Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kurkistus Ykssilimääsenmäen suunnalle syksyllä 2020. Joko maastoiluttaa?
-
Nyt on tullut isompi päivitys! Muutetaan, jos ei toimi, tai jos joku kaipaa muuten vaan erilaista vaihtelua.
-
Kausi, kun on karsinoita tyhjänä
”Mee ny siitä.”
Jussi siirtyi kuuliaisesti, kun tuuppasin sitä rinnasta, mutta pian se oli taas ihan liian mukana menossa ja meiningissä. Yritin lapioida lantaa sen haasta samaan tahtiin kuin Camilla siivosi viereistä Skotin ja Pasin hakaa, mutta en pysynyt vauhdissa mukana. Jussi oli koko ajan tiellä. Se seisoi niin lähellä, että ellen törmännyt siihen, löin sitä talikonvarrella vahingossa. Se hiippaili ympärilläni kuin pikkuvarsa.
Yksin tarhaaminen ei sopinut Jussille. Kauan olin roikuttanut Ketkua sen kanssa, mutta kun Jilla oli kuukausi toisensa jälkeen jättänyt maksamatta niin karsinavuokran kuin omankin vuokransa, minulla oli ollut vaihtoehdot vähissä. Kun saatavia alkoi olla jo useampi tuhat euroa, olin lopulta raskain mielin soittanut eläinsuojeluyhdistykselle, joka oli hakenut hylätyn hevosen hoiviinsa. Nellyn painostuksesta huolimatta en ollut suostunut vielä hakemaan Jillalle häätöä huoneestaan, mutta kai sekin oli pian edessä. En tiennyt missä hän oli, ja vaikka Hello yritti usein luoda hysteriaa murhateorioillaan ja muilla villeillä skenaarioillaan, yritin pysyä rauhallisena. Jillasta oli kuitenkin ollut näköhavaintoja sukulaistensa luona. Epäilin hänen olevan ulkomaalaisen poikaystävänsä matkassa, mutta oikeasti en voinut kuin toivoa, että kaikki oli kunnossa.
”Jussi”, huokaisin taas, kun selkäni tömähti vasten jotain suurta ja hieman joustavaa. Käännyin ympäri. Hevoseni tarkkaili minua niin kuin koira, joka halusi vain leikkiä. Sen ilme törröttävine korvineen ja uteliaaseen kenoon asettuneine kauloineen sai hymyn kasvoilleni. Silitin sitä kaulalta. ”Tiesikkö jotta mä rakastan sua”, sanoin sille mahdollisimman hiljaa hätistelyn sijaan. Olin kyllä varma, että se tiesi. Olihan tässä yhdessä nähty jo yhtä ja toista.
”Hopiavuori ei hempeile siellä hevosten kanssa”, kuului silloin Camillan ääni portilta niin että hätkähdin.
”Tua Jussi vain on aiva eres kun mä yritän”, selitin ja kumarruin nopeasti takaisin hommiin.
”Niin varmasti. Mä meen siivoamaan jo Salierin hakaa. Mitä sanoisit, jos siirretään Salieri Jussin kaveriksi? Olis yks haka vähemmän kerättävää.”
”Pitääs muutenki järjestellä uurestansa kun on hevooset aiva vaihtunu”, vastasin Camillaan katsomatta ja kolautin taas yhden talikollisen lantaa kottikärryyn, vaikka Jussi yritti parhaansa mukaan seistä tiellä.
”No olisko nyt kaffilla hyvä hetki?”
”Eiku minen pirä taukoa tänään.”
”Sä et pitäny taukoa eilenkään. Eetu, onko kaikki ihan–?”
”On, kaikki on aiva hyvin. Mun pitää vain mennä sitä pihaton vesisysteemiä kattomahan tänään.”Camilla kuului rymistelevän kottikärryillään pois. Nostin viimeisen lantaläjän kärryyn ja laskin talikon nojalleen sitä vasten. Jussi tuijotti minua tarkasti. Vihelsin sille vähän ja se otti sen ainoan askeleen, joka meidät sillä hetkellä toisistamme erotti. Rapsuttelin sen korvia. Ketku oli kamala taluttaa vieraaseen traileriin, mutta paljon muitakin hyviä hevosia oli lähtenyt. Vaikka Enni, Tatti, Dips ja Nirri taisivat olla viimeisimmät lähteneet, niistä ei tarvinnut niin kovasti murehtia. Eniten kaipasin takaisin pieniä poneja, siis Makea ja Remusta, sekä pikkuista Beetä, joka oli varmaan jo ihan tosi iso. Vaan olipa meillä vielä Jussin lisäksi muitakin hyviä hevosia, niin kuin Skotti, Uuno, Salieri, Flida ja Inka — ja Inkan varsa, josta tulisi vielä lähivuosina tallin komein hevonen. Välillä sitä vain murehti, kun oli kausia, jolloin oli karsinoita tyhjänä, eikä keksinyt, miten voisi tehdä paremmin. Vaikka en minä työtäni ikinä toiseksi vaihtaisi. En, vaikka saisin pitää Jussin jonkun toisen tallissa.
-
En autohittaa kenenkään hahmoa näin pahasti, vaan tarina on koordinoitu Nellyn kanssa ja hyväksytetty ennen julkaisemista. 😀
Ennen virallisia raskausuutisia
Mitähän se minun poikani touhusi huoneessaan? Itkuhälyttimestä kuului omituista hönkäilyä ja piipitystä. En olisi millään viitsinyt nousta. Jos hän ei kunnolla itkisi, nukahtaisikohan hän itsekseen? Jos hän jokelteli sittenkin unissaan? Illalla oli mennyt myöhälle. Nelly nukkuisi aamun, joten voisinkohan herättää hänet katsomaan vauvaa..? Ei, sitten poika oppisi, ettei isi rakasta, ja Nelly luulisi, että joutuisi tekemään kaiken yksin. Pakko oli nousta. Kierähdin vielä halaamaan nukkuvaa Nellyä.
Paitsi että ei Nelly nukkunut, vaan yritti itkeä mahdollisimman hiljaa, eikä minulla ollut mitään itkuhälytintä pojasta puhumattakaan. Ulkona oli pimeää, eli en ollut voinut nukkua ihan loputtoman kauaa vielä. Tallin edustan liiketunnistinvalo oli mustana.
”Nelly…” yritin mumista parhaani mukaan Nellyn selälle, mutta en saanut selviä äänteitä tuotettua.
”Ei täs mitää”, Nelly vastasi kirkkaammin ja tukkoisemmin. ”Mee vaan kulta takas nukkuun.”Miten houkutteleva tarjous se olikaan sinä yönä. Miten ihanaa olisi painaa päänsä takaisin tyynyyn ja murehtia vasta aamulla. Me molemmat kuitenkin tiesimme, ettei kukaan normaali ihminen niin tekisi. Kampesin siis Nellyä olkapäästä sen verran, että hän suostui kääntymään. Hän painoi märät kasvonsa kaulaani vasten.
”Haluakko sä puhua siitä?”
”En.”Ihan hyvä. Tiesin, mitä Nelly itki: hän oli alusta asti itkenyt sitä aina välillä. En osannut lohduttaa häntä, enkä aivan edes ymmärtänyt häntä. Vauvahan oli maailman paras uutinen. Oma lapsi oli pelottavin asia, jonka saatoin kuvitella kaikkine vaikeuksineen ja vastuineen, mutta samalla tiesin, ettei maailmassa ollut mitään parempaa. Minun onneani ei varjostanut kuin Nelly suruineen. Pelkäsin, että hän päätyisi kuitenkin aborttiin, enkä uskaltanut edes puhua asiasta. Pelotti, että vauva kuolisi — ja pelotti, että puhuisin hänet tekemään jotain sellaista, mitä hän ei halunnut tehdä. Toisaalta olin myös varma siitä, että kun vauva syntyisi, Nelly lopulta lähtisi. Tonttini ja peltojeni rajojen sisäpuoli saattoi olla minulle koko maailma, mutta Nelly halusi varmasti jotain isompaa ja hienompaa. Edes Otsonmäen, Etelä-Pohjanmaan tai Suomen rajat eivät olleet Nellyn koko maailma, ja vauva sitoi vanhempansa ainakin jollain tavalla kotiin ja ikuisiksi ajoiksi itseensä, vähän toisiinsakin. Sisälläni viilsi aina, kun ajattelin, miten Nellystä oli kamala eikä ihana ajatus, että minä ja hän olisimme ikuisesti pienen pojan vanhemmat.
”Mä vaan tiiän ettei musta oo äidiksi”, Nelly pihisi todella korkealla ja hysteerisellä nuotilla kuiskaten, vaikka oli juuri sanonut, ettei halunnut puhua asiasta. Tunsin miten sydämeni murtui vähän lisää, mutta silitin hänen käsivarttaan.
”Miksei?”
”Mä en oo koskaan pitäny edes vauvaa sylissä!” Nelly pihisi aina vain kauhistuneempana.
”No, sei oo mikää ongelma. Tiäräthän sä sen.”
”Mä en jaksa hoitaa sitä, mä en pysty hoitaan sitä, mä en muista ruokkii sitä, mä väsyn, talvet on muutenki vaikeita, mitä jos mä pudotan sen? Mitä jos mä laitan vahingossa suolaa sen silmiin??”
”Rauhootu. Me hoiretahan sitä yhyres. Äitee tuloo varmahan sekaantumahan asiahan heti kun sille sanoo. Tuaa sulle jotaki tyrnimehua aiva silimät kiiluen jotta saat jotaki elintärkiää vitamiinia. Varmahan me väsytähänki siihen, mutta eikö kaikki vanhemmat? Se kuitenki kasvaa koko aijan, emmäkä me yksin oo eres keskenämmä sen kans.”
”Mä unohdan sen varmaan yöks vahingos ulos vaunuihin ja se kuolee…”
”Sitte mä tuan sen sisälle. En mä anna sen vaunuuhin kualla.”
”Säki unohdat…”
”Sitte se huutaa kovaa jotta mua että jätä! Se on sun poikas kumminki. Sillon varmahan tervehet keuhkot.”Nelly naurahti ja niiskutti. Hän huojutti itseään sen merkiksi, että minun kuului tuudittaa häntä, sillä hän oli jo rauhoittunut sen verran, että voisi jatkaa murehtimistaan nukuttuaan ensin. Ajattelin, että keskustelu oli jo ohitse. Tuuditin Nellyä ja annoin silmieni painua kiinni… Nellykin rentoutui… Olin jo melkein unessa, kun tunsin hänen jäseniensä jäykistyvän uudelleen.
”Eetu”, Nelly kuiskasi yhtä kimeästi kuin aluksi.
”Mhh?”
”Mitä jos se on oikeesti poika?”
”Mitä sitte?”
”Mitä jos se on niinku sä ja Leevi? Äitis sano et teillä ei ollu katos lamppuja moneen vuoteen ku te pelasitte ne alas? Mä en osaa leikkiä poikien leikkejä. Eetu mä kasvatan kieroon sen lapsen!”
”Sinet osaa leikkiä poikaan kans? Vaikka tootta oikeen ryskööhenkiä Hellon kaas?”
”No niin no joo…”
”Ja noli muute Milla ja Leevi kekkä pelas ne lamput alaha. Yhtä lailla ne flikakki osaa kun poijjat. Tämäki varmahan pelaa lamput katosta joskus, mutta sitte ollahan iliman lamppua niin kauan jotta mä eherin hakia halapahallista uuren. Jos se pelaa lamput katosta niin päästähänpä muutaman vuaren päästä kattomahan kuinka sen joukkue voittaa lentopallopeliä Härmää vastahan. Helloki tuloo ja taputtamisen sijaan se hakkaa kuule sankoa kannustukseksi niin lujaa jotta sitä sun pitää enemmän peliätä kun lamppuja.”Nelly nauroi taas, mutta alkoi sitten itkeä uudelleen voipuneesti. Nousin toisen kyynärpääni varaan, jotta pystyin pyyhkimään hänen kasvojaan. Millä saisin vakuutettua hänelle, että huolista kauheinkin pieneni edes hieman, jos nukkuisi ja söisi kunnolla? Yhtäkkiä Nelly otti minusta sellaisen kuristusotteen, että pelkäsin litistäväni vauvankin kuoliaaksi, vaikka ei se ollut vielä juuri minkään kokoinen.
”Mitä jos sä lähet?” Nelly ulvaisi niin että kiitin mielessäni onneamme, että Noa nukkui yleensä sikeästi. ”Mä en pärjää oikeesti yksin sen kanssa, mä en voi olla yyhooäiti tän ikäsenä! Tai ikinä! Niin pienelle!”
”Mihin? Pois? Mihinkä mä ny menisin? Minkä tähären?”
”Mä en pysty kasvattaan mitään lasta yksin Eetu!”
”Hei, katto ny mua. Oikiasti. Luulekko sä aiva torella jotta molisin johonki menos? Jättääsin teirät?”
”Meidät…”Nelly hellitti otettaan sen verran, että pääsin siirtymään hänen päältään hänen vierelleen. Minua ei nukuttanut enää yhtään, mutta Nelly näpersi taas rauhallisempana t-paitani hihansuuta. Silittelin hänen selkäänsä ja tuijottelin kattoon. Nelly oli peloissaan. Kun ihminen pelkäsi, hän mietti mahdottomuuksiakin. Ei Nelly oikeasti ajatellut, että minä olisin sellainen, joka lähtee. Eihän..?
Nelly haukotteli. Hän asetteli käsivarteni kuin tyynyn paremmin päänsä alle. Sitten hän tarttui t-paitaani kaksin käsin ja pyyhki naamansa siihen niin että hänen nenästään tai silmistään kuului natinaa. Hän hengitti syvään. Aikoi selvästi nukahtaa.
”Nelly?”
”No?”
”Emmä lähäre mihinkää.”
”Joo kyl mä oikeesti sen tiiän.”
”Ekkä sä oikiasti paa sualaa vauvan silimihin.”
”Mä näin unta et mä laitoin.”
”Mitä sitte tapahtu?”
”Mä aloin itkeen. En mä tiiä miks mä laitoin suolaa sen silmiin. Mut jotenki mä olin laittanu. Ja sit mä pelkäsin et se kuolee. Enkä mä sit kestäny et mun olis pitäny elää ilman sitä. Se oli ihan avuton ja mä tein sille sellasta vaikka oikeesti mä halusin vaan suojella sitä. Sit kun mä heräsin niin mä aloin miettii kaikkee et mä en osaa hoitaa sitä mut mä en pärjää ilman sitä sit enää ja mitä jos — hei, onko meillä kuinka paljo maitoo?”
”Siis — mitä? Maitua? Lehemänmaitua?”
”Nii.”
”No en kyllä yhtäkkiä tiärä.”
”Mä haluan tehdä pannukakkuja aamulla ja kertoo kaikille silleen virallisesti et meille tulee vauva. Et jos ei oo maitoo niin se ei hirveen hyvin onnistu. Niin voisitko herättää mut hakeen maitoo aamulla, jos siellä ei oo?”Puristin suuni viivaksi ja silmät kiinni. Meille tulee vauva.
”Kerrotahan päivällä ennemmin”, sain kuiskattua ja tunsin miten Nelly hymyili, vaikka niiskuttikin vielä vähän.
-
Hyi! Yök! Mulle toi on Se Keskustelu Johon Suhde Todennäköisimmin Kaatuu, ja heijastelen tätä niiiin kovasti siihen, mitä Sonjalla ja Harrilla on edessään. Sonjan ajatuksista tiedetään jo paljon, mutta Harrista ei vielä mitään, ja ai kuinka mua pelottaa, että se on isätyyppiä. Se nimittäin voisi olla sellainen ihan hyvin!! Yhtä hyvin se voi olla olematta! Ja jos se haluaa olla isä, eikä Sonja halua olla äiti, niin ihan kauheasti ei ole vaihtoehtoja, kun ei enää olla mitään teinejä, jotka voi leikkiä seurustelua pari vuotta. On vähäsen vaarallista, kun suurin osa aikuisista, jotka etsii vakavaa suhdetta, etsii myös toveria tekeen vauvaa. Se keskustelu on kuitenkin ihan hyvä hoitaa aika nopeesti pois alta, koska muuten tulee herkästi tuhlattua molempien aikaa, jos kummallakin on selvät ja keskenään erilaiset suunnitelmat, mitä haluavat.
Johdattelit mua kuitenkin siihen suuntaan Sonjan laskelmissa, että nyt otetaan puheeksi oman omaisuuden suojeleminen erotilanteessa, jos Sonjalla on enemmän rahaa kuin Harrilla. 😀 Suunnitelmathan kuulostaa mun mielestä sairaan hyviltä, etenkin asuntojen osalta. Yhteen muuttamisessa se on sekä parasta että pahinta, kun toinen on sitten aina siinä. Se on siinä, kun sitä tarvii, mutta se on siinä myös, kun sen hengittäminenkin ärsyttää. 😀
-
Nämä Hopiavuoren hevoset, oli ne sitten mun tai muiden, on mulle kaikki rakkaampia kuin tuhat mun omistamaa laatisheppaa. Vaikka Jussi ja Salieri on molemmat Oikeassa Elämässä aika tavallisia hevosia, vau miten ne on mulle erityisiä virtuaalimaailmassa — ja toki olisivat oikeassakin maailmassa, jos olisivat tuttuja hevosia, ihan siksi että olisin kiintynyt niihin. Vaikka ne on molemmat aika suuria puoliverisiä ja kilttejä, niissä on niin valtavasti eroja, koska niillä on omat persoonat! Sellainen tuntemattomammalla ratsulla oman jälkeen meneminen ja vertailu tuleekin tässä esiin tosi hyvin, ja kun hevoset on mulle tärkeitä, otan sen tosi onnellisena vastaan lukijana. Kaikki kuulostaa niin tutulta ja luonnolliselta, että voisivat olla omia vertailuja ja ajatuksia. Sellaista yhtä tuttua hevosta, johon verrata, mulla ei ole, mutta kun on vaikka näyttelykehässä vieraan koiran kanssa oman jälkeen, niin ajatukset on tuttuja. Vaikka molemmat olisivat kuinka kilttejä ja toimivia esittää, oman nappulat on aina vähän eri paikassa kuin vieraan.
Arvostan Sonjan suhtautumista Harriin. Jos olisin aloittava heppaihminen, olisin ihan mielelläni Harri itse, koska Sonja antaa Harrin tehdä itse. Omistajaakin aina vähän jänskättää, kun oma lemmikki on jollain toisella, joka ei ihan osaa. Jopa koirain kanssa mua jännittää, ja jos se olisi tapana, pitäisin kyllä itte kernaasti flexistä vielä kiinni kun joku taitamaton tahtoo lenkittää. Vaan eipä niin oikein voi tehdä kuin pikkulasten kanssa: kun Harri ratsastaa, täytyy jättää taluttamatta, vaikka vähäsen tekee mieli. Varsinkin, kun Salieriin voi aika hyvin luottaa ja se nyt on jonkin verran jo tuttu heppa Harrillekin! Harri nyt ei ole osoittanut mitään esiintymisen ja näyttämisen tarvetta, mutta kyllä mulla ainakin olisi ollut jotenkin nolo olo, jos olisin luvannut naisystävän kanssa maastoon tulla ja se olisi päättänyt taluttaa mua kiltillä hepalla muiden edessä niin kuin pikkukakaraa. 😀
-
Kun yritän ystävystyä jonkun kanssa, selvitän, mitä se lukee ja tykkääkö se koirista, ja itse asiassa päinvastaisessa järjestyksessä. Se, ettei joku tykkää koirista, on anteeksiantamatonta. Se, että joku ei lue tai lukee huonoja kirjoja, on puolestaan vain tosi outoa. 😀 Nellyn kirjamausta en osaa sanoa Holman perusteella oikein mitään. Viimeksi äikän prelissä oli Holman runoja, joiden intertekstuaalisuutta munkin pikkuisteni piti tutkia, ja ne oli ihan hauskoja, mutta muuten ei sano mitään. Nelly saa kuitenkin multa kaveripojoja siitä, että kun hän haluaa tietoa, hän suuntaa kohti kirjastoa eikä vauva.fi:n keskustelupalstaa, koska toisenlaisiakin heppuja on. Ja tietenkin siitä, ettei se arvosta äänikirjoja niin kuin ihan oikeita kirjoja!!
Samastun myös siihen ajatukseen, miten pakkolukeminen tappaa lukuinnon! Toivoo yliopistoon asti lukenut, kirjallisuuskurssien jälkeen moooonta vuotta kaikkea lukemista vihannut kanssakärsijä.
Tätä lukiessani mä fantasioin lyhyesti myös siitä, miten pakkaisin teidät kaikki kirjoittajat mun pikku farmariin, ajeluttaisin teitä ympäri maakuntaa ja näyttäisin Otsonmäellä sijaitsevien paikkojen esikuvia. Hirveää kirjastoa esimerkiksi, mutta myös Hopiavuoren peltoja ja Kontiola-pubia. Hopiavuoren tiluksia käyn valokuvaamassa usein, koska se on musta maapallon ihanin ja kaunein kohta.
-
Jos en olisi kadottanut mun piirtopöydän kynää monta viikkoa sitten, olisin piirtänyt tähän pikku cheerleaderin viuhkoineen kaikkineen ja kirjoittanut sen paitaan NIKKE. Se on selvää, että mulla on antipatioita Marshallia kohtaan siinä asiassa, kun se usein järjestelee, päättää, holhoaa ja tukahduttaa. Siitä syystähän mun nyt tekeekin mieli pyörittää Niklasta ilmassa ja onnitella: hyvä poika, teit sen, saat aikaan toimivan parisuhteenkin varmimmin kun molemmilla on suurin piirtein saman verran valtaa. Mutta Marshall kyllä ihan kamalasti yrittääkin olla kunnolla! Siinä on näköjään vähän samaa kuin Oskarissa: hevoshommista tekisi niiiiiiiin kauheasti mieli sanoa. Ja yleensä ne sanomiset on ilmeisesti molemmilla virheiden listaamista, vaikka ne onkin tietenkin tarkoitettu ohjeina. Eihän Niklas millään voi kehittyä yhtä nopeasti ja tehokkaasti yhtä hyvälle tasolle näin, mutta jostain ihme syystä tykkään Marshallista ihmisenä heti enemmän, kun se pystyy myös luovuttamaan valtaa. Tietty valta-asemahan sillä on vielä sata vuotta hevosasioissa, kun se osaa ja tietää niin paljon enemmän ja kun hevonenkin on sen. Niklaksestakin tykkään, kun se tuo ilmi vaatimuksia ja mielipiteitä. Jännitteitähän tämä tällainen saattaa toki tuoda. Jos olisin Marshall ja tottunut määräämään ja päättämään ja järjestelemään, keräisin nyt jo kierroksia!! Hyvä juttu on se, että Marshall ei tosiaankaan ole niin nopeasti reagoiva ja räjähdysherkkä kuin mä. :DDD
Vaikka Marshall on ajatuksissaan vähäsen sivunnut jo toista heppaa, nyt se tulee muiden tietoisuuteen niin varhaisessa vaiheessa, että mustakin tuntuu kuin kuulisin uutisia muiden mukana ekaa kertaa. Muut ei taida tietää Marshallin hevosen rahajärjestelyistä yhtä hyvin kuin sen ja Niklaksen suhteesta (ja miksi tietäisivätkään, kun ei meidän kulttuurissa raha-asioista sillä lailla rupatella). Muutenhan joku olisi varmaan kysäissyt, että ai Marshallko on hommannut hyväpalkkaisen duunin ja maksaa nyt kaksi hevosta sen sijaan että isä antaa rahaa yhteen ainoaan. Niklashan on toki parturi, mutta heidän palkoista tietämättömänä veikkaan, että tiukkaa tulee halvasta karsina- ja asuntovuokrasta huolimatta. Vaan on sitä saaneet opiskelijatkin hevosia pidettyä, kun ovat tehneet muita valintoja sitten sitä mukaa. (Tarinallisesti pystytään kyllä järjestelemään vaikka minkälaista ylläpitohoitoheppa-touhua onneksi, niin kuin Tatin kanssa silloin kun se vielä asui meillä.)
Vaan jos Marshallilla kaikki menee hyvin ja hän pääsee ratsaille, onhan uudelle hepalle nyt hyvänen aika tarvetta! Niklashan on ollut innoissaan paitsi kisoista, myös ratsastamisesta itsessään! Eihän se enää mielellään satulasta peräänny. Ja onhan se sitä paitsi maailman ihaninta laukata auringonlaskuun yhdessä. Tai no, ravata, jos Niklas ei vielä villinä ja vapaana laukkaa. 😀 On ihan sikakivaa, jos on jokin yhteinenkin harrastus puolison kanssa, kun Niklas ei käy Marshallin kanssa lenkillä ja Marshall ei oikein ollutkaan mestaripelaaja konsolilla.
Silleen vähäsen takaraivossa harmittaa, kun Chain täytyi poistua ennen kuin se sai reagoida hetero-Hellon, -Tiituksen, -Marshallin tai -Niklaksen parisuhteisiin. Ei taida olla jäljellä ketään, joka tekisi tästä jutusta numeron. Damn. Mä kun tykkään numeron tekemisestä ja siitä, että fiktiiviset hahmot ei kaikki olekaan tavallisia suvaitsevaisia ihmisiä.
Mutta joo. Vissiin eniten tykkään tässä näiden vallan tasapainottumisesta. Koko ajan tykkään enemmän Niklaksesta ja lepyn näköjään Marshalliakin kohtaan. :DD
-
Ei sitä aina jaksa olla auktoriteetti! Muut ihmiset tuntuu ajattelevan herkästi, että jos sitä vaaditaan töissä, se tulee luonnostaan vapaalla. No mä olen ope ja joudun olemaan selvillä asioista, suunnittelemaan, pyytämään, käskemään, pitämään kuria ja mitä vielä. Vapaa-ajalla onkin ihanaa esimerkiksi osallistua erilaisille kursseille, kun joku muu kerrankin sanoo mitä tehdään. Sieluhan siitä lepää. Ehkä itsekin haksahdin odottamaan Jannan ryhtyvän kernaasti terapoimaan Sannia, vaikka munhan se pitäisi tietää, että kyllä sitä välillä pitää vapaallekin vaihtaa. Ehkä odotin sitä siksi, että Janna on kirjoitettu hahmo, ja monesti kirjoitetut hahmot, toisin kuin oikeat ihmiset, ovat aina samanlaisia: työminä ja vapaa-ajanminä ovat samoja! Katsotaan nyt, mitä näiden reissusta tulee. Vieläkin uskon, että osa työminästä voisi kuitenkin puskea esiin. Jannan ammatti taitaa olla sellainen kutsumusammatti, että jokin siihen vaadittu asenne tai pohjavire ihmisessä on aina päällä.
-
:DD Sanni on kyllä niin kuin mun oma sisäinen ääni, jolla puhuin joskus itselleni ilkeimmillään. Se, joka ajattelee, että kaikki muut ajattelee mun jokaisen vuorosanan olevan tyhmä. Onneksi suurin osa ihmisistä ei kiinnitä huomiota, eikä varsinkaan lähtökohtaisesti negatiivista huomiota muiden neutraaleihin juttuihin. Sanni on pelottava, mutta mitään muuta mä en odottanutkaan siltä kuin vihamielisyyttä Jannaa kohtaan heti alkumetreiltä.
Tykkään erityisesti siitä, miten Sanni on kiittänyt Kirkonkylän mummojen kanssa Luojaa, ja miten joku hul- siis Janna on lupautunut kuskiksi. Musta on myös mielenkiintoista, miten Sanni on ollut Hermanin luona niin pitkään. Me ollaan nähty, ettei sen äitsykkä kauheasti piittaa, mutta huh, silti! Nuori flikka on oikeastaan haihtunut maan päältä ilmaan, eikä kukaan huolestu niin että soittaisi poliisit. Se on karua, ja joillekuille totta. Tässä vaiheessa ehkä toivon, ettei Sanni jää kiinni siitä, missä on majaillut: ei ainakaan Hermanin vanhemmille. Hermanin porukat vissiin vahtii jälkikasvuaan tarkemmin. Jännittää, että sekin saisi pian jonkin ulkonaliikkumiskiellon.
-
Jos ei kissoja, niin sitten hiiriä, vai mitä Eetu! Mulle herää vahva pelko, että se on eläintenvihaaja. Tykkääkö se edes muusta, kun hevosesta ja koirasta, kun se inhoaa hiirivauvoja ja pelkää käärmettä? Ei kai kukaan villihiiriä tai -rottia tupaan halua, kun ne on sellaisia betoninpurijahoudineita, ettei kesyrottiin tottunut uskoisi, mutta silti. Mäkin jankkaisin ja tekisin oman pääni mukaan, jos joku höyrypää sanoisi, että mun pitäisi muka jättää löytämäni eläin kuolemaan, oli se sitten villieläin tai kesy. Kyllä luonto hoitaa, niinhän ne sanoo, mutta samalla luonto on julma. Toinen, mitä en ymmärrä, on hiiripelko ja miten sä uskallat koskea siihen -kommentit. Käsitän, että se on ihan olemassaoleva asia niin kuin mun järjetön kauhu ja totaalinen jäätyminen kun kohtaan kastemadon, mutta on vaikeaa ajatella jonkun pelkäävän siimahäntiä niin kuin mä matoja. 😀 Nehän on niin kivoja, siis kesyversiot. Kesyrotatkin osaa nauraa kun niitä kutittaa, ja ainakin mun rotat oppi temppuja helpommalla kuin portugalinpodengo…
Tässä taitaa Nellyn äidinvaistot herätä hiirivauvojen kanssa. :DD Toinen niin asiantuntevasti suojaa vauvoja kylmältäkin. Siis puolijäisessä syyskesämaassa jossain kolossa asuvia karvattomina syntyviä olentoja. :DD Aww.
-
Huh. Näitä hektisiä vaiheita on välillä varmaan joka hepun elämässä! Niistä saakin sinnitellä läpi. Mä ainakin teen samaa kuin Janna, että listaan asioita mielessäni ja ajattelen, että sinä ja sinä päivämääränä tämä loppuu hetkeksi. Sillä lailla jaksaa venyttää vielä vähän jaksamistaan.
-
Ei saisi ihmisen vapaa-ajan puuhien perusteella arvioida, millainen hän töissään on, varsinkin kun ihan itsellä on periaatteessa ammatti ristiriidassa koko perusluonteen ja tärkeimpien mielipiteiden kanssa. Silti tulee vain sellainen olo, että Heli taitaa olla ihan oikeassa duunissa. Jos hän jaksaa olla Eiran kanssa niin kiltti ja kannustava, luulisi jaksavan aika monen muunkin kanssa. Toki on ihanaa ja helppoakin olla ope silloin, kun opetettava hyväksyy open aseman ja suostuu siihen, että nyt leikitään sellaista, että ope määrää. Vaikka Eira on tiuskiva, hankala ja välillä kaikkitietävä, se on kyllä luovuttanut vallan ja auktoriteetin Helille. Ja miksi ihmeessä ei olisi? Se saa Heliltä aivan kamalasti uusia kokemuksia, sillä ei joka likka saakaan varsaa käsitellä. Se hyötyy myös oppimalla koko ajan uutta, ja kun se on huomannut Helin jutut toimiviksi, sen oppimismotivaatio on sisäistä. Kaiken kukkuraksi Heli on aina kohdellut Eiraa niin kuin oikeaa ihmistä, eikä niin kuin kitisevää kakaraa. Mä olen kyllä kateellinen Eiralle. Missähän sitä itse olisi, tai missähän moni muukin aikuinen olisi, jos olisi ollut Eiran ikäisenä ympärillä aikuisia, jotka koko ajan viestivät, että nuori on järkevä, se on ihan viisas, siitä on oikeasti apua, se on oikeasti kehityskelpoinen? Onkin ihan sairaan epäreilua, jos Heli, joka lapsia haluaisi ja on hyvä kasvattaja, ei niitä saisi. Heli tarvitsisi itse kipeästi samaa kannustusta ja tukea, jota jakaa Eirallekin avokätisesti. Vaikka parisuhde ja lapset ei määritä ihmisen arvoa, sellaista arkea Heli kaipaa, ja siksi haluaisin itse niin kovasti saada sen uskomaan, että se on sellaisten asioiden arvoinen.
Samoin on Surren hyvä kasvaa Helin kanssa. Sillä on niiiin ihanat oltavat tavan ratsuhevosen aluksi. Surren ajatteleminen triggeröi mussa aina muistoja eräältä tallilta, jossa olin töissä. Vaikka en Helin (tai kenenkään muunkaan) kanssa ole samaa mieltä kaikesta, hän on mun oikean elämän varsakokemuksille sellainen kontrasti, että oikein hehkuu, kuinka vääriä ja väkivaltaisia asioita olen itse pitänyt normaalina nuorena. Toivon, että me saadaan seurata Surren kasvua mahdollisimman tarkasti. Aiemminkin olen jauhanut tästä, mutta vieläkin se on hevonen, joka on just mun tyyppiä. :DD
-
Sasu – voi miten hienovaraista. Hienovaraisuudesta huolimatta en vieläkään pidä tästä hahmosta tai Noan ajatuksista. Ajatukset sopisivat Jessen päähän ennemmin ja murentavat hitaasti mun mielessä sitä, kuka Noa mun mielestä on tähän asti ollut. Menneisyydessään se oli erilainen, ja sen impulsiiviset, vieläkin jatkuvat ajatukset ovat kuin menneestä. Nyt kun se elää tätä päivää, mulla on vieläkin sellainen olo, että matto olisi vedetty mun jalkojen alta! Ei, Noa! Sun kuuluu olla mun tasainen roolimalli, joka pyrkii käsittelemään asioita aina terveellä ja rauhallisella tavalla. Sellainen, joka saattaa kärsiä ja ajatella mennyttä, mutta liikkuu jutusta toiseen hitaasti ja luotettavasti kuin työhevoset. Osasin ennen usein ennustaa, mitä Noa tekisi ja mitä sen päässä milloinkin liikkuisi, vaikka välillä sen tututkin ominaisuudet yllättivät mut. Mun on ikävä sitä rauhoittavaa ja luotettavaa oloa, joka hahmosta aina hehkui silloinkin kun se katsoi menneisyyttä läheltä, eikä Hopiavuori tunnu ihan Hopiavuorelta ilman Noaa.
Sitten mennään klinikalle ja mulla on taas hyvä olo. Vaikka Noa osoittaa tunteita ja vaikka sen pään sisällä ei ole tasaista, osaan ennustaa osan sen ajatuskulusta. Sekin, mikä ei ole ennustettavissa, menee alas ihan ilman nikottelua: se on loogista. Tämä teksti on hahmon kannalta tosi onnistunut ja musta se toimii ihan kokonaisena tarinana. Tämä Noa on just sellainen, että vaikka se olisi miten kiihtyneessä mielentilassa, uskaltaisin aina vaan istua sen viereen ja koskea siihen, koska se ei säikyttäisi mua millään yhtäkkisellä. Edes yleensä ihan tyytyväisen Noan angsti muovisennäköisistä tekojäsenistä ei haittaa yhtään, vaan just sellasia Noa vois ihan hyvin pohtia ja inhota. Ne ei ole negatiiviset tunteet, jotka mua pelottaa, vaan ne hetket, joita pidän ailahteluna.
Kolmannessa pätkässä sattuu ja kieppuu, mutta Noan viimeaikojen kuviot huomioonottaen ja Sasun tapaamisen takia se ei yllätä niin että olisin heti oudoilla kierroksilla ja vastahangassa niin kuin tuoreiden sasuajatusten takia. Noa on nuori vielä, mutta oli ihminen minkä ikäinen tahansa, se on aina sillä hetkellä vanhempi kuin se on koskaan ennen ollut. Noan näkökulmasta se on heittänyt nuoruutensa hukkaan. Se on ihan hirveä ajatus ihmiselle itselleen, mutta näin ulkopuolisena jumalana, ei kun kirjoittajana katsellen tavallaan hyvä juttu. Tuntuu että se on iso opetus: kun muistaa, mitä kaikkea on menettänyt ja mikä kaikki on ollut sumeaa, ehkä ei retkahda ihan niin helposti uudelleen kuin muutoin voisi. Samalla on pelottavaa, joskin uskottavaa, että vanhassa sumuisessa elämässä näkee jotain hohtoa tai rumaa kauneutta.
Voi Noa, miksi kärsit? Rakastuin hetkeksi siihenkin ihan oikeasti Chain kautta, ja nyt haluaisin paimentaa sen kotiin, kääriä sen peittoon, ja asettua sen oven eteen makaamaan ja murisemaan niin kuin vahtikoira, että se saa olla rauhassa, koska niin mua itseäni pitäisi hoitaa kun sattuu. :DD
Kyllä näitä voi ja kannattaa tiristellä ulos. Ainakin mua se nimittäin auttaa, jos tuntuu itsestä, ettei ihan kulje niin kuin pitäisi.
-
Eihän se kenenkään muun kuin isän vika ollut…
Tässä kiteytynyt tieto Jannasta ei ollut mulle oikeasti uusi, kun näin jälkikäteen mietin, mutta jotenkin hoksasin tämän nyt vasta kunnolla. Janna on niitä, joita Leijonakuninkaan Rafiki-apinan pitäisi lyödä kepillä päähän niin kuin aikuista Simbaa. Jätä menneisyys taaksesi. Kyllä, menneisyys voi sattua. 😀 Ei kun itse kukin meistä tekee tätä välillä; selittää ongelmiaan jonkun muun vioiksi, ja on siinä itse asiassa osittain oikeassa. Menneisyys muokkaa ihmistä. Vitsi miten paljosta vapautuu, kun huomaa, että edes osan menneisyydestä voi jättää jossain vaiheessa taakseen: että on eri asia olla itse huumeidenkäyttäjä kuin olla joskus kasvanut huumeidenkäyttäjäperheessä. Vaan ei se helppoa ole, sellainen irtautuminen, ja kokonaan menneisyyden jättäminen on mahdotonta. -
Tämä on taas sellainen juttu, jota tykkään paitsi lukea, myös kirjoittaa. Kun hahmo ja sen tarina on tuttu ja rakas, musta on nostalgista katsella hahmon kanssa taaksepäin sen matkaa, joka on ainakin osaksi mulle tuttu. Sitä nousee itsellekin muistoja hahmon jutuista: niitäkin, joita ei mainita. Lisäksi mun omat aivot sattuu toimimaan myös niin, että satunnaisesti havahdun jostain arkisesta askareestani ja mietin omaa elämää samalla tavalla: enpä olisi uskonut tässä olevani esimerkiksi vuosi tai viisi vuotta sitten.
Sit tulee tämä uusi käänne. Yhteen muuttaminen. Musta on ihanaa, että nämä kaksi muuttavat yhteen! Mähän olen ihan rakastunut Harriin tietenkin, kun se on osoittanut niin hienoja luonteenpiirteitä ja inhimillisyyttä, mutta lisäksi Sonja on niin järkevä, että etukäteen uskoisin niiden tulevan juttuun ihan virallisestikin saman katon alla asuen. Paljonhan ne jo on yhdessä. Toisaalta taas yhteen muuttaminen on aina ihan hirrrveän iso juttu! Sonjallakin on ihan käytännön asioita mietittävänään, vaikka ei keskellä yötä, niin kuin Harrikin sanoo. Jaiks jos tulisi ero ja joutuisi tappelemaan vaikka omaisuudesta, sitäkin kun Sonjalla on! Edellisestä miehestä ei erottukaan ihan niin. Vaikka Sonja on kuinka järkevä ja varmana ottaa huomioon nämä ilmiselvimmät asiat, mun luotto kenenkään, Sonjankaan, järkeen ja harkintaan ei ole rajaton. Tietääköhän se, ettei se voi todennäköisesti tietää vielä ihan kaikkea, mikä Harrissa on loppujen lopuksi ärsyttävää? Hoksaako se, että aika suuri osa väestä antaa naisystävälle tai miesystävälle vähän erilaisen roolin ja tehtävät arjessa kuin avopuolisolle? Sen Sonja on ainakin ajatellut, että yhteen muuttamisen jälkeen ei voi kovin kesken enää un-evolvata suhdetta sellaiseksi kuin ennen, koska sellaiset pokemonit pakkaa kehittyä vain ylöspäin: tulee eteen asioita, jotka ei ole koskaan enää ihan niin kuin ennen. Peilailen yhteenmuuttoon paljon omia ajatuksiani ja reviiritietoisuuttani, ihminen kuin olen, mutta suurimmaksi osaksi olen tietenkin iloinen Sonjan puolesta. 😀
-
Jannalla ja Paahtiksella on ollut kyllä aika pyöritystä tämä syyskesä! Vielä vaan tuntuu onneksi riittävän energiaa. Kun hepan ikä ja kunto otetaan huomioon, hyvinhän niillä mun mielestä menee. Nyt vasta päästäänkin jännän äärelle seuraavassa koitoksessa. Tietenkin kisat jänskättää, kun ei ole tavalliset arvontakisat, mutta erityisesti kahden hahmon tutustuminen. Nyt Janna saa ehkä näytettyä meille, millä lailla hän osaakaan otella äkäisten teinien kanssa… …vai osaako. 😀
-
Ai je siitä se lähtee! Miten paljon enemmän mua aina jännittääkään muiden kisat, kun tuntee hahmot, hevoset ja niiden tarinat. Joskus vuonna ysiysi eka laatispalkinto oli vissiin aika siistiä, mutta nyt kun vaihtoehtona on tarinoiden seuraaminen, eihän perus arvontasijoitukset ole yhtään mitään. Vaikka hehe Sannista onkin vaikea pitää ihmisenä aina välillä, hahmonahan me tykätään siitä ja mä ainakin toivon sille menestystä ihan koska tunnen sen tarinan. Toisaalta jänskättää, että tuleeko siitä mahdollisesti sietämätön, jos Nanalla ja sillä sattuukin menemään ihan yli odotusten. Mitä jos ne vaikka voittaa? Jos ne sijoittuvat häntäpäähän, en usko että ihan hirveän suuria yllätyksiä on luvassa. Sanni saattaa olla vaikka minkämoinen, mutta ei musta sellainen, joka syyttäisi ponia. Tai kauheasti rypisi itsesäälissä. Kenenköhän vika se on, jos tulisi kämmi?
-
Vitsi mikä kuva! Mä tuijotin joskus ihan sikakauan Hukkasuon Lefun kuvaa, kun ihailin miten sinne oli jaksettu tehdä jehuja taakse tollasiin asentoihin ja kaikkea, ja nyt tuijotan samaa tässä. Ihan siis siitä lähtien miten taustallaolijat tunnistaa, ja jopa niiden persoonallisuudet etenkin istumistyyleistä. Niklaskin on niin varma otteissaan ehkä just siks, että sillä on nyt luotettavia neuvonantajia paikalla. Ja mä en kes-tä miten monta kertaa mä oon itse mielikuvissani tuijottanut tota kenttää ja tota takana olevaa metsikköä ja hakoja ja kaikkea ja nyt näen sen ihan näytöllä asti. Ai että kuulkaa haluan taas niiiiiin kovaa Hopiavuoreen. Tää on mun lempikuva aikoihin, enkä osaa päättää mistä se johtuu eniten. Siitä että tunnistan hahmot ja taustallakin heiluu heeboja ja hobusia? Siitä, että tunnistan maiseman? Siitä, että viitsit tehdä toisen omistamasta hepasta kovalla työllä kuvan? Aijje.
-
Aijai Nellyn mieli on muuttumassa. Vaikka varmana on edessä vielä ties mitä epäröintiä, odotan innolla, tapahtuuko hahmokehitystä Nellyn ehkä ottaessa vielä pikku hiljaa äidin roolin. Siihen rooliin on meinaan kasvamista niin keksityillä kuin oikeillakin äidillä, koska onhan se nyt tärkeä ja vastuullinen rooli!
Uutisia kertoessa Nellyn ja Eetun työnjako kuvastaa hauskasti sitä, millaisina vanhempinakin nämä kaksi kuvittelisin, jos vauva putkahtaisi nyt tyhjästä. Eetu olisi tällä hetkellä osallistuvampi isi, joka olisi niin ylpeä lapsestaan, että mainostaisi sen ensimmäisiä konttauskokeiluja yhtä huumaantuneena kuin nyt vauvauutisia. Ja kun sanat eivät enää riittäisi, hän touhuaisi mitä tahansa, vaikka hakisi sitä keksipakettia, ettei räjähtäisi. Nelly puolestaan, joka muuten on kova tekemään ja touhuamaan, olisi tällä hetkellä arempi tarkkailija, joka ehkä voisi pelätä vauvan menevän rikki.
Eetu on varma, että sieltä tulee poika. Mua taas jännittää ylikovaa, että mikä sieltä onkaan tulossa, ja millainen tyyppi se mahtaa olla!
-
Onneksi meillä on toi Nelly! Se ei ole aina huomaavaisin tyyppi, eikä edes kohteliain, mutta se on luonnostaan jotenkin hyvä ihmisten kanssa ja uskaltaa kysyä silloinkin kun kaikki muut ei välttämättä uskalla.
Sulla on erityisen hyvää kuvausta siinä kohdassa, kun Hello tulee. Tykkään tosi paljon siitä ilmaisusta, kuinka ääni tulvii. Muutenkin me tunnistettaisiin 100% todennäköisyydellä, kuka sieltä mahtaa tulla, kun me saadaan paitsi kekseliäs, myös helposti tunnistettava auditiivinen vihje ja heti perään visuaalinenkin.
Pallonheittely on myös musta onnistunutta. Nyt tässä on moneen suuntaan sellaisia avauksia, että jos jonkun hahmo tarttuu Jannan ehdotukseen, hän saa siitä myös jotain itselleen. Et ole roolittanut valmiiksi tulevia näytöksiä sillä tavalla, että vastapelaajan hahmon olisi ”pakko” ottaa vaikkapa Jannan kuuntelijan rooli, vaikka sekin on tajolla. Yhtä lailla tarjolla on myös ihan vain ratsastuksen ohjaamista ja siitä puolivälistä kevyempää hevosten kautta bondaamista Marshallille ja Nellylle. Niklaksella puolestaan on mahdollisuus halutessaan esittää, kuinka vaatimattomasti, riehakkaasti, ylimielisesti, innostuneesti tai sekopäisesti hän julkisesti menestykseensä suhtautuu. Jopa Hellolle on tarjolla vitsienkerrontaa.
-
Oih Niklas I feel you bro. 😀 Alussa tästä aistii kisajännityksen niin hyvin erilaisten yksityiskohtien, niin kuin räpyläkäsien ja hankaavien kenkien kautta. Erityisen paljon muhun vetoaa se pikku hetki, kun edellinen ratsastaja lopettaa ja sitten olisi oikeasti se oma vuoro. Vitsit suurin osa ihmisistä on varmaan kokenut sen jossain vaiheessa, kun sydän oikein jysähtää. Siinä on poka epätosi olo, oli sitten menossa ratsastuskentälle, koiranäyttelykehään tai vaikka oppilaiden eteen puhumaan ihan ekaa kertaa. Siinä vaiheessa ei enää räpyläkäsiä niin tunnustella. Ei tunnustella oikein mitään.
Tykkään myös lopusta ja samastun siihen. Kun ekan kerran hyppää korkealta kalliolta veteen tai vetää sen kehänsä kunnialla, se on päästävä tekemään uudestaan! Eka kerta menee sumussa ja korvat soiden, mutta kun siitä kerran on selviytynyt, on adrenaliinihumalassa ja tarvitsee lisää. 😀 Varsinkin kun Niklas on vielä tyytyväinen sijoitukseen, ja sietääkin olla. Eihän ne muutkaan kilparatsastajat mitään huonoja ole! Jopa se olo, että olisinpa uskaltanut aiemmin, tuntuu niiiin tutulta.
Kuvakin on söpö. :DD Arlekin näyttää ihan kouluratsulta. :DD Kuinkahan kovaa Marshallia ottaa päähän, jos muutkin sanoo että Niklaksen jalkakarvaparturointi sopii sille? 😀 No, ei hätää, Marshall, yhtä hyvin sille sopii karvaisempikin look!
-
Voi Sanniiii. Herman on sen verran kunnollinen, että vähän odottelin, että sitä ahdistaisi viinakaapin rosvoaminen enemmän, tai pelottaisi jäädä kiinni. Toisaalta Herman on kyllä päässyt livahtelemaan bileisiinkin ja kaikkea, niin että ehkä suurimmilta peloilta on jo jollain tapaa mennyt terä.
Tää tarina jatkaa hyvin Sannin tarinaa. Siinä on elementtejä ja viittauksia Sannin tarinaan, mutta ei toistoa, vaan tapahtumat jatkuvat. Molemmat hahmot liikkuvat sujuvasti ja otat ne hyvin haltuun ja omiksesi. Molempien luonteenpiirteet ja tavat tulevat myös tosi sujuvalla tavalla ja alleviivaamatta esiin. Joka kerta kun luen Hermanin tarinoita, tulen ajatelleeksi, että taidat olla kyllä se kirjoittaja, joka on Hopiavuoren tarinan aikana kehittynyt kirjoittajana kaikkein huimimman harppauksen tähän asti. Ja aina vaan taso nousee. Monenlaiset hahmot ja useampi eri tyyli onnistuvat jo vaikka kuinka hyvin!
-
Aww, kaikessa pisteliäisyydessään ja perseilyssään Sanni välittää muista. Siis muistakin muista kuin Nanasta. 😀
Tässä kun Sanni lopettaa koulun ja tappelee äidin kanssa, pystyn omastakin näkökulmastani jollain tasolla ymmärtämään hänen kantansa. Sannihan on periaatteessa ihan oikeassa, vaikka tyhmät aikuiset ei käsitä. Kuka oikeasti haluaisi sellaisen elämän, jonka hän näkee edessään? Viisi päivää viikosta odotetaan viikonloppua, sunnuntaina ollaan masentuneita edessä olevasta työviikosta, kun ammatti ei ole edes alussa kiinnostanut. Jotenkin vaan sitä tulee aikuisen ajateltua, että mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Kaikki ei taida löytää heti sitä omaa juttua. On supermielenkiintoista päästä Sannin kaltaisen ajatuksiin, kun on itse jo miljoona vuotta vanhempi ja on Sannin ikäisenäkin ollut niiiiin erilainen ja pitänyt silloin surutta ja kyseenalaistamatta kaikkia Sannin kaltaisia ihan vaan luusereina. Sannin ajatusten näkeminen tekisi varmaan aika monelle hyvää: avaisi niin kuin maailmaa.
Mua pelotti (hyvällä tavalla) heti kun luin tän lopetuksen ensimmäisen kerran tarinan julkaistuasi. 😀 Herman on selkeästi yrittänyt jo sata vuotta lähetellä niitä paidattomia snäppejä ja kaikkea. Ajattelin heti, että noniiiin, nyt se oikein rohkaistuu, ja Sanni on omasta mielestään niiiiiin väärä sille!
-
Mäkin oon sitä mieltä, että hahmot on niin omia itsejään ettei ole tosikaan. Salieri kans. 😀 Eihän se nyt niin pienestä hätkähdä kuin mitätön rutiinijuttujen tekeminen vähän toisella tavalla. Vaikka ehkä Nelly on ihan oikeassa: on niitäkin banaanihevosia, jotka meinaa kuolla kun joku nousee selkään tai taluttaa väärältä puolelta. Ja monen ihan rauhallisenkin hevosen saa heräämään ihan yllättävällä tavalla väärältä puolelta käsiteltynä!
Tää tarina oli musta ihana kevyt välipala. Näkee, että Sonja ja Salieri on olemassa ja elää tallilla, vaikka ei pääjuoni sillä lailla etene. Mutta mähän tykkään hirveästi arkijutuista… 😀
