[Sonja T.Valvoja]

Kesä ja kärpäset
Ihanaa, ihanaa kun on kesä ja lämmin!
Olimme käyneet vauhdikkaalla maastolenkillä, minä, Outi ja Agnes, ja hevoset tietysti. Aurinko paistoi lämpimästi ja lopputuloksena kaikilla oli hiki ja hyvä mieli. Meillä oli kaikenlaisia hölmöjä ideoita, joita ei koskaan kuitenkaan toteutettaisi, vain ideointi oli tärkeätä. Niinkuin nyt esimerkiksi ”Konsertto Kolmelle Oriille” (Salieri sai tässä nyt tuurata oria): katrilli musiikin tahtiin meidän kolmelle eriväriselle, mutta muuten vähän samantyyppiselle kouluratsulle. Tosiasiassahan me emme pääsisi yhteisymmärrykseen edes musiikista.

Joutessani pesin ja puunasin Salierin ja varusteet ja lopuksi lähdin syöttämään sille vähän tuoretta pihan nurkalle. Salieria ei tarvinnut kahta kertaa käskeä kun se hautasi turpansa lähimpään mättääseen. Mielessä pyöri edelleen se ähky, jolle ei ollut syytä ja pystyin liian helposti kehittelemään kaikenlaisia uhkakuvia muun muassa kesälaitumesta. Miten hevosensa edes uskaltaa sinne päästää?

Aurinko paistoi Salierin kiiltävänmustaan karvaan ja minun kasvoille kun istahdin maahan. Suljin silmät ja kuuntelin kaikkea mitä ympärillä tapahtui, hevosten hörinää ja hirnahtelua, traktoria pellolla, kavionkopsetta kentältä, kauempana menevää autoa ja lintujen liverrystä. Ja sitten Noan askeleet pihalla, ne tunnisti heti. Raotin toista silmääni ja nyökkäsin hänelle.

— Päivää paistattamassa, vai? Noa kysäisi.
— Joo. Ihanaa kun on näin lämmistä.

Noa nyökkäili.
— Kyllä sitä talvea taas kestikin.
— Talvea ja talvea, 5 kuukautta kestänyt marraskuu se lähinnä oli.
— No mä yritin vaan olla optimisti…

Naurahdimme molemmat, Suomi ja Suomen säät.
— Mitäs varsoille ja Flidalle kuuluu?
— Ne jakselee oikein hyvin. Ronja saa edelleen korviketta, mutta jos sitä alkais vähitellen jo luottaa siihen että jospa koko lauma selviäiskin hengissä. Molemmat kasvaa silmissä.
— Meinaatko laittaa ne laitumelle juhannukselta?
— Joo, pääsevätpähän sinne opettelemaan hevosten tavoille vähän isommassa laumassa. Inkan varsa tulee sinne kans kuulemma, niin on sit samanikäsiä frendejä enemmänkin.

Juttelimme niitä näitä vielä tovin ennen kuin Noa lähti tallin suuntaan. Katselin kepin kanssa liikkuvan miehen perään ja mietin olisikohan pitänyt kysyä siitä sen jalasta. Jos hän vaikka tarvitsisi apua tai jotain? Noa oli ollut viime aikoina hieman hiljainen ja jollain tavoin syrjäänvetäytyvä ja ajattelin josko se oli se jalka kun vaivasi jollain tavoin.

Könysin pystyyn, puistelin suurimmat roskat housuntakamuksesta ja vihjaisin Salierille, että voitaisiin lähteä.
— Ei tuoretta mahantäydeltä, ukkeli. Huomenna saat taas lisää.

[Sonja T.Valvoja]

Salieri lähtisi varmasti mielellään poikaporukkaan sluibailemaan muutamaksi viikoksi.

[Sonja T.Valvoja]

(Minulla on paha blokki: ideoita on ja tekstiä syntyy, mutta ideat ei kanna kahta kappaletta pidemmälle, ei niissä muuta vikaa ole. Tässä on nyt niitä sitten.)

Katkelmia elämästä

1.
Ei ne mitkään grillijuhlat olleet varsinaisesti, kunhan grillattiin. Oli kivaa. Harri sulautui porukkaan niin hyvin, että minä saatoin jäädä istumaan puutarhatuoliin, vähän sivummalle, vähän muista pois päin kääntyneenä, niin että sain olla rauhassa. Se oli minun suosikkipaikkani: minä näin kaikki ja kukaan ei nähnyt minua. Eikä kellään ollut erityistä asiaa minulle. Harrin tiesivät jo kaikki. Salieri oli terve. Simo ei ollut käynyt valmentamassa. Muut puhuivat varsoista ja TT-cupista ja ihmisistä, jotka olivat osallistuneet kisoihin ja joita minä en tuntenut.

Chai tuli terassille ja jännitin vaistomaisesti lapaluut taakse. Minä en pitänyt hänestä vaikka hänestä ei oikeastaan voinut olla pitämättä. Niin avoin, sympaattinen, puhelias, kohtelias, välitön, mutta kaikkea tätä ihan liikaa. Pahinta oli se, että hän tuli niin lähelle että ahdisti. Peräännyin ja peräännyin, kunnes olin nurkassa enkä päässyt enää karkuun. Sitten piti keksiä jokin hätäinen tekosyy, että pääsin pois tilanteesta. Jälkeenpäin aina hävetti, mitä maksaisi sanoa: ”Anteeksi mutta menisitkö vähän kauemmas?” Paitsi ettei sellaista sanottu. Chai varmaan luuli että vihaan häntä. En vihannut, ei sitä voinut vihata. Mutta kun pidin omasta tilastani.

2.
— Latokasken Minnalla oli hyviä poniratsukoita taas mukana, kuulin Nellyn sanovan. Puhuivat kai siitä TT-cupista.
— Eiku se pitää ratsastuskoulua jossain pääkaupunkiseudun liepeillä, Nelly vastasi jollekulle. Keskustelu kulki ohitseni ilman että kiinnitin siihen sen enempää huomiota. Mitäpä minulle kuului jotkut ratsastuskoululaiset jossain kaukana. Havahduin siihen, että nimeni mainittiin.
— Sonja, mikä sen sukunimi nyt oli. Venäläinen joku, ei se Orlova ollut kun Fedora on Orlova mut jotain sinne suuntaan.

Ostrokovinsky. Pikku-Sonja, isänsä silmäterä. Voi jumalan pyssyt. Tietenkin Nelly tunsi kaikki ja kiinnitti huomiota kaikkiin, jopa siihen yhteen pikkutyttöön, joka oli nätillä ponillaan ratsastanut pienimmässä esteluokassa. Tunsin miten poskia kuumotti. Eihän kukaan ollut nähnyt meidän tapaamista, eihän? Käänsin katseeni entistä enemmän pois ja nojasin leukaa rystysiini. Tämä asia ei kuulunut minulle pätkän vertaa enkä tiennyt siitä leikisti mitään.

3.
Harri asteli kiireisin askelin rantasaunalta minua kohti. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, sain kuulla kiireen syyn:
— Tuollon kuule käärme rannassa!
— Kyy? kysyin ja nousin ylös kukkapenkin reunalta. — Vai rantakäärme? Niitäkin voi olla.
— No en mä jääny kyselemää sen henkilötietoja. Saanks mä lainata tota lapiota?
— Ei sitä saa tappaa! Ainakaan jos se on rantakäärme, tarkensin ja nappasin lapion varmuuden vuoksi itselleni.

Lähdimme katsomaan, jos käärme olisi vielä maisemissa. Siellähän se köllötti kivikossa aurinkoa ottamassa ja oli niin selvä rantakäärme ettei selvemmäksi voi muuttua. Harri ei ostanut lajitunnistustani.
— Eihä siinä näy yhtää keltasta. Eiks rantakäärmeellä pitäis olla keltasta tos pään takana?
— Ei kaikilla ole tai sit voi olla ihan vaan vähän. Vaikea sanoa tältä etäisyydeltä miten on, mutta tuo on kyllä ihan selvä rantakäärme.
— Miten nii?
— No kyy on ihan erimallinen! Lyhyt ja paksu, tää on selkeästi tuommoinen solakka ja pitkänsorttinen.
— Hitto, mä en tienny seurustelevani luonnontutkijan kanssa…
— No nyt tiedät, sanoin naurahtaen. — Mutta: rantakäärmeet jätetään rauhaan, ne on harmittomia otuksia ja rauhoitettuja päälle päätteeksi.

4.
Suuri diesel jyrähti tottelevaisesti käyntiin. Vaikka koneen ääni kuului vain vaimeana ja super-ergonominen istuin suodatti pois tärinän, se kutkutti silti miellyttävästi selkärangassa. Iso kone ja paljon tehoja. Hymy pyrki väkisin suupieliin. Olisikohan minusta pitänyt tulla rekkakuski tai veturinkuljettaja? Ehkä arki olisi syönyt pois suurimman hohdon. Nyt oli hyvä kun sai vain harrastuksenaan ja halutessaan ajaa.

Markus lähti pihasta edellä viljalavan kanssa. Kaarsin sen perään peltotielle. Matka ei ollut pitkä kun Markus pysäytti traktorinsa pellonreunaan ja hyppäsi hytistä alas. Ajoin viereen, mutta pidin koneen käynnissä.
— Pärjäätsä ny varmasti?
— Enköhän. Soitan sit sulle jos tulee jotakin.

Markus nosti peukkua vastauksesi ja lähti kävelemään peltotietä pitkin takaisin kohti Otavaa. Ei minulla täällä hätää olisi. Pelto oli suoraa ajettavaa, kylvökone rullasi nätisti perässä ja jäljistä näin mitä olin kylvänyt jo. Tuplarengas piti hyvin pinnalla märemmissäkin kohdissa eikä tämä kotopelto edes ollut niitä pahimpia paikkoja.

Milloin olin viimeksi tehnyt ihan oikeasti maatöitä? Siitä oli niin kauan, niin kauan… Asuin varmaan kotona vielä silloin, en kai Tampereelta käsin tullut toukotöitä tekemään. Fuksivuoden jälkeen tulin vielä kesäksi kaivuuhommiin, mutta sen jälkeen kesät menivät oman alan kesätöissä ja harjoitteluissa. Ja eihän se semmoista enää nykyään ollut. Traktorit olivat muuttuneet niin että tämäkin muistutti enemmän videopeliä kuin työkonetta. Mutta hyvin sillä kylvetyksi sai.

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: tamperelaisuudet pois pohojalaasen puheesta

[Sonja T.Valvoja]

Mietoja huumeita
Kirjaston nojatuoli oli säädetty mahdollisimman mukavaksi, puolimakaavaan asentoon. Lojuin silmät puoliksi kiinni, auringonvaloa tunkeutui vähän sisään sälekaihtimien välistä vaikka ne oli suljettu. Tunnustelin päässä jumputtavaa kipua. Se oli ljyskyttävää mutta myös aaltoilevaa, välillä se laimeni mitättömäksi kasvaakseen sitten taas. Eniten se tuntui oikealla ohimolla, otsalla, korvan yläpuolella, mutta joskus se säteili takaraivon puolelle. Välillä oli kuin joku olisi tuikannut aivoista tikarin ulospäin. Se sai minut irvistämään, mutta sitten se heltyi hetkeksi. Ja alkoi taas.

Lopu, ajattelin.

Lopu.

Lopu.

Lopu.

— Pärjääksä nyt varmasti? Harrin rauhallinen, matala ääni kuulosti mukavalta, se ei repinyt aivoja.
— Mmm.
— Haenks mä ämpärin, jos sulle tulee paha olo?
— Nää.
— Mä meen jatkaan töitä, mut tuun kattoon sua taas.

En jaksanut vastata enää mitään. Kuulin askelten loittonevan, sitten ne kiipesivät rappuset ylös. Kohta työhuoneen ovi sulkeutui ja taloon laskeutui hiljaisuus. Vanha seinäkello raksutti. Tuttu ääni ei häirinnyt, kun se oli lapsuudesta asti tikittänyt seinällä samalla tavalla. Ihan kuin kipu alkaisi menettää otettaan. Se ei ollut enää niin terävää vaan tylppää, tikari vaihtui pöytäveitseen. Huoahdin jo lievän helpottuneena. Kyllä se tästä taas kunhan lääke alkaisi potkia itseään vauhtiin.

Olin kai vaipunut jonkinlaiseen horteeseen, josta havahduin kun Harri seisoi taas vieressä. Päätä ei särkenyt enää, mutta pään lisäksi puuduksissa oli koko vartalo ja aivotoiminta. Tyypillinen migreenilääkekooma siis. Raotin silmiäni, käänsin vähän päätäni enkä jaksanut muuta. Piti olla varovainen liikkeissään, sillä tuntui taas siltä että pienikin väärä liike saattaisi räjäyttää kivun ja pään uudestaan.

— Mites olo? Vieläkö särkee?
— Ei. Väsy, mutisin. Miten huulien liikuttelu ja äänen muodostaminen saattoi olla näin vaikeata? — Mitä kello?
— Kohta kolme.
— Pitäs tallille, sanoin ja avasin silmät. Kunpa en olisi ollut näin raato.
— Sä et kyl…
— Sss. Voisitsä tulla mukaan?
— Mulla on yks telco tos tunnin kuluttua vielä. Sori.
— Oke. Jos sä viet mut sinne nyt. Mä en voi ajaa.
— Sä et kyl voi mennä ratsastaankaan tossa kunnossa.
— Pakko se on liikuttaa, sanoin kärttyisenä. Miksi kaikki piti aina selittää? — Mä yritän saada jonkun muun ratsastamaan. Tai juoksutan.

Paarustin raput ylös vaihtamaan vaatteita. Harri yritti vielä jotakin ”Sä et kyl”-alkuista lausetta, mutta murahdin hänet hiljaiseksi. Tässä oli nyt muitakin ongelmia, kuten esimerkiksi hereillä pysyminen ja liikkuminen. Käskytys aivoista lihaksiin toimi vain puolella kaistalla. Kuin pää olisi pumpulia, ei särje, mutta ajatuskaan ei kulje.

Tallilla toivoin tapaavani mahdollisimman vähän ihmisiä vaikka olin vähän piristynyt liikkeellelähdön ansiosta. Luulisivat varmaan minun olevan huumeissa. No, tietyllä tapaa olinkin, kohtauslääke oli keskushermostokamaa, mutta tämä ei ollut kyllä millään tavoin miellyttävä tila. Jokainen asia piti erikseen miettiä: hae riimunnaru, kävele tarhalle, taluta Salieri karsinaan, hae harjat. Vie harjat, hae varusteet.

Salierin kanssa puuhaillessa vertyi kroppa ja ajatuksenjuoksu sen verran että harkitsin jo vakavasti ratsastamista. Ei mitään kovin tavoitteellista tai vaativaa, mutta luultavasti pysyisin selässä. Maastoon tekisi mieli, raitista ilmaa ja maisemia mutta en kyllä uskaltaisi yksin lähteä. Ja Eetu panisi minut rautoihin jos näkisi minun tässä kunnossa yrittävän tallinpihasta pois.

Joskus pelastava enkeli tulee yllättävässä hahmossa. Tällä kertaa se näytti Eiralta, joka oli suuntaamassa Uunonsa kanssa maastoon. Kysyin voisinko lähteä mukaan.
— Joo kyllä kai, Eira hieraisi epätietoisena niskaansa. — Mut tää Uuno on niin hidas ettei me kyl pysytä sun ja Salierin perässä.
— Ei se mitään, ei laukata, sanoin iloisena. — Rauhallinen maastolenkki on nyt parasta. Ei tartte ravatakaan.

Mietin hetken pitäisikö ehdottaa hevosten vaihtoa. Suuri, rauhallinen ja leveäselkäinen Uuno houkutteli, mutta annoin olla. En jaksaisi nyt perehtyä uuteen hevoseen. Metsäpolulle päästyämme selitin Eiralle tilanteen: migreeni oli iskenyt ja nyt olin lääkkeissä eli täysin kelvoton mihinkään kevyttä käyntimaastoa kummempaan. Siksi turvaratsukko oli hyvä idea.

— Voi kamala, Eira kommentoi. Äänestä kuulsi niin selkeä huoli, että kähmäistä mieltäni lämmitti. — Pitääks mun olla hiljaa? Voin mä kyl olla. Äidillä on joskus migreeni ni kukaan ei saa pitää mitään meteliä silloin.
— Ei tartte. Oikeastaan kiva jos puhut, niin mä pysyn paremmin virkeänä. Jos ei haittaa, että mä en välttämättä jaksa kauheesti vastailla. Eikä mun päätä oikeasti särje nyt, se on vaan se lääke kun väsyttää.

Eira hoiti puhumisen kiitettävästi, luojan kiitos että tyttö oli niin puhelias. Sain kuulla Uunon kuulumiset vuohiskarvoja myöten, sen miten Inari tulisi kohta takaisin Suomeen kun oli jo ikävä, kouluasiat ja erityisesti kaveriasiat, vanhempien tyhmyyden kun mihinkään ei päässyt ja mitään ei saanut tehdä ja Hermanin viimeaikaisen oudon poissaolevuuden. Kuuntelin ja nyökkäilin, sanoin välillä “Joo” väliin enkä ymmärtänyt lähellekään kaikkea, mutta ei se haitannut ketään. Uuno ja Salieri kulkivat rauhallisesti eteenpäin, lähes ohjaamatta kaulat pitkinä.

— Kiitos hirveesti että lähdit mukaan, sanoin Eiralle kun pääsimme takaisin tallille ja tunsin itseni jo ihmiseksi.
— Ei se kuule mitään, Eira heläytti iloisesti.
— Ei kun ihan oikeesti, oli tosi kiva juttu, koska tää auttoi tosi paljon siihen lääkekoomaan.

Olin ihan tosissani, sillä kokemuksesta tiesin että huonoin vaihtoehto oli jäädä yksin sohvanpohjalle märehtimään päänsä tilaa. Sitä vain oli siinä tilassa niin epäsosiaalinen, surkea ja veltto, ettei tehnyt mieli lähteä yhtään mihinkään, mutta jos sai kaavittua itsensä sieltä ylös ja ihmisten seuraan, se auttoi.

— Kuule, jos sä haluat joskus niin voisin pitää sulle tunnin Salierilla, sanoin hetken mielijohteesta, kun päähäni pälkähti Helin kertomus Eirasta Inkan selässä.
— Ihanks totta? Eiran naamalta loisti epätietoinen innostus.
— Joo. Jos sä haluut.
— Joo! Siis… Joo, milloin vaan haluut!

Eiran ilo oli niin silminnähtävää, että omaakin mieltä lämmitti. Hymähdin itselleni, vanha pehmo haluaisi näemmä taas syleillä koko maailmaa kun migreeni on pois ja kaikki oli ihanaa. No, olihan se.

[Sonja T.Valvoja]

Kesäkissa
Olimme saunoneet rantasaunassa ja Harri oli sen verran kaistapää että oli käynyt lammessa kastautumassa, vaikka vesi oli kauniisti sanoen hyistä. Minä olin kastanut laiturin reunalta varpaani ja todennut sen riittävän minulle.

Istahdin takkahuoneen sohvalle ja kaadoin itselleni vissyä lasiin. Harri sihautti auki saunaoluensa, jotakin erikoisempaa taas vissiin, kun tölkki oli kauniin pastellinsävyinen.

— Hei, kerro siitä… mikä se ny oli, Aleksei, minkä sä näit siellä kisoissa vappuna, Harri sanoi yhtäkkiä.
— Vladimir Alexejevitsh, korjasin automaattisesti, mutta ravistin päätäni. — En mä.
— Tapahtuks sen kans jotaki ikävää vai muuten vaan et mielelläs muistele sitä?

Ravistin uudestaan päätäni.
— Ei mitään ikävää sattunut eikä siinä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta en mä.
— Mikset? Harrin ääni oli varovainen.
— Miksi pitäisi? huokaisin. — Et sä tee sillä tiedolla mitään.
— No se on kyl ihan totta, mutta mua kiinnostais kuulla jotakin sun elämästä ennen Jarnoa. Kun aina ku puhutaan menneistä, niin tulee vastaan avioliitto ja leskeks jääminen ja muut kauheen vakavat asiat. Mä haluisin tietää muutakin, ettet sä olis mun mielessä aina nii vakava ja surullinen. Mun on tosi vaikee kuvitella että sulla olis ollu joku lomaromanssi tai ylipäätään mitään ei niin kovin vakavia suhteita. Ja sä ite sanoit ettei oo syytä olla mustasukkainen, ni mä aattelin täl kertaa luottaa sun arvioon.

Minä en puhunut existäni. Kellekään. Ikinä. En myöskään kysellyt niistä. Ymmärsin silti Harrin pointin. Joskus en uskonut oikein itsekään, että minulla oli ollut miehiä ennen Jarnoa, moniakin, lyhyitä, pidempiä ja tosi lyhyitä juttuja, sekalaisia ihastuksia ja tolkutonta säätöä. Oli vain Jarno ja Jarnon kuolema. Ehkä sitä pitäisi muistuttaa itseäkin, että oli ollut muutakin.

— No jos nyt sitten tämän kerran. Ei tule tavaksi.

”Olipa kerran huhtikuun loppupuoli vuonna 2004. Teekkarikansa aloitteli vapun viettoa, sehän alkoi hyvinkin pari viikkoa ennen varsinaista vapunpäivää. Minä olin saanut tehtyä viimeiset tentit ja kurssisuoritukset ja koska kesätyöni, ensimmäinen ihan oikea kesätyöpaikka ohjelmistoalalta, alkaisi vasta toukokuun lopulla, minulla oli vapaata. Olin kuitenkin yhden teekkarivapun jo nähnyt ja todennut että se riitti minulle.

Lähdin Nizzaan, sillä äiti asui sen kevään siellä. Hänellä oli pieni kiertueentapainen ja hän esiintyi muutamissa eri tuotannoissa ja konserteissa etelä-Ranskassa. Äiti oli vuokrannut tukikohdakseen pienen huoneiston Nizzan keskustan liepeiltä, minä puolestani varasin hotellihuoneen kolmeksi viikoksi läheltä äidin asuntoa. Söimme aamiaista yhdessä joko hotellini ravintolassa tai jossain keskustan monista kahviloista, kiertelimme kaupungilla jos äidillä oli aikaa. Jos äidillä oli esitys illalla, lähdin usein mukaan.

Kolmantena päivänä saapumiseni jälkeen Monte Carlon oopperassa oli ensi-ilta ja sen jälkeen kutsuvierasillallinen. Illalliselle oli kutsuttu oopperan henkilökunta, esiintyjät tietenkin ja paikallisia silmäätekeviä. Äiti oli ilmoittanut minun nimeni myös vieraslistalle. Olin iloinen ja innoissani, sillä rakastin jo tuolloin sitä että sai laittautua oikein hienoksi. Olin erityisesti tätä varten hankkinut tyylikkään muotiluomuksen kalleimman ostoskadun putiikeista.

Kiinnitin huomioni erääseen nuoreen mieheen tai itse asiassa hän kiinnitti huomionsa minuun jo heti kättelystä alkaen. Vladimir Alexejevitsh, heti tuttavallinen puhuttelumuoto, ei monsieur Ostrokovinsky. Alkumaljojen ja tervehdyspuheen jälkeen hän ilmestyi viereeni ja kysyi kohteliaasti mistä olin kotoisin, olinko kenties suomalainen. Vastasin asian olevan näin, mutta kysyin vastavuoroisesti että mistä hän sen arvasi. Etunimeni on toki melko kansainvälinen, mutta sukunimeni on niin mahdoton ettei sitä ulkomaalaiset useinkaan osaa sijoittaa mihinkään. Vladimir kertoi opiskelleensa vuoden Suomessa ja suomea ja oli luonnollisesti tunnistanut sukunimeni suomalaiseksi.

Vladimir lyöttäytyi loppuillaksi seuraani eikä minulla todellakaan ollut mitään sitä vastaan. Hän oli aivan täydellinen seuralainen: kohtelias, miellyttävä, komea ja aivan selvästi, joskaan ei päällekäyvästi kiinnostunut. Selvisi että hänkin on Nizzassa lomalla. Hänellä oli itse asiassa hyvin samanlainen tilanne kuin minulla, kevään opinnot pulkassa ja työt Brysselissä alkaisivat vasta vähän myöhemmin. Vladimir kertoi opiskelevansa kieliä ja kääntämistä, se selitti ne suomen-opinnot ja kesätyön EU-parlamentissa.

Siitä se lomaromanssi sitten alkoi. Tein kyllä selväksi Vladimirille, että olen täällä vain lomalla ja että kaikki tulee päättymään siihen kun nousen koneeseen kolmen viikon kuluttua. En uskonut kaukosuhteisiin. Se ei estänyt mitään, ei edes minua itseäni. En vieläkään tiedä, miten Vladimir sen teki. Hän onnistui jotenkin olemaan niin hurmaava, kohtelias ja kiinnostunut, mutta siinä ei ollut kuitenkaan tipan vertaa makeilevaa siirappisuutta, epäuskottavaa kuolaamista tai liioittelua ja kaikkein vähiten minkäänlaista painostusta. Se on vaikea yhdistelmä. Tunsin itseni ihailluksi ja palvotuksi, kukapa ei sellaisesta pitäisi.

Vladimir tuli selvästi varakkaasta, ehkä jopa suoranaisen rikkaasta perheestä. Mikäli ymmärsin oikein, hänen sukunsa oli alunperin pietarilainen aatelissuku, joka oli rahoineen paennut vallankumousta keski-Eurooppaan. Venäläisistä juurista pidettiin edelleen kiinni vaikka oltiin myös eurooppalaisia. Oltiin myös sivistyneitä, kultturelleja ja kosmopoliittisia. Vaikka raha näkyi, Vladimir ei sillä mitenkään rehennellyt. Tai ehkä hän osasi jostain päätellä, että sellainen ei tehoaisi minuun lainkaan. Esitin osani taitavasti, ihan kuin olisi aivan normaalia että opiskelijapoika asuu Le Negrescon sviitissä ja on vuokrannut Aston Martinin lomaviikoikseen. Pappa betalar -rahoituksella minäkin siellä olin, jos totta puhuttiin mutta aika paljon vaatimattomammin kuitenkin.

Vladimir oli viettänyt Nizzassa llapsuutensa kesiä perheensä kanssa, joten hän tunsi kaupungin hyvin. Minä puolestani olin siellä ensimmäistä kertaa ikinä ja henkilökohtainen opas oli mainio juttu. Vladimir näytti minulle kaiken näkemisen arvoisen ja vei minut niihin ravintoloihin, jotka olivat sivummalla, rauhallisia ja parempia kuin turistikatujen ruokapaikat. Ensimmäisen suudelman hän antoi puiston näköalatasanteella, josta näkyi satama ja meri. Se ei takuulla ollut vahinko.

Se oli yksinkertaisesti ihanaa. Hullua, hurmaavaa, eleganttia, kiihkeää, täydellistä, romanttista ja samalla satuttavan traagista, kun paluulipussa oleva päivämäärä lähestyi. Itkuksihan se lentokentällä sitten meni vaikka miten olin yrittänyt psyykata itseäni alusta lähtien siihen, että tähän mieheen ei kannattaisi ihastua, rakastua eikä kiintyä millään tasolla. Tällaiset lujat päätökset aina pettävät.

— I knew that, too and I tried not to fall in love with you but… It would’ve taken a stronger man, sanoi Vladimir silmäkulmat kiillellen ja tarjosi minulle nenäliinan, johon voisin pyyhkiä kyyneleeni.”

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: ei se blockquote näytä hyvältä

[Sonja T.Valvoja]

Pieni jatko Inkan tarinaan 9.5.

Astelin käsivarsi jomottaen Eetun keittiöön.
— Hei, olisko täällä mitään kylmäpakkausta tai jotakin? kysyin pöydässä kahvia ryystävältä seurueelta.
— Tual on pakkasessa parikin kylymäpussia, Eetu sanoi. — Mitä kävi?

Riisuin takkini ja näytin käsivarttani. Pöydästä kuului kollektiivinen voihkaisu.
— Typykö sun kimppuhun kävi? Eetu kysyi heti kun oli vilkaissut ettei Hello lojunut olohuoneessa.

Ravistin päätäni.
— Raskaana olevat naiset saattaa näemmä olla vähän kärttyisiä, hymähdin. — Että siinä mielessä ihan oma vika.
— Jaha, no se Inka on ollu vähä äksynpualeene, solis ollukki seuraava arvaus. Eikä täälä ny taira muita kantavia olla. Ei kaksijalkaasiakaa, tiättävästi.

Noa käänsi päänsä ikkunaa kohti peittääkseen hymynsä. Olimme Noan kanssa taannoin puhuneet lihonneesta Loimusta ja minulle tuli yhtäkkiä mieleen että miltä Eetun naama mahtaisi näyttää, jos Noa menisi juuri nyt mainitsemaan Loimun kasvaneen ympärysmitan: Eetuhan ensimmäisenä kuvittelisi yläkerrasta tulvivan laumoittain pieniä käärmeitä…

— Mä ennustin Inkan saavan orivarsan. Ison ja kirjavan, sanoin kun jatkoimme puhumista Inkasta ja sen varsasta.
— Se on ainakin mahdottoman kokoinen se maha, sanoi Outi ja kaikki muut nyökkäilivät. — Vaikea uskoa että laskettuun aikaan on vielä useampi viikko, se näyttää siltä että se poksahtaa päivänä minä hyvänsä.
— Saattaa se sen tehdäkin vaikka kuukausi noin teoriassa pitäisi olla vielä jäljellä.
— Soon Inka vissiin enskertalaane varsahommis, niistä tiätää viälä vähemmän mennä sanomaha ku muista. Kyl sitä täs jo jonkin aikaa on ensimmääsenä aamulla tallihin mennes kävässy laskemas Inkan karsinan asukit.
— Mitä jos sekin saa kaksoset?
— Helin sanoin: jos niin käy, niin Hopiavuoren porukan kannattaa ruveta lottoamaan ja tää kunnaneläinlääkäri on maailman sokein ultraaja.
— No solis kyl melekoone prätkäys jos torella tulis kaharet kaksosvarsat yhtenä vuonna yhrelle tallille.
— Miltäs se sun käsivartes tuntuu?
— Kyllä tämä tästä kai asettuu. Mustelma siihen tulee, mutta jos ei nyt ihan mahdoton kuitenkaan. Onneksi ei ole t-paitakelejä luvattu vielä, alkais ihmiset katsoa Harria vinosti kun mun käsivarressa näkyisi iso ruhje.

[Sonja T.Valvoja]

The Name of the Rose
— Ronja ja Peikkoko ne varsat nyt sitten on?
— Joo, kutsumanimiltään. Viralliset nimet pitää varmaan keksiä erikseen, en mä noita ajatellut virallisiksi. Tai täytyy vielä funtsia, Noa vastasi.
— Ronja of Metsärinne ja Peikko of Metsärinne?

Noa naurahti.
— Ennemmin ehkä of Hopiavuori.
— Totta joo, se on kuitenkin paikannimi. Tai sit englanninkielinen käännös of Silver Mountain.
— Harmi ettei toi pohjalaisuus oikein käänny englanniksi, Noa murehti.
— Nii-i. Katoaa vähän niinkuin itu koko nimestä. Mä tosin olen maailman surkein keksimään mitään nimiä, että mua ei kannata kuunnella tässä asiassa.
— Senkö takia Salierilla ei ole sen kummempaa kutsumanimeä?
— No oikeastaan just siksi. Mä oon yrittänyt koko tän neljä vuotta miettiä sille jotakin lyhyempää ja nasevampaa kutsumanimeä, mutta kun ei tule. Kaikki Salet ja Saket ja Sakut kuulostaa jotenkin niin… plääh. Ei semmosta voi noin hienolle hevoselle. Niin se on ollut aina sit vain Salieri. Toisaalta sekin jaksaa aina vähän huvittaa itseä, kun Salineron isä oli Salieri. Tosin se oli pelkkä Salieri, ei For Salieri.

Noa näytti siltä, ettei raksuttanut yhtään.
— Salinero oli tuossa 10-15 vuotta sitten maailman paras kouluratsu, hollantilaisen Anky van Grunsvenin ratsastama. En tiedä miten monta olympia- ja maailmanmestaruus-mitalia niillä on mutta monta kuitenkin.
— Eli sun Salieris on hyvässä seurassa nimensä kanssa.
— Haha, joo todella. Ei ihan olla maailmanluokkaa mut melkein.

— Sun pitäisi järjestää joku kisa että kuka keksii fiksunkuuloisen lempinimen Salierille.
— Oliskohan ihmisillä ideoita? Siis muillakin kuin Hellolla ja Hellon ideoita mua pelottaa ajatellakin…

Noa purskahti nauruun.
— Mä oon varma että niissä olisi vähintään muutama ikimuistoinen idea!

[Sonja T.Valvoja]

Vappuheila, osa 2
— No mitäs? Sä oot ku aaveen nähny, sanoi Harri, joka toi minulle colapullon.
— Sort of, huokaisin. — Tai ei ehkä aave, mutta menneisyyden märkä rätti kuitenkin.
— Jarnoko hyppäs jostai mieleen?
— Ei, tää oli vanhempaa kamaa. Yks kesäkissa vuodelta 2004, muistaakseni, ilmestyi tyhjästä tänne.
— Kesäkissa?
— Niin, semmoinen söötti lomaromanssin poikanen joka hylätään kun loma on ohi.

Harria nauratti.
— Pitääks mun olla jotenki huolissani?
— Tuskin. Ensinnäkin mä valehtelin sille olevani naimisissa ja toiseksi se oli täällä tyttärensä kanssa, joten saattaa tuo olla itsekin. Plus että asuu kuulemma pääkaupunkiseudulla, että se ei ole muuttanut liki naapuriin niinkuin eräs.
— Onneks en osunut samaan aikaan maisemiin, oisin nimittäin saattanu nielasta kahvilusikkani jos olisit mut esitellyt aviomiehenäs.
— Nää, mä olisin sanonut niinkuin asia on että sä oot mun poikaystävä. Olisi sitten katsottu miltä sen naama näyttää.

Harri puisteli päätään toivottoman näköisenä.
— Sä oot välillä kyl ihan mahoton.
— No mutta jos asialinjalle palataan, niin se on nyt sitten nimennyt tyttärensä Sonjaksi.
— Ai jaa. Minkähän takii?
— Se jäi selvittämättä. Yritin vähän johdatella siihen suuntaan, muttei se tarttunut koukkuun. Totesi vaan että kaunis nimi.
— No siinä tää kaveri o aivan oikees!
— Noni, menehän nyt siitä. Ne koululuokat alkaa ihan kohta ja siellä oli ainakin Outi ja Tiitus, jotka toivoi sitä videota omasta radastaan. Että jos saat otettua niin kiva.

Yritin koko loppupäivän tähyillä ihmisiä, ettei Vladimir pääsisi toistamiseen yllättämään selän takaa. En vieläkään tiennyt, miten tähän piti oikein suhtautua. Eihän meillä mitään riitaa tai ongelmia ollut silloin aikoinaan. Mutta silti jotenkin, jotenkin… Ihan kuin jonkinlainen morkkis olisi vieläkin. Niin typerää! Ensinnäkin oli typerää silloin aikoinaan edes viritellä mitään lomaromanssia kun sen tiesi jo heti lähteissään että se on kolme viikkoa ja slut. Toiseksi, oli typerää potea huonoa omaatuntoa edes silloin kun siihen ei ollut mitään syytä, molemmat tiesivät tilanteen kyllä oikein hyvin. Ja kolmanneksi: siitä oli todellakin 16 vuotta, että jos silloin olisikin ollut jotakin oikeata syytä morkkistella, niin ei kai nyt jumankeuta enää.

Potkin itseäni henkisesti takapuoleen ja käskin ryhdistäytyä ja lopettaa moiset haihattelut. Joo, tunteet piti tuntea, sanoin sisäiselle terapeutilleni, mutta nyt piti kuitenkin ensin selvitä tästä opaskoiran virasta kunnialla. Illalla voisi sitten miettiä että mitä ihmettä nyt taas tapahtui korvien välissä. Onneksi ensi viikolla on taas ulkoisen terapeutin kanssa videoistunto, pitänee ottaa tämä puheeksi. Sillä ei kai tämä ihan normaaliakaan ole, että yhden vanhan exäntapaisen näkeminen saa pasmat sekaisin. Tosin syytän kyllä Vladimiria siitä, sen tyttären nimivalinta on häiritsevä. Ei kai se nyt sitä minun mukaani ollut nimennyt? Sonja on ihan yleinen nimi Venäjällä, niinkuin Sofiakin. Voihan se olla sattuma vain.

[Sonja T.Valvoja]

Vappuheila
— Pärjäätsä täällä ny varmasti? Harri huolehti.
— Juu juu, mene sä katsomaan niitä luokkia ja pidä peukkuja hopiavuorelaisille munkin puolesta.

Ilmassa oli todellakin suuren urheilujuhlan tuntua, kun Hopiavuoressa TT-osakilpailuja pidettiin. Eetu oli rekrytoinut minutkin talkooporukkaan, valvomaan verryttelyaluetta. Sain päälleni oikein hienon ja virallisen huomioliivin, jonka selässä luki suurella HOPIAVUORI STAFF. Niinpä valvomisen lisäksi sain toimia yleisenä infopisteenä, kun kaikki tulivat kuitenkin kysymään minulta missä oli vessa, missä voisi puolestaan pissattaa koiransa, milloin se-ja-se luokka ratsastettiinkaan ja niin edelleen, loputtomiin. Ja mikäpä siinä, osasinhan minä neuvoa ja jos en jotakin tiennyt, sovelsin oman järkeni mukaan.

Kesken kuhinan Eetu saapasteli verryttelykentän laidalle ja kysyi, miten hommat sujuvat. Nostin peukkua ja kerroin homman olevan hanskassa. Eetu näytti tyytyväiseltä, kisajärjestelyt olivat menneet ilmeisen hyvin. Sääkin suosi. Kysyin hopiavuorelaisten tuloksia, mutta niitä ei ollut vielä tiedossa. Kuulemma hyvin oli näyttänyt menevän mitä hän oli ehtinyt ratoja katsoa.

— Anteeksi, joko 60 sentin esteluokan ratsukot voivat tulla verryttelemään? kuulin slaavilaisittain murtuvan kysymyksen selkäni takaa ja käännyin kohti kysyjää.
— Joo, sinne voi mennä jo… Vladimir?
— Sonja?

Tuijotin pitkää miestä sekunnin epätietoisena siitä oliko se tosiaan Vladimir ja että mitä nyt seuraavaksi pitäisi tehdä. Vladimirin kasvoille levisi hymy ja hän ojensi molemmat kätensä. Mitään ajattelematta hymyilin takaisin ja tartuin hänen käsiinsä kiinni.
— Ei oikeasti voi olla totta.
— No ei niin, tää on tosi yllätys.

Sitten Vova muisti muun maailman.
— Tässä on mun tyttäreni… Sonja. Ostrokovinsky, hän sanoi ja osoitti vierellään seisovaa pikkutyttöä, joka piteli kaunista pikkuponia suitsista. — Ratsastaa tänään 60 sentin luokassa. Ekat kilpailut niin vähän jännittää. Sonja, tässä on toinen Sonja, isän vanha tuttava.

Nielaisin tyhjää. Sonja? Oliko Vova nimennyt tyttärensä Sonjaksi? Pikkutyttö tervehti kohteliaasti iloisen hymyn kera. Vovan tummat silmät hänellä ainakin oli. Mutta miksi Sonja? Onnistuin päkistämään jonkinlaisen hymyn kasvoilleni.
— Hauska nähdä. Sulla on oikein nätti poni.
— Menehän Sonja verryttelemään, opettaja tulee kohta valvomaan.
— Joojoo, iskä!

Tyttö nousi poninsa selkään ja ratsasti kentälle. Minä käänsin katseeni takaisin isään.
— Sonja on nyt yhdeksänvuotias. Ratsastanut muutaman vuoden. Toi on meidän vuokraponi, jolla se tuli nyt kisoihin. Roope, welsh mountain.
— Ainakin on hyvä nimi, Sonja, naurahdin aavistuksen väkinäisesti.
— Joo… Onhan se kaunis nimi, Vovan katse pyöriskeli pihan hiekassa. — Mutta miten sulla menee? Siitä on ainakin kymmenen vuotta kun tavattiin.
— Taitaa olla 15. No, lyhyesti: mä valmistuin aikoinani ohjelmistopuolen dippainssiksi, oon tällä hetkellä töissä projektipäällikkönä ja asun tässä lähellä. Mulla on oma hevonen täällä Hopiavuoressa, mutta en kilpaile tänään, niin mut napattiin talkoohommiin.
— Naimisissa ilmeisesti olet?

Sieltä se taas tuli. Oma vika, sitäkös olin jättänyt sormuksen sormeeni.
— Joo, päästin valkoisen valheen suustani. Se oli turvallisin valinta nyt tässä tilanteessa. — Mutta entä sä? Olet ainakin oppinut suomea sitten viime näkemän, kysyin vastavuoroisesti. Turvallisempaa kääntää puhe pois minusta.
— Aivan totta. Mä olen asunut nyt 12 vuotta Suomessa, pääkaupunkiseudulla, tosin nyt asutaan Kirkkonummella. Perustin käännöstoimiston tänne. Käännetään pääasiassa venäjää, mutta en taas halunnut Pietariin tai Moskovaan, Suomi on kätevän lähellä kuitenkin.

Seuraava neuvojen kysyjä tuli pelastamaan minut tilanteesta. Tai ei ehkä voi sanoa niinkään, mutta hämmentävää tämä joka tapauksessa oli. Miten pidetään yllä small talkia exän kanssa? Ja vielä sen exän, joka kaikkein eniten oli jäänyt kaivelemaan?

[Sonja T.Valvoja]

Alkeistuntilainen
— Mikä toi on? Harrin äänessä soinnahti epäilys.
— Juoksutuspiiska, vastasin ykskantaan.

— Ei, ei oo sua varten, naurahdin kun Harri katsoi minua epäluuloisena. — Paitsi jos oikein pahasti kohellat satulassa, niin voin muistuttaa… Hei, tää on ihan merkinantoväline vaan.
— Mikä toi sit on?
— Liina. Juoksutusliina.
— Mitä sillä tehään?
— Sillä juoksutetaan… Näet kohta.

Tilanne oli mennyt jo siihen että Harri oli ostanut oman kypärän ja ratsastuskengät. Olin kuitenkin vannottanut että syksyllä hän saa luvan mennä ratsastuskoulun tunneille, koska minä en ollut varsinainen ratsastuksenopettaja eikä Salieri varsinainen opetushevonen. Enkä alkaisi oikeasti opettaa edes miesystävääni. Itse asiassa: en varsinkaan miesystävääni.

— Mitä sä teet?
— Mä otin nää ohjat pois. Me ei nyt tarvita niitä.
— Mites mä sitten ohjaan Salieria?
— Ensinnäkin mä hoidan tänään sen ohjauspuolen, joten sun ei tartte siitä huolehtia. Toisekseen, hyvä ratsastaja pystyy ohjaamaan hevosen suuntaa pelkillä paino- ja pohjeavuilla, ohjia ei välttämättä tarvita.
— Miten hevosen saa pysähtymään ilman niitä?
— Istunnalla tai äänellä.
— Aha, Harri ei kuulostanut siltä kuin olisi ollut sataprosenttisen vakuuttunut asiasta.
— Mutta se ei ole semmoinen asia mitä sun kannattaa vielä murehtia. Ensin pitää opetella istumaan oikein ja sitä harjoitellaan tänään.
— Aha.

Ai että oli vaikeata yrittää asettua aivan aloittelijan korvienväliin ja yrittää selittää asioita, jotka itselle olivat itsestäänselvyyksiä ja jo melkein suorastaan refleksejä. Harri oli insinööri, hyvässä ja pahassa. Hän ei tyytynyt mihinkään ”niin on vain aina tehty” -vastauksiin tai epämääräisiin kuvailuihin. Kaikki piti kertoa tarkalleen: mitä, miten ja miksi. Hyvähän se oli että kyseli, mutta kun minulla olisi pitänyt olla vastauksia eikä aina ollut.

— Voitais lopetella tältä kerralta. Joko muistat, miten sieltä selästä tultiin alas?
— Ohjat vasempaan käteen ja jalustimet pois paitsi että mulla ei oo jalustimia eikä ohjia. Oikee jalka vaan sit selän yli ja maahan ja taputukset?
— Juuri näin.

Salieri ei ollut juurikaan hionnut, satulan alla oli ehkä vähän kosteaa. Mietin, riittäisikö tämä päivän treeniksi vai pitäisikö vielä käydä lyhyesti maastossa. No, olinhan minä juoksuttanut sen aluksi. Huomenna kyllä ratsastaisin sen läpi niin että turpakarvatkin oikenisivat. Niin, ja piti muistaa ne Nellyn opit siitä johtamisesta ja omasta tilasta ja mistä kaikesta… Myönnän ihan suoraan että olen kyllä päästänyt Salierin näissä asioissa aika hunningolle. Kun se on niin kiltti! Jonkin vähemmän leppoisan hevosen kanssa olisi voinut käydä huonosti jo. Tai sitten ei, periaatteessa tiesin nämä jutut kyllä ja jos Salieri olisi hankalampi luonteeltaan, olisin todennäköisesti (ja toivottavasti) ollut sen kanssa jämäkämpi. Pitänee silti pyytää Nellyltä enemmänkin tämän lajin oppeja.

Talliporukka alkoi tunnistaa jo Harrin, ainoastaan Alice mulkaisi oudoksuen meidän suuntaan. Noa kolisteli sauvoineen Flidan karsinan suunnasta ja pysähtyi tervehtimään.
— Hei, onnea tuoreelle kaksosten isälle, Harri sanoi heti. Olimme tietenkin käyneet vilkaisemassa varsoja nopeasti heti tallille tultuamme. Toistaiseksi ne näyttivät kai jakselevan ihan hyvin, olivat ainakin pystyssä molemmat.
— Kiitos, sanoi Noa samalla kun hänen kasvoilleen levisi niin onnellinen ilme. — Vähänhän tässä on edelleen hämmentynyt olo, että tuli yhtäkkiä kaksi kun ultrassa ei oltu huomattu ja että kaikki on hengissä. Kaksosvarsojen kanssa on aina isot riskit kaikenlaisiin ongelmiin. Tuutteko kahville? Sinne paineli just porukkaa keittiöön, että hyvällä tuurilla voi löytyä vielä jotain pannunpohjia.
— Kiitti, mutta tällä kertaa pitää lähteä suoraan kotiin ruuanlaittoon.

[Sonja T.Valvoja]

— Tuus kattoon, mitä viime yönä tapahtui, Nelly sanoi kun pääsimme tallille. Olikin pitänyt kysyä Flidasta ja sen tilasta. Olikohan se varsa syntynyt jo?

— Herranjumala, niitähän on kaksi, henkäisin Flidan karsinan ovella. — Voi miten pieniä ne on… Onks Flida kuitenkin kunnossa? Kaksosvarsat on kai yleensä jonkinasteinen riski.
— Flida vaikuttais olevan ok, varsoista ei vielä tiedä mennä sanomaan. Toi toinen varsinkin on pienikokoisempi. Se on jo kuulemma suhteellisen harvinaista että syntyivät edes elossa molemmat.

Kurkussa tuntui puristus. Tiesin minä toki että kaksosvarsat on riski ja että elävien eläinten kanssa on aina otettava huomioon se pahin mahdollinen skenaariokin, mutta silti oli jotenkin kamalaa ajatella että jompikumpi noista maailman suloisimmista pitkäjalkaisista pörröturkeista saattaisi vielä kuolla. Se ei voisi olla oikein.
— Mites sukupuolet?
— Tamma ja ori, Nelly sanoi. — Eivät siis oo identtiset, kuten väristäkin näkyy.
— Voi miten ihania pieniä. Mitä luulet, saanko ottaa kuvan noista? En mä sitä julkaise missään mutta Harrille näytän kotona.
— Ota toki.

Kuvaaminen ei tahtonut onnistua, koska Flida oli sitä mieltä että hän tarvitsee nyt huomiota ja työnsi turpaansa koko ajan eteen. Silittelimme Nellyn kanssa tuoreen emän samettista turpaa, kerroimme molemmat miten hieno se oli ja miten hienot vauvat sillä oli. Kuin Nellyn sanoja uhmatakseen pienempi punnersi itsensä jaloilleen ja hamuili sitten Flidan kupeita. Kohta kuului ponteva maiskutus, joka kertoi että maito ainakin maistui.

Seisoimme Nellyn kanssa puoli tuntia karsinan edessä. Emme edes puhuneet mitään, katselimme vain. Tammassa varsoineen on jotakin… jotakin…

— Täytyy varmaan rauhoittaa tuo käytävän perä ylimääräisiltä katsojilta, Nelly tuumi kun lähdimme vihdoin hakemaan omia hevosiamme tarhasta. — Muuten siellä on koko ajan sellainen ihmismuuri että Inka saa hermoromahduksen tossa vastapäätä.

Pian ratsastimme peräkanaa metsäpolkua pitkin. Puhuimme varsoista, tietenkin varsoista. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta nuorista hevosista, saati varsoista, paitsi mitä noita nuoria nyt täällä oli. Steffe oli energinen mutta hyvätapainen vaikka oli ori. Typy oli energinen muttei todellaan hyvätapainen vaikka oli tamma. Lex nyt oli jo vähän vanhempi, energinen sekin mutta nuoreksi oriiksi mielestäni varsin järkevä tapaus. Oli niitä kai hullumpiakin.

Nelly oli kaiketi enemmänkin puuhannut varsojen ja nuorten kanssa, sain ainakin sellaisen käsityksen. Hän mainitsi ohimennen olevansa hieman huolissaan siitä, miten Noa tulisi pärjäämään peräti kahden varsan kanssa, sillä vaikka ne nyt ovatkin miltei syliin otettavia kilttejä pikkupalleroita, eivät ne sitä tulisi kovin kauaa olemaan. Niin, pitäisihän ne opettaa tavoille ja sitten aikanaan ajolle ja ratsuksi ja vaikka mitä. Minä ajattelin kuitenkin hiljaa mielessäni, että kyllähän Hopiavuoresta jos mistä löytyisi apua, kun vain osaisi ja uskaltaisi pyytää. En tiennyt osaisiko ja uskaltaisiko Noa. Oletin että hän on elämässään joutunut paljon pyytämään apua ihan käytännön asioissa jo sen puuttuvan jalkansa takia. Se saattoi olla hyvä asia tai sitten olla olematta: hän saattaisi tunnistaa avuntarpeensa eikä hävetä sitä tai sitten hän saattaisi olla hyvin paljon ”ei tartte auttaa”-tapaus. En osannut arvioida suoraan kumpaa kategoriaa hän enemmän olisi.

— Onko Noalla jo suunnitteilla varsojenristiäiset? kysyin. — Kyllähän tällainen tapaus vaatisi vähintään kakkukahvit ja tuore melkein-isä varpajaiset lisäksi.
— Enpäs tiedä. Ei niitä ehkä ihan vielä kannata järkätä, kun ei ole tietoa miten ne varsat selviävät, mutta kunhan enin riski menee ohitse, niin voisihan sitä jotakin. Saisikohan jostain semmoisen täytekakun, jonka päällä olisi varsojen kuvat?
— En tiedä, mut mä voisin kokeilla tehdä itse semmoisen. Johonkin sokerimassalevylle maalaa kato elintarvikevärillä kuvan. Jos ei ole väliä sillä ettei välttämättä ole ihan näköinen mut sinne päin.
— No se sinne päinkin oleva kuva olis kiva kyllä.
— En ole koskaan kokeillut itse, mutta voisi yrittää, tiedän noin niinkuin teoriassa tekniikan. Onko niiden nimistä jotakin tietoa jo?

Nelly ravisti päätään.
— Noa panttaa. Tosin voi olla että toiselle on nimi ja toiselle ei kun ei osannut kahta odottaa.

Olin samaa mieltä. Olihan siinäkin jo varmasti järkytystä kerrakseen, että yhden varsan sijaan onkin yhtäkkiä kaksi. Ei Noalla taida olla niitä varsariimujakaan kuin yksi…

[Sonja T.Valvoja]

(Inspiraatio on tietenkin saatu tuosta Eetun pölyisestä pianosta, joka selkeästi kaipaa huomiota.)

17.4. Ad hoc -konsertti
Olin ratsastanut Salierin, harjannut sen kunnolla, puhdistanut suitset ja pessyt varusteita enkä siltikään saanut kulutettua tallilla kuin muutaman hassun tunnin. Olin tullut evakkoon. Harri piti tänään puoli päivää kestävän koulutuksen, etänä tietenkin ja olin luvannut pysytellä pois ainakin työhuoneesta. Ironista että juuri sinä päivänä kun saisin olla tallilla juuri niin kauan kuin halusin ilman että kukaan edes mahdollisesti kaipaisi, en saanut siellä kulumaan aikaa sen enempää.

Iltapäivällä alkoi ihmisiä kerääntyä Eetun keittiöön ja olohuoneeseen: Outi, Agnes, Nelly, Heli. Eetu, Camilla ja Oskari kävivät syömässä ja kahvilla ja painelivat taas töihinsä. Vahdin silmä kovana Outia ja Oskaria, mutta pienintäkään vihjettä mistään ei näkynyt. Helikin näytti mahtuvan jo Nellyn kanssa samaan tilaan ja ainoastaan Eetun ollessa paikalla hän vetäytyi vaivihkaa olohuoneen sohvalle.

Minä ajelehdin teekuppini kanssa keittiössä ja olohuoneessa ja vähän eteisen puolellakin. Jotenkin päädyin pianon ääreen. Hetken mielijohteesta nostin kannen ja painoin muutaman soinnun. Tuntui olevan vähintään kohtalaisessa vireessä ja mukavan pehmeäsointinen. Oman pianoni ääni oli jämäkämpää sorttia. Se sopisi paremmin konserttipianoksi, mutta toisaalta jos asui yksin omakotitalossa maalla, niin oliko sillä nyt niin väliä jos se oli vähän kovaääninen? Paitsi tietenkin jos toinen teki yläkerrassa töitä.

— Osaatsä soittaa pianoa? Heli kysyi sohvalta.
— Joo, vähän.
— Soita jotain? Jos osaat jotakin ulkoa?

Osasinhan minä ulkoa vaikka mitä. Tykkäsin jumittaa niissä vanhoissa tutuissa kappaleissa, jotka osasin todellakin ulkoa vaikka unissani. Uusien kappaleiden harjoittelu oli aina työlästä ja vei pitkän aikaa ennen kuin sain sen työstettyä edes jonkinlaiseen malliin. En todellakaan ymmärtänyt niitä, jotka osasivat soittaa jotakin suoraan nuoteista tai — mikä pahinta! — korvakuulolta heti oikein. Ehkä se oli jotakin sellaista lahjakkuutta, jota minulla ei ollut murenan vertaa.

Soitin läpi mitä tuli mieleen, Mozartia, Händeliä, Beethovenia, Haydnia, kaikkea klassista. Melodiat ja soinnut soljuivat sormista tuttuina ja juuri niinkuin olin ne ajatellutkin. Piano tuntui hyvältä soittaa, koskettimien tuntuma oli tutunoloinen, herkkä, ei tahmea muttei olematonkaan. Vaivaton ja helppo ja soikin ihan kauniisti. Saatoin keskittyä musiikkiin eikä tarvinnut miettiä erikseen sitä soittamista fyysisenä suorituksena.

Kevyen musiikin puolelta osasin tasan kolme kappaletta: Memory, Sealed With A Kiss ja Päivänsäde ja Menninkäinen. Jälkimmäisen sain soittaa kahteen kertaan, koska kuuntelijat halusivat laulaa mukana, kunhan olivat ensin päässeet sopuun sanoista. Kuorosta kuului myös Noan matala ääni. Musiikki oli nähtävästi houkutellut hänetkin alakertaan vaikken ollut huomannut mitään. Mielikki istui Noan sylissä kuunnellen pää kallellaan hieman erikoista esitystä.

— Soita vielä se Sealed With A Kiss, jooko? Se on niin nätti.
— Osaaks joku sanoja siihen?
— Mä ainakin osaan, vastasin ja tapailin alkua: — Though we’ve got to say goodbye for the summer…

Se päättyi kuitenkin epäsointuun.
— Äh, mä en osaa laulaa ja soittaa yhtäaikaa, totesin nolona. Aloitin sen uudestaan, muut saivat tällä kertaa laulaa kun olivat kaivaneet lyriikatkin netistä jo.

[Sonja T.Valvoja]

Minua jaksaa huvittaa tuo epäilys issikoista ja siitä että ne pitävät talvikarvastaan kiinni varmuuden vuoksi vielä kesäkuussakin!

[Sonja T.Valvoja]

En ikinä oikein osaa kommentoida mitenkään järkevästi näitä Chain tarinoita enkä minä nytkään tiedä mitä pitäisi sanoa, mutta yritetään. No ainakin sen haluan sanoa että pidän niistä ihan järjettömästi. Chai on niin erilainen persoona ja ihminen kuin minä itse ja se jättää aina vähän hämmästyksen ilmaan: ”Ai tommosiakin voi olla?” Samalla kerronta on kuitenkin niin realistista ettei voi kuin uskoa. Ja tässäkin tekstissä mennään niin pieniin yksityiskohtiin käytöksessä ja ajatuksissa, niin pakkohan se on uskoa.

Tämä Noan ja Chain kuvio on erityisen kiehtova. Ja inhottava. Tekisi mieli potkia ympäriinsä ja kiljua että kuka voi pelotella lapsensa noin synnin- ja helvetinpelkoon ja kaikkea muuta. Kyllä mä tietysti tiedän kuka, ne vanhemmat jotka haluavat vain lastensa parasta ja tietävät kaikkein parhaiten mikä on parasta. Chai-raukka. Ja Noa-raukka vähän myös.

[Sonja T.Valvoja]

Syöksysynnytys kesken aamutallin, way to go, Inka! Eihän sitä nyt olisi uskonutkaan että Inkan tapainen tamma tekisi hommat niinkuin muut aina. Ihana pikkuinen, kirjavakin vielä ja oletusten mukaan orivarsa.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä oli todella hyvä tarina eikä pelkästään siksi että Steffe ja Camilla pärjäsivät. Komppaan Outia siinä, että tosi hienoa Camillan kannalta, Camilla tuntuu välillä olevan vähän sellainen oman elämänsä epäonnistuja, mikään ei suju eikä mikään riitä, mutta jospa tämä vähän valaisi uskoa ja toivoa.

Tämä on myös tosi hyvä kuvaus ravikilpailusta, aluksi hämmästelin vähän että miten saat 2100 metriä mahtumaan pariin kappaleeseen, mutta tuli siinä kaikki olennainen kerrotuksi. Eikä se itse kilvanajo lopulta ole edes tärkein asia tässä, niin miksi suotta tuhlata sanoja enempää siihen. Se mitä yritän sanoa on että tekstin rytmi tai jokin muu sellainen ei-helposti-määriteltävä seikka on hyvä.

Ja pakko sanoa etten tiennyt tai muistanut Steffen virallista nimeä. Radical One Man Show on kuitenkin erinomainen nimi!

[Sonja T.Valvoja]

Nerokkuutta tämäkin: finaalin tehtävänä tulee kirjeen tai päiväkirjamerkinnän kirjoittaminen, niin otat idean suoraan minulta (se oli ihan hetken päähänpisto, en minä sitä mitenkään suunnitellut (herranjumala, luuleeko joku että suunnittelen jotenkin tekstejäni?), mutta nähtävästi toimi). Ja toimii se tässäkin, tilanne ja tietenkin kirjekin ovat tietenkin erilaiset, mutta toimii yhtäkaikki. Siinäkin mielessä tämä on kiva, että tästä tulee taas uusia palasia palapeliin nimeltä ”Outin elämä ennen Otsonmäkeä”.

[Sonja T.Valvoja]

Ihanaa että Oskarikin on joskus iloinen ja innoissaan! Kun se yleensä on niin arka ja hiljainen ja surullisen oloinen hahmo, jolla ei ole koskaan mikään hyvin ja vaikka mitä, niin sitten tällainen teksti on varsinainen piristysruiske. Ei Oskari olekaan niin huono ja tyhmä edes itsensä mielestä kuin se joskus ajattelee. Vitsit kuinka kiva, minä tulin hyvälle mielelle tästä tekstistä, kun yleensä Oskarin ajatuksien lukeminen ennemminkin masentaa.

Outi-”parkahan” se sitten joutuu ”kärsimään” tästä odottamattomasta innonpuuskasta, kun hypätä pitää ja kaikkea. Jännä sekin, yleensähän Oskarin saa väännettyä vaikka solmuun kun pitää vain kiinni omista mielipiteistään, mutta kun Oskarilla on hyvä päivä, onnistuu häneltä Outin taivuttelu esteitä hyppimään. Tallilla ei ole kohta kuin esteratsastajia, kun ensin Nelly hoiti Sonjan ja nyt Oskari Outin.

Oskari muuten tarttis kilpahevosen, for real.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Inka, minkä teit! No, onneksi Sonja on kovempaa tekoa eikä ole yhdestä näykkäisystä millänsäkään. Kantavalle tankkerille tammalle sallitaan pienimuotoinen äreys.
Salaa kuitenkin vähän odotin että se varsa syntyisi jo ja olin innoissanut kun näin että tänne on tullut tekstiä.

[Sonja T.Valvoja]

Ainakin hillittömän hauska tarina 😀 Skotti-parka, joutui varmaan pahempaan prässiin kuin vuoden aikana yhteensä. On se nyt, helppo A! Hello on syystä järkyttynyt, mutta omapa oli vikansa.

[Sonja T.Valvoja]

Komppaan Alicea tässä: todella mahtava teksti ja Chai varsinkin on mahtava hahmo, Reita myös. Chaita lukiessa tulee aina mieleen, että ei voi olla tuollaista ja jos onkin, niin miten siitä voi kirjoittaa noin hyvin (jos nyt ei itse satu olemaan pilkulleen samanlainen). Reitaan sen sijaan pystyy oikein hyvin samaistumaan sen suhteessa Chaihin ja nuo sen letkautukset ja ajatukset on saaneet useammin kuin kerran hymyilemään. Niinkuin tässäkin: ”Arvaa mitä muuta sä saat?” ”Selkääs niin että soi, jos sä et päästä musta heti irti.”

Olen miettinyt Sonjan suhdetta Chaihin (jota siis ei ole, ainakaan toistaiseksi, Sonja odottaa että rauhanhäiritsijä poistuisi tallilta…). Chai on sellainen hahmo, jota Sonja kammoksuu niin paljon että kiipeäisi varmasti puuhun pois tieltä. Toisaalta Sonja ei koskaan varmasti sanoisi sille samalla tavalla kuin Reita, vaikka ehkä mielessään ajattelisi niin, koska, no, sellaista nyt vain ei sanota toiselle ihmiselle.

[Sonja T.Valvoja]

Ihanaa ettei varsoista kumpikaan ole vielä ainakaan kuollut! Joka kerta on pieni kylmä rinki takapuolen alla kun avaa jotakin, minkä näkee Noan kirjoittamaksi: että jos sittenkin käy huonosti… Isän vastuu painaa kyllä nyt kovasti, tuttipullovarsa ja kaikkea.

Mutta että puoleensavetävä kyy! Nauratti ihan ääneen sekä ilmaus että ajatus kymmenestä kyyn ja viljakäärmeen rakkauslapsesta kaksosvarsojen lisäksi. Se olisi kieltämättä ehkä vähän liikaa!

[Sonja T.Valvoja]

Hauska tuo Niklaksen toteamus Ei, mun vaan käskettiin tehä näin. Se on suosikkikohtani tässä tekstissä. Lyhyt teksti, mutta silti siihen on saatu mahdutettua keskustelua ja kuvailua ja huomioita ja yksityiskohtia ja vaikka mitä.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos hirmuisesti, tämä on tosi hyvä! Ja hyödyllinen Sonjaa ja Salieria ajatellen.

[Sonja T.Valvoja]

Kyllä tätä on odotettukin! Voi liikkikset <3

[Julkaisija]

Viestit