[Sonja T.Valvoja]

1. Jaakko, Jimi, Jaakob
2. Yhtiövastikepäivä
3. Hello ja Pissatikut
4. Vessassasuukottelijat
5. Mitä nyt?
6. Minun poikani

6½: miten haihdutaan savuna ilmaan
Asioita joita en koskaan ole osannut: sanoa olevani iloinen kun joku kertoo olevansa raskaana. Ensimmäinen lause mikä mieleen tulee on ”Otan osaa”. Seuraavaksi mieleentulevia lauseita en viitsi edes kertoa. Jonkinlaisen hymyn ja onnittelujen päkistäminen ilmoille vaatii hetken keskittymistä ja liki yli-inhimillistä itsekuria, mutta niin on vain tehtävä.

Mutta Nelly näytti siltä, että onnittelut juuttuivat kurkkuun eikä tehnyt mieli hymyilläkään. Nellyn naamasta paistoi kilometrin päähän epäusko, epätietoisuus, epävarmuus ja lopuksi epätoivokin siinä vaiheessa kun Eetu puhkesi nauruun ja kaappasi Nellyn syliinsä. Voi Nelly, Nelly. Joutua nyt kertomaan raskausuutiset muiden kuullen. Jos sitä vauvaa ei alkaisi kuuluakaan, kaikki tässä huoneessa olijat melkein tietäisivät mikä olisi ollut ratkaisu. Tietenkin se voisi mennä kesken, mutta epäilys abortista olisi silti kaikkien asiasta tietävien mielessä. Ihan kuin abortti olisi paha asia sinänsä, mutta henkilökohtainen se kyllä oli ja nyt me tiesimme liian paljon. Ei, Nellyn ja Eetun olisi pitänyt saada pohtia tämä asia ihan kahdestaan ja kaikessa rauhassa.

Kunpa olisin jotenkin telepaattisesti voinut viestittää Nellylle, että mitä tahansa hän tekisikin, minä pitäisin suuni kiinni tallilla ja kylillä. Pitäisin tarvittaessa huolen siitä että Outi tekisi samoin. Ja Hello, vaikka se tuntuikin epätoivoiselta yritykseltä, sillä jos Hello alkaisi pitää tästä ääntä kuin koira metsällä, iltaan mennessä tietäisi koko Otsonmäki ja puolet Seinäjokea. Tosin Hellon ilme oli lähes yhtä epäuskoinen kuin Nellynkin. Toivoa siis oli, ehkä. Voi luoja tai mikä korkeampi voima onkaan toivottavasti olemassa, nyt tarvittaisiin ihan pikkuisen apua täällä.

Apua kaipaisin vähän itsekin, koska tästä tilanteesta pitäisi päästä pois ja nopeasti sittenkin. Se oli aivan liian kiusallinen. Keittiön ilma oli täynnä ristiriitaa, tunteita ja jännitystä, niin ettei sitä kyennyt hengittämään. Ainoa fiksu temppu olisi nyt mennä väliin, paimentaa Eetu ja Nelly kaksin yläkertaan ja komentaa Outi ja Hello olemaan pihahtamattakaan asiasta. Mutta voisiko ulkopuolinen muka puuttua asiaan?

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 3 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Pientä parantelua

[Sonja T.Valvoja]

Stalkkeri
Vladimir oli pyytänyt minua Facebookissa kaveriksi. Hyväksyin kutsun mietittyäni vähän aikaa. Pääsisihän siitä eroon, jos alkaa tuntua liian kiusalliselta. Selasin Vovan timelinea läpi ja salaa vieläpä, niin ettei Harri nähnyt. Voi luoja että tunsin oloni typeräksi, mutten voinut itselleni mitään. Toisaalta: ei Harri muutenkaan ollut kiinnostunut minun somefiidistäni, keitä seurasin, kuka tykkäsi postauksistani ja kenen kuvia katselin ja miksi. Kait minä tämän Harrille voisin tunnustaa, jos asia tulisi puheeksi, enhän minä ollut mitään luvatonta tekemässä, ihan vain normaalia… exän stalkkaamista.

Vovalla oli paljon kuvia Facebookissa, Instagramissa vähemmän. Joitain selfieitäkin oli joukossa. Totesin sen taas että aika oli kohdellut Vovaa kauniisti, sen toki olin nähnyt jo livenäkin. Hän oli vähän rotevoitunut, kasvattanut hartioita. Ohimoilla näkyi aavistuksenomaista harmaata, mutta muuten tukka oli yhtä tumma ja tuuhea kuin silloinkin. Kasvot olivat saaneet kulmikkuutta ja jykevyyttä tai ainakin muistelisin niin, siitä Nizzan kesästä oli niin kauan…

Hän näytti asuvan maalla, ainakin kuvissa näkyi vehmasta peltomaisemaa ja puutarhaa. Oli omenapuita ja marjapensaita, tammia, kukkasia, lammikko ja — räpyttelin silmiäni — kartano. Sellainen vanhanaikainen, keltaiseksi maalattu herraskartano, valkoiset ikkunanpielet ja nurkkalaudat. Sen verran mitä sisältä oli kuvia, se näytti olevan täysin remontoitu, mutta vanhaa kunnioittaen ja sisustettu huolella. Se oli kuin suoraan jostain englantilaisesta sisustuslehdestä ja olin kateudesta hieman vihreä.

Eivät kaikki kuvat niin puunattuja olleet, lasten olemassaolo näkyi kyllä ja myös pikku-Sonjan hevosharrastus. Mutta jos autonkyljessä nyt vähän kuraa onkin, on silti hieman eri asia jos kurainen kulkine on Mersun GLS-sarjalainen kuin että jos se olisi 15 vuotta vanha farmari-Passat. Golfia ja purjehdusta harrasteltiin näemmä myös. Ne perinteiset, huomasin ajattelevani. Juu juu, olimmehan mekin Jarnon kanssa käyneet tutustumassa golfiin aikoinaan. Siinä vaiheessa kun Jarno hankki omat mailat, minä ostin kostoksi moottoripyörän. Se minun golf-harrastuksesta.

Matkakuviakin näytti olevan, paljon erityisesti Ranskasta, mitä en tietenkään ihmettele yhtään. Vovahan oli ranskalainen kaiken muun lisäksi. Nizzasta oli melko tuoreita kuvia, tunnistin silti Promenade des Anglais’n, Negrescon ja sen puiston. Vaan oli kuvia muualtakin Euroopasta, Yhdysvalloista, kaakkois-Aasiasta. Kauniita kuvia, kauniita paikkoja ja jetset-elämää, sanoisi joku joka ei pidä sitä elävistä ihmisistä. Minä en osannut niin sitä paheksua, toisaalta olin ehkä vähän jäävi sanomaan mitään. En osannut olla edes kateellinen (paitsi ehkä siitä kartanosta kun se oli niin hieno) vaikka Vovan rahavarat saattoivat ylittää omani moninkertaisesti. En tiennyt hänen finansseistaan sen tarkemmin, mutta kyllä näistä kuvista pystyi jotakin päättelemään.

Miltähän minun somefiidini näyttää ulkopuolisen silmin? Salieri, Salieri, Salieri, puutarha, museo, Turun linna, Raaseporin linna, toinen museo, kirjaostokset, kolmas museo, auto, puutarha, itse tehty deep dish -pizza, Salieri, traktori (!), peltomaisema, kukkasia, Harri, sorsa, rantakäärme, Salieri, metsää… No ainakin hevosharrastus käy selväksi, ja luonto ja maaseutu. Autosta voinee päätellä jotakin tulotasosta ja varoista. Historiakin selvästi kiinnostaa ja reissussa on käyty, tosin viime aikoina vain Suomessa. Ehkä noissa joissain kuvissa näkyy taloa ulkoa ja sisältä sen verran että siitäkin saattaa jotakin kuvitella.

Olin tässä kesän mittaan autellut Markusta maatilan hommissa aina joutessani ja napannut sopivan hetken tullen kuvia koneista ja töistä. Ne postaukset olivat Instassa yllättävän tykättyjä, en käsitä miksi. Totta kyllä, tilini oli julkinen ja käytin englanninkielisiä hashtageja, joten sinänsä se ei ollut ihme jos kuvista tykkäsi moni ihan vieraskin käyttäjä. Mutta että kun tuli kommenttejakin! Sydämenkuvia, peukkuja, hymiöitä ja yleislaatuisia kehuja sekä suomeksi että englanniksi. Oliko se nyt oikeasti niin erinomainen asia että nainen päivitti konekuvia? Kun ei niitä ollut edes mitenkään paljon muihin verrattuna. Minkähänlaisia johtopäätöksiä joku stalkkeri noista kuvista tekisi?

[Sonja T.Valvoja]

Kauneudenhoitoa
Olin otattanut Salierilta kengät pois maastoretken jälkeen, niin että se pääsi ihan kunnon paljasjalkalomalle samalla kun me kiersimme Harrin kanssa etelä-Suomea. Nyt laitumella rötvääminen oli ohitse ja pitäisi alkaa palailla vähitellen jonkinlaisiin arkirutiineihin. Se aloitettiin kutsumalla kengittäjä lyömään uudet kengät.

Kengittäjän oli pitänyt tulla jo puolilta päivin, mutta hän soitti ja ilmoitti myöhästyvänsä, kuulemma hätätapaus käsissä. Että jos mitenkään sopii, niin odottelisin pari tuntia, hän tulee kyllä aivan heti kun ehtii mutta todennäköisesti muutama tunti menee. Sanoin sen olevan ihan ok, ei minulla mihinkään kiire ole tänään ja joutaisin hyvin notkumaan tallilla pidempäänkin.

Itse asiassa viivästys oli todella hyvä asia, sillä ehtisin pestä Salierin. Hain Salierin vasta aamupäivällä pois laitumelta ja se oli suoraan sanottuna likainen. Viime päivien sateet olivat saaneet laitumen mutaiseksi ja hevoset myös. Katselin lievän epätoivon vallassa Salieria, jolla oli kuraa kaulalla, otsassa, otsaharjassa, molemmissa lavoissa, toisessa kyljessä, takapuolessa ja hännässä, jaloista nyt puhumattakaan. Mutapainiako ne siellä laitumella olivat harrastaneet?

Talutin Salierin suuliin ja aloin kuurata. Tervehdin ohikulkevaa Oskaria, joka oli tunnollisesti töissä sekä Eetua, yhtä tunnollisesti töissä hänkin, mutta malttoi sentään vaihtaa muutaman sanan. Kuulin samalla tallin tuoreimmat uutiset, merkittävimpiä tapahtumia olivat Ennin lähtö takaisin omistajalleen ja Marshallin polvileikkaus. Tunsin itseni ohimenevän surulliseksi Ennin takia, se oli niin kaunis ja kiva hevonen. Mitenkähän Tiitus nyt, tuleeko Bee takaisin, ajattelin. Varmaan hän jatkaa tallilla töitään normaaliin tapaan, ei se kai hevosen omistamisesta ole kiinni.

Huuhtelin valkoista vaahtoa Salierin karvasta. Ruuna itse vaikutti nauttivan kylpyläpäivästään, lepuutti takastaan ja ravisteli kaulaansa. Vesi roiskui litimärästä harjasta minun päälleni.

— No voi kiitti, naurahdin ja pyyhin toisella kädellä roiskeita naamaltani.

En ollut lainkaan huomannut Nellyä, joka oli saapastellut lähistölle, mutta hänen naurunsa paljasti.
— Ootas vaan kun se ravistelee itsensä kokonaan. Saat vääntää paidastasi vettä.

Yhdyin nauruun.
— Ai niin muuten, kiitos kortista, sekin tuli perille, Nelly jatkoi.
— No niinpähän tuo näytti olevan jo jääkaapin ovessa.

Juttelimme vähän aikaa meidän matkasta, Hopiavuoren asioista, uusista valmennuksista. Nelly mainitsi muutamat kisat syksyllä, mutten lämmennyt niille. Kun Nelly lähti, totesin Salierin olevan puhdas. Vetelin enimmät vedet karvasta pois hikiviilalla ja talutin Salierin tallinkäytävälle. Aioin ensin viedä sen karsinaansa mutta tulin toisiin ajatuksiin, se kuitenkin saisi päähänsä piehtaroida puruissa. Kuivailin sitä lisää, selvitin hännän perusteellisesti ja tasoitin saksilla. Harja vaatisi ehkä nyppimistä, mutta nyt se sai vain selvityssuihketta ja kampasin sen mahdollisimman nätisti toiselle sivulle.

Kuljetin kättäni pitkin mustaa, sileää karvaa. Pari pattia tuntui iholla, toinen kaulalla, toinen lautasilla. Mitä lie paarmanpuremia, ei Salieri ainakaan kosketusta arkonut. Näytti ja tuntui siltä, että mahakin olisi vähän pyöristynyt. Ei tietysti mikään ihme sinänsä kun laitumella kuitenkin muutaman viikon ollut. Ja hyvähän se oli, Salieri ei ollut mitenkään helppo lihotettava varsinaisesti.

Inari tervehti kun siistin Salierin sinänsä olemattomia vuohiskarvoja. Oletin hänen kulkevan Skotin karsinalle tai satulahuoneeseen, mutta hän jäi käytävälle silittelemään Salieria.
— Kauneudenhoitosessio menossa?
— Sepä se ja oli kyllä ihan syytäkin tuon laitumella rypemisen jälkeen.
— Varmasti joo. Kuule, Inari madalsi ääntään. — Ootsä ihan oikeasti antanut Eiran ratsastaa Salierilla?
— Joo. Se oli vaan sellainen päähänpisto yks kerta kun käytiin yhdessä maastossa.
— Okei. Kyllähän se siitä puhui, mutta mä en ihan uskonut, Inari naurahti hieman hämillisenä.

Peruutin muutaman askeleen ja ihailin lopputulosta. Salieri näytti ihan toiselta kuin pari tuntia sitten. Karva kiilsi, jouhet olivat ojennuksessa eikä se nyppimätön harjakaan mitenkään ruma ollut vielä. Kehtaisi ruunan esittää kengittäjällekin.

[Sonja T.Valvoja]

Otteita päiväkirjasta
Ihanaa olla kotona! Siis kotona-kotona Orionissa. Oltiinhan me jo Tampereen-kotona melkein viikko sielläkin. Mut nyt on kiva olla vaan omassa kodissa ihan just niinkuin haluaa. Vaan oli kiva reissu, ei voi kiistää. Kaikenlaista kiinnostavaa tuli koluttua läpi, mutta ehti kans ihan olla vaan, kattella ympärilleen ja haahuilla ja hautautua kirjansa kanssa johonkin mukavaan nurkkaan. Paljon tuli ajeltuakin ja katseltua maisemia ratin takaa.

Mä niitä paikkoja jo listasinkin lyhyesti kunakin päivänä, mutta jospa yrittäisin tähän vähän kirjoitella yleisiä vaikutelmia.

Reissun parhaita puolia oli ainakin se Mustion Linnan hotelli, oli laadukas, mukava ja persoonallinen paikka. Ravintola oli myös tosi hyvä ja se linnanpuisto aivan mahtava. Toinen mieleenjäänyt seikka oli ne maisemat yleisesti: tuo etelä-Suomi on niin erilaista aluetta kuin tämä Pohjanmaa. Tampere ja Pirkanmaakin on jo erilaista, mutta jotenkin se vielä korostuu tuolla Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Ainakin tuolla Mustion seuduilla oli paljon tällaista kartano- ja ruukkihistoriaa, vanhaa kulttuuri- ja teollisuusseutua, ihan toisenlaista kuin täällä vaikka onhan täälläkin ollut asutusta ja kartanoiksikin luettavia isoja tiloja ja teollisuutta. Se vain tuntuu jotenkin… vähemmän arvokkaalta. Tuolla Helsingin ja Turun välillä on se aito ja oikea.

No eihän näitä voi tietysti sinänsä vertailla, erilaiset alueet, luonto, ihmiset, sijainti. Jos esimerkiksi miettii tätä Mustion omistajaa, Hjalmar Linderiä. Suuri omaisuus, oikea teollisuuspatruuna ja kartanonherra, Mustion lisäksi sillä oli ainakin vissiin Kytäjä, omat rautatiet, kirkot, koulut työläisille, varmaan Suomen rikkain mies. Kyllähän täällä Pohjanmaalla yritetään joka asiassa aina olla niin mahdottoman komiaa, mutta aika kalpeita esityksiä nämä historialliset hahmot täällä päin on.

Ehdottomasti paras paikka shoppailuun oli Fiskarsin ruukinkylä. Siellä on kaikennäköistä pikkuputiikkia, paikallista taiteilijaa ja käsityöläistä. Ai että siellä oli kaikkea ihanaa tarjolla. Ja hyödyllistäkin ja jos se kerran on vielä kotimaista suunnittelua ja tekoa, niin voiko siitä itseään moittia jos luottokortti vilahti aika monta kertaa? Tiedän että oon helppo tässä suhteessa enkä ole kyllä muuttunut. Ei se kai niin väärin ole.

Kohteista on tosi vaikea valita suosikkia, kun kaikki olivat hienoja tai kiinnostavia tai molempia. Suomenlinna, Ateneum, Turun linna, viinamuseo, Hanko, Kemiö, rautatiemuseo… Ehkä Raaseporin rauniolinna saattaisi vetää sen pisimmän korren. Olihan Turun linnakin tosi hieno ja vanhempi kuin Raasepori, mutta jotenkin tuolla Raaseporissa tuntui Turkua enemmän se historia. Se kun kävelee jossain ja tietää että samalla paikalla on kävelty satoja vuosia ja koskettaa seinää, joka on muurattu 600 vuotta sitten. En tiedä miksi sitä fiilistä pitäisi nimittää, innostus vois ehkä olla lähimpänä.

Tampereellakin oli kiva olla vaihteeksi ihan turrena vaikka kyllä mä kävin toimistolla yhtenä päivänä palaveeraamassa. Harri tuntee Tamperetta vähemmän ja mä sain toimia oppaana. Kierreltiin nähtävyyksiä ja kauppoja ja Särkänniemessä käytiin tietysti. Yhtenä päivänä lähdettiin epämääräiselle ajelulle Kangasalan suuntaan, käytiin parissa näkötornissa, automuseoissa ja sit ajeltiin Sahalahden suuntaan, käytiin katsomassa yhtä vanhaa myllyä siellä. Ihan vaan koska voitiin. Tampere on kyllä niin kotikaupunki, ettei mua olis ikinä haitannut se, jos olisin asunut loppuikäni siellä. Vaikka eihän tässä Seinäjoen perämettässä mitään vikaa ole, tämä on se toinen koti, mutta jos pitäisi valita vain toinen, niin en osaisi. Onneksi ei tartte vaan voi pitää molemmat.

Mustiossa tuli sit vastaan Vladimir ihan yllättäen. Sanoi käyvänsä siellä syömässä vähintään pari kertaa kesäkauden aikana, tykkää paikasta myös. Ja ei Kirkkonummelta ole sinne kuin reilu puoli tuntia matkaa. Me ehdittiin tällä kertaa jutella pitkä tovi ja mulle jäi siitä periaatteessa ihan hyvä olo, mutta en oikein tiedä sit mitä Vova ajattelee.

Mä selkeästi jäin sen mieleen silloin aikoinaan, en ollut mikään random-lomapano, yksi monista. Tietysti, jäihän sekin mun mieleen niin että kaivelee vieläkin. Sen se kielsi että olisi yksinomaan mun takia antanut tyttärelleen nimen Sonja, mutta kuulemma inspiraatiota olin vähän antanut. Tästä viimeisimmästä tapaamisesta mulle jäi kaikesta huolimatta jonkinlainen pohjakutina. En nyt suoraan sanoisi että vanha suola janottaa (Vovaa, ei mua vaikka eihän mulla olis varsinaisesti mitään sitä vastaan, jos en olisi varattu), mutta jotakin sinne päin. En tiedä mistä tällaisen sain päähäni, joku… sanamuoto, äänenpaino, ele, mistä näitä tietää. Ja voihan olla että olen ihan totaalisen väärässä ja luulen itsestäni liikoja.

Tulin sitten tunnustaneeksi Vovalle etten ollut varsinaisesti naimisissa enää, vaikka olin Hopiavuoressa niin väittänyt, vaan leski mutta että varattu kumminkin jo. Vova kertoi itse olevansa eronnut muutama vuosi sitten. Lapsia on 2, Sonja ja sitä nuorempi poika, jonka nimenkin se sanoi mutten muista. Se mihin kiinnitin huomiota oli se että Vova puhui tästä ex-vaimostaan aika ikävään sävyyn. Tai ei se siitä paljon puhunut, mutta siitäkin vähästä pystyi päättelemään. Tuntui tosi tympeältä, kun mä olen aina pitänyt Vovaa kohteliaana miehenä. Ja vertailun vuoksi: Harri ei koskaan ole puhunut omasta exästään pahaa, vaikka sillä ehkä olisi ollut aihettakin. Ei, se korostaa aina sitä että se niiden ero oli kahden kauppa ja kumpikin on ihan yhtä syyllinen lopulta. Sanoisin että pisteet tästä Harrille.

Päivän plussat:
— Oma koti
— Kaikki ihanat tuliaiset, joita olen tässä purkaillut pusseista ja paketeista
— Kirsikat kotipihassa, alkavat olla kypsiä ja niitä on ihan kivasti
— Salieri, kun kävin sitä katsomassa tuossa jo, jakselee hyvin laitumella ja on ollut ihan kunnossa
— Se että tätä lomailua (sort of) jatkuu vielä reilu kuukausi
— Harri kun se osoittautui kivaksi matkaseuraksi, meillä oli oikeasti tosi kivaa siellä kahdestaan
— Mummun kanssa juteltiin taas pitkä tovi vanhoja ja vähän uudempiakin asioita, se olisi varmasti tykännyt siitä Fiskarsista ja Raaseporista, vitsit että ne on vähän liian kaukana päiväreissuiksi

[Sonja T.Valvoja]

Välipala: kirjahaaste
1. Kirja, jota luet parhaillaan?
Jahah, mikähän niistä? Tällä hetkellä kesken ovat ainakin seuraavat:
Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa
Jones: The Plantagenets
Kauranen: Sonja O. kävi täällä

Tähän en laske niitä kirjoja, joita luen toista (tai kolmatta tai neljättä tai…) kertaa, kts. kysymys 5.

2. Kirja, josta tykkäsit lapsena?
Kaikki? Merja ja Marvi Jalon hevoskirjat kuluivat käsissä. Ensimmäisiä itse lukemiani kirjoja olivat Hiekkalan lapset, niitä kirjoja taisi olla useampi. Sitten oli Ukkosen Poika. Joistakin Neiti Etsivistä pidin myös, mutta toisista sitten taas en.

3. Kirja, joka jäi kesken
Näitä on todella vähän, yleensä kahlaan toivottomatkin tapaukset läpi pelkällä sinnillä. Poika raidallisessa pyjamassa jäi kesken kun tajusin ensimmäisen n. 10 sivun jälkeen, mistä siinä on kyse enkä halunnut lukea pidemmälle.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Jaa, näitä riittää. Herkässä teini-iässä luettu Sormusten Herra kolisi ja palaan siihen säännöllisesti uudestaan. Minttu Hapulin Selibaattipäiväkirjat sitten myöhemmin myös ja tuoreimpana ehkä Siilasmaan Paranoidi Optimisti.

5. Kirja, johon palaat uudelleen
Aika moni jää hyllyyn, luettavaksi silloin kun kaipaa jotakin lukemista, joka ei vaadi sillä tavalla ajatusta kuin täysin uuden kirjan kahlaaminen läpi. Sormusten Herran mainitsin, mutta se on vain yksi todella monesta. Ilmankos sitten kirjahyllymetrien määrä kasvaa?

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on vähän tämmöinen kesälaidunten sadepäivän tehtävän innoittama, vaikkei varsinaisesti siihen niin liitykään.)

Kesälaitumilla
Selailin Hopiavuoren kanavalla jaettuja kuvia hevosten sadepäivästä. Nelly nähtävästi oli käynyt kuvaamassa, hän vähätteli sanoen että ihan pelkkiä nopeita kännykkäräpsyjä, mutta hevoskuva on aina hevoskuva. Minua nauratti eräs otos, jossa märkä Salieri ravistelee juuri itseään ja vieressä seisovan Jussin ilme on sellainen kuin se ajattelisi että painutkos nyt helvettiin siitä kastelemasta muita.

Suljin puhelimen ja työnsin sen taskuuni. Oli ihanaa olla lomalla kun tiesi ettei Salierin takia tarvinnut murehtia ja että sillä todennäköisesti oli vähintään yhtä kivaa. Tänään olimme käyneet Harrin kanssa Turussa, linnassa ja parissa museossa. Nyt olimme takaisin Mustiossa ja Harri oli päättänyt lähteä lenkille huolimatta sateesta. Minä jäin istumaan uuden kirjan kanssa kartanon terassille katon alle.

Sateesta huolimatta ei ollut mitenkään kylmää. Minulla oli t-paidan päällä ohut neule ja tarkenin sillä ihan hyvin. Oli aivan tyyntä ja pisarat putoilivat suoraan alas pilvistä. Ne olivat isoja ja sanoivat plops, kun osuivat puiden lehtiin. Maahan osuessaan tuhannet pisarat pitivät ääntä, josta en tiennyt oliko se sirinää, kohinaa, huminaa vai jotain muuta. Annoin kirjan olla vielä rauhassa terassin pöydällä ja suljin silmäni. Ehtisihän sitä, jos nyt hengittäisin vähän aikaa raikasta, kosteaa ilmaa. Edessä aukeavalta pihalta kantautui jokin tuoksu. Se ei ollut kukka eikä kostea maa eikä oikein nurmikkokaan, vaikka ruoho näytti vastaleikatulta. Ehkä se oli joki, vaikka sitä ei terassille näkynytkään puiden takaa.

Oli niin rauhallista. Sisältä kuului vaimeita hotellin ääniä, puhetta, askelia ja astioiden kilinää. Ilmeisesti ravintolassa oli seurueita syömässä tai sitten siellä valmisteltiin jo illallisaikaa. Siinä on tietty luksuksen ja loman tunne, kun toiset hoitavat kaikki käytännön työt ja itse saa vain olla. Ja kun on maksava asiakas, saa vain olla hyvällä omallatunnolla.

Terassin ovi kävi. Avasin nopeasti silmäni ja tartuin kirjaan aivan kuin olisin koko ajan lukenut. Tulija asteli toiseen suuntaan, ei istunut vaan jäi seisomaan samalla kuin puhui puhelimeensa. En nostanut katsettani, mutten voinut olla kuulematta ääntä. Matala miehen ääni, jossa kuului venäläinen korostus ja, kun osasi sitä etsiä, aavistuksenomainen ranskalainen aksentti eikä minun tarvinnut edes katsoa tietääkseni kuka mies oli. En tiennyt olinko ärsyyntynyt, lievästi iloinen vai pahasti kauhuissani.

[Sonja T.Valvoja]

Tällä kertaa Harri oli herännyt minua aiemmin tai ainakin jaksanut nousta sängystä aiemmin. Kun hän tuli yläkertaan kyselemään minun aamupalatoiveita, istuin sängynreunalla pidellen päätäni.

— Särkeekö päätä? Harri kysyi huolestuneena.
— Ei… tai oikeastaan vähän.
— Migreenikö?
— Kyllä tää taitaa olla ihan klassinen kankkunen…

Harri naurahti vähän, kuin salaa.
— Oliks niin kovat bileet eilen sit? Et sä kyllä illalla vaikuttanut mitenkään erityisen humalaiselta.
— Ei ne nyt niin ihmeelliset, kolme Breezeriä taisin juoda kun oli tarjolla. Mutta kun turnauskestävyys on jotakuinkin nolla, niin tän siitä saa.

Voi, onneksi pakkasin enimmät matkatavarat eilen jo valmiiksi, niin ei tänään tarvitse enää sitä tehdä! Tänään lähtisimme etelä-Suomen road tripille. Saimme hieman rajattua toivelistaamme ja ensimmäisen viikon tukikohdaksi valitsimme Mustion, osittain siksi että siellä oli tunnelmallinen hotelli, Mustion linna ja osittain sijainnin takia. Sieltä oli puolentoista tunnin matka Turkuun, sitä lyhyempi Helsinkiin. Lähistöllä olivat myös Fiskarsin ruukinkylä, Raaseporin vanha linnanraunio ja Hanko. Matkan varrelle osui muutama kiinnostava museo Riihimäeltä ja Hyvinkäältä.

— Jospas sä vaikka ajaisit eka? ehdotin varovasti.
— Totta kai, Harri lupasi heti ja istahti ratin taakse. — Etelään sit?
— Etelään.

Olen sanonut sen ennenkin: pidän matkustamisesta eikä ole niin väliä olenko bussissa, junassa vai lentokoneessa, tai ajanko itse vai istunko kyydissä. Vaikka nykyään kyllä lähes aina ajan itse. Ensin ei ollut ketään muuta ajamassa ja sitten kun Harrin kanssa aloimme liikkua kahden, autoksi valikoitui useimmiten Audi, kun se oli isompi, uudempi ja mukavampi. Ja koska se on minun autoni, minä myös ajan. Se ei tunnu Harria haittaavan millään tavoin, ei hän ole sillä tavalla erityisen kiinnostunut autoista tai ajamisesta, mutta sanoo ajavansa kyllä mielellään jos tarve on. Yleensä ne tarpeet liittyvät minun kuntooni, kuten tälläkin kertaa.

Niin, se oli siellä viime syksyn USAn reissulla kun viimeksi olin enemmän istunut autossa matkustajana. Tai kartturina. Ajoinhan minäkin toki siellä, ajoimme vähän vuorotellen Kimmon kanssa, mutta kun ajettavaa oli niin paljon. Se oli kyllä niin hieno reissu. Kimmo oli todella loistava matkaseuralainen ja meillä oli ollut kivaa keskenämme. Ja olivathan ne paikatkin aivan superhienoja! Mahtaisikohan Harrin kanssa sujua sellainen matka yhtä leppoisasti? Sitä oli hyvä vähän testailla tällä reissulla. Ainakin nyt suunnitteluvaiheessa olimme hyvin yhtä mieltä asioista.

[Sonja T.Valvoja]

Iltamaasto 3.7.
Piha oli täynnä ratsuja ja ihmisiä, suurin osa tietysti tuttuja hopiavuorelaisia, mutta oli joukossa muutamia vieraitakin naamoja. Vilkaisin vielä Salieria, jonka sinisenmusta karva kiilsi auringossa niin että häikäisi. Varusteet olivat moitteettomassa kunnossa ja keväällä Sokalta tilatut suojat sointuivat tarkalleen satulahuovan väriin. Ei tarvinnut hävetä hevostaan.

Ei tarvinnut hävetä sen käytöstäkään. Nelly ja Heli olivat toimineet koko alkukesän tukiopettajina kun Salieria totuteltiin kärryjen läsnäoloon ja Nellyn johdolla olimme treenailleet kaikenlaisia muitakin johtamis- ja muita henkimaailman hommia. Vaikeahan sitä edistystä sinänsä oli itse huomata, mutta Salierin käytöksessä huomasi eron. Joku tarkkasilmäinen, joka osaisi katsoa, saattaisi huomata, miten ruuna aavistuksenomaisesti saattoi vetäytyä minun taakseni turvaan, mutta ei näyttänyt minkäänlaista merkkiä pelosta tai vauhkoilusta.

Jonon järjestyminen kaikille sopivaan muotoon kesti aikansa, mutta pian lähdimme pihasta Eetun johdolla. Jotenkin oli vierasta nähdä Eetu Jussin selässä ja vielä lähdössä maastoon. Tiitus ja Enni tulivat meidän perässä, Enni ei kuulemma vieläkään pannut suoranaisesti pahakseen turvahevosta. Edellä meni joku vieras, tummatukkainen nuorempi nainen, jolla oli merkillinen hevonen. Tai ei se kai niin merkillinen ollut, mutta ruunivoikko (siksi tuota väriä kait virallisesti sanottiin vaikka hallakkona minä tuonväriset olin oppinut tuntemaan silloin ysärillä) ei ollut mitenkään yleinen väri suomenhevosilla. Ja suokki tuo oli selvästi.

Tummatukkainen nainen oli kehaissut jo Salieria kun lähdimme ja kysäisin puolestaan hänen hevosestaan. Kyllä se suomenhevonen kuulemma oli, Ryövärin Velhotar, tuttujen kesken Venni. Ja todellakin ruunivoikko. Sen emä oli kuulemma harvinaisuus sinänsä, tuplavoikko suomenhevostamma. Niin, ne olivat niitä sellaisia melkein albinon näköisiä, minun piti varmistaa. Nainen nyökytteli. Olisipa joskus hauska nähdä sen värinen suomenhevonen, ajattelin mielessäni. Ja pitäisi ehkä joskus opiskella noita hevosten värejä, etten olisi niin pihalla aina kun hevosten väreistä puhuttiin.

Hillitty siirtyminen laukkaan ei sujunut ihan toivotulla tavalla, kun Salieri oli taas vähän liian innoissaan. Olihan se hyvä että eteenpäinpyrkimystä löytyi. Onneksi muut lähistöltä eivät lähteneet mukaan Salierin intoiluun ja Salierinkin meno tasaantui kun huomasi ettei saanut muista seuraa koheltamiselleen. Kesäilta oli täydellisen kaunis, aurinko paistoi edelleen puiden latvojen yläpuolella, mutta ilmassa tuntui jo selkeä illan raikkaus. Olipa Eetu onnistunut tilaamaan juuri sopivan ilman maastolenkille.

[Sonja T.Valvoja]

Antikliimaksi
Se oli jännä hetki kun kaikki äijälaitumen jäsenet oli saatu aitojen sisäpuolelle. Käänsimme hevoset portille päin ja riisuimme yhtä aikaa riimut. Minäkin pujotin riimun Salierin korvien ylitse ja peräännyin muiden kanssa portille ettemme saisi vapaudesta sekoavia kavioita naamalle.

Muut lähtivätkin nopeammin kuin ehti kissaa sanoa, mutta Salieri ei. Se katsoi sivuilleen ja totesi muiden seonneen kokonaan. Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? No tietysti mennä kantelemaan mammalle. Se otti pari askelta minun suuntaan ja sai aikaan kollektiivisen naurunremakan.
— Sonja, toi sun hevoses on jollain tavoin rikki.
— Läheisriippuvainen!
— Tai se katto jottei laitumella kasva banaaneja, ei kannata jäärä.
— Se on kato kaupunkilaishevonen, niin se ei tajua mikä juttu tää on, naureskelin ja taputettuani ruunaa kaulalle vielä kerran hätistelin sen kauemmas.

Vasta sitten Salieri tuntui tajuavan että toisessa suunnassa aukesi laaja laidun, siellä menivät kaverit jo kiitolaukkaa ja heinää oli niin paljon kuin vain jaksoi syödä. Että sinne oikeastaan kannattaisi mennä, kun ei mammallakaan ollut banaania. Se lähti muita kohti ensin hidasta ravia mutta jo muutaman askeleen jälkeen se siirtyi laukalle ja antoi mennä sydämensä kyllyydestä. Mitä sitten jos on vähän hidas sytytys ja pitkät piuhat?

[Sonja T.Valvoja]

Lomasuunnitelmia
— Tuu kahville sieltä! huitoi Nelly keittiön ikkunasta. — Tai teelle tai mehulle tai mitä nyt haluutkaan juoda.
— Joo, oottaka sen verran että mä saan nää tavarat autoon, niin tuun sit, huikkasin takaisin.

Oli aamu ja vielä kivan viileää, mutta ilma enteili silti helteistä päivää. Sen vain tunsi. Huokaisin onnellisena ettei tarvinnut murehtia ratsastamisesta. Helle oli kivaa, mutta jos piti tehdä muutakin kuin lojua lepotuolissa, se muuttui kivasta tuskalliseksi.

— Mitäs muuttokuormaa sä autoos raijasit? Nelly tiedusteli kun minäkin istuin teemukin ja pullavadin ääressä.
— Vien kotiin pesuun kaiken ylimääräisen nyt kun Salieri on laitumella eikä tartte mitään. Kävin Salieriakin katsomassa.
— Se näyttääs olevan iha kuasissa, ku käytiin tarkistaas ne tuas aamupualeen, Eetu sanoi. — Mä luulen jottei tartte pelätä sen ähkyn uusivan, olis se sen jo teheny jos olis tuloollaan.
— Niin no, helpommalla olis toki päässyt jos ei olisi laskenut sitä laitumelle ollenkaan, mutta mun mielestä Salieri on lomansa ansainnut. Mutta aina sitä vain huolta kantaa, kun ei sille ähkylle mitään syytä löytynyt…

Puhe kääntyi aamun sattumuksiin, kun joku oli onnistunut jo kaatumaan kentällä hevosensa kanssa. Hevosen tiesin, se oli sellainen kirjava täysiverisen tyyppinen hevonen, tosi hieno tapaus, mutta omistajan kanssa en ollut osunut yhtäaikaa vielä tallille. Tänäänkin tämä Janna oli ehtinyt kuulemma juuri lähteä kun minä tulin. Ja sitten oli se toinen uusi hevonen ja omistaja. Siitäkin parivaljakosta tiesin nelijalkaisen osapuolen, isokokoisen mutta tyylikkään näköisen tamman, jolla oli melko tavalla valkoista takasissaan. Joku kilpahevonen sekin oli kuulemma.

Kuuntelin kiinnostuneena juttelua näistä uusista tyypeistä, jos sillä tavalla saisin vähän ensivaikutelmaa siitä, millaisia he olivat. Siinä mielessä se oli pettymys, muut puhuivat lähinnä uusista hevosista, eivät niinkään ihmisistä. Enkä minäkään kehdannut kysellä. Kohautin henkisiä harteitani, sittenhän se selviäisi kun heihin törmäisin itse. Ilmeisesti eivät olleet ainakaan vielä osoittautuneet miksikään Sanni-kakkosiksi.

Puhe kääntyi lomaan ja lomasuunnitelmiin.
— Camilla sano lähtevänsä Lappiin vaeltamahan kahareksi viikoksi.
— Mites sä, pidätkö miten lomia? Nelly kysyi minulta.
— Mä jäin nyt juhannukselta lomille, sanoin enkä kertonut, että kyseessä ei ollut ihan täydellinen loma, sillä osallistuin johtoryhmän kokouksiin sekä muihin tarpeellisiin palavereihin lomaltakin. Osakkaan osa, mutta onneksi ne pystyi tekemään etänä. — Oon elokuun loppupuolelle asti, et vähän pidempi rupeama.
— Voi miten ihanaa! Onks sulla, tai teillä, jotakin lomasuunnitelmia?
— No itse asiassa sitä varten mä tänne osittain tulinkin, pyytämään suosionosoitusta. Että vaikka tuo Salieri on nyt laitumella, niin katsoisitte vähän sen perään kun me aateltiin Harrin kanssa lähteä pariksi viikoksi road tripille.
— No soon ny selevä, jotta me kattotahan. Aina nua laitumet ja hevoset tarkistetahan.

Hymyilin kiitollisena, vaikka olin melkein arvannutkin Eetun vastauksen.
— Kiitos, sanoin yksinkertaisesti ja päätin samalla maksaa täyden tallivuokran tältä ja heinäkuulta, vaikka Eetu oli ehdotellut laiduntajille alennusta tallivuokraan. Mutta siitä oli turha Eetulle mainita mitään erikseen.
— Mihin päin meinaatte lähteä?
— Ei mitään käryä! Tai no, ehkä tuonne etelä-Suomeen, haaveissa olisi Rauma, Turku, Helsinki, Hanko, ehkä Ahvenanmaakin, Imatra, Koli ja mitä näitä nyt on. Pitää ehkä vähän karsia tota listaa tai muuten kaksi viikkoa ei riitä. Tai ehkä me vaan pakataan autoon kaikki mahdollinen ja mennään mihin nokka näyttää ja katotaan sit mitä matkan varrelta löytyy.

[Sonja T.Valvoja]

Riidan jatko
Lintujen sirkutuksen sävy muuttui levottomammaksi ja terävämmäksi. Minä en huomannut sitä, mutta siihen havahduin kuin ensimmäiset lehahtivat lentoon tirskuttaen varoituksia. Joku – tai jokin – oli tulossa jostain. Ei välttämättä mikään varista tai oravaa kummempi.

Sitten minäkin näin hälytyksen aiheuttajan. Pitkä mies tuli metsäpolkua pitkin Orionin suunnasta. Harri, hyvin ilmeisesti. Mielessä kävi alkukantainen halu hypätä autoon ja poistua paikalta, kai se jonkinlainen kosto olisi ollut, mutta sain sen halun hillittyä.

— Moi, sanoin kun en keksinyt muutakaan. Harri vastasi samoin ja tuli auton luo.
— Miten sä mut täältä löysit? minun oli pakko tietää.

Harri naurahti.
— Joko sä oot unohtanut että sä oot jakanut sijaintis Google Mapsissa mulle? Mä katoin missä sä oot menossa ja mä aloin huolestua kun oot ollut täällä aika kauan.

Ai niin, olisinhan minäkin voinut tarkistaa Harrin olinpaikan, jos vain olisin muistanut. Ei tullut mieleenkään vaikka se oli jo Jarnon kanssa ihan vakio että sijainti jaetaan jotakin kautta, säästää monilta kyselyiltä siitä missä on menossa. Hyvin olen näemmä oppinut sinkkuelämän tavoille. Ketäpä minun sijaintini kiinnostaisi. Jos olisin muistanut koko asian, en olisi ehkä tullut tänne tai olisin ainakin kytkenyt sijainnin jaon pois.

— Mä unohdin sen kokonaan, tunnustin.
— Kuule… Anteeksi että mä räyhäsin sulle, Harri sanoi hiljaa.
— Anteeksipyyntö hyväksytty. Ja mä pyydän kans anteeksi, kun olin niin ilkeä, sanoin helpottuneena. Ei se sitten lopulta ollut sen vaikeampaa, varsinkaan kun toinen aloitti. Harri tarttui varovasti käteeni ja minä puristin sitä merkiksi siitä, että olin kiitollinen enkä enää vihainen. Eikä mikään ollut mennyt pilalle.

[Sonja T.Valvoja]

< *a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/sonjan-paivakirja/”>Sonja< */a> – < *a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/salieri/”>Salieri< */a>

[Sonja T.Valvoja]

Riita
Olinkohan nyt harjannut Salierin joka paikasta? Ja putsannut kaikki kaviot? En ollut oikein varma, mutta pyyhkäisin vielä varmuuden vuoksi satulansijan ainakin puhtaaksi ja nostin satulan selkään. Pitäisi yrittää keskittyä nyt Salieriin, mutta kun päässä velloi kaikki muu.

Kai se vain oli sitä että Harri stressasi töistään, jumalaton kiire saada asioita valmiiksi ja sitten kuitenkin lomautusuhka päällä. Minulla myös kiristi hermoja jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä, ehkä päässä alkoi napsua kun en ollut pitkään aikaan saanut olla yksikseni. Niin tai näin, olimme saaneet Harrin kanssa aikaan kunnon riidan, ensimmäisen ikinä. Ihan pikkuasia eskaloitui täysimittaiseksi kärhämäksi ja tovin huudettuani olin lähtenyt ovet paukkuen tallille. Jep, tosi kypsää ja aikuismaista, mutta näin olin tehnyt aina: paennut paikalta.

Kaikki ääneensanotut ja sanomatta jääneet asiat pyörivät päässä, samoin epätietoisuus siitä, mitä kotona odottaisi sitten kun sinne taas menisin. Olisiko Harri lähtenyt? Hetkeksi vai lopullisesti? Suuttunut lisää kun olin häipynyt noin vain? Tehnyt… jotakin, kostanut? Epätietoisuus tuntui möykkynä mahan kohdalla eikä minua lohduttanut yhtään se, että olin jättänyt Harrin todennäköisesti samanlaiseen epätietoisuuteen häipymällä ja jättämällä kertomatta minne ja milloin tulisin takaisin. Se oli tuntunut hyvältä idealta silloin, mutta nyt alkoi epäilyttää. Pitäisiköhän minun mennä takaisin kuitenkin? Aloin melkein irrottaa jo satulavyötä, mutta pakko Salierikin oli liikuttaa.

— Hei, ootsä maastoon lähdössä? kajahti Outin ääni tallinkäytävältä.

Nojasin otsani satulaan niin että Salieri otti sivuaskeleen. Tämäkin vielä. Juuri nyt kun en olisi ollut yhtään seuraa vailla. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Outi jatkoi:

— Onks kaikki ok?
— Joo, sanoin automaattisesti, mutta tulin järkiini. — Tai siis ei oikein, mut…
— Niinku sä joskus sanoit mulle, että auttaa en välttämättä osaa, mutta kuunnella voin. Lähettäiskö maastoon vaikka, jos et halua että muut kuulee?
— Mutku mä en oikeestaan haluais puhua siitä, mutisin. Koko juttu oli oikeasti niin typerä ja ihan oma vika.
— Mut jos kuitenkin?

Outi sai minun houkuteltua mukaansa. Valitsimme tietoisesti ne polut, joilla olisi vähiten ihmisiä liikkeellä. Ja niin tulin sitten purkaneeksi Outille tilanteen. Toisen myötätunto tuntui hyvältä, samoin kuin vakuuttelut siitä että tuskin muidenkaan parisuhteissa aina riideltiin aikuismaisesti ja vain merkittävistä asioista.

— Mitähän mun nyt pitäis seuraavaksi tehdä? huokaisin.
— Vaikee ruveta toista neuvomaan, mut mitä jos menisit takaisin kotiin ja jos Harri on siellä ja tilanne rauhoittunut, niin yrittäisitte selvittää homman. Vaikka musta tuntuu että sä tiedät tän jo itekin.

Naurahdin melkein jo iloisesti.
— Niin mä tiedän kyl. Mä vaan toivoin että jos sulla olis ollut joku viisastenkivi tähän, missä ei tarttis nähdä Harria tai varsinkaan pyytää anteeksi…
— No mä kerron jos keksin, mutta sitä ennen pitää ehkä mennä tällä.

Kun lähdin ajamaan tallilta kotia kohti, olin täynnä Outin valamaa varmuutta siitä että menisin kotiin ja (toivottavasti) tapaisin Harrin ja selvittäisin riidan, pyytäisin anteeksi ja kaikenkaikkiaan tekisin niin kuin olisi järkevää. Kymmenen kilometrin matkalla varmuus kuitenkin haihtui taivaan tuuliin. Ajoin ohitse tienhaarasta ja sen sijaan käänsin auton läheiselle metsäautotielle. Pysähdyin kääntöpaikalle keskelle metsää, pois kaikkien silmistä, en haluaisi nyt yhtään ketään uteliasta kyselijää, ihmettelijää tai kuulumisten vaihtajaa. Nousin autosta, nojauduin vasten auton nokkaa ja yritin saada kiinni omista ajatuksistani. Linnut lauloivat ympärillä kuin viimeistä päivää.

Minua pelotti enkä edes tiedä mikä. Ehkä epätietoisuus, kun en tiennyt mikä minua kotona odottaisi enkä tiennyt millainen riitelijä Harri oli lopulta. Tulisiko vastaan, tarjoaisiko sovintoa, olisiko edelleen vihainen, kaivaisiko tämän riidan aina esiin kun seuraavia tulisi? Tai olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lakaisisi koko riidan maton alle, ei haluaisi puhua siitä, ei pyytää anteeksi. Sitä en sietäisi. Niin ja sitten se ikiaikainen paha ajatus: jos nyt menisin takaisin ja tekisin aloitteen sovinnosta, olisin heikko, riippuvainen, alistuva, huono ihminen joka ei osannut edes päätöstensä takana seistä! Viis siitä että lähteminen kesken riidan pois ei ollut niinkään päätös vaan selkäydinreaktio.

Samalla järkevä aivopuolisko yritti sanoa väliin, että pitäisi kuitenkin mennä kotiin, jos ei muuten niin ihan siksi etten voinut tänne metsäänkään jäädä ikuisiksi ajoiksi. Ja että ajatukseni olivat luvalla sanoen suhteellisen typeriä, ei anteeksi pyytäminen tai sovinnonteko ollut heikkoutta tai huonoutta. Lisäksi se järkevä aivopuolisko muistutti siitä, että jos Harri yhtäkkiä ilmestyisi eteeni ja pyytäisi selvittämään asian, tämä oman elämänsä sankaritar todennäköisesti aloittaisi kärhämän uudestaan, koska oli mielestään saanut ylemmän aseman kun toinen nöyrtyi pyytämään anteeksi. Mikä luonnollisesti olisi aivan helvetin typerää.

Monta kertaa vedin henkeä ja yritin saada itseni liikkeelle, että istuisin ratin taakse ja ajaisin kotiin ja tekisin mitä piti. En vain saanut, pelotti edelleen ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammaksi lähteminen tuntui tulevan. Ainahan oli mahdollista, että siellä odotti tyhjä koti, että Harri oli pakannut tavaransa ja lähtenyt eikä enää ottaisi yhteyttä. Kyyneleet nousivat silmiin ja vaikka yritin räpytellä niitä pois, yksittäinen pisara vierähti ihan vahingossa nenänvierustaa suupieleen. Miksi piti mennä pilaamaan kaikki?

[Sonja T.Valvoja]

4.
S – Arja (dobermanni)
http://hevosmaailma.net/Ionic/arja.html

S – Norma (dalmatialainen)
http://hevosmaailma.net/Ionic/normajeane.html

[Sonja T.Valvoja]

Noni, se on nyt se varpaankynsisyöpä. Kivan cliffhangerin jätit sitten!

Herää vain kysymys että onhan joku kertonut Nellylle (ja Hello-kätilölle), että yksi viiva tarkoittaa että testi toimii mutta ei ole pullat uunissa. Paniikkinappula pohjaan vasta jos on kaksi viivaa. Tai sit on oikeasti tulossa pikku-Hopiavuoria…

[Sonja T.Valvoja]

Iiik! Voihan mahanpohja ja sen perhoset! Kyllä välittyi fiilis ihan riittävän hyvin, ainakin minulle, on niin tunnistettavaa ja samaistuttavaa tuo — kuten erinomaisesti asian ilmaisit — shakin peluu, vaikkei ole varma pelaako toinen edes samaa peliä.

[Sonja T.Valvoja]

Eeeeiiii, minä niin toivoin että tämä Viljami olisi edes pieneltä osin saanut Camillan unohtamaan Suden. Mutta ei, kun taisi mennä hullummaksi vain. Jännä miten Camilla ajattelee jo Outia muuttamassa yhteen Oskarin kanssa, vaikka ei heidän välillään ole (ainakaan vielä) yhtään mitään muuta kuin yhden viralliset ei-treffit. Ja Camilla on ihan varma, että siellä on Outin hammasharja jo rivissä vessan hyllyllä! Juuri malliesimerkki tästä ”keksi pahin mahdollinen skenaario ja liioittele sitä” -ajatusmallista.

Viljami on myös hyvä esimerkki siitä, miten ulkopuolinen näkee joskus paremmin. Camilla toitottaa itselleen että kaikki on hyvin eikä näe, että jotakin on pielessä tai ainakin tuntuu olevan pielessä. Eikä suostu kuuntelemaan niitä, jotka väittävät muuta. Niin kovin inhimillistä, mutta niin kovin väärin.

[Sonja T.Valvoja]

Sanoit nauraneesi tuolle Marshallin tekstille, mutta minä nauroin tälle! (Ja vähän kyllä tuolle Marshallinkin tarinalle) Eniten nauratti tuo Marshallin vastaus, että eihän häneltä jalkaa poistettu. Vaan tuommoista se vähän on tiiviissä talliperheessä, leikkauksesta kertomatta jättäminen on verinen loukkaus ja puhuttelun paikka. Ymmärrän täysiä.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Camilla ja vanha suola! Tykkäsin tästä tarinasta kaikkinensa, ihmissuhdekiemurat on aina mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tuo alku oli kutkuttava: niin missä Camilla on? Mitä on tapahtunut? Aaa, kenes luokse se on oikein päätynyt? Niin tämä oli tämä tyyppi, jonka nimi on vilahdellut aiemminkin, ai että…
Tietenkin dialogiorientoitunut pitää myös noista dialogeista. Ehdoton kirsikka kakun päällä on tuo ”Kovasuinen ohjastaja olisi tarjouksessa.” 😀

[Sonja T.Valvoja]

Miten järjettömän inhimillistä että on mustasukkainen hevoselle, vaikkei sitä tietenkään suostuisi tunnustamaan ääneen edes kidutettuna. Hello on kyllä äärettömän monipuolinen hahmo, vähän niinkuin kaksi hahmoa: se kakara-Hello ja sitten tämä aikuis-Hello, joka on mustasukkainen poikaystävästään (hevoselle!) ja joka jopa tunnistaa tunteen ikä vain ihmettele että miksi vituttaa. Ja yllättävän kauan se musiikkilakko ilmeisesti on sitten pitänyt, olen ihan yllättynyt mutta toisaalta ajattelin kyllä, että pakkohan sen on pitää koska ei ole kerrottu muuta. Se on kuitenkin Hellon kaltaiselle ihmiselle suuri asia, tunnistan tyypin kyllä vaikken itse ole yhtään samanlainen. Olisin toki lukenut mielelläni myös siitä, miten Hello suorastaan kituu ja riutuu ilman musiikkiaan, mutta ymmärrän ettei sitä aina ehdi. Tietääkö muuten Tiitus mitään musiikkilakosta? Arvaako edes? vai menikö Hellon ”uhrautuminen” kokonaan hukkaan, kukaan ei tiedä?

[Sonja T.Valvoja]

Voi kutiavaa Fifi-raukkaa! Ja vähän Santtuakin käy sääliksi (se tosin ei ole uusi asia sinänsä), kun näkee että toisella on syyhy ja ei keksi oikein mitään apua siihen. Muutenhan tämä on tällainen hyvin arkinen, suorastaan kodikas tarina, kaatosade, Hellon kyyti ja mökkipakkaaminen. Ja hyvä mielikin tästä tulisi, jos Fifi ei kutiaisi.

[Sonja T.Valvoja]

Minä kiinnitin huomiota Eetuun, joka asettuu ns. Nellyn puolelle. Vaikka Hello kuinka tahansa onkin tuttu suunnilleen kai polvenkorkuisesta alkaen, niin se komennetaan pois muitta mutkitta. Juu tiedän, tämä ei ole Eetun kirjoittama teksti, mutta kyllä minä uskon että juuri noin Eetu tekisi. Ja ymmärrän Nellyn ärtymyksen, ei siinä ole mitään huvittavaa, vaikka kyseessä kuinka olisikin Hello.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa remmiin! Ja propsit siitä että tartuit heti ensimmäisenä juuri Eiran hahmoon (joka on minulle kovin hankala).

[Sonja T.Valvoja]

Tulihan se sieltä! Kyllä olen odottanutkin kuin kuuta nousevaa.

Olen sanonut sen ennemminkin, mutta Eira on minulle vaikea hahmo. Jotkut tekstit ovat minulle ihan käsittämättömiä, jään miettimään että mitä ihmettä tuossa just äsken tapahtui ja mistä nuo kaikki jutut siihen revittiin. (Rehellinen ollakseni, Hello on siinä suhteessa vielä vaikeampi, täysin arvaamaton.) Mutta sitten osa teksteistä on sellaisia että pysyn oikein hyvin kärryillä ja samalla aaltopituudella Eiran kanssa. Kuten juurikin tämä, tässä asiaa tietenkin auttaa Sonja ja Salieri, mutta Eira on tässä hyvin helposti ymmärrettävissä, jopa tämmöisen vanhan tädin X)

[Sonja T.Valvoja]

Minä luulin vain että tämä hautautui TT-tarinoiden alle niin että pääsi unohtumaan enkä odotellut kommentteja. Mutta nyt kun menit sanomaan, niin odotan kyllä Eiralta jatkoa!

[Julkaisija]

Viestit