Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Oskarille oli pitänyt kertoa moneen kertaan, että Tiny Kitten Kisses oli toistaiseksi hänen isänsä hevonen, eikä suinkaan matkalla Matteo Locatellille Hopiavuoren hevostallin kautta. Lopulta sen ymmärrettyään Oskari oli soittanut isälleen noin neljä kertaa, jotta Olavi Susi oli saanut selitettyä tarpeeksi monesti, että kunhan Oskari saisi sponsorinsa takaisin, hevonen olisi Oskarin samalla hintaa, jonka Olavi oli siitä maksanut.
Prosessissa meni monta päivää, mutta kun tieto lopulta meni perille asti, Oskaria ei pidellyt aloillaan enää mikään. Tai siis mikään muu kuin ruutuvihko ensimmäisenä iltana Hopiavuoren hevostallilla taas melkein-hevosenomistajana.
Ensin Oskari suunnitteli. Hän kulki vihkonsa kanssa kahvipöydästä hevosensa luokse ja tuijotti vuoroin sitä ja vuoroin Inarin tekemiä voisilmäpullia silmät sirrillään ja suu tiukkana viivana. Hän kirjoitti vähemmän kuin näytti ajattelevan, mutta pysähtyi joskus töissäänkin kesken kaiken vetämään ruutuvihkonsa takataskustaan, kun sai jonkin uuden idean. Parissa päivässä hänen kirjoittamisensa kuitenkin loppui ja ruutuvihko katosi kuvasta. Melkein katosi Oskari itsekin.
Kun Oskari oli tallilla, hän oli työn touhussa. Jos hän ei tehnyt palkkatyötään, hän ratsasti, ja ellei hän ratsastanut, hän venytteli hevostaan. Sitten hän jo säntäsi matkoihinsa, jotka taittoi tallille taas juosten säässä kuin säässä.
Camilla sanoi, ettei Oskaria näkynyt paljoa kotona muutoin kuin nukkumassa tai syömässä hurjia annoksia ruokaa ja nielaisemassa neljä kananmunaa välipalaksi pikavauhtia. Milan ihmetteli, mihin Oskari sitten oli joutunut, kun ei notkunut tallilla eikä hänenkään kanssaan. Oliko Oskarilla kenties salaa muita parhaita ystäviä? Vaikka vakoilijaverkosto (Hello) teki töitään, Oskarista ei ollut havaintoja kuin iltamyöhäisiltä juoksulenkeiltä ja Otsonmäen Ässän kassalta tallin ja kodin lisäksi.
Olavi sen sijaan tiesi tarkasti, missä hänen poikansa luurasi, mutta kukaan ei huomannut kysyä sitä häneltä, sillä eipä hän Otsonmäellä edes asunut. Oskari oli muuttanut taas suurin piirtein asumaan punttisalille ja maapohjahallille. Hän ei ollut tyhmä kaveri, mitä urheiluun tuli. Vaikka väri oli palannut hänen kasvoilleen miltei heti hevosen saavuttua tallille, ja vaikka hän oli ryhtynyt taas syömään, hän ei repinyt salilla samaan malliin kuin Ukon aikoihin. Kunto kasvoi, kun sen eteen teki töitä, mutta samalla tavalla se laski, kun työskentelyn lopetti, ja sen Oskari tiesi. Hän oli päättänyt olla nopeasti entisessä hyvässä kunnossaan, eikä halunnut hajottaa paikkojaan tekemällä liian raskaita harjoituksia liian nopeasti. Sen sijaan hän lymysi salilla tekemässä loputtomasti toistoja pienillä vastuksilla ja meni kotiin venyttelemän aina maapohjahallilla tehtävien yleiskunto- ja tasapainoharjoittelun kautta.
Oskarin määrätietoisuus oli ihailtavaa, mutta prosessin eteneminen ei ollut silti yliluonnollisen nopeaa. Se ei Oskaria kuitenkaan lannistanut. Hän salli itselleen kaksi vapaailtaa joka viikko, jolloin harjoitteli vain aamupäivisin, ja käytti ne illat käyskennellen hevosensa kanssa milloin missäkin Hopiavuoren markin liepeillä. Tiny Kitten Kisses oli ollut pelkkä urheiluväline Oskari Sudelle ehkä kaksi ensimmäistä päivää, mutta siitä tulisi nopeasti myös lemmikki, kunhan Oskari lopulta uskaltaisi luottaa siihen, ettei sitä vietäisi häneltä pois.
Kun Oskari opetteli luottamaan, Eetu opetteli muistamaan uuden hevosen nimeä. Se oli Kissy. Eetun projekti ei edennyt kuitenkaan mihinkään. Tallilla kukaan ei tiennyt tai välittänyt, mikä uuden hevosen virallinen nimi oli, mutta nopeasti kaikki kutsuivat hevosta Kissiksi — jopa Oskari, joka oli aluksi urputtanut, ettei hänen ratsunsa mikään kissimirri ollut, vaan hevonen.
-
Palaan jalkkispeliin myöhemmin. Oskari elää nyt jotenkin yhden viikonlopun aikana kaksi eri viikonloppua, mutta ei se hei haittaa. 😀
Saapuminen isän luo”Mitä Ilona!” isä tervehti tyytyväisen näköisenä parkkipaikalla.
Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Ketään ei ollut missään. Talli oli ainakin kahden Hopiavuoren kokoinen, mutta Luojan kiitos ihan hiljainen.
”Oskari”, totesin.
”Niin niin tietysti”, isä hymyili. ”Mulle taitaa tulla vakava dementia. Tai aivovaurio.”
”Eipä mitää. Mihin sä haluat ton Eetun kuljetuskopin? Ja mitä sä edes teet sillä?”
”Älä sä siitä huolehdi. Pannaan Miika laittamaan se. Tuus nyt peremmälle!”Normaalin ihmisen peremmälle tarkoitti, että sisälle. Isän peremmälle tarkoitti tietenkin, että talliin. Yleensä sain kävellä sinne ensimmäisenä, mutta sillä kertaa isä hypähteli päkiöilleen niin kuin olisi lentoon lähdössä, eikä malttanut odottaa, vaan lähti kävelemään edeltä. Seurasin säyseästi. Tallissa oli varmaan taas jokin sellainen uusi hevonen, josta isä oli innoissaan ja jonka hän halusi näyttää välittömästi. Tai sitten Rossin Miika oli raahannut omiin karsinoihinsa jonkin myynnissä olevan kirppusäkin, jonka isä oli jo käytännössä päättänyt minulle. Toisaalta oli tallissa kumpi tahansa, halusin nähdä sen. Hello oli ollut oikeassa, kun oli sanonut, että olin luovuttanut hevosen etsimisen liian helposti. Ties vaikka isällä olisi minulle hevonen, jolla kilpailla, vaikka en omaa ikinä löytäisikään.
”Kuule Oskari, mulla on sulle niin paljon kaikkea kivaa täällä!” iskä intoili, kun hölkkäsin hänet kiinni tallikäytävällä. ”Katopa Ramonaa, miten on komeassa kunnossa taas”, hän kehui ja osoitti suosikkitammaansa ohimennen. ”Ollaan saatu peräti kolme uutta tammaa tänne, ja tuo tuolla nurkassa oleva sun pitää nähdä. Se on ihan niinku — Netta lopettaa sen oven hakkaamisen nyt! Se on ihan niinku Ramona nuorempana!”
”Ai yhtä hankala?” hymähdin ja muistelin Ramonan teinivuosia.
”Ei Ramona ole koskaan ollut hankala”, isä korjasi.
”Aika on siis kullannut muistot.”
”Sillä oli murkkuikä. Tässä! Dani!”
”Vai että Dani.”Dani oli pienen puoleinen tamma. Vaikka se seisoi paikoillaan karsinassa, siitä näki, että se oli hoikassa kunnossa ja samalla mukavan tanakka rakenteeltaan. Tammaksi se liikkuisi varmasti hyvin. Ramonaa en kuitenkaan isän uusimmassa sydänkäpysessä nähnyt. Muuten Dani oli kyllä mukavan oloinen epeli. Se tarkkaili minua hetken, mutta tuli sitten karsinan ovelle tervehtimään, kun isä tuuppasi liukuoven auki.
”Sen isä on Charlie-linjaa”, isä paljasti.
”Eikä ole!”
”On on!”Charlie-linjakaan ei näkynyt Danissa. Charliet olivat kaikki suurikokoisia ruunikoita, sekä orit että tammat. Tai no… Oikeastaan kun silmiään siristi, niin olihan Danilla Charlieiden pikku korvat ja väkevät etujalat. Oli kuitenkin aika vaikeaa uskoa, että isä olisi saanut käsiinsä aidon Charlien jostain. Eihän niitä liikkunut vapailla markkinoilla, ja suljetuissakin myynneissä ne olivat isojen rahojen arvoisia.
Oli Dani Charlie tai ei, mukava se oli, mutta kuitenkin hyvin tavallinen hevonen. Isä olisi selvästi voinut taputella sitä ikuisuuden. Minun huomioni kuitenkin herpaantui heti, kun toinen hevonen hörisi takanani. Sillä oli tumma suu ja tummat sieraimet, mutta turpa vaaleni nopeasti.
”Mitä toi täällä tekee?” kysyin isältä kohtuuttoman ankarasti, kun Tiny Kitten Kisses rutisteli omituisen väristä turpaansa karsinan kaltereihin.
”Toi — ai toi! Kissy odottaa kuljetusta.”
”No kiva.”
”Tarkemmin sanottuna sua. Otat sen huomenna matkaan ja viet samalla mennessäs.”
”Aina vaan paranee”, vastasin kireästi. ”Mä oon menossa takasin Otsonmäelle. Käsittääkseni Matteo Locatelli asuu jossakin miljoonan kilsan päässä mörön perseessä.”
”Siisti suus.”
”Yes sir.”
”Sattui niin kivasti, että saat pudottaa Kissyn–”
”…että Kissyksi vielä sä sitä…”
”–matkasta teidän suunnilla, niin se jatkaa siitä sitten eteenpäin. Hoituu samalla kaksi asiaa katsos. Käyt täällä ja viet sen.”
”No tosi kiva. Tosi upeaa.”
”Katkeruus ei pue ketään ihmistä. Mennään sisälle. Syödään ja huilaat vähän. Sitten saat lähteä Miikan kanssa pitkälle hölkkälenkille noiden orien kanssa tuolla.”
Kolmen minsan ”Kissy”
-
Oli ollut virhe viettää Outin kanssa aikaa alun perinkään. Tietenkin olin jo silloin ajatellut sitä, että johdan häntä tavallaan harhaan. Olisi pitänyt kertoa totuus, mutta millä totuus kerrotaan? Oli hyvä, että Outi oli lähtenyt. Jos olisin kertonut, hän olisi lähtenyt joka tapauksessa ja vienyt minun tarinani mukanaan vapaana kertomaan sen ihan kenelle tahtoi.
Kun olin soittanut, hän ei ollut vastannut. Se oli ollut silloin kamalaa: en ollut ollut selitysten tai hyvästien arvoinen edes sellaisena: edes ilman, että Outi tiesi kaikkea. Samalla se oli ollut onnenpotku. Outi oli kadonnut, eikä ollut jättänyt minulle mitään keinoa tavoittaa itseään. En ollut voinut roikkua siinä toivossa, että joskus saan yhteyden, joskus puhumme asiat halki, joskus saan selityksen. Oli ollut pakko jatkaa eteenpäin, mutta nyt tunsin olevani taas alkupisteessä.
Siinä Outi kuitenkin seisoi. Olin yrittänyt kiitää karkuun tallipihaa pitkin, mutta kun katsekontakti oli luotu, pakkohan siinä oli ollut muutama väkinäinen sana vaihtaa. Ihan muina miehinä. Minulle olisi kelvannut, jos olisin sanonut jonkin kohteliaan tyhjänpäiväisyyden ja jos hän olisi vastannut samalla mitalla. Hopiavuoren tallissa oli monta koloa, nurkkaa ja soppea. Olisimme voineet jatkaa vielä pitkään niin kuin tähänkin asti, toisiamme näkemättä, ja tavatessamme pikaisesti tervehtien ja hyvästä tai kamalasta säästä mainiten.
Outi vieläpä halusi puhua.
Mietin kuumeisesti, miten sanotaan mahdollisimman kohteliaasti, että meillä ei ollut mitään puhuttavaa.
Paitsi että oli, ja paljon, mutta ei mitään sellaista, mistä olisin enää halunnut puhua.
Outilla oli selitettävää.
Yritin suitsia sen villinä laukkaavan ajatuksen, joka nouseskeli korskuen takajaloilleen ja yritti pelotella, että Outi ei tahtonut selittää mitään, vaan aikoi itse penätä selityksen minulta. Kerro, Oskari, miksi olet sellainen friikki!”Mulla on treenit ihan kohta”, vastasin lopulta pelatakseni aikaa ja päästäkseni pois, vaikka oikeasti treeneihin oli vielä peräti kolmisen tuntia.
Johonkin muualle kuin Outiin katsoakseni seurasin, miten Ilona marssi suulin poikki talliin niska tanassa niin kuin Typy kun oli kiukkuisella tuulella. Pääsisinpä jollain verukkeella mukaan. Korvissa soi. ”Ja meil on peli”, keksin lisätä käännettyäni katseeni Ilonasta omiin kenkiini. Ja olihan se totta. Otsonmäen isistä koostuva joukkueemme pelaisi Tamperetta vastaan. Sellaiseen piti keskittyä. Siinä menisivät kaikki illat. Sitten pitäisi keksiä, mitä sen jälkeen tekisin, etten ehtinyt puhua.”Ai… Ei tällä oo siis silleen kiire. Et ihan vaan koska sulle sopii parhaiten”, Outi sanoi, ja hänen sinnikkyytensä oli räikeässä ristiriidassa hänen hauraaksi käyvän äänensä kanssa. ”Tuu vaikka käymään mun luona, jos talli on liian.. Sun työpaikka.”
Hetken olin ajatuksissani Outin luona. Mitä minä siellä tekisin? Olinko menossa oikeasti keskustelemaan asiat halki, ja jos olin, miksi? Oliko meidän tavoitteemme, että voisimme jatkaa harmonisesti samalla tallilla käymistä? Silloin taisi olla oikeastaan minun velvollisuuteni käydä juttelemassa. Olisihan työntekokin mukavampaa, kun ei joutuisi miettimään, mitä Outille sanoisi, jos joutuisi samaan tilaan. Mutta ei kai meidän tarkoituksemme ollut mitenkään — jatkaa siitä, mihin jäätiin? Silloin minun nimittäin olisi kerrottava Outille yhtä sun toista. Enkä halunnut, enkä aikonut. En ainakaan ennen kuin tiesin, oliko Outi tullut jäädäkseen… Ja haluaisinko sittenkään, vaikka olisi? Minun oli parasta olla yksin. Olin tehnyt sen valinnan jo vuosia sitten. Kun olin tällainen, kukaan ei haluaisi minua ikinä. Loppujen lopuksi minulle oli kuitenkin tärkeämpää olla oma itseni, vaikka kuinka joutuisin elämään koko elämäni yksin. Olin vain lipsunut periaatteistani Outin kanssa — ainakin melkein.
”Tai sä voit sanoo myös ei. Jos susta tuntuu ettei oo mitään, mitä pitäis puhua”, Outi sanoi. Olin tainnut taas olla liian pitkään hiljaa. Hienoa, Oskari.
”Ei ku kyl mä, mutta…”
Työnsin karanneet hiukset otsalta pipon alle.
Jos en vähintään selvittäisi, mistä Outi halusi puhua, samalla tallilla oleminen kävisi ennen pitkää liian raskaaksi.
Outin koti olisi kuitenkin ihan liian henkilökohtainen ja yksityinen paikka. En pääsisi sieltä kovin helposti pois, jos tulisi tarve päästä pakoon. Sama pakoreittien tarve vaivasi myös oikeastaan kaikkia muita paikkoja, jotka keksin: autoajeluita, ratsastusmaastoja, Kyrönjoen rantaa… Ja sitä paitsi ne kuulostivat ihan treffeiltä.”Mullon nyt oikeesti — kiire — jalkapalloa ja –”, mokelsin. Nielin ylimääräistä sylkeä suustani, jotta saisin puhuttua niin kuin normaali ihminen. Minun teki mieli lyödä itseäni. Nyt otat Oskari itseäsi niskasta kiinni. ”Jos me mentäis vaikka johonkin muualle kun teille? Sitten.”
Outi vilkaisi minua samalla kun minä häntä. Veikkasin, että ajattelimme samaa asiaa. Otsonmäellä ei ollut mitään paikkaa, ei varsinkaan lämmintä. Otsonmäellä ”muualla” kuin jonkun kotona tarkoitti sitä Kyrönjoen haisevaa rantaa, joka ei vieläkään käynyt laatuun.
”Kontiolaan?” Outi kysyi epäröiden.
No joo, oli se nyt kaikista kurjista vaihtoehdoista paras. Sitä paitsi alkuiltaisin siellä sai olla ihan rauhassa.
”Joo. Vaikka joskus. Siis joskus ensviikolla. Kun mulla on se peli nyt.”
”Juu”, Outi sanoi vähän niin kuin viheltämällä sisäänpäin: se oli se maailman kiusallisin ääni, jolla viestitettiin takertuvalle keskustelukumppanille, että nyt juttelu oli muuten ohitse.
”Mun pitää varmaan nyt –”, sanoin kertomatta, mitä mun piti varmaan nyt, ja viittilöin epämääräisesti suulin ja Jussin tallin ovien suuntaan.
”Joo. Mutta nähdään viimeistään sitten.”
”Joo”, sanoin kuin robotti ja mietin, olisiko pitänyt lisätä siihen jotain. Hetken kiusallisesti paikallani huojuen harhailin kuitenkin talliin.Onneksi talli oli aika autio. Janna sieltä tuli vastaan kantokoppaa ja Elliä raahaten ja nyökkäsi tervehdykseksi. Alex oli tietenkin siellä ja huuteli jotain tyhmiä kysymyksiään, vaikka eihän hänellä ole hevostakaan, kun se on Tervajoella, mutta Ilonan kanssa hänen piti silti roikkua. Kävelin joka tapauksessa kaksikon luo ja kuittasin Alexin kysymykset mahdollisimman nopeasti. Minulla oli melkein kolme tuntia aikaa ennen kuin piti olla maapohjahallilla ja Typy liikuttamatta.
”Ooksä menossa taas maastoon?” kysyin toiveikkaana Ilonalta Alexin pään yli.
Ilona katsoi minua hajamielisen näköisenä ja huultaan purren niin kuin ei olisi oikeastaan edes kuullut. ”Joo”, hän vastasi omituisen raukeasti.
”Käviskö jos mäkin tulisin Typyn –” aloitin, mutta jätin koko jutun kesken, kun Ilona yksinkertaisesti käveli ohitseni minuun katsomatta.Seurasimme Alexin kanssa Ilonan menoa minä käytävän toisella puolella ja hän toisella. Ilonan kantaman riimunarun toinen pää laahasi tallin lattiaan ja pompsahti hieman ilmaan kynnyksen kohdalla. Katsoin Alexia saadakseni jonkinlaisen selityksen.
”No?” Alex kysyi, kun tuijotuskilpamme oli kestänyt jo jonkin aikaa.
”Mitä sä oot tehny sille?” kysyin suoraan ja viittasin oven suuntaan.
”En mitään. Kai sillä on jotain muita huolia.”
”Ai jaa… Mitä?”
”No en tiedä. Ja vaikka tietäisin, ne tuskin kuuluis sulle.”Katsoin Alexia arvioivasti. Hän oli nipistänyt suunsa kiinni, mutta ei näyttänyt mitenkään epäilyttävältä. Tuskin Alexilla ja Ilonalla oli mitään vihataan-Oskaria -kerhoa. Paitsi että mitä jos oli? Mitä jos Alex oli kuitenkin hölöttänyt jotain Ilonalle? Voisiko Alex olla sanonut jotain Outille?
”Onko se jotenkin vihainen mulle?” kysyin, kun en tohtinut kysyä sitä, mitä oikeasti halusin.
”Ei kai”, Alex sanoi olkiaan kohauttaen. ”Mut totanoin, eihän se vissiin mikään sun kaverikaan kai ole? Tai siis mitä luulet, haluaiskohan vaikka se Sonja sun kanssas maastoon, vaikka ei vihaakaan sua?”
”No toi nyt ainakin oli piristävää”, tokaisin vähän terävämmin kuin aioin.
”No sori. Mutta onhan sulla omiakin kavereita. Jos Milan ei tuu tänään niin hae Chai sisältä.”
”Joo”, huokaisin, enkä aikonut hakea Milania sen paremmin kuin Chaitakaan. Ehkä oli parasta mennä yksin ja ajatella. Minun pitäisi elää etukäteen ainakin kaikki mahdolliset skenaariot siitä, mitä Outin kanssa jutellessa voisi tapahtua. -
Hakee hakee. Epäselvää ja outoa tekstiä on, mutta sentään on tekstiä. Ei ole ollut meinaan aikoihin.
Rankka päivä
”Heippa Osku!” tervehti hyväntuulinen ääni saman tien, kun avasin tallin vintille johtavan oven.
Melkein putosin portaita alas. Eetu oli remontoinut tallin vintille oikein pätevän taukotuvan ja oleskelutilan, mutta sitä ei käyttänyt kukaan. Olin ajatellut saavani olla ihan yksin. Hellon pörröpää se kuitenkin pilkisti nojatuolin selkänojan ylitse. Ja musiikki soi. Hellon ihmeellinen musiikki. Ei kai kukaan normaali ihminen kuunnellut mitään klassista vingutusta, ellei ollut valinnut sitä kouluratansa taustalle?
”Moi”, tervehdin alistuneena ja kiersin sohvalle istumaan. Olisi ollut epäkohteliasta lähteä.
”Tulikko auttamaan mua?” Hello tiedusteli. Hän virnisti ja nosti mustaa jättiläismäistä kartonkia, jota leikkeli. Sen seurauksena lattialle varisi hirveä määrä mustaa moskaa. Olin varma, ettei Hello ainakaan siivoaisi niitä itse siitä.
”En. Mä tulin lepäämään hetkeksi.”
”Selvä. Lepää sitte. Minä raadan, oih, minä huhkin…”Hello keskittyi leikkaamiseen saman tien uudelleen, eikä jatkanut valitusvirttään, joka oli alkanut lupaavasti klassisen musiikkikappaleen tahtiin. Jotain hänen suustaan täytyi olla vielä tulossa. Mutta kun ei tullut. Lopulta avasin takkini ja kierähdin sohvalle selälleni. Hello näkyi vilkaisevan minua salaa, mutta ei sanonut mitään.
Pirun Matteo Locatelli. Kuolisi jo pois. Se oli muutenkin yli-ikäinen kilparatsastajaksi. Mitä varten sen piti hamstrata nuoria hevosia? Ihan niin kuin se pysyisi vielä niiden tahdissa. Ja pirun Tiny Kitten Kisses. En minä olisi sitä edes halunnut. Se oli tamma. Ja ohut kuin silakka. Varmaan ei olisi edes jaksanut kantaa minua. Varmaan hajotti selkänsä Matteo Locatellin koeratsastuksessa. Varmaan olisi paska hevonen. Varmaan ei pärjäisi. Tasan kyllä katsoisin, kun se Matteo-ääliö-Locatelli ratsastaisi telkkarissa seuraavan kerran. Oikein näkisin, miten typerä ratsukko niistäkin kahdesta tuli. Pitäisi keksiä jotain muuta hommaa. Niin kuin opettaa Helloa ratsastamaan useammin kuin kerran viikossa. Tai oikeastaan kerran kahdessa viikossa, kun Hello onnistui niin usein lintsaamaan harjoituksistaan.
”Hello–”
”Hys! Hiljaa”, Hello komensi.
”Miksi?” kysyin epävarmana siitä, oliko Hello kerrankin tosissaan. Ainakin hänen otsansa oli rypyssä ja ääni tosi ankara.
”Mä lepään”, Hello ilmoitti.
”Ai jaa… Rankka päivä?”
”Joo. Hiljaa. Mä lepään, koska mä olen kuules sellainen hyypiö, että masennun joka pikku vastoinkäymisestä.
”Mitä — mitä sulle sitten kävi?”
”No kuule. Mä en tiedä edes mistä mä alotan. Mullahan on tallin kalleimmat ratsastussaappaat, tiedätsä sen?”
”Ai on vai?” kysyin ja mietin omiani, jotka oli tehty mittatilaustyönä.
”Kyllä. Ja lisäksi mähän oon ratsastanu siitä asti kun roikuin vielä napanuorassa. Kalliilla hevosilla, kuule.”
”Jaaha”, huokaisin ja kaduin, että olin kiinnittänyt Hellon huomion. Nämä olivat taas näitä juttuja.
”Ja arvaapa mitä? Mä olen aika ässä kilparatsastaja. Mutta mä en ratsasta enää, tiedäkkö? Arvaa miksi?”
”Älä jaksa”, komensin heti kun käsitin, kenestä Hello puhui.
”Koska minä en muka löydä hevosta! Mä olen koeratsastanut jo ainakin kaksi kappaletta! Mä en aio koeratsastaa enää yhtään mitään. Sen sijaan mä aion kiivetä tallin autiolle vintille homehtumaan ja makaamaan sohvalla by the way lantioluut törröttäen koska mä olen laihtunut niin älyttömästi enkä syö, ja sitten mä aion voivotella kun mä en löydä hevosta ettimättä, koska ainahan mun hevoset on tullu mut kotoa hakemaan kun mulla on niin kalliit ja niin käyttämättömät ratsastussaappaat.”Pärisytin Hellolle huuliani. Mistä hän mitään tiesi? Nostin kuitenkin paitaani vähän. Olin kyllä jättänyt väliin aika monta lenkkiä, aika monta futistreeniä ja aika monta ruokaa. Ja… Olin kyllä koeratsastanut tasan kaksi hevosta. Joista toinen oli myyty Alexille. Ja toinen sille Locatellille. Mutta en minä kyllä voivotellut. Koeratsastukset vain olivat turhia. Hevoset olivat aina joko liian kalliita, liian nuoria, liian vanhoja tai — tai tammoja. Tiny Kitten Kisses olisi ollut hyvä diili. Ja siksi se meni Matteo Locatellille. Koska minä hidastelin ja emmin.
Hello leikkasi kartonkia aggressiivisesti, mutta oli ihan hiljaa, kun oli sanottavansa sanonut. Hänellä oli kuivuuttaan lohkeilleet huulet ja tummat silmänaluset. Hänellä oli ihmeellinen tarve soittaa suutaan ja tunkea nokkansa kaikkien ihmisten kaikkiin asioihin… …mutta samalla Hello tuntui tietävän kaikkein parhaiten, missä meni raja. Hän paasasi tuolla tavalla otsa rypyssä lähinnä Eiralle ja Eetulle. Ja Eira ja Eetu olivat Hellolle kuin perhettä. Tunsin yllättävää lämpöä sydämessäni.
”Mitä sulle kuuluu?” kysyin yhtäkkiä.
”Justhan mä sanoin. Kaikki on ahterista enkä mä löydä hevosta.”
Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. ”Mitäs mulle sitten kuuluu?”
”Hyvää”, Hello vastasi määrätietoisen näköisenä saksillaan sohien. ”Sulla on sitä hitsin muskaria vaan huomenna, joten paas saksien, nää titit ja taat pitää saada leikattua.”
”Opetanks mä muskarissa?”
”Opetat. Siis — siis mä tarkotan sitä Kurikan sitä soittokuntajuttua. Mä vaan sanon — siis sä vaan sanot niitä muskareiksi. Koska ne on niin ujoja ja käyriä koko sakki.”
”Jaaha…”Minun pitäisi koeratsastaa lisää hevosia. Pitäisi soittaa Rossin Miikalle uudelleen ja sanoa, että hommaisi sopivia hevosia. Vielä ei kuitenkaan jaksaisi. Hello rakasti musiikkiaan, jopa outoa klassista pimputustaan ja muskariaan, ja minä ratsastusta. Jopa tammoilla. Jos uusi hevoseni olisi kalliimpi kuin Tiny Kitten Kisses, en kuitenkaan löytäisi siihen rahoja mistään. Entä jos saisin ratsastaa jonkun toisen hevosella… Jonkun muun kun Alexin, joka ei tahtonut antaa Tetristään. Vaikka ei Tetris mikään Tiny Kitten Kisses kyllä ollutkaan. Aina olisivat isän hevoset. Entä jos muuttaisin takaisin kotiin? Aina olisi kalliita hyviä hevosia alla, niin kuin Hellokin oli sanonut. Pitäisi miettiä. Kunhan jaksaisi. Pakkohan tästä olisi joskus jatkaa eteenpäin.
”Sä oot oikeestaan aika piristävä. Tai siis kiltti. Tai jotakin”, tunnustin Hellolle ja punnersin itseni ylös sohvalta.
”Khyl”, Hello äännähti.
”Miksi sä sitten esität niin sairaan tyhmää ja rasittavaa ääliötä?”
”Esitän? Minä? Poikaseni. Minä en esitä. Minä olen sairaan tyhmä ja rasittava ääliö. Ottaisit mallia, hyvä herra. Me olemme kuitenkin molemmat metsän eläimiä, sinä ja minä, minä ja sinä, Susi ja Ilv–”
”Just tota mä tarkoitin”, keskeytin alkavan paasauksen. ”Toi on uskomattoman rasittavaa. Lopeta se.”
”Pyh, pah ja pöh. Lopetaksä murjottamisen ja nurkkia pitkin hiippailun, jos mä lopetan sun ja kaikkien huudattamisen?”
”En mä hiip — No.. En…”Hello vilkaisi minua tietäväisenä. Se taisi olla hetki, jolloin edes ajattelin ensimmäistä kertaa syitä sille, miksi Hello oli tallin, tai oikeastaan koko maailman pelle. Koulukiusaajat taisivat olla Hellon kaltaisia. Samalla tavalla siinä ilmiössä siirrettiin usein huomio omasta persoonasta muualle. Hello olisi ihan hyvin voinut olla julma. Minä olisin voinut olla Hellon uhri.
”Mä tiesin että sä yrität iskeä mua”, Hello sanoi ihan puskista.
Punastuin kauhusta. Olinko katsonut Helloa jotenkin liian pitkään? Jostain hänen vitsinsä aina kuitenkin nousivat. Onneksi Hello ei huomautellut enempää.
”Mä meen takas töihin”, änkytin ja peruutin kohti ovea.
”Hyvä! Jätä minut! Loiki tiehesi, Susi!”Suljin vintille vievän oven takanani aavistuksen paremmalla tuulella. Minun oli kuitenkin avattava se heti uudelleen, koska kuulin jotain mölinää sen läpi.
”Tä?” äännähdin huoneeseen.
”Että siellä on makaroonia ja jauhelihaa huljun muljun. Mene syömään!” -
Tiny Kitten Kisses 2
Kyllähän se Miika oli jo etukäteen tiennyt, että se typerän niminen tamma oli minun hevoseni. Enhän minä saanut mielestäni sitä, enkä varsinkaan mahdollista tulevaisuuttani kilpakentillä. Päivisin haaveilin ratsastuksesta ja suunnittelin treenejä, vaikka yritin olla suunnittelematta. Öisin votin Dressage Masterseja, KRJ Cuppeja ja muita kaiken maailman säihkyviä arvokisoja. Tallilla tein töitä pahalla päällä.
Eräänä iltana päätin jäädä viileään talliin istuskelemaan nurin käännetyn sangon päälle Milanin seuraksi. Hän oli lähdössä mihin lie kissanristiäisiin olikaan — Biffe ei ollut kauhean monissa isoissa kisoissa ollutkaan — ja pakkasi kuumeisesti hevosensa tavaroita. Hänelläkin tuntui olevan pinna kireällä, mutta se näkyi lähinnä siitä, miten pakotettu hänen normaalisti vaivaton hymynsä oli hänen tervehtiessään kaiken maailman Inareita, Camilloja ja Santtuja heidän toimittaessaan omiaan käytävällä.
”Mä olin varma mä olin-pidin ne jo kädessä”, hän mutisi selvästi hikoillen, taskujaan taputellen ja ympärilleen käytävällä pälyillen.
”Mikä meni hukkaan?” kysyin leukaani raapien ja jo silmilläni etsien, vaikken tiennyt, mitä me etsimme.
”Suoja. Biffen käsiin. Eikun etu — etujalkoihin.”
”Sä pakkasit ne tonne”, sanoin Milanin kulunutta arkkua osoittaen.
”Vitsit miten tyhmä”, Milan valitti ja löi kevyesti otsaansa. ”Ei sinne Milan, Biffe aamulla käsiin laittaa ne. Etujalkoihin siis.”Hymähdin Milanin mutinoille ja ikävöin sitä aikaa, kun pakkasin itse ihan hermona kisavarusteita naama punaisena ja hiki otsalla. Vitsit. Minun ei tarvitsisi enää muuta tehdä kuin sanoa Miika Rossin tuputtamalle hevoselle, että tahdon. Jopa raha-asiat olivat järjestyneet itsekseen — siis hevosen ostamisen ja pitämisen suhteen, eikä siviilielämässä. Vanhat sponsorini sekä pari uutta (Otsonmäen Paikallisosuuspankki ja Otsonmäen Energia) olivat soitelleet saman tien, kun pikkulinnut, eli isä, olivat visertäneet kilpa-aikeistani…
Katselin, miten Ilonakin talutti hevosensa ohitsemme. Wanda oli vielä sillä tavalla ohkainen, ettei se miltään kilparatsulta näyttänyt, mutta lupaava sekin oli. Sitä paitsi olinhan ilokseni jo nähnyt senkin, että Ilonan ohjaskäsi oli —
”Hei”, Ilona henkäisi.
”Hei”, raakuin kuin varis, joten minun oli rykäistävä ja toistettava: ”hei.” Hyvin hodettu taas, Oskari.
Milan ei sanonut mitään. Sen kuin hymyili niin, ettei varmaan tällekään tytölle jäänyt epäselväksi, miten hyvähampainen orhi hän oli. Teki mieli pyöritellä silmiä, kun Ilona siirsi katseensa minusta Milaniin, vilkaisi sitten taas minua ja punastui. En kuitenkaan pyöritellyt. Ei se oikeasti ollut minulta pois, että Milanin täytyi vain hymyillä, jotta sai kaikki ihastumaan itseensä. Se sen sijaan oli, että tuo sama supervoima näytti toimivan ihan kaikkeen muuhunkin: jopa tuomareihin pienemmissä kisoissa, jos rehellisiä oltiin. Vaikka ratsastihan Milan toki hyvin, joskin kovin erityylisesti kuin minä. Tai Ilona.”Musta tuntuu että mä haluan ostaa hevosen”, tunnustin lopulta ensimmäisen kerran ääneen Milanille juuri kun Wandan takapuoli oli keikkunut pois välistämme.
”Hevonen? Vihdoin. Mä sanoin sä tarvit hevonen tai susta tulee aivan hullu. Se on a horse vai a particular horse?”
”Mä tiedän jo minkä hevosen”, täsmensin, ja lisäsin irvistäen: ”se on tamma.”
”Ai jai”, Milan irvisti takaisin vetäen samalla ilmaa luonnottoman suorien hampaittensa läpi. ”Mutta edes puoliksi — puolet — puoli — tällainen että Biffe?”
”On se puoliverinen joo.”
”No hyvä. Tosi hyvä. Ehdottomasti täytyy ostaa hevonen. Oskari ole kiltti ja mene hae kaapista hyvempi hanskat mulle. Mä vakuutun — vakuuten — vakuuttan sua lisää sitten kisan jälkeen jooko?”
”Joo.”Nousin sangon päältä olo kevyempänä kuin silloin, kun olin siihen istunut. Kai olin halunnut vain kuulla, että joku muukin kuin isä tai Rossin Miika sanoisi, että hevosen ostaminen olisi hyvä peliliike. Milan ainakin oli aina vilpittömästi minun puolellani. Kiskoin pipon päästäni matkalla satulahuoneeseen ja pökkäsin oven kevyesti auki. Siellä oli Ilona.
”Hei”, ähkäisin taas vähän niin kuin säikähtäneenä: niin kuin ihmiset nyt säikähtävät, kun tyhjäksi luultu tila onkin varattu. Hyvä nyt taas, Oskari. Eihän se ollut kuin kolmas ”hei” viiden minuutin sisään. Neljäs, jos Ilonankin hei lasketaan.
”Hei”, Ilona sanoi hein numero viisi ja pälyili jäykästi hymyillen ympärilleen niin kuin olisi jäänyt kiinni jostain kielletystä.
Pikakelasin aivoni läpi, mutta en keksinyt yhtäkään vitsiä tai muuta monien heiden jälkeistä tunnelmaa keventävää heittoa. Olisinpa Hello. Tai edes olisipa Hello.
”No terve terve tervaperse”, kuului silloin Luojan kiitos vintille vieviltä portailta, eikä edes se haitannut, että se kuului Alexin äänellä. ”Ilona juorusi että sä ostat hevosen.”Vilkaisin Alexista Ilonaan, joka availi suutaan ja liikutteli silmiään hätääntyneen oloisena. Taisi pelätä Alexia. Ei ollut muuten ihme. Minäkin pelkäisin. Pelkäsin.
”En mä… Juorunnut…”
”Millasen hevosen?” Alex kysyi reippaasti.
”En mä tiedä”, valehtelin.
”Mutta meinaat ostaa?”
”Meinaan — meinaan soittaa ja — no katotaan. Mä tulin vaan hakeen –” kurotin kaappiin Ilonan pään ylitse ja tunnustelin sieltä mahdollisimman nopeasti käsikopelolla Milanin ratsastushanskat ”– nää Milanin hanskat, joten…”Yritin hymyillä ja poistua, mutta epäilen suuresti, että näytin samalta kuin Kaunottaren ja Hirviön Hirviö silloin, kun hänen käskettiin hymyillä tanssiaisiin valmistauduttaessa. Hiton hyvä nyt taas, Oskari. Pakkoko sen Alexinkin oli aina väijyä minua ja soosata joka asiassa? Keräsin hetken aikaa voimia satulahuoneen ulkopuolella suljettuun oveen nojaten ennen kuin palasin käytävälle nakkaamaan hanskat Milanin tavaroiden päälle.
Autoin Milania vielä lastaamaan tavarat autoon. Niitä oli paljon, vaikka kisareissun piti olla lyhyt ja olematon. Tunsin koko ajan, millaista minulla oli ennen, kun olin saanut itse ylivarustautua, pakata liikaa ja raahata romujani omaan autooni. Jokaisella hikisellä, kämmeniä kivistävällä askeleella roinaa raahatessa sisälläni vahvistui tunne siitä, että tätä minäkin halusin tehdä.
Satulaa kantaessani en olisi malttanut odottaa, että Milan olisi valmis ja lähtisi, jotta voisin rynnätä autooni ja soittaa Miikalle saman tien sieltä. Kyllä se hevonen minua varten oli. Se oli ollut heti selvää, vaikka kuinka olin yrittänyt muuta esittää. Lopulta koitti se hetki, kun sanoimme heipat ja minä toivotin onnea seuraavan päivän koitokseen ennen kuin kirjaimellisesti juoksin autooni.
Kädet tärisivät, kun etsin oikean numeron. Vielä näin monen vuoden jälkeenkin Miika Rossi oli puhelimessani vain nimellä Miika. Ihan niin kuin lapsena. Kun puhelu tuuttasi, sydämeni ehti hakata monta kertaa joka tuuttauksen välillä. Suussa maistui rauta.
”Miika.”
”Se on Oskari Susi–”
”Jaaha! Mitäpä Oskari?”
”Mä siitä hevosesta…”Miika oli hetken hiljaa ja hengitti puhelimeen oikein syvään. Taisi huokaista.
Sitten hän puhui vaimealla äänellä puhelimeen ne sanat, jotka pilasivat koko päiväni ja pilaisivat vähintään koko loppuvuoteni.
”Oskari… Sä oot vähäsen myöhässä. Siitä tehtiin jo kaupat…”
”Ai”, sanoin, eikä ääneni ollut paljoa kuiskausta voimakkaampi. ”Kenelle se meni?” kysyin, kun en oikein tiennyt, mitä muutakaan voisin sanoa.
”Matteo Locatellille. Tiedätkös? Sille–”
”Sille kilparatsastajalle”, täydensin Miikan puheen lannistuneena. ”Kyllä mä tiedän. Tosi… Tosi hyvä.”
”Mm. Matteo tekee siitä kunnon kilpahevosen. Siitä tulee sen uusi ykkösratsu.”Vielä muutaman masentuneen sanan vaihdettuamme lopetimme puhelun.
Ja minä nojasin niskaani penkin niskatukeen, enkä viitsinyt edes pyyhkiä silmiäni.
Tämän täytyi olla universumin merkki minulle.
Mikään hevonen ei kuuluisi minun ratsukseni.
-
Tiny Kitten Kisses
”Tiny — Tiny — Tiny — !!”
Miika Rossi katsoi minua ikään kuin ylpeänä ja huvittuneena. Isän ilme oli ihan samanlainen kuin Miikan, mutta hän edes yritti olla katsovinaan sitä — sitä hevosta — eikä virnuillut minulle niin kuin Miika.
”Tiny Kitten Kisses”, Miika toisti pitelemänsä hevosen nimen ja nyökkäsi tomerasti. ”Sen nimi on Tiny Kitten Kisses.”
”Joo joo! Älä enää ikinä sano sen nimeä!”
”Tiny Kitten Kisses.”
”Älä!”
”Tiny Kitten Kisses!”Tunsin miten tuskanhiki nousi hiusteni alla ihohuokosistani. Raavin päätäni voimakkaasti molemmin käsin. Oli myönnettävä, että tamma oli komean näköinen ja hyvässä kunnossa. Olisi ihanaa koettaa ratsastaa sillä, ja koeratsastukseenhan minut olikin isän luokse kidnapattukin. Mutta kun hevonen oli tamma. Ja sen nimi oli jumaliste Tiny Kitten Kisses! Kilpahevostahan minä etsin, ja periaatteessa tuo olento sellainen olikin, mutta miltä se nyt kuulostaisi…
”Seuraavana radalle prinsessa Oskari ja Tiny Kitten Kisses…”
En tosiaankaan kaivannut tammaa nimeltään Tiny Kitten Kisses, enkä kyllä muutakaan hinttikamaa.
”No niin”, isä sanoi kaikkea muuta kuin tinyn tamman takaa. ”Laitapa potta päähän ja nouse selkään.”
”En mä koeratsasta tota”, ilmoitin.
”Älä nyt ole naurettava…” isä mutisi. Hän nosti kypärän aidan tolpasta ja nakkasi sen minulle niin että minun oli pakko ottaa se kiinni.
”Sä voit hylätä sen sitten koeratsastuksen jälkeen”, Miika kannusti sen näköisenä kuin olisi ollut varma, että kerran tuon tamman penkkiin istunut ei hylkäisi sitä milloinkaan.
”Miksi kukaan edes antaa hevosen nimeksi…” aloitin mutisemaan, mutta napsautin kuitenkin kypärän hihnan kiltisti kiinni ja työnsin jalkani jalustimeen.
”Äh, älä ole nynny”, Miika pärskähti. ”Mieti nyt miten hienoa se olis. Kaikki naurais sulle–”
”Joo sehän vasta hienoa onkin!”
”–ja sitten sä voitat ne kaikki hevosella nimeltä–”
”Älä sano sitä!”
”–Tiny Kitten Kisses.”Miika nauroi, kun ulvaisin hänelle rasittuneena, ja sitten hän taputti tammaa takapuolelle ennen kuin siirtyi isän kanssa pois aitauksesta.
Tamma oli omituisen kevyt ja kapea, mutta toisaalta olinhan viettänyt viimeiset ajat ensin Ukon ja sitten Hellon pullean Typyn kanssa. Valmistauduin antamaan tammalle pohjeavut, mutta se liikahtikin eteenpäin saman tien tunnettuaan miten istuntani muuttui.
”Oho!” äännähdin mielissäni ennen kuin ehdin purra kieleeni.
”Eikö!” Miika virnisti.Kun unohti, että hevosen nimi oli Tiny Kitten Kisses, se oli ihanaa ratsastusta. Tamma oli herkkä. Yhteisiä nappuloita ei tuntunut millään löytyvän paineltavaksi, mutta satulaan asti tuntui, millaisiin liikkeisiin hevosella olisi kapasiteettia. Ainakin tammaksi. Se teki sitä paitsi töitä mielellään. Huono kunto sillä oli — tai no — olihan se tavalliseen harrastehevoseen verrattuna ihan mukiinmenevässä kunnossa. Sen ravi oli tylsää, mutta laukka niin helposti säädeltävissä, että se oli ainakin joskus osannut jotain ja sen taidot pystyisi kaivamaan esiin sen muistista. Se oli kaikin puolin miellyttävä ratsu, ja kun viimeinkin kokeilin kevyempää hevosta kuin isän hevoset, täytyi myöntää, että sellainen sopi minulle kuin mittatilaustyönä tehty ratsastussaapas.
Kun olin valmis ja laskeuduin maahan, Miika hymyili aidan takana kuin juusto ja luikahti kentän puolelle kädet ojossa. Hän ei edes kysynyt, mitä olin mieltä.
”Tää oli kahdeksan vasta?” varmistin Miikalta.
”Jep.”
”Ja Santasen Helmin hevonen?”
”Jjjjjep. Myyn toimeksiantona.”Vilkaisin isää, joka myhäili tallipihan puolella kädet puuskassa ja kevyessä takakenossa. Huokaisin luovuttaneena. Oli tämäkin näky. Minä suostuisin ratsastamaan tammalla, jonka nimi oli vieläpä —
”Se varmaan pyytää siitä ihan ruokottomasti rahaa?”
”Niinhän se tekee, mutta mä tiedän paljonko sä voit tarjota siitä niin että menee läpi.”
”Mä — en! Ei mulla oikeasti ole edes rahaa.”
”Sulla on sponsori”, isä huhuili.
”Eikä ole!”
”Onpahan: mä. Kunhan tehdään sopimus. Ja osan mä voin lainata sulle.”Vilkaisin Miika Rossin pitelemää tammaa haikeasti. Olisihan se nyt elämää kilpailla tuon kanssa seuraavalla kaudella…
”Pitää harkita”, tuumasin.
”Juu juu”, Miika sanoi huolettomasti. ”Meet nyt isäpapan kanssa tekemään sen sponssisopimuksen. Soitat sitten ensviikolla, että sun on saatava oma Tiny Kitten Kisses.” -
Muuta ajateltavaa
Outi oli tullut.
Niin ne puhuivat.
Kaikki.
Nojasin tarhan aitaan niin kuin olisin voinut saada Jussilta joitain vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joita en ollut edes oikeastaan kysynyt. En varsinkaan hevoselta. Jussi kuitenkin oli kuulemma nähnyt Outin. Mitähän olisin halunnut hevosen minulle kertovan? Että vieläkö Outi tapasi tuhista hymyillessään juuri ennen kuin alkoi nauraa?
En ollut koskaan ollut niin lähellä oikeaa seurustelua kuin Outin kanssa. Olin pitänyt viimeksi kädestä ketään tyttöä yläasteella ennen kuin olimme kävelleet Outin kanssa Kyrönjoen rannalla. Muuta ei sitten varsinaisesti ollut tapahtunutkaan, ja sitten Outi olikin häipynyt. Kun hän ei ollut vastannut puhelimeen muutaman viikon ja muutaman soiton päästä, en ollut enää edes yrittänyt. En minä ollut uskonutkaan, että olisin tarpeeksi hänelle tai ylipäätään kenellekään.
Jussi-parka ei pitänyt syvistä mietteistäni, vaan hamuili takkini hihaa. Rapsutin sitä leuan alta, vaikka ei se rapsutuksia tullut hakemaan, vaan varmaan ruokaa. Se oli lihonut taas jonkin verran.
Minun olisi pitänyt silloin hyväksyä Eetun tarjous ja ryhtyä ratsastamaan Jussilla.
Silloin minä olisin saanut kilpailla.
Silloin Outi ei olisi välttämättä tullut takaisin ja kävellyt sen ylitse, mitä sydämestäni jäi jäljelle sen jälkeen, kun me emme koskaan lähellekään seurustelleet.
Hieroin naamaani voimakkaasti kylmillä sormillani. Minä tarvitsin projektin justiinsa nyt. Typyn kanssa ei mennyt enää niin paljoa ainaa kuin ennen: ei niin paljoa, että se riittäisi tällaisessa tilanteessa. Selasin mielessäni hevosia ja ratsastajia.
Jos hyväksyisin Jussin nyt, Outi tulisi kaupan päälle, enkä välttämättä kestäisi sitä. Milanin kanssa oli turha kuvitella tekevänsä yhteistyötä, ja Biffe oli rasittava ratsastettava minulle. Il — Ilonaa olin loukannut jo kerran maneesissa. Nelly valmensi Eiraa Cozminalla, niin ettei siinä kaivattu minkään valtakunnan apua. Helillä oli eri näkemykset hevosista kuin minulla. Kylmäveriset nyt… Noh, ne eivät olleet minun tyyppiäni, eivätkä niiden ratsastajatkaan, paitsi ehkä Eira, jolla tosiaan oli jo se Nelly. Alex puolestaan oli niin pikkuruinen, ettei pystyisi venymään sellaiseksi ratsastajaksi, jollaiseksi valmennettavani halusin venyttää — mutta — mutta — mutta Tetris oli hevonen, jonka olisin voinut koeratsastukseni perusteella ostaa itsekin, ellei minulle olisi silloin kelvannut pelkästään Ukko!
”Kiitos avusta”, tokaisin Jussille, joka näytti hölmistynyttä naamaa. Sitten lähdin jäiset kädet syvällä taskuissani tallia kohti.
Niinhän se hoidettaisiin. Ensiksi ryhdyttäisiin kohottamaan Tetriksen lihaskuntoa. Hyvä peruskuntohan sillä oli, mutta kunnollinen rivakka maastoilu ja Otsonmäen ainoan mäen, Pihlajamäen, juokseminen tekisi sille oikein hyvää. Siinä menisi varmasti koko syksy, mutta syksy myös riittäisi, ellei Alex sitten keksisi jotain typerää ja hidastaisi treeniä. Sitten voitaisiin ryhtyä tekemään jotain oikeaa… Tetris venyisi varmasti vähintään vaativaan A:han melko nopeasti…
Seuraavana starttaavat Oskari Susi ja Tetris…
Kyllä…
Hevosen lisäksi voisi olla samalla muutakin ajateltavaa, kuin Outi. Alex nyt ahdisti minua pelkällä läsnäolollaan niin paljon, että harvoin sitä ehti muuta murehtia. Camillan kanssa olin iltani viettänyt kotona, mutta hän oli yhä harvemmin katsomassa urheilua kanssani. Milan nyt tietenkin oli kun oli, mutta hänellä oli omat iänikuiset kiireensä Biffen kanssa ja kuulemma töissä. Se Ilona — se Ilonahan oli aika tasaisen oloinen. Eikä Alex ollut tainnut ainakaan toistaiseksi juoruta mitään. Sitä paitsi Wandahan oli sitkeä hevonen: siitä ratsukosta saisi varmaan paitsi maastoseuraa, myös saisi katsoa kuinka Wanda kehittyisi Tetriksen rinnalla.
Ja sittenhän voisi tehdä treeniohjelman.
Ja kisakalenterin!!
Ei, Oskari, ei treeniohjelmia ihmisten hevosille, eikä kisakalentereita!
-
Kun itketän taas tyttöjä maneesissa
Nuoret hevoset ja niiden ratsastajat. Tai siis se I — Ilona. Hyvä nyt taas, Oskari. Taaskaan ei taidettu muistaa, että kaikkien tavoitteena ei ole seuraava Dressage Masters ja lähtötasona vähintään Seppele Cup, eihän muistettu, Oskari!
Marssin tallipihan poikki niin että sora rihahteli. Olin väärässä paikassa. Minun paikkani olisi ollut Ukon satulassa, jonkun kokeneen kilpahevosen satulassa, jossain isossa kilpatallissa, eikä pienen pohjalaisen maneesin pohjalla. En minä osaa valmentaa, opettaa enkä auttaa, johan se pitäisi muistaa. En edes halua valmentaa tai opettaa, ja se nyt varsinkin olisi pitänyt muistaa. Hyvä nyt taas, Oskari. Ei riittänyt, että talliin ylipäätään tuli tyyppi, jonka nimi oli Ilona, ja että historiasta nousi vielä Alexin kaltainen haamu, ehei. Alexin ja Ilonan piti ryhtyä ylimmiksi ystäviksi, niin että aina sai pelätä ja olla varuillaan. Sekään ei vielä ollut tarpeeksi, vaan minun piti vielä sotkeutua maailman jokaisen Ilona-nimisen hevosasioihin. Ja pahoittaa tämän Ilonan mieli. Ja sen lisäksi, että Ilona oli nyt pahalla mielellä — ei ollut hänen vikansa, että hän oli Ilona, vaan hänhän oli mukavan oloinen tyyppi — seuraavaksi Ilona purkaisi sydäntään Alexille, ja Alex saisi kertoa, että… Hyvä nyt taas, Oskari!!
”Osku, rakas, just sopivasti –” Hello aloitti mokeltamaan käytävältä saman tien kun avasin tallin oven.
”Mee pois mun tieltä”, komensin ja töytäisin huulet ja eturaajat törröllään minua lähestyvää Helloa rintaan.Hellolta pääsi pieni ähkäisy, mutta hän ei huutanut mitään idioottimaista perääni. Näin, että Camilla katsoi minua silmät suurella karsinan varjosta ja että puoli tallillista väkeä oli muutenkin paikalla. Painelin silti marssitahtia yhdistettyyn satula- ja rehuhuoneeseen ja kiskaisin oven kiinni niin että se olisi paukahtanut, ellei Eetu olisi laittanut niitä hitsin hidastusjuttuja saranoihin kyllästyttyään paukahduksiin. Vedin kaurapöntön ruokintapöydän alta ennen kuin edes katsoin, oliko huoneessa ketään.
Ja olihan siellä. Hopiavuoren joka huoneessa on aina joku. Ihan aina. Varsinkin silloin, kun ei tarvitsisi.
”Mitä jäbä?” Alex kysyi. Hän istui portailla suitset ja satulasaippuasieni kädessään.
”Mitä Saatanan kätyri?” murahdin takaisin ja ryhdyin annostelemaan kauraa kuluneella napolla. Rahina oli rauhoittavaa.
”Mikä sua risoo näin kauniina perjantaipäivänä?”
”Ei mikään.”
”Mä näin kun sä menit maneesiin Ilonan kanssa. Ettei olisi ryppyjä rakkaudessa?”
”Jaha. Ei oo.”Alex oli sen aikaa hiljaa, että sain loput kaurat laitettua. Lesepuuro oli turpoamassa jo. Työnsin kaura-astian takaisin pöydän alle ja vedin lesemömmön sen tilalle keskelle lattiaa. Se ritisi matkallaan sillä tavalla, että olisi aika jynssätä lattia taas kunnolla. Puuro haisi makealta ja lapsuudeltani. Melkein teki mieli maistaa sitä taas. Eivät aikuiset kuitenkaan niin tee. Vilkaisin Alexia, joka keskittyi suitsiinsa ja mätkäytin ison satsin lesepuuroa Skotin astiaan. Olisinpa lapsi taas. Saisin aloittaa alusta. Vaikka isä pakottikin minut usein tienaamaan karkkirahani pitämällä naapurin kakaroille ratsastustunteja, voisin tehdä senkin, jotta minulla olisi taas aikaa olla kilparatsastaja…
”Muistaksä kun te tulitte meille aina ratsastaan?” kysyin hetken mielijohteesta Alexilta.
”Mm. Hämärästi. Olavilla oli sillon se läski poni. Mun piti mennä aina sillä kun mä olin muka niin pieni.”
”Se oli Harald, ja sä oot vieläkin pieni.”
”Isäs oli pieni kun sua teki.”
”Olinks mä jo sillon näin huono opettaja? Tykkäsittekste edes käydä meillä?”Alex vilkaisi minua toinen kulma kohollaan. Käänsin nopeasti katseeni takaisin leseastiaan ja mäiskäytin seuraavan jättisatsin Uunolle.
”Riippuu mistä roikkuu”, Alex sanoi huolettomasti.
”Saisko jotain vähemmän kryptistä? Tai ihan sama. Unohda koko juttu.”
”Mä tykkäsin susta. Sulla oli kyl ponnari kireellä sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti, mut toisaalta mä sit opin tunnissa sen verran mitä siellä Hellströmin ratsastuskoululla koko kauden aikana. Eikä tuimailmeiset pikkutytöt kentällä huutamassa pelota mua nyt, eikä ne pelottanu sillonkaan. Mutta muistaksä Bergmanin Elinan? Se kenen isällä oli niitä kaalikoiria? Se rääkyi välillä Luukkaan karsinassa ja meinas koko ajan lopettaa kun se luuli että se on maailman paskin ratsastaja.”Tosi kiva.
Alex mutisi kirosanan, kun sieni putosi hänen kädestään hänen osoitellessaan sillä minua. Hän nousi nostamaan sen ja hinkkasi pientä nykerönenäänsä hetken aikaa kämmenselkäänsä.
”Musta tuntuu et mä itketin taas tyttöjä maneesissa”, tunnustin vastentahtoisesti ja jatkoin lesepuuron paiskomista hevosten nimikoituihin sankoihin.
Alex oli jo pienenä ollut naurava, kovaääninen, rasittava, kaikki leikit pilaava rasavilli kakara, jolta usein roikkui räkä nenästä ja jolla oli nyrkit ja housuntaskut täynnä kiviä, sammakoita, Batmaneja ja etanoita. Alex oli aina möläytellyt toisten salaisuuksia ja alannut kiljua, ellei ollut saanut leikkiä ihan joka kerta minun tukkirekallani hiekkalaatikossa. Samalla hän oli aina taistellut meidän puolellamme. Vaikka lapsena olin haaveillut eri tavoista murhata Alex, olihan minun myönnettävä, että yhtäkään salaisuutta hän ei ollut paljastanut tahallaan, eikä hän ollut koskaan nipistänyt minua ensimmäisenä. Kenelle muulle olisin siis kertonut? Camillalle, joka olisi messunnut, että pitää olla ihmisiksi Eetun maksavien asiakkaiden kanssa? Milanille, joka olisi sanonut ”sinun pitää — mitä se sanotaankaan — retoudua Oskari, koska elämä ei niin vakavaa”. Muita hevosihmiskavereita tässä ei nyt niin hirveästi ollutkaan.
”Älä viitti”, Alex nauroi. ”Sä et Ilo-eiku-Oskari oo niin tärkeä henkilö että saisit tyttöjä itkeen mitenkää niinku sarjana.”
”Toivottavasti en…”
”Joo kato, ei me itketä. Me nauretaan sulle. Ihan koko ajan. Kaikki naiset.”
”No tosi kiva!”Alex hörötti vielä sanojensa vakuudeksi ennen kuin nousi ja laittoi suitset koukkuunsa ja saippuat koriinsa. Minä tönäisin lesesaavin pöydän alle, kun sain laitettua viimeisen annoksen: Jussin minimäärän. Alex oli tapansa mukaan pikku apina, mutta tavallaan hänen sanansa auttoivat. Luulin itsestäni liikaa valmentajana, ja luulin itsestäni liikaa sen suhteen, miten paljon painoarvoa minun papatuksellani oli maneesin pohjalla.
”Mut oikeesti, ethän sä edes halua valmentaa tai opettaa? Mitä sä siitä piittaat, jos sä ootkin sysipaska valmentaja?” Alex kysyi hetken hiljaisuuden päästä käsi jo ovenkahvalla.
Mietin hetken kivennäisiä mitaten. Heli oli taas hienosäätänyt hevostensa ruokintaa, niin että ohjeet piti lukea uudestaan hänen lukuisilta lapuiltaan.
”No kun jos on ilkeä valmentaja, on kai ilkeä ihminen. Mä haluaisin olla kiltti.”
”Sitten olet kiltti”, Alex sanoi saman tien niin kuin tyhmälle, niin kuin se olisi niin helppoa.
”No älä! Kiitos tästä upeasta ohjeesta.”
”Eiku oikeesti. Miten kiltti ihminen korjais sen, et kaikesta päätellen karjui pää punasena äsken maneesissa?”
”Enkä karjunu. Mutta vähäsen löin Helloa kun tulin sieltä pois.”
”No kyllä sitä nyt voikin vähäsen lyödä. Mutta painu pyytämään anteeksi jos sä teit jotain, äläkä tee sitä enää jos se ei ollu semmosta mitä kiltti ihminen tekis. Ja jos sä et tehny mitään niin lopeta toi luimistelu. Mä meen nyt kuitenkin tupaan. Mä kuulin äsken Santulta ja Ealta luottamuksellista tietoa, et Nelly on piilottanu keksit pastahyllylle ettei Hello syö niitä kaikkia heti. Niin ja näin meidän kesken: vihanneslokerossa on nallemunkkeja. Mä toin äsken.” -
Ihan mahtava sattuma
”Ilona!” Alex huusi.
Sävähdin saman tien niin että talikko putosi käsistäni. Voi vitsit. Minähän olin koko ajan ollut sitä mieltä, että Alexin ei olisi kyllä tarvinnut tulla tänne pilaamaan minun kuvioitani. Pitäisi päänsä kiinni.
”Ilona!” Alex huhuili uudestaan ja pikakäveli karsinan ohi.
”Hiljaa!” sihisin karsinan hämäryydestä ja kohotin vielä uhkaukseni korostukseksi talikonvartta ilmaan.Alexin suu roikkui hetken auki ja silmät pyöristyivät naurettavan täydellisiksi ympyröiksi. Sitten hän alkoi nauraa niin että rako hänen etuhampaidensa välissä näkyi varmaan Jätinkivelle asti.
”Mä etin Ilonaa”, Alex hekotti.
”Joo joo. Oo hiljempaa. Mitä sä haluat?”
”Sitä uutta tyttöä”, hän täsmensi.Kun hän vakavoitui, hän näytti melkein säälivältä. Minä puolestaan tunsin korvieni punehtuvan häpeästä ja suuttumuksesta. Hyvä nyt taas, Oskari. Ihan sairaan hienosti hoidettu. Tosi hyvä homma, että ensin Hopiavuoreen tuli Alex, ja nyt vielä uuden tytön nimi sattui olemaan Ilona. Loistavaa. Tämähän kruunasi kaiken.
”Se oli Hellolla äsken”, mutisin ja kaivelin puhdasta kohtaa talikolla, etten joutuisi enää katselemaan Alexia.
”No mihin se sen sit jätti?”
”En mä tiedä. Veikkaisin et tupaan. Hello menee lopuksi aina sinne, missä on ruokaa.”
”Noniiiiin, mä saan siis kahvia samalla.”
”Mitä sä sillä edes teet?” kysyin, ja tajusin vasta kysyttyäni, että olisin päässyt Alexista eroon, jos olisin ollut kysymättä.
”Kahvilla?”
”Ilonalla!”
”Pyydän ratsastaan”, Alex sanoi olkiaan kohauttaen. ”Mä en tiedä, miksi Inari ei edelleenkään puhu mulle. Mä ajattelin että kun sekin on uus niin me voitas sitten tutustua, kun en mäkään silleen tunne ketään. Muuta ku sut. Ja sä et ikinä tee mitään kivaa.”
”Teenhän.”
”No jos otsan rypistely on kivaa niin sitten joo.”
”On täällä nyt muitakin kun se”, väitin. Alex varmaan hölöttäisi heti Ilonalle kaiken ihan vain siksi, että tämän nimi oli Ilona.
”Ketä muka?”
”Eira ja Ea ainakin. Ja sit Nelly, ja ainii varsinki Santtu, ja sit toi niin –”
”Eira ei oo täällä nyt ja Ea ja Santtuhan on niin nuortaparia että en mä nyt niiden väliin mee –”
”Okei okei.”
”Älä murehdi”, Alex komensi hyväntuulisesti ja jatkoi matkaansa. ”En mä oo mikään ääliö.”
”Eppä juu”, mutisin hiljaa talikolle ja odotin Alexin häipymistä ennen kuin siirtyisin seuraavalle karsinalle. -
Oskari ja Alex ovat menossa valmennukseen.
Paska merkki
Alex ainakin ajoi autoa hyvin. Rauhallisesti. Niin, ettei hevosten puolesta tarvinnut yhtään pelätä. Hän pureskeli samalla huuliaan ja varoi katsomasta minuun niin, että jäisi siitä kiinni. Minäkin varoin jäämästä kiinni, ja auton hiljaisuus oli Loopin musiikista huolimatta äärimmäisen kiusaantuneen tuntuista. Että Alexin pitikin olla ilmoittautunut samaan valmennukseen, johon Milan oli pakottanut minut Biffen kanssa!
Kestin hiljaisuutta vain kymmenisen kilometriä tallin pihasta. Sitten käsiäni ja kasvojani pisteli liikaa. Sano nyt jotain, Oskari!
”Niin mitä sä teetkään työkses..?” sain kysyttyä.
Se oli tyhmä peruskysymys. Näin Alexin vilkaisevan minua ja yritin arvata vastauksen ennen kuin hän sanoisi sen. Alex oli jo pikkutyttönä ollut taiteilija. Hänen boheemi ulkonäkönsäkin sopi siihen aina suorastaan afromaisesta hiustyylistä hänen ympärillään liehuviin liian isoihin ja vähän tahraisiin vaatteisiin. Vaikka nyt Alex olikin pukeutunut siistimmin, kun oli menossa ihmisten ilmoille. Istuvammissa vaatteissa hän näytti oikein erityisen pikkuruiselta. Vähän niin kuin joku olisi pukenut nokkahiirelle peruukin ja laittanut sen ajamaan ihan suhteettoman suurta Skodaa.”Ajan rekkaa”, Alex tokaisi. Hänen täytyi nähdä, kuinka silmäni laajenivat ennen kuin sain kasvojeni lihakset kuriin, sillä hän virnisti minulle niin leveästi, että hänen etuhampaidensa välissä oleva rako oikein loisti. Sekin olisi sopinut taiteilijan suuhun paremmin kuin rekkakuskin. Miten Alex pystyi ajamaan niin isoilla autoilla, kun näytti Skodassakin siltä, että ei yltänyt polkimille?
”Ai — ai — no — sehän on –”
”Mitä sä sitte ajattelit, että mä teen?” Alex nauroi.
”Emmä tiedä…”
”Mä halusin jo pienenä ajaa rekalla.”
”Hei mä muuten muistan. Kukaan ei ottanut sua tosissaan, kun sä sanoit semmosena just ja just puhuvana, että sä joko ajat ’itolla lekalla’ tai sitte susta tulee ’avaluutlentäjä’.”
”Pää kii”, Alex nauroi taas. ”Susta ei kuitenkaan tullu jalkapalloilijaa.”
”No ei niin.”
”Mikä susta sit tulee?”Hyvä kysymys. Nypin ihoriekaletta peukalonkynteni vierestä. Siitä alkoi tulla verta. Jomottikin heti. Tähän asti olin ollut kilparatsastaja, mutta sponsorisopimuksia ei tietenkään ollut uusittu enää tälle vuotta, kun ei ollut hevosta, jolla edustaa. Taisin olla nyt tallityöntekijä, mutta en halunnut olla sitä aina. Tulisiko minusta valmentaja? Ei, ei. En tosiaankaan halunnut valmentaa, vaan halusin ratsastaa. Ja vieläpä valmiilla hevosilla, enkä millään varsoilla. Jos ratsastuksesta tulisi minulle pelkkä harrastus, mikä ihme minusta tulisi? En voinut olla oikeasti jalkapalloilija. Minulla ei tainnut olla mitään konkreettisia suunnitelmia.
”Miten susta nyt noin kauheen vakava tuli?” Alex kysyi ja oli kerrankin vakava itsekin. Kun hän ei nauranut, hänen suunsa oli pieni ja siro, niin kuin hänen jäsenensäkin. Pitkine ripsineen ja siroine nenineen hän näytti nukelta, jonka joku oli pukenut vähän sinnepäin sopiviin ratsastusvaatteisiin.
”En mä vielä tiedä, mikä musta tulee isona”, vastasin edelliseen kysymykseen.
”Rupee säki rekkakuskiksi”, Alex virnisti ja nyökytteli liioitellusti. ”Kauheen kivaa hommaa. Kun on töitä niin mä makaan vuorokausilevon ajan sen yheksän tuntii ja sit mä ajan.”
”Joo, voitas räpsytellä valoja kun tullaan vastaan”, hymähdin. Rekkakuski oli viimeinen ammatti minulle.
”Joo. Paitsi jos sä ajat Scanialla. Sillon ei räpsytellä.”
”Miksei?”
”Koska se on paska merkki. En mä voi tunnustaa, että tunnen jonkun ääliön joka ajaa Scanialla.” -
Tuttu hevonen
Eetulle oli tullut talliin uusia hevosia. Sitä varten olin taas aamuvuorossa, enkä edes yksin. Eetu oli jo tehnyt ruuat, kun astuin talliin, ja autossa vielä ihan väsyneenä matkustanut Camilla veti reippaan ilmeen kasvoilleen jo useita sekunteja ennen kuin marssi Eetun eteen jakaakseen ruokia. Niin kuin aina, sangot olivat hyvässä järjestyksessä niin, että kun vei kaksi tai kolme kerrallaan, naapurihevoset oli helppo ruokkia yhtä aikaa. Pihatolle menevät sangot Eetu nosti autoonsa parin pikkupaalin kera ja lähti viemään niitä.
”Ketä uusia ja mihin ne menee?” mumisin tutkien Eetun tosi vaikealukuista listaa, kun oli aika ryhtyä laittamaan hevosia toisesta päästä jo ulos.
”Kolme semmosta tummaa. Päätallista ne kaks menee samaan siihen joka oli tyhjänä. Sitten Jussin tallissa sillä tummimmalla niistä on vieressä vaalee kaveri, niin ne yhdessä. Polina on nyt jääny alatarhaan vakituisesti vissiin.” Camilla oli tehnyt enemmän aamuja, joten ihmekö se, että hän osasi moiset jutut ulkoa ilman Eetun huonoa listaakin.
”Viedäänks eka ne päätallin?”
”Mitä? Etkö sä muka uskalla yksin?”
”Vieraita hevosia? En tosiaankaan.”
”Viedään ne Jussi ja ne ensin ettei ne tule ovista läpi. Koeta nyt Susi keskittyä.”Tuttuja hevosia oli mukava viedä tarhaan. Kunhan kävelin Jussin ja Skotin kanssa Camillan taluttaman Pasin edellä enkä jäljessä, molemmat hevoset kävelivät ihan rauhassa ja puolsivat jo oikean haan suuntaan. Tai no, Skotti olisi varmaan mennyt rauhassa vaikka sitä olisi kävelyttänyt miten päin, mutta Jussilla oli kiire olla ensimmäisenä perillä. Vitostarhaan piti erikseen hakea Surre päätallista ja Uuno Jussin tallista, ja kuutostarhan Biffe ja Lassokin etsittiin eri talleista. Yritin painaa mieleeni, että pitäisi ehdottaa Eetulle uusia karsinajärjestyksiä, kun nykyisten kanssa joutui etsimään tarhakavereita ympäri markkia. Uudet hevoset oli sentään sijoiteltu järkevämmin. Jussin tallin kalpea Hakra ja Barnum-teini asuivat vierekkäin ja tarhailivat yhdessä niin kuin Camilla oli sanonut. Päätalliinkin muuttanut parivaljakkokin oli järkevää pitää yhdessä myös tallissa…
Kun oli aika hakea päätallin uudet hevoset ulos, toisesta karsinasta katseli tosi tutun oloinen ruunikko. Sillä oli mieleenpainuvan symmetrinen tähti, ja kun päästin sen ulos, etujalkojen pikkuiset sukatkin sopivat muistikuviini. En kuitenkaan saanut mieleeni hevosen nimeä. Ajattelin vainoharhaisena sen olevan isän hevonen. Olisi juuri iskän tyylinen juoni ujuttaa minulle liian kallis ratsu jollain nimellisellä hinnalla, mutta ravistelin ajatuksen pois. Ei se voinut isän hevonen olla. Tunsin isän orit, ja isä oli kasvattanutkin niin pitkään, että hänen hevoslinjansa näkyivät hevosten naamoista ja olemuksista. Tutun oloisen hevosen täytyi olla vain joku kilpakumppani Ukon reissuilta, joku yhteisvalmennuksissa silmään pistänyt ratsu, joku tarpeeksi mieleenpainuvan hyvännäköinen ohikulkija. Tutun oloinen hevonen meni sitä paitsi nätisti hakaansa. Päätin unohtaa sen hetkeksi. Ajan myötä arvoitus kyllä ratkeaisi.
Aamuvarhaisella tallissa sai siivota kaikessa rauhassa. Me kaikki kolme tyhjensimme karsinoita, koska melkein kaikki olivat asuttuja taas. Eetu näytti taas tyytyväisemmältä kuin aikoihin, mutta oli silti yhä kalpea ja pysähtyi paljon tavallista useammin huilaamaan. Kun ihmisiä alkoi tulla tapaamaan hevosiaan, ja kun Milan oli heistä suurin piirtein kolmas, Eetu mutisi minulle ja Camillalle anteeksipyynnön. Oli kuulemma pakko mennä ihan hetkeksi tupaan, ettei pyörtyisi. Camilla katsoi minua silmät merkitsevästi suurina, kun vilkaisin häntä kohottaakseni hänelle kulmakarvojani. Asiasta ei kuitenkaan puhuttu muiden aikana. Tiesin Camillan ajattelevan suurin piirtein samaa kuin minä. Eetulla oli syitä pahaan oloonsa, mutta jos hänen värinsä ei pian muuttuisi terveemmäksi, hän tarvitsisi apua. Ei meidän apuamme tallissa, vaan apua-apua.
”Mihin meni Eetu?” Milan pysähtyi kysymään silmät liian sirrillään heti kun isäntä oli livistänyt.
”Sillä oli muita hommia”, vastasin olkiani kohauttaen.
”Selvä… Kauan töissä tänään?”
”Iltapäivään asti…”
”Mitä?”
”Kolmeen”, sanoin ja näytin sormiani.
”Ai niin kauan se oli. No Camilla? Sinä?”
”Puoleenpäi… Kahteentoista.”
”Camilla tulee metsään ratsastaa sen jälkeen?”
”Voin mä oikeastaan lähteäkin.”
”Petturit”, voihkaisin.
”Itse hyljäsit minut kun aina töitä”, Milan virnisti, työnsi kädet taskuihinsa ja hiippaili joustavin askelin satulahuoneen suuntaan.
”Se vissiin tarkotti sit aika hidasta kävelymaastoa”, sanoin Camillalle nyökäten kohti satulahuonetta.
”Joo huomasin. Sillä oli saappaat. Sillä ei ole saappaita, jos se ei meinaa hypätä niinku hullu tuossa kentällä. Onneksi se on sun vuoro tasoittaa se kenttä tänään, Susi.”
”No tosi kiva.”Kun karsinat oli puhdistettu ja kahvit juotu, sekoitin hevosille seuraavat ruuat valmistumaan. Tuijotin Inkan ohjelappuja yhtä tarkasti kuin aina. Ne muuttuilivat useammin kuin muilla, mutta Helin käsiala oli niin hämmentävän tasaista, ettei lapun edes huomannut heti vaihtuneen. Muut ruuat oli helppo tehdä, ja tutuille hevosille meni ulkomuistista oikeat määrät ja aineet. Sitä paitsi Eetulla oli niin hirveän vähän hevosia tallissa isään verrattuna…
Heittelin heiniä niihin karsinoihin, joiden hevoset tulivat sisälle syömään, kun kuulin kavionkopseen. Minulla oli paalinnarujen kiskominen kesken, joten vetäydyin vain lähemmäs seinää ollakseni poissa tieltä. Kun narut irtosivat, katsoin kaikessa rauhassa, kuka tuli. Askelrytmi ainakin kuulosti Mortilta tai Salierilta. Minua lähestyi kuitenkin niiden sijaan se jostain tuttu tähtipäinen ruunikko. Vilkaisin taas sen etujalkoja, joissa oli pienet hassut sukat. Vasta sitten katsoin sen taluttajaa.
Tähtipäinen ori oli kaikin puolin keskikokoinen ja kompakti. Sen edellä kävelevä, riimunarun päätä huolettomasti mennessään pyörittävä taluttaja oli kuitenkin niin pikkuruinen, ohkainen, että sai hevosen vaikuttamaan todella suurikokoiselta. Vaikka minullakin oli pienet kädet, olisin saanut paitsi hänen ranteestaan, myös varmaan hauiksestaankin ympäri asti kiinni peukalollani ja etusormellani. Suuret pyöreät silmälasit ja liian isot roikkuvat vaatteet riitelivät kamalasti pikkuruisen nuoren naisen lyhyen ja huolellisesti järjestykseen kiharretun tukan kanssa. Sitten hänen silmänsä — hänen vaatevalintaansa nähden koomisen siististi rajatut — katsoivat minuun ja hän hymyili niin että paljasti raon etuhampaidensa välissä. Minunkin kasvoni vääntäytyivät hymyyn vastoin tahtoani. Halusin sanoa tuolle taluttajalle jotain, mutta en muistanut muita sanoja kuin pari sekalaista tervehdystä.
”Moi. Kukas — kukas –” sain sanottua ja osoitettua hevosta, mutta luojan kiitos tuo pieni nainen oli sitä tyyppiä, joka osasi puhua.
”Mä oon Alex, mutta vitsit tästähän sä taisitkin kysyä”, pieni nainen sanoi ja pysäytti suuren hevosensa keskelle käytävää. ”Tää on Tetris.”
”Tetris”, toistin ja muistin saman tien, mistä hevosen tiesin. Ei se ollut isän hevonen. Se oli yksi niistä Rossin Miikan eteenpäin välittämistä hevosista, joita isä ja Miika olivat painostaneet minua ostamaan kun Ukko alkoi sairastaa. Miten Tetris oli päätynyt noin — noin — noin pienelle naiselle? ”Kauanko se on ollu sulla?”
”Varsasta. Se on nyt kuu — ei ku seitsemän — vai onkohan se kuitenkin kuuden?”
”Ai — mutta eikö se ollu myynnissä keväällä?” kysyin ennen kuin ehdin purra kieleeni. Hyvä nyt taas Oskari. ”En mä siis stalkkaa sitä tai mitään, mutta…”
”Kyllä mä sitä yritin myydä. Miik — mun velipuoli oli vissiin löytänytkin sille sopivan ostajan, mutta sitten kun se tuli toisiin ajatuksiin niin mä ajattelin että tää on nyt ment to be, vaikka onhan tää nyt aika iso kun kilpailemista miettii… Ja tää mun veli on sitä mieltä muutenkin, että –”
”Velipuoli — siis Miika? Rossin Miika?”
”Niin! Ai sä vissiin seuraat kenttäratsastusta.”
”Joo mut — jos Rossin Miika on sun velipuoli niin sittenhän sä oot pikku-Alexandra!”Purin hampaani yhteen möläytettyäni taas. Pikku-Alexandra oli nukkunut päiväuniaan, ja minä olin herättänyt hänet ovikellolla noin tuhat kertaa, kun olin mennyt kysymään Tiederbergin Vilhelminaa ulos leikkimään. Lopulta Vilhelminan, Alexandran ja Miikan äidin oli täytynyt sanoa, että minun pitäisi joko osata tulla sisään itse tai soittaa ensin. Alexandra oli ollut silloin ärsyttävä ipana, joka oli taapertanut sotkemaan minun ja Vilhelminan leikit. Miika oli ollut silloin jo aika vanha ja majaillut lähinnä meillä töissä.
”Alex” korjasi Alex ja hymyili niin että rako hänen hampaidensa välissä näkyi. ”Mä en kyllä muista sua…”
”Mä oon Oskari Susi. Sä puhalsit kerran mun naamaan sinisellä puhallustussilla, kun sä olit tän kokonen.”
Alex nauroi. ”En mä silti muista. Olitko sä Miikan joku kaveri?”
”Vilhelminan…”
”Ai…” Alex vakavoitui ja siristi silmiään. ”Sä oot se… Sieltä mäen päältä…”
”Niin just”, myönsin vaivaantuneena ja toivoin, että en olisi puhunut koko Alexille sittenkään.
”No ootpa vaan muuttunu!” Alex tuumasi iloisena taas ja vilautti hampaitaan. ”Mun pitää varmaan viedä tää että mä pääsen kotiinkin joskus, mutta jutellaan joskus kun sä pääset eroon noista heinäpaaleista. No niin Tetris.”
”En mä — joo.”Alex virnisti vielä kerran niin että hänen koko nenänvartensa rypistyi. Sitten hän meni menojaan taas riimunarun päätä pyörittäen. Hevosella oli yhtä rento askel kuin hänelläkin. Pudistin päätäni ja katsoin tiukasti takaisin heinäpaaleihin. Oli töitä tehtävänä. En tahtonut tänne ketään sellaista, joka oli tuntenut minut lapsena. Alex oli kuitenkin niin pieni, että tuskin hän ehtisi aiheuttaa ihan hirveästi harmeja ennen kuin keksisin, mitä hänen kanssaan tekisin.
Kun heinät oli jaettu, täytyi hakea hevosia sisälle. Ainakin Paahtiksella aiottaisiin ratsastaa kunnolla, joten aloittaisin siitä. Eetukin oli uhannut menevänsä Jussilla kunnon kuntolenkille, ja Eira oli tulossa ratsastamaan Cozminalla ja Pasilla. Sitten täytyisi enää tasoittaa kenttä niin tarkasti, että se kelpaisi Eetullekin. Yhtäkkiä kaipasin kotia ja halpaa divaanisohvaamme, vaikka tavallisesti makailinkin sillä harvoin.
-
Oskari Pupu
”Näytä se ruusuke vielä.”
Oli vähäsen noloa vetää iso ruusuke kirjekuoresta toista kertaa. Näytin sen kulmaa Milanille seisten tahallani niin, ettei Biffen karsinalle nähnyt kukaan muu. Olin laskenut tulleeni Four Leaf Cloverissa kokonaispisteissä toiselle sijalle, vaikka en ollut voittanut yhtäkään osakoetta — mutta olinkin voittanut. Puolella pisteellä, mutta silti. Viralliset tulokset oli julkaistu vähän aikaa sitten, mutta en ollut viitsinyt tarkistaa niitä, sillä olin ollut varma, ettei ruusuketta ole tulossa. Sitten se olikin ollut aamulla kuoressa keittiön pöydällä, kun Camilla oli hakenut postin. Olihan se vähän tympeää saada se sillä tavalla, hiljaisesti postissa ja niin paljon kisojen jälkeen, mutta silti… Mutta silti…
”Näytä nyt se kunnolla! Ei se ole mitään huumeen pussi, se ruusuke!”
”Hys! Joku pian luulee että…”
”Että sä huumeissa? Oskari, kukaan ei usko vaikka sä väittää suoraan kaffilla.”Annoin Milanille koko kuoren, kun hän ojensi kätensä. Otin häneltä suan, jota hän piteli ja ryhdyin harjaamaan Biffeä jotain tehdäkseni. Hevonen seisoi nätisti paikoillaan. En malttanut sanoa Milanille, että yleensä Hopiavuoren hevosia harjattiin suulissa, ettei pöly pyörisi kaikkien keuhkoissa. Ehkä Milankin tiesi sen. Olisin itsekin vältellyt suulia, jos suurin osa tallilaisista olisi luonut minuun sellaisia katseita kuin Milaniin ja Biffeen luotiin. Eetun vihan saattoi tavallaan ymmärtää, mutta suurin osa muistakin supisti suutaan kuin huomaamattaan, kun Milan tuli. Kaiken lisäksi Eetun inho näytti kohdistuvan myös Biffeen, joka ei taatusti ollut myynyt kenenkään poikaystävää, varsinkaan omaansa, poliiseille puolestaan niin kuin Milan.
”Hieno”, Milan sanoi kun Biffe oli jo harjattu. Hän ojensi minulle ruusuketta ilman kuorta.
”Se on vähä niinku Biffen oikeastaan”, vastasin ja tartuin kaviokoukkuun sekä nopeasti Biffen jalkaan.
”Ei me voida ottaa, se niin iso”, Milan sanoi vakavasti. Tunsin miten hän asetteli ruusukkeen selkäni päälle.
”Mulla on monta ton kokosta”, kerroin Biffen kaviolle.
”Leuhka äijä, Oskari!” Milan nauroi.
”Ei kun mä tarkotin et sä voit ihan hyvin ottaa sen Biffelle!”
”No joo joo. No kiitos. Biffellä ei… Mä ei ole saanut näin isoa ruusuketta ikinä.” Milan poimi kevyen ruusukkeen vieläkin kevyemmin selkäni päältä.
”No se kertoo vaan siitä et tää on sun eka kilpahevonen ja vielä nuori.”
”Tai sitte ratsastajan taidoista. Okei Oskari! Pois siitä, mä laittan satulan. Siinä sopivasti vielä sun pikkujaloille lyhyet jalustimet. Treenaamme seuraavalle kisalle!”
”Mulla on pidemmät jalat kun sulla.”
”Se että mulla lyhyet jalat, ei muuta sitä sulla pikkujalat, hus nyt!”Väistyin pois Milanin tieltä. Hän ei teeskennellyt enää kipeää jalkaa, mutta oletti minun silti ratsastavan Biffellä. Vähän sen takia Biffe oli muuttanutkin Hopiavuoreen, eikä Riitan ratsastuskoululle, jossa Milan olisi maksanut huomattavasti korkeampaa vuokraa ja saanut huomattavasti kiltimpää kohtelua. En tiennyt, miten voisin enää mitenkään kertoa hänelle, että… Miten voisin kaiken tämän jälkeen sanoa, että…
”Et kai sä pelkää esteet, Oskari? Sä tulit Norjassa yhdeksän.”
Nielaisin. Eetu oli houkutellut minua ratsastamaan Jussilla kilpaa. Kun olin yrittänyt kieltäytyä, hän oli komentanut minua miettimään ensin. Norjassa ei ollut mennyt hirveän hyvin — yhdeksäs sija esteillä oli paras saavutukseni siellä — ja olinkin ajatellut hylätä Jussin lopullisesti piakkoin. Sitten ruusuke oli tullut postissa. Tuntui kuin tietäisin taas, mihin kuulun. Arvokisoja voittamaan, tietenkin. Biffe oli hyvä perushevonen, mutta ei yhtään mitään Jussiin verrattuna…
Mutta kun Jussin valitseminen tekisi Milanista surullisen, se olisi ihan liian kova hinta muutamasta typerästä lisäruusukkeesta. Ja olihan minulla voittoja jo. Kun kilpakumppanit olivat Jussin tasoa ja minun ratsuni Biffen tasoa, se kuitenkin tarkoitti voittojen kuuluvan suurimmaksi osaksi edelliseen elämään.
Katsoin Milania silmiin ennen kuin vastasin. Viis siitä mitä Milan oli joskus monta vuotta sitten paniikissa tehnyt ja mitä tallilaiset hänestä ajattelivat. Hänen katseessaan ei ollut mitään pahaa, vaikka hän teki kiusaa.
”No totta kai minä esteitä pelkään! En mä oo mikään hyppääjä!”
”Sä hyppääjien sukua. Vai sä sitten Oskari Pupu?”
”Kyllä pupukin osaa hypätä.” -
Tuloksia saatiin odottaa aiika kauan, ja ne vaikuttivat tarinan kulkuun. Tässä sitä siis ollaan. 😀
Four-Leaf Clover, osa 2
Radalle meneminen oli vaikeaa. Tiesin ratsastaneeni samanlaisia ja korkeampiakin esteitä joskus kenttäkilpailun osakokeessa, mutta siitä oli jo kauan. Minä olin kouluratsastaja. Esteet olivat valtavia. Ja valtavan kiinteitä ja vaarallisia! Sitä paitsi olin juuri mokannut jopa koulukokeen.
”Ei murehdi menneitä yhtään, Oskari!”
Rataestekokeen menestyksellä ei ollut merkitystä, mutta kouluradan epäonnistuminen kirveli taukoamatta. Yritin ravistaa sen pois. Milan tahtoi välttämättä puntata minut hevosen selkään. Biffe katseli maastoesteradalle kaula rusetilla, kun ei muuten nähnyt. Sen korvat olivat pystyssä. Vatsaani sattui.
”Selkä suoraan Oskari! Mitä on pahinta että voi tapahtua hä?”
Vaikka mitä voisi tapahtua! Voisin pudota. No, jos niin kävisi, pahimmassa tapauksessa ambulanssi veisi minut sairaalaan, jossa minut paikattaisiin. Harvemmin helpoissa kenttäkisoissa kuolee heti. Kauheinta ei kuitenkaan olisi putoamisen vammoista parantuminen, vaan se, että kaikki näkisivät. Tuolla menee Oskari Susi, joka häviää jopa helpot kenttäkisat. Tuo on se Oskari Susi, joka hankki kalliin hevosen ja pilasi sen, ja vielä hän kehtaa näyttää naamaansa täällä. Jos minulla menisi huonosti, katsojat arvostelisivat minua kylmän huvittuneina. Toisaalta jos minulla menisi hyvin, he arvostelisivat silti. Jaa että pitää tulla tänne helppoja kenttäruusukkeita hakemaan kakaroilta ja suokeilta, kun ei enää pärjää oikeissa kisoissa. Se on se Oskari Susi, joka ei montaa kisaa mennyt sillä huippuhevosellaan, jonka tappoi.
”Oskari kato mua.”
Kohdistin katseeni Milaniin. Hänen toinen kätensä lepäsi Biffen kaulalla ja toinen minun polvellani. Hän hymyili. Joka ainoa osakoe oli mennyt päin seiniä ja silti Milan hymyili. Hän olisi voinut ratsastaa Biffen voittoon vaikka takaperin satulassa istuen, kun kyse oli tällaisista luokista. Sitä paitsi Milan oli Biffen kanssa kaunis pari.
”Se menee hyvin. Kato mua Oskari. Unohda kaikki edellinen kisa.”
”En mä pysty tähän.”
”Kyllä sä pysty. Kuuntele. Sä teit tämä ennenkin. Nyt mene lämmittele, sitten mä kerron aina mitä sitte. Nyt vaan lämmittele. Ei mitään muuta.”
”Mä en saa happea!”
”Kyllä sä saa happea. Aina kun sä ei saa happea, sä katso mua. Sitten sä aina saa happea.”
”Okei…”Kuuntelin Milania hyvän aikaa kuin robotti. Lämmittele hevonen, Oskari. Nyt tule tänne, Oskari. Nyt istu ja nojaa taaksepäin. Silmät kiinni, Oskari. Luota minuun. Nyt on aika. Nyt mene. Voita ne, Oskari!
Epäröin vielä kerran kun meitä kuulutettiin Biffen kanssa aloittamaan. Milan käski luottaa häneen, ellen luottaisi itseeni. Hellon ärsyttävästi ilmehtivät kasvot kävivät mielessäni. Voiko Milaniin luottaa oikeasti sen jälkeen, miten hän oli valmis syöttämään susille sen, jonka piti olla hänen tärkein ihmisensä? Karistin Hellon mielestäni ja katsoin Milania. Hän hymyili ja nosti leukaansa ylös sen merkiksi, että niin minunkin kuului tehdä. Ole taas Oskari Susi. Purin hampaat yhteen niin että sattui ja maailmasta katosi kaikki muu paitsi ensimmäinen este. Piru vie jos en tuota yhtä ensimmäistä estettä hyppää koko luokan parhaiten. Koska mehän menemme sen Biffen kanssa täydellisesti.
—
”Miltä tuntui?” Milan kysyi neutraalisti, kun ojentautui ottamaan innosta pärskivän hikisen Biffen vastaan. Istuin yhtä hikisenä sen selässä.
”Hyvältä!” vastasin ja katsoin vasta sitten tulostaulua. Virnistin Milanille, kun huomasin olevani hyvässä johdossa vielä siinä vaiheessa.
”Se näytti hyvältä”, Milan myhäili. ”Tule. Mä ostin sulle doctor pepper.”
”No kiitti…”
”Äh ei ole tuon värinen Oskari! Kyllä mä tiedän sä juot Fantan. Mä ostin sulle Fanta ja mulle doctor pepper, en mä ole hullu!”Seurasin tulostaulua hörppiessäni Fantaa ja harjaillessani Biffeä. Pidimme kärkeä koko sen ajan. Olin voittaja vielä kun lähdin käymään vessassa, ja yhä kärjessä kun palasin sieltä. Kukaan ei ollut mennyt ohitse, kun oli enää kolme ratsukkoa jäljellä.
”Mä voitin, Milan”, sanoin siinä vaiheessa, kun viimeinen ratsukko oli puolessa välissä rataansa.
”Niin”, Milan vastasi ja hymyili. ”Tietenkin.”Milanin reaktio oli niin laimea, että tarkastin tulostaulun uudelleen ja luin nimeni oikein kirjain kirjaimelta. Kyllä siellä luki Oskari Susi ja Bifrons. Teki mieli tuulettaa, mutta ei kehdannut. Olihan tämä pieni ja merkityksetön kilpailu. Silti se oli ensimmäinen voittoni pitkään aikaan…
Biffelle oli laitettava uudelleen kevyt varustus, jotta sillä voisi mennä palkintojenjakoon. Joka osakokeeesta sai sillä kertaa erikseen ruusukkeen. Suorituksemme Biffen kanssa eivät millään riittäisi koko kenttäkisassa sijoittumiseen, joten kokonaistuloksien laskemista oli turha jäädä odottamaan, mutta silti. Tuntui, etten saisi hengitettyä enää, kun me saimme oman pienen osakoeruusukkeemme. Oli kuin sydämeni olisi paisunut ja vienyt kaiken tilan keuhkoiltani. Minä halusin kilpailla. Minun oli saatava kilpailla.
Kun näkökenttäni mustui reunoiltaan, muistin katsoa Milania. Hän hymyili ja nosti taas hitaasti leukaansa. Nostin itsekin pääni pystyyn, kun sain ratsastaa takaisin Milanin luokse. Minä olin taas Oskari Susi, tai ainakin minusta tulisi vielä Oskari Susi.
”Pari viikot niin on se Norjan kisa”, Milan sanoi iloisesti, kun Biffeä hoidettiin matkustuskuntoon.
”Mikä Norjan kisa!”
”Sommer… No ei väliä. Tämä iso Norjan kisa johon sä lähtet”, Milan höpötti niin kuin asiasta olisi muka keskusteltu joskus aikaisemmin. ”Ai mä unohtaa kysyä sulta? No Oskari, haluat sinä lähteä Norjaan kilpailemaan vai pakotat mua jalka kipeänä menemään, yhyy?”Vilkaisin Biffeä, joka tuijotti trailerin kylkeä niin kuin se olisi jollain tapaa mielenkiintoinen. Sitten katsoin Milania, joka tärisytti alahuultaan ja esitti sormellaan kyyneltä, joka muka vieri hänen poskeaan pitkin. Norjan kisat olivat Milanin tuntien taas kenttää, mutta kisa kuin kisa. Biffe ei ollut hevosista älykkäin, mutta se oli kilpaikunnossa. Tältä se tuntuikin, kun oli edes vähän innostunut elämästään. Melkein kuin olisin unohtanut…
”Mikä luokka?”
”Yksi tähti luokka. Sama että tässä kisassa.”Rypistin nenääni. Muutaman sentin ero esteissä ei tuntunut missään mihinkään suuntaan, mutta koululuokka saisi olla vaativampi. Oli noloa hävitä helpoissa luokissa.
”Voimme siirtää kaksi tähti luokkaan”, Milan sanoi ovelasti.
”Meneekö Biffe kolmea?”
”Menee neljää. Mutta kun sä sanoit sä aloittelija, niin…”
”Sä oot kelju äijä. Mä meen sinne jos sä ostat mulle kaikki ruuat.”
”Kyllä se sopii. No niin Oskari, laita kiinni hikka niin menemme.”
”Haka.”
”Niin.”
”Mun olis pitäny pyytää enemmän ku ruuat kun sä suostuit noin helposti.”
”Kyllä. Mä olin varautunu paljo pahempi. Olisit saanu vielä vaikka mikä.” -
Biffen pitää muuttaa
Hopealinnan kenttä oli… No, kauhea. Pelotti ravata siellä Biffellä, joka oli Milanin hevonen ja silmäterä. Hevosen isäntä itse istui aidalla. Hän oli kavunnut sinne ketterästi kuin apina, vaikka oli vahvasti sitä mieltä, ettei voinut vielä ratsastaa Ukon onnettomuuden jälkeen. Minä olin siis ratsastanut Biffellä jo jonkin aikaa, ja varmaan ratsastaisin vastakin. Minähän olin Milanin vammauttanut laittamalla hänet hullun hevosen selkään.
”Mä sanoisin sillä on nyt raskas toi niin etupää”, Milan huusi huolettomasti aidalta.
”Älä sä opeta isääs n…”
”Mitä?”
”Ei ole!”
”Okei.”Muistuttelin Biffeä kantamaan itseään paremmin. Hopealinnassa ratsastaminen oli turhaa. Miten Biffellä olisi voinut olla yhtään tuon keveämpi etupää, kun se joutui varomaan askeliaan?
”Niin miksi me nyt tehdäänkään tätä täällä?”
”Four-Leaf Clover.”
”Tä? Eiku miksei me olla Hopiavuoressa?”
”Aa. Siksi että Eetu ei tykkää. Ja tämä ihan hyvä.”Purin hampaat yhteen ja ratsastin. Biffe ei ollut hevonen minun mieleeni. Se teki mitä käskettiin, mutta vähän niin kuin robotti. Tuntui kuin siitä olisi ollut helppo löytää ohjausnappulat, mutta hienommat säätönappulat olikin jätetty pois. Jos en olisi nähnyt, miten keveästi Milan ratsasti, olisin kuvitellut Biffen olevan turta ja tarvitsevan jotain elähdyttävämpää tekemistä. Tosiasia taisi kuitenkin olla, että Biffe oli vähän tyhmä. Kenttä oli tietenkin vielä hevosta kauheampi. Kesti ikuisuuden ennen kuin sain siirtyä Milanin mielestä käyntiin ja lopettaa, mutta en valittanut ääneen. Oli ihan omaa syytäni, että jouduin ratsastamaan Biffellä. Milan teeskenteli kipeää jalkaa varmasti koska oli alkanut pelätä hevosia.
”Mun Biffe muuttaa”, Milan sanoi yhtäkkiä Biffen turpaa hellästi silittäen, kun olimme siirtäneet hevosen karsinaansa.
Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja jatkoin Biffen harjaamista. Ymmärsihän sen. Milanhan oli sosiaalinen tyyppi. Me taas olimme olleet juuri kaksi tuntia tallissa, jossa ei näkynyt ristin sielua. Paitsi nuori isäntä, joka oli kävellyt pois sen sijaan että olisi tullut sanomaan hei. Milan oli jatkanut hymyään, mutta leukaperistä näki, miten hän oli purrut takahampaitaan yhteen kun hänen tervehdyksiinsä ei ollut vastattu.
”Minne se muuttaa?”
”Sulla outo tapa puhua niin että se ei paikalla olisi edes” Milan huomautti.
”Se on hevonen”, muistutin. ”Minne se muuttaa?”
”Mä ei ole varma…”Yhtäkkiä kauhea ajatus sai harjan pysähtymään Biffen karvalle kesken vedon.
”Kai johonkin lähelle?”
”Niin… Jos olisi paikka. Mieluiten joo.”
”Ootsä kysyny jostain?”
”Riitan ratsastuskoululta.”Nostin katseeni pitelemästäni harjasta Milaniin. Hän oli hyvin vakava.
Sehän tarkoittaa…
”Sitten mä en näe sua enää oikeastaan ikinä”, sanoin hiljaa. ”Siellä on kunnon maneesi. Sä et tarvi enää Hopiavuorta.”
Milan alkoi hymyillä. Hetkeksi loukkaannuin. Oli selvää, etten ehtisi tallitöiden ja harrastusten päälle ravaamaan missään Riitan ratsastuskouluilla Ilmajoen tuolla puolen. Ei siinä pitänyt olla mitään hymyilemisen arvoista.
”Four-Leaf Clover”, Milan sanoi taas, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. ”Näet minua.”
”Tä?”
”Se ihan arvokas kenttäkisa.”
”Mitä siitä?”
”Mm, koko vuoden tähtäsimme siihen, vai mitä Biffe? Koko vuoden”, Milan kertoi hyväntuulisena, mutta vaihtoi sitten lennosta sävyn teeskennellyn surulliseen. “Sitten sä vammautit mut…”
”Mä en nyt tiedä mitä sä haluat. Vahingonkorvauksia? Mä en keksi mitä mä voin vielä tehdä–”
”Mä päätin sä ratsastat mun puolesta. Koska Biffe ei mene välistä.”Nauroin ja pudotin suan siniseen sankoon, jossa Biffen harjoja säilytettiin. Mikä vitsi. Milan ei kuitenkaan nauranut kanssani, vaan hymyili vienosti ja nojasi avoimen karsinan oveen. Kun vakavoiduin peloissani, hän kallisti päätään. Ei kai se hullu oikeasti luullut, että minä voisin osallistua kylmiltäni kenttäkisaan? Ei kun — kyllä se taisi luulla!
”Älä nyt viitti”, tuhahdin niin kuin vielä uskoisin Milanin vitsailevan.
”Tule”, Milan vain sanoi. ”Jalkaa sattuu. Haluan sä tulet meille kahville. Suunnitellaan.” Sitten hän lähti kävelemään Hopealinnan varustehuoneeseen kepeästi kuin olisi tanssija eikä jalkavaivainen.
”Siksi sä siis oot teeskennelly näin kauan että suhun sattuu…” mutisin saatuani Milanin kiinni käytävällä harjasankoineni.
”Mitä?”
”Siksi sä esität että leikisti –”
”Ei mä esitä. Ai ai. Sattuu.”
”Lopeta nyt jo kun–”
”Okei. Ei satu. Mutta mikä on pelleily että sä ei ota enää hevosta? Koska sitten sä ainakin menet muiden hevoset kanssa.”
”Mä en oo koskaan hypänny kilpaa”, huomautin painokkaasti.
”Älä valehtele mulle. Susi, mä luin sun tilastot. Sinä menit kenttää vuosi kakstuhatta ja yhdeksän asti.”Milanin taustatutkimus tuntui paljon pahemmalta jääsuihkulta kuin kenttäkisaan puoliksi pakottaminen. Työnsin harjasangon paikalleen. Milan hyräili sitä samaa tuntematonta sävelmää, jota hän usein tapasi hyräillä. Hän lähti taas käytävää pitkin edelläni. Tiesin tarkasti, että tulospalveluista löytyi tuloksia vain vuodesta 2011 eteenpäin, kun haki nimellä Oskari Susi. En sanonut mitään koko matkalla autolle, jossa Milanin jalka koki ihmeparantumisen hänen istuessaan kuskin paikalle.
”Aiotko sä pakottaa mut kisaamaan?” kysyin epävarmasti. Mistä sen tietäisi, vaikka nyt alkaisi kiristys.
”Ei”, Milan vastasi hyväntuulisesti ja väänsi radion LOOPille. Hetken puhumattomuuden jälkeen hän jatkoi: ”mä ei kerro kenellekään, jos sä siis sitä murehdit. Vaikka aika ikävää sä luulet mä oon semmonen.”
”En mä tiedä mitä mä luulen.”
”Mä toivoisin sä kisaat. Sä olit lupaava junnu ja nyt sä ei voi olla oikeasti ilman hevosta. Ja mulla ei ole kun kenttähevonen.”
”No katotaan. Mutta sitten Biffe saa luvan tulla Hopiavuoreen. Mä en ala ajeleen missään Riitan siellä niin.”
”Miten ajattelit me saadaan Eetun lupa?”Hymyilin Milanille.
”Ajapa sittenkin Hopiavuoren Ritvan luo äläkä teille, niin mä soitan nyt saman tien mun iskälle. Luulisi, että se on helppo homma järjestää.”
”Sä kelju äijä, Oskari!” -
Aikataulu on aikataulu!
Hopiavuoren Eetu säilytti terassikalusteitaan ja puutarhatuolejaan maneesin katsomon perällä. Koko kevättalven ulkona oli ollut yksi valkoinen muovituoli, ja siinä tuolilla oli istunut Nelly kasvavine vatsoineen ja talvipuolella kuihtuneine olemuksineen. Sittemmin joku oli raahannut tuolin kaikessa hiljaisuudessa takaisin, koska sitä ei ollut tarvittu enää. Nyt terassikalusteet olivat jo ulkona, sillä Eetu oli avannut grillikauden ilmeisesti täysin sokeana maan valkoiseksi päivittäin saaville raekuuroille. Sama valkoinen muovituoli oli raahattu samalla kentän reunalle, sillä sille oli taas käyttöä.
”Älä anna se ryntää! Sä ei pidä mitään kontaktia etupuoleen nyt! Ei tästä tuu — Oskari kyllä sä hevosen osaa pidättää, oikeasti Oskari!”
En ehtinyt pitää silmällä muovituolilla istuvaa Milania. Minulla oli täysi työ Typyssä, joka rysähti hurjaa vauhtia esteelle. Ihme kun ei puomeja katkeillut, eikä jalkoja. Mielessäni välähti, miten jäisin hevosen alle ihan niin kuin Milan silloin aiemmin, mutta kaatumisen sijaan Typy pukitti ja hirnui iloisesti rysähdyksestä toivuttuaan. Se otti muutaman kimmoisan laukka-askeleen, latasi uuden ison pukin ja näytti muutenkin kovin tyytyväiseltä itseensä. Muovituolilta kuului melkein hellomaista räkätystä.
”Sä olet maailman huonoin ratsastamaan!”
”Mä en ymmärrä minkä takia tämän hyppyharjoitukset pitää ylipäätään alkaa just nyt kun sä et muka voi ratsastaa.”
”Aikataulu on aikataulu.”
”Oikeasti mikään ei muuttuisi, jos me vähän hiottaisiin nyt sitä aikataulua ja suunnitelmaa.”
”Ei pysty.”
”Miksei?”
”Koska aikataulu on aikataulu, Oskari.”
”Sä sanoit sen jo!”
”Oikeasti mä terveeksi tulen nopeammin kun on hyvällä tuulella ja nauran. Luin jostain.”
”Saat lainata mun Netflixiä…”
”Tää on parempi että Netflix. Uudestaan, Oskari! Toinen este yhä pystyssä! Mä luotan suhun Tupu! Tällä kertaa yli esteen mene, tai edes heitä Oskari yli!”Irvistin puiden takana olevia hakoja kohti ja kokosin Typyn ohjat paremmin käsiini. Olisin ihan mielelläni harjoitellut sillä jotain järkevää. Siitä oli tullut hyvä hevonen siitä huolimatta, että sen huonojen tapojen purkamiseen oli mennyt huomattavasti kauemmin aikaa kuin uusien asioiden opetteluun oli ehditty käyttää. Sen perusolemus oli kuitenkin erinomainen: se oli virkeä, huumorintajuinen ja aina omilla aivoillaan ajatteleva hevonen, joka ei tyytynyt tekemään automaatin kaltaisesti juuri sitä mitä käsketään. Typy ryhdistäytyi heti, kun ohjastuntuma napakoitui. Nyt ei pelleiltäisi. Tammaa oli irtohypytetty noin miljoona kertaa. Se tiesi kyllä, mikä este oli, ja mitä sen kuului tehdä. Sitä paitsi se oli hypännyt helpon näköisesti korkeampiakin. Painoin pohkeet sen kylkiin ja nostin ravin kautta laukan. Nyt se saisi luvan keskittyä. Pidin hevosen askeleen hyvin lyhyenä ja ohjasin sen laajalle laukkaympyrälle kentän päätyyn. Kuulin oman hengitykseni omituisesti.
”Mene jo Oskari! Se on ihan vauvojen este!” Milan huusi naurua äänessään.
”Helppo sun on sanoa!” huusin takaisin. ”Sä olet esteratsastaja! Ja hurjapää!”
”Mä kenttäratsastaja! Tiedätkö miksi on kenttäratsastajat?”
”No?”
”Että esteratsastajillakin on joku esikuva! Anna mennä nyt!”Päästin Typyn kaukaa suoraan kohti ainoaa pystyssä seisovaa estettä. Se asettui uralleen kuin juna, kun keskityin kunnolla: se meni koko ruumis suorana, askel maltillisen kokoisena, vauhti sopivana, korvat keskittyneinä. Antaisin sen ottaa vain pari pidempää askelta ennen estettä. Pian. Pian.
Typyn korva pyörähti yhtäkkiä osoittamaan sivulle. En ehtinyt reagoida siihen antamalla pohkeita. Askelta myöhemmin koko hevonen oli käyrä kuin banaani ja pyrki kohti joko Milania tai porttia. Sen suoristamiseen ei ollut aikaa, joten ohjasin sen kaartamaan takaisin kohti kentän toista päätyä. Se suostui siihen mielellään, mutta piti päänsä ylhäällä ja hirnahti. Olisin vaikka lyönyt vetoa, että se virnisti Milanille, joka nauroi taas.
”Sillä ehtii tylsää tulla! Ohjaa esteelle myöhemmin”, Milan käski.
”Joo joo”, vastasin, vaikka minulla ei ollut aikomustakaan tehdä niin. Jos Typyä ei saisi menemään suoraan kohti estettä hyvissä ajoin, se hyppäisi päin tolppaa tai muuta typerää.
”Luota siihen hevoseen!” Milan komensi ihan kuin olisi lukenut ajatukseni.
”No en! En mä nyt mikään idiootti ole!”
Milan tyrskähti kuuluvasti.Seuraavassa pitkässä lähestymisessämme Typy keskittyi yhtä hyvin kuin edellisenkin kerran alussa. Ohjasin sen voltille kesken kaiken yllättääkseni sen. Se taisi olla ihan sopiva harhautus, sillä kun annoin sille ohjaa ennen estettä, se pidensi askeltaan edelleen esteeseen keskittyen. Purin hampaat yhteen, etten purisi kieleeni ja annoin Typyn hypätä oikeastaan ilman apua. Ainokainen estepuomi oli vain juuri ja juuri irrallaan maasta, mutta silti Typy ampaisi sen ylitse noin puolen metrin loikalla. Oli otettava satulasta kiinni.
”JES! Hieno tyttö Tupu tule tänne, tule tänne, hieno –”
Esteen jälkeen seurasi taas iloinen pukki, ja sen jälkeen Typy kiihdytti varoittamatta niiltä sijoiltaan Milania kohti niin, että tuntui kuin olisin ollut Power Parkissa enkä Hopiavuoren hevostallilla. Hyvä tynnyrinkiertäjä hevosesta ainakin tulisi tiukkoine kurveineen. Jos Typy olisi ollut koira, sen häntä olisi vispannut mielipuolisesti, kun se meni etupää ravaten ja takapää laukaten Milanin kehuttavaksi. Hännän heiluttamisen sijaan se kuitenkin pukki ensin Milania turvallaan ja ryhtyi sitten hyppelehtimään niin kuin olisi taantunut varsaksi. Milanin molempien käsien sormet pujottautuivat tamman niskaan sen harjan lomaan, kun nuori mies ponnisteli ylös tuolistaan toinen jalka paketissa. En voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleni sen pelehtimisen vuoksi. Satulaa siinä menossa sai puristaa, kun muistijäljet kaikista mahdollisista avuista ja komennoista näyttivät kadonneen hevosen aivoista saman tien.
”Sä olet niin iso tyttö! Niin iso hieno tyttö! Arvaa mitä Tupu, arvaa, Oskari vie metsään sua huomenna joo–”
Kun Typy malttoi asettua sen verran, että en ollut enää välittömässä vaarassa pudota sen hyppelystä, tulin omin ehdoin alas satulasta. Hevonen ei edes vilkaissut minua. Se hyrisi hiljaa Milanin käsivarsien välissä hänen roikkuessaan melkein koko painollaan käsiensä varassa sen niskassa. Typy sai monta suukkoakin otsaansa. Ellen olisi tuntenut Milania, olisin voinut kuvitella hänen pitävän söpöistä pörröisistä poneista, jollainen Typy sillä hetkellä klippaamattomana oli. Typy taisi uskoa samanlaiseen haavemaailmaan. Sillä reppanalla ei tainnut olla aavistustakaan, ettei Milan välittänyt siitä muuten kuin rahan takia. Ihan sääliksi kävi, kun sitä ei ollutkaan tarkoitettu olemaan ikuisesti yhdessä lempi-ihmisensä kanssa. Vai olikohan tuntemani pistos sittenkin kateutta? Ja jos oli, tahdoinko kehuja vai hevosen rakkautta?
”Noni. Päästä se nyt. Mä jäähdyttelen sitä vielä vähä muodon vuoksi”, hoputin lopulta, kun Milan ei irronnutkaan hevosesta itse.
”Mä voin”, hän kuitenkin sanoi ja linkutti hevosen vierelle siitä tukea ottaen.
”Siis — mä en nyt tiedä — ei kai kipsatusta jalasta voi puntata ketään satulaan?” En tohtinut sanoa sitä, mitä oikeasti ajattelin: en tahtonut todistaa uutta onnettomuutta. Typy ei ollut millään asteikolla luotettava hevonen, vaikka ratsastajalla olisi ollut kaksi tervettä jalkaa.
”Mä pääsen itse”, Milan sanoi ja hymyili minulle ennen kuin ponnisti ainoalla terveellä jalallaan Milan maasta ja punnersi itsensä käsiensä varassa hevosen selkään. ”Ei mä turhaan salilla käy”, hän totesi teeskennellyn ylevästi ja pullisteli hauistaan, jollaista ei varsinkaan paksun takin läpi hänen ohuesta käsivarrestaan erottanut — olisiko lie erottanut ilman takkiakaan. ”Sitte Tupu baby hop hop!”
”Kypärä päähän!”
”Älä nyt viitsi: kävelemme vähän ympäri!”Katsoin monta askelta Milanin perään, mutta valahdin sitten puutarhatuolille istumaan. Olihan se nyt vähän harmi, että tuollainen ratsastaja tuhlasi aikaansa kenttäratsastuksen parissa. Milanillahan oli ryhti kuin tanssijalla, ja kipseineenkin hän istui satulassa kaksi vaatimatonta jäähdyttelykierrostaan tasapainoisen näköisesti, joskin hieman oikealle kyljelle kallellaan. Otin kypärän päästäni ja haroin hiukseni suurin piirtein ojennukseen. Vieläköhän Ritva Hopiavuori, Milanin ainoa mentori, jaksaisi opettaa ratsastusta risoine kylmänarkoine lonkkineen? Milankaan ei pystynyt juuri nyt ratsastamaan, joten Ilmajoella oli muuan keltainen hevonen vailla liikuttajaa. Vaikka mitä hyötyä kenenkään opeista enää olisi minulle, hevosettomalle?
-
Loppusiivous
Nostin Ukon satulan suulin satulatelineenä käytetylle tukipuulle. Pyyhkäisin siitä pois jotain pientä tomua. Aurinko paistoi hienosti juuri siihen kohtaan. Oli helppo saada satulasta hyvä, edustava kuva kännykällä. Otin vielä toisenkin kuvan: lähikuvan pienestä hankaumasta, jonka saappaani oli joskus aiheuttanut. Sitten nostin satulan etukaarelleen maahan ja ripustin suitset tilalle. Niissä ei ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa kulumaa, joten niistä tarvittiin vain yksi tarkka kuva. Seuraavana oli vuorossa kasa satulahuopia: koko kokoelma samaan kuvaan limittäin. Ne möisin Facebookissa niin halvalla, ettei jokaisesta käytön jäljestä tarvinnut ottaa erikseen kuvia. Kannoin koko tavaramäärän kerrallaan autooni, joka odotti suulin pielessä ihan sitä varten.
Seuraavaksi hain satulahuoneesta loimet: jokaisen. Ne pitäisi kuvata kentän aidalla, koska ne olivat niin suuria. Ensimmäisenä levitin esiin sinisen fleeceloimen. Ukolla oli ollut se yllään, kun olin hakenut sen Miika Rossin kanssa… Olin vetänyt sen Ukon niskaan, kun olimme hakeneet ensimmäisen ruusukkeemme. Ja toisen, ja viimeisen, ja oikeastaan jokaisen. Se ei ollut koskaan sopinut hevoselleni väreiltään, koska molemmat olivat niin tummia… Pudistin päätäni Ukon kuvalle, jonka näin sulkiessani silmäni, ja otin kuvan. Piti nieleskellä, mutta kotona olisi aikaa murehtia. Seuraavaksi verkkoloimi ja toppaloimi. Suojat, harjat sun muut olivat niin kuluneita, että olin kaatanut ne jo jätesäkkiin. Ajaisin kotimatkalla pienen lenkin heittääkseni ne pois. Nostin loimetkin autoon. Puristin suuni viivaksi ja silitin vielä sinistä fleeceloimea. Se oli vain tavaraa, Oskari.
Vilkaisin vielä miettiväisenä suulin suuntaan. Tiesin, että voisin jonain työpäivänä hakea unohtuneet tavarat pois, mutta tuntuisi paremmalta saada kaikki kerrallaan myyntiin tai roskiin. Suuliin oli ilmaantunut Mortti ja sen seurana Sonja, joka nosti kättä. Se oli verhottu ratsastushanskaan. Tarvitsisin tuskin enää ratsastushanskojakaan. Ne voisin vielä hakea roskiin menevien sekaan, ja kaikki ruokapurkinloput. Ratsastaisinkohan enää koskaan kunnollisella hevosella..? Sellaisella, joka osasi tanssia, ja jonka kanssa oli ilo tehdä yhteistyötä..?
”Moi”, tervehdin Sonjaa mennessäni takaisin kohti tallia ja näytin Mortille ohimennen kämmentäni.
”Moi. Miten sä jak — mitä kuuluu?” Sonja vaihtoi lennossa suuntaa.
”Ihan hyvää”, sanoin automaattisesti ja huomasin, miten Sonjan toinen kulmakarva kohosi ihan aavistuksen. ”Tai siis — tai siis tilanteeseen nähden?” ehdotin ja purin hampaani tiukasti yhteen.
”On se hevosen menettäminen tietenkin aina…”
”Joo. Mutta ei se oikeen enää olis…”
”Niin. Tuota, jos saa kysyä, niin avautatko sä sen vai?”
”Joo avautan. Sillä on se varsa, ja sitten kun sillä astutettiin se toinenkin tamma sillon kun se näytti paremmalta. Niin mä haluan tietää.”
”Se on varmasti järkevä ratkaisu.”Vielä jotain epäselvää takelleltuani ja satulahuoneen suuntaan osoiteltuani jatkoin matkaani.
Avauttaminen oli paitsi järkevä ratkaisu, myös ainoa mahdollinen vaihtoehto. Olisihan minun saatava tietää, minkä takia Ukosta tuli sellainen. Se oli alusta asti kova huutelemaan, mutta silti kiltti ja aina energinen. Toisaalta sen avauttaminen oli pelottavaa. Mitä jos kävisi ilmi, että sillä olikin ollut jokin helposti hoidettavissa oleva sairaus, joka minunkin olisi pitänyt tunnistaa? Mitä jos se kaikesta huolimatta olisi jotain tarttuvaa ja hitaasti oireilevaa — kun kerran Salierikin oli kuulemma heittänyt Harrin selästään silloin kisoissa?
Satulahuone oli tyhjä. Onneksi. Ylähyllyllä oli Eetun muovipussikätkö. Vedin sieltä yhden pussin. Se oli Otsonmäen K-Marketin pussi. Ruokahyllyllä suurin osa pikku purnukoista oli joko Ukon tai Inkan, mutta Ukon omien tyhjentämisessä ei kestänyt kauaa. Nostin pari purnukkaa Arlekinin ja Ariesin purkkien päälle, koska ne käyttivät muutamaa samaa lisäravinnetta kuin Ukko oli käyttänyt.
Ratsastushanskoja en kuitenkaan löytänyt. Ukon kaapissa oli enää kypäräni ja saappaani. Kurkkua kuristi. Kai minä joskus vielä ratsastaisin. Vaikka olikohan typerä ajatus jättää ne tänne? Ei työnkuvaani ratsastusta kuulunut. Ehkä en ratsastaisi täällä. Enkä minä edes halunnut ratsastaa kaiken maailman työhevosilla, poneilla, kenttäratsuilla ja — ja — ja —
”Osku!” kuului silloin ovelta. Hello veti oikein henkeä astuessaan sisään, mutta kun katseemme kohtasivat, hän tyhjeni niin kuin ilmapallo ja kääntyi puhumaan ovenraosta takaisin talliin päin. ”Mee hakeen ne hevoset valmiiksi.”
”Enkä!” kuului käytävältä Eiran äänellä. ”Mä en oo mikään sun orja!”
”Näätsä et mulla on valkoset kengät? Mä en niitä hae.”
”No se on sun henkilökohtainen ongelma! Mitä sä laitoit ton väriset tallille!”
”Eiku mee nyt hakeen vaan. Mun pitää käydä vintillä.”
”Sä haet ite Skotin, ja mitä sä edes vintillä teet?”
”No menen paskalle!”
”Ei siellä oo edes vessaa.”
”Onpa, ku kantaa veden sangossa. Mee nyt hakeen ne. Mä tuon sit molempien kamat.”Käytävältä kuului Eiran varismainen turhautunut parahdus, mutta sitä seurasivat kaikkoavat marssiaskeleet. Hello kääntyi nojaamaan suljettua ovea.
”Ottaaks koville?” hän kysyi alahuuli törröllään ja pää kallellaan.
”Ei.”
”Mitä sä sitte täällä yksin itket?”Irvistin Hellon suuntaan ja työnsin pääni nopeasti takaisin Ukon kaappiin, vaikka ei siellä ollutkaan tavara lisääntynyt. Että Hellon pitikin tunkea jopa satulahuoneeseen perässä. Kai ihmisestä tuli tuollainen utelias ja tunteeton, jos ei ollut edes hamsteria koskaan menettänyt. Keräisi nyt kamppeensa, kävisi vintillä vessassa ja häipyisi.
”Haluatko sä jutella siitä?” Hello kysyi.
Hinkkasin silmäni piilossa hupparin hihaan ja painoin kaapin oven kiinni. ”Ei se sillä muuksi muutu. Se oli aivan hullu jo se hevonen. Ei mulla ollut vaihtoehtoa sen kanssa, ja jos sä sanot että mun olis pitänyt antaa se Eetulle, niin mä kyllä–”
”En mä nyt kuitenkaan mikään hullu ole niinku Eetu!” Hello parahti. ”Ja sä oot väärässä.”
”No kiitti.”
”Eiku siis siitä, etteikö se muuksi muuttuisi puhumalla.”
”En mä nyt kyllä halua–” aloin änkyttää, sillä Hello nyt oli viimeinen ihminen, jonka kanssa voisi puhua hevosen menettämisestä. Tai ylipäätään mistään.
”No älä nyt. On sitä parempiakin keskustelukumppaneita kun mä.”
”Mhm.”
”Onks sulla Osku?”
”Mitä?”
”Parempia keskustelukumppaneita? Onks joku kenelle sä voit puhua?”Puristin silmät kiinni ja nielaisin kurkusta kuristavan tunteen. No oli. Ja ei. Camilla oli juuri menettänyt oman hevosensa. Milan oli palannut Ilmajoelle, eikä ollut hyvä puhumaan puhelimessa. Iskä suhtautui koko tapaukseen niin järkevästi, että tuntui kuin hukkuisin.
”Mhm”, Hello äännähti hetken hiljaisuuden jälkeen ja nosti Uunon satulan Skotin satulan päälle. ”Mä lupasin mennä Eiran kaa maastoon. Mitä jos–”
”Mä en halua mihkään maastoon.”
”Epäkohteliasta, Osku, epäkohteliasta! Puhua nyt itseään vanhempien päälle!” torui noin 23-vuotias Hello. ”Mä ajattelin ennemminkin et lähet kotiis nyt vaan kulkematta lähtöruudun kautta, niin mä haen sut puolentoista tunnin päästä.”
”Minne?” kysyin, vaikka ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä suoralta kädeltä, oli Hellon ajatus mikä tahansa.
”Ajelemaan”, Hello sanoi olkiaan kohauttaen. ”Sanoisin että romanttinen kuutamoajelu auttaa kaikkeen.”
”Hei mä en oikeesti jaksa sun–”
”Mun isällä on mönkkäreitä, K-kaupas on Käristeet tarjoukses ja mä tiedän yhden hyvän laavun”, Hello paljasti. ”Sä saat kieltäytyä aikaisintaan kello kuus kolkyt. Ja jos sä et lähetä mulle mitää viestiä niin mä haen sut seittämältä.”
”Mä en kyllä–”
”Appap! Aikasintaan puoli seittämältä!”Niine hyvineen Hello peruutti satulahuoneesta kera kaksien suitsien ja kahden satulan. Käännyin kastelemaan käteni vesiletkulla ja painoin sitten kylmenneet sormeni silmilleni ja poskilleni. Mieluiten olisin halunnut aloittaa alusta hevosenomistajana niin että Ukkoa ei olisi koskaan tapahtunut, mutta jos se ei käynyt, taisin oikeastaan haluta ajamaan mönkijällä laavulle. Olin kuvitellut surutyön erilaiseksi. Tunsin pienen hymyn pyrkivän suupieleeni ja yritin painaa sen pois. Ei kai ollut sopivaa hymyillä vielä päiväkausiin?
-
Aivan normaali ori
Pudistin Eetulle päätäni. En tohtinut katsoa häntä silmiin, vaan tuijotin keittiön pöytää. Niin helppoa oli tuomita hevonen kuolemaan ja kieltää siltä sen ainoa pelastus.
”Onko se rahasta sitte kiinni? Voimma me muunkinlaasen diilin sopia.”
”Ei ole rahasta kiinni.”Eetun suostutteluyritykset olivat olleet katkonaisia ja kangertelevia. Olisin vonut langeta niihin, ellen olisi puhunut niin pitkään isän kanssa. Olin ottanut puhelimessa esiin myymisenkin mahdollisuuden, mutta olin tuntenut itsekin, etten ollut ollut tosissani.
”Sinet vain usko jottei sitä mikää vaivaa. Aiva normaali ori soon.”
”Sä et oo nähny miten se on vaan räjähtäny silmänvalkuaiset vilkkuen.”
”Minä aloottaasin sen kans alusta. Ei soo mulle mitää teheny ikinä.”
”Mutta Milanin se melkein tappoi.”
”Milanin… Mistä sen tiätää mitä se sen seliäs teki… Osaako kuinka ratsastaa…”
”Sun äiti on opettanut sen ratsastamaan.”Nyt kukaan ei enää auttaisi Ukkoa, eikä kukaan yrittäisi pelastaa sitä. Olin sopinut, että sen aika koittaisi viikon kuluttua perjantaina. En aikonut olla paikalla.
”Saanko mä ensviikon viikonlopun vapaaksi?”
”Ai kun se hevoonen laharatahan? Iliman muuta.”
”Mä en anna sitä sulle vaikka sä kuinka kiukuttelet.”
”Mikset?”
”Antaisitko sä vaikka Eiran hoitaa sitä?”
”Minen oo Eira, minä kyllä–”
”Ei kun oikeasti. Jos sä oot sitä mieltä, että antaisit Eiran hoitaa sitä, sä saat sen. Mutta jos sä et antaisi Eiran hoitaa sitä, siinähän täytyy olla jotain vikaa siinä hevosessa.”
”No — minä ensin kouluttaasin–”
”Eli et antaisi.”Isän mielestä miehen piti saatella oma hevosensa matkaan. En ollut saatellut yhtään mitään eläintä matkaan. Vaikka kuinka tahdoin olla aikuinen ja pärjätä itse, olin kysynyt isältä puhelimessa, oliko minun pakko olla paikalla. Niiskuttaen niin kuin pikkulapsi. En halunnut Ukon potkimisetäisyydelle. En ollut varma, rakastinko sitä edes enää. Se oli pettänyt minut ja minä sen. Tuntui samalta kuin parisuhteen päättyessä syrjähypyn takia. Me molemmat olimme tehneet jotain syrjähypyn kaltaista: minä ja Ukko.
”Soon aika epäreilua, jotta sä nuaren hevoosen paat nuan vain pois.”
”Mä en laita sitä noin vain pois.”
”Sillä vois olla vaikka millaanen tulevaisuus. Sinet tiärä.”
”Mä haluan irtisanoutua.”
”Minkä tähären?”
”Koska sä olet epäreilu etkä anna mun surra rauhassa. Ja yrität jotenkin manipuloida mua.”
”Enpähän, kun mä vain sanon, jotta–”
”Jankutat–”
”Ei kun tarjourun–”
”Etpä kun syyllistät–”
”Niinkö?”
”Niin.”Ukko oli minun ensimmäinen hevoseni ja se oli minun viimeinen hevoseni. Yhteishaun viimeisenä päivänä olin päättänyt hakeutua kouluun. Minusta ei tullutkaan ikinä kilparatsastajaa, vaikka uhrasin sen unelman vuoksi ystävyyssuhteet, vapaa-ajan, tyttöystävät, muut lemmikit, teini-ikäisen kaljanhajuisen bile-elämän, koulutuksen, kunnon työt, jalkapallon… Minusta tulisi insinööri. Ajatus oli melkein yhtä kuvottava kuin ajatus nuoren hevosen lopettamisesta täysin tuntemattomaksi jäävästä syystä.
”Älä irtisanouru.”
”Annatko sä mun olla rauhassa?”
”Lupaakko sä miättiä viälä tätä yhyren kerran?”
”Lupaan. Mutta se ei muuta mitään.”
”Selevä. Sitte mä annan sun olla rauhas kans.”
”Sitten mä en irtisanoudu.”Onneksi Milan oli jäänyt meille, vaikka hän ja Camilla tekivätkin toistensa elämästä hankalaa. Ajatukseni olivat jo tulevassa automatkassa, kun hakisimme Vasilin meille muutamaksi päiväksi. Tiesin jo, että minä saisin puhua koko matkan, eikä Milan keskeyttäisi kuin korkeintaan kysyäkseen jonkin virkkeen merkitystä. Sen jälkeen ajatukseni olisivat taas selkeät Eetustakin huolimatta.
”Sä et voi Eetu pelastaa niitä kaikkia. Hevosia. Kukaan ei voi.”
”En niin. Mutta viälä voisin yhyren lisää.”
”Varmasti. Mutta et tätä hevosta.” -
Mä oon sen veli
Se oli minun syyni.
Milan oli jätetty johonkin tavalliseen toimenpidehuoneeseen, jonne en olisi saanut mennä perässä. Se oli kiellettyä etenkin koronan takia, mutta olisi se ollut varmasti epätavallista muutenkin. Milan oli aikuinen mies.
”Mä oon sen veli”, olin todennut määrätietoisesti ja astunut huoneeseen puskien lääkärin pois tieltäni.
Sitten olimme jääneet kahden.
Milan ei valittanut enää ollenkaan. Hänellä oli kuivunut kyynel poskellaan.
”Laittaako ne ehkä mullekin puujalka”, Milan hörähti selällään tutkimuspöydällä, joka ei muistuttanut sänkyä muilta osin kuin että siinä pystyi makaamaan epämukavasti selällään.
En vastannut mitään. Katsoin Milanin reittä, jota peittivät hiekkaiset ja märät farkut, mutta näin vain Ukon riehumassa uudelleen ja uudelleen niin kuin rodeohevonen. Ukon kaatumassa Milanin päälle.
”Niin kuin sille pojalle tallissa? Teidän tallissa? Älä nyt. Joskus tulee kipeä hevosen kanssa. Oskari hei.”
”Älä sä nyt mua lohduta”, voihkaisin ja painoin kasvoni käsiini huoneen liukkaalla sinipäällysteisellä tuolilla.
”Lohduta mua sitten”, Milan kehräsi niin kuin kissa. ”Älä viitsi surullinen olla. Hei.”Silmäluomieni takana kauhunäytelmä jatkui. Kuin elokuvan erikoislähikuvassa olin nähnyt, miten Milanin silmät laajentuivat sillä hetkellä, kun hän taisi tuntea, että nyt mennään ympäri. Kokonaiskuva tuntui sumealta mielessäni, mutta muistin täydellisen tarkasti Milanin kädet haromassa Ukon satulaa, harjaa, niskaa: mitä tahansa, mistä olisi saanut pidettyä kiinni. Ja ne jalustimet, ne jalustimet! Niistä oli sanonut niin isä, hänen oikea kätensä Miro kuin Hopiavuoren Eetukin! Vaihda ne jalustimet, Oskari! Noin vanhan malliset eivät ole turvalliset! Enkä minä ollut vaihtanut.
”Sattuuks suhun nyt?” kysyin Milanilta.
”Ei että mä en liikuta mitään”, Milan vastasi rauhallisesti.Milanin jalka oli luisunut syvälle jalustimeen. Vaikka niin ei olisi käynytkään, hänellä ei olisi ollut juurikaan mahdollisuuksia saada säärtään pois Ukon alta. Joku oli huutanut, kun Milan oli pyristellyt pois Ukon alta. Minä: minä olin huutanut. Enkä ollut osannut muuta tehdä kuin rutistaa takkini kauluksia. Olin melkein nähnyt, miten Ukko oli kierähtänyt pahemmin Milanin päälle, vaikka sitä ei todella ollutkaan tapahtunut. Kun hevonen oli noussut, Milanin jalka yhä jalustimessa vielä melkein hevosen seisaalle pääsemiseen asti, olin vasta juossut sitä kohti. En ollut varma, mitä olisin muka voinut tehdä. Mitä ajattelin tekeväni? Saalistavani Ukon pois tallomasta ratsastajaansa niin kuin leijona saalistaa seepran? Se oli ollut ainoa hetki, jota ei muistoissakaan värittänyt raudanmakuinen pelko.
Pienen toimenpidehuoneen oven avaaminen kuulosti ihan räjähdykseltä. Ovesta astui kuitenkin vain joku nainen: ehkä toinen lääkäri, mutta niin kovin nuori. Hän tervehti Milania ja Milan hymyili.
”Mä oon sen veli”, toistin toista kertaa siinä huoneessa, kun nainen siristi minulle silmiään.
”Sä lupasit pidät mua kädestä kun laitetaan kipsi”, Milan virnisti minulle. Miten hän oli niin iloinen?
”Tommonen iso poika pärjää kyllä”, nainen hymyili Milanille.Milan ei valittanut, kun hänen oikeaa säärtään kipsattiin. Hän katseli tyynesti välillä kattoon, välillä minuun. Minä näin hänet nousemassa kentältä niin kuin hän olisi noussut kuolleista. Eetu oli vienyt Ukon pois ja puhunut sille niin kuin hän välillä puhuu Eiralle, kun Eira keksii jotain tuhoisia mutta henkilövahinkoja aiheuttamattomia tempauksiaan. Milan ei ollut pystynyt ottamaan askeltakaan. Hänen suustaan oli sihissyt ja sorissut vieraskielisiä sanoja, jotka tunnisti äänenpainosta voimasanoiksi. En ollut edes huomannut hänen puristaneen minua hartiasta ja kaulasta matkallamme aidalle, mutta kun olin peruuttanut autoni kentän aidan eteen ja auttanut hänet kyytiin, huomasin koko niskani ja kaulani olevan ravassa.
”No niin.” Naisen huoleton ääni havahdutti minut taas tähän maailmaan. ”Haluaako herra veli olla paikalla kun mä annan vielä ohjeita potilaalle?” hän kysyi katsoen vuoroin minua ja vuoroin Milania. Hän painotti aavistuksen veli-sanaa. Olihan se ainakin Otsonmäellä epätodennäköinen selitys sille, että olin paikalla. Milan oli niin vitivalkoinen, suorine nenineen ja hampaineen niin täydellisen eri piirteinen kuin minä.
”Mä lupaan mä jään henkiin”, Milan nyökytteli vakavana.
”Sitten mä uskallan ehkä jättää sut”, myönnyin vastahakoisesti.Käytävämäisessä aulassa sekalainen ihmisjoukko odotteli vuoroaan. Nainen piteli itkevää parivuotiasta. Valkoinen, hieman sinertävä mummo istui nurkassa ja nojasi samalla käsiään rollaattoriinsa. Eräällä miehellä oli paksu takki, vaikka ulkonakin oli jo yli kymmenen lämpöastetta. Istuin teini-ikäisen tytön viereen. Hän ei ainakaan yskinyt ja pärskinyt, toisin kuin takkiin verhottu mies syvällä maskissaan.
Taaskaan Ukon hermostumiselle ei ollut ollut mitään syytä. Milanin ja Ukon raviharjoitukset olivat menneet erinomaisesti. Ukko oli ollut löytämäisillään keskiravinsa oikein kauniisti ja edennyt mitä rennoimmin. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Kesken suuren voltin hevonen oli lyönyt jarrut pohjaan ja alannut potkia villisti. Milan oli kironnut sille ja näyttänyt niin päättäväiseltä, että olin uskonut hänen selviytyvän hyvin kaikesta huolimatta. Siinä samassa hevonen oli ollutkin takajaloillaan, huutanut kamalan kuuloisesti ja alkanut kallistua…
Pienen toimenpidehuoneen ovi aukesi ja hilpeän näköinen Milan työnnettiin ulos sairaalan pyörätuolissa. Naislääkäri katsoi minua silmiin. Nousin saman tien ottamaan hänen paikkansa tuolin kahvoissa.
”Meidän pitää mennä… Mitä se oli?” Milan aloitti, mutta vääntäytyi sitten katsomaan lääkäriä.
”Apuvälinelainaamoon. Tonne vanhaan labraan päin vaan.”
”Okei”, nyökytin ja käänsin pyörätuolin ympäri. ”Saatko sä pyörätuolin?” kysyin Milanilta.
”En tietenkään. Kun kipot.”
”Kepit.”
”Niin. Oskari valmiina. Yksi. Kaksi. Aja!”Pieni huvittunut tuhahdut pääsi nenästäni, mutta lähdin kohti Laboratorio-kyltin osoittamaa suuntaa, vaikka ei siellä enää laboratoriota ollutkaan. Milan taisi kuulla tuolin pyörän kitinän, koska hän alkoi voivotella, miten rankkaa olikaan istua paikallaan: ihan tuli hiki. En viitsinyt sanoa, että tuoli liikkui kitinästä huolimatta itse asiassa ihan kevyesti.
Vanhaan laboratorioon oli monta käytävää matkaa. Mietin, mitä tekisin Ukolle. Seuraavaksi se varmasti tappaisi jonkun. Oikeastaan oikeita ratkaisuja taisi olla vain yksi, ja kysymys olikin, miten se tehtäisiin. En ollut koskaan joutunut lopettamaan lemmikkiä. Hamsterini oli kuollut eräänä yönä ihan itsekseen, eikä minulla muita ollut ollutkaan.
”Hallo”, Milan huhuili apuvälinevaraston ovella ja koputti siihen. Hän lausui ällät pehmeästi ja h:n käheästi.
”Ei siellä oo ketään”, mutisin.
”Äh – on tämä nyt — käännä mua — hei tuolla joku menee! Oskari vauhtia.”
Purin hampaani yhteen ja pikakävelin hoitajan näköistä naista kiinni pitkällä ja autiolla käytävällä.
”Anteeksi!” Milan kajautti. Ääni kimposi takaisin tyhjistä seinistä. Se terveyskeskuksen siipi oli oikeastaan poissa päivittäisestä käytöstä.
Nainen pysähtyi ja kääntyi hyvän matkan päähän.
”Meidät lähetettiin… Sano sä Oskari.”
”Meidän pitäisi kuulemma saada kepit tuolta varastosta.”
”Ilman muuta”, hoitaja nyökytti ja käveli meitä kohti. Hänellä oli ruskeat kiharat ja hän muistutti etäisesti äitiä. Hän kiisi nopeasti edelleemme ja varastolle. Milanin kaikki hampaat taisivat näkyä, kun hän kiitti hoitajaa tämän ojentaessa sauvoja. Hoitajasta tuli entistä enemmän mieleen äiti, kun hän vastasi hymyyn. Milan kiitteli häntä, mutta oli hiljaa, kun työnsin hänet pyörätuolilla ulos ja autoin autoon.”Voinko tulla sun luo? Yhdeksi yöksi?” Milan kysyi yhtäkkiä autossa, kun käynnistin sen.
”Mä asun Camillan kanssa, kyllähän sä tiedät…”
”Aivan.”
Peruutin auton ruudustaan. ”Mitä jos mä tuun sun luo?”
”Ei siellä ole kuin että pieni sohva. Mä menen yksin, ei haittaa.”
”Kuule. Mennään kuitenkin meille”, ennemminkin totesin kuin ehdotin. Minä oli Milanin vammauttanut huolimattomuudellani, joten täytyihän senkin olla minä, joka hoitaisi häntä. ”Saitko sä kuinka pitkään saikkua?” kysyin vielä, mutta Milan vain pyöräytti silmiään ja naurahti. -
Aina vain präiskin tänne tekstejä, joita en ole ehtinyt hioa mielestäni tarpeeksi, mutta joiden päällä en voi istua kauempaa. 🙂
Ukon joululahja
Ukko oli haettu minulle karsinaan. En ollut joutunut suoranaisesti pyytämään sitä. Kun olin sanonut Eetulle, että isä oli lähettänyt mukanani hevoselleni hierontapyssyn ja sitä pitäisi kuulemma kokeilla heti, Eetu oli vain murahtanut sanattomasti ja häipynyt. Hetken kuluttua hän oli palannut lunta hiuksillaan ja takinkauluksissaan ja Ukko perässään. Hevoseni oli ottanut raviaskelia Eetun takana jopa tallikäytävällä ja nostellut päätään, mutta Eetu ei ollut edes vilkaissut sitä: oli vain nypännyt hieman narusta saadakseen sen tulemaan ripeämmin, eikä se ollut uskaltanut juosta Eetun ylitse. Vaikka mitään ei ollutkaan tapahtunut, se ei ollut helpottanut synkkiä ajatuksiani Ukon suhteen. Ennemminkin se harmitti ja hävetti vain lisää. Miksi juuri minun piti pelätä omaa hevostani?
Karsinassaan Ukko näytti viattomalta. Se katseli minua avoimen näköisenä, kun emmin puristaen nyrkeilläni sen kaltereita. Olihan minun kuitenkin lopulta uskallettava siihen koskea. Raotin ovea vain sen verran, että sain työnnettyä raosta oikean käteni ja riimunarun. Rintaani puristi niin kovasti, että mitään ääntä ei tullut suustani, kun yritin kutsua hevostani. Se kuitenkin otti askeleen minua kohti ja pysähtyi miltei käteni ulottuville. Sydämeni hakkasi, kun raotin ovea hieman lisää, kurotin hieman syvemmälle karsinaan ja laitoin riimunarun kiinni sen riimun renkaaseen.
Sitten oli vedettävä henkeä. Hain katseellani lähimmän käytävällä olevan ketjun, johon hevosia saattoi kiinnittää. Pidin kiinni aivan riimunarun päästä ja yritin kurottaa ketjua kohti, mutta en yltänyt. Pujotin narun kalterien väliin ja kävelin ketjun luokse. Yritin yltää siitä pidellen naruun, mutta ei se onnistunut niinkään päin. Minun oli vaikea hengittää, kun ajattelin, mitä se tarkoitti. Minun pitäisi taluttaa Ukkoa monta askelta. Minun pitäisi luottaa siihen, että se pysähtyisi ketjun kohdalle ja jaksaisi odottaa niin kauan, että saisin sen kiinni. En tiedä, kenelle osoitin rukoukseni, mutta hiljaa mielessäni anelin, ettei hevoseni potkaisisi minua seinään, vaan juoksisi suoraan ulos, jos sen täytyisi.
Karsinan oven avaamisesta kuului matala vaimea jyrinä. Ukko pärskähti. Sen kavioiden jyly betonilattiaa vasten kuulosti pahaenteiseltä. Kun se pysähtyi ketjun kohdalle, hiljaisuus oli tunkkaista ja sähköistä. Ketju kolahti seinää vasten ja käteni vapisivat, kun tavoittelin sitä uudelleen. Ukko pärskähti, kun yritin ja yritin saada ketjua kiinni sen riimuun. En tuntenut käsiäni. Koko toimitus oli kuin niistä painajaisunista, joissa sormet eivät millään osu oikeisiin numeroihin, kun yrittää painaa puhelimen näytöltä yksi yksi kaksi.
Lopulta Ukko oli kuitenkin ketjussa toiselta puolelta. Toinen puoli oli helpompi kiinnittää. Minua oksetti ja pyörrytti. Peräännyin hevoseni luota ja tartuin lähimpiin mahdollisiin kaltereihin. Kun puristin niitä, tiesin, miten päin seisoin, vaikka silmissä musteni. Onneksi valo palasi pian ja sitten maailma lopetti keinumisen. Silloin tunsin saavani puhekykynikin takaisin. Ukko oli vahvoissa ketjuissa. Se ei voinut vahingoittaa minua vakavasti, jos olisin varovainen.
”Hyvä poika”, kähisin hevoselleni ja hapuilin hierontapyssyn käteeni tuijottaen hevosta tarkasti pienimpienkin liikkeiden varalta. ”Tää on tämmönen”, sanoin sille epävarmasti ja ojensin pyssyn sen turvan eteen hetkeksi. ”Kuuluu ääni”, varoitin vielä ennen kuin painoin pyssyn päälle kauempana.
Pyssyn pitämä ääni oli hyvin pieni ja vaimea. Ukon korva heilahti hetkeksi sitä kohti, mutta sitä ei kiinnostanut sen enempää. Hyvin varovaisesti silitin sen kaulaa pitkin vedoin kämmenelläni. Sitten painoin pyssyn kättäni vasten niin, että kämmeneni oli sen ja hevosen välissä. Mitään ei tapahtunut. Sitten vedin käteni pois.
Ukko rakasti hierontapyssyä! Aluksi kavahdin useasti pois sen vierestä, kun se yritti käännähtää ketjujaan vasten katsomaan. Kun se lakkasi tekemästä äkkiliikkeitä, se alkoi venytellä kaulaansa liikutellessani pyssyä sitä vasten. Se venyi pitkäksi, niin että se venytti ihan takajalkojaankin taaksepäin, ja käänsi minulle niskaansa saadakseen hierontaa hyvistä kohdista. Tirskahdin, kun sen ylähuulikin venyi pitkäksi ja alkoi hieroa ilmaa. Sitten silmiäni alkoi polttaa ja pistellä.
Jos voisin, pitelisinkö mieluummin pulttipistoolia kuin hierontapyssyä Ukon niskassa?
Niiskuttaen hieroin Ukon lapaa. Selkää. Takapuolta. Onneksi minulta alkoi vain nokka vuotaa, jos oli vähän itkettävä olo. Kaikki ajattelisivat, että olen vain tullut ulkoa pakkasesta. Ukko vääntelehti ja nautti hoidosta. Varoin osumasta sen luihin. Sen takapään isoista lihaksista löytyi niin kipeitä kohtia, että se polkaisi jalallaan voimakkaasti lattiaa ja sai minut hypähtämään melkein karsinan oven läpi pakoon. Siitä huolimatta se töykki pyssyä ja käsivarttani, kun olin kiertänyt sen kokonaan ja lopettamassa.
”Haluatko sä lisää?” ihmettelin, vaikka se oli ilmiselvää. Ukko vain maiskutteli suutaan ja olisi hieronut ylähuulellaan käsivarttani, jos olisin uskaltanut antaa sen tehdä niin. ”Huomaatsä että sä tarvit mut elossa?” kysyin siltä hiljaa.
Kun hieronta oli loppu, metrin matka karsinalle alkoi tuntua taas loputtomalta. Hyvän aikaa räpelsin Ukon toisen puolen ketjua. Joka kerta, kun olin irrottamaisillani sen, sydämeni tuntui takovan kummallisesti solisluitani ja kurkkuani ja välillä maailmakin musteni reunoiltaan. Lopulta supatin Ukolle, että seisoisi kiltisti paikoillaan, ja lähdin satulahuoneeseen etsimään, noh, ketä tahansa aikuista paitsi ehkä Helloa. Nenäni oli alkanut taas vuotaa, mutta vaikka tunsin itseni kuinka luuseriksi, jonkun muun täytyisi taluttaa Ukko karsinaansa. Ajattelin, että jos siellä olisi joku sellainen, jolle en kehtaisi tunnustaa pelkääväni hevostani, sanoisin vaikka että haluaisin jonkun taluttavan Ukkoa vähän rinkiä parkkipaikalla jotta voisin katsella. Noin niin kuin nähdäkseni, oliko hieronnasta enemmän haittaa vai hyötyä.
-
Tetris
Sen nimi oli Tetris. Se oli komea. Siinä oli sellaista ryhtiä, jota Ukossa ei ollut enää vuoteen ollut. Kun isän Miika Rossi piteli sitä ohjista, saatoin katsoa sitä sivusta. Se oli sopusuhtainen, mutta neliskanttinen hitusen pitkään Ukkoon verrattuna. Sen takaosa oli lihaksikkaampi kuin Ukon koskaan. Se oli suuri puoliverinen — minun tyyppiäni siinä missä isänkin — mutta kokoonsa nähden melko kevyt. Se ei näyttänyt räjähtävän nopealta niin kuin joku lihaskimppu Pasi, mutta ei toisaalta samalla tavalla kestävyysurheilijaltakaan kuin minun sulavalihaksinen Ukkoni. Siinä oli molempia, ja se oli objektiivisesti upea hevonen. Katselin sitä inhoten.
”No? Mitä pidät?” Miika Rossi kysyi Tetriksen pääpuolesta ylpeänä kuin olisi henkilökohtaisesti synnyttänyt tuon hevosen.
Kävelin Rossin luokse. Hän oli pieni mies: minuakin suurin piirtein kahta päätä lyhyempi. Siitä huolimatta hän huokui itsevarmuutta seistessään edessäni suorana, eikä häntä näytännyt haittaavan katsoa minuakin ylöspäin. Kai siihenkin tottui, kun oli jotain sataviisikymmentäsenttinen. Tai ehkei se haitannut, kun kuitenkin vietti suurimman osan ajastaan ratsailla. Joka tapauksessa Rossi tunsi hammashymystään päätellen olevansa sovussa koko maailman kanssa. Lisäksi hän taisi olla varma, että olisin ihan myyty.
”Ihan kiva”, sanoin ja ojensin alistuneena käteni. En pääsisi pois ratsastamatta Tetriksellä.
”Ihan kiva!” Miika Rossi toisti kuulostaen ihan Eiralta. ”Kuulitsä Olavi? Sun jälkikasvu sanoo tolla äänensävyllä, että Tetris on ihan kiva. Sä olet kotiarestissa, nuori herra, seuraavat kakskytviis vuotta.”
”Mä olen aikuinen”, huomautin puoliksi ärtyneenä ja puoliksi huvittuneena. Miika Rossi taisi itse asiassa olla minua jonkin verran nuorempi.
”Siitä huolimatta. Nouse selkään, poika!”
”Ilona!” isä huusi kentän ulkopuolelta. ”Älä viivyttele! Meidän pitää olla kolmelta kotona. Sä pidät estetuntia Varpusen kaksosille jos et muista!”
”Oskari”, mutisin.
”Isälläs on dementia”, Miika Rossi sanoi niin kovaa, että isäkin varmaan kuuli. ”Mutta pidä nyt kiirettä.”Rossi oli ponikokoinen ja toistaiseksi Tetris oli ollut hänen hevosensa. Kiskaisin jalustinhihnasta. Pidensin jalustimia summissa seitsemän reikää. Tetris seisoi kuin patsas paikoillaan. Minun itseni oli pärskähdettävä, kun Miika Rossi tarjosi minulle käsiään sen näköisenä, kuin olisi kuvitellut punttaavansa minut hevosen selkään. Hän virnisti minulle hyväntahtoisesti ja kiersi sitten hevosen eteen vertailemaan jalustinhihnojen pituuksia niin kuin minä olisin jompi kumpi Varpusen kaksosista. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Nousin jalustimille ja laskeuduin takaisin satulaan ennen kuin annoin Tetrikselle pohkeita.
Olin unohtanut, millaista oli ratsastaa. Ohjat olivat kuin ohutta kuminauhaa, kun Tetris asettui pyytämättä itse tuntumalle. Se oli lämmitelty ja valmis töihin. Ei tarvittu kuin hienoista hienoin pidäte edestä ja mitä kevyin komento takajaloille marssia, niin Tetriksen selkä pyöristyi. Se siirtyi sulavasti raviin, ja kun yritin pidentää sen askelta saadakseni aikaan mahtavaa lisättyä ravia… …joko sen osaaminen tai lihaskunto loppui kesken.
Tetris teki töitä mielellään, mutta hermostui nopeasti. Laukka-apuni saivat sen pukittamaan ennen laukannostoa, ja kun kokeilin mennä lujempaa, se nosti päänsä ja ryntäsi niin että melkein mentiin sivuluisua aidan läpi. Hevonen ei oikonut kulmissa kertaakaan, mutta samaan aikaan sitä ei saanut suorittamaan puoliautomaatilla edes pyöreähköä volttia.
”No?” Tällä kertaa kysyjä oli isä.
”Mä en ymmärrä miksi mä edes koeratsastan tätä”, sanoin.
”Auts!” Miika Rossi parahti.
”En mä sitä tarkota. Selkeästi tää on hyvä hevonen. Mutta eihän tää oo — mä ymmärsin, että tää olis ollu kouluratsu.”
”Kenttäratsu”, Miika Rossi sanoi ylpeänä.
”Niin, mutta sillä on lahjoja”, isä sanoi puoliksi Miika Rossin päälle. ”Tästä tulis sulle hyvä projekti. Sä voisit unohtaa hyppyhömpötykset sillä ja keskittyä tekemään siitä kouluratsun.”
”Niin, tai!”, Miika Rossi sanoi sormi pystyssä isän kyynärpään tienoolta, ”sä voisit ratsastaa sillä kenttäkisoja.” Kukaan ei huomioinut sen enempää niin hullua kommenttia.
”Tämä on esteratsun mallinen”, sanoin isälle.
”Mieti miten hienoa olis voittaa KRJ Champions estehevosen mallisella hevosella. Sä tiedät, että se on hidaste, ei este.”
”Joka tapauksessa mulla on jo hevonen.”
”Niin…” isä mumisi. ”Tavallaan…”
”Mä koetan vielä laukata kahdeksikkoa”, ilmoitin ja ravasin pois aidanreunalta.Niin. Tavallaan. Tavallaan minulla oli hevonen. Enkä minä uskaltanut enää koskea siihen. Tetris vaihtoi laukkaa kahdeksikon keskellä parhaansa yrittäen mutta silti vähemmän täsmällisesti kuin Ukko pari vuotta sitten. Yhtäkkiä toivoin, että kun palaisin kotiin, Ukko olisi kuollut. En pystyisi tekemään lopetuspäätöstä, mutta jos se makaisi karsinassaan… Jos se ei enää nousisi ja hyökkäisi… Minulla ei olisi enää koskaan varaa uuteen hevoseen, mutta ehkä isä antaisi minun kilpailla vaikka Ramonan vanhimmalla varsalla, joka muistutti Tetristä aika paljon… Ukko olisi poissa tieltä… Puristaisin ruusuketta terveen nuoren ratsun selässä juuri kilpailut voittaneena…
Suoristin Tetriksen kahdeksikolta. Se siirtyi töksähtäen raviin ja siitä sulavasti käyntiin. Olisi ehdottomasti helpotus, jos Ukko kuolisi, mutta en minä sitä tosissani toivonut. Minä löytäisin keinon parantaa sen, sillä olinhan saanut sen jo välillä parempaan kuntoon. Kun se olisi terve, se ei hyökkäisi minun kimppuuni enää. Joskus se oli ollut paljon parempi ratsu kuin Tetris, ja vielä kerran se olisi taas.
”Mitä jos mä ottaisin sen itselleni?” isä kysyi, kun talutin Tetristä kentältä. ”Noin niin kuin sijoituksen kannalta? Ja musta olisi parasta, että sä otat sen mukaan. Saat kakskyt prosenttia voittorahoista niin kauan kun ratsastat sillä. Mä maksan kulut. Mä saan astutusmaksut ja varsamaksut sitten kun se on siinä iässä.”
”Älä unta näe”, sanoin ja vilkaisin komeaa hevosta. Olin lisäämässä, etten tarvinnut armopaloja, mutta en sitten sanonutkaan mitään. Jos Ukkoa ei olisi, juuri niitä minä tarvitsisin. -
Peto
Tuijotin sen silmiä osaamatta sanoa mitään tai liikkua. Sen silmät pyörivät vieläkin kuopissaan, vaikka hevonen seisoi jo tutussa haassaan lämpöisessä loimessaan. Tuo ei ollut minun hevoseni. Siinä ei ollut enää mitään tuttua. Ulkonäkö muistutti minun hevostani, mutta vain vähän, vain värin osalta. Oliko mahdollista, että joku olisi vaihtanut hevosen?
Vaikka Ukko viskoi päätään, pärskähteli, tärisytteli kaulaansa ja nosteli jalkojaan, ja vaikka sydämeni hakkasi vieläkin, en voinut uskoa sen nousseen juuri kahdelle jalalle sillä tavalla. Olimme olleet vähän aikaa ratsastamassa, eikä Ukko ollut tuumannut mitään Sonjasta ja Salierista, jotka olivat jääneet vielä maneesiin. Se ei ollut kunnolla edes hätkähtänyt, vaikka Inari oli startannut autonsa vahingossa juuri väärään aikaan melkein vieressä tullessamme maneesista ulos. Suulin pieliin aseteltujen havutonttujenkin ohitse se oli jo tänään kävellyt kuin vanha tekijä. Sitten yhtäkkiä… Melkein haan edessä…
Koskaan ennen en ollut pelännyt hevosta. En varsinkaan omaani. Isän varsat olivat keksineet vaikka mitä ja osassa ratsuistakin oli pitelemistä. Muuan ori oli suorastaan ilkeä. Niiltä tiesi odottaa huonoa käytöstä. Mutta että Ukko — että minun Ukkoni oli noussut sillä tavalla minun ylleni suurena ja pelottavana. Ellei haka olisi ollut tyhjä ja auki, en olisi varmaan saanut sitä edes sinne asti.
Varmistin portin olevan kunnolla kiinni ennen kuin käännyin lähteäkseni. Pyyhin äkäisesti kyyneleet. Aikuiset miehet eivät itke. Ukko oli purrut minua aiemmin ja olin salannut sen melkein kaikilta. Tämä piti kuitenkin kertoa heti ja mielellään kaikille. Muutkin käsittelivät hevostani. Tunsin miten häpeä poltteli poskiani. Hyvä nyt, Oskari. Olet olevinasi niin suurta ja koppavaa kilparatsastajaa, mutta et saa edes omaa hevostasi käsiteltyä. Olet surkea, typerä, toistaitoinen idiootti.
Sonja oli päässyt suuliin asti Salierin kanssa. Hän vapautti juuri satulavyötä ja veti suupieliään taaksepäin minua vilkaistessaan tehdäkseen asianmukaisesti selväksi, että oli huomannut minut. Hän kohotti hieman kulmiaan, kun jäin hetkeksi epäröimään. Olisi pakko uskaltaa sanoa. Ukko oli Salierin ja Mortin viereisessä haassa. Ainakin kunnes pyytäisin siirtämään sen eristyksiin kaikista hevoskontakteistakin. Ja pakkohan minun olisi pyytää.
”Totanoin… Meinaatko sä mennä tupaan vielä?” kysyin. Hyvällä säkällä pääsisin yhdellä tai edes vain parilla tunnustamiskerralla.
”Oikeastaan mun pitää lähteä tästä suoraan”, Sonja vastasi ja nosti satulan hevosensa selästä.
Niin tietysti. Sonja ei ollut käynyt sisällä muutamaan päivään. Uskoin tietäväni syynkin, joten en tohtinut pyytää tai kysellä.
”Ukko”, sain sanottua, mutta sitten minun piti rykäistä. ”Mä pyydän siirtämään Ukon johonkin muualle kyllä heti kun mä näen Eetun, ettei mitään käy. Se nousi äsken takajaloille tuolla ja yritti tulla päälle, vaikka mä en nähny mitään mitä se olis voinu pelätä.”
Sonjan katse kävi märässä ja kuraisessa kyljessäni. ”Kävikö sulle pahasti?”
”Ei kun mä oon ihan kunnossa”, vastasin totuudenmukaisesti. Niin olinkin, ainakin fyysisesti. ”Mä vaan en halua että kenellekään käy mitään.”
”No, hyvä tietää. Varmaan se kuitenkin säikähti jotain. Siellä tuulee.”
”Voi olla…”Seuraavaksi löysin Hellon tallin edestä märältä penkiltä, jota ainakin Camilla piti tupakkapaikkana. Hän tutki Jerusalemin tassua.
”Mitä Osku?” Hello virnisti. ”Tarjoo tupakka.”
”En mä polta.”
”Äh, älä nyt. Ei sun mulle tarvi esittää.”
”Tuutko tupaan? Mulla olis tärkeää asiaa.”
”Voi Osku, mä oon jo niin kauan odottanu–” Hello otti vauhtia silmät puolitangossa ja kulmat ylhäisesti kohotettuna, mutta nielaisikin sitten loput typeryyksistään. ”Irtisanoudutko sä? Et kai sä muuta?”
”En irtisanoudu, enkä muuta.”
”No miksi sitten sä oot ton näkönen?”Teki mieli kertoa kaikki Hellollekin ihan kahden kesken. Hello oli ärsyttävä, pelottavakin, mutta jollain omituisella tavalla olin alkanut pitää häntä ainakin melkein kuin ystävänä. Harvoina vakavina hetkinään hän vaikutti suurisydämiseltä. Kaiken lisäksi Hellolla oli ihan omakohtaista kokemusta siitä, millaista oli omistaa hankala hevonen. Välillä uskoin Hellon jopa pelkäävän Typyä. Pudistin kuitenkin päätäni ja sanoin kertovani myöhemmin, kunhan olisin ensin kurkistanut pääovesta talliin ja hälyyttänyt etenkin tallin muut työntekijät tupaan. Hello kuitenkin vakuutti, että tallissa ei ollut kuin Sonja ja Santtu, ja Santtu ei kuulemma klippaushommiaan kesken minun takiani jättäisi.
Tunsin miten Hello piti minua silmällä matkalla tupaan. Hän höpötti omiaan siitä miten hän oli yrittänyt pestä Jerusalemin kuraisen lenkin jälkeen, mutta ei ollut onnistunut kauhean hyvin. Kuulemma tontut olivat katselleet Jerusalemia, eikä Pukki tämän jälkeen kyllä toisi sille yhtään mitään. Ovella Hello suoritti minulle hovikumarruksen ja totesi, että kauneus menköön ennen älyä.
”Hyvä!” Nelly tervehti, kun pääsimme keittiöön asti ja kiirehti tuuppaamaan meille molemmille valkoiset mukit kouraan. ”Tästä otatte glögit. Sitä nyt pikkasen on sitte, että täältä ei mennä ennenko on kolme kupillista juotu. Tossa on noita torttuja kans — Hello ei sulle, mä ostin sulle ihan omia gluteenittomia pipareita; mä maistoin, ne ei oo edes pahoja.”
”Onkosh teräshtyshtä?” Hello sössötti ja otti muka tukea Nellyn olkapäästä.
”No ei ole, ko tää on nyt perheohjelmaa, ja sun suusta lensi just jotain mun naamalle.”Hello virnisti Nellylle, vilkaisi sitten salaa minua ja kiiruhti istumaan penkin päähän ihan liian lähelle Marshallia, joka rykäisi ja siirtyi vaarallisen vakavan näköisenä nopeasti lähemmäs Outia. Outi katsoi Marshallia kummasti, mutta näki sitten Hellon ja ottikin joulutortun. Vaikka kukaan ei tiennyt vielä mitään, en saanut katsottua suoraan pöydän toisella puolella nurkassa istuvaan Eetuun, joka tutki kuivuuttaan haljenneita rystysiään pullaa pidellessään. Kaipasin Helloa puhemiehekseni, ja kun hän ryhtyi härnäämään keittiön tasolla kahvinkeittimen vieressä istuvaa Jannaa, kaduin, etten ollut kertonut hänelle Ukosta ennen tupaan tulemista. Tuntui kamalan vaikealta ajatukselta avata suunsa siinä puheensorinassa, vaikka tavallisesti olisin ollut kiitollinen siitä, miten kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota siitä huolimatta, että seisoin keskellä lattiaa. Mieluummin olisin ollut vieläkin Ukon alla kuin siinä.
Hei kaikki. Niin minun pitäisi sanoa. Kovaan ääneen. Avasin suuni, mutta en saanut sanottua. Jos sanoisin, kaikki hiljenisivät ja katsoisivat suoraan minuun. Hörppäsin glögiä kupista. Se oli liian kuumaa. Nieleksin hieman. Hei kaikki! Sano se, Oskari. Hei kaikki, mulla olisi yksi asia.
Hello, joka oli jättänyt Jannan jo rauhaan ja rääkkäsi parhaillaan häntä vastapäätä istuvaa Noaa, vilkaisi minuun ensin kerran nopeasti ja katsoi sitten pidempään. Hän hymyili. Hei kaikki, mulla on vähä asiaa. Hello kurtisti kulmiaan.
”Hei, väki!” Hello huusi kaiken pulinan ylitse ja muut vaikenivat saman tien. ”Mun korvat halkee.”
”Sä ite soitat eniten suuta”, Noa huomautti.
”Ehkä, mutta mun on vaikeaa kuulla sunkin suloista kujerrusta kun kaikki huutaa kilpaa.”
”Hello ihan tosi, onks sun aina pakko–” Nelly aloitti turhautuneena.
”Hei Oskari, säki kuule lupasit mulle et sulla on kerrottavaa mulle kun päästään tänne. Kerro nyt jo.”No niin. Ainakin sata, ainakin tuhat silmäparia katsoi minua yhtäkkiä. Tosi hyvä juttu. Tosi hyvä.
”Mun — mun — mun –”
Eihän siinä auttanut kuin itsekin hymyillä, kun kaikki sanat juuttuivat ihan kokonaan kurkkuun. Naurahdin epävarmasti. Hello nyökytti vähän. Aloin puhua pelkästään hänelle.
”Mun hevonen nousi äsken takajaloille ja yritti tulla mun päälle ilman mitään syytä”, aloitin katsellen Hellon laajenevia silmiä, mutta Eetu keskeyttikin minut nurkastaan.
”Ai niin. Soli kans yks aamu jollaki juhulatuulella kun se teki sen kans silloon.”
”Et sitte aikonu kertoa!” Nelly torui. ”Nyt anteeks Noa, mut mun on pakko päästä siihen istuun..”
”Eikä”, suustani pääsi ihan itsekseen ja käsistäni lähti tunto. Minun oli laskettava glögimuki keittiön tasolle.No niin. Hyvä nyt. Hieno juttu. Juuri tätä olin yrittänyt ehkäistä. Kenellekään muulle ei saanut sattua mitään. Saisikohan eläinlääkärin paikalle nopeasti, vai pitäisikö soittaa hirvimiehille?
”Saattuks suhun?” Outi kysyi.
”No siinä tua seisoo”, Eetu sanoi kun en saanut vastattua. ”Jos solis osumaa saanu, me kantaasimma sitä tualta pihalta. Vai?”
”Joo ei mun oo mikään”, vakuutin nopeasti. ”Mä jotenkin kierähdin pois alta.”
”Noni. Ei siinä sitte mitää. Pitää muistaa jotta mä huamenna sanon Camillalle ja Tiitukselle, jotta kattovat vähä kun viävät sitä pihalle”, Eetu sanoi.
”Nelly, mun torttu jäi sinne keskelle — kiitti”, Noa mumisi, ja samalla hetkellä aiempi pulina jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Ei kun hei, odottakaa nyt”, sanoin nopeasti ennen kuin ehdin miettiä niin paljon, että rohkeuteni olisi pettänyt. ”Mä en halua että kenellekään käy mitään.”
”Kyllä nua osaa hevoosia käsitellä. Älä murehri.”
”Sä et nyt ymmärrä. Se yritti tahallaan osua muhun.”
”Ei kai. Soli mulla ainaki sellaasta, jotta se vähä vain koitti pääsöökö se irti. Solis muhun osunu jossei olis itte väistäny.”
”No nyt se ei ollu sellasta. Mä haluaisin, että se siirretään nyt johonkin kauemmas hakaan. Jos joku uskaltaa edes viedä sen…”Eetu katsoi minua pitkään. Kaikki olivat hiljaa. Hello silmäili gluteenittomia pipareita, mutta edes hän ei sanonut mitään.
”Selevä”, Eetu sanoi sitten. ”Ota ny Oskari pullaa ja istu aiva rauhas vaikka tuahon emännänjatkon päälle.”
En tohtinut olla tottelemattakaan. Vedin emännänjatkon keittiön tason alta, tuuppasin sen seinää vasten ja istuin haettuani viilenneen glögini. Tuijotin punaisen nesteen pintaa muiden viritellessä keskustelujaan uudelleen ympärilläni. Ukon käytös ei hirvittänyt ainakaan Eetua, ja Sonjakin oli epäillyt sen vain säikähtäneen. Minä tiesin, että se ei ollut säikähtänyt, ja olin nähnyt miten se oli ihan varmasti yrittänyt tahallaan talloa minut. Eetu saattaisi illalla viedä sen sisään huolettomana ja palauttaa aamulla uudelleen ulos, mutta minun käteni tärisivät ajatuksestakin niin, että glögi aaltoili kupissa. Purin alahuultani ja ymmärsin kirkkaasti, että tänään olin alkanut pelätä omaa hevostani. Onneksi kukaan muu ei tiennyt siitä. Eikä saisi tietääkään. Tosi hienoa, Oskari. Aikuinen mies pelkää omaa lemmikkiään. Olin taas kunniaksi Suden sukunimelle.
-
Pelkkää edistymistä
Olin jo oppinut olemaan vertaamatta Typyä Ukkoon. Olimme kävelleet muutaman kerran muka maastossa, kun olimme menneet käyntiä tai ravia haoille johtavaa tietä pitkin metsäänpäin ja sitten takaisin. Olin ennenkin ratsastanut varsoilla, isän hevosilla, ja paljon nuorempiin varsoihin tapasin Typyä verrata. Tiesin enempiä harkitsematta ja muistelematta huolehtia, että jalkani olivat kunnolla jalustimissa. Muistin pitää silmällä ympäristöä. Osasin istua rennosti Typyn kävellessä, vaikka kuinka olinkin valppaana. Pystyin tekemään kaiken eri tavalla kuin Ukon kanssa kiinnittämättä siihen liikaa huomiota.
Silti se, joka huomioni vei, oli Ukko. Välissämme oli vain yksi hevonen, Arlekin, ja huomasin jatkuvasti jääväni tuijottamaan Ukolla ratsastavan Marshallin selkää. Oli Ukolla mennyt moni heikompikin ratsastaja, mutta jotenkin tänään vieras ratsastaja tuntui huonommalta ajatukselta kuin tavallisesti. Ukko oli ollut jo jonkin aikaa hyvin vaisu, ja vaikka Marshall kuinka osasi ratsastaa ja ymmärsi hevosten päälle, hän saattaisi silti rikkoa minun Ukkoni. Marshall oli minua painavampi, ja vaikka sen ajatteleminen tuntui ikävältä, niin myös kaikin puolin leveäharteisempi. Tyypiltään hän oli kevyt kylmäverinen tai raskas puoliverinen, ja kaula suorana nuutuneena kulkiessaan Ukko olisi tarvinnut kevyen puoliverisen. Minut.
Estin itseäni toistuvasti miettimästä, kuinkahan tiukalla ohjalla Marshall hevostani kävelytti. Joka kerta kuin mieleeni tuli ärtynyt miete siitä tai Marshallin mahdollisesti takakenoisesta istunnasta, jota ei minun kuvakulmastani voinut nähdä tai analysoida, yritin huomata vain Typyn kehittymisen.
Ja minä huomasin. Huomasin, että Typy pysyi ohittelematta ja mutkittelematta jonossa. Se ravasi hallittua ravia, vaikka viskoi vieläkin päätään niin että epäilin eläinlääkärin vakuutteluista huolimatta jotain kipuja. Huomasin, miten kovasti Typy teki töitä pysyäkseen Arlekinin mallin mukaan rauhallisena, vaikka eräs postilaatikko peltojen välistä kulkevan pitkän pihatien poskessa jännitti sitä. Huomion kääntäminen Typyyn oli minulle kuin positiivista vahvistamista sille, ettei kannattanut huolehtia Ukosta. Aina kun huomasin Typyn, näin pelkkää edistymistä.
Näin sen, millaista olisi kuulunut olla oman hevosen kanssa. Käänsin ajatukseni siihen, miten Typy pysyi järjestyksessä puolipitkällä ohjalla, ennen kuin ehdin ajatella loppuun kateellisen ajatuksen Hellon kaltaisten ihmisten omistamista hevosista. Ei Typy ollut minun unelmahevoseni, ei lähelläkään sitä. Olisipa Typyn terveyden ja joustavan oppimiskyvyn voinut yhdistää minun Ukkooni.
Koska ilta oli kaunis ja torpissa jo kausivaloja kuistien pielissä, tyhjäsin ajatukseni kateudestakin. Eetu, jonka grillaamisinnokkuus ei näköjään riippunut vuodenajasta sen paremmin kuin säästäkään, oli jäänyt sytyttelemään takkaan tulta ja etsimään sinne laitettavaa makkaranpaistokehikkoa. Se ainakin tuntui nyt tosi lohdulliselta ja positiiviselta ajatukselta.
-
Rouhaisu
Nostin loimen Ukon selkään. Tällaiseen aamuvarhaisen aikaan oli vielä pakkasta, mutta ilma lämpenisi muutamassa tunnissa. Periaatteessa lämpötilan vuoksi hevoseni ei loimea tarvitsisi, mutta ilmassa oli myös kosteutta. Ukko oli tätä nykyä hidas ja unelias hevonen ja minusta kostea ilma tuntui vain pahentavan asiaa. Vedin loimen suoraksi sen selkään. Sen ilme ei värähtänyt, kun kiinnitin solkia. Odotin koko ajan etujalan kuopivan niin kuin vanhoina hyvinä päivinä, mutta kaikki neljä jalkaa pysyivät tiukasti maassa. Huokaus pakeni minusta väkisinkin. Olin odottanut näkeväni tällaisen raihnaisen olennon nuoren virkeän orini tilalla vasta joskus viidentoista vuoden kuluttua. Olisimme ontuneet yhdessä maastoon molemmat kilpailuista eläköityneinä.
”Vauhtia, Susi”, Camilla komensi kävellessään rivakasti sisälle Jussin talliin ja suoraan Pasin karsinalle. ”Ei haaveilla työvuorossa.”
”Sä viet kuitenkin kolme hevosta siinä ajassa kun mä yhden”, naurahdin ja työnsin käteni karsinan oven raosta ulos riimua tavoitellakseni.
”Sen siitä saa, kun nykertää liikaa yhden kanssa”, Camilla kommentoi. Hän napsautti narun Pasin riimuun ja oli jo menossa. Pasi koetti ottaa raviaskelia pää pystyssä Camillan takana, mutta se sai osakseen vain kevyen nykäisyn narusta, ei edes vilkaisua. Ei Camillaa niin vähällä peloteltu.Ukon naru roikkui jo valmiina riimussa. Kun riimun lukko oli tukevasti kiinni, avasin oven ja vilkaisin vielä, ettei kukaan olisi tulossa päätallista päin hevosen kanssa. Tyhjää oli, joten pääsimme lähtemään. Silloin tunsin kuitenkin henkeäsalpaavaa, puristavaa kipua oikeassa olkapäässäni.
”Ai ai! Ukko! Perke…”
Järkytys sattui enemmän kuin Ukon hampaat olkapäässäni ja syyllisyys vielä sitäkin kovemmin. Reaktioni tuli nimittäin selkärangasta. Ei minun ollut tarkoitus lyödä Ukkoa. Ei ainakaan niin kovaa. Sen pää lennähti suoraan ylöspäin ja se pompahteli hetken karsinassaan etujalat keveinä, kun löin sitä avokämmenellä suoraan sieraimille niin lujaa kuin siinä asennossa lähti. Onneksi olin niin vinossa, ettei se voinut oikeasti olla kova lyönti. Seuraavaksi läpsäisin saman käden suuni eteen ja tuijotin Ukkoa varmasti monta sekntia.
Katsoin uudestaan ympärilleni. Kukaan ei nähnyt. En osannut ajatella enää muuta kuin että Ukko piti nyt viedä ulos. Lähdin marssimaan tallikäytävää pitkin ja sitten pihan poikki niin ripeästi, että Ukon oli otettava raviaskelia. Halusin eroon siitä. Onneksi sen haka oli lähellä. Olin pudonnut hevosen selästä monta kertaa ja joskus pahastikin, mutta ikinä ei hevonen ollut purrut minua. Näykkinyt ehkä, mutta ei purrut niin että nahka kuoriutui varmasti takinkin läpi. Otin Ulkolta riimunarun jo puolessavälissä tallipihaa ja laitoin sen ravaamaan hakaan vauhdissa, vaikka yleensä halusinkin sen kääntyvän portilla takaisinpäin saadakseni irrottaa narun rauhassa.
Töitä oli vielä hoidettavana. Aloin suorittaa tehtäviäni ajattellen mahdollisimman vähän niitä tai Ukkoa. Piti viedä Lex ensin samaan tarhaan kuin Ukko äsken, sitten vielä Inka ja varsa, Surre, Cozmina, Nana, Arlekin ja Paahtis alatarhoille Camillan kanssa. Yleensä halusin taluttaa mieluiten Surrea, mutta nyt kun oli sen ja Inkan aika mennä, kiirehdin pujottamaan riimun Inkan päähän sen sijaan, jotta Camilla veisi varsan. Varsan kanssa oli hyvä olla rauhallinen ja tyynni.
Kun hevoset olivat ulkona, alkoi karsinoidensiivousurakka. Juuri sillä kertaa olisin toivonut Eetun katoavan muihin töihinsä, mutta hänellä oli taipumus jäädä auttamaan aina juuri silloin, kun olisin halunnut siivota päätallia yksin. Tutkin tavanomaisen pikkutarkasti joka ainoan karsinan, jonka puhdistin, ja kärräsin maneesin takaa kuormittain puhtaita puruja likaisten tilalle. Olin juuri lyönyt hevosta niin lujaa kuin pystyin ja katsonut vielä, ettei kukaan näe. Voi jos Eetu tietäisi. Jos kukaan tallilainen tietäisi.
Tallliin alkoi valua ihmisiä. Hymyilin jähmeästi Niklakselle, joka kantoi varustekuormaa satulahuoneen suuntaan, vaikka oli taatusti tulossa kotoaan eikä vielä ratsastamasta. Kieltäydyin kohteliaasti, kun Nelly marssi tukka pystyssä paljaat sääret pitkän aamutakin alta vilkkuen talliin ja komensi minua, Eetua ja Camillaa kahville. Yritin pysyä poissa jaloista, kun Sonja talutti talliin Salierin ja toi mukanaan Harrin, joka kylläkin käveli itsenäisemmin kuin moni muu Hopiavvuoressa käyvistä miesystävistä. Tiituskin ilmaantui talliin ja käveli kättään nostaen suoraan varustehuoneeseen ilmeisesti työvuoroja katsomaan tai jotain hakemaan, sillä hänellä oli tänään vapaapäivä.
”Terve”, Tiitus tervehti vielä sanallisesti palatessaan jo käytävää takaisinpäin.
”No terve.”
”Mä en tiedä onks Eetu kertonu sulle, mutta sä et saa urakkapalkkaa”, hän sanoi ja vilkaisi jälkeeni jättämiäni puhtaita karsinoita. Yleensä vähän yli puolet saatiin siivottua ennen kahvitaukoa. Nyt siivoamattomia oli enää kolme.
En tiennyt mitä vastata, joten auoin hetken suutani ja räpyttelin silmiäni. Hyvä nyt taas, Oskari.
”Mikä painaa?” Tiitus kysyi sitten hiljempaa.
”Ei mikää”, väitin.
”Rikoiksä jotain vai?”
”En. Kun pahempaa.”Tiituksen kulmakarvat kohosivat, kun taas auoin suutani ja emmin. Vaikka tallilla kuinka juoruttiin, Tiitus harvemmin osallistui siihen. Jollekulle halusin kertoa, jotta edes joku voisi minua torua. Ehkä Tiitus olisi sopiva kuuntelemaan siksikin, että hänen kunnioituksensa menettäminen ei tarkoittaisi työpaikan tai tallipaikan menettämistä. Se ei tarkoittaisi oikeastaan mitään muuta kuin että yksi ihminen vähemmän vaihtaisi kanssani muutaman sanan arkipäivisin.
”Mä löin Ukkoa”, kuiskasin.
”Miksi ihmeessä?” Tiitus kysyi silmät suurina.
”En mä tiedä. Kai mulla on luonnevika.”
”Ei kun mitä se teki?”
”Ai, se, totanoin, vähä vaan, tai siis, ei se silleen… Tehny… Mitään?”Tiituksen silmät laajenivat. Kai hän nyt ajatteli, että mäiskin hevostani huvikseni. Sitten ne kuitenkin taas kapenivat. Sillä hetkellä ymmärsin, että olisin minä oikeastaan voinut myöntää Eetullekin, että löin Ukkoa. Olisin voinut kertoa sen melkein kenelle tahansa. Ymmärsin myös sen, että olin katsellut lyömisen jälkeen, ettei kukaan nähnyt, mutta en minä lyönnin näkemisestä ollut välittänyt tai pelännyt työpaikkani puolesta. En halunnut kenenkään tietävän, että Ukko oli purrut minua! Se ei varmasti tehnyt sitä huvin vuoksi, ja jos myöntäisin sen tapahtuneen, se olisi jotenkin enemmän totta. Silloin se olisi yksi outo oire lisää Ukon laajenevaan kokoelmaan.
”Ai nää ei ookaan puhtaita karsinoita”, Tiitus sanoi hymyillen. ”Nää on katumusharjoituksia.”
”Joo…”
”Säkö et meinaa kertoa, mitä Ukko teki?”
”Ei se tehny mitään”, väitin taas, vaikka oli ilmiselvää, ettei Tiitus sitä uskonut.
”Just. Menisit nyt silti kahville. Sä vielä pyörryt tänne, jos sä et syö jotain välillä.”
”No en mä nyt enää. Eetu ja Camilla varmaan tulee kohta pois.”
”Kyllä siellä saa yksinkin käydä”, Tiitus sanoi olkiaan kohauttaen, mutta katsoi sitten taas minua yhtäkkiä hyvin tarkasti. ”Tai oikeastaan”, hän jatkoi, ”mä en syöny kunnon aamupalaa. Me voitas käydä molemmat syömässä…”
”Ei sulla oo työvuoroa edes.”
”Mitä sitten? Mä oon sinne niin monta leipäpakettia tänne tuonu, että mä voin kyllä tulla kaveriksi aamupalalle muutenkin. Sitä paitsi kaikkihan siellä käy.”
”No joo…”Ennen kahville menemistä vein kottikärryt ja talikon paikalleen suuliin, vaikka kolme karsinaa oli vielä siivoamatta. Kävellessäni suulista Tiituksen kanssa tupaa kohti hypistelin puhelintani taskussa. Kun olin sanonut ääneen lyöneeni Ukkoa ja tajunnut pelkääväni enemmän puremista kuin reaktiotani, olin rauhoittunut sen verran, että pystyin jo vähän ajattelemaan. En vain osannut päättää kummalle piti soittaa: isälle vai eläinlääkärille. Ei ainakaan terveyskeskukseen, sillä käteni oli pientä vihlontaa ja hermoja raastavaa jomotusta lukuun ottamatta ihan kunnossa.
-
KRJ-palkittu
”Onko hyvä?” kysyin Outilta.
Outi katsoi minua ja Ukkoa silmät sirrissä ja arvioivasti. Vaikka aamuaurinko paistoi silmiini, näin kyllä hänen katsovan ennemmin minua kuin Ukkoa, vaikka sen piti olla toisin päin. Nyin saman tien ratsastustakkiani suoremmaksi ja heiluttelin olkapäitäni saadakseni sen istumaan edes vähän väljemmin.
Outi puhkesi hymyyn. ”Se on ihan hyvä”, hän vakuutti. ”Vieläkin.”
Olin viimeistellyt Ukon jo ainakin neljä kertaa. Vieraan tallin pihassa oli niin kylmä, että sormeni jäätyivät, kun vedin metallikammalla shakkiruutuja hevoseni takapuolen päälle. Oli liian kylmä seisottaa Ukkoa trailerin vierellä ilman lointa, mutta kerta toisensa jälkeen loimi sotki shakkiruutukuvion ja pilasi Ukon kampauksen kaksi alimmaista pikku sykeröä. Hermorauniona nostelin sen loimen takaosaa yhä uudelleen, tarkistin shakkiruutujen kuntoa ja se vain nopeutti niiden hieroutumista. Päätäni alkoi särkeä ja laskin Ukon loimen vielä kerran peittämään sen takamuksenkin.
”Sä pyysit mut tänne kisahoitajaksi, mutta sä et anna mun tehdä mitään kuitenkaan”, Outi huomautti, mutta ei kuulostanut vihaiselta.
”Anteeksi”, mutisin ja hieroin otsaani Ukon kaulaan kunnes tajusin mitä teen. Säpsähdin oitis irti siitä ja silottelin sen karvat tunnottomilla sormillani.
”Tässä ei oo oikeasti kauheasti tekemistä enää. Sä saat sille itekin suitset päälle.”
”Joo… Mä vähän huijasin kyllä.”
”Ai jossain muussakin kun tämän tapahtuman alkamisajassa? Me oltaisiin ehditty, vaikka sä olisit sanonut että tänne pitää oikeasti vasta yhdeksitoista.”
”No mä ajattelin että jos vaikka rengas puhkeaa. Mutta en mä sua oikeasti kisahoitajaksi tänne tarvinnu.”
”Sen mä huomaan.”
”Kun muuten vaan. Jos vaikka menee huonosti… Ja siksikin että jos mä vaikka nyrjäytän nilkan.”Outi taputti Ukkoa lautaselle ja minua käsivarrelle ennen kuin lähti todella hakemaan kahvia. Kun hänen talvikenkiensä narsketta ei enää kuulunut hiekkapihalla, nostin salaa vielä Ukon lointa. Mielestäni shakkiruutukuvio ei ollut enää terävä. Vilkaisin ympärilleni, tartuin taas kampaan ja silitin vanhat ruudut pois. Kilpailu oli kovaa. Olin myöntänyt viimein itselleni, että hevoseni kilpaura oli ohitse. Nyt tahdoin siitä siitosorin, sillä olihan se aina vain ollut erinomainen hevonen. Jos se ei periyttäisi sairauksiaan varsoilleen, se olisi hyvä jalostushevonen. Sitä varten sen täytyi kuitenkin saada hyvä arvostelu täältä, kouluratsujen laatuarvostelusta. Shakkiruutuja ties monettako kertaa vedellessäni yritin uskotella itselleni, että kyllä kakkospalkinto riittäisi. KRJ-II -palkittu hevonen olisi erinomainen. En pettyisi. En varmana pettyisi. Ei se olisi yhtään häviämistä. En yhtään ajattelisi sitä lohdutuspalkintona. En varmana. En en en.
Shakkiruudut, jotka tein Outin hakiessa kahvia eivät olleet sen päivän viimeiset. Tein vielä yhdet lisää, kun lopulta oli oikeasti aika ottaa Ukolta loimi pois: silloin, kun sitä ennen esitettiin enää yksi hevonen. En katsellut sivuille, kun minun oli aika taluttaa entinen kouluratsu ohjistaan tuomareiden eteen. He olivat jo tutustuneet sen kilpailutuloksiin, sukuun ja tutkineet tiedot sen ainoasta varsasta, joka oli luojan kiitos terve. Vedin hartiat taakse ja nostin pään pystyyn. Olin miljoona kertaa katsonut, kuinka isä esitti hevosiaan samalla kentällä. Kyllä minä osasin. Täytyi osata. Olin harjoitellut Hopiavuoren kentällä taluttamista ainakin sata kertaa ja katsonut tarkasti isän vanhoja videoita ykkös- ja kakkospalkituista oreista.
Ensin piti ravata kolmiota tuomareiden edessä. Se oli helppo homma ponien ja ratsusuokkien kanssa, mutta jäykät ratsastussaappaat jaloissani sain juosta ulkokierroksella niin kovasti kuin pääsin, ja vielä kovempaakin, lyttyyn painuneine keuhkoineni. Ukkokin tiesi, että kun ravia esiteltiin, ravattiin sitten reippaasti, poljettiin takajaloilla niin kuin kuului ja nosteltiin niitä etujalkoja reippaasti. Minun teki mieli irvistää hengästyksestä ja hapenpuutteesta, mutta sain pidettyä pokerinaamani. Jalkapallossa juokseminen oli erilaista: spurtteja ja hölköttelyä, ei täysillä painamista kilpaa täysikokoisen puoliveriorin kanssa.
Seuraavaksi ohjasin Ukon seisomaan tuomarien eteen. Tiesin tarkasti, että luonnepisteisiin vaikutti jopa se, kuinka kauan hevostani paikoilleen asettelin. Onneksi Ukko on helppo seisottaa, vaikka se olisi piristynyt ravista. Sen kun talutti sen askeleen verran liian pitkälle ja laittooi peruuttamaan yhden askeleen. Sillä tavalla se seisoi jalat suorina. Piiskan kahvaosalla leuasta työntämällä sen sai nostamaan kaulansa ja kevyesti ohjasta ohjaamalla laskemaan päänsä. Se ei tosiaankaan ollut niin lihaksikkaassa ja komeassa kunnossa kuin olisin tahtonut, mutta se jaksoi silti seistä vielä. Tiesin jo ennalta sen saavan täydet pisteet luonteestaan, mutta ei enää rakenteestaan.
Kun sain luvan, ravasimme vielä suoraan poispäin tuomareista ja sitten vielä suoraan kohti. Se oli tarpeeksi lyhyt spurtti, niin että sen juoksi saappaissakin vaivattomasti. Sen jälkeen sain asetella Ukon vielä odottamaan tuomiotaan.
Tuijotin Ukon otsaa odottaessani lopullista palkintoa. Sekä tunsin että näin sydämenlyöntini. En uskaltanut vilkuilla tuomareita. Hädin tuskin tohdin silmäkulmastani katsoa, kun tuomarien pöydän keskellä istuva päätuomari nousi ylös. Ilmeettömänä hän kohotti hetkeksi ylös punaisen nauhan. En voinut olla tuulettamatta, vaikka kuinka olisin halunnut jäädä hevosväen mieleen asiallisena ja hillittynä. Jes! KRJ-I!
En muista, mitä kaikkea tyhmää tulin Outille pulisseeksi heti kentältä päästyämme. Ainakin kerroin kakkospalkintopelostani, kun kiskoin Ukon niskaan loimea ja vaihdoin suitsia riimuun. Taisin hiljentyä ensimmäisen kerran vasta kun hevonen oli jo trailerissa ja itse istuin autoni ratin takana niin kuin tyhjentynyt ilmapallo. Nojasin päätäni niskatukeen. Nauratti. Tuntui vaikealta nostaa kättä sen verran että saisin auton käynnistettyä.
”Mitä jos mä kuitenkin ajan?” Outi ehdotti jo toista kertaa.
”Ai miksi?”
”No… Siksi että sitten sä voisit soittaa sun isälle heti ja kertoa.”
”Eiku soitetaan kaiuttimella. Mä ajan ainaki siihen samalle absille asti. Vitsi mulla on nälkä…”
”Varmasti on! Ethän sä syöny mitään sillon aamuyöstä kun pysähdyttiin.”
”No en joo. Mä olin melko varma sillon vielä että mä kuolen tai Ukko saa kolmosen.Google Me KRJ-I
-
Projektihevonen
Typyn opettaminen ei tosiaankaan ollut sitä, mitä halusin tehdä. Silti nostin satulan sen matalaan selkään ties monettako kertaa. Olin ylpeä siitä, kun se ei reagoinut enää satulavyön kiristämiseen, kunhan tein sen hyvin hitaasti. Ei ollut sen syy, että se oli pelkkä rasavilli suomenhevonen, liian nuori kunnon ratsuksi ja liian käsittelemätön yhtään miksikään. Ei hevonen olisi Typyn elämää valinnut, jos olisi saanut päättää. Hyvä ruoka ja Hellon kolmesataa pusua päivässä antava naama eivät korvanneet hevoselle kunnon liikuntaa ja sitä tunnetta, että teki tärkeää työtä jonkin tavoitteen eteen. Eikä Typy korvannut minulle vaativien luokkien ratsua, sillä minun tavoitteeni ei ollut pelastaa pieniä suomenhevosia omistajiltaan. Tarvitsin kuitenkin rahaa ja Typy oli helppo tapaus. Ihan mukavakin.
Talutin Typyn tallipihan puolelle ja nostin kaulukseni pystyyn viimaa vastaan. Pakkasta ei enää ollut yön jäljiltä, mutta ei lämpöäkään enempää kuin aste tai pari. Tartuin Typyn satulaan. Se astui jalkansa paremmin haralleen. Se oli oppinut seisomaan reippaasti ja tanakasti paikallaan, vaikka Hellokin saisi opetella nousemaan sen selkään mieluummin korokkeelta. Typy oli niin pienikin, ja Hello painoi varmasti vielä enemmän kuin minä. Olin hetkessä pienen hevosen satulassa. Senkin piti oppia maasta nouseminen ainakin poikkeustilanteiden varalle. Selästä käsin silittelin tamman kaulaa ensin kämmenelläni ja sitten raipan kädensijalla, vaikka se ei tuntunut enää kaipaavankaan rohkaisua. Typy ei pitänyt taputtamisesta, vaikka Hello ei sitä uskonutkaan.
Typyllä ei vielä maastossa ratsasteltu, mutta alkulämmittelynä tapasimme kuitenkin mennä metsänreunaan ja takaisin hakojen ja pellon reunaa. Kuten aina, olin kuvaillut reittimme Eetulle millintarkasti. Metsänreunaan. Ei edes yhtä varvasta, ei edes yhtä kaviota ylitse siitä puunjuuresta, joka kasvaa polun poikki pellon muuttuessa metsäksi. Reipasta käyntiä ja ravia. Jos menee vartti eikä meitä näy, täytyy jo tulla hakemaan.
Ihan kuin mikä tahansa hevonen, Typy käveli tallipihan läpi ja kääntyi hakojen luo viettävään pieneen alamäkeen. Panin merkille, että se vilkaisi kentään suuntaan, mutta käänsi sitten päänsä taas rennosti eteenpäin. Ensimmäisellä kerralla yrittäessäni päästä Typyn kanssa hakojen ohitse kymmenen minuutin maastolenkille, se oli säikähtänyt kuollakseen kentällä ravaavaa Fifiä nuorine isäntineen. Rodeoesitys ei ollut siinä kauheinta, sillä Typyn selästä ei kyllä korkealta pudonnut. Kovin työ alkoi vasta seuraavana päivänä, kun Typy ei meinannut uskaltaa kävellä edes tallipihassa. Se oli reppana hermoraunio, mutta se ei tainnut olla sellainen luonnostaan. Se ei vain ollut nähnyt mitään muuta kuin puita ja peltoa. Vaikka se ohitti pelottavan kohdan ensimmäisellä kerralla puolessa tunnissa, seuraavana päivänä jo kymmenessä minuutissa ja meni nyt jo kuin vanha tekijä, en uskaltanut edes ajatella sitä autotien reunaan, raviradalle päästelemään, polulle metsän siimekseen… Ylipäätään mihinkään, joka ei ollut Hopiavuoren peltomaisema.
Enää ei kuitenkaan pelottanut ravata Typyllä. Se olisi aina tahtonut mennä kovempaa kuin minä halusin päästää sen, mutta se sentään juoksi korvat pystyssä, ihan suoraan ja pysähtyi tai hidasti aina kun tosissani vaadin. Hakojen hevoset eivät saaneet sitä ottamaan sivuloikkia enää, ja jos pellolla olisi työkone, fasaani tai muu kuolettava asia, se korkeintaan pistäisi ravin sekaan pari askelta laukkaa. Olihan se pihatolta nähnyt sekä fasaanit että työkoneet.
Takaisin päin uskalsin antaa hevosen juosta kovempaa. Hetkeksi tohdin nousta jalustimille ja pyytää laukkaa. Hymyilytti, kun nuori hevonen ponnisti epätasaiseen, pomppivaan laukkaan ja nosti päänsäkin askellajin vaihtamisen ajaksi ylös jottei kompastuisi kavioihinsa. Parin askeleen päästä sen meno kuitenkin tasaantui. Se olisi päässyt lujempaa. Ristin jo ohjat sen kaulalle ja purin hampaat yhteen. Olisin halunnut kokeilla, kuinka kovaa pääsisimme, kun oli kerrankin terve hevonen. Sujahtaisimme kuitenkin jo muutenkin ihan pian pellon puolelta hakojen eteen. Vastentahtoisesti istuin satulaan ja Typy hidasti. Se heitti päätään yhtä harmissaan kuin minä, mutta muistin sentään silittää sen kaulaa siirtyessämme ravin kautta käyntiin.
Tallipihaan noustessamme kohtasin ensimmäisenä Eetun katseen isoimman haan edestä. Hänen otsaryppynsä katosivat heti kun nousimme esiin. Näytin hänelle peukkua ja ohjasin Typyn kohti suulia. Kentälle piti kiertää parkkipaikan kautta. Ensiviikolla keräilisin kyllä tallilta rauhallisimpia mahdollisia apujoukkoja ja todella lähtisin näyttämään Typylle, miltä metsä kuulosti. Minun olisi saatava suuni auki ja kysyttyä, tai en ikinä ehtisi kiitää terveellä nuorella hevosella täyttä laukkaa peltojen välistä ennen kuin Hello ottaisi sen taas takaisin huolekseen.
*Tätä seuraa maastotapahtuma foorumin tapahtumaosiossa. Stay tuned.*
