[Sonja T.Valvoja]

Tavan tallipäivä
Tänään oli se päivä, kun Aave hörisi minulle ihan selvästi. Ääntä ei kyllä kuulunut varsinaisesti, mutta huomasin vaaleanpunaisten sierainten värisevän kun ori käänsi päätään minua kohti. Oli pakko hymyillä, sillä sisikunnassa kävi lämmin läikähdys. Kyllä meistä vielä kavereita tulisi.

Harjasin Aaveen sen karsinassa, sillä suulissa kävi varsinainen Pohjanmaan viima ja pakkastakin siellä oli niin, että ei siellä viihtynyt ihminenkään toppakamoissaan. Annoin käteni kulkea moitteettoman sileää karvaa pitkin ja tunsin Aaveesta lähtevän lämmön. Joo, oli minulla ollut ikävä ratsastamista ja kilpailemistakin, mutta ehkä kaikkein eniten tätä: silittelyä, rapsuttelua ja harjaamista. Hevosen, tallin ja satulasaippuan tuoksua. Karvoja vaatteissa ja valjasrasvaa käsissä. Selän keinuntaa käynnissä ja tuulen piiskaamia kyyneleitä laukkamaaston jälkeen.

Liu’utin satulan Aaveen selkään ja kiinnitin satulavyön. Aave oli alkanut saada lihaksia vissiin, sillä minusta vähän tuntui siltä kuin satula alkaisi olla lavoista vähän… no, ei nyt vielä suoranaisesti ahdas, mutta jotain semmoista kuitenkin. Saattaisi siis olla aika satulan päivitykselle, väliaikaisratkaisuhan tämä nykyinen lainasatula joka tapauksessa oli. Ja mistä sitä tietää vaikka ostaisin uudet suitsetkin.

Maneesissa odotti Nelly ja puomiharjoitukset. Aave selviytyi kivasti esteistä ja selkeästi piti hyppäämisestä. Mikä ettei, olihan se kivaa vaihtelua treenaamiseen eikä sekään huono asia ollut, jos minunkin tasapainoni paranisi. Ei siinä silleen vikaa ollut, sileällä, mutta kevyt istunta ja esteet vaativat vähän muuta. Oikeastaan minäkin olin alkanut pitää hyppäämisestä, sillä vaihtelu virkisti minuakin. Kunhan ei korkeita esteitä hypätty! Ja suljin tiukasti korvani kun Nelly ehdotteli pieniin esteluokkiin osallistumista. Rajansa nyt kaikella sentään, Aave oli kouluratsu ja sellaisena sai pysyäkin, vaikka välillä hypättiinkin.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan ookoo
Väkisin pusertamalla syntyy vain väkisin puserrettua, hosumalla kusipäisiä lapsia ja mailaa ei kannata puristaa, sanoi golf-opettajakin aikoinaan. Mitä varten näitä kaikkia sinänsä hyviä periaatteita oli niin vaikea oikeasti soveltaa omassa elämässään? Eikä asiaa auttanut yhtään se, että oli kiire, hätä ja hoppu. Pikkupaniikki ilmassa ja kauhea yrittäminen, mutta eihän siitä mitään tullut.

Joka kerta uutta Tinder-deittiä tavatessa ajattelin mielessäni, että josko tämä nyt olisi se, joka saisi perhoset lepattamaan vatsassa, askeleen leijailemaan pari tuumaa maanpinnan yläpuolella ja olisi enemmän kuin ihan ookoo, mutta ei. Paria sinänsä lupaavanoloista miestä tapailin useampaankin kertaan, että jos se kipinä vaikka syttyisi vaan eipä se väkisin. Koska ainakin joillain miehillä olisi ollut kyllä kiinnostusta läheisempäänkin tuttavuuteen, aloin miettiä että onko vika minussa, sittenkin. Liian nirso ja vaativa? Vaan kun ei hevoskaupoillakaan se kädenlämpöinen ”ihan ookoo” riittänyt.

Samaan aikaan tuijotin kalenteria enkä voinut uskoa, että maaliskuun alkuun oli enää vain viikko ja kaksi päivää. Harri palaisi silloin Suomeen ja Seinäjoelle ja oli sanonut, että hänen pitäisi hakea jotakin tavaroitaan täältä. Minä näkisin Harrin ensi viikolla! Tuntui että maha pääntyi ylösalaisin pelkästä ajatuksesta. Myönnän: pelkäsin omia tunteitani ja ajatuksiani, jopa omia reaktioitani kun Harri seisoisi tuossa, ulko-oven kynnyksellä.

Ehkä kaikkein pelottavin skenaario oli se, että Harri vihjaisisi jollain tavoin siitä, että olisin tervetullut takaisin hänen elämäänsä ja että minä menisin suostumaan siihen, kertomatta mitään siitä mitä olin mennyt täällä omine nokkineni tekemään. Se oli noin paperilla hyvä idea, ihan paras kerrassaan, sillä eihän Harrissa vieläkään mitään vikaa ollut. Voisimme jatkaa suunnilleen ainakin siitä, mihin olimme jääneet Harrin lähtiessä Kanadaan.

Ajatus oli liian houkutteleva, että voisi vain painautua Harrin syliin ja unohtaa kaikki. En tiedä pystyisinkö vastustamaan kiusausta, jos sellainen eteen tulisi. Sitten minulla olisi ihana avomies, perhoset, kipinät, kemiat ja kaikki. Samalla minä tietäisin kuitenkin, että olin pettänyt häntä eikä vain kerran epätoivoissani vaan ihan säännönmukaisesti, kylmästi laskelmoiden ja useamman kuin yhden kanssa. Ja ihan miten ihanaa tahansa kaikki oli – en minä pystyisi tällaisen salaisuuden kanssa elämään pidemmän päälle. Minun omatuntoni oli ikävä tyyppi välillä. Olisi siis pakko vastustaa kiusausta, jota en pystynyt vastustamaan. Helppo homma, eikö?

Parasta siis olisi, jos Harrilla olisi uusi naisystävä. Tämän minä pystyisin sulattamaan, tähän voisin reagoida hymyilemällä surumielisesti ja toivottamalla onnea, molemmille. Jossain pallean kohdilla tuntuisi kyllä paine ja tyhjyys, mutta siitä selviäisi. Uuteen suhteeseen ei mikään Harrin sanomisissa kuitenkaan viitannut. Toiseksi parasta olisi se, jos minulla olisi uusi miesystävä ja ihastumisen aiheuttaman hormoniryöppy päällä. Viikko aikaa löytää se hormoniryöppy, pienet paineet tässä kohdin siis! Jos kumpikaan näistä ei toteutuisi, kolmanneksi paras vaihtoehto olisi, jos ei tarvitsisi nähdä Harria. Voisinkohan pyytää Markusta tänne ja luikkia itse pois siksi aikaa? Kyllä Markus ymmärtäisi vaikkei koko tarinaa tiennytkään ja varmasti auttaisi, kuten aina ennenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Vaahterapolun harjoituskisat 11.2.23

”Kovaluontonen ku ite piru”
Toisaalta halusin vain luikkia hevosauton suojiin piiloon katseilta, sillä kyllä, kaikkien päät kääntyivät tähän suuntaan juuri siinä kohdalla kun näkivät Aaveen. Kuulin ihan mielessäni ne ajatukset ja kavereille puolihuolimattomasti heitetyt lauseet: ”Mikä toi on?” ”Mitä toi luulee täällä tekevänsä?” ”Se on varmaan esteratsu, jos Tähdistö on vaihtanut esteisiin.” ”Varmaan jotain kemikaalia käytetty tohon karvaan…” ”Ei toi voi olla kouluratsu. Ton näkönen.”

Toisaalta olin ihan sairaan ylpeä, koska olihan Aave ihan sairaan upea hevonen. En minä menisi hevosautoon piileskelemään. Ajatelkoot, sanokoot mitä halusivat!

Paitsi tietysti oli niitä, joiden mielipiteellä oli väliä. Yksi heistä saapasteli juurikin kohti ja teki mieli vetäytyä sinne hevosautoon kuitenkin, ihan vain varmuuden vuoksi.

— No nys sää oot tehny semmosen riilin että Trumppikin repis peliverkkarinsa, sanoi Simo. — Meinaan kateuresta. Mää vähän selvittelin tän taustoja ja sehän on ihan oikee isojen luakkien hevonen.

Simo oli minulta puhelimessa kiristänyt tietoja Aaveesta ja olin mennyt kertomaan sen virallisen nimen. Sillähän löytyi sitten kisatietoja ja joitain vanhoja videoitakin, joissa se kisasi edellisen ratsastajan kanssa. Aaveen rodusta Simo ei sanonut mitään, mutta syykin selvisi kuunnellessani puhetulvaa:

— … ysärillä joskus mulla oli kans yks teke ratsuna jonkun vuaren. Se oli iräntuonti, paperittomanahan sieltä tuli vaikka ja mitä, mutta tälle löytyi joku roopuska, josta selvisi että teke on, ihan puhras muistaakseni. Kovaluontonen ku ite piru, mutta sitten kun sen kans alkoi pärijätä, ni se olis kiivennyt vaikka puuhun perä edellä jos olis pyytänny. Meni harmi kyä ähkyyn aika nuarena. Eikä se ollut näin koreen värinen, tavar ruunikko isoilla merkeillä, kiilsi kyä kans varsinki kesäkarvas…

— No, koskas tuut tän kans Kangasalle valmennukseen? Simo kysyi kun oli saanut aikansa muisteltua.
— Katotaan nyt, mutta kyllä tässä kevään korvilla voisi. On vähän haasteita välillä, mutta Nelly ja sit Kozlovin Marshall katsovat päältä. Tänne kisoihin tultiin ihan vain turisteina, kokeilemaan että vieläkö Aave muistaa, että miten kisoissa oltiin.
— Noni noni, pas soittaen sit kun oot tulos. Ja muuta ku tsemppiä kisoihin, vaikka turisteja oottekin vaan.

En tiedä mitä varten olin niin pelännyt Simon kommentteja tai suhtautumista Aaveeseen. Simon suusta oli aikanaan päässyt lausahdus ”Hevonen hevosena” ja muutenkin, ei hän katsonut hevosen rotua tai sukutaulua, vaikka tarvittaessa osasi niistä toki sanoa yhtä ja toista. Tietysti hän kauppiaana keskittyi puoliverisiin, mutta olihan Morttikin Simon kautta tullut, täysiverinen. Ja tärkeintä oli, että olin edelleen tervetullut Kangasalle valmentautumaan. Tunsin itseni melkein jo päivän voittajaksi, vaikken ollut vielä edes hevosen selkään asti päässyt.

Vanha tuttu jännitys tuntui kuitenkin hiipivän selkärankaa pitkin ylös, kun oma lähtövuoro lähestyi. Se sai sydämenlyönnit humputtamaan korvissa ja mahassa kiertämään ikävästi. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo jännittää. Jännitys on vain tunne, se on ihan ookoo, mutta sitä ei tarvitse päästää niskan päälle, hoin mantraani ja keskityin hengittämiseen. Kun oli minun vuoro ratsastaa alkutervehdykseen, unohdin kokonaan, että minulla oli jäänvärinen erikoishevonen. Minä olin täällä vain ratsastamassa, oli vain kenttä, ohjelma ja hevonen. Ja me osasimme tämän Aaveen kanssa, ainakin jotenkin. Olin tankannut helpon A:n ohjelman läpi niin, että osasin lausua sen vaikka keskellä yötä. Kun vain muistaisin hengittää.

Prosenttien valossa luokka oli tosi kova emmekä me sijoittuneet, mutta seitsemäs sija ja lähes 75 prosentin tulos tuntuivat kyllä voitolta. Se… se oli mennyt ihan hyvin. Ihan korrektia perusratsastusta eikä sen kummempaa helpossa A:ssa vielä oikeastaan tarvittu.

[Sonja T.Valvoja]

Korostusvärit
Mortin kotivarusteet olivat olleet pääosin vihreitä, enimmäkseen tumman tai keskivihreän sävyisiä, vähän vaihdellen. Salierilla oli ollut loppuviimeksi aika paljon pastellisävyjä, vaaleanvihreätä ja -sinistä sekä viileän vaaleanpunaiset suojat ja satulahuopa. Kisoissa molemmilla toki oli sitten valkoista: valkoinen satulahuopa, kuten säännöt määräsivät (vai määräsivätkö? En ole ihan varma, mutta perinne se ainakin on) ja valkoiset suojat, pintelit ja muut. Loimet toki olivat mitä olivat, mutta olin ollut tosi iloinen löytäessäni Mortille tummanvihreän kuljetusloimen. Se näytti todella hienolta.

Mutta mitä ihmettä minä Aaveelle keksin? Pinterestistä ei ole tällä kertaa juurikaan apua, koska vaikka mitä hakusanoja kirjoittaisin, löysin vain hyvin vähän mitään kuvia tämänvärisistä hevosista. Ja useimmissa kuvissa ei ollut mitään erityisen värikkäitä varusteita. No, jossain kuvassa oli vaaleanpunaiset suojat, satulahuopa ja korvahuppu ja toisessa kirkkaan vaaleansiniset. Mutta ihan nyt tosissaan, en minä kehtaisi.

Ehkä se piti pysytellä mustassa tai ylipäänsä tummissa väreissä. Aave ei tarvinnut korostusvärejä, kun se oli itse yksi huutomerkki. Minä edelleen välillä vähän ihmettelin itseäni, että miten oikein päädyin tämmöiseen hevoseen. Ei pahalla! Aave oli hyvä hevonen, erinomainen ratsu ja aina vain paremmaksi tuntui muuttuvan mitä kauemmin se minulla oli. Olihan sillä omat juttunsa, välillä se jäkitti niskaansa ja välillä huuteli muille hevosille ja kun sitten seuraavana päivänä se kulki samojen hevosten lähistöllä täydellisesti minuun keskittyen, luulin kuvitelleeni harhoja.

[Sonja T.Valvoja]

Ei oo, ei tuu
Kisathan tässä nyt viime vikoina olivat tärkein puheenaihe tallinkäytävällä ja tuvassa. Vaahterapolku olisi nyt viikonloppuna ja minulla vähän puntti tutisi, vaikka yritin hokea itselleni, että menemme sinne vain kokeilemaan kepillä jäätä. Menestystoiveita ei ole eikä toivottavasti paineitakaan. Sitten ensi kuussa oli tulossa Royal Cupin ensimmäinen osakilpailu, joka ratsastettaisiin Royal Gardenissa! Marshall oli menossa sinne molempien hevostensa kanssa ja vaikka minä en voisi osallistua Aaveen kanssa niihin, mielessä kutitteli lähteä mukaan kisaturistina. Tuttu paikka kuitenkin viime kesältä ja olin kyllä viihtynyt hyvin siellä. Lisäksi Rhônen jokilaakson maisemat olivat niin hienot!

— Anssi ja Salierikin osallistuvat näemmä, sanoi Marshall pöydän ääressä selaillessaan lähtölistaa. — Osallistuvat vaativaan B:hen ja A:han.
— Niin muuten osallistuvatkin, nyt kun sanoit! Mainitsihan Anssi taannoin siitä, kun kertoi heidän kisasuunnitelmiaan.
— Onko heillä eka kerta ulkomailla?
— Ei, olihan ne silloin viime keväänä Hanami Weekillä jo.
— Aivan, enpä muistanutkaan. Ja taisivat olla viime kesänä myös Sommersolervissä, eikö totta?
— Joo, totta. Mutta eka vaativan A:n startti tuo tuolla Sveitsissa nyt sitten.

Minusta oli hieman kiusallista puhua Anssista Marshallin kanssa, sillä vaikka olinkin yrittänyt pitää meidän suhteen — tai mikä se nyt edes oli — piilossa kaikilta ja erityisesti muilta tallilaisilta, niin siellä Hanami Weekin gaalaillassa oli saattanut päästä vähän lipeämään… En tiedä miten paljon Marshall oli nähnyt tai kiinnittänyt huomiota minun tekemisiini tai siihen, kuka minun käsipuolessani luuhasi. Ei hän ainakaan ollut sanonut mitään.

Ilona, kisatiimimme kolmas jäsen (tai neljäs, pitihän Niklas laskea mukaan) asteli juuri keittiöön Onninsa kanssa. Kurottauduin tuoliltani houkuttelemaan sitä rapsuteltavaksi. Axa oli tietysti minun oma sydänkäpyseni, mutta syystä tai toisesta pidin kovasti myös vinttikoirista. Ja olihan Onni nyt ihastuttava kaikin tavoin.

— Niin keillä on eka vaativa A ja missä? Ilona kysyi, kun oli juuri kesken keskustelun tullut paikalle.
— Mun ekan hevosen ja sen ratsastajan. For Salieri ja Irosen Anssi, jos sanoo mitään. Eivät kyllä ole tässä talvella kisanneet missään, selitin samalla kun valuin tuolilta alas lattialle Onnin perässä. Onneksi se oli hyväluonteinen ja piti rapsutuksista ja huomiosta, Sitä ei siis haitannut yhtään, että minä en mitenkään malttanut pitää näppejäni erossa siitä, nyt kun Axa oli jäänyt kotiin.

Minun piti kertoa sitten samalla kaikki Salierista ja siitä, miten entinen miesystäväni oli ratsastanut sillä ja sitten olin hankkinut Mortin vähän niinkuin omaksi ratsukseni, mutta hänen lähdettyä ulkomaille olin antanut Salierin vuokralle ja nyt ruuna kilpaili uuden ratsastajansa kanssa. Tarkoitus oli kuulemma jatkaa viime vuonna kohtalaisesti alkanutta kisauraa, mutta astetta korkeammissa luokissa. Tallilla onneksi oli jo yleisessä tiedossa, että minä en enää seurustellut Harrin kanssa. Niinpä en nähnyt tarpeelliseksi kertoa Harrin oletettua nopeammasta kotiinpaluusta.

Sitten kävi kylmä viima lävitseni. Mitä jos Harri haluaa palata kuitenkin Hopiavuoreen? Jonkun hevosen hoitajaksi vaikka tai mistä tuota tietää, jos vaikka hankkisi oman hevosen tai vuokrahevosen tai ottaisi ylläpitoon jonkun ja toisi sen Hopiavuoreen? Kuitenkin hän on tässä nyt puolitoista vuotta aktiivisesti ratsastanut siellä Kanadassa ja taidot ovat karttuneet. Ei Harri voisi tehdä sellaista. Eihän? Pitäisiköhän Eetulle sanoa, että jos Harri kyselee hoitohevosta tai tallipaikkaa, niin osaisi vastata siihen että ei oo eikä tuu.

[Sonja T.Valvoja]

(taas tämmöinen pieni hahmoontutustumislista, idean ja kysymykset saa kopioida silleensä tai muuteltuna!

Suosikki-asioita

Suosikkikukka: syreeni, pioni, omenankukka, ruusu, kirsikankukka, kissankello, vanamo, tulppaani, ainakin nyt näin alkuun
Suosikkiväri ruusuissa: mitä lähempänä violetin sävyä, sen parempi. Tai sitten mustanpuhuva punainen.
Suosikkieläin (villi): kärppä
Suosikkieläin (kesy): hevonen, koira, kissa
Suosikkilintu: käpytikka, jonka touhuja pääsee helposti katselemaan

Suosikkimaa: ah, näitä on liikaa. Suomi, Ruotsi, Sveitsi, Australia nyt ainakin
Suosikkimatkakohde: Grand Canyon, Yellowstone, Louvre, British Museum, Eremitaasi, Badlands, Whitsunday, Khao Lak
Suosikkikohde Suomessa: saako sanoa Tampere? Jos ei, niin sitten ainakin Helsinki, Fiskars ja Turku. Ei kun Raaseporin linnanrauniot!

Suosikkiurheilulaji: ratsastus! Mieluiten tietysti kouluratsastus, mutta kaikki menee. Muuten sitten telinevoimistelu.
Suosikkiurheilija: Kyra Kyrklund, aina ja ikuisesti Kyra. Muita kouluratsastajia en jaksa edes listata tähän.

Suosikkijuoma (alkoholi): Negroni, Pina Colada
Suosikkijuoma (alkoholiton): Pepsi Max
Suosikkiruoka: voi morjes, mitä tähän nyt sanoisi? Kaikki hyvin tehty, hyvänmakuinen ruoka?
Suosikkisushi: inari ja avokado-nigiri
Suosikkikarkki: Guylianin belgialaiset suklaakonvehdit

Suosikkitaiteilija: näitäkin on tosi monta, kaikkien kotimaisten nykytaiteilijoiden nimiä en edes muista, mutta tunnistan kyllä työt, jos niitä sattuu näkemään. Mutta jos pitäisi muutama name-drop tehdä, niin Toulouse-Lautrec ja Fanny Churberg.
Suosikkikirjailija: ei kyl pysty valitsemaan vain yhtä!
Suosikkisäveltäjä: kevyestä musiikista en osaa sanoa, klassisen puolelta ehkä Mozart, Tšaikovski, Puccini, Verdi
Suosikkimuseo: no listasin tuolla ylhäällä jo Louvren, British Museumin ja Eremitaasin, jotka kaikki ovat hienoja kohteita, mutta ehkä kuitenkin sanon Turun Aboa Vetus.
Suosikkisarjakuva: no Hesarista tulee luettua Fingerpori, Viivi & Wagner ja Lassi & Leevi ja näiden lisäksi Aku Ankkaa
Suosikkielokuva: joo, valitsepa vain yksi… Mutta ehkä originaalit Star Warsit ja LOTRit. Niin ja Orlando. Tilda Swinton girl crush forever!
Suosikki-tv-sarja: katson aika vähän sarjoja, joten paha sanoa. House Of Cards, koska Claire Underwoodin pukeutuminen. The Rings Of Power, koska upeus. Ally McBeal, koska nostalgia. Niin ja X-Files.

[Sonja T.Valvoja]

Unohtaisin koko miehen
Puhelin kilahti illansuussa. Harri se siellä viestitteli, vaihteen vuoksi.
Harri: voisinks mä pyytää sulta yhtä palvelusta?

Mitähän kummaa se nyt, mietin hiljaa mielessäni.
Sonja: No toki sitä pyytää voi
Harri: mä oon irtisanomassa nyt sitä mun asunnon vuokralaista, niin voisinko antaa sun yhteystiedot sille, että ottaa suhun yhteyttä, jos on jotakin kysyttävää tai muuta?
Sonja: Joo totta kai, niinhän me sovittiin
Sonja: Mutta sä olet kuukautta etuajassa?
Harri: joo niin oon, täs tuli nyt vähän muutoksia suunnitelmiin
Harri: mä tuun jo kuukauden päästä takaisin Suomeen, 1.3.

En ollut saada työnnettä ilmaa ulos keuhkoistani kun tuijotin suu auki tätä viimeisintä viestiä. Harri tulisi kuukauden kuluttua. Ei vasta syyskuussa vaan nyt maaliskuussa.

Eihän tämä nyt näin voi mennä! Me olimme puhuneet kaiken läpi ja kaikki piti olla valmista sitä syyskuuta varten. Harri irtisanoisi oman asuntonsa vuokralaisen 1.3., tasan kuusi kuukautta eli vuokrasopimuksen irtisanomisaikaa ennen kuin hän palaisi. Sitten hänellä olisi asunto, johon kantaa tavaransa, jotka olivat siisteissä laatikoissa yhdessä pikkumakuuhuoneistani. Hän vuokraisi muuttoauton ja tulisi hakemaan ne ja asia olisi sillä hoidettu mahdollisimman siististi. Jos vuokralainen lähtisi ennen syyskuun alkua, minä ottaisin avaimet vastaan, hoitaisin lopputarkastuksen ja muun semmoisen Harrin puolesta eikä se olisi edes ongelma. Näin oli sovittu!

Kymmenen pisteen kysymys oli kuitenkin se, että missä Harri aikoi asua sen aikaa kunnes vuokralainen lähtisi? Sitähän ei tiennyt, milloin hän löytäisi uuden asunnon. Voi olla että hän löytäisi sen heti ja muuttaisi suunnilleen saman tien, mutta puoli vuotta hänellä oli siinä oikeus asua irtisanomisen jälkeen. Ja Harrin virallinen osoite oli edelleen Orionissa…

En tiennyt, miten edes muotoilisin kysymyksen, kun ei sitä nyt vain voinut töksäyttää, että et kai sä vaan ajatellut täällä punkata sitä aikaa, että vuokralainen lähtee pois. Ja olisi tässä nyt muutakin kysyttävää, kuten että miksi ja mitä seuraavaksi ja miten kaikki muut käytännön asiat. Voi Mooseksen munat, ei näin saa käydä!

Entä sitten minä itse? Harrin paluuseen tuntui olleen vielä niin pitkä aika, jolloin ehtisin unohtaa koko miehen ja aivan parhaassa tapauksessa löytää uuden. Että jos se jälleennäkeminen ei sitten sattuisi niin paljon. Nyt oli enää kuukausi aikaa siihen! En pystyisi. Hyppäsin tuolistani ylös ja harpoin ikkunalle ja takaisin työpöydän ääreen ja ovelle ja sieltä ikkunalle käsiäni puristellen. Hyvä etten itkua tuhertanut samalla. Axa pyöri ympärilläni pureskellen raivoisasti vinkulelua, jonka vinku oli aikoja sitten hajonnut.

Kahmaisin puhelimen käteeni, kun tajusin etten ollut vastannut Harrille mitään tuohon paljastukseen ja varmasti hän odotti minun sanovan jotakin. TG:n otsikkorivillä luki typing… Harri kirjoitti viestiä vieläkin, oli kirjoittanut sitä jo ennen kuin laskin puhelimen pöydälle. Kirjoittakoon nyt tekstinsä valmiiksi, ajattelin ja jäin tuijottamaan puhelimen näyttöä, ihan kuin sillä tavalla Harri saisi asiansa nopeammin valmiiksi.

Se tuntui pieneltä ikuisuudelta, vaikkei ollut ehkä kuin pari minuuttia, maksimissaan, mutta niin aina kun jotakin odotti. Harri oli kirjoittanut pitkän viestin syistä ja käytännön järjestelyistä ja tuli maininneeksi, että työnantaja kustantaisi kaikki tästä aikataulun muutoksesta aiheutuneet kulut. Hyvä! Siitä sain tekosyyn kysäistä, että mitä olet ajatellut asumisesta, jos vuokralainen ei lähde 1.3. mennessä.

Harri: en vielä tarkemmin, kun vastikään sain tietää tästä ylipäänsä
Harri: mut en mä Orioniin ole tulossa asumaan, keksin jonkun toisen ratkaisun
Sonja: Okei

En keksinyt muutakaan sanottavaa kuin tylsän okein, vaikka yksi kivi vierähti sydämeltä ja räjähti tomuksi. Rojahdin pöytää vasten puolihervottomana helpotuksesta tai jostain eikä henki taas tahtonut kulkea. Nämä pahuksen tunnekuohut olivat nyt vähän liikaa enkä minä pitänyt niistä.

Harri kirjoitti, että työnantaja oli suostunut ilman muuta korvaamaan asumisen siltä ajalta kuin tarvittiin, niin että sama vaikka asuisi herroiksi hotellissa sen aikaa, että sai asunnon vapaaksi. Tosiasiassa Harri kyllä harkitsi jotakin huoneistohotellia, jos täältä jostain sellainen löytyisi, tai sitten vuokraisi puoleksi vuodeksi jonkin pienen luukun tilapäisasunnoksi. Se kuulosti ihan hyvältä ja fiksulta, ei Harri ollut tyhmemmäksi siellä Kanadassa muuttunut.

Mutta se ei poistanut sitä seikkaa, että minun pitäisi nähdä Harri kenties jo kuukauden kuluttua enkä ollut yhtään valmis.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 11 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typo

[Sonja T.Valvoja]

Taustatutkimusta
Olin alkanut kaivella internetistä tietoa ahaltekeistä, nyt kun Aaveen sain ja sillä tavalla tutustuin rotuun. Ja voi veljet! Nettihän on pullollaan mitä upeampia kuvia. Miksen minä ole tiennyt tällaisesta rodusta aiemmin?

Tai siis kyllä minä tiedän, että miksi: harvinainen rotu, Suomessa varsinkin on vähän näitä. Eivät ne koskaan ole sillä tavalla sitten minun piireissäni nousseet puheenaiheeksi, kun täällä on puoliverisiä vain, jokin satunnainen suomenhevonen tai poni. Kyllä kyllä, luin minä kersana läpi kaikki kirjaston hevoskirjat ja opettelin rotuja ja värejä ja muita tietoja, mutta silloin en kyllä muista, että ahaltek olisi jotenkin jäänyt erityisesti mieleen. Arabeja osasin ihailla ja montaa muutakin rotua. Ehkä niiden kirjojen kuviin ei sitten koskaan eksynyt yhtään mieleenpainuvaa tekkeä. Nyt ne arabit tuntuivat Aaveeseen verrattuna pikkunäteiltä puudeleilta ja puoliveriset yhtä raskailta kuin työhevoset. Niin se muuttuu, ihmisen mieli, nimittäin!

Sillä olihan Aave nyt hienointa ikinä. Se näytti vieläkin Hopiavuoren karsinassa kuin jostain toisesta maailmasta tipahtaneelta. Meistä oli tullut jo jonkinasteiset kaverit, joten tutustuminen oli hyvällä mallilla. Nelly oli pitänyt meillekin käytöskoulutusta ja kävi selväksi, että siinä missä Salieri ja Mortti olivat ihan lutunoita, Aave ei ollut. Ei sen kanssa nyt sentään tapella tarvinnut, mutta oli se vähän semmoista kova kovaa vastaan. Nelly ei antanut periksi eikä antanut minunkaan antaa ja se oli hyvä niin. Muistelin miten Grigori oli käsitellyt oria, joten tiesin, ettei se ollut lainkaan mahdoton. Minä vain en ollut Grigori, mutta ehkä jonain päivänä olisin, ainakin melkein.

[Sonja T.Valvoja]

Nopea päivitys vain, koska olin unohtanut asian kokonaan: Sonjalla on oma Pinterest-tilinsä, johon hän keräilee kaikenlaista kiinnostavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Metsälenkillä
Olin juuri sitomassa kengännauhoja kiinni eteisessä, kun portailta kuului askelten äänet ja sitten soi ovikello.
— Joo mä tulen ihan justiinsa! huusin ja toivoin, että ääni kantaisi ulko-ovelle asti. Vetäisin lahkeen kengän varren päälle, napsautin hihnan kiinni innoissaan pyörivän Axan pantaan ja olin valmis. Portailla odottu Markus omien koiriensa kanssa.
— Mihis mennään? kysyin ensimmäisenä.
— Aattelin notta käytäis Majavalammella. Jos näkyisi vaikka jälkiä kun se on ollut näin leutoa.
— Käydään vaan, sanoin.

Vesisateet ja lauhat kelit olivat sulattaneet lumia metsästä, niin että metsäpolut olivat hyvin näkyvissä ja jäätä lukuunottamatta helppokulkuiset. Jäähän purivat taas kengänpohjien nastat. Koirat tohottivat polun vierustoilla kisaillen keskenään ja pysähtyen välillä nuuhkimaan kiinnostavia kohteita, joista me ihmiset emme ymmärtäneet mitään.

— Lauri on niin innoossahan siitä alkeeskurssista, edellä kulkeva Markus kertoi lasten kuulumisia. — Se kärtti meiltä jo lupauksen päästä jatkokurssille heti perähän. Se sen kaveri, se Miku, on siällä kans ja sekin kuulemma haluaa jatkaa. Paas kattoen sitten mitä käy, kun menevät ens syksynä yläkouluhun. Ja kai soon pakko Sofiakin hommata alkeiskurssille syksyllä, kun se sinne kans niin hinkuaa.

Nyökyttelin tyytyväisenä siitä, että Otavan mukulat olivat innostuneet hevosista myös. Myönnän että minulla saattoi olla vähän sormeni pelissä siinä asiassa, sillä olin lykännyt heille hevoskirjoja katseltavaksi kun olivat minun luona hoidossa. Muutenkin olin aina puhunut hevosista, jos olivat sattuneet kysymään jotakin.

— Nyt ne haluaasivat tulla joskus kattomahan sitä sun uutta hevoosta, Markus sanoi. — Mä kyllä sanoin niille, ettei se ole mikään ratsastuskoulu, johon voi nuin vaan mennä viarahia ihmisiä luuhaamahan.
— No kai ne joskus voi sinne tulla katsomaan, jos kysyn Eetulta luvan etukäteen. Mutta selkään ei kyllä ole mitään asiaa, on vähän semmoinen paketti tuo Aave kyllä.
— Iliman muuta ei, mä torppaasin jo ne haaveet ennen kuin edes yrittivät esittää moista. Niin Aaveko siitä nyt sitten lopulta tuli?
— Joo, ainakin nyt toistaiseksi. En ole keksinyt parempaakaan nimeä ja se kyllä jollain tapaa sopii sille.
— Mites ootte päässeet yhteistyön alkuhun?

Huokaisin.
— Noh. Haastavaa vähän tuppaa olemaan. Kyllähän sen etukäteen tiesi, ettei se ole niin helppo kuin Salieri ja Mortti oli, mutta… No, onneksi on Nelly ja sit Marshall neuvomassa, ei tartte yksikseen pähkiä, että mikä on vikana ja mikä auttaisi.
— No kuinkas se nyt niin? Markuksen äänessä soinnahti huoli.
— Onhan tässä kaikenlaista. Tietysti mä olen ihan uusi ratsastaja sille ja se on mulle ihan uusi hevonen, ei yhteistyö suju vielä oikein. Ja toinen seikka on se, että kun se on ollut pitkään tauolla, niin sillä ei ritä voimat ja tasapaino tehdä asioita. Se kuitenkin on pitkälle koulutettu ja tuntuu tietävän, että siltä halutaan juttuja ja kun se ei jaksa tai pysty, niin se tuntuu välillä turhautuvan itsekin. Sitten vielä se on ori, niin se vaikuttaa jonkin verran, luulisin ainakin. Toki se on ihan erityyppinen hevonen kuin mitä Mortti ja Salieri oli, luonteeltaan ja muuten, etten mä oikein tiedä että mitä juttuja voi selittää sillä, että se on ori ja nuo muut ei. Mutta kyllä se tästä vähitellen varmasti alkaa sujua. Se on kuitenkin hyvä hevonen eikä mikään mahdoton.
— Soon hyvä kuulla, vaikken mä noista mitään niin ymmärräkkähän. Maharottoman hienon näköönen se kyllä on, ei meinaa uskoa kuvista jotta se olis ihan oikia hevonen. Tarttee varmahan tulla ittekin kattomahan sitä joskus jos saa luvan.
— Joo, onhan se aika erikoisen näköinen, naureskelin.

Lähestyessämme Majavalampea otimme koirat hihnaan, etteivät ne pääsisi pahimmassa tapauksessa häiritsemään lammen asukkeja. Lammen vesi oli edelleen jään peitossa, mutta pesän luona näkyi jälkiä. Ihan kuin majavat olisivat käyneet korjailemassa pesäänsä ulkopuolelta. Markus epäili, jos sulan aikaan olisi alkanut valua vettä pesään ja sitä olisivat joutuneet tilkitsemään. Muuten lammella näytti kaikki olevan hyvin ja kunnossa. Me lähdimme takaisin kotiin päin, mutta päätimme kuitenkin koukata puron ylitse ja kiertää vähän pidemmälti kun keli kerran oli hyvä.

— Jokos sä siitä kuulit, jotta Viitaluaman tykönä oli kaharen suren jäläjet nähty? Tai ainakin väittävät että on suren, mää kyllä vähän epäilen jotta Kitulan koirat on olleet taas karussa.
— Ai. En mä Viitaluomasta ole kuullut, mutta tallilla puhuivat, että olisi jossain Otsonmäen toisella reunalla nähty susi. Tai jokin sudenkaltainen eläin, tiedä sitten mikä on.
— Jaha, no sitte. Mitä usiampi havaanto, sen varmemmin soon peura. Tai jonkun mummon sylipuudeli. Tai sit sitä ei oo olemassakahan, ihmiset näköö näkyjä ja panoo omiaan sekahan.

[Sonja T.Valvoja]

Tollakin on tommonen
Tästäkö se elämä taas alkoi? Istuin nimittäin Ilonan kanssa Hopiavuoren keittiössä ja siinä jutellessa kävi ilmi, että olimme molemmat lähdössä Vaahterapolun harjoituskilpailuihin. Minä olin ilmoittanut Aaveen helppoon A:han, varovaisesti, Ilona vaativaan B:hen ja metrin esteluokkaan. Oli hienoa pitkästä aikaa miettiä kisaamista ja kisavalmisteluja ja kaikkia käytännön asioita. Vaikka minä ja Aavehan menisimme ihan vain turisteina kokeilemaan että miten meidän käy ja verestämään kummankin muistia.

— Mulla on kyllä kahden hevosen koppi, sanoin Ilonalle. — Asennutin siihen orilevynkin nyt kun Aave tuli. Että jos muita ei ole tulossa, niin voin tarjota kyydin kyllä samalla. Sinne mahtuu aika hyvin tavaraakin mukaan.
— No, katotaan, Ilona sanoi. — Onkohan täältä muita tulossa?
— En tiedä yhtään, en ole kysellyt kun itsekin vastikään ilmoittauduin. Minja nyt on kisoissa kulkenut ja Niklas ja Barnum. Oskarille ja Alexille tuolla taitaa olla vähän liian pienet luokat. Niin ja Janna ehkä, kun sekin on suunnitellut kisaamisen aloitusta. Eetu nyt harvakseltaan mitään kisaa ja Stanimirille nuo luokat ovat kans liian helppoja. Milanista ja Biffestä en tiedä.

Totta puhuen minua jännitti jo etukäteen ne kisat. Sinne kuitenkin oli tulossa useampia kisoista puolituttuja ratsastajia ja muita. Varmaan Simokin, kun joissain luokissa oli hänen ratsukoitaan. Ei muuten, mutta kun Aave… Simolle olin mennyt sanomaan, että tulin hankkineeksi vähän jotakin muuta kuin puoliverisen, mutta muuten olin pitänyt kynttilää vakan alla enkä sanonut kellekään, että minulla oli nyt ahaltek-ori. Mutta kun ratsastaisin jäänvärisellä Aaveella radalle, en voisi enää piilotella sitä. Se loistaisi niiden ruunikoiden ja rautiaiden puoliveristen joukosta kuin majakka! Muistutin mieleeni Marshallin sanat siitä, että aidalta huutelijoita riitti aina. Silti jotenkin toivoin, että Marsh olisi tullut mukaan Stanimirilla, niin olisin voinut ihmettelijöille osoittaa, että kattokaa, on tollakin tommonen, en oo ainoo.

[Sonja T.Valvoja]

Uuuuu, nämä Noan Chai-aiheiset tarinat saa minut aina jotenkin… mykkyrälle. Siis niin hyvin kirjoitettuja ja kuvailtuja ja tuntee oikein itsekin, miltä se tuntuu, se adrenaliini ja rakastuminen ja sydämensyke. Ja silti tämäkin jotenkin riipii sielua, kun oikeasti vain haluaisi että Noalla ja Chailla olisi kaikki aina tosi hyvin ja hienosti ja täydellisesti. Minusta ei nyt irtoa mitään tämän järkevämpää kommenttia. Ehkä joskus, muttei vielä.

[Sonja T.Valvoja]

Aivan sama kuin Jannalla: ei kai, ei kai taas, just Ilona…
Hyvin kirjoitettu tarina kyllä, ei siinä mitään, mutta kun sitä lukiessa koko ajan vain pelkäsi.

[Sonja T.Valvoja]

Voi soosaavat hopiavuorelaiset! Mistä vetoa, että kun Nelly mönkii takaisin ihmisten ilmoille koira on edelleen keittiössä, kukaan ei ole soittanut sinne löytöeläintarhalle eikä kukaan ole pannut FB:iin mitään ilmoitusta tai edes ottanut kuvia. Eetua kiinnostaa vain Jussi, Eiraa ei kiinnosta mikään tähän liittyvä ja Hello… No, ei sitäkään oikeastaan kiinnosta soittaa sinne tarhalle, koska pikku-Lallero joutuisi sitten lopuksi elämäänsä rääkättäväksi ahtaaseen häkkiin ainakin Hellon mielikuvissa, joten ihmekös sitten, jos asia pääsee vähän unohtumaan.
Että joo, Lallerosta tulee joko Hellon koira tai sitten Hopiavuoren yhteiskoira, vahva veikkaus tämä myös.

[Sonja T.Valvoja]

Haa, tätä Peteriä nyt lykätään tarinaan taas eikä vieläkään tämä oman elämänsä ullataalasmaa saa selkoa, että kuka, mitä, miksi ja häh. Innolla odottaen!
Muutenkin tässä on tosi paljon kaikkea, arkista maastolenkkiä ja sitten yhtäkkiä ollaan kisoissa. Tai ei yhtäkkiä, kun tarkemmin luki niin olihan siinä muutamalla sanalla mainittu että sinne Storywoodiin lähtettiin. Ekalla kerralla (hieman huolimattomasti, myönnän) lukiessa jäi ensimmäiseksi ajatukseksi että hetkinen, mitä tässä just tapahtui.

[Sonja T.Valvoja]

Eetun pään sisään pääsemme tätä nykyä kovin harvoin ja ne ovat aina virkistäviä hetkiä. Eetu on Hopiavuoren selkäranka, se ikiluotettava, aina paikalla oleva ja aina kaiken tekevä ja hoitava, rauhallinen, harkitsevasti tuumaileva isäntä. Se joka hermostuu lähinnä vain Helloon ja Eiraan (koska heihin kehtaa hermostua, kun ovat tuttuja varmaan jo ajalta ennen syntymää tai jotain).

Tässä tekstissä alussa tulee hyvin esille tuo, että Eetullakin alkaa aivot savuttaa kun on tarpeeksi härdelliä, meteliä ja meininkiä. Minä NIIIIIIN tunnistan tämän. Aikansa sitä jaksaa, mutta sitten alkaa kiristää ja on syytä päästä jonnekin hiljaisuuteen ja omaan rauhaansa. Toisaalta muistan kyllä joissain tarinoissa mainintaa siitä, että Eetu kuitenkin ehkä pitäisi siitä kun tupa on täynnä ja porukka viihtyy. Kysymys kuuluukin, että pitääkö Eetu siitä vai pitääkö vain mielikuvasta (ja oikeasti se kuitenkin rassaa) vai onko nyt jotakin erityistä mieltä kiristävää menossa vai onko se nyt vaan niin, että joskus meteli on ok ja joskus taas ei. Onhan näitä, syitä. Onneksi on Jussi, jonka kanssa lähteä maastoon vaikka se nyt tällä kertaa päättyikin suunnittelemattomaan alastuloon ja susitappeluun, ainakin melkein.

[Sonja T.Valvoja]

Rakastan tuota vertausta puoliperävaunurekasta ja Ferrarista! Sillä onhan se, Arlekin ja Barnum ovat ihan eri planeetoilta noin urheilullisuuden suhteen.
Rakastan myös sitä, miten positiivinen Niklas sitten lopulta on. Ensin kaikki tuntui menevän ihan pieleen ja väärin ja huonosti, mutta sitten kun huomasi että ”vain” neljä estettä lopulta putosi, niin Niklas toteaa, että ihan hyvinhän se meni. Tai no, en nyt tiedä onko se erityisesti positiivisuutta, kun ensin luulee, että kaikki tuli alas ja sitten huomaa, ettei nyt sentään ihan kaikki, mutta kuitenkin.
Sen sijaan olen ihan kirvelevän kateellinen siitä, että osaat noin hyvin kirjoittaa tunteista, jännityksestä ja kaikesta siellä radalla ja ennen sitä. Vaikka itse kuinka yritän sitä samaa, niin ei. Buhuu.

[Sonja T.Valvoja]

Oi, jos osaisin kehrätä kuin kissa, kehräisin nyt. Kauhean, kauhean lämminhenkinen, rauhallinen, kotoisa, ihana arki-ilta. Rasmus muistuttaa kovasti Harria, muuten! Ei ole kyllä eka kerta kun olen tämän pannut merkille.

Jaa että Rasmus on sitten puhunut puutaheinää lentistreeneistä ja käynytkin salaa ratsastustunneilla! Melkoinen temppu ja hyvin pidetty ilmeisesti salassa, jos ei Janna kerran ole edes vaatteiden laadusta ja hajusta osannut epäillä. Mutta Rasmuksella on hyvä pointti: poni-isä siitä on joka tapauksessa tulossa, niin parempihan se on jos tajuaa itsekin hevosista jotakin eikä ole sormi rannetta myöden suussa, kun tulee jotakin hevosasiaa.

[Sonja T.Valvoja]

Komea se on Barnumkin <3

[Sonja T.Valvoja]

Tässä se taas tuli: Marshallilla saattaisi ehkä olla muutakin tekemistä kuin ajella Poriin ja takaisin, mutta siellä se nyt taas on hakemassa kuitenkin! Ja ottanut Kreminkin mukaan. Ei ole eka kerta kun tätä alleviivaan, mutta minusta tuntuu hyvältä Niklaksen puolesta.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotain kauheata draamaa ja suuria juonenkäänteitä (kommentoin tätä samaa jo aiemmin jollekulle toiselle, mutta pitää se edelleen paikkaansa). Lauleskeleva ja Onnia sylissään kanniskeleva Hello on huvittava ajatus, mutta ymmärrän kyllä Alexiakin, että rajansa kaikella ja sitten menee hermo. Alex sentään uskaltaa sanoa sen ääneen siinä missä Sonja olisi luikkinut häntä koipien välissä yksinäiseen linnantorniinsa kotiinsa turvaan.

[Sonja T.Valvoja]

Öööääääh. Tästä tuli ristiriitaiset fiilikset. Okei, Hello ei ymmärrä Typyä ja toisin päin. Kumpikaan ei ole varsinaisesti tyytyväinen tilanteeseen. Ja Hellon hevosenpito on muutenkin vähän… noh, leväperäistä. Mutta että Typy pois? Ei kai nyt sentään?

[Sonja T.Valvoja]

Tunnistan niin elävästi omasta elämästäni tuon, että kun pyydetään juttelemaan, niin ensimmäisenä käy mielessä että mitä mä nyt olen unohtanut. Pahinta ovat kirjeet verottajalta, kun joka kerta on melkein varma, että nyt viimeistään joutuu vankilaan vaikkei se varsinaisesti verottajan asia olekaan…
Mutta hei jee! Me saadaan Niklas takaisin kotiin, jos tosin vain joksikin aikaa, mutta silti.

[Sonja T.Valvoja]

Haha, ihana! Ihana kuva ja just hyvä keskustelu, koska noin se menee aina ja ikuisesti. Vierasta puhelinta EI VAIN VOI OSATA KÄYTTÄÄ. Ja näpit jäätyy välittömästi.

[Sonja T.Valvoja]

Ei ole varmaan eka kerta kun olen kehunut näitä ratsastuskuvauksiasi ja sanon sen taas, että kylläpä se laji onnistuu! Ihan kateeksi käy.

[Julkaisija]

Viestit