Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aivoton on huoleton
Ihmisaivot ovat kyllä todellinen kirous, ainakin kello kolmelta yöllä. Erityisesti niinä hetkinä, kun makaa selällään sängyssä hitaasti kirkastuvan aamunkoiton tulviessa sisään ikkunasta. Kun uni ei vain tule ja tajuaa pian, ettei nukkumisesta kuitenkaan tulisi enää mitään. Sitä oikein yllättyy, mitä kaikkea aivot keksii päänmenoksi niin myöhään.
Pohjaton yksinäisyys. Se iskee aina ensimmäisenä, kun tajuaa olevansa hereillä siihen aikaan. Kun toinen nukahtaa ja vaipuu uneen, tulee pakostakin sellainen tunne, että on yksin. Onhan se toinen ihminen mielen toisella puolen, tietämättömänä ympäröivästä maailmasta. Hitto kun silloin kadehtiikin niitä, jotka ovat päässeet siihen tilaan. Ei tarvitsisi olla yksin niiden piinaavien ajatusten kanssa, jotka kohta valtaisivat pään. Jopa sellaisen tyypin kuin sen rasittavan Eiran seura kelpaisi siinä vaiheessa. Joku, joka särkisi sen tuskaisen hiljaisuuden.
Tajunnanvirta alkaa. Yhtäkkiä muistankin jokaisen pienen yksityiskohdan kuluneesta päivästä. Sillä ei ole väliä, onko se hyvä vai huono yksityiskohta, ne kaikki sekoittuvat päässäni hidastetuksi filmiksi. Pakottavat minut käymään ne läpi yksitellen, huomaamaan jokaisen virheen sanoissani ja teoissani. Tervehdinkö Eetua sittenkin liian suorasukaisesti, jonka vuoksi saatoin kuulla hivenen ärtymystä hänen äänessään? Olinkohan istunut liian rehvakkaasti siihen kuistin tuolille, ja nyt koko Hopiavuoren väki ajatteli, että nyt se Stenforsin Sebastian luulee omistavansa koko paikan, kun pääsi vähän rapsuttamaan Hellon ylläpitoruunaa. Ehkä olisin voinut hyväksyä sen Eetun kahvikupillisen, ettei hän ajattelisi, että olin kiittämätön idiootti, joka ei edes ilmaista kahvia kelpuuttanut. Yhtäkkiä tajuan, että olen jälleen pilannut yhden hyvän päivän ajattelemalla.
Mielikuvat yläasteelta, kun joku luokan pojista hieroo pureskeltua purkkaa vaatteisiini samalla kertoen, miten rumalta naamani näyttää pulpetin takaa. Silvotut ulkokenkäni, jotka joku on piilottanut yläkerran portaikon alle. Avuton ja ujo poika painettuna seinää vasten. Hetkeksi mielikuva samenee ja muotoutuu lukion kemianluokaksi, valmistaen minua muistoon, jonka luulin jo unohtaneeni. Punaruskeatukkainen poika luokan peräpulpetissa, raapustamassa jotakin pulpetinkanteen ja ranteeseensa. Ne eivät ole kemian yhtälöitä. Rehtorin kanslia, itkuinen äiti koulun hiekkakentällä. Hyvin pian muistot muuttuvatkin vain sameaksi sotkuksi, josta on mahdotonta sanoa yhtään mitään. Eikä niistä oikein haluaisikaan sanoa mitään. Jotkut niistä asioista on vain parempi pitää omana tietonaan.
Yleensä tässä vaiheessa aivoni tarjoavat kahta vaihtoehtoa: joko olen vihdoin onnistuneesti uuvuttanut itseni uneen tai olen pahentanut tilannetta entisestään. Hyvin usein tapahtuu se jälkimmäinen. Uupuminen. Se kun ei enää jaksa ajatella vaan tahtoo vain pois. Se pettymys, kun tajuaa, että tässä sitä vielä ollaan, hengitetään kuten aina ennenkin. Viimeistään tässä vaiheessa löydän itseni itkemästä pehmokoiraani vasten, sitä jonka äitini joskus osti minulle ollessani kahdeksan. Vielä kaksikymppisenäkin se käy hyvin kuuntelijasta, jolle vuodattaa kyyneliään ja ajatuksiaan. Oikeastaan koko sänkyni on vuorattu erilaisilla pehmoleluilla juuri näitä öitä varten. Niistä saa sen verran lohtua, että jaksaa odottaa seuraavaa päivää. Jaksaa ylläpitää toivoa, että paremmat ajat koittaisivat kyllä. Kunhan osaisin vaan päästää menneistä jo irti. Olla vapaa niiden kahleista.
Mutta sen aika ei ollut tänäkään yönä.
//Mua häiritsee ihan hirveästi, että kirjoitin vahingossa kaksi synkempää tarinaa peräkkäin. Jotenkin tulee vaan sellainen olo, että maalaan Seben elämästä ihan sysimustaa angstia jossa ei ikinä tapahdu mitään hyvää 😀 Lupaan, että seuraavat merkinnät on sitten oikeasti jo hauskoja ja antavat tilaa Seben luonteen valoisammalle puolelle!
-
Laitumellelasku 22.6
Jännitys ilmassa kohoaa
kun hevoset laitumelle janoaa
Vaan täytyypä hetki vielä odottaa
ennen kuin vapaus koittaaRiimunaruja, puhetta, kavioita
ei laitumellelaskua mikään voita!
Vaan mitä nyt oikein tapahtuu
kun Tiitus tyhjään käteensä havahtuu
Voi ei, missä Bee?Varsa hyppii, juoksee menemään
ei se jaksanut odottaa enää!
Tiitus-raukka perässä laukkaa
kun orivarsa ruohoa tallipihan naukkaaMuut hevoset tilannetta seuraa
ihmetellen tuota pikkukersaa
Kärsimättöminä steppaavat ja hirnuvat
vehreälle laitumelle jo kinuvatEetu hermonsa menettää
Hellon Tiituksen perään lähettää
Voi turkanen noita hevosia
kun keksivät aina tepposia!Vartti mennä matelee
kun kaikki Beetä odottelee
Joku perältä huutelee
että sieltä ne nyt tulee!Pieni orivarsa Bee nyt kiinni on
sitä niin kauan odotettu on
Vaan eivät taida muut tietääkään
mitä Beellä on vielä mielessään…//Meni vähän viime tinkaan tämä mun suoritus 😀 Mutta tämä runo kuvailee Been omaa pikkushowta laitumellelaskun aikana. Toivottavasti ei haittaa vaikka Beestä olikin jo kirjoitettu yksi suoritus!
-
Kuin etanalla ratsastaisi
Hiekkapöly alkaa jo tunkeutua keuhkoihini asti, kun ravaan Skotilla kolmatta kierrosta kentän ympäri. Takamusraukkani huutaa armoa Skotin isojen raviaskelien välissä, eivätkä surkeat kevennysyritykseni auta asiaa lainkaan. Tuntuu kuin ratsastaisi jättimäistä, pomppivaa etanaa. Joudun oikaisemaan silmälasejani vähän väliä, kun ne pompahtavat ylös nenältäni. Vilkaisen hermostuneesti kentän nurkkaan, jossa seisoo Hello katsellen mun ja Skotin räpellystä. Olisinhan mä osannut ratsastaa ilman toisen aikuisen valvontaakin, mutta pitkästä ratsastustauostani johtuen halusin varmistaa, etten mä nyt tyrisi mitään Skotin kanssa. Pitihän Hellon nyt herranjumala tietää, minkälaisen tohelon se oli ylläpitohevosensa selkään päästänyt. Ensimmäinen ratsastus uudella tallilla olisi tehtävä esimerkillisesti, ettei mua heti potkita ulos ja työnnetä takaisin ratsastuskoulun aloittelijakurssille. Mutta mitä enemmän aikaa vietän Skotin selässä, sitä varmemmaksi muutun. Eihän tämä ori nyt hassumpi ole, vaikka vähän hidasaivoinen kylläkin.
”Hyväältähän tuo näyttää, turhaan noot huolissas”, Hello toteaa ja väläyttää ystävällistä hymyään minua kohti. Vastaan hymyyn irvistyksellä johtuen siitä, että reisilihaksiani kivistää ja meidän on pakko hidastaa käyntiin. Hello näyttää tekevän jo lähtöä kentältä ja joudun huutamaan hänen peräänsä.
”Ootko varma, että mä nyt pärjään Skotin kanssa tuolla maastossa?” Kuten tavallista, en luota omiin vaistoihini sitten pätkääkään. Kaikki ne kerrat, kun niin tein, päättyivät katastrofaalisesti tai vähintäänkin huonosti. Hello ei kuitenkaan vastaa, vaan hymyilee taas ja katoaa talliin. Huokaisen raskaasti ja silitän Skotin kaulaa. Tyypillistä Helloa. Ei se ihan niin justiinsa ole, jos mä nyt vähän putoan johonkin ryteikköön ja vähän katkon luitani, koska meidät lähetettiin keskenämme maastoon. Lohdutan itseäni ajatuksella, että ehkä tämän voi ottaa vastaan eräänlaisena haasteena. Ja sitä paitsi, onhan Skotti kuin iso etana allani enkä ole koskaan törmännyt uutiseen etanasta, joka juoksisi tuhatta ja sataa metsikön poikki.Taitaa olla sanallisesti väärin kutsua meidän lenkkiämme ’maastoreissuksi’, sillä oikeastihan me vain kierretään tarhoja ympäri. En luota surkeaan suuntavaistooni, ala-asteen suunnistuskilpailut olivat jo tarpeeksi järkyttäviä. Skotti ei kyllä näytä olevan moksiskaan, vaikka joutuukin tyytymään tylsään reittivalintaani. Sen käynti on melkein yhtä töksähtelevää kuin ravikin, mutta siihen kyllä tottuu ajan myötä. Aurinko on jo ehtinyt piiloutua pilvien taakse, ja viileä kesätuuli hyväilee poskiani lempeästi. Tuntuu niin mukavalta olla taas hevosen selässä. Erityisesti Skotin selässä. Ori huokuu rauhallisuutta ja kiireettömyyttä. Se nappaa mukaan tarhan kulmalla kasvaneen ruohotupon ja jatkaa löntystelyään eteenpäin. Skotti taitaa osata nämä reitit jo ulkomuistista.
Onnekseni Skotin ensimmäisen ratsastuksen aikana ei tapahtunut mitään mielenterveyttäni järkyttävää. Olin jo ennen ratsastusta varautunut vähintään maanjäristykseen, mutta turhaa huolehtimistahan se oli kuten aina. Skotin ohittaessa maneesin parkkipaikan alan jo harmitella, että olin epäillyt tätä karvaista kaveria niin paljon. Eihän se selvästi tekisi pahaa kärpäsellekään. Minä vain satun nyt olemaan sellainen huolehtija. Juuri se tyyppi, joka miettii etukäteen kaikki ne asiat, jotka voisivat mennä pieleen. Ehkä minulla ja Skotilla onkin loppujen lopuksi jotain yhteistä.
-
Happamia sanoi Sebastian tytöistä
En ole koskaan myöntänyt olleeni katkera niille tyylikkäille ja lihaksikkaille Seinäjoen jätkille. Niille, joiden ei tarvinnut edes kissaa sanoa, kun koko kaupungin tyttöpopulaatio jo juoksi kilpaa niiden luokse. En myöskään ole koskaan ollut katkera siitä, että olin itse teininä enemmänkin katulapsen kuin lukioikäisen miehenalun näköinen, eikä yksikään luokkani tyttö suostunut edes kahville kanssani. Ehei, en minä ole ikinä katkera. Ainakaan joka sekunti.
Se oli toinen lukukauteni Seinäjoen lukiossa. Olin oikeastaan jo saanut tarpeekseni siitä paikasta ensimmäisen vuoden jälkeen, mutta minkäs teet kun lähellä on vain yksi sellainen lukio, jonne minun keskiarvollani pääsi. En oikein sopinut joukkoon siellä. Kaikki sen lukion pojat olivat joko varakkaita ja tyylikkäitä tai suosittuja, puhtaita ääliöitä. Minä en ollut kumpaakaan. Rupuinen pojankloppi, joka vain yritti epätoivoisesti suorittaa välietappinsa ylioppilaana. Seinäjoen tytöt taas… pakkohan se on myöntää, että Seinäjoen tytöt ovat upeita. Tai ainakin mun lukioni tytöt olivat. Mutta niissäkin oli vähän samaa vikaa kuin pojissa; oli niitä hyvännäköisiä (ja varattuja) tyttöjä, ja sitten niitä fiksuja Einsteinin tyttäriä, jotka eivät huolineet seuraansa minunlaistani keskiverto-oppilasta. Kyllä siinä alkaa jo vähän katkeruus kasvamaan, onhan lukio nyt sentään nuoruuden kulta-aikaa, bileitä ja kaikkea!
Kuitenkin kaikkein katkerin muisto juontaa juurensa toisen lukiovuoteni kevättalvelle juuri vanhojentanssien aikoihin. Olin jo seuraillut niistä syntynyttä hälinää jonkun aikaa, ja vaikka en alunperinkään suunnitellut ottavani osaa tapahtumaan, olin salaa katsellut mahdollisia pariehdokkaita. Ja olikin yksi tyttö 15B -ryhmästä, joka piti minua ihan kivana tyyppinä. Olimme jutelleet pariin kertaan ruokalassa ja istuneet vierekkäin ruotsin kursseilla, mutta sen kummempia en ollut saanut aikaan meidän välillemme. Aika säälittävää 17-vuotiaalta, jos saan sanoa. Sanotaan tyttöä vaikka nyt Miljaksi, se tästä vielä puuttuisi, että joku lukiotuttu tunnistaisi tytön ja alkaisi kiusata minua menneisyyden haamuista!
Kuten aiemmin sanottu, Milja ja minä olimme puolituttuja koulukavereita. Koska olen enemmänkin seuraajatyyppiä, olin sattumalta kuullut hänen intoilevan vanhojentansseista muutaman muun tytön kanssa käytävällä. Valitteli, kuinka hänellä ei ollut paria tansseihin. Vielä lukioikäisenä olin suhteellisen avoin ihmiskontakteille, joten aloin suunnitella pyytäväni Miljaa parikseni heti seuraavana päivänä ruotsintunnilla. Valvoin koko yön kuumeisesti miettien, miten saisin kuulostettua vakuuttavalta ja itsevarmalta. Selasin jopa internetin foorumipalstoja hakusanoilla ”kuinka pyytää tyttö tansseihin” ja ”kuinka hurmata nainen”. Hetken harkitsin jo soittamista ennustajatelevisioon tietääkseni, oliko minulla mitään mahdollisuuksia hänen suhteensa.
Sinä aamuna laitoin ylleni parhaimman paitani; se oli tummanpunaruutuinen, pitkähihainen kauluspaita, jossa oli mustat napit. Se oli aina ollut lempipaitani, mutta olin säästellyt sitä vain erityistilanteisiin kuten sukujuhliin ja sen sellaisiin. Nyt oli ensimmäinen kerta, kun se pääsisi oikeaan käyttöön. Sotkuisen, punaisen hiuspehkoni olin kammannut siististi taakse ja olinpa uskaltautunut vähän hiusgeeliäkin niihin laittamaan. Jalkaani vedin tiukat, mustat pillifarkkuni ja mustavalkoiset tennarini. Tyylikkäät aurinkolasit vielä päähän ja minusta kehkeytyisi lukion uusi vastustamaton hurmuri, jonka tanssiaispyyntöä Milja ei edes harkitsisi hylkäävänsä. Itsevarmuutta puhkuen hyppäsin pyöräni satulaan, ja poljin kohti Seinäjoen lukiota, oman Tähkäpääni linnaa, josta hänet pian tulisi pelastamaan hänen ikioma Sebastian-prinssinsä.
Kuitenkin heti aulaan päästessäni sain tuntea nahassani erikoisen pukeutumiseni keräämän huomion. Pari poikaa luokaltani tuijottivat minun suuntaani ennen kuin taittoivat sormensa tötteröksi suunsa eteen, ja pian käytävällä alkoivat kaikua kymmenet homokommentit. Olin toisaalta jo tottunut siihen lukion ensimmäisellä, koska joku oli saanut vihiä biseksuaalisuudestani ja ajatteli sen olevan joku mehukas juoru koko koululle levitettäväksi. Mutta tähän en ollut varautunut.
”Hei tytöt, tiesittekö että Stenforsin Sebastian on ihastunu meidän historianopettajaan! Mikä hintti!” Joku huusi käytävän toiselta puolen. Kauhukseni tunnistin tuon äänen, ja toivoin sen olevan vain harhakuvitelmaa. Mutta ei, siitä ei voinut tietenkään erehtyä.Huomasin tuijottavani Miljaan, joka vuorostaan virnisteli minua kohti voitonriemuisesti. En ole helposti loukkaantuvaa tyyppiä, mutta kun kuulee potentiaalisen tanssiaisparinsa möläyttävän jotain tuollaista koko koulun edessä, kyllä se kirpaisee aika syvältä. Kuten arvata saattaa, ne tanssiaishaaveet päättyivät siihen, ja piilouduin ruotsinluokkaan pakoon sitä painostavaa hiljaisuutta, joka käytävällä nyt leijaili Miljan letkautuksen jälkeen. Heitin ruotsinkirjani pulpetille aggressiivisemmin kuin oli tarkoitus ja mumisin liutan alamaailman kirouksia itsekseni. Luokkani tunnetuin nörtti, Viljami, oli istumaisillaan viereeni, mutta kohdatessaan varoittavan katseeni hän tuli toisiin aatoksiin ja asettui luokan peräpulpettiin.
Sen päivän jälkeen päätin, etten enää koskaan yrittäisi miellyttää yhtäkään naista, ainakaan seuraavaan sataan vuoteen. Enhän minä olisi edes halunnut mennä mihinkään tylsiin vanhojentansseihin aikaani tuhlaamaan. Tyttöjen seurassa oli varmasti vain kuolettavan tylsää, kun ei ne halunneet ikinä pelata Xboxilla Minecraftia tai Call of Dutya. Ja pakkohan se on myöntää, että herra Kuusakoski ei todellakaan ollut pahannäköinen nuoreksi historianopettajaksi.
-
Pienen hetken
Löydän itseni jälleen kaartamasta tummansinisen Hondani Hopiavuoren yksityistielle. Auton stereoissa jumputtaa Nickelbackin uusin albumi. Auringonlasku tallin yllä on värjännyt tallipihan oranssinkeltaiseksi. Kello on jo reilusti yli kahdeksan illalla, mutta en vain kyennyt jäämään kotiin. Taavikin oli vain nuokkunut sylissäni, kun katsoimme yhdessä televisiota. Niin, kuka oikeastaan edes viettää lauantai-iltaa katsoen Netflixiä lemmikkihiiren kanssa?
Komea kesäilta on selvästi houkutellut porukkaa ulos, koska Eetun kotitalon kuistilla näyttäisi käyvän aikamoinen säpinä. Vilkutan ihmisjoukolle ikkunalasin takaa ennen kuin käännyn Jussin tallin edessä olevalle parkkipaikalle. Olin jo varautunut tallin olevan kiinni näin myöhään, mutta tämä Hopiavuori nyt onkin aivan omanlaisensa maailma. Astuessani ulos autosta kuulen kuistilta tulevaa vaimeaa musiikkia ja kahvikuppien kilinää. Mieli tekisi mennä mukaan, mutta samalla kuitenkin haluisi olla omassa rauhassaan. Ujouden kiroukseksi sitä kutsun. Sitä kun haluaa vain seurata vierestä, mutta samalla jokin pieni ääni sisällä kertoo että mitä jos, mitä jos siitä tuleekin oikeasti kivaa. Jätän sen pienen äänen huomiotta ainakin aluksi, koska tallissa odottaa Skotti ja sitähän varten minä tänne tulinkin.
Tallin viileä ilmavirta virkistää kasvoja mukavasti. Osa tallin hevosista on tuotu sisälle yöksi, Skotti mukaan lukien. Orin suuri pää erottuu joukosta heti sen työnnyttyä ulos karsinasta, se on huomannut tulijan ja tuijottaa mun suuntaani jähmettyneenä. Helpottuneena nojaan karsinanoveen ja silitän Skotin lämmintä kaulaa. Eipä se näytä paljoa murehtivan maailmasta.
”On varmaan helppoa olla hevonen. Ei tarvii miettiä maailmankulkua, ja sun pahin painajainen on se, että aamupala tulee viisi minuuttia myöhässä”, hymyilen ja katson Skotin tummiin silmiin. Ihan kuin se ymmärtäis. Kai hevosilla jonkunlainen myötätunto on, vaikka tiede sanois mitä. Skotti vaan pärskähtää vastaukseksi. Eihän se tieteestä tiedä yhtikäs mitään.Joku vanha tallilainen oli esitellyt mulle tallia aiemmin aamulla, mutta kiitos hyvän nimimuistini en edes muista sen nimeä. Sellaista se on mun kanssani. Muistan yksityiskohtaisesti kaiken muun turhan, mutta nimien muistaminen ei luonnistu. Onneksi satulahuone nyt ei kovin piilossa ole, joten sinne löytää minunlaisenikin pölvästi ilman henkilökohtaista avustajaa. Etsin käsiini Skotin harjakorin ajatuksena vaan hengailla ja vähän tutustua toisiimme. Karsina vaikuttaa nyt kovin pieneltä, kun olemme molemmat tunkeutuneina sinne. Skottipa vaan ei siitäkään näytä välittävän, vaan ottaa mieluusti vastaan hierojanpalveluni. Onneksi tässä hetkessä oli vain minä ja Skotti. Skotin läheisyys istutti minuun rauhan. Skottia harjatessa saakin kurotella oikein olan takaa, että yltää harjaamaan hevosen läpikotaisin. Mielessä pyörii kauhukuvat Skotin mutakuorrutteisesta karvapeitteestä kuumana kesäpäivänä. Kyllä sekin päivä meille vielä koittaa ihan varmasti.
Käytettyäni vähintään puoli tuntia Skotin harjaukseen päätän, että kyllä sitä nyt on pakko mennä kahtomaan, mitä siellä kuistilla tapahtuu. Skotti näyttää pettyneeltä harjauksen loputtua, ja tönäisee mua kyljestä vaatien lisää. Rapsutan oriin säkää ja sen pää alkaa heilua holtittomasti ylös ja alas kuin keinuhevosella. En voi lakata nauramasta, kun sen alahuulikin lerppuu tuolla lailla. Vekkuli kaveri tämä Skotti.
Eetun kotitalo on onneksi ihan tallin vieressä, joten välimatka ei ole pitkä. Kuistille on hinattu niin monta tuolia, että niistä on muodostunut labyrintti talon oven eteen.
”Iltaa mieheen!” kuuluu Eetun ääni jostain puheensorinan keskeltä. Heti sen jälkeen koko porukka sitten hiljentyykin hetkeksi ja kääntyy katsomaan mua. Tunnen, kuinka epämiellyttävä tunne valtaa kehoni hitaasti päästä varpaisiin. Mä niin INHOAN olla huomion keskipisteenä.
”Moro vaan”, vastaan kömpelösti ja istun lähimmälle vapaalle tuolille. Mä olen vähän sellainen tyyppi, joka ei mielellään lähde etsimään parempaa paikkaa ihmisjoukon keskeltä vaan tyytyy siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon. Viereisissä tuoleissa istuu kaksi naista, jotka näyttävät kumman samannäköisiltä. Ne oli varmaan esitelleetkin itsensä mulle aiemmin, mutta kuten sanoin, nimimuisti ei pelitä mulla.Kuisti tosiaan on täynnä ihmisiä. Eetu tarjoaa kahvikupillista, mutta kieltäydyn kohteliaasti. En ole kahvimiehiä. Enemmänkin vesimiehiä. Siis en tarkoita horoskooppia vaan siis ihan oikeaa vettä. Tykkään juoda vettä janooni. Vedensekaiset ajatukseni kuitenkin keskeyttää hento tytön ääni, joka tulee aivan korvani vierestä.
”Moi!”
Tuijotan äänilähdettä hämmentyneenä ennen kuin tajuan, että se on toinen niistä tytöistä, jotka istuvat vieressäni. Tämä minun puhuttelijani on nuori, blondit hiukset on vedetty sotkuiselle nutturalle ja siniset silmät vilkuilevat minua sädehtien.
”Hei vaan.” Yritän kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä, kun samalla yritän muistaa, mikä hänen nimensä taas oli.
”Mä oon Eira”, tyttö sanoo tarmokkaasti. ”Sä olet se Skotin uusi hoitaja eikö?”
Nyökkään myöntävästi, edelleen hämmentyneenä koko tilanteesta, mutta ehkä vähän myös helpottuneena. Ihmisjoukon keskellä ei ole niin kiusallista istua, jos on joku, jonka kanssa jutella.
”Näin on. Sebastian.” Tunnen tarpeelliseksi esitellä itseni siltä varalta, että Eirallakin on minunlaiseni surkea nimimuisti. Aivoni pakottavat jatkamaan keskustelua jollakin lailla, mutta onnekseni Eira tekee sen puolestani.
”Niin ihanaa nähdä uusia täällä!” Eira madaltaa ääntänsä ennen kuin jatkaa. ”Jotkut vanhat tyypit täällä on jo niin noloja, ettei niiden kanssa kehtaa ees näyttäytyä tallin ulkopuolella! Kerroinko mä jo sulle siitä meidän Helsingin reissusta? Siis ihan kauheeta! Ja ootko muuten kuullu siitä, kun Hello nolasi mut ampumaradalla? Siis sun pitää kuulla KAIKKI!”
Inho ja kiukku suorastaan ampaisevat hänen suustansa sanojen muodossa enkä osaa tehdä muuta kuin kuunnella. Eihän tuollaiselle teiniraivolle uskalla oikein pistää vastaankaan tai pyytää lupaa poistua.Jään siis kuuntelemaan Eiran kauhukertomuksia loppuillaksi siihen samaiselle kuistin tuolille, samalla kun aurinko laskee hitaasti tallin taakse.
-
Kännissä vara parempi
Olihan se perjantaiyö toki upea. Valoja, ruokaa, juomaa, tanssia, musiikkia, naisia, miehiä. Jyskyttävä musiikki taustalla, kun sulla on edessäsi liuta skumppalaseja tarjottimella ja kainalossa pari mimmiä lepertelemässä korviin. Mutta kyllä se vaan niin on, että ahneella on p*skainen loppu, kuten vanha sanonta menee.
Tavallisesti en ikinä suostuisi menemään kotia pidemmälle, mutta niin se ryhmäpaine vaan toimii. Ja ehkä se pieni ja kiltti puoli Sebistä halusi näyttää, että uskalsi tehdä muutakin kuin istua kotona ja katsoa Netflixiä. Tai ainakin yritti.
Se taisi olla perjantai-ilta toukokuussa, minä tuore 18-vuotias nuorukainen menossa juhlimaan tätä suurta täysi-ikäisyyden päivää. Juhlimaan sitä koitunutta vapautta ennen kuin vaipuisin epätoivon ja itsesäälin mustaan aukkoon, jonka aikuisuus toisi tullessaan. Pari kaveria mukaan, korillinen halpaa Viron viinaa ja nokka kohti Seinäjoen baarikatuja. Forever young -meininkiä.
Tietysti siinä ajomatkallakin tuli jo siemailtua hieman kuohuvaa, jokainen enemmän tai vähemmän. Siihen asti mulla oli vielä sen verran itsekontrollia, että osasin pitää juomisen siveellisen rajoissa ja pystyin jopa keskittymään vanhaan viinitahraan auton takapenkin nahassa. Tämähän oli jo kokenut kännikärry, jolla oltiin kyyditty useat kaverit yön rientoihin. Nyt vaan oli mun neitsytmatka sen kyydissä.
Baari oli kuin Nooan arkki vedenpaisumuksessa – aivan hiton täynnä porukkaa. Kello löi jo yli puolenyön, ja juomista tulvi joka ilmansuunnasta. Mut oli istutettu heti tanssilattian eteen mahdollisimman näkyvälle paikalle, josta oli oikein oiva näköala tanssilattialle. Yhtäkkiä läheisyyteeni alkoi kuitenkin kasaantua tavallista enemmän porukkaa, erityisesti vähäpukeisia, humalaisia tyttöjä. Se alkoi jo vähän ahdistamaankin, kunnes mulle lykättiin skumppatarjotin nenän eteen enkä minä raukka tietenkään osannut kieltäytyä kohteliaisuudeltani. Parin lasillisen jälkeen ahdistus väistyi ja alkoi puhe virtaamaan kuin milläkin Eminemillä.
Jossain vaiheessa tanssilattialle ilmestyi nuorukaiskolmikko, jotain kaksikymppisiä ja rotevia poikia komeissa uniformuissaan. Vau, mikä panostus. Minunlaista ujoa poikaa olisi sellainen näky tavallisesti hirvittänyt, mutta kaikki sinä iltana juotu kupliva antoi tarvittavan potkun persuuksille lähteä juttelemaan. Humalasta huuruisena onnistuin jotenkin raahaamaan itseni niiden miesten seuraan, kaatuen ainoastaan kerran tai pari sen muutaman metrin varrella.
Juttuahan lensi kuin sieniä sateella kuten aiemminkin, tosin olisi se ollut kiva tietää jo etukäteen, että ne miehet eivät todellakaan olleet siellä tanssimassa, vaan turvamiehiä valvomassa järjestystä. Minä rohkeana poikana menin juttusille, kyselin vähän miesten illanjatkoista ja taisinpa kysyä muutamaan kertaan, että meille vai teille. Jotenkin olivat kovin vastahakoisia keskustelemaan ja ottamaan vastaan imartelevat kehuni heidän asuistaan. Jossain vaiheessa ne kyllästyivät känniseen soperrukseeni ja tunsin, kuinka joku tarttui minua käsivarresta ja veti minua sivummalle. Siinä yhteydessä joku taisi vahingossa painaa on/off nappia ja vaivuin todellisuudesta väliaikaiseen ikuisuuteen. Siis sammuin.
Määrittelemättömän ajan kuluttua se samainen Sebastian löysikin itsensä baarin ulkopuolelta istumasta ulkoseinää vasten nojaten. Joku nainen pysähtyi kysymään, oliko kaikki hyvin tai jotain sinne päin. Minä nohevana poikana vastasin olevani yksisarvinen, joka lensi taivaan halki pilviä syöden. Se keskustelu olikin sitten siinä.
Toukokuun lempeä ja lämmin ilma salli minun ottaa vielä lyhyet tirsat ennen kuin havahduin jonkun ravistelevan minua hereille. Tajusin katsovani suoraan kaveriini, joka oli tekemässä lähtöä kotiin. Olivat kuulemma ihmetelleet, minne olin läksinyt ja kysyivät, mikä olo. Vastauksena kysymykseen yrjösin kadunvarteen ja anoin heitä tappamaan minut. Jostain kumman syystä minut työnnettiin takaisin autoon ja viimeinen jäänyt muistikuva siitä yöstä on kotiovi rappukäytävässä, jonka eteen sammuin.
Jäi muuten viimeiseksi baarireissuksi se.
-
Kala kuivalla maalla
”Ei perkele”, toistan itsekseni varmaan jo tuhannetta kertaa. En voi vieläkään uskoa, että olen tässä. Tallaamassa tallipihan poikki. Kävelemässä sisään leveistä tallinovista. Seisomassa karsinarivistöjen välissä, heinän ja hevosten tuoksun toivottaessa minut tervetulleeksi takaisin. Olen jälleen kotona.
Nuoruuden muistot tulvivat mieleeni, kun vilkuilen eteeni avautuvia karsinarivejä sydän hakaten. Olo on vähän kummallinen, sellainen epäuskova. Ihan kuin unessa. Vaikka ratsastustaukoa onkin kertynyt vain säälittävät neljä vuotta, on harrastukseen palaaminen silti jotenkin henkisesti kova paikka. Kai se johtuu juuri näistä muistoista, jotka nyt täyttävät pääni. Kun isä oli vielä aktiivisesti osa elämää, perhe oli kokonainen ja ehjä. Yhteiset retket tallille, joita teimme aina sunnuntaisin. Jokaviikkoiset ratsastustunnit, joita äiti tuli aina katsomaan, se ylpeyden määrä hänen kasvoillaan, kun sain kehuja opettajilta. Niin. Ne muistot.En ehdi paria metriä pidemmälle talliin, kun joku jo tarraa kiinni hartioistani ja olen hypähtää viisi metriä ilmaan säikähdyksestä.
”Notta siinäkö se meidän uusi poiju ny seisoo! Tervetulloo vaan minunkin puolesta. Kutsupa ihan Helloksi vaan”, kiharatukkainen nuorimies huudahtaa niin kovaa, että olen varma kuolevani kohta stressiperäiseen sydänkohtaukseen. Hän tarttuu käteeni ja ravistaa sitä innokkaasti, minun yrittäessäni palautua alkushokistani. Tällainen sosiaalisuuden multihuipentuma vaatii minulta vähintään kuukauden toipumisajan.
”Joo… tota… moi. Sebastian, ihan Seb vaan”, saan lopulta kakaistua ulos yrittäen pakottaa hymyä kasvoilleni, joka kuitenkin muistuttaa enemmän Irvikissaa.
”Skottiako täällä etsitään, vai?” Hello ei taida huomata, että olen aivan hänen vieressään eikä hänen tarvitse huutaa kilpaa hiljaisuuden kanssa. Ennen kuin ehdin edes vastata, astuu talliin kolmas osapuoli, ja tunnen kuinka sisäinen sosiaalisuusmittarini alkaa kihistä ja savuta ylikuumenneena.
”Hello, Jilla etsii sua kissojen ja koirien kanssa ulkona. Missä ihmeessä sä aina oot silloin kun sua tarvit-” miehen ääni keskeyttää lauseen nähdessään minut Hellon vierellä keskellä tallikäytävää. Olo on kuin olisi jäänyt kiinni myymälävarkaudesta. Ensimmäiset päivät ovat aina ne kaikkein kiusallisimmat ajat. ”Katos, Sebastian on myös näköjään löytäny tiensä tänne! Hopiavuoren Eetu tässä, terve. Tervetulloo!”
Kättelen Eetua sekavin ajatuksin ja toivon, että joku veisi minut jo Skotin luokse. En kuitenkaan ylikohteliaisuudeltani uskalla vaatia mitään, vaan odotan kilttinä poikana keskustelun etenemistä haluttuun suuntaan.
”Hello, uskallanko mä jättää meidän untuvikon sun huomaasi hetkeksi?” Eetu katsoo Helloa vähän epäilevästi ja naurahtaa, kun näkee värin pakenevan kasvoiltani. ”Ällös huoli, ei meidän Helemias sentään mikään moottorisahamurhaaja ole.”
Hello katsoo Eetua sekunnin ajan murhaavasti syystä, jonka tiedolla minua ei ole siunattu.
”Sangen epäillä”, mumisen itsekseni ja vilkaisen uudestaan Helloon. Hän vaikuttaa kovin energiseltä ja nyökkää omasta mielestäni aivan liian innokkaasti.
”Skotti on tarhassa, voisitte vaikka käydä ihan vaan perusasioita läpi Sebin kanssa, notta pääsee sitte hyvin tallitapoihin kiinni. Niin ja sanon Jillalle, että tuut sitten myöhemmin”, Eetu vinkkaa silmäänsä meille ja saa minut naurahtamaan ensimmäistä kertaa tänne tulon jälkeen. Ainakin talliporukan asenne on kunnossa.Kävelen Hellon perässä vasemman karsinarivistön kakkoskarsinalle, jonka nimikyltissä lukeekin jo Skotin nimi. Karsina ammottaa tyhjänä, ovi auki ja puhtaat oljet levitettynä. Hello nojaa karsinan oveen ja mittailee minua katseellaan sotkuisen kikkaratukkansa alta.
”Skotin ikioma poikamiesboksi. Sen kanssa kannattaa olla tarkkana sitte sisälle tultaessa, koska se osaa jäädä jumiin ihan uskomattomiin paikkoihin. Tarhassakaan ei sit jätetä riimua päähän, ettei tapahdu mitään vaaratilanteita. Ja tää poika muuten rakastaa ruokaa eli sillä selviää kyllä aina, jos täytyy oripoika lahjoo johonkin. Ratsastaessa ei juuri ihmeisiin pysty et lähinnä vaan höntsäillään maastossa ja ajetaan sun muuta pikkujuttua.”
Aivoni rekisteröivät joka ikisen pienenkin sanan, joka Hellon suusta lähtee. Melkein kuin päässä syntyisi kauppakuitti vastaanotetuista viivakoodeista. Olenkin aina ihmetellyt, miten mulla on niin pakottava tarve tietää jokaisesta asiasta ihan kaikki, yksityiskohtaisesti.
”Eipä tuo mitään haittaa. Itsekin aika rennolla mielellä täällä nyt aluksi, kun totuttelee taas uuteen arkeen.” Tunnen, kuinka puhuminen Hellon kanssa alkaa helpottua, kun olemme kahdestaan. En ole koskaan nauttinut isoissa ryhmissä keskustelemisesta.
”No mun ja Skotin seurassa ei onneksi rentoutta puutu. Kunhan opit tallin tavoille, niin kyllä se siitä helpottuu. Voidaan kattoo tallit läpi joskus toiste, mennääs kattomaan meidän päätähteä tuonne tarhojen puolelle.”Auringon polttavat säteet kylpevät kasvoillani, kun astumme ulos kirkkaaseen päivänvaloon ja kierrämme tallin taakse tarha-alueelle. Ensimmäinen nurkan takaa näkyvä tarha on iso ja siellä näyttäisi seisovan kolme hevosta. Tai kaksi hevosta ja yksi poni. Kai. Kirjava hevosponi-mikä-lie näyttää niin naurettavan pieneltä noiden kahden muun vieressä, että se on pakko olla ainakin ponikokoinen hevonen.
Kävelemme tarhan aidan vierelle ja nojaan sitä vasten katsellen tarkemmin tarhan asukkeja. Ruunikko, leveäläsinen ori huomaa meidät välittömästi ja laahustaa meitä kohti. Raskasrakenteinen, rautiaanvärinen hevonen seuraa sen perässä pärskähtäen. Mutta tuo lehmänvärinen poni vain ravistaa päätään ja tutkiskelee tarhan pohjahiekan saloja turpa maahan painettuna.
”Tää ruunikko tässä on Skotti, kahdeksanvuotias clydesdale-ori. Sun hoitsusi siis. Mitäs pidät?” Skotti on jo tunkenut suuren päänsä Hellon syliin ja hamuaa tämän käsivartta turvallaan. Minut huomatessaan se kääntää päätään ja nuuhkaisee hiuksiani uteliaana, kuin tarkistaakseen kuka ihme tämä uusi tyyppi on. Silitän varovasti sen kaulaa aidan ylitse ja Skotti painaa päänsä vuorostaan minua vasten. Ihan kuin sylikoira, aivan kuten olin muilta tallilaisilta kuullut. Sen lämmin turpa tökkii rinnustani, vaatien selvästi jotakin.
”Se tahtois herkkuja. Sen mielestä paras asia maailmassa on herkut ja hellyys.” Hello kaivaa taskustaan jotakin ja ojentaa sen Skotille. Ori nappaa sen alle nanosekunnissa suihinsa ja rouskuttaa saamaansa herkkupalaa tyytyväisenä ja peruuttaa muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseen minut paremmin. Katseemme kohtaavat hetkeksi ja pääsen kurkistamaan siihen jaloon sieluun, joka piilottelee noiden tummien silmien takana. Skotti pärskähtää äänekkäästi, kun suurikokoinen raudikko sen takana tönäisee sen sivuun aidan luota.
”Tää on Uuno. Lisäksi tuol kauempana on Pasi. Skotti tarhataan aina näiden kanssa tähän tarhaan.” Hello osoittaa sitä lehmänkirjavaa ponia tarhan nurkassa, ja minun on pakko kysyä, minkä rotuinen se mahtaa olla. ”Lewitzer. Ponirotu taitaapi olla. Meidän pikku-Pasi. Mut pidetääs hei kiirettä nyt, ettei Jilla-rukka joudu koko päivää odottaan.”Tehtyämme pikaisen kierroksen talliympäristön läpi Hellon on pakko lähteä auttamaan Jillaa, ja minä jään seisomaan yksin keskelle pihaa. Kevyt ja lämmin kesätuuli pörröttää hiuksiani ja nostan hetkeksi aurinkolasit pois silmiltäni. Kirkas auringonvalo häikäisee minua hetken ennen kuin totun siihen. Annan katseeni kiertää tallin yllä ja hengitän sisään nenääni tulvivaa tallintuoksua. Menneisyyden möröt saisivat nyt väistyä, ainakin toistaiseksi. Nyt on uuden alun aika.
-
Sebastian ”Sebe” Stenfors, 20v
Skotin hoitaja
Vähän vanhempi nuoruudenkuva musta, jota käytän yhä profiilissani, koska hei oonhan mä nyt aika söpön näköinen tässä…!”Sebe” on Seinäjoelta kotoisin oleva 175cm pitkä, ruipelo pojankloppi, joka on valinnut elämänkumppaneikseen Hopiavuoren Skotin ja rakkaan kesyhiirensä Taavin. Hän asuu pienessä Lapuan yksiössä Taavin kanssa ja omistaa kuluneen tummansinisen Hondan. Hänen mielenkiinnonkohteisiinsa kuuluvat true crime, aktiivinen laiskottelu ja jonkinsortin vapaa taide.
Hiiren nakertamasta sydämestään huolimatta riittää hänellä runsaasti rakkautta myös hevosille. Sebellä on takanaan tuore eläintenhoidon ammattitutkinto, ja tällä hetkellä hän etsii aktiivisesti työpaikkaa alalta. Hopiavuoren hevosenhoitajatoiminta onkin Sebelle oiva tapa tutustua alan hommiin ja verkostoitua.
Sebeä voi olla vaikea lähestyä aluksi, koska hän on sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut ja usein kaihtaa ihmiskontaktia. Hänen on myös vaikea tuoda omia ajatuksiaan esille keskusteluissa, jonka vuoksi Sebeltä onkin turha odottaa kovin kummoisia kommentteja politiikkaan tai mielipidekysymyksiin liittyen. Alku-ujouden ylitettyään hänestä kuitenkin kuoriutuu esiin melko puhelias ja elämään kyllästymätön puhemasiina. Tässä tyypissä ei ole säästetty kohteliaisuudessa ja avoimuudessa, joten mikä puheenaihe keskustelussa ikinä onkin, Sebe tekee parhaansa eläytyäkseen siihen. Huumorintajuakin löytyy häneltä runsaasti, ja läpänheitto onkin oikein hyvä tapa houkutella Sebe ulos kuorestaan.
Jostain perhealbumista leikattu vanha omakuva vuodelta 2018. Jestas miten mä vaan ikäännyn niin nopeasti…Lyhyt, punaiseksi värjätty hiuspehko on usein pörrössä ja sotkuisen otsatukan alta maailmaa pälyilevät tummanruskeat nappisilmät, jotka harvoin kohtaavat katsettasi. Sebe ei nimittäin osaa pitää katsekontaktia sitten millään edes keskustelun aikana, vaan hänen katseensa seikkaileekin usein maassa, taivaalla tai olkavarressasi. Seben perusvaatetukseen kuuluvat tummansävyiset miesten tankkitopit ja hupparit sekä raihnaiset, mustat college-housut. Rumat sinapinkeltaiset talvikengät ovat hyvä varoitusmerkki Seben läsnäolosta, jopa kesäisin. Joskus Sebellä voi myös nähdä tummat, paksusankaiset silmälasit tai vaihtoehtoisesti tummat aurinkolasit silmiä peittämässä. Niitäkään ei kovin usein, koska Sebe tuntee näyttävänsä liian typerältä lasit päässään, mutta olisihan se joskus kiva nähdä paria metriä pidemmälle eteensä ainakin ratsastaessa.
Ratsastushistoria
Sebastian aloitti ratsastustunnit Seinäjoen lähettyvillä olevassa ratsastuskoulussa 11-vuotiaana. Hän edistyi harrastuksessaan nopeasti ja sai ensimmäisen hoitohevosensa jo vuotta myöhemmin. 14-vuotiaana hän alkoi vuokraamaan samaisella ratsastuskoululla asunutta suomenhevosruuna Salamaa. Salaman kanssa Sebastian viettikin kaksi vuotta rennosti treenaten, kunnes ratsastuskoulu lopulta lopetti toimintansa vuonna 2015. Sen jälkeen Sebastian lopetti ratsastusharrastuksensa kokonaan, mutta on sittemmin palaillut hevosten pariin Hopiavuoren talleille kesällä 2019.Perhe yksinhuoltajaäiti Noora, vanhemmat kaksossiskot Viivi ja Olivia sekä pikkuveli Norman
Lemmikit kesyhiirivanhus Taavi ja perheen luona yhteisomistuksessa nuori bokserinarttu Hertta
Ammatti eläintenhoitaja, erikoistunut koiriin, hevosiin ja kesyhiiriin
Syntymäpäivä 12. toukokuuta 1999
Horoskooppi HärkäMerkkikokoelma
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
Sebastian.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten Sebastian.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten Sebastian.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten Sebastian.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
-
Voi Eira-raukka kun joutui noin höynäytetyksi! 😀 Eiköhän hän ala jo arvostaa Uunoakin, kun on ollut Pasin kanssa yhden päivän. Toisaalta ihan hyvä, että Eira ei perääntynyt annetusta tehtävästään – sehän kielii siitä, että hän aikoo silti yrittää vaikka Pasi ei hänen lempiponinsa olekaan. Se hyvä puoli noissa teineissä on, että ne on niin sinnikkäitä. 🙂
-
Siitä vaan. 😀 Oon ihan otettu tästä kunniasta!!
-
Mä tykkään tästä kirjoitustyylistä kyllä tosi paljon! Ei liian paljon käytännönasiaa, vaan painotus on enemmänkin hahmon päänsisäisissä tapahtumissa. Siitä ehdottomasti propsit sulle!
Mua jäi nyt todella paljon kiinnostamaan, kuka on saanut Camillan noin haikeaksi. Onneksi hän on löytänyt lohtua Hopiavuoresta ja sen väestä. Kun pääsee kotoa pois johonkin muualle, kummasti ne negatiiviset tunteet ja ajatukset jää sinne kotiin eivätkä piinaa mukana. 🙂 Kääntöpuolena tosin juuri tuo, että kotiin palatessa ne sitten taas muistuttavat olemassaolostaan. Kyllä me hei vielä saadaan Camilla nauramaan!!
-
Tämä oli todella tunteikas ja kaunis tarina, melkein kuin runonpätkä. Kuvasit ihanasti ympäristöä ja tykkäsin erityisesti siitä, että hahmojen vuorosanat olivat kerrotussa muodossa eivätkä esimerkiksi lainausmerkkeihin laitettuina. Se jotenkin sopi tosi hyvin tunnelmaan! Pituuttakin on juuri sopivasti, lyhyet ja yksityiskohtaiset tarinat on ainakin mulle itselleni kaikkein mukavimpia lukea. 😀
Todella harmi, että Jitalla meni poikki poikaystävänsä kanssa, mutta kyllä mä silti olen sitä mieltä, että pitää aina kuunnella ensisijaisesti itseään näissä asioissa. Parempi se on lopettaa kuin yrittää kituutella toisen vuoksi. Siinähän häviävät loppujen lopuksi kumpikin.
Jittaa lohduttaakseni voin kertoa, että olen itse ollut ihan samanlaisessa tilanteessa aikanaan. Ei se helppoa koskaan ole paljastaa kumppanilleen olevansa jotain muuta kuin hetero, varsinkin jos kyseessä on henkilö, joka ei itse ole joutunut käymään läpi niitä samoja tunteita ja ajatuksia. Mutta uskon vahvasti, että nyt Jitan on varmasti itselleenkin helpompaa elää asian kanssa, kun on sen ääneen sanonut ja (toivottavasti) hyväksynyt. En ehkä osaa elämänneuvoja jaella, mutta Sebelle saa tulla vapaasti juttelemaan, jos asia askarruttaa tai Jitalla on muuten vaan tarve purkaa sydäntään jollekulle. 🙂
-
Mä en kestä kuinka ihana vaavi Bee on! Voin vaan kuvitella sen juoksevan muiden poikamiesten kanssa laitumella yrittäen löytää paikkaansa laumassa 😀
-
Voi Tiitus ja Hello on niin suloisia yhdessä! <3 Todella toivon, että tarina kääntyy lopulta heidän edukseen 🙂
Musta on ihanaa myös nähdä virtuaalitalleilla homoparejakin (tosin heitä ei varmaan vielä voi pariksi kutsuakaan… ?) , taitaa olla valehtelematta ensimmäinen! Innolla odotan lisää jatkoa heidän yhteiselostaan. 😀
-
Komppaan sataprosenttisesti Tiitusta! Aivan upeaa kuvailua, mä rakastan yksityiskohtia tarinoissa ja tässä ne muodostivat sujuvan kokonaisuuden eikä mitään sekametelisoppaa, jota omissa tarinoissa usein tapahtuu. Ja piirroskin on aivan mahtava, rakastan sun taidetyyliä! Pitää varmaan alkaa itsekin herätellä sitä sisäistä piirtäjää takaisin eloon… 😀
Ja toi ihana Eetun murre vielä! Antaa niin leppoisan kuvan herra Hopiavuoresta, hitsit pitää varmaan itsekin alkaa tutkiskelemaan tuota Pohjanmaan (?) murretta omia tarinoita varten!
-
Voih, mun käy niin sääliksi pikkuista Pasi-pappaa. <3 Kuulostaa niin mystiseltä ponilta, että alkaa itseäkin jo todella kiinnostaa ruunan entinen elämä ja omistaja. Kaunis poni ja ihana värityskin vielä! Toivottavasti löytäisi pian itselleen sen oman pienen ihmisensä, joka voisi näyttää Pasille, että elämä voi vielä kääntyä parempaan suuntaan. 🙂
-
Nämä sun tarinat on niin ihanan lyhyitä ja ytimekkäitä! Kuvailua on juuri tarpeeksi, jotta pystyy kuvittelemaan tilanteen päässään luontevasti.
Onni on kyllä todella komia oripoika, varmasti pääsette vielä pitkälle tämän vekaran kanssa 🙂 Hyväluontoinen nuori ori on varmasti jokaisen kouluttajan unelma.
-
Musta on oikeesti todella ihana lukea näitä Eiran draamailuja Hellon kanssa! Liian usein virtuaalitalleilla näkee sitä, että kaikki hahmot käyttäytyy kuin enkelit ja ristiriitoja/draamailuja harvoin halutaan sisällyttää tarinoihin. Eihän oikea elämäkään niin mene, että kaikilla menee aina hyvin keskenään 😀 Tuo ihanaa realistisuutta näihin sun tarinoihin!
-
Mä olen vielä niin lapsellinen, että oikein naurahdin tuolle ’Siellä häämötti Typyn pylly’ kohdalle kuvitellessani tilanteen 😀
Ihanalle kyllä näyttää tämä suokkivauva, pitänee käydä sitä itsekin tervehtimässä laitumella nyt kesällä kun ehtii! Hellon elämään taisi astua tuona päivänä uusi rakkaus ❤️
-
Oi ihanaa saada palautetta omasta tekstistä!
Toiveesi muiden elämien pilaamisesta, kielikuvista ja sananlaskuista on otettu korvan taakse 😉 Hyvä huomio vanhoihin sananlaskuihin liittyen, mä itsekään en tykkää kulutettujen sananlaskujen käytöstä, mutta jotenkin ne vaan on eksynyt mun omiinkin tarinoihin!! Tuo otsikkokin syntyi täysin aivopieruna kesken päivää, täytyy siis antaa itselleen hieman aikaa kirjoittamisen aikana, kyllä ne ideat sieltä sitten alkaa pukkaamaan!
Voi ei, toivottavasti kukaan ei nyt aivan peljästy mun tarinoitani 😀 Mulle saa antaa mitä tahansa kritiikkiä vaikka isojen kirjaimien puuttumisesta! Kiinnitänkin nyt seuraavissa tarinoissa enemmän huomiota sanavalintoihinkin, mulle on jotenkin vuosien aikana kehkeytynyt just tollanen sivistynyt ja muodollinen kirjoitustyyli, joka oikeasti ärsyttää mua myös oikeassa elämässä 😀 Pitääpi siis vaan antaa aivoille vapaat ohjat kirjoittaessakin!
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten Sebastian.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten
-
Eira on aivan ihana hahmo! 😀 Voin niin samaistua näihin ajatuksiin, kun miettii omia teinivuosia. Mahtava kirjoitustyyli ja tarinat on viihdyttäviä ja mielenkiintoisia, lisää vaan tulemaan 😉
-
Ihanan lohduttavaa tietää, että Skotti todella on tommonen viilipyttyratsu! Pitkän ratsastustauon jälkeen oliskin aika surkuhupaisaa joutua kiitämään pitkin peltoja pähkähullun hevosen kanssa 😀 Ihanan lyhyttä ja simppeliä kuvailua tapahtumista, näitä kyllä jaksaa lukea useammankin peräkkäin!
