Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Herra Helemias Ilveksen syväluotaava henkilökuva
Hello oli aikeissa lähteä Typyä ja Jerusalemia kävelyttämään metsänreunaan saakka. Ajatuksena oli ymmärtääkseni, että Typy, joka oli välillä aika säpsy, tottuisi tuuleen. Päivä olikin oikein erityisen tuulinen, ja missäs sitä kovemmin tuulisikaan kuin alatarhojen ja pellon välissä? Ensin Typy piti kuitenkin Hellon mielestä harjata, koska sen olisi hyvä oppia, että ennen töitä hevoset yleensä hoidetaan. Tämän kaiken Hello minulle pälpätti iloisesti: alkoi puhua jo tallin ovista Typyn kanssa ilmaantuessaan, ja juttua olisi riittänyt vielä karsinallakin, mutta kun Eira tuli keskeyttämään.
”Hei nii, Hello nii, mä en saa tota kraanaa auki”, Eira sanoi sekavan näköisenä Hellolle, eikä edes vilkaissut minua, vaikka siivosin karsinaa siinä ihan vieressä. Hän puhui pihan puoleisesta vesihanasta. Kaikki muut taisivat saada sen väännettyä auki itsekin, paitsi Eira ja Ariel.
”Miksen mä kelepaa?” minun oli kysyttävä, koska minunhan tuollaiset asiat kuuluisi selvittää.
”No kun”, Eira aloitti topakasti, mutta jatkoi samaan hengenvetoon mutta paljon pehmeämmällä äänellä Hellolle: ”nii, voisiksä tulla sinne?”
Hello sanoi vain ”juu” ja hengitti omituisesti sisäänpäin sen sanoessaan, enkä minä saanut ikinä tietää, että miksei minua pyydetty.Hello palasi aika nopeasti, mutta eipä hän ehtinyt edes kunnolla karsinalle, saatiko harjoja hakemaan, ennen kuin Noa tuli kertomaan minulle jostain äijästä, joka kyseli minua.
”Ai äijä? Kuka? Siis millanen äijä?” Hello kysyi hevosensa turpaa kalterien lomasta silittäen ennen kuin ehdin edes laskea talikon käsistäni.
”No semmonen aika rankka äijä”, Noa kuvaili, ”oli prätkä, nahkatakki ja pitkä parta. Varmaan joku jengityyppi ku siin rotsiski oli joku logo.”
”Mitä se sua kyselee? Mä voin mennä”, Hello sanoi minulle. ”Se on vaan iskä”, hän lisäsi vielä Noalle ja taputti tämän olkapäätä. ”Tuu niin saat ilmasia parrankasvatusvinkkejä. Me tarvitaan niitä.”Hello oli poissa niin kauan, että siirryin Typyn toiselle puolelle siivoamaan seuraavaa karsinaa. Ehdin olla sielläkin hyvän tovin. Typykin alkoi hermostua, kun joutui olemaan tallissa keskellä päivää ilman muita hevosia. Ei ole laumaeläintä luotu muutenkaan tuolla tavalla omassa yksinäisessä sellissään pidettäväksi, saati sitten ilman katsekontaktia muihin.
Hello tuli, kun olin siirtymässä taas.
”Mitäs se halus?” kysyin heti.
”Kysyi kauhatraktoria”, Hello haukotteli ja suunnisti hakemaan viimeinkin Typyn harjoja.
”Kai sä lupasit? Vai jourunko mä soittamhan sille?” huikkasin Hellon perään.
”Tietenkin lupasin. En mä oo mikää idiootti.”Kun Hello oli juuri satulahuoneen kynnyksellä, Inari juoksi tallin ovista sisään.
”Hello! Hello! Mä en saa Ringoa kiinni!” Inari kuulosti hätääntyneeltä.
”Eiks Jeppe vois hakee?” Hello kysyi käsi ovenkahvalla. Kun Ilveksen Jerusalem komensi, niin Helmipurojen Ringo-koira kyllä uskoi aina.
”Ei kun — mä koitin mut seki meni! Ne on jo päätiellä!”
Silloin tuli Helloon vauhtia. Typykin pärski ja puhisi, kun isäntä juoksi tuhatta ja sataa Inarin perässä koiria pyydystämään. Minä sen sijaan jatkoin lannanluontia, koska tuossa koirahommassa ei minua tarvittu. Ja aivan oikein: pian kuului pihalta Hellon komento, ja sitä ei uskaltaisi Jerusalem sen paremmin kuin Ringokaan olla tottelematta. Ei kulunut kauaakaan ennen kuin Hello palasi talliin. Hän marmatti koiralle pakomatkasta ihan Typyn karsinalle asti. Hello istutti koiransa ankaran näköisenä Typyn karsinan ovenpieleen. Silti hän vihelteli jo ilmeisesti jotain itse keksimäänsä iloista sävelmää satulahuoneeseen kävellessään.Siirryin karsinasta toiseen, kun Hello oli päässyt pölyharjan kanssa karsinaan asti. Silloin Jillan pää kurkisti tallin ovesta sisään. Todettuaan meidän olevan paikalla Jilla tuli ihan sisään asti.
”Mä tein tämmösiä”, hän näytti Hellolle keksejä kourassaan, ”niin haluuksä koemaistaa?”
Koskapa Hello olisi ruuasta kieltäytynyt? Hän otti muka vain yhden keksin, mutta koska se oli ilmeisesti hyvää, hän otti vielä muutaman lisää ja kehui keksejä monin sanankääntein.
”Nii olisiks sä halunnu?” Hello huikkasi minulle erinomaisen hyväntuulisesti poimiessaan viimeisen keksin kouraansa, ”koska nopeat syövät ja hitaat eivät!”
”Niitä on kyllä lisää”, Jilla-parka kiirehti sanomaan.
”Nii Eetu, niitä on lisää”, Hello virnisteli, ”ne riittää ja riittää, kunnes ne loppuu!”
”Mä paan ovehen lukon vielä joku päivä”, sanoin muka tosi vakavana Hellolle.
”Sit kukaa ei pääse tupaan, ja kumminki sä tykkäät ku käy väkiä.”
”Mä paan semmoosen lukon jotta siihen pitää näppäällä sellaanen numerokoori. Sitte kaikki pääsöö, mut sinet sitä kooria muista nii jourut koputtelemhan aina.”
”Sä mitää laita, sä rakastat mua. Eiksnii Jilla? Eihän toi Eetu halua elää ilman mua?”Hello sai harjattua Typyä hyvän aikaa ja minä siivosin vielä pari karsinaa. Melkein koko talli oli jo siivottu sillä aikaa, kun Helloa oli revitty paikasta toiseen. Ennen kuin Typy oli täysin valmis, ja ennen kuin minä olin siivonnut viimeisenkin karsinan, pahantuulinen Eira palasi talliin housut ja takki vääntömärkinä.
”Korjaa toi paska!” hän ärähti Hellolle.
”Mikä paska?” kysyin taas hämmentyneenä siitä, kuinka hän yritti laittaa Hellon hommiin, vaikka minunhan pitäisi korjata kyseinen paska. Mistä paskasta sitten tällä kertaa olikaan kyse.
”No se kraana! Vähä kiva siinä yrittää mitää jalkoja kylmätä ku se ensi ei mee päälle ja sitte falskaa ja sit kaiken lisäks se koko vitsin letku pääsi irti!”
No se selittikin Eiran märän olemuksen.
”Mä laitan sen seuraavaks. Mullon täs enää tää karsina”, yritin sanoa Eiralle. ”Mee tupahan ja etti jostaki jotaki vaattehia niin mä heitän sut puolen tunnin päästä kotia.”
”En mä halua kotia!” Eira tiuskaisi. ”Hello tuu! Mun elämä on pilalla! Sun pitää laulaa mulle rakkauslauluja!”
”Mun pitäs viedä tää Typy-” Hello aloitti.
”Mitä! Sä olit viemäs sitä jo jotain tunti sitte! Ooksä taas haaveillu jotain vaan?”
”Joo vissiin”, Hello huokaisi ja hymyili. ”Sellanen mä vähä taidan olla, etten mä oikeen saa mitää valmista aikaan. No. Mä vien tämän hakaan.”Kun sain karsinat siivottua, tavarat paikoilleen ja kiinnitettyä letkun hanaan uudella kuristimella, suuntasin sisälle juomaan kahvia. Mietin, miksi minä edes olin mitään taukotupaa vintille remontoinut. Tupaanhan kaikki kuitenkin aina tulivat. Liian ahtaasta ja pimeästä eteisestä näki suoraan olohuoneeseen, jossa Hello toden totta soitti Eiralle huoneen nurkassa yleensä lojuvaa kitaraa. Tai siis Eira, joka meinasi hukkua minun huppariini, piti Helloa kuristusotteenomaisessa halauksessa ja rämpytti kiinnostuneen näköisenä kitaraa, jonka kieliä Hello vasemmalla kädellään samalla paineli.
Päätäni pudistellen siirryin keittiöön. Tasolla oli tyhjä lautanen, ja viimeinen keksi oli juuri siirtymässä Noan sormissa kohti hänen kitaansa. Hello oli sitten oikeasti maistellut melkein kaikki keksit yksin, tai ainakin varannut ne isoon pinoon itselleen olkkarin sohvapöydälle. Sentään kahvia oli vielä. Mutta pääasiahan tietenkin oli, että porukka kävi kahvilla ja uskalsi ottaa itse keksiä ja ruokaa.
-
Jussi vai tallityöt
On tässä ollut kaikenlaista. Katselin Jussin ohitse muita hevosia samalla kun rapsuttelin omani turpaa kyynärpäitäni aitaan nojaten. Kaikenlaista, tottavie, enkä olisi ikinä uskonut. Uuno nautti aamupäivän auringosta silmät puoliummessa. Se oli parkkeerannut päätien varteen ihan syystä: joskus siitä meni ohitse tyttöjä, jotka syöttivät sille omenaa, porkkanaa ja sokeria, vaikka eivät olisi saaneet. Skottikin yritti torkkua, mutta Pasi kierteli sen ympärillä häntäänsä huiskien ja ilmaa näykkien, jotta saisi sen ärsyyntymään. Pasista näki, ettei siitä välitetty: sen jälkeen, kun se oli tänne tuotu, kukaan ei ollut käynyt sitä katsomassa. Minulle maksettiin sen hoitamisesta aina ajallaan, mutta se olisi tarvinnut liikuntaakin, ja vähän muitakin maisemia kuin karsinansa ja hakansa.
Mutta mikä minä olin kritisoimaankaan? Puristin nyrkkini Jussin riimun poskihihnan ympärille ja päästin orin luikahtamaan portista luokseni. Enpä minä ollut tätäkään hienoa hevosta liian hyvin hoitanut. Jotenkin kaikki Jussin kanssa vietetty aika tuntui olevan aina pois maksavilta asiakkailta, joihin oma hevoseni ei tietenkään kuulunut. Aina, kun olisi ollut aikaa olla Jussin kanssa, tiesin hyvin, että olisin voinut puhdistaa karsinat vielä vähän tarkemmin, tai että taukotupaan pitäisi käydä ostamassa uusi kahvipaketti jo hyvissä ajoin ennen kuin vanha loppuisi. Alatarhat olisi kiire kunnostaa, kun hevosia oli jo vaikka kuinka, eikä olisi pahitteeksi suunnitella karsinajärjestystä uudelleen. Ja jos mitään muuta tekemistä ei muka ollut, raput tallin vintille kaipasivat lakaisijaa, rehuhuoneen sangot pesijää ja voisihan rehutilauksetkin hoitaa vaikka puoleksi vuodeksi kuukausittain toistuviksi.
Mutta vaikka tallini tuntui ränsistyvän silmissä, päätin unohtaa sen ihan hetkeksi ja kävelytin Jussin suuliin. Vaikka kukaan ei meitä varsinaisesti katsellut, olin Jussista ylpeä. Sen kanssa ei koskaan kerännyt katseita, koska olihan se aika tavallisen näköinen, mutta samalla kenelläkään toisella ei ollut yhtä komeaa hevosta. Ja yhtä viisasta oria: Jussi jäi melko rauhallisena lipan alle, vaikka lähdin hakemaan sen varusteita. Ja rauhallisena se odotti, kun palasin.
Siitä oli jo pari viikkoa, kun olin viimeksi taluttanut Jussin kentälle ja noussut sen selkään. Helmipuron Inari oli sillä ratsastanut, mutta aika vähän. En halunnut Eiran ratsastavan sillä ilman vahtia, eikä minulla ollut aikaa vahtia, joten Inarin piti liikuttaa Jussia salaa. Eira oli yleensä mukana tallilla, joten ei siitä tullut juuri koskaan mitään. Sen takia Jussi olikin niin täynnä virtaa, että pyöritti häntäänsä pohkeenväistössä, pukitteli rankasti joka laukannostossa ja ravasi epätasaisesti. Pelkästään sen rauhoittumisessa vierähti puolituntinen, enkä voinut olla ajattelematta, että taukotupa pitäisi imuroida ja hevosten ruokakupitkin olisi hyvä pestä.
Sitten kun alkoi sujua, sujuikin erinomaisesti. Jussi tuntui huokaisevan ja hakeutuvan rennosti kuolaimelle. Rentouduin itsekin kun se näytti mallia, vaikka oikeasti sen pitäisi mennä toisin päin. Sen selkä pyöristyi ja askel piteni kuin itsestään. Laukka muuttui nykivästä ja lapsellisesta melkein oikean kilpahevosen laukaksi, ja jotenkin ajauduin ihanaan flow-tilaan hevoseni kanssa. Aikaa tuntui kuluneen vain ihan hetken verran, mutta kentän reunalle ilmaantunut Inari sai minut suorastaan hätkähtämään huomautuksellaan.
”Tota, pitiks sun ruokkia hevoset vai jonku mun…?”Olin salamana alhaalla melkein kesken laukan. Puntasin Inarin nopeasti Jussin selkään ja sanoin, että kävelisi alatarhat päästä päähän jäähdyttelyksi ja tulisi sitten takaisin. Samalla kun annoin ohjeita, kiisin jo puolijuoksua eteenpäin. En tiedä, harmittiko minua enemmän se, että olin unohtunut sillä tavalla ratsastamaan Jussilla, vai se, että minun oli täytynyt lopettaa ratsastus jo.
-
Mä heräsin äsken. Tykkääks?
:DD Voin kuvitella tämän hetken. Olen saavinani juuri tästä kohdasta vahvoja aavistuksia siitä, mikä tekee Nellystä erilaisen kuin muut hahmot. Lisäksi ajatus tästä hetkestä huvitti minua. Se olisi ollut hauska keiden tahansa hahmojen välillä, mutta kun siinä oli vielä Eetu, joka on aluksi yhtä rento kuin rautakanki!!Samastun myös vahvasti tähän Nellyn empimiseen Eetun oven äärellä. Olen kokenut sen. Niissäkin tuvissa, joiden ovet ovat lukossa, on nimittäin usein kylmä kuisti. Jos siihen kuistin oveen koputtaa, se kuuluu tosi huonosti sisälle, ja isäntä tulee torumaan että mikset ovelle koputtanut. Niinpä tunnet itsesi idiootiksi. Ja sitten jos astut kuistiin, niin ovia onkin yleensä kaksi: toinen on oikoreitti yläkertaan, etkä voi mitenkään tietää kumpi. Koputat toiseen, ja se on aina väärä, ja isäntä avaa juuri sen toisen oven. Luojan kiitos suurin osa ihmisistä on normaaleja, eikä tarvi koputella!
Ihanaa, kun pääsimme lukemaan Nellyn ekasta aamusta tarinassa. Se oli taatusti erilainen kuin kenenkään toisen hahmon ekat aamut minkään heppatallin tarinassa! Seuraavat kerrat ovat onneksi helpompia, kun Nelly tietää kävellä ovesta sisään niin kuin kotiinsa ja kaataa itse kahvia itselleen. ”Soon itsepalavelu!” tapaa Eetu nauraa sellaisille, jotka eivät vielä osaa, ja aukoa valmiiksi kuppikaapin, jääkaapin ja lusikkalaatikon. 🙂
-
Hopiavuoren aamut
Napsauttaa kahvinkeitin päälle, kun keittiössä on vielä yön jäljiltä viileää, mutta silti jalkoihin on lämmin, koska on kunnon villasukat. Inarin neulomat, eikä Hellon, joten ne ovat samaa paria ja kauniit.
Katsella kuinka päivä vaalenee, kuinka kuura sulaa hiekkatieltä, katsoa omaa tallia keittiön ikkunasta. Kuulla narahdus katosta ja tietää, että se on Noa joka heräsi. Tietää, ettei asu enää yksin liian isossa talossa, ja että kaikki järjestyy.
Pukea hyvin, niin että on hyvä olla ja liikkua, ja että on lämmin, mutta ettei tule hiki.
Mennä maailman parhaaseen työhön, tavata maailman parhaat työkaverinsa. Toivottaa heille kaikille huomenet. Huomenta Flidais, Huomenta Pasi ja Make, huomenta Onni, huomenta Skotti, Uuno ja Ketku – ja hyvää huomenta rakas Jussi.
Kuunnella kuinka hevoset syövät kevyen aamiaisensa jatkaakseen heinien parissa sitten ulkona. Se heinäntuoksu, se hampaiden rouhina, se Uunon lempeä katse ja Onnin innokas turpa.
Päästää jokainen uusi ja vanha ystävä ulos. Pasi ja Skotti käymässä yhtä matkaa, toinen tietysti kiukutellen minkä kerkeää. Make ja Onni myös yhdessä, loput yksittäin.
Siivota karsinoita kiireettömästi, koska aikaa on koko elämä, tai ainakin seuraavaan ruokintaan asti. Tietää, että kotona ainakin Jilla on niin huolellinen, että kahvinkeitin tulee kyllä sammutettua, vaikka olikin unohtunut päälle.
Tietää, että joku ihmisystävistäkin tulee ihan pian. Se rentouttava yksinäisyys, jonka tietää kohta olevan ohitse, niin ettei se ole ollenkaan ikävää.
Katsoa merkitsevästi uutta talliapulaista, joka aina heiluttaa suikerohäntäänsä ja pureksii Jussin kumisukaa.
Hopiavuoren hevostallin aamutkin ovat parhaita, vai mitä Mielikki?
-
Voiiiii että. Noan äiti on ihan niin kuin mun ja Eetun ilmeisesti yhteinen momma, josta voisin avautua vaikka kuinka, mutten kehtaa. Me Eetun kanssa tykätään paitsi meidän mommasta, myös Noan äidistä. Äitihän on ihan kuin hänet olisi kasvatettu Otsonmäen tapaisessa paikassa. 😀 Varmaan Hellolle ja Almalle kehittyisi nopeasti jonkinlainen symbioosi, niin kuin Noa tuossa uumoilikin. Toinen tykkää syödä ja toinen ilmeisesti ruokkia. Kaikkia. Niin kuin Mielikkiä. 😀 Alma on niin ihanan kuuloinen, että ihan harmittaa, kun se on (ainakin tällä hetkellä!!!!) pelkkä sivuhenkilö. Sen pitää tulla tänne joskus! <3 Se voisi viettää maalaisromanttista kesälomaa. 😀
Ja sen lisäksi, että rouva Metsärinne on ihana, hän on vieläkin yhtä aito kuin Noan ekassa tarinassa. Noin ne äidit tekevät! Soittavat kuusimiljardia kertaa, kun ei vastata, ja huolehtivat itsensä kipeiksi. Pakkaavat pullaa käsilaukkuihinsa ja karauttavat autoillaan pelastamaan aikuisia lapsiaan varmalta, tai ainakin äärimmäisen todennäköiseltä turmiolta. Voi Alma-parka kun joutui huolehtimaan.
Voisin nostaa esiin vaikka mitä, mutta koska en ainakaan joka kerta kehtaa laittaa tarinaa pidempää kommenttia, niin nostetaan viimeisenä vielä se, miten Alma jälkikasvuunsa suhtautuu. Vaikka häntä vähän pelottikin, mitä Noa on mahtanut puuhata kun ei vastaa keskellä päivää puhelimeen, niin voi miten hän silti uskoo poikaansa. Niin kuin pitääkin, koska onhan Noa nyt hyvä poika. Kyllä äidit aina tietävät.
Ai p.s. hurraa-huuto vielä otsikolle, joka viihdytti mua.
-
Olen kyllä ennenkin sanonut, että sinä se olet erinomainen kuvailemaan ratsastusta tällä tavalla teknisesti. Joku (köh, minä) on niin romanttinen lähestymistavaltaan, että takertuu keinuviin askeliin ja vaihtuviin maisemiin, kun ei osaa ottaa tällaista ryhdikkäämpää näkökulmaa. Pitäisi varmasti joskus kokeilla ottaa mallia teksteistäsi ja kuvailla ratsastusta vähän mukavuusalueeni ulkopuolisesta vinkkelistä! 😀
Tästä tarinasta paistaa paitsi se, miten taitava Cozmina on, myös se, miten tyytyväinen Nelly siihen on. Tässä taitaa olla aika ässä työpari muodostumassa.
Vahvuutesi on myös sekoittaa kuvailussasi eri aistimuksia. Erityisen näppärä on esmerkiksi se kohta, kun kirjoitat hevosen harjan heilumisesta ensin näköaistin avulla, mutta sitten siirryt hiuksista ja aistista toisiin hiuksiin ja toiseen aistiin: Nellyn ponnari kutitti niskassa. Tämä on tyypillistä teksteillesi tällä hetkellä, ja mielestäni tyylisi on tässä asiassa kehittymässä tosi hienoon suuntaan!
Lopun kohtaaminen Noan kanssa oli hauska. Nelly on kyllä topakka flikka. Ensin oli se tykkääks-kohta viime tarinassa Eetun kanssa, jota ihailin, ja nyt tässä asuntoauton osoittamisessa on jotain niin tosi samanhenkistä. Tällä hahmolla on ihan omanlaisensa persoona, ja luulen, että olen juuri nyt saamaisillani siitä kiinni!
Ihanaa kun saatiin kuulla teistä näin pian uudelleen teknisistä ongelmista huolimatta. 🙂
-
Oi että! Löytyyköhän se Peetu? Mitähän tästä tulee? Kukahan se oikeastaan on? Mitähän nyt käy? Vitsit!
Jillan kannattaa laittaa puskaradio laulamaan omista taidoistaan. Lähikunnatkin ovat kuitenkin sen verran hiljaisia ja tylsiä, että tieto leviää Seinäjoelle ja melkein Vaasaankin ihan viikossa, kun puskaradiojärjestelmään syöttää jotain uutta, vaikka sitten ammattitaidostaan. 😀 Hopiavuoreenkin näyttää nyt kotiutuneen vähän kilpahevosenomaisia kavereita, ja niistäkin saattaisi saada asiakkaita hevoshierontabisnekseen. Sitäkään ei tiedä, miksi Flida välillä vispaa häntää — olisipa sekin vain lihasjumi.
En voi kuin ihailla Jillan sopeutumiskykyä. (Ja Noan myös.) En kestäisi itse Eetun kämppiksenä varmaan päivääkään. Se vielä menisi, että keskellä päivää tulee porukkaa, koska noh, niin on tapana. Minua kuitenkin hermostuttaisi, että terassillani järjestettäisiin jotain kaakaonkatkuisia illanistujaisia ties kuinka myöhään. 😀 No, kaikkea sitä kai kestää, kunhan joka ilta ei ole mitään disco-tekno-jumputusbileitä, eikö niin? 😀
-
No ihan varmasti on maailman hienoin hevonen! Ja kaikkea se on nähnytkin, kun on Mielikki ja terapiahevostausta, niin että eivätköhän ne yhdistyksen edustajatkin ole samaa mieltä siellä. Ja hyvin sillä kuulosti menevän! Ei kai terapiahevosen olekaan oleellista nostaa laukkaa jo melkein pyyntöä ennakoiden. Ihanasti tyttö sieti mitä vain: montaa hoitajaa, kakaroita, koiria… Olisipa Jussi yhtä viisas, vaan ei, kun Söör pelkää muunmuassa Mehukatti-kanistereita.
Toivottavasti se saa hienon kunniakirjan palkaksi käynnistään! Vaan eiköhän sieltä sellainen irtoa!
Tässä tekstissäsi on enemmän kongruenssivirheitä kuin muissa. Ehkä kokeilet paraikaa uutta tyyliä tai kertojanääntä, mutta tähän tyyli(?)seikkaan takerruin kyllä lukiessani muuten niin tosi soljuvaa tekstiä. Puhekielisyydet ovat siis OK myös kerronnassa, ja repliikeissähän kaikki menee. Inkongruenssia kuitenkin miettisin vielä toiseenkin kertaan: luoko se sellaisen vaikutelman, kuin haluat. Jos olet itse tyytyväinen, tietenkin jatkat oman äänesi kehittämistä juuri niin kuin haluat, ja lopulta saat varmasti inkongruenssinkin toimimaan oikealla tavalla, jos siihen pyrit. Kokeilemalla aina kehittyy!
Mutta. Ajan teitä kaikkia tahallani sosialisoimaan tosi hahmokeskeisesti. Välillä on kuitenkin ihanaa lukea ihan vain hepoista. Vaikka onhan siellä #helmipurotmainittu minun ilokseni. 😀 Kiitos tästäkin tarinasta. Olet sinä kyllä Hopiavuoren kansallisaarre kirjoittajana.
-
Ihanaa kun saavuitte ainakin melkein ehjinä perille! Etukäteen minua jo hymyilyttää ja mietityttää, miten Eetu ja Heli mahtavat tulla toimen. Molemmat ovat toki tomeria, mutta elämänfilosofialtaan taitavat olla aika ääripäitä. Ei tässä kai koko elämää ollut aikaa, Heli tuumasi saapuessaan, kun taas Eetu sanoo usein, että tässähän on aikaa koko elämä. 😀 Odotan jo Helin tarinan jatkoa, ja muiden kuvausta hänestä. Mitenköhän hänen käy, kun hän on niin erilainen kuin kukaan toinen koskaan tapaamani hahmo? 🙂 Kaikille on paikkansa Hopiavuoressa, ja nyt seuraankin, mikä rooli Helille lankeaa. Tai ehkä oikeammin; minkä roolin hän ottaa.
Miten hienovaraisesti tuotkaan esiin Helin ajatuksia Kristiinan tallista ja Hopiavuoren ensivaikutelmasta! Tässä kohdassa Helin asenne on niin hyvin leivottu osaksi tekstiä, että en millään keksisi, miten asian voisi ilmaista kekseliäämmin:
Olin käynyt toissapäivänä katsomassa Hopiavuoren tallia ja todennut puitteet sopiviksi Inkalle. Tai ainakin niin sopiviksi kuin tällaisella alueella vain suinkin voi olla. Toisaalta eipä Kristiinan tallikaan mikään luksustalli ollut.Rakastan sellaisia omintakeisia ilmaisuja, joita en ole kuullut kenenkään toisen sanovan, tai jotka ovat oikein erityisen osuvia kontekstissaan. Erityisesti nämä viehättivät minua tässä tarinassa:
kermanvalkoiselle taljalle ilmestyi hammaskalusto
Hopiavuoren tilan herra (jos Hello tämän kuulisi, alkaisi hän kutsua Eetua varmasti tilan herraksi tai suorastaan lordiksi :DD)
Ei olisi uutisia minulle semmoinen se. (Tämä summaa niin paljon, ja lauseen rakenne jo tuo tähän aivan erityisen asenteen ja äänensävyn!)Tätä oli ihana lukea. Sinulla todella on sana halussasi!
-
Voi hitsi miten lääpällään tämä nimistöntutkimuksesta, virtuaalihevosten nimistä gradunsa tehnyt nörtti on Mörrin lempinimeen.
Toinen juttu, johon huomioni heti kiinnittyi, on se, miten paljon ehdit viljelemään Otsonmäen kaltaisille pikkukunnille tyypillisiä yksityiskohtia tekstissäsi. Alva viittaa Havupuron Heikkiin niin kuin aito kuntalainen: kaikkihan hänet tietävät, kunhan tällä tavalla vain kertoo, minkä suvun Heikistä on kyse. Ja tottakai Havupuron isäntä, lähellä kun asuu, osaa ulkoa paitsi koko Hopiavuoren sukuhistorian, myös hevostallin käänteet ja juorut! Eikä kaksi isäntää esittelyjä kaipaa, koska näkyyhän Havupurous naamasta siinä missä Hopiavuorisuuskin. Ja oikeasti uudelle tuttavuudelle Eetu on tietenkin Hopiavuoren Eetu, jotta olisi heti ilmiselvää, kenenkä poikia tässä ollaan. Ai että. :DD Viihdyin niin hienosti ja luin tämän niin monta kertaa, kun bongasin aina vain lisää hienoja tuppukyläläisyyksiä tekstistäsi. Muutkin yksityiskohdat olivat hienoja aina siitä lähtien, että Mörrillä on nyt mielessäni ihan oma, muista poikkeava hirnuntaääni.
Hopiavuoressa on kyllä ollut alusta asti vilinää, joten eiköhän täältä löydy Alvallekin sekä kavereita että vihamiehiä, tai mitä ikinä kaipaatkaan. Ja Hellon kanssa jotain etäistä yhteistä historiaa jo onkin. Ihanaa, että päädyitte Hopiavuoreen. Tästä kehittyy vielä hieno tarina, ja
valitettavastionneksi moni tulee työntämään vielä nokkansa tähän. 🙂 -
Sinä se laitat asioita tapahtumaan. 😀 Odotapa vain, kun Eira kuulee, että Jilla on herranjestas pettänyt Helloa, joka on Eiran mielestä muutenkin vähän reppana!
Baari, johon Jilla päätyi, miellyttää minua. Otsonmäki on noin kahdeksantuhannen ihmisen kunta: eihän siellä nyt mitään discoa ole. Tämä baari sopii hienosti tuohon keskustaan, vaikka eipä minulla tietenkään mitään sananvaltaa disconkaan suhteen olisi ollut, kun aina vain panttaan keskustan esittelyä. 🙂 Kuulostaa ihan sellaiselta paikalta, jossa on ensin bingoa ja sitten karaokea, ja otsonmäkeläisisännät ovat siellä ihan fiiliksissä. 😀 Peetu sen sijaan ei taida olla alkuperältään otsonmäkeläinen, tai sitten hän oli nauttinut jo alkoholia. 😀 Lähikunnissa ihmiset kun tapaavat esittäytyä vaikka ”Hopiavuoren Eetuna” tai ”Helmipuron Eirana”, koska jos he sanovat pelkän etunimensä, seuraavat kysymykset ovat, että kenenkäs poikia/tyttöjä/isäntiä/emäntiä sitä ollaan, ja ollaankos sitä kotoisin Jätinhautuumaan, Poolanmetsän vai Mörkömäen suunnalta. :DD
Oi voi, kuinkahan ihanasti Jillan pää nyt menee tästä pyörälle? Pidin tästä(kin) tarinasta sen vuoksi, miten saat minut tuntemaan kuin olisin itsekin ollut tässä kapakassa mukana. Ja sen jännityksen, kun Pepsodent-Peetu heittäytyi noin hurjaksi!
-
Voi kaaaaauheeta. :DD En tajunnut kirjoittaneeni tänne Muumitaloa ennen kuin sanoit! Ja nyt kun tarkastelen asiaa, niin voi ei, näinhän minä juuri olen tehnyt. Myylläkin on nuttura! Vihaan Muumeja, tai ilmeisesti olen vain kuvitellut vihaavani, koska näitä omia muumejani rakastan. 😀 Lapsena ajattelin, että miksi siinä muumilaulussa lauletaan itsestäänselvyyksiä, että ei Muumitaloa lukita yöksi, koska ei kai kukaan nyt lukitse taloaan jos siellä vain on joku kotona. 😀
Voi Eira. Se nyt sitten luulee, että se on pääsemässä Helsinkiin. Sen mielessä ei ole epäilystäkään, että joku voisi ehdottaa sellaista kohteliaisuuttaan, vaan se on nyt sitten lähdössä. Ja voi poka siinä on sitten vahtimistakin. Noan ei auta nyt kuin toivoa, että sen äiti sanoo, ettei minkään vieraan kollin kanssa lähdetä kyllä yhtään mihinkään. :DD
Tätä tarinaa on siinä mielessä vaikea kommentoida järkevästi, että tässä on kaikki niin hyvin kohdallaan, etten tiedä mihin tarttuisin. Otsikko sopii tekstiin, tekstissä koko ajan vahva punainen lanka, se on hyvin kirjoitettu ja sellaista pientä. Sitten suurimpana ja tärkeimpänä juttuna fiilis välittyy. Eetun keittiöstä on tullut minulle nopeasti rakas mielikuvituspaikka, ja huomaan nauttivani tällaisista lämpimistä teksteistä, jotka sattuvat sijoittumaan sinne. Siellä on tosi samanlainen meininki kuin minun lapsuudenkotini keittiössä. Haluaisin Eetun patistelevan tarinoissa väkeä pysymään ”oikialla pualen tiän”, eli tallilla, koska hän on sinne kuitenkin taukotuvan rakentanut. Mutta pelkään, että joku kirjoittaja alkaa uskoa hänen narinaansa tosissaan, eikä kukaan enää paukahda ovista sisään. 😀
Tällä hahmolla todella on mielenkiintoisin kertojanääni kaikista niistä hahmoistasi, jotka olen tavannut. Tuntuu, että pääsen Noasta paljon helpommin jyvälle kuin muista, mutta samalla aina kun luulen käsittäneeni jotain, paljastuu jokin uusi pieni yllätys, jonka olen olettanut alun perin väärin. Siis sillä tavalla miellyttävästi: ei niin että Noan persoona olisikin joka päivä erilainen, mikä kertoisi vain huonosta suunnittelusta, eikä mielenkiintoisesta hahmosta.
-
Olen Nikan kanssa ihan samaa mieltä molemmista niistä pointeista, jotka hän nosti esiin. Ensinnäkin, tarinoissasi on aina aivan erityinen tunnelma! Tässä olen Jillan puolesta surullinen, kun saan tietää enemmän ja enemmän Roopen touhuista. Jo kun Jilla laittoi Miksulle tekstiviestillä tuollaisen kysymyksen, vähän jo aavistelin, mikä vastaus tulisi olemaan. 🙁 Ja olihan se juuri sellainen, kuin pelkäsin.
Onneksi Hello oli siellä. Vaikka alku oli niin surullinen ja dramaattinen tällaisten paljastusten takia, ja valokuva-albumin polttamisen takia, niin sentään Hello oli kontrastiksi tosi suloinen. Tuli sellainen lämmin olo itsellekin, koska Hellon halaus oli varmasti pehmeä ja lohduttava. 🙂
Allekirjoitan toisaalta Nikan pienen kritiikinkin. Voit muotoilla tekstiviestit tarinaan kahdella tavalla.
a) Kysyin Miksulta, oliko Roopella ja Jonnalla ollut jotain juttua ennen kuin erosimme.
b) ”Oliko Roopella ja Jonnalla ollut jotain juttua ennen kuin erosimme”, kysyin Miksulta tekstiviestitse.
Näistä a-kohta on minusta tekstiviestien ilmaisemisessa parempi, ja b-kohta yleensä puhutusta keskustelusta kerrottaessa näppärämpi.Kirjoitat tosi hyvin joka tapauksessa! Tämä pieni kritiikki on vain siltä varalta, että jonain päivänä kiinnostuisit hiomaan hyviä tekstejäsi vielä vähän paremmaksi. Pääasia kuitenkin aina on, että teksti on helppo ymmärtää (ja tämähän tottakai on!) ja että sinulla on hauskaa kirjoittaessasi. 🙂
Nyt jännittää, tuleeko Hellon ja Jillan välille ystävyyttä vai ei — vai mitähän tästä tulee. 😀
-
Noahan sen sanoikin. Jilla tuntuu tavoiltaan aivan unelmakämppikseltä. Kuulin Eetun tuossa kehuvan Hellollekin, että aivan kuin olisi taas emäntä tuvassa. Hello taisi olla liian kiireinen mättämään aamiaisen jämiä turpaansa jotta olisi ehtinyt vastaamaan. 🙂 On tosi hellyyttävää, miten Jilla huolehtii pojista, koska kyllä ainakin Eetu on vähän, noh, uusavuton välillä. Ainakin hän osaa arvostaa ruokaa, kaffia ja etenkin ajatusta yhtä paljon kuin minä. <3 Luot todella tunnelmaa Hopiavuoren tupaan. Ei se olisi enää koti ilman Jillaa.
Ihanaa että jatkoit tätä Roopen ja Jonnan kuviota tarinoissasi. Turhaa sitä hyvää draamaa pudottamaan käsistään ennen kuin sitä on esitelty oikein kunnolla! Monesti etenkin tallin ulkopuolisen draaman käsittely vain loppuu ekaan tarinaan, mutta ihanaa ettei tässä käynyt niin. Vieläkin lukisin mielelläni lisää!
Ja vitsit näitä yksityiskohtia, jotka maltat kertoa. Mielikki pääsi pissalle, koska tottahan se herää viimeistään ruuan tuoksuun ja tulee katsomaan. Ja se kuinka Jilla lähtee Vaasaan, joka on Seinäjoen ohella lähikuntalaisille maailman tyypillisin paikka käydä sekä töissä että ostoksilla. Ainakin hevoshierojan hommia on varmasti kummassakin kaupungissa, sekä niiden ja Otsonmäen ohella ainakin Ilmajoella, Ylistarossa, Kyrössä, Tervajoella (ja ehkä Laihiallakin, vaikka ne on niin nuukia siellä).
Myös Tatu kuulostaa omalla tavallaan ihanalta. Siskon puolesta mitä vaan!!
-
Ihana lyhyen hetken kuvaus! Tätä lukiessa tuntui ihan siltä kuin hengittäisi raikasta, hevosentuoksuista ulkoilmaa sisäänpäin oikein kunnolla. Luot tunnelmaa tosi tehokkaasti kuvaamalla sekä Nellyn aistimuksia että ajatuksia.
-
Aivan hirvittävän kiehtovaa, että meillä kävi nyt vieraita, jotka ovat oikeasti olemassa Hukkasuon harrastetallilla! (Muille: tässä on Ekku, tässä on poikaystävä.) Tämä kutittelee ihanasti ultimaattiseen nypertelyyn taipuvaista nörttipuoltani.
Cozmina on kyllä kaunis ja eksoottinen olento! Toivottavasti se kotiutuu. Kunhan saisin piirettyä loput tallipihasta sekä tallin pohjapiirroksen, olisi hyvä aika nakutella karsina- ja tarhausjärjestyksiä kuntoon. Saataisiin vähän tarkkuutta tähän touhuun. 🙂 Nyt alkaa olla niin paljon jo väkeä tallissa, että eivät kaikki ihan Jussin talliinkaan mahdu!
Kaikkihan vähän väsähtävät uudessa paikassa ja tutustuessaan uusiin ihmisiin. Ihanan inhimillinen reaktio. Mutta lyön vaikka vetoa, että kyllä se Nellykin kavereita löytää. Niin kuin jo kommentoitiin, Noaa ainakin varmasti kiinnostaa Nellyn tämänhetkinen elämäntyyli, ja Hello taas näkee asuntoauton tilalla varmasti vapauden, nuotiotulet, auringonlaskut ja joka päivä uuden maiseman. Mutta varo Helloa: se on sellainen pummi, että puhuu Nellyn aika äkkiä pyörryksiin ja saa pakotettua kesälomareissulle liikkuvalla kodilla, tai jotain.
On ihan Eetulle tyypillistä majoittaa joka matkalainen. Ihme, ettei se tällä kertaa vaatinut vierastaan nukkumaan sisällä kunnon sängyssä ja mennyt itse sohvalle! Kai se ajatteli, että asuntoautossakin on ihan hyvä olla. 🙂 Kyllä se varmasti aamukahville kävi pyytämässä ja sanoi, että sisällä voi kyllä käydä vaikka suihkussa, jos haluaa. Hopiavuoren maneesin puolen pihassahan olisi ihan kätevää majoittua asuntoautossa ainakin silloin tällöin, jos ei pitkäksi aikaa malta jäädä. Sähkövirtaa saa maneesin seinästä ja sillä tavalla. 😀
-
Jo tätä juttua ekan kerran viimeyönä lukiessani ilahduin siitä, miten eri tavalla esittelet hahmosi, kuin mitä yleensä on tapana. Huomioni kiinnittää heti se, että tällä hahmolla on ihan aito virtuaalinen tausta, joka tietenkin vaikuttaa hänen kokemuksiinsa uudesta elämästä Hopiavuoressa. On todella jännittävä ajatus lähteä liikkeelle tällä tavalla, että esittelee taustan, jota vasten uusiakin juttuja tulee lukea. En ole koskaan ennen tannut törmätä tällaiseen: tosi monesti hahmo ikään kuin avaa silmänsä ensimmäisen kerran vasta tallipihassa, eikä sen edellisillä hevosilla ym. ole luonnetta, persoonaa ja nimiä! Historian kuvaus vei minut siis heti mukanaan.
Saa nähdä, miten Nika tulee toimeen Onninsa kanssa! Hänhän voi rakastua vaikka kuinka, vaikka Onni ei ollutkaan ihan sitä, mitä Nika aluksi etsi. Tai hän voi vihastua ja todeta tehneensä virheen. Tätä tarinaa pystyy jatkamaan mihin vain, ja haluaisin heti lukea uusista käänteistä.
Ilahduin heti myös tekstisi tasosta. Tässä on herran tähden pilkutkin paikoillaan tuhat kertaa nätimmin kuin minulla! (t. äikänope) Puhumattakaan kaikesta muusta oleellisemmasta hienosäädöstä. Voi vitsit!
-
No joo, nyt on kyllä Eetun syvin olemus tavoitettu. Eihän muut ilman häntä pärjää, hänen pitää järjestää kaikki itse, eihän nyt maksavien asiakkaiden hevosia voi jättää edes kirkonmäellä käydäkseen. Jännä että se jaksaa suhtautua talliinsa niin tosi maanisesti, vaikka muutoin se on kuitenkin aika suurpiirteinen ja rento tyyppi. Ehkä se kokee vastuuntuntoa, tai ehkä se on ensimmäisen kerran oikeasti rakastunut, nimittäin työhönsä.
Kun aito paljasjalkainen Otsonmäkeläinen (tai oikeastaan missä tahansa paitsi Seinäjoella ja Vaasassa asuva) lähtee ”kunnan keskustaan”, hän menee kirkolle tai kirkonmäelle. Jos hän on menossa ”keskustaan” tai ”kaupungille”, hän on menossa Seinäjoelle tai Vaasaan, koska tuashan noon aiva ääres kun kumpaankin on kuitenkin alle 50 kilsaa. Mulla on Otsonmäen esittely tietokoneella sellaisia varten, jotka tykkää nyhrätä yksityiskohtien kanssa, mutta panttaan sitä koska se on kuvaton vielä. 😀 Kunnassa on 8000 asukasta ja se on tietenkin palio paree ja komiee kuin muut lähikunnat. Ainakin Otsonmäki on Ylistaron ja Isonkyrön pääkaupunki!!
Saatoin nähdä tallin vintin ikkunassa jonkun blondin siniset silmät, kun Noa liukasteli tiensä talliin. Saattaa olla, että Noa joutuu todella väsyttävien auttamisyritysten kohteeksi, ja että joku kohta raivoaa Eetulle miten piha pitää hiekottaa haloo, eksä itte ymmärrä.
Kun olin nuorenpana tallilla töissä, meillä oli terapiaratsastusta. Silti en ole ikinä tullut ajatelleeksi, miten proteesi toimii: asiakkaat olivat ihan toisenlaisia, vaikkakin osa niin kuin Noa ensiratsastuksessaan, mutta fyysisesti ehjinä. Olen tottakai nähnyt edes videolla huomattavasti itseäni taitavampia ratsastajia, jotka ovat niin kuin Noa. Ja silti en ole tullut ottaneeksi selvää, miten tämä toimii. Tässä on totisesti eri näkökulma ratsastukseen. Onko kukaan vielä varsinaisesti kirjoittanut järjestelmällisesti terapiahevosesta? Ja samalla tässä on niin tavanomainen toinen mahdollinen näkökulma harrastehevosesta ja isännästä, koska oikeastihan tässä taitaa olla kyse siitä. Ja vitsit miten spesiaali suhde näille kahdelle onkaan vuodessa kehittynyt! Hello sanoisi, että heidät on tarkoitettu yhteen, mutta Hello nyt muutenkin uskoo kaiken huuhaan.
Nostaisin esiin vielä nopeasti Noan iän suhteessa erään toisen (pää)hahmosi(?) ikään. Noan kertojanäänessä kuuluu tämä ikäero. Vielä en osaa sanoa, mistä se johtuu. Kyse on varmasti osaltaan rekisterin valinnasta, mutta on siellä muutakin oltava. Toimiasi seuranneena sanoisin nyt jo, että loppujen lopuksi tämä taitaa olla selväpiirteisin kaikista niistä hahmoistasi, jotka olen tavannut. Toki tämäkin kehittyy ja muuttuu, mutta niinhän oikeatkin ihmiset.
-
Niin inhimillistä draamaa. Noinhan sitä moni tekisi, jos kuulisi tuollaiset uutiset. Löisi luurin korvaan ja olisi vihainen. Muutenkin Jilla elää ja liikkuu kuin oikea ihminen: käy kaupassa, puristaa leipäpakettia, hiipii hakemaan tossunsa ettei se ihmeellinen pummi siinä sohvalla herää… Ja ennen kaikkea Jilla haaveilee.
Omalle hahmolleen on ainakin minusta välillä hyväksyä heikkouksia. Niitäkin olisi oltava, jotta hahmo on mielenkiintoinen ja elävä, mutta jotenkin näihin välillä suhtautuu kuin lapsiin ja tekee heikkouksistakin vain näennäisiä. Tässä tarinassa tuot esiin pilkahduksen siitä puolesta, josta Jilla ei varmasti ole aina ylpeä. Hän on ehkä vähän yksinäinen, ehkä haluaisi mennä muiden mukaan, mutta ei uskalla tai voi. Se on mielenkiintoista. Samalla toivon, että Jilla jaksaa olla täällä tarpeeksi pitkään, että näemme hänen ehkä kehittyvän — suuntaan tai toiseen.
Jillan huomaavaisuus ihmisenä tekee minuun vieläkin vaikutuksen. Yritin jo eilen vastata tarinaan tarinalla, koska minusta kahvinkeitossa oli paljon kaikkea herttaista. Tuli sellainen tunne, ettei haittaa, vaikka sohvalla nukkuu omin lupineen joku ihme irtolainen, tai että Eira seuraa välillä Eetua kuin koiraa. Että aina on silti kahvit tarjolla. Se on tosi eetumaista: näiden elämänfilosofioissa saattaa olla jotain samaa.
Tämä loppui kesken. Ei tarinallisesti: tämä on täysin ehjä tarina. Tämä loppui kesken siinä mielessä, että en pääse netflixmäisesti seuraavaan kappaleeseen heti halutessani. Damn!
-
Kylläpä sinä ajan valitsit julkaisullesi. 🙂 Kyllä teki tiukkaa olla kirjoittamatta kommenttia heti töissä, kun tajusin, että olet kirjoittanut taas. 😀
Taas ihania arkisia yksityiskohtia. Hello, joka joku kerta juurtuu kiini tupaan, ja hiiret pakastimessa. Ihme ettei Hello syönyt niitäkin ja kuvitellut joksikin ranskalaisten kehittämäksi uudeksi villitykseksi, koska se syö kaiken. Ötökän elämää -fraasi ”ne tulevat, syövät ja lähtevät!!” sopii aika moneen Eetu toveriin. Toivottavasti Jilla ei kokenut kauheaa järkytystä löytäessään matosi sapuskat. 😀
Minä olen jo ihan Mielikin fani. Sellaista kaveria täällä ehdittiin kaivata. Varsinkin Eetu, joka tykkää oikeastaan kaikista eläimistä, joilla on 2-4 jalkaa. Loimua Eetu taas ei kaivannut näköjään sitten pätkääkään, mutta kyllä sekin siitä yli pääsee. Minä sen sijaan odotan jo etukäteen hykerrellen sitä hetkeä, kun rohkea pohojalaasisäntä lopulta joutuu napit vastakkain Noan pedon kanssa.
Ihanaa että mainitsit Jillan liikuttavat sämpylät. Minun pitää kehittää nopeasti joku merkki tai piste, jolla voin palkita tällaisesta muiden juttujen huomioimisesta, ja joita voisi sitten vaihtaa oikein kunnon palkintoihin. Varmaan Jillalle tuli tästä yhtä hyvä mieli kuin Noalle hyvistä sämpylöistä. Minä hahmoineni en ole edes osallisena koko yksityiskohtaan, ja silti mun tekee mieli hurrata täällä, kun otit niin kauniisti Jillan huomioon. Samaten annan ihan hirvittävästi arvoa sillekin, että viitsit vahvistaa Uunon päiväkirjasta Inarin tekstistä odotuksen siitä, että Noa on oppinut
huonoille tavoillekysymään lupia kentän tai maneesin käytöstä.En olisi uskonut, että Noan suhtautuminen Eiraan on tämä. Tai siis en ollenkaan tiennyt, mitä odottaa. Eira on välillä niin pönttö, ja Inari taas niin hyperkorrekti. Mutta on se Noa varmasti joutunut kestämäänkin ties mitä suhtautumista. Ja varmasti joutuu kestämään vastakin. Etenkin täällä, kun kaikki ovat äärimmäisen kiinnostuneita työntämään nokkansa toistensa asioihin. 😀
Ei mitää paineita mut äkkiä kirjota lisää!!
-
Noa ei tarvitsisi kyllä mitään ulkoisia erikoisuuksia ollakseen tällä hetkellä Hopiavuoren hevostallin tarinan päähenkilö. Jos tämä olisi romaani, tämä koko tarina alkaisi siitä, kuinka hän muuttaa kaupungista maalle, kuinka hänellä kuitenkin on joitain (oikeita ja vääriä) oletuksia meistä pohjalaisista, ja kuinka ne odotukset joko muuttuvat tai vahvistuvat. Rakensit taitavasti hahmosi, ja jo sen takia hänen tarinastaan tulee pakostakin mielenkiintoinen. Lisäksi ilahduin alkuasetelmastasi myös ihan lukijana. Tälläsin tänne monta hahmoa, jotka kaikki ovat täällä jo kotonaan, tuntevat tavat ja Helsingistä poikkeavat kulttuurit. Ajattelevat, niin kuin Pohjanmaalla on tyypillistä, että Helsinki alkaa Steissiltä ja loppuu Kamppiin, ja että Noa on melkein ulkomaalainen, kun on Isoolta Kirkoolta tullut. Odotapa vain, kun näet, millaisia oikeita ja vääriä ennakko-oletuksia muilla on. 😀
Tykkään nyprätä yksityiskohtien kanssa varmaan aivan liikaa. Se, että Eetun puhe hakee eteläpohjalaismurretta, tekee minun kaltaisestani nörtistä ihan euforisen, ja se kuinka Eetu sai nimen omaan hopeaköynnöksen, eikä ”huonekasvia”.
Minusta on myös ihanaa, että Noa juttelee äidin kanssa, koska niinhän me melkein kaikki mukamas aikuiset tehdään koko ajan. Olet rakentanut Noasta erikoisen, jotta hänestä riittäisi juttua, mutta olet muistanut tuoda mukana tarpeeksi tällaista tavallisuutta. Jopa hevoskuvauksesi on tässä tarinassa niin tosi inhimillistä, niin Noan silmien läpi kerrottua, että fiilis kyllä välittyy. Sain tästä jo puolentusinaa tarina- ja seikkailuideaa itsellenikin.
Toivottavasti teillä lähtee nyt rullamaan haluamallasi tavalla. Miltähän Helsingin-poijjasta tuntuu, kun yöllä onkin täysi pimeys ja hiljaisuus, ja parin kuukauden asumisen jälkeen joka ainoa ihminen ruokakaupassakin tervehtii ja haluaa vaihtaa muutaman sanan? Millaistahan se on, kun tuo hevosen pk-seudulta näin tosi, tosi maalle? Onko vapauttavaa nähdä kauas lakeuksille, vai onko ahdistavaa kun ei pääse pujahtamaan piiloon korttelinnurkan taakse? En ihan oikeasti jaksaisi millään odottaa, että saan tietää!!
-
Oi miten on kotoisa tarina. Tästä välittyy se Hopiavuoren hevostallin fiilis, jota kaikin voimin haen. Sellainen tyypillinen pohjalaisuus: kaikki sekaantuvat mielellään toistensa asioihin. Tässä esität sen hyvässä valossa, vaikka varmasti vielä joskus tullaan näkemään sitä pienen kunnan ja pienten ympyröiden kääntöpuoltakin. 🙂
Minusta on ihanaa, miten Eetu pääsi mukaan reissuun. Sellainenhan se on: kun joku pyytää jotain, se tekee kaikkensa tehdäkseen toiveesta totta. Ihailen rohkeuttasi myös laittaa hänet laulamaan Jillan ja radion mukana. Muiden hahmoja on välillä vaikea liikutella, koska niiden tekemisistä ei ole varma. Tällaiset jutut kuitenkin saavat Eetunkin oikein elämään.
Myös se, että nimesit reissun päämääräksi Vaasan, on minulle henkilökohtaisesti rakas yksityiskohta. Tiedän, miltä tämä lapsuuteni shoppailukaupunki tuntuu, näyttää ja tuoksuu. Se, että nimesit sen, sai minut pohjalaisena oikein imeytymään tarinaasi ja elämään sen mukana. Saatoin nähdä ihan selvästi reitin, jota Hopiavuoren hevostilalta Vaasaan ajetaan, ja oikein tuntea miten Eetu ajeli Maasillalla vaunu auton perässä ja tarkkaili vähä hätääntyneenä sitä, kenellä tässä nyt oikein on kolmio!
Ihanaa kun saatiin Ketku remmiin. Siinonki vähä komiee hevoonen! En malta odottaa, että pääset kokeilemaan sitä kunnolla ja näemme kaikki, mihin oikein pystyttekään yhdessä.
Jostain syystä myös tuo pullien leipominen oikeasti liikutti minua. Voi vitsit miten huomaavaista. Tämä kertoi tosi paljon Jillan luonteesta kauniilla tavalla, ja lisäksi mulle tuli tästä tosi hyvä mieli. Niin suloista. <3
-
Mä muokkasin tämän kuntoon. 🙂
-
Voi miten ihana lopetus tarinalla. Uuteen paikkaan joutuminen on aikamoinen muutos sekä Onnille että Jillalle, mutta tässä lopetuksessa on jo niin ihanasti katse tulevaisuudessa. Kyllä se siitä aina helpottaa ja lähtee sujumaan. 🙂 Ja ihana Onni, kun ei tuon enempää kuitenkaan steppaile ja stressaa! Se taitaa olla mukautumiskykyinen nuoriherra. Voi miten hyvä nuori ratsu siitä vielä tuleekaan. Odotan jo innolla, millaisia seikkailuja teillä on edessänne.
-
En malta olla jo kommentoimatta tarinaasi vähän, vaikka aluksi ajattelin säästää tämän huvin vaelluspäivään. 🙂
Tämä oli niitä hevosentuoksuisia juttuja, joista tulee lukiessa hyvä mieli. Reissunne kuulosti ihan onnistuneelta, vaikka Pullalla olikin välillä vähän vauhti päällä. Mutta kukapa sitä nyt ei keväisistä maastoiluista vähän innostuisi!
Käytät hauskoja, omintakeisia ilmaisuja, joita ei ihan joka hepulta kuule. Olen sillä tavalla outo, että keräilen niitä niin kuin muut vaikka postimerkkejä. Viehätyin näistä:
itse aito ja oikea Hopiavuoren Eetu
hörppimään tuota elämän eliksiiriä
saimme tapella parikin hetkeäPidän myös aina siitä, kuinka uskallat tehdä oletuksia muiden hahmoista (eli nyt Eetusta) ja laittaa heidät rohkeasti liikkumaan, vaikka välillä joutuukin tottakai vähän arvaamaan, miten vieras hahmo johonkin reagoisi. Ihastuttavia yksityiskohtia ovat esimerkiksi se, miten Eetulla on nimilista osallistujista, ja että hän ei siksi nimiä kysele, sekä tietenkin se, miten kaikista ihmisistä juuri hän viivästytti suureksi harmikseen muiden lähtöä.
Minusta ainakin on vaikea kirjoittaa tarina ensimmäisenä, kun ei ole vielä muiden juttuja, joista ottaa ideoita ja tapahtumia. Onnistuit kuitenkin siitä huolimatta keittämään kokoon mielenkiintoisen jutun ja vieläpä kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin, kuten putoavaan lumeen ja oletettujen muiden hevosten menohaluihin. Sellaisesta tulee niin huoliteltu kirjoitusjälki!
Kiitos tästä lukuelämyksestä. Kirjoitat ihastuttavasti ja niin ihanan sujuvasti. Ihanaa, että lähditte mukaan, ja toivottavasti saan vielä jatkossakin lukea juttujanne joko täällä meillä tai Pullan päiväkirjassa. 🙂
