Alusta asti. En ollut meinannut millään oppia lukemaan, ja kun lopulta olin oppinut muuntamaan kirjoitetun tekstin ääneen puhutuksi, minun oli ollut vaikeaa ymmärtää siitä mitään. Vieläkin lukeminen oli niin vaikeaa, että välttelin sitä ja vein vähänkin pidemmät ja virallisen näköiset kirjeetkin Hellolle, jotta hän kertoisi, mistä niissä on kyse. Nyt kuitenkin luin. Sisulla. Tavasin hitaasti ja yhä uudelleen samoja tekstikappaleita kannettavan tietokoneen näytöltä ymmärtääkseni niistä edes jotain. Ne kuitenkin vilisivät pitkiä ja merkityksettömiä sanoja. Kirjaimet sekoittuivat keskenään ja vaihtoivat paikkaa. Rivit aaltoilivat ja hyppelehtivät. Turhautti, mutta sen sijaan että olisin hakannut nyrkeillä pöytää ja potkinut sen kumoon niin kuin yläasteella, raavin vain kihelmöivää niskaani ja jatkoin lukemista. Kuvatekstit olivat kaikkein hankalimpia, sillä vaikka ymmärsin jotain kuvista, tekstit eivät tuntuneet liittyvän niihin ollenkaan.
Millalla oli ollut vauvoja, jotka nyt olivat jo isoja lapsia. Olin pitänyt heitä sylissä heti synnytyslaitoksella. Osasin varoa, ettei vauva taita niskojaan. Minulla oli oman käden kokemusta siitä, miten vaippa vaihdetaan. Siihen se sitten jäi. Olin valvonut öitä surren salaa Nellyn tekemää aborttia, mutta kun hän oli päivällä ilmoittanut, ettei teekään sitä, olin alkanut opiskella. Olin aloittanut kirjaston sivuista, mutta en ollut osannut etsiä vauvakirjoja, joten olin päättänyt delegoida sen työn Hellolle, joka kuitenkin tiesi jo kaikesta kaiken, Nellyn kanssa kun paljon liikkui. Olin siirtynyt Googleen ja yrittänyt selvittää, mitä kaikkia lääkärissä käymisiä alkuraskauteen liittyi. Välillä huomasin lukevani vahingossa koirien raskaudesta niin, että en huomannut sitä monen tekstikappaleen aikaan käsittämättömien virkkeiden takia.
Looginen ratkaisu olisi ollut soittaa äidille. Äidillä on ollut vauvoja: minä, Leevi ja Milla. Äiti on hoitanut muidenkin vauvoja. En kuitenkaan halunnut loppujen lopuksi kertoa äidille vielä, koska sen verran minäkin ymmärsin, että tässä vaiheessa raskaus voisi helposti keskeytyä. Sitä paitsi Nelly ei ollut iloinen vauvasta, vaan niin ahdistunut ja peloissaan, että itki öisin. Senkään takia en halunnut soittaa äidille. Itse en osannut päättää, olinko surullisempi Nellyn takia vai siksi, että pelkäsin jääväni vauvan kanssa kahden. Kyllä minä varmasti vauvan kanssa selviytyisin, kun olisi pakko. Tekisin kovemmin töitä ja yrittäisin löytää sille hyvän hoitajan kotiin. Jos kaikki menisi hyvin, minusta tulisi isä. Se oli niin hienoa, että selviäisin kaikesta, mitä sellainen rooli toi mukanaan. Ajatus Nellyn menettämisestä kuristi kurkkuani ja huomasin, että olin taas lukenut samaa sanaa uudelleen ja uudelleen ymmärtämättä sitä. Alkioruskan oireita. Alkurikkauden oikeita. Alkurapukauden ohjeita. Alkuraskauden oireita!
Tietenkin sattui, että Nelly jutteli ajatuksistaan mieluummin ja enemmän Hellon kanssa kuin minun. Yritin ajatella, että oli pääasia, että hän jutteli edes jollekulle, mutta toisaalta olisin halunnut häätää Hellon kotiinsa. Tuntui, että hän ja Jerusalem olivat muuttaneet sohvallemme. Hello oli tuonut mukanaan jopa jättirepullisen vaatteitaan ja nuhjuisen suosikkikitaransa. Kun hän istui iltaisin Nellyn vierellä sohvalla toinen käsi kitaransa kaulalla niin kuin aina, kummankaan katse ei sanonut minulle, että mene pois. Silti koin, ettei minua kaivattu tai tarvittu olohuoneessa ja aloin maleksia tallissa yhä myöhempään. Satulat, suitset ja muut värkit eivät ole olleet milloinkaan yhtä kauniissa järjestyksessä, vaikka Oskari järjestikin aina yhteiset tavarat luonnottoman suoriin riveihin.
Huomasin päässeeni tekstissä taas kappaleen eteenpäin ymmärtämättä mitään lukemastani. Hieroin molemmilla käsilläni silmiäni ja painoin tietokoneen läppän kiinni. Pitäisi keksiä jokin toinen tapa. Mistä minunlaiseni, joilla oli vain hämärä käsitys raskaudesta ja vauvoista, saivat tietonsa, kun eivät voineet kysyä keneltäkään, eivätkä pystyneet lukemaan itse vaikka kuinka yrittivät?
-
Ai je siitä se lähtee! Miten paljon enemmän mua aina jännittääkään muiden kisat, kun tuntee hahmot, hevoset ja niiden tarinat. Joskus vuonna ysiysi eka laatispalkinto oli vissiin aika siistiä, mutta nyt kun vaihtoehtona on tarinoiden seuraaminen, eihän perus arvontasijoitukset ole yhtään mitään. Vaikka hehe Sannista onkin vaikea pitää ihmisenä aina välillä, hahmonahan me tykätään siitä ja mä ainakin toivon sille menestystä ihan koska tunnen sen tarinan. Toisaalta jänskättää, että tuleeko siitä mahdollisesti sietämätön, jos Nanalla ja sillä sattuukin menemään ihan yli odotusten. Mitä jos ne vaikka voittaa? Jos ne sijoittuvat häntäpäähän, en usko että ihan hirveän suuria yllätyksiä on luvassa. Sanni saattaa olla vaikka minkämoinen, mutta ei musta sellainen, joka syyttäisi ponia. Tai kauheasti rypisi itsesäälissä. Kenenköhän vika se on, jos tulisi kämmi?
-
Vitsi mikä kuva! Mä tuijotin joskus ihan sikakauan Hukkasuon Lefun kuvaa, kun ihailin miten sinne oli jaksettu tehdä jehuja taakse tollasiin asentoihin ja kaikkea, ja nyt tuijotan samaa tässä. Ihan siis siitä lähtien miten taustallaolijat tunnistaa, ja jopa niiden persoonallisuudet etenkin istumistyyleistä. Niklaskin on niin varma otteissaan ehkä just siks, että sillä on nyt luotettavia neuvonantajia paikalla. Ja mä en kes-tä miten monta kertaa mä oon itse mielikuvissani tuijottanut tota kenttää ja tota takana olevaa metsikköä ja hakoja ja kaikkea ja nyt näen sen ihan näytöllä asti. Ai että kuulkaa haluan taas niiiiiin kovaa Hopiavuoreen. Tää on mun lempikuva aikoihin, enkä osaa päättää mistä se johtuu eniten. Siitä että tunnistan hahmot ja taustallakin heiluu heeboja ja hobusia? Siitä, että tunnistan maiseman? Siitä, että viitsit tehdä toisen omistamasta hepasta kovalla työllä kuvan? Aijje.
-
Aijai Nellyn mieli on muuttumassa. Vaikka varmana on edessä vielä ties mitä epäröintiä, odotan innolla, tapahtuuko hahmokehitystä Nellyn ehkä ottaessa vielä pikku hiljaa äidin roolin. Siihen rooliin on meinaan kasvamista niin keksityillä kuin oikeillakin äidillä, koska onhan se nyt tärkeä ja vastuullinen rooli!
Uutisia kertoessa Nellyn ja Eetun työnjako kuvastaa hauskasti sitä, millaisina vanhempinakin nämä kaksi kuvittelisin, jos vauva putkahtaisi nyt tyhjästä. Eetu olisi tällä hetkellä osallistuvampi isi, joka olisi niin ylpeä lapsestaan, että mainostaisi sen ensimmäisiä konttauskokeiluja yhtä huumaantuneena kuin nyt vauvauutisia. Ja kun sanat eivät enää riittäisi, hän touhuaisi mitä tahansa, vaikka hakisi sitä keksipakettia, ettei räjähtäisi. Nelly puolestaan, joka muuten on kova tekemään ja touhuamaan, olisi tällä hetkellä arempi tarkkailija, joka ehkä voisi pelätä vauvan menevän rikki.
Eetu on varma, että sieltä tulee poika. Mua taas jännittää ylikovaa, että mikä sieltä onkaan tulossa, ja millainen tyyppi se mahtaa olla!
-
Onneksi meillä on toi Nelly! Se ei ole aina huomaavaisin tyyppi, eikä edes kohteliain, mutta se on luonnostaan jotenkin hyvä ihmisten kanssa ja uskaltaa kysyä silloinkin kun kaikki muut ei välttämättä uskalla.
Sulla on erityisen hyvää kuvausta siinä kohdassa, kun Hello tulee. Tykkään tosi paljon siitä ilmaisusta, kuinka ääni tulvii. Muutenkin me tunnistettaisiin 100% todennäköisyydellä, kuka sieltä mahtaa tulla, kun me saadaan paitsi kekseliäs, myös helposti tunnistettava auditiivinen vihje ja heti perään visuaalinenkin.
Pallonheittely on myös musta onnistunutta. Nyt tässä on moneen suuntaan sellaisia avauksia, että jos jonkun hahmo tarttuu Jannan ehdotukseen, hän saa siitä myös jotain itselleen. Et ole roolittanut valmiiksi tulevia näytöksiä sillä tavalla, että vastapelaajan hahmon olisi ”pakko” ottaa vaikkapa Jannan kuuntelijan rooli, vaikka sekin on tajolla. Yhtä lailla tarjolla on myös ihan vain ratsastuksen ohjaamista ja siitä puolivälistä kevyempää hevosten kautta bondaamista Marshallille ja Nellylle. Niklaksella puolestaan on mahdollisuus halutessaan esittää, kuinka vaatimattomasti, riehakkaasti, ylimielisesti, innostuneesti tai sekopäisesti hän julkisesti menestykseensä suhtautuu. Jopa Hellolle on tarjolla vitsienkerrontaa.
-
Oih Niklas I feel you bro. 😀 Alussa tästä aistii kisajännityksen niin hyvin erilaisten yksityiskohtien, niin kuin räpyläkäsien ja hankaavien kenkien kautta. Erityisen paljon muhun vetoaa se pikku hetki, kun edellinen ratsastaja lopettaa ja sitten olisi oikeasti se oma vuoro. Vitsit suurin osa ihmisistä on varmaan kokenut sen jossain vaiheessa, kun sydän oikein jysähtää. Siinä on poka epätosi olo, oli sitten menossa ratsastuskentälle, koiranäyttelykehään tai vaikka oppilaiden eteen puhumaan ihan ekaa kertaa. Siinä vaiheessa ei enää räpyläkäsiä niin tunnustella. Ei tunnustella oikein mitään.
Tykkään myös lopusta ja samastun siihen. Kun ekan kerran hyppää korkealta kalliolta veteen tai vetää sen kehänsä kunnialla, se on päästävä tekemään uudestaan! Eka kerta menee sumussa ja korvat soiden, mutta kun siitä kerran on selviytynyt, on adrenaliinihumalassa ja tarvitsee lisää. 😀 Varsinkin kun Niklas on vielä tyytyväinen sijoitukseen, ja sietääkin olla. Eihän ne muutkaan kilparatsastajat mitään huonoja ole! Jopa se olo, että olisinpa uskaltanut aiemmin, tuntuu niiiin tutulta.
Kuvakin on söpö. :DD Arlekin näyttää ihan kouluratsulta. :DD Kuinkahan kovaa Marshallia ottaa päähän, jos muutkin sanoo että Niklaksen jalkakarvaparturointi sopii sille? 😀 No, ei hätää, Marshall, yhtä hyvin sille sopii karvaisempikin look!
-
Voi Sanniiii. Herman on sen verran kunnollinen, että vähän odottelin, että sitä ahdistaisi viinakaapin rosvoaminen enemmän, tai pelottaisi jäädä kiinni. Toisaalta Herman on kyllä päässyt livahtelemaan bileisiinkin ja kaikkea, niin että ehkä suurimmilta peloilta on jo jollain tapaa mennyt terä.
Tää tarina jatkaa hyvin Sannin tarinaa. Siinä on elementtejä ja viittauksia Sannin tarinaan, mutta ei toistoa, vaan tapahtumat jatkuvat. Molemmat hahmot liikkuvat sujuvasti ja otat ne hyvin haltuun ja omiksesi. Molempien luonteenpiirteet ja tavat tulevat myös tosi sujuvalla tavalla ja alleviivaamatta esiin. Joka kerta kun luen Hermanin tarinoita, tulen ajatelleeksi, että taidat olla kyllä se kirjoittaja, joka on Hopiavuoren tarinan aikana kehittynyt kirjoittajana kaikkein huimimman harppauksen tähän asti. Ja aina vaan taso nousee. Monenlaiset hahmot ja useampi eri tyyli onnistuvat jo vaikka kuinka hyvin!
-
Aww, kaikessa pisteliäisyydessään ja perseilyssään Sanni välittää muista. Siis muistakin muista kuin Nanasta. 😀
Tässä kun Sanni lopettaa koulun ja tappelee äidin kanssa, pystyn omastakin näkökulmastani jollain tasolla ymmärtämään hänen kantansa. Sannihan on periaatteessa ihan oikeassa, vaikka tyhmät aikuiset ei käsitä. Kuka oikeasti haluaisi sellaisen elämän, jonka hän näkee edessään? Viisi päivää viikosta odotetaan viikonloppua, sunnuntaina ollaan masentuneita edessä olevasta työviikosta, kun ammatti ei ole edes alussa kiinnostanut. Jotenkin vaan sitä tulee aikuisen ajateltua, että mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Kaikki ei taida löytää heti sitä omaa juttua. On supermielenkiintoista päästä Sannin kaltaisen ajatuksiin, kun on itse jo miljoona vuotta vanhempi ja on Sannin ikäisenäkin ollut niiiiin erilainen ja pitänyt silloin surutta ja kyseenalaistamatta kaikkia Sannin kaltaisia ihan vaan luusereina. Sannin ajatusten näkeminen tekisi varmaan aika monelle hyvää: avaisi niin kuin maailmaa.
Mua pelotti (hyvällä tavalla) heti kun luin tän lopetuksen ensimmäisen kerran tarinan julkaistuasi. 😀 Herman on selkeästi yrittänyt jo sata vuotta lähetellä niitä paidattomia snäppejä ja kaikkea. Ajattelin heti, että noniiiin, nyt se oikein rohkaistuu, ja Sanni on omasta mielestään niiiiiin väärä sille!
-
Mäkin oon sitä mieltä, että hahmot on niin omia itsejään ettei ole tosikaan. Salieri kans. 😀 Eihän se nyt niin pienestä hätkähdä kuin mitätön rutiinijuttujen tekeminen vähän toisella tavalla. Vaikka ehkä Nelly on ihan oikeassa: on niitäkin banaanihevosia, jotka meinaa kuolla kun joku nousee selkään tai taluttaa väärältä puolelta. Ja monen ihan rauhallisenkin hevosen saa heräämään ihan yllättävällä tavalla väärältä puolelta käsiteltynä!
Tää tarina oli musta ihana kevyt välipala. Näkee, että Sonja ja Salieri on olemassa ja elää tallilla, vaikka ei pääjuoni sillä lailla etene. Mutta mähän tykkään hirveästi arkijutuista… 😀
-
Onneksi tällä tarinalla on onnellinen ja lämmin loppu! Niitä on oikeassakin elämässä. Aluksi kiukuttaa ja surettaa, kun kaikki tuntuu hajoavan, mutta jälkikäteen huomaa, että sai tilalle paljon parempaa. Riippuu mihin uskoo: kohtalo, sattuma tai vaikka Jumala tuntuvat ottavan epäreilusti pois jotain tärkeää, vaikka ystäviä, ja sitä tämä tarina kuvaa hyvin. Edessäpäin on uusia. Vastahan mäkin masennuin sängyn pohjalla, kun en saanut yhtä elintärkeän tuntuista työpaikkaa, ja nyt kiitän sitä kohtaloa tai jotain, etten joutunut sinne, koska se olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu mun tietämättä. Tämä teksti tuntuu musta filosofiselta ja sen sisältö voisi olla vaikka mun omia ajatuksia: niin samastuttava se on, ja varmana useammalle kuin vain mulle.
Kritiikkiäkin mulla on, ja luulen, että myös tähän voi aika moni muu samastua. 😀 Se ei liity sisältöön, joka on musta tosi hieno. Kun joku kirjoittaa enään tai niimpä, mun tekee vähäsen mieli heittää jotain! En mä nyt joka kielivirheestä triggeröidy, mutta näistä kahdesta kyllä. Mulla on toiseen muistisääntö kaikille:
Älä kirjoita ”enään”, tai mä tirvasen sua nenään!! -
Tässä tarinassa onnistuneinta mun mielestä on lopetus! Lopusta me nähdään viittaus sekä menneeseen että tulevaan, ja se on sidottu hyvin osaksi Jannan tätä päivää, tulevia tapahtumia ja maastoreissua. Ennen kaikkea me nähdään kuitenkin elävästi ja selvästi, miten Janna näyttää ulkoapäin suhtautuvan Sonjaan tyynesti ja ystävällisesti, kun sisällä samalla vähän myrskyää edellistarinan arkojen aiheiden sivuamisen jäljiltä.
-
Joskus tekee tosi hyvää kirjottaa uusiksi, yrittää uusiksi. Editoiminen on musta henkilökohtaisesti kivaa, vaikka kirjoittajat yleensä inisee ympäri Instaa ja muita kanavia, että se on jotenkin kauheaa. 😀 Kun editoi, huomaa kuinka paljon paremmin on oppinut tekemään jotain kehityttyään vaikka just sen yhden tekstin ajan. Ei ole ollenkaan mikään häpeä ottaa kommentista kiinni, jos alkaa sen myötä itsekin nähdä tekstinsä niin. Päin vastoin. Aika harva jaksaa virtuaaliheppajuttujaan miettiä uusiksi, ja on sairaan hienoa, että joskus joku jaksaa!
Olin vähän Sonjan kommentin kanssa samaa mieltä ekan version referoivuudesta, mutta samalla ajattelen, että kaikelle on paikkansa ja aikansa. Musta on tosi kivaa, että saa vastaukseksi vaikka vähäsen referoivan tarinan. Se vaatii yhtä lailla viitsimystä ja osoittaa, että haluaa leikkiä toisen kanssa ja paiskoa tarinoita edestakaisin. Silläkin tarinalla oli tärkeä tehtävä siinä missä muillakin. Sen tarinan myötä ehkä en saa ihan hirveästi lisää tietoa Jannasta, mutta sen sijaan käsitykseni sinusta kirjoittajana vahvistuu koko ajan. Jee, sinä olet se, joka haluaa ja viitsii tarttua toisten juttuihin: se, joka haluaa osoittaa lukeneensa ja osaa arvostaa, kun oma hahmo on päässyt esiin! Eli sinä olet juuri se, jonka me Hopiavuoreen olemme aina halunneet! Jo ihan siitä mulle tuli tosi hyvä mieli, kun luin tätä tarinaa silloin ekan kerran ennen editointia. Ja hyvä mieli mulle tulee vieläkin. Tarina on siis tehtävänsä täyttänyt: oikeasti ilahduttanut jotakuta!
Jannalla on kyllä menneisyydessään sellaista kamaa, etten yhtään ihmettele, miksei hän siitä julkisesti huutele. Vaikka itse ei olisi huumeisiin koskenutkaan, narkkarin leimahan sitä otsaan painetaan saman tien, kun kuullaan perhetaustasta. Eihän Janna nyt voi muka muuta olla, kun vanhemmat ovat mitä ovat! Jos olisin hän, aika hiljaa minäkin taustoistani olisin! Ja jos olisin joku Hopiavuoren hahmoista, aika nopeasti itsekin taitaisin tuomita Jannan, ellen ensin tuntisi häntä niin toooosi kunnolla. Oikean ihmisen tilanteena Jannan tausta olisi kammottava. Nyt, kun Janna on keksitty, se on kuitenkin mielenkiintoinen ja täynnä mahdollisuuksia. Pitääkö hän salaisuuden? Miten hän selviytyy kaikista kyselyistä, joita täytyy hahmojen tutustuessa tulla muulloinkin, kun toisen tausta alkaa ystävystyessä kiinnostaa? Vai kertooko hän salaisuutensa pian? Kukahan osaisi suhtautua Jannaan sen jälkeen normaalisti? Kuka pitäisi häntä vaarallisena ja viallisena? (Kuinkahan nopeasti Helmipuron isä keräisi kakaransa kotiin ja lukitsisi sinne..?)
-
Tässä tarinassa on ihan hirveän paljon onnistumisia!
– Alussa ryhdyt heti näyttämään kertomisen sijaan. ”Ulkona satoi” kertoisi saman asian tylsemmin, mutta lukijapa päättelee tämän helpon arvoituksen ihan itse.
– Alku alkaa ihanasti muista aisteista näön sijaan.
– Tokassa kappaleessa on kertaus. Lukija tarvitsee kertauksia ja koosteita välillä, jotta pysyy paremmin mukana. Kertaus on hyvin tehty; et selosta samoja asioita enää uudelleen, kun olet ne jo aiemmin kertonut, vaan pidät kertauksen hyvin lyhyenä ja ytimekkäänä. Tästä kertauksesta ei tule toisteinen tai tyhmänä pidetty olo.
– Dialogi keventää tekstiä just oikeassa kohdassa. Dialogi on musta aina keveämpää luettavaa kuin kerronta, ja vaikka kuinka kerronnasta tykkään, tykkään myös hengähtää.
– Vaikka tarina kertoo ratsastuksesta, tästä ei tule ollenkaan ratsastusmanuaalimainen lukukokemus. Liikkeiden kuvauksen sijaan keskityt kertomaan siitä, miksi ja mitä varten treenataan, ja millaista treeni on tällä kertaa.
– Vitsi miten mä just tämän kirjoitusyhteisön kontekstissa olen ilonen, että Jannan annetaan noteerata tässä tarinassa Niklaksen suuri hieno elämäntapahtuma!
– Pituus on hyvä. Mitäänhän en mieluummin tee kuin lue ja lue ja lue, mutta kun asia on sanottu, on paras lopettaa. Tätä ei ole venytelty ja vanuteltu, mutta silti on ollut aikaa kerronnalle, kertaukselle, tunnelmakuvaukselle, dialogille ja tulevaisuudellekin.
– Tässä tarinassa ylität itsesi paitsi kuvauksessa, myös monipuolisessa ja kontekstiin sopivassa sanaston käytössä. -
Vai oli Sonja se eka rohkea (tai no varomaton), joka tuli kysyneeksi Jannan taustoista! Musta tämä on sen suhteen tosi hyvin rakennettu tarina. Sonja tietää, että jotain taustalla saattaa piillä, mutta hahmon syvimpiä salaisuuksia ei kuitenkaan kiskota esiin ennen kuin hahmon kirjoittaja itse päättää niin, jos päättää. Muutenkin sohaisusta ja jäätymisestä huolimatta tunnelma on tilanteeseen nähden kevyt ja taas tulen ajatelleeksi, että vitsit kun olisi muakin oikeassa elämässä vastaavilla keskustelunlahjoilla siunattu. Sonja ja Salieri olisi kyllä hauskaa nähdä myös vauvatason valmennuksessa. 😀 Ei vaan taida virtuaalimaailmassa ihan hirveästi olla vauvatasoisia tapahtumia, kun oman hahmonsa voi kirjoittaa vaikka miten taitavaksi vaikka kuinka monessa ihan eri lajissa. 🙁 Mutta kun aika on oikea, toivottavasti niitä tulisi vastaan, sillä onhan niitä joskus olemassa!
-
Tämä tarina on esimerkki siitä, miten muilla on heti vaikuttamisen mahdollisuuksia Niklakseen. Meidän hahmomme eivät suinkaan päätä Niklaksen menestyksestä, treenistä tai treenaamattomuudesta, mutta pystyvät vaikuttamaan hänen mielialaansa. Jos Niklaksesta aletaan puhua, että ai kun on rohkea äijä kun uskaltaa kisata ja että kisat menevät varmana hyvin, se vaikuttanee positiivisesti hänen oloonsa. Jos taas muiden hahmojen asenne kääntyy niin, että me ei enää pidetä tuosta tärkeilevästä paska-Niklaksesta ja se varmasti on muutenkin kämmäri, Niklaksella ei varmaan ole kauhean kivaa. Hahmojen asenteet muuttuvat käytökseksi Niklasta kohtaan. Joku innostuu ja alkaa halailla mahdollisesta voitosta kuullessaan ja taas saadaan tietää lisää Niklaksesta, kun hän reagoi siihen. Joku haluaa hänestä ratsastelukaverin ja nyt hahmoilla todellakin on puhuttavaa, kun muut tietävät Niklaksen Suuresta Tapahtumasta hyvissä ajoin etukäteen. Yksi alkaa saman tien hänen suurimmaksi fanikseen, kun nyt Niklas on hänen silmissään melkein olympiaratsastaja. Niklaksen kanssa pystyy bondaamaan, kun uutiset ovat selvillä ja muut kirjoittajat voivat luoda aiheesta omia tulkintojaan. Hänet saa puhumaan muustakin kuin säästä!
Marshall ja Niklas on alun perin tarkoitettu niin, että Marshall on Arlekinin hahmo ja Niklas on ohuempi sivuhahmo. Viime aikoina kun Niklas on kehittynyt hahmona ja Marshall vetänyt pääjuontaan yhä syrhemmälle ja yksityisemmäksi, asetelma on kääntynyt päälaelleen. Me tunnetaan Niklas ja pystytään puristelemaan sitä. Me halutaan kirjoittaa tarinoita, joissa Niklas rupattelee muiden kanssa ja opettelee uutta. Me myös halutaan lukea Niklaksesta ja seurataan heti sen kisauran alkua kun hahmot on nyt tavallaan osallisina siinä. Niklas on muutenkin tavalliselle ihmiselle samastuttava hahmo, sillä hän ei ole syntynyt hevosen selässä eikä ole muutenkaan jeesusmainen liian monessa asiassa. Hänen onnistumisiaan ja hyviä luonteenpiirteitään tasapainottaa tarpeeksi runsas joukko epäonnistumisia ja vähemmän ihailtavia luonteenpiirteitä, joten hän ei tunnu epärealistiselta, eikä edes uhkaavalta. Vaikka ei pitäisi Niklaksesta välttämättä ihmisenä, hahmona hänestä ei voi enää olla pitämättä. Hänen tarinoitaan haluaa lukea, sillä hän ei ole ”valmis” vaan hänellä on mahdollisuuksia kehittyä ja muuttua ja muut pääsevät tönimään häntä tällä kehityksen matkalla. Marshall puolestaan nousee Arlekinin selkään, laukkaa hevosensa täydellisesti halliten mystisiin seikkailuihinsa nuoliviini elegantisti läpsyen, eikä kukaan tiedä, mitä muuta hän matkallaan teki kuin näytti kauniilta. Jos päättäisit viedä Niklaksen ja Marshallin pois, muistaisimme aina kuka on Marshall, mutta Niklas olisi se, jota kohderyhmäsi kaipaisi paljon paljon kauemmin. Niklas on omaleimainen ja erityinen: erilainen kuin kukaan toinen hahmo. Lisäksi hän ei voi olla olematta suosittu Hopiavuoressa, kun hän on erikoisen ja erityisen lisäksi sosiaalinen. Olet rakentanut tämän hahmosi täydellisesti tarkoitukseensa. Lisäksi on hienoa, että Niklas on kehittynyt valtavasti lisää matkan varrella. Niklaksen kehityshän kertoo myös siitä, että olet nyt taitavampi tekemään hahmoja kuin vuosi sitten, ja kirjoittajan on ihanasti aina mahdollista kehittyä. 😀
Niklaksesta ei muuten tee sosiaalista Hopiavuoren merkityksessä se, että hän puhuu muille herkemmin kuin Marshall. Muiden kanssa pystyy olemaan, vaikka hahmo olisi mykkä tai vihainen. Luulenpa, että Niklas on onnistunut hahmo tämän kohderyhmän edessä siksi, ettet rakasta häntä ihan niin kuin Marshallia. Jos sinua ei haittaa yhtä paljon Niklaksen pilaaminen kuin Marshallin pilaaminen, todennäköisesti nakkaat Niklaksen mieluummin riepoteltavaksi ja nostat Marshallin lasikaappiin, ettei siihen tule naarmuja. Mä olen ainakin tehnyt niin omilla hahmoilla! Harmi vain, että se päättyi siihen, että mun rakastamat hahmot hapertui lasikaappiin ja heikommat hahmot on muuttuneet oikeiksi ihmisiksi niin kuin Pinokkio.
Mutta hei, Niklashan voisi aluksi olla vaikka Marshallin apumies. Niklakselle tulee se koirakin: se voi samalla sosiaalistaa pennun ja äijän maailmaan. :DDD Katotaan nyt.
-
Ihan hyvä, että mulle on niin vaikeaa sanoa omasta mielestä välttämättömintäkään kritiikkiä, että vetkuttelen päiväkausia vaikka olisin jo kirjottanut kommentin ja hionut sitä kaks tuntia ystävällisemmän ja ystävällisemmän kuuloiseksi. Osa tän tarinan herättämistä ajatuksista nimittäin lientyi seuraavassa tarinassa. Nyt tulee silti kritiikkiä tähän tarinaan, kun taas seuraavan tarinan kommenttiin lataan enemmän kehuja ja pohdintaa siitä, millainen on hyvä hahmo sosiaalisessa kirjoittamisessa ja millainen hahmo yleensä miellyttää kohderyhmäsi lukijaa.
Tähän kirjoitin alun perin kommentiksi, että Marshall on muuttumassa vaarallisesti hologrammiksi. Hän on huippuhienolla tekoälyllä toimiva hologrammi. Toinen hahmo pystyy näkemään hänet realistisen näköisenä. Hänelle voi myös sanoa yksinkertaisia asioita ja hän osaa vastata. Pelottaa, että Marshall on jäämässä kuitenkin tälle tasolle. Vaikka hologrammi on kuinka hieno ja oikean näköinen, toinen hahmo ei voi koskea siihen tai vaikuttaa siihen, sillä se ei ole kiinteä. Edes luonnonilmiöt kuten tuuli eivät vaikuta hologrammiin. Hologrammi ei myöskään pysty vaikuttamaan ympäristöönsä fyysisesti. Tarkoitan sitä, että mikä tahansa myrsky koettelisi muita, se ei osu Marshalliin tällä hetkellä. Ja mikä tahansa myrsky koettelee Marshallia, se ei ole muille totta, sillä sekin on hologrammia.
Marshallin hologrammius ei johdu yrityksen puutteesta! Olet usein yrittänyt tuoda Marshallin muiden lähelle. Hän on puhunut muille ja ratsastanut samalla kentällä. Ongelma on se, että kohdat, joissa Marshallin tarina risteää ympäristöönsä, ovat heikkoja kohtia: sivuasioita. Marshall voi kertoa kuulumisiaan tai tarjota apuaan pikkuasioissa, mutta yhtään kenelläkään ei ole pääsyä Marshallin juonen pääkohtiin. Tässä hän miettii itsekseen lähtöä Venäjälle. Suunnitelma on vasta muotoutumassa, mutta jos laitat hänet Venäjälle eikä kukaan hahmo koe mitään tunteita asiaa kohtaan, tämänhetkisen kohderyhmäsi mielenkiinto hiipuu. Polvileikkauksen kanssa meinasi käydä ihan samoin, mutta Marshallin nahkan pelasti Nelly, joka puolestasi toi asian käsiteltäväksi jotta se saisi edes hieman huomiota. Koska Marshallin tarina ei risteä ydinkohdistaan muiden juttuihin, hänellä ei ole vieläkään kunnon ystäviä. Ei ole juuri nyt ketään, jolle hän voisi kertoa matkastaan kohderyhmällesi sopivalla tavalla. Kukaan ei soita Marshallille huolissaan, kun hänestä ei ole kuulunut kolmeen päivään, sillä hän tapaa katoilla muutenkin ilmoittamatta omiin juttuihinsa. Kukaan ei kysele Marshallilta jälkikäteen, miten reissu meni ja halua oikeasti syvällisiä vastauksia, sillä kukaan ei todellakaan tiedä, miten asiat Marshallin ja isän välillä esimerkiksi jäivät viime tapaamisella. Jos lähetät poikasi venäjälle, sinulla on ihan hirvittävän kova työmaa saada reissun tapahtumat muiden hahmojen tietoon ja kohderyhmällesi sopivaksi. Koska jos et saa, juonesi etenee kuin juna ja Marshall pysyy hologrammina.
Päästä muut sotkeutumaan hänelle ja sinulle kaikkein tärkeimpiin asioihin juonessa. Päästä toiset hahmot niiiiiin lähelle, että he ovat vaarassa pilata hienon juonesi muuttamalla sitä, ja että he todella pilaavat siitä osan. Kun meillä on vaikuttamisen mahdollisuuksia Marshallin pääjuoneen, kappas vain — hän ei olekaan hologrammi, koska meillä on konkreettinen mahdollisuus koskea häneen hahmojemme kautta ja saada hänen ajatuksensa ja tekonsa vaihtamaan suuntaa. Marshallia pystyy silloin tuuppimaan. Häntä voi härnätä, naurattaa, jopa manipuloida, halata lohdutukseksi tai tirvaista kuonoon. Hänen mieltään pystyy kalvamaan Venäjälle saakka. Kun hän ei saa rauhaa muilta, lukijat eivät tahdo rauhaa häneltä ja voit syöttää kohderyhmällesi iiiiihan mitä vain.
Tässä ei ole kyse myöskään siitä, ettet osaisi. Kirjoitin tähän alun perin kitinää myös Niklaksesta ja hänen ratsastuksestaan, mutta todistat juuri seuraavassa tarinassa osaavasi päästää muut hahmot omiesi lähelle tarinan ydinkohdissa. Kirjoitan lisää siitä seuraavassa kommentissa.
Tämä kritiikki on mulle välttämätöntä sanoa. Kommentoin kaikkea ja teen sen mielelläni, koska sellaisen tallin halusin tehdä. Samalla minua kiinnostavat ainoastaan sosiaaliset tarinat. Sosiaalinen tarinointi ei tosiaankaan ole sitä, että koko ajan pitäisi räpättää muiden hahmojen kanssa ja joka tarinassa pitäisi olla muiden hahmoja. Sosiaalinen tarinointi on sitä, että muilla on mahdollisuus päästä käsiksi ja sekaantua. Vaikka haluan tietää Marshallin kotioiloista ja niistä hänen ikävöimistään aamutalleista, mun mielenkiinto kommentointiin ja sellaiseen tarkkaan analysoivaan lukemiseenkin katoaa, jos muut ei pääse käsiksi näihin asioihin tarpeeksi. Sellaisia juttuja lukisi kyllä viihteeksi, jos viitsisi olla sellainen ylläpitäjä, joka jättää kommentiksi yhden virkkeen: oho Marshall on Venäjällä.
-
Aaw miten suloinen nosto, kun toinen lyö niin katalan iskulyönnin että saa hahmot hyppäämään pois tavallisista rooleistaan. Tiitus on niin reppana ja ymmärrän hyvin miksi. Hän on yrittänyt ja yrittänyt heppakuvioissaan, vaihtanut aikuiseen ratsuunkin, ja silti homma ei ole toiminut niin kuin hän on halunnut ja odottanut. Tiitus on uhrannut Ennin eteen aika paljon, ja Hellon kuvausta parisuhteen rakoilusta on tämän takia tullut jo. Tiitus on ehkä ollut hevosten lumoissa, mutta nyt ei ole enää. Hän on päästänyt taas hetkeksi irti unelmastaan ja se tuntuu pahalta. Silloin kuuluukin vetäytyä poikakaverin kanssa tortillojen ääreen, mutta ei! Hänen näkökulmastaan Hellohan tosiaankin lähtee juuri silloin, kun Tiitus kaipaa häntä, vaikka Ennin tullessa roikkui hänessä liikaa. Se ärsyttää. Sitten tulee riideltyä. Ja lopulta on kaikilla paha mieli, koska periaatteessa koko riita oli typerä. Paitsi että kun Hello käyttäytyy noin oudosti ja tiuskii vastaamisen sijaan, niin onkohan hänellä sittenkin jotain salattavaa vauvan suhteen..? Miksi muuten Hello sekaantuisi..? Ehkei Tiitus ajattelisi muuten sellaisia, ehkä ajattelisi, en tiedä, mutta väsyneenä ja voitettuna ainakin mulle tulee mörköajatuksia herkimmin.
-
Kyllä mäkin tunnistan Sonjan tästä! Sonja on mulle ainakin vaikea hahmo kirjoittaa, koska sillä ei ole mitään sellaista liioiteltua tapaa, teemaa tai fraasia, jota toistelemalla saisi halvalla kikalla varmistuttua lukijan tunnistavan hahmon jutuistaan. Sonja myös sanoo repliikkinsä melko yleiskielisesti, toisin kuin vaikka Marshall, jonka kirjakielenomaisen ilmaisu ja lyhyet virkkeet on mun mielestä helpommin toistettavissa. Yleisesti sanoisin siis, että hyvin vedetty: en olisi pystynyt samaan.
-
No joo, kuka meistä ei olisi huolissaan karvaisesta harrastuskaveristaan joskus? Oli kyse ratsastuskisoista tai koira-agilitystä, tottahan jokainen kunnon lemmikinomistaja haluaa treenata kisakaveriaan niin, että se on terve ja iloinen. Menestyminen on vain plussaa. Meidän on täältä ulkopuolelta helppo nähdä kokonaistilanne ja sanoa, että Jannahan kohtelee hevostaan tosi ihanasti. Paahtis saa olla vauva välillä, sen ei tarvitse osata kaikkea, eikä siltä vaadita varmasti liikaa. Samaan aikaan omistajan on ihan loogista olla huolissaan. Mitä jos sittenkin tahti on liian kova? Mitä jos ei arviointikyky tai taidot riitä? On niitäkin, joille eläin on väline, mutta Jannasta ei ole tullut ikinä sellaista kuvaa. Tottakai hän on huolissaan lemmikistään.
Jos olisin Sonjan kirjoittaja, en varmaan jatkaisi tätä tarinaa. On siis sairaan siistiä, että leikit toisten kanssa ja annat mahdollisuuden tulla mukaan: älä epäröi toimia niin! Nyt kuitenkin tulet tehneeksi Sonjan puolesta kaksi päätöstä. Ensinnäkin, Sonja seuraa Jannaa ulos ihan vain seuratakseen Jannaa ulos. Sonjan kirjoittaja voi tietenkin olla eri mieltä, mutta itse en pidä Sonjaa sellaisena, joka seuraisi hyvänpäiväntuttua ihan vain lohduttaakseen. Voihan se olla sellaisella supermiestuulella tietenkin, kun se kirjoitettiin jo samanlaiseen tilanteeseen Nellyn kanssa. Sonjalla ja Nellyllä on kuitenkin enemmän yhteistä historiaa ja Sonja on tahtomattaan sotkettu Nellyn huoliin jo ennalta, joten uskon siihen hieman paremmin. Toinen päätös, jonka kirjoitat tähän Sonjan puolesta, on hänen avaava puheenvuoronsa. Vastakirjoittajalle ei jäisi muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa Sonjan suulla kuvaus siitä, mikä kaikki Jannassa ja Paahtiksessa on niin erinomaista. Pääpointti on sanottu jo Sonjan puolesta ja kirjoittajalta pyydetään enää vain kehuja sen perusteluiksi. Tämä nyt ei tietenkään ole mikään maailmanloppu. :DD Sonjan kirjoittaja voi ensinnäkin kokea tekstin toisella tavalla, ja vaikka hän kokisikin sen niin kuin minä, sitä se sosiaalinen kirjoittaminen on: sarja yrittämisiä, erehdyksiä, satunnaisia onnistumisia ja kokeiluja. Siihen on ihan syy, miksi kirjailija on perinteisesti kirjoittanut yksin jossain omassa kammiossaan: se on ihan hirveän paljon helpompaa (ja mun mielestä tylsempää!).
Se, mihin joku saattaa tässä tarttuakin, on huolestunut ilme Jannan kasvoilla ja vaisu käytös. Janna on esitelty meille ja hahmoillemme sellaisena, joka puhuu aika paljon ja minun päässäni kovaan ääneen (asiaa tietysti). Joku herkkävaistoinen saattaa hyvinkin huomata, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Samastumispintaa on ainakin Camillalla (ajattelee alinomaa ettei ole kyllin hyvä hevoselleen) ja Oskarilla (on ihan oikeasti ongelmissa treenin kanssa, joskaan ei omasta syystään). 😀
-
Kyllä Nelly teki hyvän valinnan, kun täräytti suoraan Sonjalle, että auta. Kerrankin joku oikea järjen ääni sanoo suoria sanoja siitä, kuka päätökset tekee ja miksi. Ja ajattelee iskästä samoja ratoja kuin minä: millä se muka venyisi hoitamaan vauvaa yhtä paljon kuin Nelly, tai varsinkaan jos sen pitäisi hoitaa se yksin? Vaikka Nelly olisi itse mitä mieltä abortistakin, sen on hyvä kuulla, että ainakin yksi ihminen, jota se pitää arvossa ja järkevänä, ei tosiaankaan ajattele sitä lapsenmurhana ja maailmanloppuna. Ja hyvä on hänen kuulla sekin, että lapsen saaminenkaan ei automaattisesti ole kaiken elämän loppu. Vaikka ei me taideta saada Nellystä aikoihin omaa huoletonta itseään, lyhytkin helpotus ja tyrskähdys ihan varmana auttaa! <3
Mutta anteeksi vain: Eetun näköinen pikkumuksu omassa karsinassaan hiekkalaatikkotraktorien, hiekkasankojen ja pehmopupujen kanssa on musta aika vastustamaton ajatus. Tässähän alkaa kohta itse toivoa virtuaalivauvaa niiiiiin kovasti, vaikka äiti ei olekaan kauhean innoissaan.
-
Mä ymmärrän hyvin, miksi Nelly haluaa, että Sonja vähän hoitaa sitä. Kun on eksyksissä ja paha olla, haluaa että hoidetaan. Tällainen kypsä aikuinen niin kuin minä soittaa heti äitille tietenkin kaikesta (:D) mutta Nellyn äiti ei taida olla ihan tavoitettavissa. Pitää saada sitä hoitoa sitten muualta. Sonja saattaa olla tähän rooliin hyvä valinta. Häntä pidetään yleisesti luotettavana ja järkevänä, vaikka hänestä ei äidillisyys tulisikaan ekana mieleen. Kun heittäytyy vähän avuttomammaksi kuin oikeasti on, väittää ettei osaa varata lääkäriaikaa, toinen neuvoo. Ja vitsit miten hyvältä se tuntuu, kun saa joskus tehdä vain niin kuin sanotaan, eikä tarvitse joka sekunti ottaa vastuuta! (Esim. tämä ope rakastaa käydä kursseilla, kun ei tarvi olla itse vastuussa kakaroista tai mistään, ja joku muu huolehtii musta ja määrää mitä mä teen kerrankin, vaikka se onkin eri juttu. Sieluhan siinä levähtää.)
Tässä tarinassa tuntuu vielä karummalta kuin Cozminan tarinassa se, miten Nelly perustelee Eetulla valintaansa. Tietenkin se vaikuttaa, ja mitä epätietoisempi on, sitä enemmän muiden ajatusten täytyy vaikuttaa. On vain niin pelottava ajatus, että Nellyn päätöksentekotapa on ihan oikeasti totta tosi monelle. Onneksi päätöksentekotapa tai edes mahdollinen vauva ei ole kuolemantuomio. Nellyn kaltaisista on tullut ihan yhtä täyspäisiä vanhempia kuin muistakin, ja toivottavasti Nellystäkin tulee, jos Hopiavuoreen todella syntyy vauva!
Mutta Hello ja sen selitykset. Sentään tällä kertaa joku saattoi uskoa sitä. Me muistetaan vielä ne Nellyn ylinopeussakotkin…
-
Nelly nyt kypärä päähän! Marshall pian luulee, että se voi ottaa omansa taas pois, kun emäntä näyttää huonoa esimerkkiä!! :DDD
No ei kun Cozminan laukan ja Nellyn ajatusten laukan rinnastaminen on musta toimiva veto. Nellyn ajatukset onkin tosi ahdistavia. Mä henkilökohtaisesti olen samaa mieltä kuin meidän Sonja-hahmo parin tarinan kuluttua, että ei Eetu ole raskaana, eikä kyse ole Eetu kehosta. Samalla mä voin kuitenkin ymmärtää Nellyn ajatukset siitä, että no kun Eetu on niin innoissaan. Olisi ihan hirveää ottaa pois toiselta oma lapsi, jonka se on aina halunnut. Hirveämpää olisi vain joutua synnyttämään ja kasvattamaan se itse… Ei ole helppoa!
Mäkin koen tämän raskauden alkuvaiheet jännittävinä. Nyt tällä vuosikymmenellä vauvoista on saanut kirjoittaa myös näin, mutta mun nähdäkseni tämä on vielä vähäsen harvinaista. Silloin kun lukee vauvoista, lukee raskauden ihmeestä ja toivotusta vauvasta ja onnellisista vanhemmista, ja hyvistä asioista on ihana lukea. Nellyn tilanne taas saa mun olon ihan hirveäksi. Nellyjä on kuitenkin oikeassa maailmassa ihan tosi tosi tosi tosi tosi paljon, ja ehkä niitäkin auttaa lukea kaltaisistaan. Meinaan mua ainakin aina jotenkin helpottaa huomata, jos hahmot kirjoissa tai täällä kärsii samoista ongelmista kuin mä, etenkin jos jotenkin kuvittelen olevani ainoa tai harvinainen.
-
Sama ensiajatus kuin Marshallilla! Sonja näyttää olevan hahmo, joka on mun kanssa ihan samaa mieltä lapsista. 😀 Sentään se osaa hieman sulavammin suhtautua, vaikka treeni ei oudoissa tunnelmissa menekään putkeen. Hyi kauhea, miten joutuvat sivullisetkin kärsimään vauvauutisista. On jo ikävä Hopiavuoren kotoisaa ja rauhallista tunnelmaa… 😀
-
Tulipa kokeiltua hyppäämistä. Vaikkei se treeniä vielä olisikaan, kai se hepan mielen virkistää ja mielenkiinnon sytyttää, kun on jotain vaihtelua. Paahtiskin on vielä aika vauva ja haluaa leikkiä!
