Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Hukassa
Pakomatkailu Otsonmäellä oli ollut yksi valtavan iso farssi. Missäs pakoilit, kun ei ollut mitään, mihin pakoilla. Kaupan tätejä oli jo alkanut ärsyttää, kun mä norkoilin niiden putiikissa päivät pitkät, ja soittivat aina vartijan häätämään mut pihalle. Olin ketjupolttanut röökiä yöllä hautausmaalla, kunnes joku kirkon talkkari oli saanut mut kiinni ja hätistänyt jollain luudalla menemään. Lopulta mun oli ollut pakko luikkia kotiin häntä koipien välissä, kun naapurin tantta uhkasi tehdä musta jonkun helvetin lasun. Ei vissiin arvostanut, että mä vietin kaksi yötä niiden autotallissa. Mitäs olivat jättäneet sen lukitsematta??
“Tulithan sä”, mutsi ivasi heti, vaikka mä yritin vetää oven perässäni kiinni niin hiljaa, ettei se jokailtaiselta hiprakaltaan olisi tajunnut mitään. “Kyllä nälkä porsaan aina kotiin ajaa. Enkö mä ole Sanni-kulta sulle painottanut tarpeeksi, että et sä ilman työntekoa tuolla elä.”
“Haista vittu”, mä tiuskaisin sille, kun se vain nauroi räkäisesti, ja tuhahdin. Hyvin onnistui ilmankin, kiitos vaan Visasta. Onneksi mutsi oli jo kymmenen vuotta näyttänyt mulle puheistaan huolimatta varoittavaa esimerkkiä siitä, mitä tapahtui, kun töitä teki liikaa ja paloi loppuun.
Just kun mä olin asettunut makaamaan sängylle miettimään varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, että mikä olisi mun seuraava siirto elämän suhteen, mun puhelin kilahti kuin se olisi ollut merkki jostain suuremmasta. Säpsähdin kuin Kirkonkylän mummot enkelin nähdessään, ja nostin luurin lattialta.
No, se ei tosiaan ollut merkki mistään suuremmasta. Siitä vain, että Herman oli nyt seonnut lopullisesti.
h: Mä taidan vähän tykätä susta❤️
Mun kulmakarvat kohosivat ylös kuin joku olisi kiskonut niitä magneetilla. Olivatko sen huoneessa vietetyt kaksi viikkoa sulattaneet sen aivot? Ehkä sillä oli joku eroahdistus nyt, kun mä en enää hetkeen ollut ollutkaan sen ilona. Herman vaikutti nopeasti kiintyvältä tyypiltä, joten ehkä mä olin vahingossa aiheuttanut sille jonkin tunnekuohun siellä majaillessani. Mä tiesin, että se oli virhe. Seuraavalla kerralla menisin mieluummin vaikka Eiralle.
Ensin mua alkoi naurattaa. Jos mahdollista, Herman oli vielä enemmän hukassa elämänsä kanssa kuin mä, mikä oli aika lohduttavaa.
Sitten mulle iski pakokauhu. Mitä helvettiä mun kuului sille vastata? Ei hätää, se menee ohi kuulosti sillä hetkellä ehdottomasti parhaimmalta. Loukkaantuisiko se, jos en vastaisi mitään? Toisaalta, sillähän mä ajattelisin vain Hermanin omaa parasta. Kyllä se sen lopulta ymmärtäisi, ja olisi kiitollinen astellessaan joku kaunis päivä Otsonmäen kirkon alttarille kauniin maalaistyttönsä kanssa.
Olin jo paniikkitekstaamassa Mäkiselle, kun mä tajusin. Sen oli pakko olla läppää. Helvetin paskaa läppää, mutta ei kukaan ilmoittanut tällaisia juttuja jollain viestillä. Paitsi ehkä Eira, joka ei saanut kaikelta punastelultaan sanottua mitään livenäkään.
Myhäilin näppäillessäni vastausta, ja viimein sormi hipaisi lähetä-nappia.
s: Niin mäkin susta ❤️
-
Se, jossa mua kaduttaa
Mä olin tuijottanut mun puhelimen näyttöä varmaan kaksi minuuttia ihan hölmistyneenä. Olin nipistänyt itseäni niin, että mun käsivarsi näytti samalta kuin silloin, kun Nana oli kerran iskenyt siihen hampaansa. Ja mun otsaan oli tullut isompi ryppy kuin mutsilla kaikesta siitä kulmien kurtistelusta.
Joku hul–, siis Janna, oli lupautunut meidän kuskiksi. Sen oli pakko olla joku uusi, jolle muut eivät olleet jo ehtineet juoruta, miten kamala mä olin.
Olin ollut noin tuhat prosenttia varma, että mun pitäisi lopulta anella jotain naapurin traktoria ja sen perävaunua lainaan, että saisin kuljetettua Nanan sinne Liekkijärvelle, ja että sekin traktori olisi levinnyt puolivälissä. Mutta ei! Se pääsisi trailerilla! Ja vielä jonkun toisen hevosen kanssa! Järkytyksen vaihduttua helpotukseen olin hykerrellyt tyytyväisenä ja tekstannut Hermanille, ettei sen tarvinnut piilotella mua sen huoneessa enää tulevana viikonloppuna. Se ei vieläkään tiennyt, miksen mä voinut mennä kotiin, mutta onneksi se oli ollut hyvä tyyppi, eikä kysellyt turhia.
“Hyvä!” se vastasi nopeasti. Mä olin punkannut siellä jo pari viikkoa, ja musta tuntui, että Herman alkoi olla aika kypsä mun vessareissujen vartioimiseen ja ruoan salakuljettamiseen jääkaapista sen huoneeseen, vaikka mä en syönytkään juuri mitään. Sen faija oli sinä aikana kerran ihmetellyt outoa hajua, joka tuli Hermanin huoneesta, mutta poika oli sujuvasti valehdellut sen tulevan Eiran perheen uudesta pyykinpesuaineesta.
“Jep”, näpyttelin takaisin olkiani kohauttaen.
Jannan kanssa me taas sovittiin, että lähdettäisiin ajamaan perjantaina noin puolen päivän aikaan kisoja kohti, sillä Janna ja sen Paahtis kuulemma kilpailisivat viideltä alkavassa helpossa B:ssä ennen esteluokkien alkua. Olin myös kiittänyt Kirkonkylän mummojen kanssa Luojaa siitä, että kaikki luokat olivat vasta illalla, sillä mä en varsinaisesti ollut aamuihmisiä.
Energiajuoman voimalla kampesin itseni tallille aamukympiltä perjantaina. Pakkasin Nanan tavarat ja itse ponin tyyliin kuplamuoviin, jottei se teloisi itseään matkan varrella — siitä kun ei koskaan voinut olla liian varma, eikä paikallaan seisominen kuulunut sen vahvuuksiin. Kun me oltiin muutettu Hopiavuoreen, oli mutsilla mennyt matkalla hermo jotain miljoona kertaa, kun Nana oli paukuttanut tylsyyksissään seiniä. Onneksi se oli vähän jo kasvanut. Nana siis, ei mutsi.
Sitten se Jannakin tuli.
“Moi?” se äännähti jotenkin hassusti kuin olisi enemmän kysynyt kuin moikannut.
“Moi vaan”, kohotin kulmiani. Janna näytti ihan, tavalliselta. Se ei ollut täti, mikä oli loistavaa, eikä kovin maalaisjuntinkaan oloinen, mikä oli vielä parempaa. Vilkuilin sitä arvioiden päästä varpaisiin. Jannalla oli vaaleanruskea nuttura ja siistit tallivaatteet kuin kellä tahansa tallitytöllä missä tahansa muualla kuin Hopiavuoressa. Sitten se avasi taas suunsa.
“Sä taidat olla Sanni”, se epäröi hieman, ja puhui taas oudon painokkaasti. Joo-o, niin taidan, kun en mä tässä muitakaan näe.
Olin hiljaa ja nyökkäsin. Mun piti saada kyyti myös takaisinpäin.
“Kiva! Mä olen Janna!” se papatti. Aijaa. Enpä olisi arvannut.
Olin vieläkin hiljaa, ja nyökkäsin uudelleen.
“Kivan näköinen poni sulla”, nainen kehaisi. “Ootteko kisannut paljon?”
“Ei. Se on neljä”, vastasin lakonisesti.
“Kiva! Paahtiskin on”, Janna hymyili. Miksi kaikki oli sen mielestä niin kivaa??
Nainen kertoi ajaneensa trailerin pihaan niin, ettei tarvinnut kuin näppärästi sitten lastata hevoset kyytiin. Näppärää tosiaan, mä ajattelin, ja pakenin kuljetussuojiin vuoratun Nanan kanssa nopeasti pihalle ennen kuin Janna tenttaisi meitä lisää esimerkiksi siitä, miten mulla meni koulussa, kuten kaikilla aikuisilla oli aina tapana.
Pihalla mä hengitin syvään ja totesin tämän reissun olleen universumin paskin idea.
-
Se, jossa mä yritän
Sanotaanko, että vaikka mun päähänpistot olivat yleensä vertaansa vailla, kaikkea en aina miettinyt ihan loppuun asti. Tai siis, mitään en koskaan miettinyt loppuun asti. Kuten esimerkiksi tätä kisareissua.
Joonas oli ollut taas katsomassa meidän perään yksi päivä. Sen mielestä Nanasta oli kuoriutunut ihan kelpo esteponin alku. Ponin vahvuuksia olivat rohkeus ja tasaisuus, kun sitä ratsasti oikein. Ja totta kai mä tein niin, olihan se alusta asti ollut opetettuna mun avuille ja mun tavalle ratsastaa. Me oltiin juuri hypätty jotain pientä rataa, kun valmentajani heitti ajatuksensa ilmaan:
“Mitä jos menisitte kisoihin?”
Enkä olisi voinut olla onnellisempi, vaikka sitä ei ehkä mun viileän ilmeeni takaa nähnytkään.
“Onhan se jo sen ikäinen, ja suorittaa sen verran varmasti.”
Niin. Nana oli paras. Nelivuotias, mutta ehdottomasti paras.
“Jonkun pikkuluokan ehkä. Ei lähdetä tavoittelemaan kuuta taivaalta.”
Ai?? Kun mä ajattelin mennä suoraan metrikymppiä ja Grand Prixiä. Pitikö se mua ihan idioottina?
Olin vain nyökännyt, ja saman tien Joonaksen lähdettyä alkanut selaamaan netistä tulevia mittelöitä. Oli muutamat nössöt seurakilpailut jossain Vaasassa, tallikisat Ilmajoella, ja sitten oli Seppele Cup. Jonkun ratsastuskoulun järjestämät kansainväliset Etelä-Suomessa, eli melkein jo sivistyksen luona. En ollut käynyt Pohjanmaan rajojen ulkopuolella sen jälkeen, kun mut kerran tänne oli lukittu, ja pikkuhiljaa kaipasin jo muutakin kuin maalaisjunttien näkemistä päivästä toiseen.
Pari painallusta, ja me oltiin mukana. Helppoa kuin mikä. Lähtömaksurahat mutsin luottokortilta.
Nyt tullaan siihen, mitä en ollut miettinyt loppuun asti. Ensinnäkin, millä mä edes ajattelin päästä kisapaikalle? Kyllä mä nyt autoa osasin ajaa, mutta eri asia, oliko se laillista, saati kannattavaa kyydissäni tuleva huippuponi, joka ei edes virallisesti ollut mun. Joonaksella oli takuuvarmasti omia kiireitä, enkä mä nyt muutenkaan sitä olisi kysynyt. Tallilaisten kanssa en varsinaisesti ollut kovin lämpimissä väleissä, enkä edes tiennyt suurimman osan nimiä.
Mulle tuli mieleen, mitä mutsi oli sanonut, kun me oltiin vuosi sitten tapeltu siitä, kannattiko mopo ottaa mukaan uudelle paikkakunnalle. Että “onhan sulla se poni”. Irvistin. Olin aika varma, että me alettaisiin oikeasti treenaamaan Nanan kanssa pian matkaratsastusta, jotta voitaisiin kilpailla muuallakin kuin lähitalleilla.
Tai sitten mun oli vain pakko yrittää tutustua.
-
Se, jossa mulla ei ole vaihtoehtoja
Mä olin vältellyt tallilla käymistä kuin ruttoa viime aikoina. Kävin siellä nopeasti pyörähtämässä aina välillä, tyyliin varmistamassa, että se Eetu oli pitänyt Nanasta sen ansaitsemaa huolta. Nämä käynnit sijoittuivat niin myöhälle illalle, ettei siellä useinkaan ollut kuin isäntä itse, joka harvemmin sanoi mulle halaistua sanaa. Hyvä niin. Kun se kävi varmistamassa, ettei tallissa enää ollut ketään, mä olin jo livahtanut kauas. Tähän asti Nana oli ollut aina ihan okei. Kyllä se pärjäsi.
En mä edes vältellyt tallilla käymistä. Mä välttelin Hermania. Faktat tiskiin: jätkät olivat erojen jälkeen vaarallisimpia etenkin itselleen. Ne eivät tienneet itsekään, mitä halusivat, ja saattoivat suruissaan tukeutua vääriin ihmisiin. Tässä tarinassa Herman oli se poika, ja mä olin väärä ihminen. Mun tehtävä oli ollut ainoastaan auttaa se kuiville sen korppikotka-Eiran kynsistä, mutta sitten se oli alkanut laittamaan mulle jotain paidattomia snäppejä ja pyytämään, että me nähtäisiin muutenkin kuin porukalla — tai kännissä. Sen piti ymmärtää, että se tarvitsi itselleen jonkun normaalin, kivan Elovena-blondin. Vähän kuin Eira, mutta ilman sitä korppikotka-osuutta. Sitten ne hankkisivat Volvon, kaksi kristittyä lasta ja omakotitalon. Niin Otsonmäellä elettiin.
Enkä mä ollut ollut kotonakaan. En sen jälkeen, kun elokuun alussa sain tarpeekseni, kiikutin mopolla Seinäjoelle kasan väärennetyllä mutsin allekirjoituksella varustettuja papereita vain huomatakseni, että koulun kanslian kukkahattutädit olivat lomalla. Liimasin ne purkalla kansliakonttorin oveen. Mulla ei ollut aikaa odotella.
“Siis sä teit mitä?” mutsi oli kääntynyt sohvalla ympäri ja katsonut mua silmiin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
“Lopetin”, tuhahdin, “ja luulin, ettei sua juuri kiinnosta mun asiat.”
“Etkä lopettanut!” mutsi kivahti niin, että mä hieman hätkähdin. “Mitähän sitten meinasit tehdä elämälläsi?”
“Ihan kuin mä olisin ollut yhtään parempi ihminen, jos olisin rassannut niitä saatanan koneita koko loppuelämäni. Vittu ainoa asia, mitä mä siellä opin, oli että hitsatessa käytetään hanskoja”, sähisin takaisin muistellen sitä, kuinka mut oli kiikutettu melkein johonkin sairaalaan yhden palovamman takia.
“Olisit saanut edes yhden ammatin”, huokaisi mutsi pettyneesti ja ryysti loppuun punaviinin jämät lasinsa pohjalta kääntyen sitten katsomaan taas jotain televisiossa pyörinyttä turhanpäiväistä saippuaoopperaa.
“Ai että olisin voinut käydä töissä ja juoda iltaisin kolme pulloa viiniä, ja valittaa yksinäni, kuinka paskaa kaikki oli. Voin kertoa, että onnistuu ilman ammattiakin”, hymähdin hieman huvittuneena nyökäten kohti olkkarin pöytää, joissa avatut punkkupullot pönöttivät siistissä rivissä.
“Jumalauta, mikä kakara. Sut olis kyllä pitänyt laittaa laitokseen heti, kun synnyit”, mutsi korotti humalanhuuruista ääntään.
“Haista vittu”, sihahdin takaisin, käännyin ympäri. Mutsi raivosi, ettei sitten tarvinnut tulla takaisin, ja mä tiesin, milloin mun ei enää tarvinnut sietää kaikkea. Marssin ulko-ovelle paukauttaen sen perässäni kiinni niin, että naapuruston mummot varmaan luulivat Venäjän hyökänneen.Istuin alas oven edustan rappusille ja sytytin tupakan. Se lämmitti elokuun viilentyvässä myöhäisillassa tarpeeksi.
Ensimmäistä kertaa Otsonmäellä mulla ei ollut yöpaikkaa.
Stadissa se oli tapahtunut useasti. Silloin mulla oli aina joku kaveri, joku tutun tutun tuttu tai vähintään steissi, jossa pystyi punkkaamaan yleensä edes pari tuntia ennen kuin vartijat häätivät pois. Selasin puhelinta nopeasti vaihtoehtoja varten. Vaihtoehtoja, joita ei ollut.
Mäkinen, ei. Sen faija vihasi vieraita.
Miska, ei helvetissä. Uskovaiset porukat.
Jusu, ei. Se olisi liian nössö.
Eemil, myös uskovaiset porukat.
Heitin puhelimen asvalttiin, ja kuulin, kuinka siitä särkyi näyttö. Miksi helvetissä Otsonmäellä ei voinut asua yhtäkään normaalia ihmistä urpojen sijaan? Mua turhautti niin, että poltin toisen tupakan, vielä kolmannenkin. Olin ihan vitun jumissa mun elämäni kanssa täällä landella, jossa ei ollut mitään.
Vaikka kyllä mä tiesin. Oli mulla vielä se yksi vaihtoehto, jota en myöntänyt, ennen kuin kello oli yksi, mä meinasin jäätyä t-paidassani kuoliaaksi ja sormet vapisivat.
“Voinko mä tulla teille yöksi?”
-
Kusiaivo
Eira oli hädissään. Sen huomasi tytön tiheämmästä kävelytyylistä, tavallistakin kiihtyneemmästä puhetavasta ja siitä, kun kuulin sen avautuvan sen rautiaan puoliveritamman omistajalle kuinka byääh, Hermanista ei ollut kuulunut taaskaan mitään kahteen päivään! Eikä se uskonut, kun sille yritettiin selittää, että pojilla oli omat kiireensä, kyllä se siitä, sun muuta liibalaabaa, vaan uskoi vakaasti, että Herman oli tyyliin kuollut. Tyttö oli näyttänyt siltä, että se räjähtäisi, jos ei pääsisi tunnin sisällä takaisin uljaan prinssinsä käsivarsille. Olin myhäillyt tyytyväisenä syötellen Nanaa pihalla ja miettinyt, että mun suunnitelma oli varsin onnistunut. Herman oli tullut järkiinsä.
“Mä en vaan käsitä”, Eira mutisi puoliääneen, kun se tuli tallista kiviä potkiskellen pihalle puokkitamman lähdettyä maastoon omistajineen. Se kaivoi puhelinta hermostuneena taskustaan muutaman sekunnin välein ja huokaisi pettyneenä ilmoituksista tyhjälle näytölle.
“No, ei kai Helmipurolla vaan ole sydänsuruja?” kysyin huvittuneena kentän aitaan nojaillen. Vetäisin Nanaa vähän lähemmäs, kun poni oli sitä mieltä, että toisessa suunnassa ruoho oli paremman makuista.
“No hitto ei kuulu sulle!” tyttö rääkäisi. Onneksi ne Puujalan vastasyntyneet varsat eivät olleet lähettyvillä. Nana sentään oli jo tottunut kotiympäristössään silloin tällöin nousevaan äänenvoimakkuuteen.
“Ei silleen mikään ihme. Jos olisin Herman, olisin juossut jo sata kertaa karkuun ja helvetin lujaa”, totesin kohauttaen olkiani välinpitämättömästi.
“Sä oot kyllä niin–”, Eira sähisi hampaitaan kiristellen. Vilkaisin sitä kysyvästi toinen kulma koholla. “Niin KUSIAIVO, että sä et ansaitse ikinä ketään! Älä tuu mulle pätemään Hermanista!”
Nyökkäsin vaikuttuneena. Ensin paska ja nyt jo kusiaivo. Eira marssi päättäväisesti menemään ja oli selvästi päättänyt, ettei siinä ollut mitään vikaa, joka olisi saanut Hermanin ottamaan etäisyyttä. Onneksi koko Hopiavuoren kommuuni oli varmaan tyttöparan tukena, ja kohta ne tulisivat Puujalka etunenässä vaatimaan multakin anteeksipyyntöä kamalista sanoistani.
Ehkä nekin joskus ymmärtäisivät, että kaikkien parastahan mä tässä vain ajattelin, kuten aina, daa. Mäkinen, Jusu, Miska ja muut olivat ainakin viesteissään innoissaan siitä, että niiden bestis oli taas takaisin kuvioissa. Olivat kuulemma iltapäivällä menossa potkimaan futista tai jotain muuta typerää, jolle mä vain hymähdin huvittuneena.
Hermankin oli lähettänyt snäpin. Sillä oli siinä tukka sekaisin kuin vastaheränneellä ja käsi sen sekaan upotettuna, eikä se ollut muistanut laittaa edes paitaa päälle. Joku (Eira) olisi voinut sanoa, että se oli söpö.
“Kerkeeks nähdä illalla?” poika oli kirjoittanut. Irvistin.
“Pitikö ton mennä Eiralle?” vastasin sille kuvalla, jossa oli tyytyväinen Nana edelleen nyhtämässä kesän ensimmäisiä vihreitä.
“Ei”, Herman vastasi kuvalla, jossa se virnisti vähän.
“Mulla on valmennus illalla”, valehtelin, koska niin kusiaivot tekivät, ja jos Nana olisi kuullut, se olisi ehkä potkaissut mua. Poni oli päivä treeninsä jo suorittanut, eikä varmasti liikkuisi enää muualle kuin tarhaan ja sieltä talliin.
“Ai, harmi”, poika totesi filtterin kera, joka väänsi sen naaman surullisen näköiseksi.
En vastannut enää mitään vaan tungin puhelimen hitaasti takaisin taskuun. Kyykistyin aidan viereen ja rapsutin Nanaa sen lempipaikasta, otsaharjan tyvestä. Mun rinnassa sydän pumppasi verta ihan liian lujaa.
-
Jatkoa tarinalle Tallibestikset
Operaatio pelastakaa HermanOlispa jo kesä, huomasin ajattelevani, kun kiskoin päälleni hupparia ja vielä hupparin päälle takkia. Mä olin aina ollut enemmän kesän lapsi, vaikka yleensä ne, jotka olivat syntyneet syksyn pimeyteen, pitivät talvesta enemmän. Kesässä oli parasta yöt, jotka ei koskaan loppuneet ja lämpö. Se, kun voi istua rantakallioilla tuulen puhaltaessa suoraan mereltä eikä silti koskaan tullut kylmä.
Mopon käynnistyminen oli varma merkki siitä, että kyllä se kesä vielä tulisi. Mä olin rassannut mun Derbiä meidän autokatoksessa koko talven, ja nyt se kulki taas vähän kovempaa ja näytti vähän paremmalta. Uusi, kultainen tanko kiilsi jo laskevassa auringossa, kun mä kaasutin läpi kirkonkylän toivoen, etteivät otsonmäkeläiset poliisit (oliko niitä edes) hyllyttäisi mun korttia. Ei vielä tänään.
Sitä paitsi, ei tässä muutenkaan tarvinnut kaasutella kovin pitkään. Herman asui melkein naapurissa, koska Otsonmäellä kaikki vissiin oli toistensa naapureita. Naapuriksi laskettiin sellaisetkin, jotka asuivat tyyliin viiden kilometrin päässä.
“Herman!” mä rääkäisin punaisen rivitalon pihalla niin, että Eirakin salee kuuli ja ryntäisi kohta jostain nurkan takaa ulvomaan mulle, kuinka muut kuin se ei saaneet hengata sen poicciksen kanssa. Hymyilin itsekseni vähän ajatukselle.
Herman ei vastannut. Rääkäisin uudestaan ja heitin pikkukiven sen huoneen ikkunaan. Ainakin päättelin sen olevan Hermanin sälekaihtimien raoista näkyvien moponkuvien ja tuolille kasatun, siistin vaatepinon perusteella. Mä en ollut koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka jaksoivat kasata kaikki vaatteensa jollekin tuolille, kunnes ne raahattaisiin pyykkiin. Mä kasasin kaiken lattialle siihen asti, etten mahtunut enää kävelemään.
Parin uusintayrityksen jälkeen sälekaihtimet nousivat ylös ja hölmistyneen näköinen Herman tuijotti ikkunasta mun virnistystä. Viittilöin pojan tulemaan pihalle.
“Mennään!” huudahdin heti, kun tennarinkärki ylitti Antiahon talon kynnyksen.
“Ai minne?”
“No näät sitten. Tuu jo!”
“Oota mä haen mun kypärän, ja mopo on takapihalla–”
“Et sä niitä tarvii!” hoputin taputtaen tyhjää tilaa mun takana. Hermanin toinen kulma nousi hitaasti ylös ja se oli jo lähdössä takaisin sisälle, kun mä katsoin sitä merkitsevästi.
“Sä oot kyllä ihan hullu”, poika huoahti lopulta ahtautuessaan Derbin takapenkille.
“Tiedän”, hymyilin tyytyväisenä Hermanin pitäessä kiinni rystyset (ja varmaan kasvotkin) kalmanvalkoisina ja mun kaasuttaessa pois taas vähän liian lujaa.
Sanotaanko, että Mäkisen lupaama “käty” ei ollut ihan sitä, mitä mä oletin. En ollut koskaan käynyt sen luona, joten en osannut kyseenalaistaa sen antamaa osoitetta ennen kuin piti kääntyä kärrytieltä keskelle pusikkoa, jossa oli ehkä joskus kulkenut tie. Pusikon päässä odotti keltainen mökki, joka näytti siltä, että lahoaisi kasaan hetkenä minä hyvänsä. Tänään ei istuttaisi katolla. Välttämättä.
“Siis täälläkö sä asut?” multa pääsi naurahdus, kun otin kypärän pois päästä ja varmistin, että Herman pysyi vielä omilla jaloillaan. Loppuillasta ei taatusti enää pysyisi.
“Tää on meidän mökki. Maailman paras bilemesta”, Mäkinen vastasi ripaus ylpeyttä äänessään ojentaen bisset mulle ja seuralaiselleni. “Moi Herman, kiva kun suakin näkee joskus ilman muijaaskin!”
Herman ynähti jotain epämääräistä, enkä ollut varma, mitä se piti mun mukaan lähtemisestä enää, mutta otti tarjotun tölkin vastaan ja seurasi meidän perässä istumaan muiden kanssa jonkun grillipaikan ympärille. Paikalla oli jo niin paljon väkeä, että en edes tiennyt kehä kolmosen ulkopuolella olevan niin paljon ihmisiä. Tasainen basson jumputus pauhasi jonkun kajareista ja meteli vain nousi nousemistaan mitä pidemmälle ilta eteni. Kaadoin mun jemmassa olleesta viinapullosta lorauksen Hermanin juomaan aina sen laskiessa tölkkinsä takaisin pöydälle enkä jäänyt kertaakaan kiinni. Mäkinen näytti mulle peukkuja. Ehkä tästäkin illasta tulisi vielä bileet.
“Vieläkö Hermanille maistuu juotava?” Mäkinen kysyi, kun toinen joi tyhjäksi tölkkiään, jonka pohjissa ei kaljaa ollut varmaan enää nimeksikään. Herman irvisti.
“Hyi vittu”, siltä pääsi. “Mitä tässä oli?”
“Salaisia ainesosia”, mä virnuilin. “Kyllä sä kohta huomaat.”
Eikä aikaakaan, kun me löydettiin itsemme ja toisemme tanssimassa pöydillä jonkun typerän listahitin tahtiin, juomassa ällömakeita halpis-siidereitä kilpaa ja laskemassa liukumäkeä mökin superjyrkkien parviportaiden kaiteella. Herman sai mustelman ja mä nauroin sille. Herman yritti pukata mua kyynärpäällään, mutta juoksin karkuun, ja se kaatui. Nauroin sille lisää.
Jossain vaiheessa bileet menivät aina siihen, että nössöt lähtivät kotiin. Vielä nössömmät sammuivat ja kuolivat oksennukseensa jonnekin keskelle pihaa, kunnes joku porukan äiti (en siis tosiaan mä) kantoi ne nukkumaan. Pariskunnat kiehnäsivät ja tunkivat kieliään toistensa kurkkuun minkä kerkesivät. Mäkinen kuului näihin, vaikka sillä oli joka illan aikana ainakin viisi muijaa kerralla. Samoin Miska, mutta Miska oli sentään ihan söpö, ja niin hölmö, ettei se edes tajunnut tytön vaihtuvan välissä. Se myös joi joka kerta ihan liikaa.
Herman nuokkui uhkaavan näköisesti sohvalla, kunnes kävin läpsimässä sen hereille.
“Vittu et kyllä sammu siihen! Kenen kanssa mä sitten tanssin!”
“En mä jaksa enää!” toinen parahti säälittävästi.
“Voi helvetti, ota tosta”, pyöräytin silmiäni ojentaen pojalle jostain Mäkisen porukoiden viinakaapista pöllimääni Salmaria. Herman otti ja irvisti jälleen.
“Sä juot kyllä ihan liian vähän”, mä nauroin taas. “Tuu, mennään!”
Tartuin Hermanin veltosta käsivarresta kiinni ja nykäisin sen ylös sohvalta. Vastoin kaikkia oletuksia se pysyi pystyssä omin jaloin, kun me kipitettiin pihan poikki rantaan ja laiturille, jonka nokkaan istuttiin. Mä kaivoin taskusta sätkän ja sytytin sen. Paksumpi savu muodosti hienompia savurenkaita kuin Mallu.
“Mulla on ikävä Eiraa”, Herman tunnusti heilutellessaan paljaita jalkojaan viileässä vedessä.
“Ootte ollu erossa ehkä kaks tuntia, kerää ittes”, mä puuskahdin ja vedin toisen hatsin keuhkoihini. “Haluutko sä? Helpottaa ikävää.”
Selvin päin se ei olisi ottanut sitä. Se irvisti jo pelkälle tupakallekin niin pahasti. Yllättäen poika kuitenkin nappasi sätkän kädestäni ja ilmaisi siitä niin pitkään, että mä jouduin kikattaen kiskomaan sen siltä pois. Sen jälkeen Herman yski.
“Onks sulla Sanni koskaan ollut ketään?” poika kysyi, kun oli toipunut ja ojentautui makaamaan laiturille. Oli niin pimeää, että tähdet näkyivät. Järvi oli tyyni. Vielä ei ollut kesä.
“Eiks me sovittu, että ei puhuta tämmösistä?” tuhahdin. Se yö oli sinisempi kuin muut.
“Joo, mut onko?”
“Ei vitussa, ihan paskaa kaikki sellanen.”
“Musta toi on aika vaarallista. Sä oot vaarallinen”, Herman totesi hitaasti ja tunsin sen ruskeat silmät mun niskassa.
“Ai miten niin”, mä hymyilin vinosti ja käännyin katsomaan sitä.
“Kun sä et oo ikinä tarvinnut ketään”, Herman huokaisi tuijottaen mua silmiin. Sen hiukset olivat sekaisin ja posket ja nenänpää punoittivat, enkä ollut varma, johtuiko se humalasta vai kylmästä. Mulla ei ollut kylmä, vaikka ehkä olisi pitänyt. Mä vain hymyilin toiselle, joka hymyili takaisin.
“Tuu tänne”, poika pyysi sitten ja levitti toisen kätensä sivulleen. Hetken mä ehdin miettiä, mutten liikaa, koska me oltiin humalassa ja humalassa mikään ei ollut järkevää. Stögäsin sätkän laituriin ja asetuin Hermanin kainaloon makaamaan. Se tuoksui joltain imelältä miesten hajuvedeltä, johon Eira kävi varmaan ihan kuumana, ja no, viinalta.
“Joko sä unohdit sen yhden?”
“Ehkä.”
-
Tallibestikset
perustuu tarinaan Ne on aika ääliöitä molemmatMä olin silloin ihan hyvällä tuulella. Nana oli juuri ylittänyt elämänsä ensimmäiset puomit, ja hitto, että mä olin siitä ylpeä. Maailman paras poni oli vain todennut, että jaa, raidallisia esineitä hiekassa, ja pienen alkudraaman jälkeen loikkinut menemään kuin gasellit konsanaan. Musta tuntui, että se oli jo vähän kyllästynyt pelkkään sileällä työskentelyyn, kun irtohypytykselle maneesi oli vapaana kovin harvoin. Kiihisin innosta niin kuin Nanakin: esteponi se oli. Seuraavassa Joonaksen valkassa laitettaisiin puomit ehkä jo kannattimille, ja sitten olisikin vain mielikuvitus rajana.
“Sanni Juulia Jokela, susta ei kyllä tule ikinä yhtään mitään”, oli matikanmaikka ragennut vielä aamulla, kun mä olin eksynyt viikottaiselle koulupiipahdukselle, ja eksynyt vähintään yhtä rivakasti koulusta kotiin. Haistatin sille vitut. Haistattaisin sille vielä pidemmät vitut, kun se katsoisi lihava perseensä sohvaan juurtuneena olympialaisia homeisesta telkkaristaan, ja mä virnistäisin just sille haastattelussa, esteratsastuksen voittajana. Musta tulisi vielä vaikka mitä.
Tulisi, vaikka mä tällä hetkellä olinkin jumissa jossain Otsonmäellä mormoniyhteisön hartaana jäsenenä odottelemassa Eiran ja Hermanin lapsihäitä, jonne mua ei kylläkään kutsuttaisi. Harmi. Nanakaan ei pitänyt Eirasta vaan puhkui sieraimet suurina kuin härkätaistelussa konsanaan heti eloveenalettipään ilmestyessä näkyviin pinkissä tuulitakissaan. Joku uuvatti oli antanut sille sen konkelon suokkivarsan käsiteltäväksi, joten katsoin parhaaksi pitää vähän välimatkaa. Salee pääsisi irti kohta tai jotain.
Tarkastelin otsaryppyjään tiukasti kasvattanutta Eiraa päästä varpaisiin, kunnes siirsin katseeni siihen sen varjoon, Santtuun, joka koetti tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi. Hymähdin huvittuneena. Jonossa seuraavana tepasteli Herman, josta mä edelleen ihmettelin, miten se jaksoi hengata niiden kahden kanssa ollakseen kuitenkin melkein täysjärkinen.
“Miten menee?” se päätti sitten huikata ikään kuin tässä nyt oltaisiin oltu jotain tallibestiksiä kaikki neljä. Ehkä se sitä olisi halunnutkin.
“Eipä se teille kuulu paskaakaan”, mä puuskaisin, koska en nyt ihan oikeasti vain halunnut vaihtaa kuulumisia. Halusin, että ne olisivat vieneet sen honkkeliheppansa siitä oven suusta pois, että mäkin pääsisin talliin oman ponini kanssa. Halusin vetää röökin. Pliis.
Herman kohautti olkiaan jotain mutisten, ja vihdoin Eira ja Varjo häipyivät, vaikka se hevonen jäikin Hermanille — ehkä ne meinasivat tehdä kentällä vielä jotain. Pyysin Nanan liikkeelle, mutta Herman halusi vielä leikkiä Dr. Philiä tai jotain, ja pysäytti mut.
“Mikä sulla oikein on?”
Kohautin olkiani. Nana alkoi olla seisoskeluun jo melkoisen kyllästynyt, ja kuopi kaviollaan jäätynyttä maata.
“Mikä sulla on Eiraa ja Santtua vastaan?”
No esimerkiksi, öö, kaikki.
“Ne on aika ääliöitä molemmat. Kantsis sunkin olla enemmän Miskan ja muiden kanssa, eikä tollasten nössöjen”, vastasin Eiran puhetyyliä matkien, koska ihan kuin mua oikeasti olisi kiinnostanut, kenen kanssa Herman hengasi. Melkein aloin nauramaan, mutta Herman katsoi mua takaisin haudanvakavana. Ei vissiin tajunnut.
“Mä päätän ite, kenen kaa oon”, se tokaisi kuin kolmevuotias, ja häipyi. Ottipa vielä heppansakin mukaan! Pyöräytin silmiäni pojan poispäin kävelevälle hahmolle, kunnes me vihdoin päästiin Nanan kanssa turvallisesti sisälle. Laitoin sille samantien loimen päälle, koska poni vaikutti olevan vähän kylmissään kaikesta ylimääräisestä pihalla vitkuttelusta. Sinne se jäi iltaheiniensä kanssa tehden mulle hyvin selväksi, ettei enää kaivannut seuraa.
Kaivoin askin taskusta, ja asettelin yhden röökin huulieni väliin, jolloin se yksi kyömynenäinen tantta, joka oli päättänyt vittuilla mulle pari päivää sitten, katsoi mua silminnähden järkyttyneenä mustan hevosensa viereltä. Virnistin sille, livahdin nopeasti tien viereen tallin taakse ja räpläsin vanhaa sytkäriä, joka just ja just enää toimi. Kun kipinä vihdoin tarttui mun tupakkaan, kyykistyin tallin seinää vasten ja tekstasin Mäkiselle.
sanni: herman ja helmipuro alkaa olla turhan läheisiä
sanni: se menettää varmaan järkensä kohta
mäkinen: kui
sanni: ne puhuuki jo ihan samalla tavalla
mäkinen: paha paha
mäkinen: meillä olis käty
sanni: ton mä halusinkin kuullaLuin viestiketjun uudelleen hymyillen. Harvinaisen monta hyvää tarinaa oli alkanut juuri näin.
-
Se, jossa tallista löytyy jo toinen hiiri
Musta olisi ollut tosi kiva, jos tallilla olisi saanut edes hetken olla rauhassa. Joskus se oli onnistunut. Tyyliin superaikaisin aamulla, kun olin skipannut matikan tunnit ja Nana pääsi aamuheiniltään suoraan hommiin. Poni vihasi sitä yhtä paljon kuin mä vihasin koulua ja näytti nyrpeää naamaa aina seuraavan viikon, mutta aamu oli ehdottomasti parasta aikaa käydä tallilla.
Iltapäivä ei ollut. Hopiavuori oli varmasti ainoa paikka Otsonmäellä, jossa tunnettiin käsite neljän ruuhka. Maneesi oli ihan täynnä, joten ei toivoakaan, että siellä olisi voinut mitään tehdä. Kaiken lisäksi talli oli täynnä nuoria hevosia, jotka vaativat vielä ympärilleen tuplasti tilaa. Joku oli päättänyt myös hypätä siellä. Hullu. Kuulin jonkun kehuvan Töpseliä. Kuka helvetti nimeää hevosensa Töpseliksi??
Joten, Töpseleiden, jonkun typerän vuonohevosen ja mukahienojen puokkien ollessa tiellä mä olin vienyt Nanan huisin jännälle talutusretkelle metsään, kastellut mun Vansit ja farkut kilometrin korkuisessa lumihangessa ja koettanut pitää paikallaan pomppivan ponin, joka ei varmaan ollut koskaan nähnytkään niin pieniä polkuja, aisoissa. Olin yrittänyt muistuttaa punahallakkoa siitä, että se oli jo neljä, ja että meidän pitäisi mennä tällä kaudella ehkä ensimmäisiin kilpailuihin. Ei se ymmärtänyt.
Sitten mä olin linnoittautunut satulahuoneeseen toivoen, että kaikkien jo ollessa maneesissa kukaan tuskin eksyisi enää hakemaan otuksensa tavaroita. Nanan ruskeat nahkavarusteet olivat tätä nykyä enemmänkin harmaat kaikesta pölystä ja kurasta, joten oli jo korkea aika pestä ne. Ehdin juuri istua pesusieni ja satulasaippua käsissäni huteralle jakkaralle varoen sen särkymistä, kun ovi jo kävi. Huokaisin kuuluvasti, jolloin ovi nytkähti.
“A-anteeksi, että häiritsen”, joku sössötti oven raosta ennen kuin mä edes näin sen kunnolla. Ilman kovinkaan syväluotaavaa tutkimusta Hopiavuoressa käyvät ihmiset pystyi jakamaan kahteen ryhmään: nössöt ja oudot. Tämä oli kaiketi molempia.
Ovesta astui sisään joku poika. Ehkä mun ikäinen tai nuorempi. Vilkuilin sitä päästä varpaisiin kulmieni alta samalla, kun hinkkasin Nanan suitsia. Se näytti ihan eksyneeltä hiireltä seisoessaan siinä ovensuussa ryhti kumarassa ja kädet räpeltäen hermostuneesti toisiaan kuin ne eivät olisi tienneet, miten päin olla. Melkein harmitti, että sitä sen lajitoveria, Inaria, ei ollut näkynyt vähään aikaan.
“Niin? Oliko sulla jotain?” mä töksäytin lopulta, ja poika hätkähti.
“Fifin varusteet.. Ne on siinä..”, toinen aloitti epäröiden.
“Siis mitä? Kantsisko ehkä puhua ääneen, kun en mä kuule, mitä sä yrität inistä”, äyskäisin, jolloin se näytti siltä, että voisi minä hetkenä hyvänsä ruveta pillittämään.
“Fifin varusteet on sun takana”, poika henkäisi kuin viimeisillä voimillaan ja mä virnuilin:
“No niin, olipas taas vitun vaikeeta opetella puhumaan.”
Siirryin kuitenkin sen verran sivuun, että hiirulainen sai napattua vihreällä huovalla varustetun satulansa ja sen alapuolella roikkuneet suitset mukaansa, ja luikittua vähin äänin pois. Mä jäin miettimään, oliko se juuri sanonut Fifi. Poika, jonka hevosen nimi oli Fifi. Vai ratsastiko se jollain puudelilla?
Olin juuri siirtynyt puhdistamaan satulaa, kun ovi kävi taas.
“Onks sulla joku ongelma?!” Eira tiuskaisi mulle vihaisena kuin ampiaiset kesän lopussa.
“Ei, mutta sulla vissiin on. Eikä mua ihan hirveesti kiinnosta, että mikä”, myhäilin hymyillen.
“Älä enää IKINÄ puhu Santulle noin! Se on HERKKÄ!” blondi julisti kädet puuskassa.
“Kuka Santtu? Onks se joku sun poikaystävistä? Eiran haaremi se vain kasvaa. Otsonmäkeläisillä on outo maku.”
“Ei ainakaan niin outo, että joku haluais sut! Älä enää ikinä ees KATO Santtuun päin, tai saat turpaas!” Eira puhisi kiukuissaan.
“Pidä hyvää huolta hiirilaumasta”, mä sanoin ja heilutin ennen kuin Eira ehti paiskata oven kiinni. Toivottavasti Nana ei saanut siitä sydänkohtausta.
-
Ääliö
Silloin Nanalla oli huono päivä. Mä huomasin sen jo alkukäynneissä, kun se hirnui niin kovaäänisesti, varmaan tyypit Stadissakin kuulivat. Nanalla oli sellanen oripäivä, joita se aina välillä shown takia järkkäili. Vaikkei se edes ollut ori.
Pahinta oli, että mä odottelin Joonas Hopealinnaa saapuvaksi maneesille, koska meillä oli takoitus olla ensimmäinen kouluvalmennus, ja mun poni käyttäytyi kuin mikäkin porsas. Otin aika nopeasti ohjat käteen ja aloin asettaa Nanaa käynnissä suoralla uralla sisäänpäin, koska tiesin, että tekemisen keksiminen paransi tamman käytöstä yleensä huomattavasti.
Yleensä.
Joku kolisteli ovella tullakseen sisään ja Nana sai slaagit. Se teki äkkikäännöksen ja säntäsi maneesin toiseen laitaan kuin tykin suusta, vaikkei yleensä ollut ollenkaan säikky. Luojan kiitos mä pysyin kyydissä, koska samalla Eiran naseva nenä-ääni koki asiakseen päästä ulos.
“Kuulin juttua että mestariratsuttajalla olis tänään valmennus! Aattelin tulla kattomaan, josko tämmöinen alkeiskuski vaikka oppiskin jotain, mutta ainakin mun alla hevoset pysyy käsissä, niin en sitten tiiä”, tyttö ilmoitti ja istahti mukavasti katsomoon. Vilkaisin sitä kohti silmät sirrissä. Salee tuli tahallaan ilman viheltelyä ovesta ihan vaan, koska tiesi vain mun olevan selässä.
“Ole hyvä vaan. Suosittelisin valmentautumista sullekin, mutta teidän tankista päätellen ei isillä vissiin oo ihan hirveesti tota ylimäärästä rahaa kumminkaan”, kohautin sitten olkiani ohjaten Nanan takaisin työskentelemään. Annoin ponille napakasti pohkeita tehden selväksi, että mulle ei vittuiltu.
“Ei Uuno ole mikään–”
Eiran lause keskeytyi, kun mun valmentaja, mister Hopealinna, saapui paikalle (ja muisti viheltää maneesin ovella). Blondi näytti siltä kuin olisi päässyt taivaaseen ja oli ihme, ettei se rynnännyt pyytämään tyyliin nimmaria tisseihin. Sikäli kuin sillä edes oli sellaiset. Haltioitunut tyttö hiljentyi ja mä hymyilin tyytyväisenä. Kävelin Nanan kanssa keskihalkaisijalle.
“Moi”, Joonas tervehti meitä asiallisen oloisena ja tuli kättelemään. “Joonas Hopealinna.”
“Sanni”, mä vain totesin. “Ja Nana.”
Joku olisi voinut luulla, että mua jännitti. Ei jännittänyt. Nana oli ollut alkuun vähän tyhmä, mutten kokenut tarpeelliseksi pilata sitä vielä lisää turhalla hermoilulla. Juteltiin Joonaksen kanssa alkuun ihan perusjuttuja siitä, mitä me oltiin Nanan kanssa aiemmin sen elämän aikana touhuttu ja mitkä oli meidän tavoitteet.
“Joko te ehditte ottaa alkuhölkkää?” Joonas kysyi sitten.
“Hetken aikaa. Ponilla oli vähän omia kuvioita”, vastasin ja mulkaisin vaivihkaa Eiraa katsomossa. Se ei edes huomannut, vaan näytti about rakastuneelta.
“Menkää sitten vielä hetki vaan. Mä katselen vähän, miltä teidän meno näyttää.”
Komensin Nanan raviin, ja se lähti parin vastahakoisen peruutusaskeleen jälkeen liikkeelle yllättävän kivuttomasti. Jatkoin edelleen asettamista sisään toisella pitkällä sivulla, kun taas toisella puolella tein loivaa kiemuraa. Päätyihin tuli isot ympyrät. Keskityin erityisesti huolelliseen taipumiseen, koska no, taipuneena nyt on ensinnäkin hankalampi olla ääliö, ja toisekseen se oli tärkeää toimivan työskentelyn kannalta.
“Onpas sillä kivan iso ravi!” Joonas totesi heti alkuunsa. “Ota vähän puolipidätteitä, jotta tahti säilyy eikä se lähde kiirehtimään, just noin, hyvä! Älä anna sen pelleillä.”
Kokonaisuudessaan keskityttiin valmennuksessa aika perusasioihin. Tehtiin avotaivutusta ja väistöjä, joita me oltiin jonkun verran jo harjoiteltu Nanan kanssa, ja tiesin sen olevan niissä aika hyvä. Tänään asiat olivat kuitenkin toisin. Heti ensimmäisessä väistössä uraa kohti Nana ei varmaan ottanut ensimmäistäkään sivuaskelta vaan punki lapa edellä vääntyneenä ihan miten sattuu asentoon, johon en edes tiennyt hevosen pystyvän. Se jännitti myös valmentajan läsnäoloa, ja teki jotain sivuloikan tapaisia aina Joonaksen kohdalla.
“Ulkoavut, napakka ulkopohje ja takas töihin. Pidät sen kiireisenä, ettei se ehdi ajatella mitään muuta kuin sun ratsastusta”, Joonas ohjeisti mua, kun musta tuntui, että Nana räjähtäsi kohta.
Turhautti, jonka johdosta mun oma ratsastuskaan ei tosiaan ollut sieltä kauniimmasta päästä. Eira virnuili katsomossa omahyväinen virne naamallaan, ja huomenna varmaan koko Otsonmäki luulisi, ettei Sanni Juulia Jokela osannutkaan ratsastaa. Purin hammasta. Ei auttanut kuin ratsastaa tilanne paremmaksi, kyllä mä nyt sen tiesin.
Saatiin liioitelluilla ulkoavuilla ehkä kaksi onnistunutta väistöpätkää, mutta sitäkin enemmän hyviä vinkkejä Joonakselta tulevaan treeniin. Vakuutin sille, ettei Nana oikeasti ollut kovin hankala persoona — vähän vain oli hermostunut, jolloin katsoin Eiraa merkitsevästi.
Se irvisti takaisin, kolisteli pois katsomosta ja salee ryntäsi talliin kertomaan jokaikiselle kaiken. Sääli, että siltä jäi näkemättä, kun Joonas kehui loppuravien hyvää muotoa ja lennokasta askelta, ja sanoi, että kaikesta huolimatta oltiin varsin potentiaalisen oloinen poniratsukko.
-
Heei me kans!
Luokka 4
Sanni Jokela – Tigerlily http://10595.arkku.net/tigerlily -
Se, jossa mä löydän valmentajan
Mulla oli viime aikoina pitänyt kiirettä.
“Keskittyisit vähän vähemmän olemaan rasittava, niin jäisi aikaa ehkä muuhunkin tärkeään”, oli mun opettaja yrittänyt tokaista niin kovin vakuuttavasti, kun olin juossut sen viikon ainoalta tunnilta neljäkymmentäviisi minuuttia etuajassa lipettiin. Luokassa se sai aikaan vaatimatonta tyrskähtelyä. Eivät ne muuta uskaltaneet, sillä mut tunnettiin kyllä jo koko tällä alueella Jumalan selän takana: niissä yksissä bileissä pari viikkoa sitten mä olin oikeasti melkein lyönyt sitä yhtä muikkia, mutten ehtinyt, kun Herman oli jo vetäissyt mut mukaansa partsille viilentymään.
Ja jos ei muuta niin ne kaikki tiesivät sen, että mä en todellakaan ajatellut olla vähemmän rasittava, jos sillä oli mahdollisuus miellyttää yhtäkään opettajaa.
Tosiaan, rasittavien ihmisten lisäksi piti kiirettä myös ponin kanssa. Se oli täyttänyt neljä, joten ratsukoulutus piti ihan TOSISSAAN olla jo hyvässä vaiheessa, jotta kerittäisiin viisivuotiskaudella ehkä jo joihinkin kilpailuihin. Nanan omistaja kuumotteli mua valmentajajutuilla minkä ehti, vaikka mä koetin selittää mahdollisimman nätisti, ettei täällä susirajan takana helvetti ollut edes ihmisiä, saatika valmentajia.
Kunnes yhtenä ihanana maanantaiaamuna hörpin liian laihaa ja liian kylmää kahvia (se oli mutsin keittämää, sillä on aina oma take away-muki mukana niin kuin kaikilla turhan tärkeillä ihmisillä), pidin jalkoja pöydällä (koska mutsi vihasi sitä), ja selasin Googlea ihmeen toivossa. Ihmeen mä myös löysin, ainakin siltä musta tuntui, kun Hopealinna (miksi kaikki täälläpäin oli jotain hopeaa) ja sen nettisivut levähtivät näytölle.
Joonas Hopealinna oli kenelle tahansa itseään kunnioittavalle suomalaiselle hevostelijalle tuttu nimi. Ja mikä parasta, se piti majaansa ja talliansa metsikön mittakaavalla ihan naapurissa! Kolkanhovi itsessään ei sanonut mulle mitään, mutta joku Mäkisen kaveri kai asui siellä. Joka tapauksessa mä meinasin haljeta innosta, mikä oli melko harvinaista, enkä epäröinyt sekuntiakaan laittaa sille viestiä. Tai jollekin sen sihteerille se meni kumminkin, sillä oli varmaan sellainen. Realistinen, tavoitteellinen ja työinnokas, kuten tämä mestari itsestään oli kirjoittanut, oli juuri sellainen valmentaja, joka me Nanan kanssa tarvittiin valloittaaksemme parit hiekkakentät ensi kaudella. Mutsikaan tuskin laittaisi pahakseen maksaa muutamaa hunttia siitä, että mä tulisin olemaan vieläkin vähemmän kotona, jos se oli edes mahdollista.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten
Sanni Jokela.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten
-
Eira-parka, ymmärrän sitä täysin! Mutta melkein toivon sen puolesta sitä, että vanhempien energia tosiaan menisi sitten sen vauvan paapomiseen eikä (lähes) täysi-ikäis(t)en tyttärien holhoamiseen.
Ja vitsit, olisipa se karannut! Mä keksin kahdessa millisekunnissa niin hyvän tarinaidean sen jatkoksi. No, ehkä Eiralle itselleen parempi näin. 😀
-
Juuri ehdin Hermania kehua sen kivoista dialogeista, ja vaikka tämä tarina on kaikkea muuta, kehaisen samassa flow-tilassa tätäkin. Tämä tarina on vain aivan mielettömän KAUNIS. En ole oikeasti hetkeen lukenut näin kaunista kuvailua yhtään mistään, puhumattakaan siitä, että tilanteena on vuorokauden kaunein hetki eli yön pikkutunnit, ja herkkä kohtaaminen pienen eläimen ja ihmisen välillä. Voisin lukea tätä vain uudelleen ja uudelleen. Ihana.
-
Mä oon miettinyt Eetun kanssa täysin samaa, nimittäin viitaten tuohon Santtu-sävyyn! Se ei kuulosta yhtään siltä kuin mikään mun lukemani teinihahmo, vaan juurikin vähän jännittyneeltä, epävarmalta, vähän lapsenomaiselta ehkä. Eli no, Santulta. En myöskään osaa tätä paremmin kuvailla, enkä oikeastaan ole edes varma, tarkoitetaanko me Eetun kanssa edes samaa asiaa, mutta tämmöinen filis mulle jää näistä tarinoista 😀 Ja tykkään siitä, koska mun mielestä se tuo omalla tavallaan hahmonkin persoonaa esiin.
Ja mitä Eiraan ja Santtuun tulee, munkin mielestä ne ovat hyvä parivaljakko. Melkein toivon, että ne pysyisivät ystävinä, koska mun mielestä ne on tosi hauskoja kaikkine vastakohtineen eikä ne tarvitsisi mitään parisuhdedraamaa sotkemaan välejään. Mutta jään mielenkiinnolla seuraamaan, mihin niidenvälinen suhde kehittyy!
-
Olipas hauskaa ja virkistävää lukea sun kirjoittamana tarinaa, joka ei oikeastaan liittynyt Hermaniin lainkaan! Oot mun mielestä hyvä rakentamaan dialogeja ja etenemään tarinassa niiden kautta. Mulle joskus joku äidinkielenopettaja sanoi, ettei tarinat voi edetä pelkällä dialogilla, mitä aina olen ihmetellyt, koska hyvinhän tuo näyttää onnistuvan 😀
Mäkinen kyllä onnistui nyt ärsyttämään Sannia aika hurjasti. Mulla on suunnitelma tähän kuvioon liittyen, mutten oikein tiedä vielä, miten kirjoittaisin sille jatkoa. Kai pitäisi vain kirjoittaa. Mutta malta oottaa, mä vastaan sulle kyllä! 8)
-
Olispa mullakin mies, jolla olisi kriisisuklaavarasto. Mietin samaa kuin Eetu, että hauska toi kriiseily Alicen hiusväristä, josta Sonja on itsekin salaa haaveillut, koska se mielletään tosi paljon nuorten jutuksi (kuten ehkä myös räikeät hiusväritkin…). Erityisen hauskan siitä teki se, että hetkeä aiemmin Sonja kritisoi Hopiavuoren teinejä, mutta ei sitten loppupeleissä ole niin kaukana niistä kuitenkaan. 😀
-
Mahtavaa, että päätit jatkaa vielä 😎 Tykkäsin tästä tosi paljon, koska tässä oli kivasti Hermanin fiilisten kuvailua. Käytit myös Sannia hyvin onnistuneesti! Tolleenhan se tekee, pöllii juotavaa surutta ja ajaa mopollaan humalassa kuin se olisi ihan itsestäänselvää, eikä varmasti vie ketään kotiin ainakaan ennen aamua 😀 En tiedä toivonko, että Hermanilla olisi morkkis vai että ei olisi, mutta sen jätän sun päätettäväksi. Kirjoita äkkiä lisää!
-
Kiitos taas, että otit hyvällä! 😂 Vähän pelotti käyttää toisen hahmoa näin rohkeasti, kun en oo keksinyt mitään tapaa kommunikoida ja kysyä asiasta ensin, mutta halusin kovasti kirjottaa tästä.
-
Eih, mäkin sain kyllä kivat naurut tästä! :DD Hello on niin symppis hahmo omalla tavallaan ja omassa hölmöydessään.
Eniten tykkäsin tässä siitä, ettei tätä tarinaa kerrottu päähenkilöiden näkökulmasta. Sait ovelasti ujutettua tähän Eetun mukaan kertojaksi, jolloin tekstiin avautui aivan uusi ulottuvuus, ja jolloin tämän kertojan ajatuksia ja mielipiteitä sai myös sanottua päähenkilöiden repliikkien lisäksi. Jokaisen hahmon tunnetila välittyy niin hyvin, vaikka tällaista pakettia voisi olla vaikeakin pitää koossa.
-
Yritin etsiä tätä tarinaa, kun luin Eiran tekstin, mutta enpä tajunnut täältä sitten katsoa ennen Noan kommenttia! No, kommentoidaan sitten edes nyt.
Sonja on kyllä aika terävä sanoissaan näköjään myös 😅 Ja varmasti myös yksi Eiran idoleista tätä nykyä. Mä oon ihmetellyt samaa, että miksi Eetu ei ole sanonut Sannista mitään, mutta luulen, että koska ne eivät ole ihan hirveästi tekemisissäkään, ei ole tullut edes tilaisuutta. Ja ponistaan Sanni kuitenkin huolehtii parhaalla mahdollisella tavalla, mikä taitaa Hopiavuoren isännälle olla melko painava asia vaakakupissa myös. Ehkei se halua uskoa, että Sanni olisi oikeasti sellainen, mitä puhutaan? 🤔
Sekaannu ihmeessä jatkossakin teinidraamaan! Hauskaa, että muutkin saa näistä jutuista uutta pontta kirjoittamiseen ja erilaisia tekstejä aikaan.
-
Superkiva hyvänmielen tarina! Tykkään Agnesista sen kuvauksen perusteella hahmona tosi paljon, ja odotan, millaisia ihmissuhteita se saa täällä solmittua vahvan luonteensa kanssa, erityisesti siellä viinilasillisen äärellä. Ainakin Sonjan ja Noan kanssa näyttää sujuvan.
Oli mukava huomata, miten paljon käytit muiden hahmoja ja hevosia tässä. Mulle se on ollut vähän haasteellista mun hahmon takia, joka ei tyyliin muista kenenkään muiden nimeä kuin Hermanin ja Eiran, koska sitä ei vaan kiinnosta, mutta koetan tsempata, jospa saisin Agnesin mukaan jonnekin rakoon myös 8)
-
Tervetuloa Hopiavuoreen ihan ensiksi!
Nirri on niin söpö, siis mä en kestä. Ja toi teidän vaaleanpunainen teema, voi juku. Saitte musta fanin heti! 😀
Tarinasta tykkäsin myös! Tässä oli tosi sujuvaa kerrontaa ja hauskoja sanavalintoja sekä lausahduksia, jotka tekee tekstistä aina elävämmän. Sait myös Serenan persoonaa esiin niin hyvin, että siihen on melko helppo tarttua omissa tarinoissa. Odotan innolla, mitä Nirrin kasvattamisesta aikuiseksi tulee! Ehkä Serena ja Sanni voi joskus jakaa toisilleen jotain vertaistuen tapaista nuorten hevosten suhteen.
-
1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
– Siltä, että mun on ihan pakko saada kahvia ja tupakka, vaikka naapuri katsookin mun aamuisia istuskeluja pihalla aika helvetin pahalla. Kerran se soitti mutsille, ja mutsi käski mun polttaa tupakat jatkossa takapihalla. En kuunnellut.2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
– Oonko mä edes ihminen aamuisin? Epäilen.3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
– Varmaan kesä, koska mopo kulkee silloin.4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
– Mä kuuntelen musiikkia koko ajan — ja aina täysillä. Paitsi tallilla en.5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen media parissa?
– Ehkä pari. Ei nyt ihan hirveesti jaksa kiinnostaa horojen naamat instassa.6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
– Nana ja mopo. Ja tupakka.7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
– Voinko vastata otsonmäkeläiset? Vaikka ihme kyllä niitä vissiin on enemmän kuin yksi.8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
– Mä en pelkää mitään.9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
– Ei meillä syödä jouluruokia. Mutsi aina häipyy sen veljen perheen luo viikoksi, joten mä vedän yleensä pitsaa. Vastaan siis jauheliharoiskeläppä.10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
– Mulla on kuulemma lukihäiriö, joten salee en. Varmaan menis m ja n sekasin tai jotain.11. Pidätkö saunomisesta?
– Vihaan.12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
– Saamisesta, en oo kai koskaan antanut lahjoja.13. Aiotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
– En, enkä ymmärrä, kuka jaksaa, koska kukaan ei muista niitä kuitenkaan enää helmikuussa.14. Kuuluuko ananas pitsaan?
– Pitsaan kuuluu tomaattikastike, juusto ja jauheliha. Ei vitussa mikään ananas.15. Miten vietät joulusi?
– Mee nyt vittuun näiden joulukysymysten kanssa, voisko sekin jo olla ohi?? -
Nauratti ehkä vähän luvattoman paljon 😀 Ihanaa ja sujuvaa dialogia ja hyvin etenevä rytmi tässä tarinassa.
-
Voi jessus, kun sä olet hyvä kirjoittaja! Ihan tosta noin vaan tulee tarinaa teinitytöille, pikkulapsille ja aikuisille miehille. Tunnustus: mulla ei ole ikinä ollut edes mieshahmoa sen takia, etten vaan tiedä, kuinka niillä kuuluu kirjoittaa, mutta ehkä pitää joskus astua omasta mukavuusalueesta yli.
Komppaan Outia siinä, että ajoittain oli todella häiritsevää lukea tämmöistä tekstiä, mutta piti vain palauttaa mieleen, että hahmo todella on vasta viisi. Toinen tunnustus: en tykkää lapsista, enkä varsinkaan osaa olla niiden kanssa, joten ehkä silläkin on jotain tekemistä tämän tuntemuksen kanssa. Mutta tarinallisesti tykkäsin tästä kovasti. Jäin ehkä miettimään, olisiko ehkä vielä helpompaa lukea Arielin tarinoita, jos ne olisivat kirjoitettu kolmannessa persoonassa — toisaalta silloin persoona on vaikeampi saada samalla tavalla esiin.
