Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaViestit
-
Koska nyt vaan oli pakko tähän tarttua…
Se Wi-Fin salasana
Katselin huolellisesti piilotettu hymy suupielessä keittiön pöydällä lojuvaa lappua.
— Niin kuka tän on keksinyt?
— No Eira varmaha, puuskahti Eetu. — Tai ainaki soon netis ko me muut ei päästä. Kattoo jotakin ihme sarjaa.Kolmannen kerran Eetu huusi olohuoneen puolelle:
— Nyt kerrot sen salasanaan! Tai menöö netti kokonahan katki.
— Siinä on selvät ohjeet siinä lapussa, mikä se salasana on! Lue siitä! Ja jos sä kehtaat katkasta koko netin, ni sit MÄ alan huutaa kans ja sitä SÄ et halua kuulla. Plus että mä tartten nettiä koulutehtäviin ja mä varmasti kerron kaikille koulussa että Hopiavuoren Eetu haittaa mun koulunkäyntiä. Lisäks mä kerron Ailille ja Mannille ja sun äitilles!— Tää on oikeasti ihan helppo, sanoin. — Toisen asteen yhtälö vaan. Onks sulla paperia ja kynää? Mä voin katsoa jos saan tän ratkottua.
Raapustelin yhtälöitä paperille. Se tuntui hankalalta niin monen vuoden jälkeen.
— Muistaako joku ulkoa toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa?Kaikki pöydän ympärillä näyttivät siltä kuin puhuisin muinaispersiaa. Ymmärrän, harva sellaista lukion jälkeen muistikaan, vaikka lukioaikana se oli varmasti tullut suoraan selkärangasta. Ei sitä taidettu tarvita edes yliopiston matikankursseilla ja vaikka olisikin, niin niistäkin oli niin kauan aikaa. Santtu ei ollut paikalla eikä Eira reagoinut kysymykseen kuulokkeidensa takaa.
Ei muuta kuin googlettamaan, sillä kännykässä netti sentäs toimi jotenkin vaikka aika huono kenttä olikin. Mitäpä Wikipedia ei tietäisi? Piti kuitenkin vähän aikaa oikein katsoa sitä kaavaa: oliko se todella noin monimutkainen? Miinus B plus-miinus neliöjuuri B toiseen miinus neljä kertaa A kertaa C ja koko komeus jaettuna kaksi-A:lla. Tuijotin sitä vähän aikaa. Olenko minä joskus osannut tämmöisen hirvityksen ulkoa? Ja kun ei ole mitään laskinta tässä käsillä kuin kännykkä, niin joutuu laskemaan monen vaiheen kautta.
— Ei tää voi olla oikein. Tässä kaavassa on pakko olla jotakin vikaa, huokaisin kun olin saanut raavittua paperille lisää numeroita. — Mä sain tulokseksi 0,355 kilometriä tunnissa. Ei todellakaan ole mikään sadan metrin jarrutusmatka tämä nyt.
— Flikan ryäkäles! Soot antannut väärän ohojeen, kajautti Eetu.
— Et vaan osaa! Siinä kaavassa ei oo mitään vikaa.Luin ohjetta uudestaan ja uudestaan. Miten tämä voi edes olla näin? Tulokseksi pitäisi tulla todennäköisesti jotakin paljon yli sadan kilometrin, todennäköisesti yli kahdensadankin, jos kaavalla oli mitään tekoa reaalimaailman kanssa.
Sitten minä tajusin sen. Voi tyhmä! Pitäisi lukea oikeasti huolella se tehtävänanto! Siinähän sanotaan suoraan että funktio antaa jarrutusmatkan suoraan metreissä, vaikka nopeus annetaankin kilometreinä tunnissa. Ei sitä jarrutusmatkaa tarvitse muuttaa enää kilometreiksi, niinkuin minä olin mennyt tekemään. No ilmankos! Kirjoitin koko homman alusta lähtien paperille, sillä ajatus pysyi paremmin koossa paperin avulla.
— 244 kilometriä tunnissa ja risat, ilmoitin lopulta. Se ainakin tuntui arkijärjellä ihan realistiselta nopeudelta, sillä satasen jarrutusmatka oli tosi pitkä. — Sen saatte sitten miettiä itse, että miten ja missä muodossa se toimii salasanana. Mun tarttee lähteä nimittäin nyt, lupasin mennä syömään serkun tykö.
— Toi on kyllä ihan epäreilua panna Sonja laskemaan se, kun se on dippainssi eikä edes käytä nettiä, kuului sohvannurkasta kapinallinen mutina. -
Tämä on tämmöinen aivokuolaklimppi, joka olisi kaivannut editointia, tiivistämistä tai ehkä deleteä, mutta ajattelinpa tunkea sen tänne silti.
Vuoden tilinpäätös
Vaikken ollutkaan erityisesti juhlinut synttäreitäni, se sai silti minut ajattelemaan mennyttä vuotta niinkuin aina. Se olisi taas vuoden tilinpäätöksen vuoro.Vuosi sitten kaikki oli ollut niin hienosti. Harri oli juuri muuttanut virallisestikin Orioniin. Olin juuri käynyt katsomassa ja kokeilemassa Morttia. Mummu oli vielä elossa. Töitä oli molemmilla ja olin juuri sopinut työajan puolituksesta ja päässyt eroon niistä projektimanagerin vastuista. Nellykin oli tukevasti raskaana.
Herran pieksut mitä kaikkea sen jälkeen oli tapahtunut! Huimasi ajatellakin.
Ensin mummu oli kuollut, noin vain yllättäen. Mummua olin kaivannut ja kaipasin vieläkin, vaikka nyt olin jo jollain tavoin tottunut siihen. Ei enää tullut käännettyä autonnokkaa automaattina palvelutalon pihaan. Joskus vain mummun kaltainen juttukaveri olisi kyllä tarpeen. Mummu oli luonnollisesti oman aikakautensa tuote, mutta hänellä oli runsain määrin tervettä järkeä, käytännöllisyyttä ja tiettyä terävyyttä, jotka eivät koskaan menneet muodista pois.
Mummun syytä, tai ansiota, oli lopulta sekin että ostin Mortin. Muistan varmaan ikuisesti mummun lausahduksen: ”Helepommin siitä hevosesta eroon pääsöö ku mukuloosta, jos karuttamahan alakaa.” Hymyilin sille vieläkin, mutta paha tuohon oli vastaankaan sanoa. Tekisi mieli sanoa, että mummun perintörahoilla ostin Mortin, mutta totuuden nimissä siihen mennessä ei oltu ehditty vielä tehdä perunkirjoitusta eikä perinnönjakoa.
Mortti oli osoittautunut kyllä ihan nappiostokseksi. Miten se olikin niin helppo? Se ei ollut ollut minulla vielä vuottakaan kunnolla ja silti minusta tuntui kuin se olisi ollut ikuisesti. Ehkä Simo tosiaan tiesi mitä teki kun sitä minulle tarjosi, en minä sitä muuten osaa selittää. Ja kohta olisi edessä debyytti vaativassa A:ssa ulkomailla! En vuosi sitten olisi uskonut. Mutta se oli ehdottomasti positiivinen asia, myönsin sen.
Sitten tuli Harrin lomautus. Se ei lopulta ollut mikään järjettömän kamala asia, vaikka se Harria jonkin aikaa kaivelikin. Talouden päälle se ei käynyt eikä se meidän elämää uhannut mitenkään. Ja lopulta koko lomautus-asia hautautui sen Kanada-keissin alle, niin että ei sitä oikein edes muistanut enää. Minä muistin sen, että minulla oli kolme kuukautta lounas valmiina pöydässä joka päivä. Sitä melkein kaipasi varsinkin nykytilanteessa.
Joulu oli periaatteessa kiva, mutta minä surin mummua ja olin äreä ja kärttyisä. Muistan vieläkin sen tunteen, kun jossain selkärangan tienoilla on vieterimäinen olo, jonka haluaisi purkaa riehumalla silmittömästi, muttei voinut ja vieteri jännittyi ja jännittyi lisää. Jokainen pikkuasia oli suhteeton vastoinkäyminen, lattialle pudonneen kirjan halusi repiä atomeiksi ja viskata jonnekin maatakiertävälle radalle. Töiden tekeminen helpotti tai ainakin sain muuta ajateltavaa toviksi.
Ai niin ja jonnekin vuodenvaihteen tienoille osui vielä Nellyn ja Eetun vauvan kuolema. Eihän se minuun sillä tavalla liittynyt, mutta liittyi kuitenkin. Tunsin jotakin epämääräistä syyllisyyttä. Olinhan minä toivonut ettei Nelly olisi raskaana lainkaan, koska se sotki minun elämääni. Siinäpä hieno keitos! Jonkin aikaa Hopiavuoressa ei tehnyt mieli edes käydä, mutta pakkohan se oli kun oli hevoset siellä. Silloin minä mietin tosissani sitä, että siirtäisin hevoset jonnekin muualle. Onneksi en koskaan saanut aikaiseksi niin paljon.
Lopulta tuo koko solmu lähti aukeamaan siitä yhdestä raivokohtauksesta, joka muuttui itkuksi. En muista enää mikä pikkuasia se sillä kertaa oli, mutta se katkaisi vieterin aivan kokonaan. Siinä rytäkässä hajosi posliinia ja puhelin, ei tietysti ihme jos sen heittää täydellä voimalla leivinuunin kylkeen. Harri luuli varmasti, ja ihan oikeutetusti, että olin seonnut kokonaan. Siltä se itsestäkin tuntui, mutta siitä se lähti helpottamaan. Sain sinä iltana kerrottua Harrille jo paljon ja loput purkasin terapeutilleni. Joskus painekattilan vain täytyy räjähtää ja itsepä sen uuden puhelimen jouduin ostamaan.
Siitä se kuitenkin lähti parempaan suuntaan ja kun helmikuussa aloimme pohtia niitä Storywoodin kisoja, olin jo ihan ihan hyvässä henkisessä kunnossa. Niistä Storywoodin kisoista sitten alkoikin kuluneen vuoden ehkä vahvin jakso, vaikka samalla piti miettiä sitä Kanada-keissiä. Lähdin Storywoodiin aivan takki auki, ihan vain testaamaan miten Mortti käyttäytyy kisoissa ja muuten vain katsomaan että mitä saadaan aikaan. Kakkossija ja hienot prosentit olivat positiivinen isku vasten kasvoja: miten tässä näin kävi?
Sitten tuli TT-cup, johon lähdin vähän häntä koipien välissä, mutta huomattavasti tavoitteellisemmin kuitenkin kuin Storywoodin kisoihin. Rankkahan se kisarupeama oli matkoineen, treeneineen kaikkineen, mutta tulostakin tuli. Se Storywoodin menestys ei ollutkaan pelkkä vahinko. Sen jälkeen aloin miettiä ihan tosissani, että olisiko meistä kahdesta oikeasti jopa kisaratsukoksi. Päätös lähteä Paris SIM Dressage Weekille oli lopulta aika helppo. Nyt jännitti, mutta oikeastaan hyvällä tavalla. Mitään ei ollut enää jäljellä siitä pahoinvointia aiheuttaneesta panikoinnista, minkä muistin teini-iän voimistelukisoista.
Kesä oli hankala. Periaatteessa oli ihan kivaa, kun hevoset olivat laitumella ja me kaksi lomalla. Mutta kun siihen sekoittui koko ajan se tieto siitä, että Harrin lähtö lähestyi. Kävimme juttelemassa useammallekin asiantuntijalle sekä yhdessä että erikseen siitä tilanteesta. Vaikeaahan se oli ja harvoin näistä selviytyi ilman kyyneleitä, mutta väitän sen kuitenkin auttaneen. Ehkä siksi jotenkin oletin, että minun elämäni jatkuisi ihan samanlaisena, vaikka ilman Harria. En osannut arvata mitä kaikkea tulisi kuitenkin eteen.
Sitten oli tietysti Salieri ja siitä luopuminen. Se ei ollut helppoa, vaikka tiedostin kuitenkin sen olevan paras ratkaisu. Siltä se tällä hetkellä näyttikin, Salierin kannalta ainakin. Olin käynyt sitä katsomassa muutamia kertoja ja se vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä ja kaikkeen. Minun ei tarvinnut murehtia.
Mutta sitten samassa paketissa tuli Anssi. Suljin silmäni kun pääsin tähän asti. Olin pitänyt rehellisyyttä tärkeänä asiana parisuhteissa ja nyt oltiin tässä, että olin itse kaikkea muuta kuin rehellinen Harrille. Se vaivasi, mutten halunnut suurin surminkaan eroon Anssista. Tietysti puolustelin itseäni itselleni. Että tämä oli vain tilapäinen seksisuhde, ei mitään romanttista. Että olin muuten liiankin yksinäinen. Että kaipasin fyysistä läheisyyttä. Ja koska Anssi oli varattu itsekin ja tiesi tilanteen, hän ei alkaisi esittää mitään toiveita mistään pysyvämmästä suhteesta. Hyvänlainen soppa tämäkin enkä tiennyt mitä minun pitäisi tehdä. Tai tiesin, heivata Anssi mäkeen ja lopettaa tämä sekoilu, mutta kun en halunnut, se siinä oli ongelmana. En minä Harristakaan halunnut luopua, Harri oli täydellinen, mutta Torontossa.
Ja nyt vielä tämä syömisasia. Onneksi tunnistin oireet tällä kertaa itse ja osasin tehdä asialle jotakin. Nähtäväksi jää miten hyvin pystyn noudattelemaan omia päätöksiäni, mutta oli minulla nyt ulkopuolinen vahtikin. Markus oli toivottanut minut tervetulleeksi Otavan ruokapöytään joka päivä kello 18. Lapsiperheessä kuitenkin tehtiin ruokaa ja syötiin säännöllisesti, niin samalla ruokkisi yhden serkkutytön. Ja tiesin jo, että jos minua ei näkynyt pöydässä kello 18.05, soi puhelin ja minulla olisi parasta olla hyvä selitys. Minua pelotti kyllä edelleen, jos rehellinen olin, mutta olin samalla varovaisen toiveikas. Ehkä tämä tästä.
-
Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea
Mylläsin vaatehuonettani läpi etsien sopivia vaatteita viikonlopun industrial-festareille. Siitä tuntui olevan ainakin puolitoista ikuisuutta, kun viimeksi oli ollut tilaisuus käyttää näitäkin vaatteita. Sovittelin erilaisia kokonaisuuksia. Musta nahkainen minihame ja tummanvioletti kauluspaita, toimii. Musta olkaimeton toppi, sen päälle musta pitsibolero, mustat suorat housut, mustat korkokengät. Nuo reisipituiset korkosaappaat menisivät sen minihameen kanssa kyllä, ei tarvitsisi niin varoa sukkahousujakaan. Vai pitäisikö erottua joukosta ja pukeutua tuohon hopeiseen minimekkoon? Jalkaan sitten maiharit, niin ei ole liian bilehile. Ja entäs sitten tuo selästä avoin toppi! Milloin minä viimeksi tätäkään olin käyttänyt? Pitsiboleron seurana olisi kyllä hyvä. Tämä oli sen genren keikka että paljasta ihoa ei tarvinnut suuremmin vältellä ja jos vanhat merkit paikkaansa pitivät, ei siellä kylmäkään ehtisi tulla.Se hopeinen mekko tuntui väljältä päällä. Itse asiassa kaikki nämä vanhat vaatteet tuntuivat löysähköiltä. Se sai minut kaivamaan vaa’an kätköistään ja vaa’an lukema sai minut kiroilemaan. Ei minun tarvinnut sitä erikseen laskea, kun tiesin jo ihan muutenkin painoindeksin huitelevan siellä alipainon rajoilla. Kurkkua alkoi kuristaa ihan puhdaspiirteinen pelko.
Ei tätä. Ei taas tätä.
Kyllä minä sen tiesin, jos halusin oikeasti olla rehellinen itselleni, mutta itsepetos on petoksen lajeista viehkein. Syöminen oli taas ollut vähän sitä sun tätä. Koskaan en tuntenut itseäni nälkäiseksi eikä ruokahaluakaan juuri ollut noin yleisesti. Ei siis kai ihme jos syöminen sitten pääsi unohtumaan ja silloin kun sen muisti, ei oikein tehnyt mieli. Tässä nyt oli ollut tätä kaikkea. Parempiakin aikoja oli nähty, jos toki paljon huonompiakin.
Mahaakin kuristi, mutta sekään ei ollut nälkä vaan jokin pahoinvointi. No sehän tästä puuttuisikin, että alkaisin vielä oksentaa. Istuin sängynreunalle ja nojasin pään käsiini. Mieleen tulvahteli muistikuvia jostain kolmen vuoden takaa. Suru, synkkyys, viha ja sitten oli se kun energiat olivat ihan täysin lopussa. Kaikki liittyi kaikkeen, mutta kyllä siihen energisyyteen vaikutti ihan varmasti myös syömiset. Minä en halunnut sitä enää ikinä ja silti oltiin taas tässä.
Tiesin ihan hyvin milloin se oli alkanut: silloin kun Harri lähti. Yksikseen oli niin helppo jättää ateria tai pari välistä, kun oli muutakin tekemistä. Eikä varsinkaan ollut ketään kyselemässä, että olisiko nälkä ja mitä syötäisiin, parhaimmillaan pyytämässä valmiiseen pöytään. En minä mitään vakipanoa tarvinnut vaan huushollerskan.
Miten minä voin edes sinne Ranskaan lähteä tällaisessa kunnossa? Eihän minulla riitä voimat ja jaksaminen edes sinne asti pääsemiseen, saati sitten kilpailemiseen kunnolla. Eikä valmentautumiseen eikä valmistautumiseen eikä pyhä Sylvi yhtään mihinkään. Muistin vielä ne kerrat kun Salierin selkään nouseminen oli samanlainen suoritus kuin Mount Everestille kiipeäminen ja sinne päästyä huimasi hetken aikaa. Ja minä niin ehdin jo innostua siitä Ranskasta. Siellä kyllä söisin ihan kaiken.
Kaivoin kännykän taskusta käteen varmana siitä, että sieltä löytyisi apu. Mutta kuka? Kelle voisin soittaa tai edes lähettää viestiä, että auta? Harri oli töissä, äiti nukkui jo, Anssille en todellakaan kertoisi, kaverit olivat Tampereella kaikki, Markus ei… Ei kun tietenkin. Hyppäsin pystyyn ja ryntäsin alakertaan samalla huutaen Axaa mukaani. Äkkiä ulkovaatteet päälle ja puolijuoksua tihkusateen läpi Otavaan. Painoin ovikelloa pikaistuksissani kaksi kertaa ja huokasin päästä varpaisiin asti kun Markus avasi oven.
— Kuule, onks sulla hetki aikaa jutella? Mulla on maailma ja kaikki kaatumassa taas niskaan.
— Totta kai sulle aina on. Tuu periämmälle. -
Maailma kutsuu
— Siis torellakin kannattaa lähtiä jos vaan kokee notta on jotakin saumaa! Janna hihkaisi innoissaan kun kyselin häneltä kokemuksia Paris SIM Eventing Weekiltä. Nyt nimittäin olisi tarjolla koulukisat samassa paikassa ja minulla kävi mielessä, että mitä jos…— Ainakin noissa kenttäkisoossa se expo-alue oli kyllä ihan hanitoon. Siällä oli kaikkee maharollista ja palijo semmoostakin mitä ei olis osannu ikuna kuvitellakaan. Ja tosi erukkaita tarjouksia. Että autoon tilaa ja luattokortille kunnolla katetta, et karu.
Seuraavana uhrina oli Nelly.
— No kyllähän sä sen tiedät, ettei ne vaihtosarjat ole mikään ongelma Mortin kanssa, vaikka sä muuta yritätkin väittää. Eikä se puolipiruettikaan. Kova paikkahan se on tehdä debyyttinsä vaativassa A:ssa, mutta ei se sitä muuta mihinkään, ettettekö olisi ihan valmiit siihen. Ja olisihan se varmasti hyvää kokemusta teille.
— Ja ehdottomasti kannattaa kyllä ratsastaa kaksi luokkaa, kun kerran on sopivat. Se tiistain vaativa B toimii hyvänä harjoituksena sit seuraavan päivän luokkaan, niin olette sitten kunnolla iskussa sitä varten. Eikä se nyt ole mitenkään järkevää laittautua täältä asti Pariisiin yhden luokan takia.Seuraavaksi yhytin Marshallin, jolla oli kokemusta hevosten kuljettamisesta pitkin Eurooppaa. Tai ainakin hänen isällään luulisi olevan ja kai Marsh nyt jotakin tiesi myös.
— Ei Euroopassa ole mitään niin kovin kummallista. Yleensä se temppu on saada ne hevoset ja kalusto EU-rajojen sisäpuolelle Venäjältä. Suomesta ei ongelma. Finnlines ainakin on hyvä laivayhtiö, joka kuljettaa Saksaan. Baltian läpi ei missään tapauksessa kannata ajaa.Siinä sitä sitten oltiin, että pitäisikö tässä lähteä Ranskaan nyt seuraavaksi. Ei kukaan ainakaan sanonut ettei kannata ja liian vaikeata ja ihan turhaa. Oikeastaan aloin jopa pitää ideasta, ei niinkään kisojen takia, vaikka nekin varmasti olisivat hienot, vaan Ranskan takia. Jos kilpailee kahtena päivänä siellä ja sitten vaikka pitää pari päivää lomaa muuten vain, niin saattaisi ehtiä käymään Pariisissakin.
Mutta mistä minä kisahoitajan noidun? Tämä kuulostaa ihan sellaiselta reissulta että olisi hyvä olla joku toinen mukana, joku joka huolehtisi hevosesta kun minä huolehdin kaikesta muusta. Hitsi että Harri on pois, häntä olisi nyt todellakin tarvittu. Lähtisiköhän joku Hopiavuoresta, pohdin itsekseni, mutten keksinyt oikein ketään jolta viitsisi edes kysyä. Useimmat eivät pääsisi viikoksi reissuun töiden ja muiden takia, vaikka minä luonnollisesti maksaisin kaikki kustannukset.
-
Sori tästä off-topicista Hopiavuoren kannalta. Lopetan kohta tämän kuvion penkomisen täällä.
Jos se on sen sisko
Telegramiin napsahti viesti Helenalta.Helena: Mikä sen Anssin sukunimi oli?
Sonja: Ironen, kuinka niin?Helena kirjoitti pitkän aikaa, piti taukoa, kirjoitti taas.
Helena: Onks se sanonut mitään, että onko se sinkku vai eronnut vai mitä?Kaivelin muistiani vähän aikaa, muttei tullut mieleen että asiasta olisi ollut puhetta ikinä. En toki ollut kysynyt itsekään mitään.
Sonja: Ei varmaan mitään tarkempaa
Sonja: Mä oletin jotenkin että jos lie eronnut. Tuommoiset yleensä on”Tuommoisella” tarkoitin suht hyvännäköistä, fiksua, hyvässä työssä olevaa, kaikesta päätellen vähintään kohtuullisesti toimeentulevaa, sosiaalisesti riittävän taitavaa nelikymppistä miestä. Harvemmin sellaiset mitään ikisinkkuja olivat ja homouteenkaan en varsinaisesti uskonut, sattuneesta syystä.
Helena mietti taas, niin että aloin jo tuskastua. Mitä väliä sillä oli, mitä hän ajoi takaa? Sitten hän kirjoitti vihdoin.
Helena: Se ei välttämättä ole eronnut eikä edes vapaaEn ehtinyt reagoida asiaan mitään, kun Helenalta tuli screenshot ilmeisesti hänen Facebook-feedistään. Siinä oli valokuva, jossa lapsiperhe näytti olevan jossakin ulkoilemassa, sijaintitiedon perusteella Haralanharjulla, Kangasalla. Kuva oli pari viikkoa vanha, sen oli ottanut joku minulle tuntematon ihminen ja siihen oli tägätty kolme Irosta, Anssi, Johanna ja Aleksi. Näiden lisäksi siinä oli pari nuorempaakin lasta.
Helena: Tää tuli mun fiidiin yhden ex-kollegan kautta, se näyttäis olevan sen Anssin FB-kaveri
Minun pitäisi vastata jotakin Helenalle, mutten tiennyt oikein että mitä olisi pitänyt sanoa. Ensimmäinen ajatus oli pelkkä ”aha” ja sen jälkeen ei irronnut oikein mitään. En minä tiennyt mitä mieltä tästä pitäisi olla.
Sonja: No, jos toi tosiaan on sen vaimo ja lapset, niin eipä ole tullut puheeksi
Sonja: En kyllä ihmettele sinänsä…
Helena: Joo, mä ajattelin että ehkä sä haluat tietää tämän, jos et muuten vielä tiedäKatselin sitä kuvaa tarkemmin. Anssi oli ihan itsensä näköinen, erehtymisen varaa ei ollut. Eikä tuollainen perhepotretti varsinaisesti antanut kuvaa eroperheestä. Kaksi lapsista oli pieniä, pienempi ihan taaperoikäinen mutta ainakin seisoi jo omilla jaloillaan. Isompi voisi olla suunnilleen Sofian ikäinen, kuuden vanha. Vanhin, Aleksiksi tägätty, oli varmasti jo koululainen. Johanna oli lyhyt, hieman pyöreä ja ruskeatukkainen, ei mikään suuren luokan kaunotar mutta sievänlainen.
Sonja: Mun täytyy sanoa, että nyt en oikein tiedä että mitä mun pitäisi tästä ajatella
Sonja: Meinaan että jos Anssi onkin naimisissa ja perheenisä
Sonja: Ainoo mitä tulee mieleen on vähän semmoinen ”aijaa ok”
Helena: Niin, mä sain vähän sen kuvan että se olis ollut aloitteellinen sun suhteen
Sonja: Aluks joo, mutta enpä mä paljon ole jarrutellut
Helena: Periaatteessa tän Anssin siis pitäis tietää mitä se on tekemässä, vaikka todennäköisesti sillä ei kyllä ole hajuakaanNaurahdin lyhyesti Helenan lakoniselle kommentille ja lähetin nauravan emojin takaisin. Lisäksi kiitin asian jakamisesta, vaikka tästä nyt taisi tulla minulle ylimääräistä mietittävää.
Ihmettelin pitkin iltaa, että mitä minun pitäisi tuntea, koska en tuntenut oikein mitään. En ollut raivoissani, en edes ärsyyntynyt eikä tämä mikään shokki ollut. En ollut oikeastaan edes suuremmin yllättynyt. Kummallista, olisin nyt luullut edes yllättyneeni siitä, että vakipano paljastuukin perheenisäksi. En kyllä ole koskaan miettinyt, että mitä muuta Anssin elämään kuuluu hevosten, töiden ja minun lisäksi. Se ei kai vain kiinnosta tarpeeksi. Eikä minulla nyt ole varsinaisesti pokkaa tuomitakaan Anssia, sillä yhtä lailla itsekin seikkailin kielletyillä sivupoluilla. Ja sehän Anssi minullekin on: kielletty seikkailu eikä mikään mahdollisesti tuleva romanttinen suhde. Ehkä juuri siksi tämä on niin ”aijaa ok”.
Olin aluksi aivan varma, etten puhu Anssille mitään tästä, koska eihän se minulle kuulu jos hän ei sitä halua kertoa. Ja jos tuo Johanna Ironen onkin Anssin sisko vaikka? Tai veljen vaimo? Ja sitten hänen lapsensa. Ettei lainkaan Anssin vaimo ja lapset. Totuus ei ole aina sitä, miltä se ensinäkemältä vaikuttaa, mutta pitäisikö minun nyt kuitenkin kysyä?
Silti vielä illalla tuijotin pimeässä kattoa ja mietin niin että aivoissa savutti. Jos Anssi on naimisissa ja perheenisä, niin mitä minun sitten pitäisi tehdä? Ensimmäinen ajatus oli, että pitäisi lopettaa tämä koko juttu, koska… koska… En tiedä. Miksi pitäisi? Eihän se minun ongelmani ollut. Oikeasti en halunnut Anssista edes luopua, koska tämä on nyt yksinkertaisesti ollut kivaa. Miksi juuri minun pitäisi jotenkin suojella Anssin vaimoa ja lapsia? Kyllä Anssi löytää aivan varmasti muitakin naisia, jos niin haluaa, ei se ole minusta ja minun kieltäytymisestäni kiinni.
Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kysyisin tätä Anssilta? Lähtisikö hän, suuttuisiko hän, loppuisiko tämä meidän juttu siihen? Mistä minä tiesin, miten hän reagoisi ja mikä juttu tämä edes oli. Ja mikä oli minun osani siinä? Ei ei, kyllä se pitää kysyä, kävi miten kävi. Jos ei muuten niin tuon viimeisen takia, että tietäisin itse missä tässä oikein oltiin ja mentiin. Vuodet ja parisuhteet ovat opettaneet, että huonojen asioiden hautaaminen ei pidemmän päälle kannata ja epätietoisuuskin on ärsyttävää.
Huomennahan minä taas menen Tampereelle ja on tarkoitus nähdä Anssia, niin että tilaisuus tulisi nopeasti. Tämmöistä ei ihan halua Whatsapissa hoitaa.
- Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 2 kuukautta sitten Sonja T.. Syy: kootut selitykset
-
Tämäkin on varmaan tapahtunut ennen kaikkia draamoja. Minä nyt vain halusin kirjoittaa jotakin, missä voisi viitata Barnumin pöytätapoihin.
Ihan terve hevonen?
Mortti riekkui tarhassa kuin heikkomielinen. Se hyppi, loikkelehti, pukitteli ja sitten se heittäytyi maahan piehtaroimaan ja röhki ja örisi. Lievästi sai taas hävetä, koska se kuulosti enemmän joltain sikalaumalta kuin hevoselta. Kuvittelin jo paikkakunnan juorut: Hopiavuoren Eetu tarhaa villisikoja luvatta.Onneksi sentään on hiekkatarhat, mutta tämän jälkeen hiekkaa saisi putsata korvienkin takaa. Katselin Morttia riimunnaru kädessäni tarhan aidalla enkä tiennyt että mitä tässä pitäisi tehdä. Itkeä vai nauraa, antaa ruunan möyhytä sydämensä kyllyydestä vai yrittää kutsua sitä luokse, ratsastamaankin pitäisi mennä. Ja jos se jatkaa tuota menoa vielä satulan alla, niin siitä tulee kaikkien aikojen rodeo-show!
— Ei tuo Morttikaan aina ihan terveeltä hevoselta vaikuta, naurahti Marshall taluttaessaan Barnumia tallille. Hän viittasi siihen keskusteluun, minkä olimme käyneet Barnumin ruokatavoista taannoin.
— Ei sen vian tartte iso olla kun se on päässä, heitin takaisin.Käännyin taas katsomaan ruunaani, joka makasi nyt kyljellään ja kihnutti päätään nautinnollisesti maata vasten. Ihan kuin se olisi lukenut minun ajatukseni ja aikoisi varmistua siitä, että hiekkaa todellakin olisi korvantakusia myöten.
Heikompi sielu olisi jo säikähtänyt, että nyt Mortilla on jokin kohtaus tai ainakin ähky, mutta minä en ollut suuremmin huolissani. Ei Mortti vaikuttanut kipeältä tai kajahtaneelta, sitä nyt vain riehututti.
— No niin apina, malttaisitkos vihdoin tulla tännekin, rupattelin sille aidalta. Mortti nosti päätään, kokosi jalkansa ja ponnistautui pystyyn. Vielä ennen luokse tulemista se ravisteli itsensä niin perusteellisesti, että tunsin hiekanjyväsiä kasvoillani. Loimi oli toisella kyljellä ja näytti siltä, että pesu olisi enemmän kuin tarpeen.
— Sä olet kyllä ihan mahdoton, sanoin Mortille kun napsautin riimunnarun kiinni. — Tässä siivoamisessa menee taas tunti. Ruuna katseli minua otsaharjansa takaa enkä tarvinnut paljonkaan mielikuvitusta, että olisin voinut kuvitella sillä peräti ilkikurisen ilmeen. Miksei näitä hetkiä saa ikinä kameralla kuvattua? Nytkin muistin kännykän vasta kun oli liian myöhäistä.
-
Tämä on tapahtunut joskus viime viikolla, ennen kaikkia draamoja. Ei tässä silleen mitään asiaa ole.
Vieroitusoireita tuvasta
— Tuukko kahaveelle, jos mä menen keittämähän? Eetu kysyi kun olin saanut Mortin suittua ja loimitettua. — Tai no sä nyt et kahvetta jua, mutta saa sitä tupahan tulla muutoonkin.
— Kiitos mutta en ehdi tällä kertaa. Mulla on vieraita kotona, niin en viitsi viipyä ylimääräistä, vastasin. Eetulle saattoi sanoakin tämän ilman että hän lähtisi esittämään mitään jatkokysymyksiä niistä vieraista. Tai vieraasta. Olipahan vain yksi vieras, jolla oli parin päivän työreissu Seinäjoelle asiakkaan luo ja josta ei viitsinyt koko maailmalle huudella…Kävelin vielä varustehuoneeseen kun piti puhdistaa varusteet, kirjoittaa päivän kuulumiset päiväkirjaan ja yleisesti vähäsen istahtaa. Nelly oli pitänyt meitä taas tiukilla. Ihan hyvä vain, siitä minä Nellylle maksoinkin. Hiljaisesta hetkestä tosin sai vain haaveilla, sillä varustehuoneessa kävi vilinä kun ihmiset toivat ja veivät varusteitaan. Tervehdin ystävällisesti tallin uusia tulokkaitakin, Aamua ja Jumia ja kerroin heille Eetun terveiset siitä, että tuvassa olisi kahvia ainakin kohta.
Moni kysyi tietysti Mortin jalasta että mitä sille kuului. Onneksi saatoin sanoa sen olevan ihan kunnossa ja ratsastin sillä jo aivan normaalisti. Tietyllä tavalla lämmitti ihmisten huoli siitä, mutta niin se aina oli täällä: murheet ja ilot jaettiin ainakin jos ne halusi jakaa. Tutummat kyselivät Harrin ja Salierin kuulumisia. Hyväähän niille molemmille kuului. Olin saanut Kanadasta jopa muutaman kuvan Harrista hevosen selässä. Se hevonen oli varsin komea ja Harri kertoi että se oli vähän niinkuin jo hänen vakiratsunsa. Puhelimesta löytyi muutama uusi kuva Salieristakin.
Mietin hetken että pitäisikö sittenkin mennä tupaan, vähäksi aikaa istumaan ja kertomaan kuulumisia, kun niitä kaikki jossain vaiheessa joka tapauksessa kyselivät. Ja voisin noita kuvia näyttää, niitä kaikki halusivat aina nähdä. Kävelin silti autolle moikaten vielä Inaria, joka käveli vastakkaiseen suuntaan, autolta tallia kohti. Sanoin hänellekin, että tuvassa olisi tuoretta kahvia kohta. Vielä autoon istuessani mietin, että pitäisikö nyt kuitenkin…
-
(Tämä sama off-topic jatkuu nyt vain. Hopiavuoren kanssa hyvin vähän mitään tekemistä, mutta luulen että ihmisiä kuitenkin tämä draama kiinnostaa ja täältä se löytyy paremmin kuin blogista.)
Ostetaan moraalinen selkäranka
To 14.10.21
— Se jalkahan ei missään vaiheessa ollut kipeä, turvoksissa vaan. No, se turvotuskin katosi silloin maanantain kuluessa jo eikä ole tullut takaisin, joten mulla on tässä nyt taas täysin terve hevonen viettämässä viikon saikkua. Ei siinä mitään vikaa tunnu olevan, joten mä ratsastin Mortin tänään varovasti kentällä. Katotaan miltä se kinttu näyttää huomenna, sen mukaan joko vapaata tai jotakin pientä ja lauantain se saa taas olla vapaalla, kun mä lähden käymään Tampereella.Harri kertoi vuorostaan omasta ratsastustunnistaan ja kaikesta siitä, mikä oli toisin rapakon toisella puolella. Suurin uutinen oli se, että hän oli menossa jo kisoihin ja vieläpä hyppäämään! Kyseessä oli jotkin isommat kisat, joissa oli paljon hunter-luokkia monelle eri tasolle. Sieltä löytyi sitten Harrillekin pari sopivaa luokkaa ja tallilta lähti sinne iso lauma hevosia ja ratsastajia, opettaja mukaan lukien, niin ettei tarvinnut yksin mennä. Ja minä sanoin sen ääneenkin, että tällainen ”tyyliesteratsastus” ei varmasti ollut lainkaan hullumpi ajatus, sillä vaikka hyppykokemusta ei juuri ollut, pohjatyöt sileällä oli tehty huolellisesti.
— Joo, sitä se opettajakin oikeestaan sano. Täällä kyl muutenkin kannustetaan kisaamaan tosi nopeesti, Harri kertoi. — Ja se on tehty helpoks. Maksat vaa kisalisenssin, valikoit sopivan luokan ja sit toi talli hoitaa hevoset paikalle. Ei tartte ite käytännössä muuta kuin hankkiutua kisapaikalle ajoissa. Siellon oikeesti kuulemma jopa talutusluokkia, et ihan pienetkin pääsee kisaamaan, et se alkaa täällä ihan polvenkorkusesta.Oli tosi kiva kuulla Harrin ääntä taas vaihteeksi ja nähdä tutut kasvot, vaikka sitten vain tietokoneen näytöllä. Ja siis ihan oikeasti tosi kiva, kaikesta huolimatta. Ihmettelin vähän itseäni, sillä olin jotenkin odottanut että räjähtäisin kauheaan katumus-häpeä-itkuun Harrin nähdessäni tai että ainakin tuntuisi pahalta. Tai että morkkis iskisi välittömästi nyrkillä palleaan ja menisin tunnustamaan Harrille kaiken, kaiken! Tai ainakin omatunto alkaisi soimata pahemman kerran. Tai että tuntisin edes jotakin.
Mutta ei. Vaikka kuinka yritin kaivella, niin ei inahdustakaan siihen suuntaan että hävettäisi. Harrin näkeminen ja ajatteleminen sai aikaan vain positiivisia tunteita, toki myös kaipauksen. Voi kuinka hän olikin rakas! Silti en tippaakaan katunut sitä, mitä Anssin kanssa oli tullut puuhattua. Enhän minä tuntenut itseäni edes huonoksi ihmiseksi. Tämä ei käynyt järkeen sitten mitenkään.
Samalla jokin pieni ääni huuteli, että eihän se ollut Harrilta mitenkään pois, mitä minä tein täällä. Minä tiesin tilanteen, että kaksi vuotta erossa. Anssi tiesi tilanteen myös ja jos hän alkaisi haikailla jotakin pidempää suhdetta, niin omapahan oli ongelmansa. Ei tule tapahtumaan. Vaikka eihän se nyt oikeasti niin mene, että tämä olisi nyt ihan ok ja järkevän ihmisen toimintaa, kun ei kerran oltu sovittu mitään.
Pohdin sitäkin vaihtoehtoa, että jos minä olen vain kostamassa Harrille tuota Toronton-komennusta, mutten saanut itseäni kiinni siitä. Entä mustasukkaisuus, olinko minä kostamassa sitä? Harrin puheessa vilisi naisten nimiä aina kun tuli puhe hevosista ja ratsastamisesta. Naispuolisen kollegansa mukana hän oli tiensä sinne tallillekin heti löytänyt. No, se ei ollut mitenkään ihmeellistä. Hyvin naisvaltainen lajihan tämä oli niin siellä kuin täälläkin. Enkä minä nyt oikein pitänyt itseäni mustasukkaisena tyyppinä ja toisekseen jos aikoi olla mustasukkainen, niin kannattaisi varmaan ensin pitää huoli omasta käytöksestä eikä lähteä hyppimään kukasta kukkaan heti kun ensimmäinen tilaisuus tuli.
Niin että minä en taas vaihteeksi ymmärtänyt yhtään mitään itsestäni. Toisaalta olin jopa tyytyväinen asiantilaan, sillä nalkuttava omatunto on viheliäistä seuraa. Nythän kaikki oli hyvin, vai mitä? Ainakin niin kauan kuin Harri ei saisi tästä tietää, sillä sitä minä en halunnut edes ajatella.
-
Kattos kun Inarikin osaa olla kateellinen ja katkera! Ne onkin vähän uusia piirteitä nyt, ainakin minulle. Olen pitänyt Inaria niin kilttinä ja kesynä, että se suo kaikille kaiken hyvän paitsi ehkä itselleen. Ja samalla tunnistaa sen että se on väärin ja pitäisi osata olla iloinen toisen puolesta. Melkein jännittävintä onkin pohtia, että mitä Inari tekisi jos saisi kerrankin päättää? Haluaisiko itselleen Cozmina II:n, haluaisiko Cozminan niin että se olisi Eiralta pois vai riittäisikö ihan vain se, että Eiralta otettaisiin Cozmina pois? Ehkä vähän kaikkia, mutta ei Inari niin pitkälle mieti, nytkin olisi riittänyt se, että Eira olisi pudonnut koska käyttäytyi typerästi. Ah, ihana käytöspoliisi-Inari.
Tämä kommentti on nyt tosi paljon ohi aiheen, mutta Inarin pään sisälle oli kiva päästä kurkkaamaan tällaisessa asiassa. Eikä mitään muuta järkevää minulta sitten irtoakaan.
-
Tämä kertoo tosi paljon taas Jannasta ja hänen tilanteestaan. Ja se on kiva, koska Jannalle tuntuu kuuluvan hyvää, aamupahoinvoinnista huolimatta! Tosi hienoa, että hän on todellakin lähtenyt selvittämään päänsisäisiä asioitaan asiantuntijan avulla. Jannan elämä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja se väistämättä näkyy. Onhan se näkynyt ennemminkin, vaikkei Janna siitä tallilla todellakaan huutele – kaikkea muuta! – mutta äitiys nostaa ihan varmasti pintaan kaikenlaista vanhaa kuonaa sieltä aivojen kätköistä. Hyvä ettei tätä tarvitse käsitellä yksin, Janna on fiksu siinä asiassa.
Ja ihanasti olet ottanut mukaan noita uusia tulokkaita tähän tekstiin! Siitä se lähtee, uusien naamojen sopeutuminen Hopiavuoreen.
-
En tiedä jos lohduttaa yhtään, mutta varmaan kaikki lukevat joskus tehtävänannon niin huonosti/väärin, että ihan hävettää kun tajuaa, etteihän tää ollut yhtään sitä mitä haluttiin. Minähän en siis tietenkään ikinä, köh… Mutta viis siitä, kuva on kiva! Ja onhan siellä se yllätysvierailijakin, joten tehtävänantoon menee. Rima ehkä täräjää, mutta ei hipaisusta ole ennenkään laskettu! Ja jollekin ne vikatkin sijat täytyy aina antaa vaikkei millään haluaisi.
Eikä tekstissäkään mitään vikaa ole, kiva pieni keskustelunpätkä, joka kertoo olennaiset.
-
Tämä on ihan käsinkosketeltavan realistista, sitä eläimenomistajan, minkä tahansa eläimenomistajan ylitulkintaa. ”Yksi turpakarva on vinossa toiseen suuntaan. Onkohan sillä kaikki kunnossa? Jos se on joku hermosto-oire?” Lievää liioittelua ja onhan Polinalla tiettävästi noita nivelongelmia, niin että ei Aamu mitenkään ylireagoi. Masentaahan se toki kun toinen on potentiaalisesti kipeä tai ainakin jäykkä eikä oikein tiedä että mitä pitäisi tehdä ja kaikki on lopulta oma vika vaikkei oikeasti olisikaan, ainakaan kaikki. Ilman tuota lopun höpsöttelyä tästä tekstistä jäisi masentunut fiilis lukijalle.
Toim. huom. ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos tekstistä jää masentunut fiilis. Kuten Eetun kirjoittaja erääseen tekstiini kommentoi taannoin: hyvä taide herättää tunteita, vaikka ne olisivat sellaisia, että nyt täytyy mennä tiskaamaan. Mutta onhan se positiiviseen sävyyn päättyvä teksti tietenkin kiva aina, en käy kieltämään. -
Oi voi. Oi voi voi.
Ensimmäiseksi on sanottava, että tehokas aloitus tässä tekstissä. Eka rivi sai sydämen lennähtämään ainakin tämän lukijan kurkkuun.
Aamun isään emme ole vielä päässeet erityisesti tutustumaan ja sekin vähä, mitä tuossa edellisessä tekstissä tuli ilmi, ei välttämättä antanut mitään järjettömän positiivista mielikuvaa. Mutta isä on silti isä ja tietenkin tämä saa Aamun ja koko perheen elämän perusteet järkkymään, vaikka isä lopulta toipuisikin. Jäin itse miettimään ja spekuloimaan, että mitä sille lypsykarjalle ja tilanpidolle tapahtuu, kun isäntä joutuu sairaalaan ennaltamääräämättömäksi ajaksi. Minulla on tästä ennakkoaavistus, että mihin suuntaan Aamun perheen tarina tästä menee, mutta en nyt puhu siitä sen enempää, koska se voi ihan yhtä hyvin olla vääräkin.Lopun rukous oli suhteellisen mielenkiintoinen veto, sellainen joka ei minulle olisi pälkähtänyt päähänkään. Mutta miten inhimillistä! Kun ei muuta voi, turvaudutaan yliluonnolliseen.
Jään kyllä odottamaan tälle jatkoa, että miten käy.
-
No nyt se sitten selvisi, mitä tuon edellisen tekstin jälkeen pähkäilin. Eli kun on tiukka paikka ja oma äitee ei osaa auttaa, soitetaan vielä korkeammalle taholle: Hellon poliisiäidille. Jotenkin en ole mukamas tiennyt että Aili on poliisi, mutta nyt kun tulin miettineeksi, niin onhan se joskus vilahtanut jossain, aivan ohimennen vähintään. Aili on jäänyt vähän vieraammaksi hahmoksi minulle kuin Manni, jotenkin minulla oli enemmän juurikin tuo lopussa mainittu mielikuva nauravasta, pyykkäävästä pullantuoksuisesta perheenäidistä, mutta eipä se näemmä koko kuva ole. Tietenkään ei, mutta salaa vähän nyt aplodeeraan Ailille kuitenkin. Onnelliset Helmipuron tytöt, kun heillä on sentään Ilveksen pariskunta olemassa. Eikä se Eetuakaan varmasti haittaa, että saa välillä mikkihiirilaastarin polveensa vaikka aikuinen onkin.
Ja ai että: ”Samalla lailla kun kaikki miehet suostutellaan tekemään asioita. Tiukalla komennolla.” Way to go, Aili!
-
Nämä Santun tekstit on jokaikinen kerta jotenkin niin… ihania. Ei varmaan ole eka kerta kun sanon tämän, mutta menköön nyt silti. En osaa ihan tarkkaan analysoida mikä niistä niin ihania tekee, mutta jos nyt yritän niin ainakin se miten Santtu näkee Fifin. Santtu rakastaa Fifiä ihan oikeasti ja hänellä on huono omatunto, kun Fifillä ei asiat ole hyvin. Lisääksi hän on ylpeä Fifistä ja heidän saavutuksistaan, vaikka moni ehkä ajattelisi, että nämä nyt ovat ihan vaatimattomia juttuja. Santtu ei kuitenkaan ajattele niin vaan tunnistaa sen, että tämmöiset pienet edistysaskeleet ovat oikeasti ihan merkittäviä. Santtu on kyllä vanhin teini-ikäinen, mitä tiedän 😀
Ja ettäkö mukaan Pariisiin? No totta kai, vaikken kyllä tullut ajatelleeksi että Santtu olisi ensimmäinen uhri pyydettäväksi mukaan. Erinomainen veto ja tarjous, kiitos siitä!
-
Sonja pysyy kaukana kaikista isä-aiheisista tapahtumista eikä ole tulossa edes noihin perus-kisaluokkiin.
-
Katos kun oli tämä jäänyt kommentoimatta! Olen kyllä lukenut tämän jo heti kun se julkaistiin, mutta jäänyt silti väliin vaikka olisihan minulla sanottavaakin.
Olen nimittäin todella ylpeä Jannasta, että se lähtee hakemaan apua tässä asiassa, vaikka minun mielestäni vähän väärästä päästä. Jos tämmöinen kyökkipsykologi pitäisi päästää vauhtiin, niin ensimmäisenä käsiteltäisiin Jannan lapsuutta ja sitä, miten hän näkee itsensä tulevana äitinä ja mitä pelkoja sen suhteen on. Niihinhän tuossa lopussa viitataan: elämän pelottavin tehtävä.Toisaalta yhdestä vähän vähemmän vaikeasta, mutta silti mieltä painavasta asiasta voi olla helpompi aloittaa eli siitä, miten Janna pelkää hopiavuorelaisten reaktioita. Näin kun sitä maailmaa katselee täältä kaikkitietävän jumalan asemasta, niin siinä onkin kuulkaa pelkäämistä, ei Janna ihan turhan takia sitä mieti. Odotan kyllä ihan innolla, että minkälaista draamaa siitä saadaan aikaiseksi kun Janna vihdoin kertoo. Pakkohan se jossain vaiheessa on, viimeistään sitten kun alkaa housunnappi kiristää eikä voi enää valehdella, että kyllä tää turvotus Aktivialla lähtee… Sitä odotellessa!
-
Voi Noa! En tiedä muutakaan sanoa.
Nämä on kamalan vaikeita asioita kelle tahansa, saati sitten tällaisessa tilanteessa kuin mitä Noa ja Chai. Toinen haluaisi jotakin enemmänkin, toinen on peloteltu niin helvetinpelkoon tai mihin nyt onkaan, että on kyseenalaista uskaltaako se ikinä. Ja sitten ei ole ihan sitä omaa rauhaakaan ja Eetukin on outo ja ja ja… Voi Noa, toistamiseen. Kun noin hahmona Noalle toivoisi kaikkea hyvää ja happily ever after, mutta ei tämä siltä nyt oikein näytä, toisaalta ei siitä kauhean hyvää draamaa saisikaan. Silti jotenkin sitä vain toivoo että Chai pääsisi eroon solmuistaan, mutta ei sekään hyvältä näytä. Mutta olisihan se yllätys, jos tämä tarina saisi onnellisen käänteen. Niinku että VINK-VINK!! Argh. -
Kylläpä nyt kaikki draama osuu taas samaan kohtaan kun Niklaskin teloo itseään. Ei minulla muuta sanottavaa ole kuin että huh ja toivottavasti ei käynyt pahasti, mutta taisi käydä kuitenkin. Voi Niklas-parkaa!
-
Onneksi Sonja ei tiedä näitä Eetun ajatuksia, koska sitten se ei enää pitäisi Eetusta. Nyt se olen vain minä joka vihaa Eetua. Tai siitä vihaamisesta nyt niin tiedä, mutta tekisi mieli kuitenkin todeta sille suureen ääneen että pölijä. Että hullu Nelly, kun käy terapeutilla eikä ottanut ihan tuosta noin vain annettuna lapsensa kohtukuolemaa, no just niin. Ja voi jos joku muu saa tietää, menee tallin maine ja kaikki. Tunnistan kyllä tämän ihmistyypin ja ne ovat juuri niitä, joiden takia MT-ongelmista täytyy pitää ääntä, etteivät ne ole harvinaisia eivätkä tee niistä kärsivästä ihmisestä auttamatta huonoa. Toisaalta Eetu varmasti tuntee Otsonmäen, niin pelko sinänsä voi olla aiheellinen, pienet paikkakunnat eivät välttämättä ole niin armollisia. Eli vaikka Eetu tuntuu kohtuuttomalta, niin ei se välttämättä ole sen kohtuuttomampi kuin moni muukaan.
Sitä kyllä jään odottamaan, että mitä ihmettä tuosta lopusta seuraa, kun Eetu haluaa soittaa Hellon puhelimella Hellon äidille…
-
Tästä tuli tasan 3 ajatusta ja vielä tässä järjestyksessä:
1. Iskä on hirviö.
2. Ei Uunoa!
3. Hyvä Eira!!Eikä näiden jälkeen ole kauheasti juuri mitään lisättävää.
-
Rupsukka 😀 Ihana lempinimi oriilla!
Melkein jäi kommentoimatta tämä teksti kokonaan, sillä tässä on niin paljon kaikenlaista asiaa. Ensinnäkin siinä kerrotaan Rubista itsestään, tietenkin, mutta myös siitä miten Jumi kohtelee hevostaan, miten näkee sen, miten kokee ratsastamisen, mitä suunnittelee tulevaisuuteen ja mitä kaikkea muuta. Ja nythän tuo uuden ihmisen tapaaminenkin meni paremmin. Tämä on tosi kiva teksti just sen takia että se tarjoaa paljon tietoa ja siksi tosi arvokas meille muille kirjoittajille. Ihan vielä tästä ei löydy sellaista koukkua, joka tarjoilisi minulle tarina-idean suoraan lapaan, mutta jotakin voisi jo saada silti kehittymään… -
Jos minulta kysytään, niin totta kai tämä kuuluu Hopiavuoren tarinaan! Onhan Steffe ollut Hopiavuoressa ja Camillaakin tässä sivuttiin sillä tavalla, että yleisö (tai ainakin minä) vaatii lisää tietoa Camillan menneisyydestä. Plus että et todellakaan voi jättää Steffen tarinaa vielä tähän.
-
Joskus jonkun toiseen vastaavaan tekstiin kirjoitin, että tykkään tällaisista kokoelmateoksista, joissa käydään nopeasti ja vähän listamaisestikin ne tärkeimmät seikat. Ja tykkään kyllä tästäkin, samasta syystä eli siitä että se kertoo nopeasti just ne pääkohdat. Täydellisessä Maailmassa (TM) meillä kaikilla olisi aikaa kirjoittaa joka päivä niistä hahmon tärkeistä tai vähemmän tärkeistä hetkistä ja asioista ja että mitä kuuluu, mutta no, ei kannata pahemmin pidätellä hengitystä sitä täydellistä maailmaa odottaessa.
Ja olihan tässä hirveästi kaikenlaista, mistä odotan vähän jatkoa, että mikäs kuvio tämä on! Petasit tosi monta juttua tässä vähän ohimennen. Eihän kaikista juonenkoukun aluista mitään tule, mutta osasta varmaan kyllä. Erityisesti arvostin Eiran tuomista mukaan ja sitä, miten Aamu Eiran näkee. Toinen on tuo veli, Jukkis, siitä nyt ainakin tuli mieleen että haluaisin kuulla enemmänkin, koska ilmiselvä perhedraaman alkuhan se siinä.
-
Aamu vei oikeastaan sanat suusta. Tässä on paljon hyvin helposti tunnistettavia asioita, paitsi itkeminen ja päänsärky psykologikäynnin jälkeen, myös tuo kierre, että jokin asia suututtaa vaikkei pitäisi ja sitten sekin alkaa suututtaa kun suututtaa vaikkei pitäisi. Hyvin, hyvin inhimillistä, mutta sellaisia asioita, joita ei kuitenkaan välttämättä tajua tuoda teksteihin.
Mutta Nelly on tässä just taas niin se Nelly, jonka minä luulen tuntevani: raivorehellinen sitten lopulta. Ei sinne terapiaan olla menty säästä puhumaan. Ja tuo Burger Kingin pirtelö, minulle tuli sama mieleen kuin Aamulle, että se tuntuu jonkinlaiselta toivonpilkahdukselta, normaalilta elämältä, joltain josta saa nauttia.
-
JulkaisijaViestit