[Sonja T.Valvoja]

Tällä kertaa Harri oli herännyt minua aiemmin tai ainakin jaksanut nousta sängystä aiemmin. Kun hän tuli yläkertaan kyselemään minun aamupalatoiveita, istuin sängynreunalla pidellen päätäni.

— Särkeekö päätä? Harri kysyi huolestuneena.
— Ei… tai oikeastaan vähän.
— Migreenikö?
— Kyllä tää taitaa olla ihan klassinen kankkunen…

Harri naurahti vähän, kuin salaa.
— Oliks niin kovat bileet eilen sit? Et sä kyllä illalla vaikuttanut mitenkään erityisen humalaiselta.
— Ei ne nyt niin ihmeelliset, kolme Breezeriä taisin juoda kun oli tarjolla. Mutta kun turnauskestävyys on jotakuinkin nolla, niin tän siitä saa.

Voi, onneksi pakkasin enimmät matkatavarat eilen jo valmiiksi, niin ei tänään tarvitse enää sitä tehdä! Tänään lähtisimme etelä-Suomen road tripille. Saimme hieman rajattua toivelistaamme ja ensimmäisen viikon tukikohdaksi valitsimme Mustion, osittain siksi että siellä oli tunnelmallinen hotelli, Mustion linna ja osittain sijainnin takia. Sieltä oli puolentoista tunnin matka Turkuun, sitä lyhyempi Helsinkiin. Lähistöllä olivat myös Fiskarsin ruukinkylä, Raaseporin vanha linnanraunio ja Hanko. Matkan varrelle osui muutama kiinnostava museo Riihimäeltä ja Hyvinkäältä.

— Jospas sä vaikka ajaisit eka? ehdotin varovasti.
— Totta kai, Harri lupasi heti ja istahti ratin taakse. — Etelään sit?
— Etelään.

Olen sanonut sen ennenkin: pidän matkustamisesta eikä ole niin väliä olenko bussissa, junassa vai lentokoneessa, tai ajanko itse vai istunko kyydissä. Vaikka nykyään kyllä lähes aina ajan itse. Ensin ei ollut ketään muuta ajamassa ja sitten kun Harrin kanssa aloimme liikkua kahden, autoksi valikoitui useimmiten Audi, kun se oli isompi, uudempi ja mukavampi. Ja koska se on minun autoni, minä myös ajan. Se ei tunnu Harria haittaavan millään tavoin, ei hän ole sillä tavalla erityisen kiinnostunut autoista tai ajamisesta, mutta sanoo ajavansa kyllä mielellään jos tarve on. Yleensä ne tarpeet liittyvät minun kuntooni, kuten tälläkin kertaa.

Niin, se oli siellä viime syksyn USAn reissulla kun viimeksi olin enemmän istunut autossa matkustajana. Tai kartturina. Ajoinhan minäkin toki siellä, ajoimme vähän vuorotellen Kimmon kanssa, mutta kun ajettavaa oli niin paljon. Se oli kyllä niin hieno reissu. Kimmo oli todella loistava matkaseuralainen ja meillä oli ollut kivaa keskenämme. Ja olivathan ne paikatkin aivan superhienoja! Mahtaisikohan Harrin kanssa sujua sellainen matka yhtä leppoisasti? Sitä oli hyvä vähän testailla tällä reissulla. Ainakin nyt suunnitteluvaiheessa olimme hyvin yhtä mieltä asioista.

[Sonja T.Valvoja]

Iltamaasto 3.7.
Piha oli täynnä ratsuja ja ihmisiä, suurin osa tietysti tuttuja hopiavuorelaisia, mutta oli joukossa muutamia vieraitakin naamoja. Vilkaisin vielä Salieria, jonka sinisenmusta karva kiilsi auringossa niin että häikäisi. Varusteet olivat moitteettomassa kunnossa ja keväällä Sokalta tilatut suojat sointuivat tarkalleen satulahuovan väriin. Ei tarvinnut hävetä hevostaan.

Ei tarvinnut hävetä sen käytöstäkään. Nelly ja Heli olivat toimineet koko alkukesän tukiopettajina kun Salieria totuteltiin kärryjen läsnäoloon ja Nellyn johdolla olimme treenailleet kaikenlaisia muitakin johtamis- ja muita henkimaailman hommia. Vaikeahan sitä edistystä sinänsä oli itse huomata, mutta Salierin käytöksessä huomasi eron. Joku tarkkasilmäinen, joka osaisi katsoa, saattaisi huomata, miten ruuna aavistuksenomaisesti saattoi vetäytyä minun taakseni turvaan, mutta ei näyttänyt minkäänlaista merkkiä pelosta tai vauhkoilusta.

Jonon järjestyminen kaikille sopivaan muotoon kesti aikansa, mutta pian lähdimme pihasta Eetun johdolla. Jotenkin oli vierasta nähdä Eetu Jussin selässä ja vielä lähdössä maastoon. Tiitus ja Enni tulivat meidän perässä, Enni ei kuulemma vieläkään pannut suoranaisesti pahakseen turvahevosta. Edellä meni joku vieras, tummatukkainen nuorempi nainen, jolla oli merkillinen hevonen. Tai ei se kai niin merkillinen ollut, mutta ruunivoikko (siksi tuota väriä kait virallisesti sanottiin vaikka hallakkona minä tuonväriset olin oppinut tuntemaan silloin ysärillä) ei ollut mitenkään yleinen väri suomenhevosilla. Ja suokki tuo oli selvästi.

Tummatukkainen nainen oli kehaissut jo Salieria kun lähdimme ja kysäisin puolestaan hänen hevosestaan. Kyllä se suomenhevonen kuulemma oli, Ryövärin Velhotar, tuttujen kesken Venni. Ja todellakin ruunivoikko. Sen emä oli kuulemma harvinaisuus sinänsä, tuplavoikko suomenhevostamma. Niin, ne olivat niitä sellaisia melkein albinon näköisiä, minun piti varmistaa. Nainen nyökytteli. Olisipa joskus hauska nähdä sen värinen suomenhevonen, ajattelin mielessäni. Ja pitäisi ehkä joskus opiskella noita hevosten värejä, etten olisi niin pihalla aina kun hevosten väreistä puhuttiin.

Hillitty siirtyminen laukkaan ei sujunut ihan toivotulla tavalla, kun Salieri oli taas vähän liian innoissaan. Olihan se hyvä että eteenpäinpyrkimystä löytyi. Onneksi muut lähistöltä eivät lähteneet mukaan Salierin intoiluun ja Salierinkin meno tasaantui kun huomasi ettei saanut muista seuraa koheltamiselleen. Kesäilta oli täydellisen kaunis, aurinko paistoi edelleen puiden latvojen yläpuolella, mutta ilmassa tuntui jo selkeä illan raikkaus. Olipa Eetu onnistunut tilaamaan juuri sopivan ilman maastolenkille.

[Sonja T.Valvoja]

Antikliimaksi
Se oli jännä hetki kun kaikki äijälaitumen jäsenet oli saatu aitojen sisäpuolelle. Käänsimme hevoset portille päin ja riisuimme yhtä aikaa riimut. Minäkin pujotin riimun Salierin korvien ylitse ja peräännyin muiden kanssa portille ettemme saisi vapaudesta sekoavia kavioita naamalle.

Muut lähtivätkin nopeammin kuin ehti kissaa sanoa, mutta Salieri ei. Se katsoi sivuilleen ja totesi muiden seonneen kokonaan. Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? No tietysti mennä kantelemaan mammalle. Se otti pari askelta minun suuntaan ja sai aikaan kollektiivisen naurunremakan.
— Sonja, toi sun hevoses on jollain tavoin rikki.
— Läheisriippuvainen!
— Tai se katto jottei laitumella kasva banaaneja, ei kannata jäärä.
— Se on kato kaupunkilaishevonen, niin se ei tajua mikä juttu tää on, naureskelin ja taputettuani ruunaa kaulalle vielä kerran hätistelin sen kauemmas.

Vasta sitten Salieri tuntui tajuavan että toisessa suunnassa aukesi laaja laidun, siellä menivät kaverit jo kiitolaukkaa ja heinää oli niin paljon kuin vain jaksoi syödä. Että sinne oikeastaan kannattaisi mennä, kun ei mammallakaan ollut banaania. Se lähti muita kohti ensin hidasta ravia mutta jo muutaman askeleen jälkeen se siirtyi laukalle ja antoi mennä sydämensä kyllyydestä. Mitä sitten jos on vähän hidas sytytys ja pitkät piuhat?

[Sonja T.Valvoja]

Lomasuunnitelmia
— Tuu kahville sieltä! huitoi Nelly keittiön ikkunasta. — Tai teelle tai mehulle tai mitä nyt haluutkaan juoda.
— Joo, oottaka sen verran että mä saan nää tavarat autoon, niin tuun sit, huikkasin takaisin.

Oli aamu ja vielä kivan viileää, mutta ilma enteili silti helteistä päivää. Sen vain tunsi. Huokaisin onnellisena ettei tarvinnut murehtia ratsastamisesta. Helle oli kivaa, mutta jos piti tehdä muutakin kuin lojua lepotuolissa, se muuttui kivasta tuskalliseksi.

— Mitäs muuttokuormaa sä autoos raijasit? Nelly tiedusteli kun minäkin istuin teemukin ja pullavadin ääressä.
— Vien kotiin pesuun kaiken ylimääräisen nyt kun Salieri on laitumella eikä tartte mitään. Kävin Salieriakin katsomassa.
— Se näyttääs olevan iha kuasissa, ku käytiin tarkistaas ne tuas aamupualeen, Eetu sanoi. — Mä luulen jottei tartte pelätä sen ähkyn uusivan, olis se sen jo teheny jos olis tuloollaan.
— Niin no, helpommalla olis toki päässyt jos ei olisi laskenut sitä laitumelle ollenkaan, mutta mun mielestä Salieri on lomansa ansainnut. Mutta aina sitä vain huolta kantaa, kun ei sille ähkylle mitään syytä löytynyt…

Puhe kääntyi aamun sattumuksiin, kun joku oli onnistunut jo kaatumaan kentällä hevosensa kanssa. Hevosen tiesin, se oli sellainen kirjava täysiverisen tyyppinen hevonen, tosi hieno tapaus, mutta omistajan kanssa en ollut osunut yhtäaikaa vielä tallille. Tänäänkin tämä Janna oli ehtinyt kuulemma juuri lähteä kun minä tulin. Ja sitten oli se toinen uusi hevonen ja omistaja. Siitäkin parivaljakosta tiesin nelijalkaisen osapuolen, isokokoisen mutta tyylikkään näköisen tamman, jolla oli melko tavalla valkoista takasissaan. Joku kilpahevonen sekin oli kuulemma.

Kuuntelin kiinnostuneena juttelua näistä uusista tyypeistä, jos sillä tavalla saisin vähän ensivaikutelmaa siitä, millaisia he olivat. Siinä mielessä se oli pettymys, muut puhuivat lähinnä uusista hevosista, eivät niinkään ihmisistä. Enkä minäkään kehdannut kysellä. Kohautin henkisiä harteitani, sittenhän se selviäisi kun heihin törmäisin itse. Ilmeisesti eivät olleet ainakaan vielä osoittautuneet miksikään Sanni-kakkosiksi.

Puhe kääntyi lomaan ja lomasuunnitelmiin.
— Camilla sano lähtevänsä Lappiin vaeltamahan kahareksi viikoksi.
— Mites sä, pidätkö miten lomia? Nelly kysyi minulta.
— Mä jäin nyt juhannukselta lomille, sanoin enkä kertonut, että kyseessä ei ollut ihan täydellinen loma, sillä osallistuin johtoryhmän kokouksiin sekä muihin tarpeellisiin palavereihin lomaltakin. Osakkaan osa, mutta onneksi ne pystyi tekemään etänä. — Oon elokuun loppupuolelle asti, et vähän pidempi rupeama.
— Voi miten ihanaa! Onks sulla, tai teillä, jotakin lomasuunnitelmia?
— No itse asiassa sitä varten mä tänne osittain tulinkin, pyytämään suosionosoitusta. Että vaikka tuo Salieri on nyt laitumella, niin katsoisitte vähän sen perään kun me aateltiin Harrin kanssa lähteä pariksi viikoksi road tripille.
— No soon ny selevä, jotta me kattotahan. Aina nua laitumet ja hevoset tarkistetahan.

Hymyilin kiitollisena, vaikka olin melkein arvannutkin Eetun vastauksen.
— Kiitos, sanoin yksinkertaisesti ja päätin samalla maksaa täyden tallivuokran tältä ja heinäkuulta, vaikka Eetu oli ehdotellut laiduntajille alennusta tallivuokraan. Mutta siitä oli turha Eetulle mainita mitään erikseen.
— Mihin päin meinaatte lähteä?
— Ei mitään käryä! Tai no, ehkä tuonne etelä-Suomeen, haaveissa olisi Rauma, Turku, Helsinki, Hanko, ehkä Ahvenanmaakin, Imatra, Koli ja mitä näitä nyt on. Pitää ehkä vähän karsia tota listaa tai muuten kaksi viikkoa ei riitä. Tai ehkä me vaan pakataan autoon kaikki mahdollinen ja mennään mihin nokka näyttää ja katotaan sit mitä matkan varrelta löytyy.

[Sonja T.Valvoja]

Riidan jatko
Lintujen sirkutuksen sävy muuttui levottomammaksi ja terävämmäksi. Minä en huomannut sitä, mutta siihen havahduin kuin ensimmäiset lehahtivat lentoon tirskuttaen varoituksia. Joku – tai jokin – oli tulossa jostain. Ei välttämättä mikään varista tai oravaa kummempi.

Sitten minäkin näin hälytyksen aiheuttajan. Pitkä mies tuli metsäpolkua pitkin Orionin suunnasta. Harri, hyvin ilmeisesti. Mielessä kävi alkukantainen halu hypätä autoon ja poistua paikalta, kai se jonkinlainen kosto olisi ollut, mutta sain sen halun hillittyä.

— Moi, sanoin kun en keksinyt muutakaan. Harri vastasi samoin ja tuli auton luo.
— Miten sä mut täältä löysit? minun oli pakko tietää.

Harri naurahti.
— Joko sä oot unohtanut että sä oot jakanut sijaintis Google Mapsissa mulle? Mä katoin missä sä oot menossa ja mä aloin huolestua kun oot ollut täällä aika kauan.

Ai niin, olisinhan minäkin voinut tarkistaa Harrin olinpaikan, jos vain olisin muistanut. Ei tullut mieleenkään vaikka se oli jo Jarnon kanssa ihan vakio että sijainti jaetaan jotakin kautta, säästää monilta kyselyiltä siitä missä on menossa. Hyvin olen näemmä oppinut sinkkuelämän tavoille. Ketäpä minun sijaintini kiinnostaisi. Jos olisin muistanut koko asian, en olisi ehkä tullut tänne tai olisin ainakin kytkenyt sijainnin jaon pois.

— Mä unohdin sen kokonaan, tunnustin.
— Kuule… Anteeksi että mä räyhäsin sulle, Harri sanoi hiljaa.
— Anteeksipyyntö hyväksytty. Ja mä pyydän kans anteeksi, kun olin niin ilkeä, sanoin helpottuneena. Ei se sitten lopulta ollut sen vaikeampaa, varsinkaan kun toinen aloitti. Harri tarttui varovasti käteeni ja minä puristin sitä merkiksi siitä, että olin kiitollinen enkä enää vihainen. Eikä mikään ollut mennyt pilalle.

[Sonja T.Valvoja]

< *a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/sonjan-paivakirja/”>Sonja< */a> – < *a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/salieri/”>Salieri< */a>

[Sonja T.Valvoja]

Riita
Olinkohan nyt harjannut Salierin joka paikasta? Ja putsannut kaikki kaviot? En ollut oikein varma, mutta pyyhkäisin vielä varmuuden vuoksi satulansijan ainakin puhtaaksi ja nostin satulan selkään. Pitäisi yrittää keskittyä nyt Salieriin, mutta kun päässä velloi kaikki muu.

Kai se vain oli sitä että Harri stressasi töistään, jumalaton kiire saada asioita valmiiksi ja sitten kuitenkin lomautusuhka päällä. Minulla myös kiristi hermoja jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä, ehkä päässä alkoi napsua kun en ollut pitkään aikaan saanut olla yksikseni. Niin tai näin, olimme saaneet Harrin kanssa aikaan kunnon riidan, ensimmäisen ikinä. Ihan pikkuasia eskaloitui täysimittaiseksi kärhämäksi ja tovin huudettuani olin lähtenyt ovet paukkuen tallille. Jep, tosi kypsää ja aikuismaista, mutta näin olin tehnyt aina: paennut paikalta.

Kaikki ääneensanotut ja sanomatta jääneet asiat pyörivät päässä, samoin epätietoisuus siitä, mitä kotona odottaisi sitten kun sinne taas menisin. Olisiko Harri lähtenyt? Hetkeksi vai lopullisesti? Suuttunut lisää kun olin häipynyt noin vain? Tehnyt… jotakin, kostanut? Epätietoisuus tuntui möykkynä mahan kohdalla eikä minua lohduttanut yhtään se, että olin jättänyt Harrin todennäköisesti samanlaiseen epätietoisuuteen häipymällä ja jättämällä kertomatta minne ja milloin tulisin takaisin. Se oli tuntunut hyvältä idealta silloin, mutta nyt alkoi epäilyttää. Pitäisiköhän minun mennä takaisin kuitenkin? Aloin melkein irrottaa jo satulavyötä, mutta pakko Salierikin oli liikuttaa.

— Hei, ootsä maastoon lähdössä? kajahti Outin ääni tallinkäytävältä.

Nojasin otsani satulaan niin että Salieri otti sivuaskeleen. Tämäkin vielä. Juuri nyt kun en olisi ollut yhtään seuraa vailla. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Outi jatkoi:

— Onks kaikki ok?
— Joo, sanoin automaattisesti, mutta tulin järkiini. — Tai siis ei oikein, mut…
— Niinku sä joskus sanoit mulle, että auttaa en välttämättä osaa, mutta kuunnella voin. Lähettäiskö maastoon vaikka, jos et halua että muut kuulee?
— Mutku mä en oikeestaan haluais puhua siitä, mutisin. Koko juttu oli oikeasti niin typerä ja ihan oma vika.
— Mut jos kuitenkin?

Outi sai minun houkuteltua mukaansa. Valitsimme tietoisesti ne polut, joilla olisi vähiten ihmisiä liikkeellä. Ja niin tulin sitten purkaneeksi Outille tilanteen. Toisen myötätunto tuntui hyvältä, samoin kuin vakuuttelut siitä että tuskin muidenkaan parisuhteissa aina riideltiin aikuismaisesti ja vain merkittävistä asioista.

— Mitähän mun nyt pitäis seuraavaksi tehdä? huokaisin.
— Vaikee ruveta toista neuvomaan, mut mitä jos menisit takaisin kotiin ja jos Harri on siellä ja tilanne rauhoittunut, niin yrittäisitte selvittää homman. Vaikka musta tuntuu että sä tiedät tän jo itekin.

Naurahdin melkein jo iloisesti.
— Niin mä tiedän kyl. Mä vaan toivoin että jos sulla olis ollut joku viisastenkivi tähän, missä ei tarttis nähdä Harria tai varsinkaan pyytää anteeksi…
— No mä kerron jos keksin, mutta sitä ennen pitää ehkä mennä tällä.

Kun lähdin ajamaan tallilta kotia kohti, olin täynnä Outin valamaa varmuutta siitä että menisin kotiin ja (toivottavasti) tapaisin Harrin ja selvittäisin riidan, pyytäisin anteeksi ja kaikenkaikkiaan tekisin niin kuin olisi järkevää. Kymmenen kilometrin matkalla varmuus kuitenkin haihtui taivaan tuuliin. Ajoin ohitse tienhaarasta ja sen sijaan käänsin auton läheiselle metsäautotielle. Pysähdyin kääntöpaikalle keskelle metsää, pois kaikkien silmistä, en haluaisi nyt yhtään ketään uteliasta kyselijää, ihmettelijää tai kuulumisten vaihtajaa. Nousin autosta, nojauduin vasten auton nokkaa ja yritin saada kiinni omista ajatuksistani. Linnut lauloivat ympärillä kuin viimeistä päivää.

Minua pelotti enkä edes tiedä mikä. Ehkä epätietoisuus, kun en tiennyt mikä minua kotona odottaisi enkä tiennyt millainen riitelijä Harri oli lopulta. Tulisiko vastaan, tarjoaisiko sovintoa, olisiko edelleen vihainen, kaivaisiko tämän riidan aina esiin kun seuraavia tulisi? Tai olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lakaisisi koko riidan maton alle, ei haluaisi puhua siitä, ei pyytää anteeksi. Sitä en sietäisi. Niin ja sitten se ikiaikainen paha ajatus: jos nyt menisin takaisin ja tekisin aloitteen sovinnosta, olisin heikko, riippuvainen, alistuva, huono ihminen joka ei osannut edes päätöstensä takana seistä! Viis siitä että lähteminen kesken riidan pois ei ollut niinkään päätös vaan selkäydinreaktio.

Samalla järkevä aivopuolisko yritti sanoa väliin, että pitäisi kuitenkin mennä kotiin, jos ei muuten niin ihan siksi etten voinut tänne metsäänkään jäädä ikuisiksi ajoiksi. Ja että ajatukseni olivat luvalla sanoen suhteellisen typeriä, ei anteeksi pyytäminen tai sovinnonteko ollut heikkoutta tai huonoutta. Lisäksi se järkevä aivopuolisko muistutti siitä, että jos Harri yhtäkkiä ilmestyisi eteeni ja pyytäisi selvittämään asian, tämä oman elämänsä sankaritar todennäköisesti aloittaisi kärhämän uudestaan, koska oli mielestään saanut ylemmän aseman kun toinen nöyrtyi pyytämään anteeksi. Mikä luonnollisesti olisi aivan helvetin typerää.

Monta kertaa vedin henkeä ja yritin saada itseni liikkeelle, että istuisin ratin taakse ja ajaisin kotiin ja tekisin mitä piti. En vain saanut, pelotti edelleen ja mitä enemmän aikaa kului, sitä vaikeammaksi lähteminen tuntui tulevan. Ainahan oli mahdollista, että siellä odotti tyhjä koti, että Harri oli pakannut tavaransa ja lähtenyt eikä enää ottaisi yhteyttä. Kyyneleet nousivat silmiin ja vaikka yritin räpytellä niitä pois, yksittäinen pisara vierähti ihan vahingossa nenänvierustaa suupieleen. Miksi piti mennä pilaamaan kaikki?

[Sonja T.Valvoja]

4.
S – Arja (dobermanni)
http://hevosmaailma.net/Ionic/arja.html

S – Norma (dalmatialainen)
http://hevosmaailma.net/Ionic/normajeane.html

[Sonja T.Valvoja]

Kesä ja kärpäset
Ihanaa, ihanaa kun on kesä ja lämmin!
Olimme käyneet vauhdikkaalla maastolenkillä, minä, Outi ja Agnes, ja hevoset tietysti. Aurinko paistoi lämpimästi ja lopputuloksena kaikilla oli hiki ja hyvä mieli. Meillä oli kaikenlaisia hölmöjä ideoita, joita ei koskaan kuitenkaan toteutettaisi, vain ideointi oli tärkeätä. Niinkuin nyt esimerkiksi ”Konsertto Kolmelle Oriille” (Salieri sai tässä nyt tuurata oria): katrilli musiikin tahtiin meidän kolmelle eriväriselle, mutta muuten vähän samantyyppiselle kouluratsulle. Tosiasiassahan me emme pääsisi yhteisymmärrykseen edes musiikista.

Joutessani pesin ja puunasin Salierin ja varusteet ja lopuksi lähdin syöttämään sille vähän tuoretta pihan nurkalle. Salieria ei tarvinnut kahta kertaa käskeä kun se hautasi turpansa lähimpään mättääseen. Mielessä pyöri edelleen se ähky, jolle ei ollut syytä ja pystyin liian helposti kehittelemään kaikenlaisia uhkakuvia muun muassa kesälaitumesta. Miten hevosensa edes uskaltaa sinne päästää?

Aurinko paistoi Salierin kiiltävänmustaan karvaan ja minun kasvoille kun istahdin maahan. Suljin silmät ja kuuntelin kaikkea mitä ympärillä tapahtui, hevosten hörinää ja hirnahtelua, traktoria pellolla, kavionkopsetta kentältä, kauempana menevää autoa ja lintujen liverrystä. Ja sitten Noan askeleet pihalla, ne tunnisti heti. Raotin toista silmääni ja nyökkäsin hänelle.

— Päivää paistattamassa, vai? Noa kysäisi.
— Joo. Ihanaa kun on näin lämmistä.

Noa nyökkäili.
— Kyllä sitä talvea taas kestikin.
— Talvea ja talvea, 5 kuukautta kestänyt marraskuu se lähinnä oli.
— No mä yritin vaan olla optimisti…

Naurahdimme molemmat, Suomi ja Suomen säät.
— Mitäs varsoille ja Flidalle kuuluu?
— Ne jakselee oikein hyvin. Ronja saa edelleen korviketta, mutta jos sitä alkais vähitellen jo luottaa siihen että jospa koko lauma selviäiskin hengissä. Molemmat kasvaa silmissä.
— Meinaatko laittaa ne laitumelle juhannukselta?
— Joo, pääsevätpähän sinne opettelemaan hevosten tavoille vähän isommassa laumassa. Inkan varsa tulee sinne kans kuulemma, niin on sit samanikäsiä frendejä enemmänkin.

Juttelimme niitä näitä vielä tovin ennen kuin Noa lähti tallin suuntaan. Katselin kepin kanssa liikkuvan miehen perään ja mietin olisikohan pitänyt kysyä siitä sen jalasta. Jos hän vaikka tarvitsisi apua tai jotain? Noa oli ollut viime aikoina hieman hiljainen ja jollain tavoin syrjäänvetäytyvä ja ajattelin josko se oli se jalka kun vaivasi jollain tavoin.

Könysin pystyyn, puistelin suurimmat roskat housuntakamuksesta ja vihjaisin Salierille, että voitaisiin lähteä.
— Ei tuoretta mahantäydeltä, ukkeli. Huomenna saat taas lisää.

[Sonja T.Valvoja]

Salieri lähtisi varmasti mielellään poikaporukkaan sluibailemaan muutamaksi viikoksi.

[Sonja T.Valvoja]

(Minulla on paha blokki: ideoita on ja tekstiä syntyy, mutta ideat ei kanna kahta kappaletta pidemmälle, ei niissä muuta vikaa ole. Tässä on nyt niitä sitten.)

Katkelmia elämästä

1.
Ei ne mitkään grillijuhlat olleet varsinaisesti, kunhan grillattiin. Oli kivaa. Harri sulautui porukkaan niin hyvin, että minä saatoin jäädä istumaan puutarhatuoliin, vähän sivummalle, vähän muista pois päin kääntyneenä, niin että sain olla rauhassa. Se oli minun suosikkipaikkani: minä näin kaikki ja kukaan ei nähnyt minua. Eikä kellään ollut erityistä asiaa minulle. Harrin tiesivät jo kaikki. Salieri oli terve. Simo ei ollut käynyt valmentamassa. Muut puhuivat varsoista ja TT-cupista ja ihmisistä, jotka olivat osallistuneet kisoihin ja joita minä en tuntenut.

Chai tuli terassille ja jännitin vaistomaisesti lapaluut taakse. Minä en pitänyt hänestä vaikka hänestä ei oikeastaan voinut olla pitämättä. Niin avoin, sympaattinen, puhelias, kohtelias, välitön, mutta kaikkea tätä ihan liikaa. Pahinta oli se, että hän tuli niin lähelle että ahdisti. Peräännyin ja peräännyin, kunnes olin nurkassa enkä päässyt enää karkuun. Sitten piti keksiä jokin hätäinen tekosyy, että pääsin pois tilanteesta. Jälkeenpäin aina hävetti, mitä maksaisi sanoa: ”Anteeksi mutta menisitkö vähän kauemmas?” Paitsi ettei sellaista sanottu. Chai varmaan luuli että vihaan häntä. En vihannut, ei sitä voinut vihata. Mutta kun pidin omasta tilastani.

2.
— Latokasken Minnalla oli hyviä poniratsukoita taas mukana, kuulin Nellyn sanovan. Puhuivat kai siitä TT-cupista.
— Eiku se pitää ratsastuskoulua jossain pääkaupunkiseudun liepeillä, Nelly vastasi jollekulle. Keskustelu kulki ohitseni ilman että kiinnitin siihen sen enempää huomiota. Mitäpä minulle kuului jotkut ratsastuskoululaiset jossain kaukana. Havahduin siihen, että nimeni mainittiin.
— Sonja, mikä sen sukunimi nyt oli. Venäläinen joku, ei se Orlova ollut kun Fedora on Orlova mut jotain sinne suuntaan.

Ostrokovinsky. Pikku-Sonja, isänsä silmäterä. Voi jumalan pyssyt. Tietenkin Nelly tunsi kaikki ja kiinnitti huomiota kaikkiin, jopa siihen yhteen pikkutyttöön, joka oli nätillä ponillaan ratsastanut pienimmässä esteluokassa. Tunsin miten poskia kuumotti. Eihän kukaan ollut nähnyt meidän tapaamista, eihän? Käänsin katseeni entistä enemmän pois ja nojasin leukaa rystysiini. Tämä asia ei kuulunut minulle pätkän vertaa enkä tiennyt siitä leikisti mitään.

3.
Harri asteli kiireisin askelin rantasaunalta minua kohti. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, sain kuulla kiireen syyn:
— Tuollon kuule käärme rannassa!
— Kyy? kysyin ja nousin ylös kukkapenkin reunalta. — Vai rantakäärme? Niitäkin voi olla.
— No en mä jääny kyselemää sen henkilötietoja. Saanks mä lainata tota lapiota?
— Ei sitä saa tappaa! Ainakaan jos se on rantakäärme, tarkensin ja nappasin lapion varmuuden vuoksi itselleni.

Lähdimme katsomaan, jos käärme olisi vielä maisemissa. Siellähän se köllötti kivikossa aurinkoa ottamassa ja oli niin selvä rantakäärme ettei selvemmäksi voi muuttua. Harri ei ostanut lajitunnistustani.
— Eihä siinä näy yhtää keltasta. Eiks rantakäärmeellä pitäis olla keltasta tos pään takana?
— Ei kaikilla ole tai sit voi olla ihan vaan vähän. Vaikea sanoa tältä etäisyydeltä miten on, mutta tuo on kyllä ihan selvä rantakäärme.
— Miten nii?
— No kyy on ihan erimallinen! Lyhyt ja paksu, tää on selkeästi tuommoinen solakka ja pitkänsorttinen.
— Hitto, mä en tienny seurustelevani luonnontutkijan kanssa…
— No nyt tiedät, sanoin naurahtaen. — Mutta: rantakäärmeet jätetään rauhaan, ne on harmittomia otuksia ja rauhoitettuja päälle päätteeksi.

4.
Suuri diesel jyrähti tottelevaisesti käyntiin. Vaikka koneen ääni kuului vain vaimeana ja super-ergonominen istuin suodatti pois tärinän, se kutkutti silti miellyttävästi selkärangassa. Iso kone ja paljon tehoja. Hymy pyrki väkisin suupieliin. Olisikohan minusta pitänyt tulla rekkakuski tai veturinkuljettaja? Ehkä arki olisi syönyt pois suurimman hohdon. Nyt oli hyvä kun sai vain harrastuksenaan ja halutessaan ajaa.

Markus lähti pihasta edellä viljalavan kanssa. Kaarsin sen perään peltotielle. Matka ei ollut pitkä kun Markus pysäytti traktorinsa pellonreunaan ja hyppäsi hytistä alas. Ajoin viereen, mutta pidin koneen käynnissä.
— Pärjäätsä ny varmasti?
— Enköhän. Soitan sit sulle jos tulee jotakin.

Markus nosti peukkua vastauksesi ja lähti kävelemään peltotietä pitkin takaisin kohti Otavaa. Ei minulla täällä hätää olisi. Pelto oli suoraa ajettavaa, kylvökone rullasi nätisti perässä ja jäljistä näin mitä olin kylvänyt jo. Tuplarengas piti hyvin pinnalla märemmissäkin kohdissa eikä tämä kotopelto edes ollut niitä pahimpia paikkoja.

Milloin olin viimeksi tehnyt ihan oikeasti maatöitä? Siitä oli niin kauan, niin kauan… Asuin varmaan kotona vielä silloin, en kai Tampereelta käsin tullut toukotöitä tekemään. Fuksivuoden jälkeen tulin vielä kesäksi kaivuuhommiin, mutta sen jälkeen kesät menivät oman alan kesätöissä ja harjoitteluissa. Ja eihän se semmoista enää nykyään ollut. Traktorit olivat muuttuneet niin että tämäkin muistutti enemmän videopeliä kuin työkonetta. Mutta hyvin sillä kylvetyksi sai.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 7 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: tamperelaisuudet pois pohojalaasen puheesta

[Sonja T.Valvoja]

Mietoja huumeita
Kirjaston nojatuoli oli säädetty mahdollisimman mukavaksi, puolimakaavaan asentoon. Lojuin silmät puoliksi kiinni, auringonvaloa tunkeutui vähän sisään sälekaihtimien välistä vaikka ne oli suljettu. Tunnustelin päässä jumputtavaa kipua. Se oli ljyskyttävää mutta myös aaltoilevaa, välillä se laimeni mitättömäksi kasvaakseen sitten taas. Eniten se tuntui oikealla ohimolla, otsalla, korvan yläpuolella, mutta joskus se säteili takaraivon puolelle. Välillä oli kuin joku olisi tuikannut aivoista tikarin ulospäin. Se sai minut irvistämään, mutta sitten se heltyi hetkeksi. Ja alkoi taas.

Lopu, ajattelin.

Lopu.

Lopu.

Lopu.

— Pärjääksä nyt varmasti? Harrin rauhallinen, matala ääni kuulosti mukavalta, se ei repinyt aivoja.
— Mmm.
— Haenks mä ämpärin, jos sulle tulee paha olo?
— Nää.
— Mä meen jatkaan töitä, mut tuun kattoon sua taas.

En jaksanut vastata enää mitään. Kuulin askelten loittonevan, sitten ne kiipesivät rappuset ylös. Kohta työhuoneen ovi sulkeutui ja taloon laskeutui hiljaisuus. Vanha seinäkello raksutti. Tuttu ääni ei häirinnyt, kun se oli lapsuudesta asti tikittänyt seinällä samalla tavalla. Ihan kuin kipu alkaisi menettää otettaan. Se ei ollut enää niin terävää vaan tylppää, tikari vaihtui pöytäveitseen. Huoahdin jo lievän helpottuneena. Kyllä se tästä taas kunhan lääke alkaisi potkia itseään vauhtiin.

Olin kai vaipunut jonkinlaiseen horteeseen, josta havahduin kun Harri seisoi taas vieressä. Päätä ei särkenyt enää, mutta pään lisäksi puuduksissa oli koko vartalo ja aivotoiminta. Tyypillinen migreenilääkekooma siis. Raotin silmiäni, käänsin vähän päätäni enkä jaksanut muuta. Piti olla varovainen liikkeissään, sillä tuntui taas siltä että pienikin väärä liike saattaisi räjäyttää kivun ja pään uudestaan.

— Mites olo? Vieläkö särkee?
— Ei. Väsy, mutisin. Miten huulien liikuttelu ja äänen muodostaminen saattoi olla näin vaikeata? — Mitä kello?
— Kohta kolme.
— Pitäs tallille, sanoin ja avasin silmät. Kunpa en olisi ollut näin raato.
— Sä et kyl…
— Sss. Voisitsä tulla mukaan?
— Mulla on yks telco tos tunnin kuluttua vielä. Sori.
— Oke. Jos sä viet mut sinne nyt. Mä en voi ajaa.
— Sä et kyl voi mennä ratsastaankaan tossa kunnossa.
— Pakko se on liikuttaa, sanoin kärttyisenä. Miksi kaikki piti aina selittää? — Mä yritän saada jonkun muun ratsastamaan. Tai juoksutan.

Paarustin raput ylös vaihtamaan vaatteita. Harri yritti vielä jotakin ”Sä et kyl”-alkuista lausetta, mutta murahdin hänet hiljaiseksi. Tässä oli nyt muitakin ongelmia, kuten esimerkiksi hereillä pysyminen ja liikkuminen. Käskytys aivoista lihaksiin toimi vain puolella kaistalla. Kuin pää olisi pumpulia, ei särje, mutta ajatuskaan ei kulje.

Tallilla toivoin tapaavani mahdollisimman vähän ihmisiä vaikka olin vähän piristynyt liikkeellelähdön ansiosta. Luulisivat varmaan minun olevan huumeissa. No, tietyllä tapaa olinkin, kohtauslääke oli keskushermostokamaa, mutta tämä ei ollut kyllä millään tavoin miellyttävä tila. Jokainen asia piti erikseen miettiä: hae riimunnaru, kävele tarhalle, taluta Salieri karsinaan, hae harjat. Vie harjat, hae varusteet.

Salierin kanssa puuhaillessa vertyi kroppa ja ajatuksenjuoksu sen verran että harkitsin jo vakavasti ratsastamista. Ei mitään kovin tavoitteellista tai vaativaa, mutta luultavasti pysyisin selässä. Maastoon tekisi mieli, raitista ilmaa ja maisemia mutta en kyllä uskaltaisi yksin lähteä. Ja Eetu panisi minut rautoihin jos näkisi minun tässä kunnossa yrittävän tallinpihasta pois.

Joskus pelastava enkeli tulee yllättävässä hahmossa. Tällä kertaa se näytti Eiralta, joka oli suuntaamassa Uunonsa kanssa maastoon. Kysyin voisinko lähteä mukaan.
— Joo kyllä kai, Eira hieraisi epätietoisena niskaansa. — Mut tää Uuno on niin hidas ettei me kyl pysytä sun ja Salierin perässä.
— Ei se mitään, ei laukata, sanoin iloisena. — Rauhallinen maastolenkki on nyt parasta. Ei tartte ravatakaan.

Mietin hetken pitäisikö ehdottaa hevosten vaihtoa. Suuri, rauhallinen ja leveäselkäinen Uuno houkutteli, mutta annoin olla. En jaksaisi nyt perehtyä uuteen hevoseen. Metsäpolulle päästyämme selitin Eiralle tilanteen: migreeni oli iskenyt ja nyt olin lääkkeissä eli täysin kelvoton mihinkään kevyttä käyntimaastoa kummempaan. Siksi turvaratsukko oli hyvä idea.

— Voi kamala, Eira kommentoi. Äänestä kuulsi niin selkeä huoli, että kähmäistä mieltäni lämmitti. — Pitääks mun olla hiljaa? Voin mä kyl olla. Äidillä on joskus migreeni ni kukaan ei saa pitää mitään meteliä silloin.
— Ei tartte. Oikeastaan kiva jos puhut, niin mä pysyn paremmin virkeänä. Jos ei haittaa, että mä en välttämättä jaksa kauheesti vastailla. Eikä mun päätä oikeasti särje nyt, se on vaan se lääke kun väsyttää.

Eira hoiti puhumisen kiitettävästi, luojan kiitos että tyttö oli niin puhelias. Sain kuulla Uunon kuulumiset vuohiskarvoja myöten, sen miten Inari tulisi kohta takaisin Suomeen kun oli jo ikävä, kouluasiat ja erityisesti kaveriasiat, vanhempien tyhmyyden kun mihinkään ei päässyt ja mitään ei saanut tehdä ja Hermanin viimeaikaisen oudon poissaolevuuden. Kuuntelin ja nyökkäilin, sanoin välillä “Joo” väliin enkä ymmärtänyt lähellekään kaikkea, mutta ei se haitannut ketään. Uuno ja Salieri kulkivat rauhallisesti eteenpäin, lähes ohjaamatta kaulat pitkinä.

— Kiitos hirveesti että lähdit mukaan, sanoin Eiralle kun pääsimme takaisin tallille ja tunsin itseni jo ihmiseksi.
— Ei se kuule mitään, Eira heläytti iloisesti.
— Ei kun ihan oikeesti, oli tosi kiva juttu, koska tää auttoi tosi paljon siihen lääkekoomaan.

Olin ihan tosissani, sillä kokemuksesta tiesin että huonoin vaihtoehto oli jäädä yksin sohvanpohjalle märehtimään päänsä tilaa. Sitä vain oli siinä tilassa niin epäsosiaalinen, surkea ja veltto, ettei tehnyt mieli lähteä yhtään mihinkään, mutta jos sai kaavittua itsensä sieltä ylös ja ihmisten seuraan, se auttoi.

— Kuule, jos sä haluat joskus niin voisin pitää sulle tunnin Salierilla, sanoin hetken mielijohteesta, kun päähäni pälkähti Helin kertomus Eirasta Inkan selässä.
— Ihanks totta? Eiran naamalta loisti epätietoinen innostus.
— Joo. Jos sä haluut.
— Joo! Siis… Joo, milloin vaan haluut!

Eiran ilo oli niin silminnähtävää, että omaakin mieltä lämmitti. Hymähdin itselleni, vanha pehmo haluaisi näemmä taas syleillä koko maailmaa kun migreeni on pois ja kaikki oli ihanaa. No, olihan se.

[Sonja T.Valvoja]

Kesäkissa
Olimme saunoneet rantasaunassa ja Harri oli sen verran kaistapää että oli käynyt lammessa kastautumassa, vaikka vesi oli kauniisti sanoen hyistä. Minä olin kastanut laiturin reunalta varpaani ja todennut sen riittävän minulle.

Istahdin takkahuoneen sohvalle ja kaadoin itselleni vissyä lasiin. Harri sihautti auki saunaoluensa, jotakin erikoisempaa taas vissiin, kun tölkki oli kauniin pastellinsävyinen.

— Hei, kerro siitä… mikä se ny oli, Aleksei, minkä sä näit siellä kisoissa vappuna, Harri sanoi yhtäkkiä.
— Vladimir Alexejevitsh, korjasin automaattisesti, mutta ravistin päätäni. — En mä.
— Tapahtuks sen kans jotaki ikävää vai muuten vaan et mielelläs muistele sitä?

Ravistin uudestaan päätäni.
— Ei mitään ikävää sattunut eikä siinä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta en mä.
— Mikset? Harrin ääni oli varovainen.
— Miksi pitäisi? huokaisin. — Et sä tee sillä tiedolla mitään.
— No se on kyl ihan totta, mutta mua kiinnostais kuulla jotakin sun elämästä ennen Jarnoa. Kun aina ku puhutaan menneistä, niin tulee vastaan avioliitto ja leskeks jääminen ja muut kauheen vakavat asiat. Mä haluisin tietää muutakin, ettet sä olis mun mielessä aina nii vakava ja surullinen. Mun on tosi vaikee kuvitella että sulla olis ollu joku lomaromanssi tai ylipäätään mitään ei niin kovin vakavia suhteita. Ja sä ite sanoit ettei oo syytä olla mustasukkainen, ni mä aattelin täl kertaa luottaa sun arvioon.

Minä en puhunut existäni. Kellekään. Ikinä. En myöskään kysellyt niistä. Ymmärsin silti Harrin pointin. Joskus en uskonut oikein itsekään, että minulla oli ollut miehiä ennen Jarnoa, moniakin, lyhyitä, pidempiä ja tosi lyhyitä juttuja, sekalaisia ihastuksia ja tolkutonta säätöä. Oli vain Jarno ja Jarnon kuolema. Ehkä sitä pitäisi muistuttaa itseäkin, että oli ollut muutakin.

— No jos nyt sitten tämän kerran. Ei tule tavaksi.

”Olipa kerran huhtikuun loppupuoli vuonna 2004. Teekkarikansa aloitteli vapun viettoa, sehän alkoi hyvinkin pari viikkoa ennen varsinaista vapunpäivää. Minä olin saanut tehtyä viimeiset tentit ja kurssisuoritukset ja koska kesätyöni, ensimmäinen ihan oikea kesätyöpaikka ohjelmistoalalta, alkaisi vasta toukokuun lopulla, minulla oli vapaata. Olin kuitenkin yhden teekkarivapun jo nähnyt ja todennut että se riitti minulle.

Lähdin Nizzaan, sillä äiti asui sen kevään siellä. Hänellä oli pieni kiertueentapainen ja hän esiintyi muutamissa eri tuotannoissa ja konserteissa etelä-Ranskassa. Äiti oli vuokrannut tukikohdakseen pienen huoneiston Nizzan keskustan liepeiltä, minä puolestani varasin hotellihuoneen kolmeksi viikoksi läheltä äidin asuntoa. Söimme aamiaista yhdessä joko hotellini ravintolassa tai jossain keskustan monista kahviloista, kiertelimme kaupungilla jos äidillä oli aikaa. Jos äidillä oli esitys illalla, lähdin usein mukaan.

Kolmantena päivänä saapumiseni jälkeen Monte Carlon oopperassa oli ensi-ilta ja sen jälkeen kutsuvierasillallinen. Illalliselle oli kutsuttu oopperan henkilökunta, esiintyjät tietenkin ja paikallisia silmäätekeviä. Äiti oli ilmoittanut minun nimeni myös vieraslistalle. Olin iloinen ja innoissani, sillä rakastin jo tuolloin sitä että sai laittautua oikein hienoksi. Olin erityisesti tätä varten hankkinut tyylikkään muotiluomuksen kalleimman ostoskadun putiikeista.

Kiinnitin huomioni erääseen nuoreen mieheen tai itse asiassa hän kiinnitti huomionsa minuun jo heti kättelystä alkaen. Vladimir Alexejevitsh, heti tuttavallinen puhuttelumuoto, ei monsieur Ostrokovinsky. Alkumaljojen ja tervehdyspuheen jälkeen hän ilmestyi viereeni ja kysyi kohteliaasti mistä olin kotoisin, olinko kenties suomalainen. Vastasin asian olevan näin, mutta kysyin vastavuoroisesti että mistä hän sen arvasi. Etunimeni on toki melko kansainvälinen, mutta sukunimeni on niin mahdoton ettei sitä ulkomaalaiset useinkaan osaa sijoittaa mihinkään. Vladimir kertoi opiskelleensa vuoden Suomessa ja suomea ja oli luonnollisesti tunnistanut sukunimeni suomalaiseksi.

Vladimir lyöttäytyi loppuillaksi seuraani eikä minulla todellakaan ollut mitään sitä vastaan. Hän oli aivan täydellinen seuralainen: kohtelias, miellyttävä, komea ja aivan selvästi, joskaan ei päällekäyvästi kiinnostunut. Selvisi että hänkin on Nizzassa lomalla. Hänellä oli itse asiassa hyvin samanlainen tilanne kuin minulla, kevään opinnot pulkassa ja työt Brysselissä alkaisivat vasta vähän myöhemmin. Vladimir kertoi opiskelevansa kieliä ja kääntämistä, se selitti ne suomen-opinnot ja kesätyön EU-parlamentissa.

Siitä se lomaromanssi sitten alkoi. Tein kyllä selväksi Vladimirille, että olen täällä vain lomalla ja että kaikki tulee päättymään siihen kun nousen koneeseen kolmen viikon kuluttua. En uskonut kaukosuhteisiin. Se ei estänyt mitään, ei edes minua itseäni. En vieläkään tiedä, miten Vladimir sen teki. Hän onnistui jotenkin olemaan niin hurmaava, kohtelias ja kiinnostunut, mutta siinä ei ollut kuitenkaan tipan vertaa makeilevaa siirappisuutta, epäuskottavaa kuolaamista tai liioittelua ja kaikkein vähiten minkäänlaista painostusta. Se on vaikea yhdistelmä. Tunsin itseni ihailluksi ja palvotuksi, kukapa ei sellaisesta pitäisi.

Vladimir tuli selvästi varakkaasta, ehkä jopa suoranaisen rikkaasta perheestä. Mikäli ymmärsin oikein, hänen sukunsa oli alunperin pietarilainen aatelissuku, joka oli rahoineen paennut vallankumousta keski-Eurooppaan. Venäläisistä juurista pidettiin edelleen kiinni vaikka oltiin myös eurooppalaisia. Oltiin myös sivistyneitä, kultturelleja ja kosmopoliittisia. Vaikka raha näkyi, Vladimir ei sillä mitenkään rehennellyt. Tai ehkä hän osasi jostain päätellä, että sellainen ei tehoaisi minuun lainkaan. Esitin osani taitavasti, ihan kuin olisi aivan normaalia että opiskelijapoika asuu Le Negrescon sviitissä ja on vuokrannut Aston Martinin lomaviikoikseen. Pappa betalar -rahoituksella minäkin siellä olin, jos totta puhuttiin mutta aika paljon vaatimattomammin kuitenkin.

Vladimir oli viettänyt Nizzassa llapsuutensa kesiä perheensä kanssa, joten hän tunsi kaupungin hyvin. Minä puolestani olin siellä ensimmäistä kertaa ikinä ja henkilökohtainen opas oli mainio juttu. Vladimir näytti minulle kaiken näkemisen arvoisen ja vei minut niihin ravintoloihin, jotka olivat sivummalla, rauhallisia ja parempia kuin turistikatujen ruokapaikat. Ensimmäisen suudelman hän antoi puiston näköalatasanteella, josta näkyi satama ja meri. Se ei takuulla ollut vahinko.

Se oli yksinkertaisesti ihanaa. Hullua, hurmaavaa, eleganttia, kiihkeää, täydellistä, romanttista ja samalla satuttavan traagista, kun paluulipussa oleva päivämäärä lähestyi. Itkuksihan se lentokentällä sitten meni vaikka miten olin yrittänyt psyykata itseäni alusta lähtien siihen, että tähän mieheen ei kannattaisi ihastua, rakastua eikä kiintyä millään tasolla. Tällaiset lujat päätökset aina pettävät.

— I knew that, too and I tried not to fall in love with you but… It would’ve taken a stronger man, sanoi Vladimir silmäkulmat kiillellen ja tarjosi minulle nenäliinan, johon voisin pyyhkiä kyyneleeni.”

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: ei se blockquote näytä hyvältä

[Sonja T.Valvoja]

Pieni jatko Inkan tarinaan 9.5.

Astelin käsivarsi jomottaen Eetun keittiöön.
— Hei, olisko täällä mitään kylmäpakkausta tai jotakin? kysyin pöydässä kahvia ryystävältä seurueelta.
— Tual on pakkasessa parikin kylymäpussia, Eetu sanoi. — Mitä kävi?

Riisuin takkini ja näytin käsivarttani. Pöydästä kuului kollektiivinen voihkaisu.
— Typykö sun kimppuhun kävi? Eetu kysyi heti kun oli vilkaissut ettei Hello lojunut olohuoneessa.

Ravistin päätäni.
— Raskaana olevat naiset saattaa näemmä olla vähän kärttyisiä, hymähdin. — Että siinä mielessä ihan oma vika.
— Jaha, no se Inka on ollu vähä äksynpualeene, solis ollukki seuraava arvaus. Eikä täälä ny taira muita kantavia olla. Ei kaksijalkaasiakaa, tiättävästi.

Noa käänsi päänsä ikkunaa kohti peittääkseen hymynsä. Olimme Noan kanssa taannoin puhuneet lihonneesta Loimusta ja minulle tuli yhtäkkiä mieleen että miltä Eetun naama mahtaisi näyttää, jos Noa menisi juuri nyt mainitsemaan Loimun kasvaneen ympärysmitan: Eetuhan ensimmäisenä kuvittelisi yläkerrasta tulvivan laumoittain pieniä käärmeitä…

— Mä ennustin Inkan saavan orivarsan. Ison ja kirjavan, sanoin kun jatkoimme puhumista Inkasta ja sen varsasta.
— Se on ainakin mahdottoman kokoinen se maha, sanoi Outi ja kaikki muut nyökkäilivät. — Vaikea uskoa että laskettuun aikaan on vielä useampi viikko, se näyttää siltä että se poksahtaa päivänä minä hyvänsä.
— Saattaa se sen tehdäkin vaikka kuukausi noin teoriassa pitäisi olla vielä jäljellä.
— Soon Inka vissiin enskertalaane varsahommis, niistä tiätää viälä vähemmän mennä sanomaha ku muista. Kyl sitä täs jo jonkin aikaa on ensimmääsenä aamulla tallihin mennes kävässy laskemas Inkan karsinan asukit.
— Mitä jos sekin saa kaksoset?
— Helin sanoin: jos niin käy, niin Hopiavuoren porukan kannattaa ruveta lottoamaan ja tää kunnaneläinlääkäri on maailman sokein ultraaja.
— No solis kyl melekoone prätkäys jos torella tulis kaharet kaksosvarsat yhtenä vuonna yhrelle tallille.
— Miltäs se sun käsivartes tuntuu?
— Kyllä tämä tästä kai asettuu. Mustelma siihen tulee, mutta jos ei nyt ihan mahdoton kuitenkaan. Onneksi ei ole t-paitakelejä luvattu vielä, alkais ihmiset katsoa Harria vinosti kun mun käsivarressa näkyisi iso ruhje.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa remmiin! Ja propsit siitä että tartuit heti ensimmäisenä juuri Eiran hahmoon (joka on minulle kovin hankala).

[Sonja T.Valvoja]

Tulihan se sieltä! Kyllä olen odottanutkin kuin kuuta nousevaa.

Olen sanonut sen ennemminkin, mutta Eira on minulle vaikea hahmo. Jotkut tekstit ovat minulle ihan käsittämättömiä, jään miettimään että mitä ihmettä tuossa just äsken tapahtui ja mistä nuo kaikki jutut siihen revittiin. (Rehellinen ollakseni, Hello on siinä suhteessa vielä vaikeampi, täysin arvaamaton.) Mutta sitten osa teksteistä on sellaisia että pysyn oikein hyvin kärryillä ja samalla aaltopituudella Eiran kanssa. Kuten juurikin tämä, tässä asiaa tietenkin auttaa Sonja ja Salieri, mutta Eira on tässä hyvin helposti ymmärrettävissä, jopa tämmöisen vanhan tädin X)

[Sonja T.Valvoja]

Minä luulin vain että tämä hautautui TT-tarinoiden alle niin että pääsi unohtumaan enkä odotellut kommentteja. Mutta nyt kun menit sanomaan, niin odotan kyllä Eiralta jatkoa!

[Sonja T.Valvoja]

Minua jaksaa huvittaa tuo epäilys issikoista ja siitä että ne pitävät talvikarvastaan kiinni varmuuden vuoksi vielä kesäkuussakin!

[Sonja T.Valvoja]

En ikinä oikein osaa kommentoida mitenkään järkevästi näitä Chain tarinoita enkä minä nytkään tiedä mitä pitäisi sanoa, mutta yritetään. No ainakin sen haluan sanoa että pidän niistä ihan järjettömästi. Chai on niin erilainen persoona ja ihminen kuin minä itse ja se jättää aina vähän hämmästyksen ilmaan: ”Ai tommosiakin voi olla?” Samalla kerronta on kuitenkin niin realistista ettei voi kuin uskoa. Ja tässäkin tekstissä mennään niin pieniin yksityiskohtiin käytöksessä ja ajatuksissa, niin pakkohan se on uskoa.

Tämä Noan ja Chain kuvio on erityisen kiehtova. Ja inhottava. Tekisi mieli potkia ympäriinsä ja kiljua että kuka voi pelotella lapsensa noin synnin- ja helvetinpelkoon ja kaikkea muuta. Kyllä mä tietysti tiedän kuka, ne vanhemmat jotka haluavat vain lastensa parasta ja tietävät kaikkein parhaiten mikä on parasta. Chai-raukka. Ja Noa-raukka vähän myös.

[Sonja T.Valvoja]

Syöksysynnytys kesken aamutallin, way to go, Inka! Eihän sitä nyt olisi uskonutkaan että Inkan tapainen tamma tekisi hommat niinkuin muut aina. Ihana pikkuinen, kirjavakin vielä ja oletusten mukaan orivarsa.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä oli todella hyvä tarina eikä pelkästään siksi että Steffe ja Camilla pärjäsivät. Komppaan Outia siinä, että tosi hienoa Camillan kannalta, Camilla tuntuu välillä olevan vähän sellainen oman elämänsä epäonnistuja, mikään ei suju eikä mikään riitä, mutta jospa tämä vähän valaisi uskoa ja toivoa.

Tämä on myös tosi hyvä kuvaus ravikilpailusta, aluksi hämmästelin vähän että miten saat 2100 metriä mahtumaan pariin kappaleeseen, mutta tuli siinä kaikki olennainen kerrotuksi. Eikä se itse kilvanajo lopulta ole edes tärkein asia tässä, niin miksi suotta tuhlata sanoja enempää siihen. Se mitä yritän sanoa on että tekstin rytmi tai jokin muu sellainen ei-helposti-määriteltävä seikka on hyvä.

Ja pakko sanoa etten tiennyt tai muistanut Steffen virallista nimeä. Radical One Man Show on kuitenkin erinomainen nimi!

[Sonja T.Valvoja]

Nerokkuutta tämäkin: finaalin tehtävänä tulee kirjeen tai päiväkirjamerkinnän kirjoittaminen, niin otat idean suoraan minulta (se oli ihan hetken päähänpisto, en minä sitä mitenkään suunnitellut (herranjumala, luuleeko joku että suunnittelen jotenkin tekstejäni?), mutta nähtävästi toimi). Ja toimii se tässäkin, tilanne ja tietenkin kirjekin ovat tietenkin erilaiset, mutta toimii yhtäkaikki. Siinäkin mielessä tämä on kiva, että tästä tulee taas uusia palasia palapeliin nimeltä ”Outin elämä ennen Otsonmäkeä”.

[Sonja T.Valvoja]

Ihanaa että Oskarikin on joskus iloinen ja innoissaan! Kun se yleensä on niin arka ja hiljainen ja surullisen oloinen hahmo, jolla ei ole koskaan mikään hyvin ja vaikka mitä, niin sitten tällainen teksti on varsinainen piristysruiske. Ei Oskari olekaan niin huono ja tyhmä edes itsensä mielestä kuin se joskus ajattelee. Vitsit kuinka kiva, minä tulin hyvälle mielelle tästä tekstistä, kun yleensä Oskarin ajatuksien lukeminen ennemminkin masentaa.

Outi-”parkahan” se sitten joutuu ”kärsimään” tästä odottamattomasta innonpuuskasta, kun hypätä pitää ja kaikkea. Jännä sekin, yleensähän Oskarin saa väännettyä vaikka solmuun kun pitää vain kiinni omista mielipiteistään, mutta kun Oskarilla on hyvä päivä, onnistuu häneltä Outin taivuttelu esteitä hyppimään. Tallilla ei ole kohta kuin esteratsastajia, kun ensin Nelly hoiti Sonjan ja nyt Oskari Outin.

Oskari muuten tarttis kilpahevosen, for real.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Inka, minkä teit! No, onneksi Sonja on kovempaa tekoa eikä ole yhdestä näykkäisystä millänsäkään. Kantavalle tankkerille tammalle sallitaan pienimuotoinen äreys.
Salaa kuitenkin vähän odotin että se varsa syntyisi jo ja olin innoissanut kun näin että tänne on tullut tekstiä.

[Sonja T.Valvoja]

Ainakin hillittömän hauska tarina 😀 Skotti-parka, joutui varmaan pahempaan prässiin kuin vuoden aikana yhteensä. On se nyt, helppo A! Hello on syystä järkyttynyt, mutta omapa oli vikansa.

[Julkaisija]

Viestit