[Sonja T.Valvoja]

Maastossa
Seisoin epävarmana suulissa pitelemässä kiinni Jussin ohjista.
— Ootsä nyt ihan varma tästä? kysyin kolmannen kerran Eetulta.
— Tokko sää sitä Jussia yhyrellä maastoreisulla pilaamahan eherit, ni että meettä nyv vaan. Kylä sää sen kans pärijäät.

Kiva että joku luotti, kun itse en ollut yhtään niin varma. Siitä oli niin kauan kuin olin ratsastanut jollain muulla hevosella kuin Salierilla etten edes muistanut kenellä ja milloin. Ja Jussi oli ori vielä kaiken päätteeksi! Mutta Salieria talutti Harri, johon ei ollut luottamista vaikka aika hyvin hän jo ratsastikin ottaen huomioon että oli ollut keväällä ensimmäistä kertaa ikinä hevosen selässä. Tämä maastolenkki oli kuulostanut tosi hyvältä idealta siihen asti kunnes piti oikeasti nousta vieraan hevosen selkään ja lähteä.

— Otetaanko alkulämmittelyt kuitenkin tossa kentällä niin pääset vähän juonesta kiinni Jussin kanssa? kysyi Nelly Cozminansa takaa.
— Joo, otetaan vaan, henkäisin.

Talutimme hevoset kentälle. Jussin satula tuntui olevan aivan taivaissa asti, vaikkei se teknisesti ollutkaan Salieria korkeampi. Selkään päästyäni vahdin silmä kovana Harria ja Salieria, mutten löytänyt mitään vikaa selkään nousussa tai valmistautumisessa. Itse toki unohdin säätää jalustimet sopivaan mittaan. Ne olivat ehkä Outin jäljiltä, liekö hänellä lyhyemmät jalat vai oliko vain tottunut ratsastamaan vähän lyhyemmillä jalustimilla kuin minä, en tiennyt. Enkä tiennyt sitäkään, missä Outi oli piileksinyt viime ajat, koska ei häntä tallilla näkynyt. Siksi Jussi olikin vähän liikutuksen tarpeessa ja Eetu oli kuulostanut suoranaisen kiitolliselta kun oli tarjonnut Jussia minulle maastoratsuksi.

Jussin askel oli keinuvampi kuin Salierin, ehkä myös isompi. Se oli ensimmäinen ero. Satulakin oli vähän erilainen vai olikohan Jussi vain leveämpi, koska asentokin tuntui hiukan erilaiselta. Kyllä tämä tästä, ajattelin, sillä Jussi tuntui olevan ihan kuulolla.

Meitä oli kasassa melkoinen puoliverikavalkadi: Jussi, Salieri, Cozmina ja Lex. Niklas oli iskenyt silmää ja todennut ettei hän voi maastoon lähteä, koska Marshall ei pysty siellä vahtimaan hänen ratsastamistaan. Ymmärsin Marshallia hyvin. Melkein ehdotin Harrille, josko ottaisin Salierin Jussin vierelle riimunnarussa, mutten sitten kehdannut eikä se oikeasti olisi edes tarpeen.

Lähdimme porukassa kohti Jätinmonttua. Aurinko paistoi pilvien lomasta ja maisema oli miltei kesäinen, jos jätti huomioimatta puimurit, kellastuneet viljapellot ja aavistuksen ruskaa enteilevät kasvit metsässä. Juttelimme niitä näitä, vain Harri oli hieman hiljainen, mutta sen ymmärsi: olihan tämä ensimmäinen kerta ikinä maastossa Salierin kanssa. Tottahan sitä jännitti.

Jussin ravi oli huomattavasti haastavampi istua kuin Salierin, mutta aika nopeasti sentään löysin yhteisen sävelen keventämisen ja askelten kanssa. Se alkoi sujua enkä hölskynyt satulassa kuin perunasäkki. Aloin melkein jopa pitää Jussista jo näin lyhyen ratsastuksen jälkeen. Se ei lopulta poikennut Salierista niin kovin paljon ja oli yhtä järkeväkin tämän perusteella. En minä Salieria tietenkään vaihtaisi edes kymmeneen Jussiin, kiirehdin lisäämään mielessäni.

— Miltäs se Jussi tuntui? Nelly kysyi kun pääsimme tallinpihaan.
— Oletettua helpommalta. Vähän enemmän tarvii ehkä neuvotella eri jutuista kuin Salierin kanssa, muttei mikään mahdoton ollenkaan.
— No ruunat nyt tunnetusti on aina helpompia, voi olla ihan kiinni siitäkin.
— Nii. Aika kiva tuo Jussi oli ratsastaa. Mietin tässä, että milloinkohan viimeksi olen edes ratsastanut jollain toisella hevosella enkä muista kyllä.
— Se tekisi joskus ihan hyvää kokeilla muitakin hevosia, Nelly sanoi. — Saattaisi saada vähän uusia ideoita omansakin ratsastamiseen.
— Niin varmasti…

Harri osasi jo hoitaa Salierin ratsastuksen jälkeenkin. Pari asiaa hän tarkisti, mutta nekin oikeastaan turhaan. Minä olin taas paljon enemmän hukassa Jussin kanssa, mutta onneksi Eetu oli tallissa ja saatoin kysyä häneltä samaan tapaan kuin Harri, että mihin nämä suitset ripustettiin ja laitetaanko loimea päälle, kun on vähän hikinen. Banaaneja en Jussille tarjonnut, se oli outoa.

[Sonja T.Valvoja]

Vuosi myöhemmin
Kiemurtelin sängyssäni tuskastuneena. Ensin en löytänyt sopivaa asentoa, sitten oli hiki, sitten tuli kylmä. Mukavan viileiltä tuntuneet lakanat muuttuivat kuumiksi ja ahdistaviksi. Potkin peiton pois mutta varpaita alkoi taas palella. Ärsytti tällainen, kun tätä nykyä yleensä nukuin kuin torakka (en tiedä miten torakat nukkuvat, mutta mummu aina sanoo niin).

Nousin sängystä, sillä kohta Harrikin havahtuisi tähän ähräämiseen. En nähnyt pimeässä juurikaan mitään, mutta tuntuman perusteella osasin kulkea alakertaan ja terassin ovelle. Viileä ilma tulvahti vastaan ovesta. Se ei ollut kuitenkaan niin purevan kylmää kuin olin olettanut, itse asiassa se oli jopa melkein lämmintä. Ja kosteaa. Ja tuoksui hyvältä. Iski déjà vu: olen istunut täällä ennemminkin, samalla tavalla kosteassa, viileässä loppukesän yöilmassa kun en saanut unta.

Minun ei tarvinnut pinnistellä kovinkaan paljon, kun muistin sen ensimmäisen virallisen yön täällä uudessa kodissa, silloin kun kaikki tavarat oli siirretty ja paikoillaan, ja Salierin olin tuonut Hopiavuoreen. Se oli ehkä se viimeinen niitti: koti oli siellä missä hevonen oli. Muistelin päivämääriä ja tulin siihen tulokseen, että siitä oli kokolailla tasan vuosi. Ajatella.

Muistin edelleen miltä minusta oli silloin tuntunut. Olin seissyt uimahyppytornissa kymmenen metrin korkeudessa ja katsonut alas. Olin kiivennyt sinne vapaaehtoisesti ja nyt piti hypätä. Pelotti niin maan perusteellisesti. Laiha lohtu oli sentään se, että päätös oli tehty sekä järjellä että tunteella ja ennen kaikkea ihan itse. Mutta olin silloin vielä niin tiukasti kiinni vanhassa elämässä, että muutto tänne pelotti. Sitä oli vaikea tunnustaa itselleenkään. Mitään varsinaista syytähän ei ollut pelätä ja aina olisi voinut palata Tampereelle, jos olisin todennut ettei homma toimi. Vaan ei pelko kuuntele järkeä.

Miten lyhyeltä tämä vuosi tuntuikaan, vaikka ero siihen vuodentakaiseen oli oikeastaan valtava. Miten rikki minä olin silloin vielä ollut. Nyt sen vasta oikein huomasi ja tajusi, vaikka tuolloin olin ollut niin mukamas vahva jo. En ollut. Olin vain niin väsynyt siihen suruun ja murheeseen, että halusin päästä eroon siitä ja mennä eteenpäin, vaikka sitten väkisin. Ehkä se suuri muutos siinä kohdin oli hyvä idea. Kun räjäyttää päänulkopuolisen elämänsä lähes kokonaan uusiksi, vanhat surut jäävät hieman sivuun. Pakenemista, joku sanoisi, mutta minä olen toista mieltä. Ei se enää siinä vaiheessa ollut pakenemista vaan uuden elämän järjestämistä. Niin minä sen näin ja niin oli hyvä.

Joku lintu lauloi metsässä huilumaista, toistuvaa nuottiaan.

Hyvä siitä oli tullutkin, kyllä sen nyt kehtasi sanoa. Nukuin hyvin ja söin. En ollut yksinäinen, vaikka pelkäsin ehkä kaikkein eniten sitä että ystävät jäivät Tampereelle ja minulla ei olisi täällä ketään. Markus oli edelleen Markus, melkein-isoveli ja kun asuimme taas naapureina, yhteys palasi vanhaksi ja luottamukselliseksi. Hopiavuoressa oli tutuksi tullut talliperhe. Paikallisissa Ingress-piireissä olin tutustunut vähän paremmin muutamiin ihmisiin, joiden kanssa tuli vaivihkaa vietettyä aikaa muutenkin kuin vain pelatessa. Ja eiväthän ne Tampereen-kaverit mihinkään kadonneet! Ei Seinäjoki ole maailman ääri! Vasta pari päivää sitten lähtivät takaisin Tampereelle maalaisloman vietosta.

Ja Harri, ennen kaikkea Harri. Enpä olisi vuosi sitten arvannut, nauranut olisin jos joku olisi tullut kertomaan että minulla on vuoden päästä miesystävä. Ja vielä että kuka! Koko juttu oli niin uskomatton että teki mieli nipistellä itseään edelleen. Ei näin voi käydä ja silti kävi. Hymy pyrki ihan väkisin esiin kun mietin Harria ja meitä.

Tiedän ihan hyvin tämän olevan sitä ensimmäisten vuosien hormonihuumaa, molemmilla varmaan keskimääräistä pahempi kun edellisestä kerrasta on vuosikausia. Tiedän paljon muutakin, kuten vaikka sen että tässä ei olla ihan kersoja enää. Kummallakin on kokemusta pitkästä parisuhteesta ja kumpikin tietää omat ongelmansa siinä. Tiedämme aika paljon myös toisen ongelmista ja toistaiseksi niihin on löydetty ratkaisuja. Jos tässä vaiheessa on onnellinen ja siihen on olemassa ihan järkisyitäkin, niin ihan mahdottoman huonosti eivät asiat voi olla.

Jotenkin en edes hätkähtänyt, kun ajatusteni kohde ilmestyi terassinovelle kyselemään miksi minä täällä istuin keskellä yötä. Vastasin niinkuin asia on: en saanut unta ja tulin tänne haukkaamaan yöilmaa.
— Mikäs sua valvottaa nyt? Harri istahti viereeni terassin penkille.
— En varsinaisesti tiedä. Ellei sitten se, että siitä on aika tarkalleen vuosi kun mä muutin tänne virallisesti. Mutta senkin muistin vasta just äsken.

Kerroin siitä miten olin huomannut tulleeni vuoden takaisesta niin paljon eteenpäin, että kaikki oli ihan toisella tavalla nyt. En maininnut mitään siitä mikä Harrin osuus oli asioissa. Oletin hänen tietävän sanomattakin että se oli merkittävä. Sitä paitsi minulla oli päässä muhimassa pommi. Se johtui Outista, joka taannoin vitsaili jotakin asiasta ja siitä sen hautominen alkoi. Mietin kuumeisesti olisiko nyt sopiva aika pudottaa se. Ehkä. Ei se siitä jarruttelemalla paremmaksi tulisi.

— Pitäiskö meidän muuttaa ihan virallisesti yhteen? päästin suustani ja jäin pallea yhteenpuristuneena odottamaan reaktiota ja vastausta.
— Tännekö?
— Nii. Niin mä ainakin ajattelin.
— Ootsä varma?
— En. Mutta en mä varmaan koskaan olisi varma siitä, niin ajattelin sitten että miksei kokeilisi nyt heti. Onhan tämä siis tosi nopeasti, että jos sä et halua vielä niin mä ymmärrän kyllä, yritin pehmennellä sanomisiani.

Harri hapuili minun kättäni ja puristi sitä.
— Totta kai meiän pitäis muuttaa yhteen, hän sanoi naurahtaen. — Mä oon miettiny sitä itekin jo jonkin aikaa. En oo vaa uskaltanut ottaa puheeks. Pari juttuu pitää sopii, mut ei nyt aamuyöstä. Puhutaan niistä huomenna, jooko?

Tassuttelimme käsi kädessä takaisin makuuhuoneeseen. Tällä kertaa olin toiveikas: jospa saisin nyt unen päästä kiinni.

[Sonja T.Valvoja]

Rutiinien rikkomista
— Nyt suoristus ja puolen vaihto. Älä sohi siellä satulassa! Ei oo kiire. Jalat molemmin puolin normaalisti ja ohjat tasan, anna vaikka vähän höllää. Noin. Ja sitten taas sama, mut toiseen suuntaan eli voltti oikealle ja siitä jatkat sitten avoväistössä suoraa linjaa pitkin.

— Nyt meni hienosti! Sitten raviin ja kokeillaan sama kuvio ravissa.

Kypärän alta valahti hikipisara, en tiedä enää kuinka mones oli vaikka tänään ei ollut edes kuuma päivä. Salierikin alkoi hiota. Olimme kai molemmat vähän kesäkunnossa, kun Nellyn väistötreenit näin pukkasivat hien pintaan.

— Sehän meni todella hyvin. Kun me ei olla kisoissa nyt, niin ei ole väliä jos sä varmistelet ja otat aikaa kunnolla sille suoristamiselle, niin se menee hyvin. Seuraavalla kerralla se on jo paremmin lihasmuistissa ja menee nopeammin ja sitä seuraavalla kerralla sit taas vielä nopeammin.

— Se olis sitten tältä päivältä tässä, tähän on hyvä lopettaa. Nyt älä tuu selästä alas vaan lähde jäähdyttelemään tavalliseen tapaan mutta selästä käsin. Sit puolivälissä tai jossain nouset satulasta ja talutat Salierin takaisin.
— Mikäs juttu tämä nyt sitten on? kysyin.
— Sekoitetaan vähän Salierin pakkaa. Sä aina kuitenkin nouset satulasta pois kentällä tai maneesissa ja talutat sen pois ja jäähdyttelet taluttaen. Nyt näytetään sille, että toisellakin tapaa voi tehdä.

Tottelin Nellyn ohjeita ja lähdin pihasta löysin ohjin kiertämään meidän tavanomaisen jäähdyttelylenkin. Salieri ei tuntunut olevan millänsäkään moisesta rutiinien rikkomisesta, se nyt ei muutenkaan ollut monimutkainen luonne. Päinvastoin, taisi olla ihan yhtä putkiaivoinen kuin omistajansakin. Naurahdin itsekseni ajatukselle.

Tallinpihaan palattuani Eetu kuitenkin ryntäsi heti kyselemään että oliko jotakin sattunut. Hän oli nähnyt miten olin lähtenyt pihasta ratsain ja kun palasin taluttaen, ensimmäinen ajatus oli tietenkin että jotakin oli tapahtunut, olin pudonnut tai Salieri oli alkanut ontua tai pudottanut kenkänsä. Nauraen selitin, että ainoa mitä tapahtui oli se, että Nelly oli saanut idean. Ihan varmasti pätevä idea sinänsä, mutta siinä unohdettiin kaikista alati huolehtiva vahtikoira-Eetu. Nelly purskahti nauruun kun kerroin tapahtuneesta kahvipöydässä: juuri niin Eetua kuin olla ja mahtaa.

[Sonja T.Valvoja]

Käärmeenpesä
Heilautin jalkani Salierin selän ylitse toisen puolen jalustimeen.
— Mennäänkö sit? Janna kysyi Paahtiksen selästä.
— Ootatko hetken, pitää säätää näitä jalustinhihnoja. Nää on jotenkin hullusti…

Kun olin saanut jalustimeni ja hihnani kuntoon, lähdimme pihasta vanhalle päätielle ja kohti Mäensisusta, jossa Janna ei kertomansa mukaan ollut käynyt. Aurinko paistoi lämpimästi ja miksei olisi paistanutkin, olihan vasta elokuun alku. Täysi kesä siis vaikka ilmassa leijailikin jo syksynsävyinen kypsä tuoksu. Yhtäkkiä huomasin kaipaavani syksyä ja sadonkorjuuta aivan hillittömästi, vastapuidun pellon ja kypsän viljan tuoksua, puimurin perässä pyörivää pölypilveä ja sänkilaukkoja.

Menin mainitsemaan tästä Jannalle. Hän ilahtui sänkilaukka-mahdollisuuksista, vaikka epäilikin homman järkevyyttä. Paahtiksella saattaisi alkaa menojalka vipattaa vähän liiankin kanssa. Selkeällä reitillä vauhdikkaampi laukkaaminen onnistui kuulemma rauhallisena pysyvän kaverin kanssa ihan ongelmitta, mutta jos Paahtis pellolla tajuaisi, että ympärillä oli lääniä mennä mihin halusi, ei tiennyt pystyisikö sitä pitelemään mitenkään.

— Mites hankireeni? Onks täällä talavisin jotakin semmosta peltoa, johona vois ratsastaa jos on sellaanen järkevänsyvynen hanki?
— Joo, kyllä viime talvena ainakin Eetulla oli muutama lohko, missä sai ratsastaa. Ettei ollut mikään syysvilja alla tai nurmi. Tosin Eetulla ei taida syysviljoja ollakaan, kauraa vaan, mutta nurmea kyllä on.

— Sä tairat tiätää enemmänkin maanviljelystä, Janna sanoi kun olimme tovin jutelleet pelloista ja miksi syysviljan tai nurmen päällä ei kannattanut talvella suuremmin ratsastella.
— Mähän oon maatilan emäntä, naurahdin.
— Tä? Jaa oot vai? Mä kuvittelihin jotta sullois joku siisti sisätyä.
— No niin mulla oikeastaan onkin. Mulla nyt vaan on maatilan puolikas isän peruina. Serkkuhan sitä kyllä käytännössä viljelee. Mut kyllä mä tänä vuonna oon ajanut itsekin peltoja kun on ollut tarvis.
— Mitä sä sit noin muuten teet tyäkses?

Töistä riitti puhetta Pihlajamäelle asti, koska kysyin tietysti vastavuoroisesti Jannalta hänen työstään. Olin saanut käsityksen että hän olisi sosiaalialalla, mutta nyt selvisi tarkemmin että nimenomaan nuorisotyössä.

— Miten sä tuolle alalle päädyit alunperin? kysäisin, koska itselle se olisi kaikista aloista ehkä se viimeinen vaihtoehto teologisen lisäksi.

Janna jäätyi. Ei sitä huomannut hänestä mitenkään, vastauskin viipyi vain ehkä sekunnin. Asento ei muuttunut, hän ei tehnyt mitään ylimääräistä, epävarmuudesta kertovaa elettä eikä äänensävykään kavaltanut mitään. Mutta silti sen vain jotenkin tiesi. Tunsin miten poskia kuumotti, taisin tulla sohaisseeksi viattomuuksissani jotakin käärmeenpesää, joka ei minulle kuulunut.

— No, se tuntui musta kiinnostavalta ja semmosseelta, johona mä olisin hyvä.

”No se on hyvä jos tykkää työstään”, niin minun piti sanoa, se tylsä ja tavanomainen hymistely. En kuitenkaan ehtinyt kun Janna palautti kysymyksen.

— Sitä mä en muista, että mistä mä alunperin sain tekniikan päähäni, mutta konetekniikan opinnoista haaveilin yläasteella ja pääosan lukiostakin. Sen takia kai että oon koneiden kanssa ollut tekemisissä varmaan siitä lähtien kun opin kävelemään. Jotenkin se sit vaihtui tietotekniikaksi abivuonna. Eikä oo sinänsä kyllä tarvinnut katua.

Pidin tarkasti huolen, että loppuratsastuksen ajan puheenaiheet liikkuivat vain kevyillä ja vaarattomilla vesillä. Onneksi Janna ei mennyt totaalilukkoon vaan rupattelimme koko loppumatkan ilman että se oli yhtään väkinäistä. Sitten kun on tarpeeksi katuvainen ja häpeissään, tulee tehneeksi kaikenlaista muutakin typerää. Tällä kertaa lupasin ainakin harkita lähteväni Salierin kanssa mukaan jos vastaan tulisi tässä joskus syksyllä jokin kenttävalmennus. Korostin kuitenkin sitä, että me tarvitsisimme jonkin vauvatason valmennuksen, koska minun kokemukseni maastoesteiltä oli puhdas nolla. Janna vaikutti ilahtuneelta jo pelkästä mahdollisuudesta.

Tallinpihassa kiitin Jannaa maastoiluseurasta ja hän hymyili takaisin niin vilpittömästi että epäilin tehneeni virhetulkintoja metsäpolulla. Tai sitten en, mutta ainakaan Janna ei jäänyt kantamaan kaunoja. Tai ainakin hän osasi sitten näytellä hyvin.

[Sonja T.Valvoja]

Vaippoja en sitten vaihda
Ruokasali oli niin tuttu, ei ehkä yhtä tuttu kuin keittiö, mutta tuttu kuitenkin. Olin tullut tänne melkein vuosi sitten ja täällä oli istuttu monta kertaa. Mutta nyt kaikki oli toisin, tunnelma oli aivan ahdistunut ja väärä. Tulisinko aina muistamaan tämän hetken kun astun tähän huoneeseen? Oma vika tietysti, sitäkös olin lähtenyt tänne Nellyn perään, vaan kun en voinut jättää tulemattakaan. Nelly tarvitsi niin ilmiselvästi tukea, mutten ollut osannut sentään kuvitella näin suoraa avunpyyntöä.

— Nelly, aloitin. — Mitä tahansa sä päätätkin, niin se on sun päätös. Yksinomaan sun. Eetu ei oo raskaana, Eetu ei synnytä, Eetu ei imetä.

Jätin sanomatta sen, että todennäköisesti Eetu ei pysty lasta hoitamaankaan täysin tasaveroisesti. Olisi vaikeata, miltei mahdotonta kuvitella Eetun jäävän tallinpidosta vaikkapa isyysvapaalle tai lähtevän kesken aamutallin hoitamaan sairastunutta lasta. Eetu saattaa nähdä vauvan kaiken kirkastavana idyllin täydentäjänä, mutta totuus tulisi olemaan todennäköisesti paljon raadollisempi. Ja naiset tekevät suurimman osan kotitöistä, metatöistä ja lastenhoidosta. Isyys on edelleen vapaaehtoista. Sisäinen telaketjufeministini kolisteli taas vähän.

— Mut sä tiedät sen itsekin, että kummin tahansa sä päätät, niin se päätös on lopullinen ja sen kanssa on tultava toimeen. Jos sua yhtään lohduttaa niin ihan fiksut ihmiset on tehneet lapsia, että se ei oo maailmanloppu ainakaan kaikille. Mut ihan fiksut ihmiset on tehneet myös abortin, ei se oo huonon tai epäonnistuneen ihmisen merkki.

Toisaalta Eetu saattaisi osoittautua täydelliseksi isäksi, jos hän pystyisi jakamaan hoivaviettinsä ja tunnollisuutensa tallin ja lapsen kesken tasan. Pystyin melkein kuvittelemaan Eetun tallille vauva kantoliinassa tai lastenvaunuissa. Taaperon kanssa olisi vaikeampaa, mutta ehkä Eetu varaisi yhden karsinan lapselle, jossa se saisi leikkiä leluillaan turvassa ja iskä olisi aina vähintään huutomatkan päässä. Minua huvitti ajatus pellavapäisestä pikkumuksusta karsinassa, mutta onnistuin pitämään naamani peruslukemilla.

— Että sun on tehtävä se päätös itse. Epäkiitollista tässä on se, että ihan hirveitä aikoja ei miettimiseen voi käyttää. Mä en muista niitä viikkoja että mihin asti abortin saa tehdä, se kannattaa selvittää ihan vaan varmuuden vuoksi. Sä voit tietysti jutella Eetunkin kanssa tästä, jos haluat, mutta lopulta se on sun päätös ja sun kroppa ja oikeastaan sun elämä.

Nelly oli tuijottanut minua koko monologini ajan kuin minulla olisi avaimet johonkin korkeampaan viisauteen. Ikävä kyllä ei ollut. Toivottavasti osasin edes valita oikeat sanat tähän tilanteeseen. Sillä ihan mitä tahansa mieltä olin itse lapsista ja niiden hankkimisesta, tämä oli Nellyn päätös ja minun asiani ei ollut sotkeutua siihen.

— Mut jos sä tarvit jotaki apua tai tukea tai juttuseuraa tai muuta, niin mä oon käytettävissä. Vaippoja en tosin vaihda, siihen kyllä vedän rajan.

Nelly tyrskähti, kuten olin tarkoittanutkin.
— Kiitti. Kiitti, ihan oikeesti.

[Sonja T.Valvoja]

Lapset pilaa aina kaiken
Pysäytin Salierin keskelle tallinpihaa ja mietin. Kentällä olisi puomeja ja pieni ristikko. Janna oli juuri tulossa Paahtiksensa kanssa pois sieltä ja kysyi pitäisikö hänen kerätä puomit pois. Ravistin päätäni, mietin nyt vielä että tekisikö itse puomitreenin vai menisinkö maneesiin. Kummassakaan tapauksessa puomeista ei olisi haittaa. Päätin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassani ja suuntasin maneesiin.

Nelly oli pitänyt taannoin meille valmennuksen, ensimmäisen laidunloman jälkeen. Meillä oli olleet vähän kaikki asiat hukassa istunnasta alkaen, mutta kyllä se tästä taas alkaisi lutviutua. Nelly keskittyi ihan perusasioihin, kuten olin toiveenani esittänytkin. Kotiläksyjä saimme myös ja niitä treenaisimme tänään: suoruus, etuosan kontrollointi, siirtymiset, asetukset, taipumiset ja sen sellaiset.

Muuten valmennustunnin tunnelma oli ollut vähän jähmettynyt. Minä tiesin. Nelly tiesi että minä tiesin. Minä tiesin että Nelly tiesi että minä tiesin… Kumpikaan ei sanallakaan viitannut loppuviikon uutisiin. Meillä oli virtahepo maneesissa. Kohta Salierikin arvaisi että jotakin on vialla, ellei se ollut vaistonnut sitä jo. Lapset! Ne todellakin pilasivat kaiken, ihan jo pelkällä vihjeellä siitä että voisivat olla tuloillaan.

Yritin ravistella ylimääräisiä ajatuksia pois päästä ja keskittyä Salieriin. Sehän tässä kuitenkin tärkeintä oli.

[Sonja T.Valvoja]

1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja Pissatikut
4. Vessassasuukottelijat
5. Mitä nyt?
6. Minun poikani

6½: miten haihdutaan savuna ilmaan
Asioita joita en koskaan ole osannut: sanoa olevani iloinen kun joku kertoo olevansa raskaana. Ensimmäinen lause mikä mieleen tulee on ”Otan osaa”. Seuraavaksi mieleentulevia lauseita en viitsi edes kertoa. Jonkinlaisen hymyn ja onnittelujen päkistäminen ilmoille vaatii hetken keskittymistä ja liki yli-inhimillistä itsekuria, mutta niin on vain tehtävä.

Mutta Nelly näytti siltä, että onnittelut juuttuivat kurkkuun eikä tehnyt mieli hymyilläkään. Nellyn naamasta paistoi kilometrin päähän epäusko, epätietoisuus, epävarmuus ja lopuksi epätoivokin siinä vaiheessa kun Eetu puhkesi nauruun ja kaappasi Nellyn syliinsä. Voi Nelly, Nelly. Joutua nyt kertomaan raskausuutiset muiden kuullen. Jos sitä vauvaa ei alkaisi kuuluakaan, kaikki tässä huoneessa olijat melkein tietäisivät mikä olisi ollut ratkaisu. Tietenkin se voisi mennä kesken, mutta epäilys abortista olisi silti kaikkien asiasta tietävien mielessä. Ihan kuin abortti olisi paha asia sinänsä, mutta henkilökohtainen se kyllä oli ja nyt me tiesimme liian paljon. Ei, Nellyn ja Eetun olisi pitänyt saada pohtia tämä asia ihan kahdestaan ja kaikessa rauhassa.

Kunpa olisin jotenkin telepaattisesti voinut viestittää Nellylle, että mitä tahansa hän tekisikin, minä pitäisin suuni kiinni tallilla ja kylillä. Pitäisin tarvittaessa huolen siitä että Outi tekisi samoin. Ja Hello, vaikka se tuntuikin epätoivoiselta yritykseltä, sillä jos Hello alkaisi pitää tästä ääntä kuin koira metsällä, iltaan mennessä tietäisi koko Otsonmäki ja puolet Seinäjokea. Tosin Hellon ilme oli lähes yhtä epäuskoinen kuin Nellynkin. Toivoa siis oli, ehkä. Voi luoja tai mikä korkeampi voima onkaan toivottavasti olemassa, nyt tarvittaisiin ihan pikkuisen apua täällä.

Apua kaipaisin vähän itsekin, koska tästä tilanteesta pitäisi päästä pois ja nopeasti sittenkin. Se oli aivan liian kiusallinen. Keittiön ilma oli täynnä ristiriitaa, tunteita ja jännitystä, niin ettei sitä kyennyt hengittämään. Ainoa fiksu temppu olisi nyt mennä väliin, paimentaa Eetu ja Nelly kaksin yläkertaan ja komentaa Outi ja Hello olemaan pihahtamattakaan asiasta. Mutta voisiko ulkopuolinen muka puuttua asiaan?

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Pientä parantelua

[Sonja T.Valvoja]

Stalkkeri
Vladimir oli pyytänyt minua Facebookissa kaveriksi. Hyväksyin kutsun mietittyäni vähän aikaa. Pääsisihän siitä eroon, jos alkaa tuntua liian kiusalliselta. Selasin Vovan timelinea läpi ja salaa vieläpä, niin ettei Harri nähnyt. Voi luoja että tunsin oloni typeräksi, mutten voinut itselleni mitään. Toisaalta: ei Harri muutenkaan ollut kiinnostunut minun somefiidistäni, keitä seurasin, kuka tykkäsi postauksistani ja kenen kuvia katselin ja miksi. Kait minä tämän Harrille voisin tunnustaa, jos asia tulisi puheeksi, enhän minä ollut mitään luvatonta tekemässä, ihan vain normaalia… exän stalkkaamista.

Vovalla oli paljon kuvia Facebookissa, Instagramissa vähemmän. Joitain selfieitäkin oli joukossa. Totesin sen taas että aika oli kohdellut Vovaa kauniisti, sen toki olin nähnyt jo livenäkin. Hän oli vähän rotevoitunut, kasvattanut hartioita. Ohimoilla näkyi aavistuksenomaista harmaata, mutta muuten tukka oli yhtä tumma ja tuuhea kuin silloinkin. Kasvot olivat saaneet kulmikkuutta ja jykevyyttä tai ainakin muistelisin niin, siitä Nizzan kesästä oli niin kauan…

Hän näytti asuvan maalla, ainakin kuvissa näkyi vehmasta peltomaisemaa ja puutarhaa. Oli omenapuita ja marjapensaita, tammia, kukkasia, lammikko ja — räpyttelin silmiäni — kartano. Sellainen vanhanaikainen, keltaiseksi maalattu herraskartano, valkoiset ikkunanpielet ja nurkkalaudat. Sen verran mitä sisältä oli kuvia, se näytti olevan täysin remontoitu, mutta vanhaa kunnioittaen ja sisustettu huolella. Se oli kuin suoraan jostain englantilaisesta sisustuslehdestä ja olin kateudesta hieman vihreä.

Eivät kaikki kuvat niin puunattuja olleet, lasten olemassaolo näkyi kyllä ja myös pikku-Sonjan hevosharrastus. Mutta jos autonkyljessä nyt vähän kuraa onkin, on silti hieman eri asia jos kurainen kulkine on Mersun GLS-sarjalainen kuin että jos se olisi 15 vuotta vanha farmari-Passat. Golfia ja purjehdusta harrasteltiin näemmä myös. Ne perinteiset, huomasin ajattelevani. Juu juu, olimmehan mekin Jarnon kanssa käyneet tutustumassa golfiin aikoinaan. Siinä vaiheessa kun Jarno hankki omat mailat, minä ostin kostoksi moottoripyörän. Se minun golf-harrastuksesta.

Matkakuviakin näytti olevan, paljon erityisesti Ranskasta, mitä en tietenkään ihmettele yhtään. Vovahan oli ranskalainen kaiken muun lisäksi. Nizzasta oli melko tuoreita kuvia, tunnistin silti Promenade des Anglais’n, Negrescon ja sen puiston. Vaan oli kuvia muualtakin Euroopasta, Yhdysvalloista, kaakkois-Aasiasta. Kauniita kuvia, kauniita paikkoja ja jetset-elämää, sanoisi joku joka ei pidä sitä elävistä ihmisistä. Minä en osannut niin sitä paheksua, toisaalta olin ehkä vähän jäävi sanomaan mitään. En osannut olla edes kateellinen (paitsi ehkä siitä kartanosta kun se oli niin hieno) vaikka Vovan rahavarat saattoivat ylittää omani moninkertaisesti. En tiennyt hänen finansseistaan sen tarkemmin, mutta kyllä näistä kuvista pystyi jotakin päättelemään.

Miltähän minun somefiidini näyttää ulkopuolisen silmin? Salieri, Salieri, Salieri, puutarha, museo, Turun linna, Raaseporin linna, toinen museo, kirjaostokset, kolmas museo, auto, puutarha, itse tehty deep dish -pizza, Salieri, traktori (!), peltomaisema, kukkasia, Harri, sorsa, rantakäärme, Salieri, metsää… No ainakin hevosharrastus käy selväksi, ja luonto ja maaseutu. Autosta voinee päätellä jotakin tulotasosta ja varoista. Historiakin selvästi kiinnostaa ja reissussa on käyty, tosin viime aikoina vain Suomessa. Ehkä noissa joissain kuvissa näkyy taloa ulkoa ja sisältä sen verran että siitäkin saattaa jotakin kuvitella.

Olin tässä kesän mittaan autellut Markusta maatilan hommissa aina joutessani ja napannut sopivan hetken tullen kuvia koneista ja töistä. Ne postaukset olivat Instassa yllättävän tykättyjä, en käsitä miksi. Totta kyllä, tilini oli julkinen ja käytin englanninkielisiä hashtageja, joten sinänsä se ei ollut ihme jos kuvista tykkäsi moni ihan vieraskin käyttäjä. Mutta että kun tuli kommenttejakin! Sydämenkuvia, peukkuja, hymiöitä ja yleislaatuisia kehuja sekä suomeksi että englanniksi. Oliko se nyt oikeasti niin erinomainen asia että nainen päivitti konekuvia? Kun ei niitä ollut edes mitenkään paljon muihin verrattuna. Minkähänlaisia johtopäätöksiä joku stalkkeri noista kuvista tekisi?

[Sonja T.Valvoja]

Kauneudenhoitoa
Olin otattanut Salierilta kengät pois maastoretken jälkeen, niin että se pääsi ihan kunnon paljasjalkalomalle samalla kun me kiersimme Harrin kanssa etelä-Suomea. Nyt laitumella rötvääminen oli ohitse ja pitäisi alkaa palailla vähitellen jonkinlaisiin arkirutiineihin. Se aloitettiin kutsumalla kengittäjä lyömään uudet kengät.

Kengittäjän oli pitänyt tulla jo puolilta päivin, mutta hän soitti ja ilmoitti myöhästyvänsä, kuulemma hätätapaus käsissä. Että jos mitenkään sopii, niin odottelisin pari tuntia, hän tulee kyllä aivan heti kun ehtii mutta todennäköisesti muutama tunti menee. Sanoin sen olevan ihan ok, ei minulla mihinkään kiire ole tänään ja joutaisin hyvin notkumaan tallilla pidempäänkin.

Itse asiassa viivästys oli todella hyvä asia, sillä ehtisin pestä Salierin. Hain Salierin vasta aamupäivällä pois laitumelta ja se oli suoraan sanottuna likainen. Viime päivien sateet olivat saaneet laitumen mutaiseksi ja hevoset myös. Katselin lievän epätoivon vallassa Salieria, jolla oli kuraa kaulalla, otsassa, otsaharjassa, molemmissa lavoissa, toisessa kyljessä, takapuolessa ja hännässä, jaloista nyt puhumattakaan. Mutapainiako ne siellä laitumella olivat harrastaneet?

Talutin Salierin suuliin ja aloin kuurata. Tervehdin ohikulkevaa Oskaria, joka oli tunnollisesti töissä sekä Eetua, yhtä tunnollisesti töissä hänkin, mutta malttoi sentään vaihtaa muutaman sanan. Kuulin samalla tallin tuoreimmat uutiset, merkittävimpiä tapahtumia olivat Ennin lähtö takaisin omistajalleen ja Marshallin polvileikkaus. Tunsin itseni ohimenevän surulliseksi Ennin takia, se oli niin kaunis ja kiva hevonen. Mitenkähän Tiitus nyt, tuleeko Bee takaisin, ajattelin. Varmaan hän jatkaa tallilla töitään normaaliin tapaan, ei se kai hevosen omistamisesta ole kiinni.

Huuhtelin valkoista vaahtoa Salierin karvasta. Ruuna itse vaikutti nauttivan kylpyläpäivästään, lepuutti takastaan ja ravisteli kaulaansa. Vesi roiskui litimärästä harjasta minun päälleni.

— No voi kiitti, naurahdin ja pyyhin toisella kädellä roiskeita naamaltani.

En ollut lainkaan huomannut Nellyä, joka oli saapastellut lähistölle, mutta hänen naurunsa paljasti.
— Ootas vaan kun se ravistelee itsensä kokonaan. Saat vääntää paidastasi vettä.

Yhdyin nauruun.
— Ai niin muuten, kiitos kortista, sekin tuli perille, Nelly jatkoi.
— No niinpähän tuo näytti olevan jo jääkaapin ovessa.

Juttelimme vähän aikaa meidän matkasta, Hopiavuoren asioista, uusista valmennuksista. Nelly mainitsi muutamat kisat syksyllä, mutten lämmennyt niille. Kun Nelly lähti, totesin Salierin olevan puhdas. Vetelin enimmät vedet karvasta pois hikiviilalla ja talutin Salierin tallinkäytävälle. Aioin ensin viedä sen karsinaansa mutta tulin toisiin ajatuksiin, se kuitenkin saisi päähänsä piehtaroida puruissa. Kuivailin sitä lisää, selvitin hännän perusteellisesti ja tasoitin saksilla. Harja vaatisi ehkä nyppimistä, mutta nyt se sai vain selvityssuihketta ja kampasin sen mahdollisimman nätisti toiselle sivulle.

Kuljetin kättäni pitkin mustaa, sileää karvaa. Pari pattia tuntui iholla, toinen kaulalla, toinen lautasilla. Mitä lie paarmanpuremia, ei Salieri ainakaan kosketusta arkonut. Näytti ja tuntui siltä, että mahakin olisi vähän pyöristynyt. Ei tietysti mikään ihme sinänsä kun laitumella kuitenkin muutaman viikon ollut. Ja hyvähän se oli, Salieri ei ollut mitenkään helppo lihotettava varsinaisesti.

Inari tervehti kun siistin Salierin sinänsä olemattomia vuohiskarvoja. Oletin hänen kulkevan Skotin karsinalle tai satulahuoneeseen, mutta hän jäi käytävälle silittelemään Salieria.
— Kauneudenhoitosessio menossa?
— Sepä se ja oli kyllä ihan syytäkin tuon laitumella rypemisen jälkeen.
— Varmasti joo. Kuule, Inari madalsi ääntään. — Ootsä ihan oikeasti antanut Eiran ratsastaa Salierilla?
— Joo. Se oli vaan sellainen päähänpisto yks kerta kun käytiin yhdessä maastossa.
— Okei. Kyllähän se siitä puhui, mutta mä en ihan uskonut, Inari naurahti hieman hämillisenä.

Peruutin muutaman askeleen ja ihailin lopputulosta. Salieri näytti ihan toiselta kuin pari tuntia sitten. Karva kiilsi, jouhet olivat ojennuksessa eikä se nyppimätön harjakaan mitenkään ruma ollut vielä. Kehtaisi ruunan esittää kengittäjällekin.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita päiväkirjasta
Ihanaa olla kotona! Siis kotona-kotona Orionissa. Oltiinhan me jo Tampereen-kotona melkein viikko sielläkin. Mut nyt on kiva olla vaan omassa kodissa ihan just niinkuin haluaa. Vaan oli kiva reissu, ei voi kiistää. Kaikenlaista kiinnostavaa tuli koluttua läpi, mutta ehti kans ihan olla vaan, kattella ympärilleen ja haahuilla ja hautautua kirjansa kanssa johonkin mukavaan nurkkaan. Paljon tuli ajeltuakin ja katseltua maisemia ratin takaa.

Mä niitä paikkoja jo listasinkin lyhyesti kunakin päivänä, mutta jospa yrittäisin tähän vähän kirjoitella yleisiä vaikutelmia.

Reissun parhaita puolia oli ainakin se Mustion Linnan hotelli, oli laadukas, mukava ja persoonallinen paikka. Ravintola oli myös tosi hyvä ja se linnanpuisto aivan mahtava. Toinen mieleenjäänyt seikka oli ne maisemat yleisesti: tuo etelä-Suomi on niin erilaista aluetta kuin tämä Pohjanmaa. Tampere ja Pirkanmaakin on jo erilaista, mutta jotenkin se vielä korostuu tuolla Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Ainakin tuolla Mustion seuduilla oli paljon tällaista kartano- ja ruukkihistoriaa, vanhaa kulttuuri- ja teollisuusseutua, ihan toisenlaista kuin täällä vaikka onhan täälläkin ollut asutusta ja kartanoiksikin luettavia isoja tiloja ja teollisuutta. Se vain tuntuu jotenkin… vähemmän arvokkaalta. Tuolla Helsingin ja Turun välillä on se aito ja oikea.

No eihän näitä voi tietysti sinänsä vertailla, erilaiset alueet, luonto, ihmiset, sijainti. Jos esimerkiksi miettii tätä Mustion omistajaa, Hjalmar Linderiä. Suuri omaisuus, oikea teollisuuspatruuna ja kartanonherra, Mustion lisäksi sillä oli ainakin vissiin Kytäjä, omat rautatiet, kirkot, koulut työläisille, varmaan Suomen rikkain mies. Kyllähän täällä Pohjanmaalla yritetään joka asiassa aina olla niin mahdottoman komiaa, mutta aika kalpeita esityksiä nämä historialliset hahmot täällä päin on.

Ehdottomasti paras paikka shoppailuun oli Fiskarsin ruukinkylä. Siellä on kaikennäköistä pikkuputiikkia, paikallista taiteilijaa ja käsityöläistä. Ai että siellä oli kaikkea ihanaa tarjolla. Ja hyödyllistäkin ja jos se kerran on vielä kotimaista suunnittelua ja tekoa, niin voiko siitä itseään moittia jos luottokortti vilahti aika monta kertaa? Tiedän että oon helppo tässä suhteessa enkä ole kyllä muuttunut. Ei se kai niin väärin ole.

Kohteista on tosi vaikea valita suosikkia, kun kaikki olivat hienoja tai kiinnostavia tai molempia. Suomenlinna, Ateneum, Turun linna, viinamuseo, Hanko, Kemiö, rautatiemuseo… Ehkä Raaseporin rauniolinna saattaisi vetää sen pisimmän korren. Olihan Turun linnakin tosi hieno ja vanhempi kuin Raasepori, mutta jotenkin tuolla Raaseporissa tuntui Turkua enemmän se historia. Se kun kävelee jossain ja tietää että samalla paikalla on kävelty satoja vuosia ja koskettaa seinää, joka on muurattu 600 vuotta sitten. En tiedä miksi sitä fiilistä pitäisi nimittää, innostus vois ehkä olla lähimpänä.

Tampereellakin oli kiva olla vaihteeksi ihan turrena vaikka kyllä mä kävin toimistolla yhtenä päivänä palaveeraamassa. Harri tuntee Tamperetta vähemmän ja mä sain toimia oppaana. Kierreltiin nähtävyyksiä ja kauppoja ja Särkänniemessä käytiin tietysti. Yhtenä päivänä lähdettiin epämääräiselle ajelulle Kangasalan suuntaan, käytiin parissa näkötornissa, automuseoissa ja sit ajeltiin Sahalahden suuntaan, käytiin katsomassa yhtä vanhaa myllyä siellä. Ihan vaan koska voitiin. Tampere on kyllä niin kotikaupunki, ettei mua olis ikinä haitannut se, jos olisin asunut loppuikäni siellä. Vaikka eihän tässä Seinäjoen perämettässä mitään vikaa ole, tämä on se toinen koti, mutta jos pitäisi valita vain toinen, niin en osaisi. Onneksi ei tartte vaan voi pitää molemmat.

Mustiossa tuli sit vastaan Vladimir ihan yllättäen. Sanoi käyvänsä siellä syömässä vähintään pari kertaa kesäkauden aikana, tykkää paikasta myös. Ja ei Kirkkonummelta ole sinne kuin reilu puoli tuntia matkaa. Me ehdittiin tällä kertaa jutella pitkä tovi ja mulle jäi siitä periaatteessa ihan hyvä olo, mutta en oikein tiedä sit mitä Vova ajattelee.

Mä selkeästi jäin sen mieleen silloin aikoinaan, en ollut mikään random-lomapano, yksi monista. Tietysti, jäihän sekin mun mieleen niin että kaivelee vieläkin. Sen se kielsi että olisi yksinomaan mun takia antanut tyttärelleen nimen Sonja, mutta kuulemma inspiraatiota olin vähän antanut. Tästä viimeisimmästä tapaamisesta mulle jäi kaikesta huolimatta jonkinlainen pohjakutina. En nyt suoraan sanoisi että vanha suola janottaa (Vovaa, ei mua vaikka eihän mulla olis varsinaisesti mitään sitä vastaan, jos en olisi varattu), mutta jotakin sinne päin. En tiedä mistä tällaisen sain päähäni, joku… sanamuoto, äänenpaino, ele, mistä näitä tietää. Ja voihan olla että olen ihan totaalisen väärässä ja luulen itsestäni liikoja.

Tulin sitten tunnustaneeksi Vovalle etten ollut varsinaisesti naimisissa enää, vaikka olin Hopiavuoressa niin väittänyt, vaan leski mutta että varattu kumminkin jo. Vova kertoi itse olevansa eronnut muutama vuosi sitten. Lapsia on 2, Sonja ja sitä nuorempi poika, jonka nimenkin se sanoi mutten muista. Se mihin kiinnitin huomiota oli se että Vova puhui tästä ex-vaimostaan aika ikävään sävyyn. Tai ei se siitä paljon puhunut, mutta siitäkin vähästä pystyi päättelemään. Tuntui tosi tympeältä, kun mä olen aina pitänyt Vovaa kohteliaana miehenä. Ja vertailun vuoksi: Harri ei koskaan ole puhunut omasta exästään pahaa, vaikka sillä ehkä olisi ollut aihettakin. Ei, se korostaa aina sitä että se niiden ero oli kahden kauppa ja kumpikin on ihan yhtä syyllinen lopulta. Sanoisin että pisteet tästä Harrille.

Päivän plussat:
— Oma koti
— Kaikki ihanat tuliaiset, joita olen tässä purkaillut pusseista ja paketeista
— Kirsikat kotipihassa, alkavat olla kypsiä ja niitä on ihan kivasti
— Salieri, kun kävin sitä katsomassa tuossa jo, jakselee hyvin laitumella ja on ollut ihan kunnossa
— Se että tätä lomailua (sort of) jatkuu vielä reilu kuukausi
— Harri kun se osoittautui kivaksi matkaseuraksi, meillä oli oikeasti tosi kivaa siellä kahdestaan
— Mummun kanssa juteltiin taas pitkä tovi vanhoja ja vähän uudempiakin asioita, se olisi varmasti tykännyt siitä Fiskarsista ja Raaseporista, vitsit että ne on vähän liian kaukana päiväreissuiksi

[Sonja T.Valvoja]

Välipala: kirjahaaste
1. Kirja, jota luet parhaillaan?
Jahah, mikähän niistä? Tällä hetkellä kesken ovat ainakin seuraavat:
Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa
Jones: The Plantagenets
Kauranen: Sonja O. kävi täällä

Tähän en laske niitä kirjoja, joita luen toista (tai kolmatta tai neljättä tai…) kertaa, kts. kysymys 5.

2. Kirja, josta tykkäsit lapsena?
Kaikki? Merja ja Marvi Jalon hevoskirjat kuluivat käsissä. Ensimmäisiä itse lukemiani kirjoja olivat Hiekkalan lapset, niitä kirjoja taisi olla useampi. Sitten oli Ukkosen Poika. Joistakin Neiti Etsivistä pidin myös, mutta toisista sitten taas en.

3. Kirja, joka jäi kesken
Näitä on todella vähän, yleensä kahlaan toivottomatkin tapaukset läpi pelkällä sinnillä. Poika raidallisessa pyjamassa jäi kesken kun tajusin ensimmäisen n. 10 sivun jälkeen, mistä siinä on kyse enkä halunnut lukea pidemmälle.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Jaa, näitä riittää. Herkässä teini-iässä luettu Sormusten Herra kolisi ja palaan siihen säännöllisesti uudestaan. Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat sitten myöhemmin myös ja tuoreimpana ehkä Siilasmaan Paranoidi Optimisti.

5. Kirja, johon palaat uudelleen
Aika moni jää hyllyyn, luettavaksi silloin kun kaipaa jotakin lukemista, joka ei vaadi sillä tavalla ajatusta kuin täysin uuden kirjan kahlaaminen läpi. Sormusten Herran mainitsin, mutta se on vain yksi todella monesta. Ilmankos sitten kirjahyllymetrien määrä kasvaa?

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on vähän tämmöinen kesälaidunten sadepäivän tehtävän innoittama, vaikkei varsinaisesti siihen niin liitykään.)

Kesälaitumilla
Selailin Hopiavuoren kanavalla jaettuja kuvia hevosten sadepäivästä. Nelly nähtävästi oli käynyt kuvaamassa, hän vähätteli sanoen että ihan pelkkiä nopeita kännykkäräpsyjä, mutta hevoskuva on aina hevoskuva. Minua nauratti eräs otos, jossa märkä Salieri ravistelee juuri itseään ja vieressä seisovan Jussin ilme on sellainen kuin se ajattelisi että painutkos nyt helvettiin siitä kastelemasta muita.

Suljin puhelimen ja työnsin sen taskuuni. Oli ihanaa olla lomalla kun tiesi ettei Salierin takia tarvinnut murehtia ja että sillä todennäköisesti oli vähintään yhtä kivaa. Tänään olimme käyneet Harrin kanssa Turussa, linnassa ja parissa museossa. Nyt olimme takaisin Mustiossa ja Harri oli päättänyt lähteä lenkille huolimatta sateesta. Minä jäin istumaan uuden kirjan kanssa kartanon terassille katon alle.

Sateesta huolimatta ei ollut mitenkään kylmää. Minulla oli t-paidan päällä ohut neule ja tarkenin sillä ihan hyvin. Oli aivan tyyntä ja pisarat putoilivat suoraan alas pilvistä. Ne olivat isoja ja sanoivat plops, kun osuivat puiden lehtiin. Maahan osuessaan tuhannet pisarat pitivät ääntä, josta en tiennyt oliko se sirinää, kohinaa, huminaa vai jotain muuta. Annoin kirjan olla vielä rauhassa terassin pöydällä ja suljin silmäni. Ehtisihän sitä, jos nyt hengittäisin vähän aikaa raikasta, kosteaa ilmaa. Edessä aukeavalta pihalta kantautui jokin tuoksu. Se ei ollut kukka eikä kostea maa eikä oikein nurmikkokaan, vaikka ruoho näytti vastaleikatulta. Ehkä se oli joki, vaikka sitä ei terassille näkynytkään puiden takaa.

Oli niin rauhallista. Sisältä kuului vaimeita hotellin ääniä, puhetta, askelia ja astioiden kilinää. Ilmeisesti ravintolassa oli seurueita syömässä tai sitten siellä valmisteltiin jo illallisaikaa. Siinä on tietty luksuksen ja loman tunne, kun toiset hoitavat kaikki käytännön työt ja itse saa vain olla. Ja kun on maksava asiakas, saa vain olla hyvällä omallatunnolla.

Terassin ovi kävi. Avasin nopeasti silmäni ja tartuin kirjaan aivan kuin olisin koko ajan lukenut. Tulija asteli toiseen suuntaan, ei istunut vaan jäi seisomaan samalla kuin puhui puhelimeensa. En nostanut katsettani, mutten voinut olla kuulematta ääntä. Matala miehen ääni, jossa kuului venäläinen korostus ja, kun osasi sitä etsiä, aavistuksenomainen ranskalainen aksentti eikä minun tarvinnut edes katsoa tietääkseni kuka mies oli. En tiennyt olinko ärsyyntynyt, lievästi iloinen vai pahasti kauhuissani.

[Sonja T.Valvoja]

Ei hitto, nyt tuli aika täydellinen vastine!

Sanottakoon nyt heti alkuun että joku voisi ehkä paheksua tätä tarinaa ainakin hiljaa mielessään: eihän se ole juuri muuta kuin minun tekstin referointia. Ehkä niin, mutta ei siinä ole mitään pahaa minusta! Minun mielestäni on aina kiva nähdä se toinen puoli. Jos olen itse kirjoittanut jotakin jossa on toinen hahmo mukana, niin se lämmittää mieltä lukea toisen versio samasta tarinasta. Tiedänpähän sitten miten toinen osapuoli sen on kokenut ja se taas sitten auttaa jatkossa eteenpäin kun on jotakin osviittaa, että miten toinen hahmo näkee tilanteet. Ehkä se ei vie tarinaa sinänsä eteenpäin, muttei aina tarttekaan. Myönnän että lähdin kirjoittamaan tuota omaa tekstiäni jotakuinkin sokkona, sen perusteella mitä Jannan kuvauksessa hänestä lukee ja liikun siinä varsin helpoilla ja ennalta-arvattavilla reiteillä. Mutta tästä se lähtee!

Ja tulihan tässä uuttakin tietoa, tuo Jannan isän yhteydenotto. Jännityksellä odotan kehittyykö siitä jotakin ja jos, niin mitä. Tässä on muuten herkullinen asetelma: Sonjan syvästi rakasta, kaikin tavoin kunnollinen isä on kuollut, Jannan isä ei mutta Janna taas ei halua tietää tästä mitään. Sonja puolestaan antaisi toisen kätensä, Salierin ja Harrin, jos saisi isänsä takaisin. Että jos Janna ja Sonja päätyvät läheisempiinkin väleihin keskenään niin tässä on ainakin yksi ihmetyksen aihe varmasti (kirjoitan tämän tietoisesti tähän, muistilapuksi itsellenikin, etten unohda jos tarve tulee).

Se mitä jäin kaipaamaan, on se miten Janna näkee Sonjan ja mitä ajattelee tämän sanomisista. Että onko maatilanpuolikas ”oooh, kiinnostavaa” vai ”ai jaa, toihan on joku persiillään makaava valittava konservatiivi-juntti-tukiaismiljonääri” tai tekniikan valinta ammatiksi tosi tavanomaista vai tosi outoa, onhan Sonja nainen. Janna kuitenkin tuntuu olevan ainakin vähän samanlainen ihmisten tarkkailija kuin Sonjakin. Toisaalta, enpähän tehnyt sitä kyllä itsekään, tajusin just, että pitänee mennä treenaamaan…

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 5 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: teksti muuttui = kommentti muuttui

[Sonja T.Valvoja]

Eetu on osittain oikeassa tuossa asiassa, että minun olisi vähän vaikea vastata tähän, vaikka aina on tosi kiva että ihmiset ottavat Sonjaa tarinoihinsa ja yritän parhaani mukaan leikkiä mukana. Tässä tapauksessa sanottavat kyllä jää vähän vähiin. Tietenkin voisin kirjoittaa jonkin nopean dialogin, mutta totta puhuakseni olen vähän nääntynyt tästä case Nellystä, jossa palloa on pompotettu niin rankasti minulle (tai ainakin siltä tuntuu), että on vähän olevinaan takki tyhjä. Mutta tästä huolimatta aivoissa alkoi jo keittyä kasaan seuraava siirto, ei suora vastaus tähän vaan jotakin muuta.

Mutta kyllä Sonja on just se tyyppi, joka kiinnittää huomionsa tuollaiseen eikä anna hälinän viedä huomiota muualle, siinä osuit ihan oikeaan. Se on salaa aika empaattinen, oli kyseessä sitten hevoset tai vauvat, tai tässä tapauksessa hevostenomistajat ja tulevien vauvojen äidit. Ja varsinkin kun minäkin olen saanut Jannasta vähän sellaisen hyväntuulisen ja rempseänkin kuvan, niin sitten kun yhtäkkiä ollaankin mietteliäitä ja hiljaa, niin kyllähän Sonja takertuu semmoiseen kuin purkka tukkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kyllä on ihan ehdottomasti Sonja äänessä tässä. Ja hienosti onkin!

[Sonja T.Valvoja]

Tämä teksti herättää tunteita. Nimittäin raivon tunteita! Ai että minua sieppaa tuo verbi ”koodata” kun sillä tarkoitetaan jotakin viestittelyä!! Joo, tiedän että sitä käytetään tuossakin merkityksessä ja vissiin kai juuri pääkaupunkiseudulla ja/tai nuorempien keskuudessa ja siinä mielessä siis se on ihan oikea valinta tähän tarinaan, mutta silti minä näen verenpunaista koska päässäni halkesi verisuoni.

Eetun innoittamana jatkan myös tuosta Sasusta. Minä en tulkinnut Sasun hahmoa ihan noin kuin Eetu, mutta myönnän kyllä perustelut oikeiksi: mikähän tyyppi se oikein on Noalle ja muuten? Itseäni ehkä vähän kylmäsi, kun tulee joku tyyppi menneisyydestä ja Noan menneisyys on aika karu. Alkavatko historian haamut kummitella? Jos alkavat, alkavatko liiaksi?

[Sonja T.Valvoja]

Fine, tunnustan että olen perushetero ja jotenkin mukamas kuvitellut (sikäli kuin nyt olen asiaa sen kummemmin edes pohtinut) että bit tai homot olisivat jotenkin aikuisempia parisuhteissaan, että he olisivat jotenkin miettineet paremmin asioita, suvaitsevaisempia kaikin tavoin ja ja ja… Että he eivät riitele turhista pikkuasioista ja ovat kaikkinensa tällaisen arkisen pahan mielen yläpuolella. Juu, tyhmä kuvitelma, taidan luopua siitä. Tämä on tietenkin fiktiota, mutta tuo minun kuvitelmani se vasta fiktiota onkin.

Jännä asetelma sinänsä, nyt Tiitus on se murjottava osapuoli, joka kuulostaa lapsellisemmalta oikeastaan kuin Hello. Vaikuttavaa myös ”nähdä” Hello vaihteeksi vihaisena, ei ole niitä asioita joita siitä tulisi ensimmäiseksi mieleen. Kirjoitin jo tuolla aiemmin siitä, että se on monipuolinen hahmo ja tämä taas alleviivaa sitä (ainakin minun mielestäni). Ja tuo Tiituksen varmistus siitä, että Hellolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, voi vitsit.

Todella, todella uskottava, mukaansatempaava tarina. Dialogi on erinomaista ja aihevalinta kyllä niin osuva, ettei tottakaan.

PS. Jos tämä on sitä taannoin mainittua aivoripulia kun ei parempaakaan saa aikaiseksi, niin minä lopetan kirjoittamisen tähän…

[Sonja T.Valvoja]

Noni, se on nyt se varpaankynsisyöpä. Kivan cliffhangerin jätit sitten!

Herää vain kysymys että onhan joku kertonut Nellylle (ja Hello-kätilölle), että yksi viiva tarkoittaa että testi toimii mutta ei ole pullat uunissa. Paniikkinappula pohjaan vasta jos on kaksi viivaa. Tai sit on oikeasti tulossa pikku-Hopiavuoria…

[Sonja T.Valvoja]

Iiik! Voihan mahanpohja ja sen perhoset! Kyllä välittyi fiilis ihan riittävän hyvin, ainakin minulle, on niin tunnistettavaa ja samaistuttavaa tuo — kuten erinomaisesti asian ilmaisit — shakin peluu, vaikkei ole varma pelaako toinen edes samaa peliä.

[Sonja T.Valvoja]

Eeeeiiii, minä niin toivoin että tämä Viljami olisi edes pieneltä osin saanut Camillan unohtamaan Suden. Mutta ei, kun taisi mennä hullummaksi vain. Jännä miten Camilla ajattelee jo Outia muuttamassa yhteen Oskarin kanssa, vaikka ei heidän välillään ole (ainakaan vielä) yhtään mitään muuta kuin yhden viralliset ei-treffit. Ja Camilla on ihan varma, että siellä on Outin hammasharja jo rivissä vessan hyllyllä! Juuri malliesimerkki tästä ”keksi pahin mahdollinen skenaario ja liioittele sitä” -ajatusmallista.

Viljami on myös hyvä esimerkki siitä, miten ulkopuolinen näkee joskus paremmin. Camilla toitottaa itselleen että kaikki on hyvin eikä näe, että jotakin on pielessä tai ainakin tuntuu olevan pielessä. Eikä suostu kuuntelemaan niitä, jotka väittävät muuta. Niin kovin inhimillistä, mutta niin kovin väärin.

[Sonja T.Valvoja]

Sanoit nauraneesi tuolle Marshallin tekstille, mutta minä nauroin tälle! (Ja vähän kyllä tuolle Marshallinkin tarinalle) Eniten nauratti tuo Marshallin vastaus, että eihän häneltä jalkaa poistettu. Vaan tuommoista se vähän on tiiviissä talliperheessä, leikkauksesta kertomatta jättäminen on verinen loukkaus ja puhuttelun paikka. Ymmärrän täysiä.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Camilla ja vanha suola! Tykkäsin tästä tarinasta kaikkinensa, ihmissuhdekiemurat on aina mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tuo alku oli kutkuttava: niin missä Camilla on? Mitä on tapahtunut? Aaa, kenes luokse se on oikein päätynyt? Niin tämä oli tämä tyyppi, jonka nimi on vilahdellut aiemminkin, ai että…
Tietenkin dialogiorientoitunut pitää myös noista dialogeista. Ehdoton kirsikka kakun päällä on tuo ”Kovasuinen ohjastaja olisi tarjouksessa.” 😀

[Sonja T.Valvoja]

Miten järjettömän inhimillistä että on mustasukkainen hevoselle, vaikkei sitä tietenkään suostuisi tunnustamaan ääneen edes kidutettuna. Hello on kyllä äärettömän monipuolinen hahmo, vähän niinkuin kaksi hahmoa: se kakara-Hello ja sitten tämä aikuis-Hello, joka on mustasukkainen poikaystävästään (hevoselle!) ja joka jopa tunnistaa tunteen ikä vain ihmettele että miksi vituttaa. Ja yllättävän kauan se musiikkilakko ilmeisesti on sitten pitänyt, olen ihan yllättynyt mutta toisaalta ajattelin kyllä, että pakkohan sen on pitää koska ei ole kerrottu muuta. Se on kuitenkin Hellon kaltaiselle ihmiselle suuri asia, tunnistan tyypin kyllä vaikken itse ole yhtään samanlainen. Olisin toki lukenut mielelläni myös siitä, miten Hello suorastaan kituu ja riutuu ilman musiikkiaan, mutta ymmärrän ettei sitä aina ehdi. Tietääkö muuten Tiitus mitään musiikkilakosta? Arvaako edes? vai menikö Hellon ”uhrautuminen” kokonaan hukkaan, kukaan ei tiedä?

[Sonja T.Valvoja]

Voi kutiavaa Fifi-raukkaa! Ja vähän Santtuakin käy sääliksi (se tosin ei ole uusi asia sinänsä), kun näkee että toisella on syyhy ja ei keksi oikein mitään apua siihen. Muutenhan tämä on tällainen hyvin arkinen, suorastaan kodikas tarina, kaatosade, Hellon kyyti ja mökkipakkaaminen. Ja hyvä mielikin tästä tulisi, jos Fifi ei kutiaisi.

[Sonja T.Valvoja]

Minä kiinnitin huomiota Eetuun, joka asettuu ns. Nellyn puolelle. Vaikka Hello kuinka tahansa onkin tuttu suunnilleen kai polvenkorkuisesta alkaen, niin se komennetaan pois muitta mutkitta. Juu tiedän, tämä ei ole Eetun kirjoittama teksti, mutta kyllä minä uskon että juuri noin Eetu tekisi. Ja ymmärrän Nellyn ärtymyksen, ei siinä ole mitään huvittavaa, vaikka kyseessä kuinka olisikin Hello.

[Julkaisija]

Viestit