[Sonja T.Valvoja]

(taas tämmöinen pieni hahmoontutustumislista, idean ja kysymykset saa kopioida silleensä tai muuteltuna!

Suosikki-asioita

Suosikkikukka: syreeni, pioni, omenankukka, ruusu, kirsikankukka, kissankello, vanamo, tulppaani, ainakin nyt näin alkuun
Suosikkiväri ruusuissa: mitä lähempänä violetin sävyä, sen parempi. Tai sitten mustanpuhuva punainen.
Suosikkieläin (villi): kärppä
Suosikkieläin (kesy): hevonen, koira, kissa
Suosikkilintu: käpytikka, jonka touhuja pääsee helposti katselemaan

Suosikkimaa: ah, näitä on liikaa. Suomi, Ruotsi, Sveitsi, Australia nyt ainakin
Suosikkimatkakohde: Grand Canyon, Yellowstone, Louvre, British Museum, Eremitaasi, Badlands, Whitsunday, Khao Lak
Suosikkikohde Suomessa: saako sanoa Tampere? Jos ei, niin sitten ainakin Helsinki, Fiskars ja Turku. Ei kun Raaseporin linnanrauniot!

Suosikkiurheilulaji: ratsastus! Mieluiten tietysti kouluratsastus, mutta kaikki menee. Muuten sitten telinevoimistelu.
Suosikkiurheilija: Kyra Kyrklund, aina ja ikuisesti Kyra. Muita kouluratsastajia en jaksa edes listata tähän.

Suosikkijuoma (alkoholi): Negroni, Pina Colada
Suosikkijuoma (alkoholiton): Pepsi Max
Suosikkiruoka: voi morjes, mitä tähän nyt sanoisi? Kaikki hyvin tehty, hyvänmakuinen ruoka?
Suosikkisushi: inari ja avokado-nigiri
Suosikkikarkki: Guylianin belgialaiset suklaakonvehdit

Suosikkitaiteilija: näitäkin on tosi monta, kaikkien kotimaisten nykytaiteilijoiden nimiä en edes muista, mutta tunnistan kyllä työt, jos niitä sattuu näkemään. Mutta jos pitäisi muutama name-drop tehdä, niin Toulouse-Lautrec ja Fanny Churberg.
Suosikkikirjailija: ei kyl pysty valitsemaan vain yhtä!
Suosikkisäveltäjä: kevyestä musiikista en osaa sanoa, klassisen puolelta ehkä Mozart, Tšaikovski, Puccini, Verdi
Suosikkimuseo: no listasin tuolla ylhäällä jo Louvren, British Museumin ja Eremitaasin, jotka kaikki ovat hienoja kohteita, mutta ehkä kuitenkin sanon Turun Aboa Vetus.
Suosikkisarjakuva: no Hesarista tulee luettua Fingerpori, Viivi & Wagner ja Lassi & Leevi ja näiden lisäksi Aku Ankkaa
Suosikkielokuva: joo, valitsepa vain yksi… Mutta ehkä originaalit Star Warsit ja LOTRit. Niin ja Orlando. Tilda Swinton girl crush forever!
Suosikki-tv-sarja: katson aika vähän sarjoja, joten paha sanoa. House Of Cards, koska Claire Underwoodin pukeutuminen. The Rings Of Power, koska upeus. Ally McBeal, koska nostalgia. Niin ja X-Files.

[Sonja T.Valvoja]

Unohtaisin koko miehen
Puhelin kilahti illansuussa. Harri se siellä viestitteli, vaihteen vuoksi.
Harri: voisinks mä pyytää sulta yhtä palvelusta?

Mitähän kummaa se nyt, mietin hiljaa mielessäni.
Sonja: No toki sitä pyytää voi
Harri: mä oon irtisanomassa nyt sitä mun asunnon vuokralaista, niin voisinko antaa sun yhteystiedot sille, että ottaa suhun yhteyttä, jos on jotakin kysyttävää tai muuta?
Sonja: Joo totta kai, niinhän me sovittiin
Sonja: Mutta sä olet kuukautta etuajassa?
Harri: joo niin oon, täs tuli nyt vähän muutoksia suunnitelmiin
Harri: mä tuun jo kuukauden päästä takaisin Suomeen, 1.3.

En ollut saada työnnettä ilmaa ulos keuhkoistani kun tuijotin suu auki tätä viimeisintä viestiä. Harri tulisi kuukauden kuluttua. Ei vasta syyskuussa vaan nyt maaliskuussa.

Eihän tämä nyt näin voi mennä! Me olimme puhuneet kaiken läpi ja kaikki piti olla valmista sitä syyskuuta varten. Harri irtisanoisi oman asuntonsa vuokralaisen 1.3., tasan kuusi kuukautta eli vuokrasopimuksen irtisanomisaikaa ennen kuin hän palaisi. Sitten hänellä olisi asunto, johon kantaa tavaransa, jotka olivat siisteissä laatikoissa yhdessä pikkumakuuhuoneistani. Hän vuokraisi muuttoauton ja tulisi hakemaan ne ja asia olisi sillä hoidettu mahdollisimman siististi. Jos vuokralainen lähtisi ennen syyskuun alkua, minä ottaisin avaimet vastaan, hoitaisin lopputarkastuksen ja muun semmoisen Harrin puolesta eikä se olisi edes ongelma. Näin oli sovittu!

Kymmenen pisteen kysymys oli kuitenkin se, että missä Harri aikoi asua sen aikaa kunnes vuokralainen lähtisi? Sitähän ei tiennyt, milloin hän löytäisi uuden asunnon. Voi olla että hän löytäisi sen heti ja muuttaisi suunnilleen saman tien, mutta puoli vuotta hänellä oli siinä oikeus asua irtisanomisen jälkeen. Ja Harrin virallinen osoite oli edelleen Orionissa…

En tiennyt, miten edes muotoilisin kysymyksen, kun ei sitä nyt vain voinut töksäyttää, että et kai sä vaan ajatellut täällä punkata sitä aikaa, että vuokralainen lähtee pois. Ja olisi tässä nyt muutakin kysyttävää, kuten että miksi ja mitä seuraavaksi ja miten kaikki muut käytännön asiat. Voi Mooseksen munat, ei näin saa käydä!

Entä sitten minä itse? Harrin paluuseen tuntui olleen vielä niin pitkä aika, jolloin ehtisin unohtaa koko miehen ja aivan parhaassa tapauksessa löytää uuden. Että jos se jälleennäkeminen ei sitten sattuisi niin paljon. Nyt oli enää kuukausi aikaa siihen! En pystyisi. Hyppäsin tuolistani ylös ja harpoin ikkunalle ja takaisin työpöydän ääreen ja ovelle ja sieltä ikkunalle käsiäni puristellen. Hyvä etten itkua tuhertanut samalla. Axa pyöri ympärilläni pureskellen raivoisasti vinkulelua, jonka vinku oli aikoja sitten hajonnut.

Kahmaisin puhelimen käteeni, kun tajusin etten ollut vastannut Harrille mitään tuohon paljastukseen ja varmasti hän odotti minun sanovan jotakin. TG:n otsikkorivillä luki typing… Harri kirjoitti viestiä vieläkin, oli kirjoittanut sitä jo ennen kuin laskin puhelimen pöydälle. Kirjoittakoon nyt tekstinsä valmiiksi, ajattelin ja jäin tuijottamaan puhelimen näyttöä, ihan kuin sillä tavalla Harri saisi asiansa nopeammin valmiiksi.

Se tuntui pieneltä ikuisuudelta, vaikkei ollut ehkä kuin pari minuuttia, maksimissaan, mutta niin aina kun jotakin odotti. Harri oli kirjoittanut pitkän viestin syistä ja käytännön järjestelyistä ja tuli maininneeksi, että työnantaja kustantaisi kaikki tästä aikataulun muutoksesta aiheutuneet kulut. Hyvä! Siitä sain tekosyyn kysäistä, että mitä olet ajatellut asumisesta, jos vuokralainen ei lähde 1.3. mennessä.

Harri: en vielä tarkemmin, kun vastikään sain tietää tästä ylipäänsä
Harri: mut en mä Orioniin ole tulossa asumaan, keksin jonkun toisen ratkaisun
Sonja: Okei

En keksinyt muutakaan sanottavaa kuin tylsän okein, vaikka yksi kivi vierähti sydämeltä ja räjähti tomuksi. Rojahdin pöytää vasten puolihervottomana helpotuksesta tai jostain eikä henki taas tahtonut kulkea. Nämä pahuksen tunnekuohut olivat nyt vähän liikaa enkä minä pitänyt niistä.

Harri kirjoitti, että työnantaja oli suostunut ilman muuta korvaamaan asumisen siltä ajalta kuin tarvittiin, niin että sama vaikka asuisi herroiksi hotellissa sen aikaa, että sai asunnon vapaaksi. Tosiasiassa Harri kyllä harkitsi jotakin huoneistohotellia, jos täältä jostain sellainen löytyisi, tai sitten vuokraisi puoleksi vuodeksi jonkin pienen luukun tilapäisasunnoksi. Se kuulosti ihan hyvältä ja fiksulta, ei Harri ollut tyhmemmäksi siellä Kanadassa muuttunut.

Mutta se ei poistanut sitä seikkaa, että minun pitäisi nähdä Harri kenties jo kuukauden kuluttua enkä ollut yhtään valmis.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 9 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: typo

[Sonja T.Valvoja]

Taustatutkimusta
Olin alkanut kaivella internetistä tietoa ahaltekeistä, nyt kun Aaveen sain ja sillä tavalla tutustuin rotuun. Ja voi veljet! Nettihän on pullollaan mitä upeampia kuvia. Miksen minä ole tiennyt tällaisesta rodusta aiemmin?

Tai siis kyllä minä tiedän, että miksi: harvinainen rotu, Suomessa varsinkin on vähän näitä. Eivät ne koskaan ole sillä tavalla sitten minun piireissäni nousseet puheenaiheeksi, kun täällä on puoliverisiä vain, jokin satunnainen suomenhevonen tai poni. Kyllä kyllä, luin minä kersana läpi kaikki kirjaston hevoskirjat ja opettelin rotuja ja värejä ja muita tietoja, mutta silloin en kyllä muista, että ahaltek olisi jotenkin jäänyt erityisesti mieleen. Arabeja osasin ihailla ja montaa muutakin rotua. Ehkä niiden kirjojen kuviin ei sitten koskaan eksynyt yhtään mieleenpainuvaa tekkeä. Nyt ne arabit tuntuivat Aaveeseen verrattuna pikkunäteiltä puudeleilta ja puoliveriset yhtä raskailta kuin työhevoset. Niin se muuttuu, ihmisen mieli, nimittäin!

Sillä olihan Aave nyt hienointa ikinä. Se näytti vieläkin Hopiavuoren karsinassa kuin jostain toisesta maailmasta tipahtaneelta. Meistä oli tullut jo jonkinasteiset kaverit, joten tutustuminen oli hyvällä mallilla. Nelly oli pitänyt meillekin käytöskoulutusta ja kävi selväksi, että siinä missä Salieri ja Mortti olivat ihan lutunoita, Aave ei ollut. Ei sen kanssa nyt sentään tapella tarvinnut, mutta oli se vähän semmoista kova kovaa vastaan. Nelly ei antanut periksi eikä antanut minunkaan antaa ja se oli hyvä niin. Muistelin miten Grigori oli käsitellyt oria, joten tiesin, ettei se ollut lainkaan mahdoton. Minä vain en ollut Grigori, mutta ehkä jonain päivänä olisin, ainakin melkein.

[Sonja T.Valvoja]

Nopea päivitys vain, koska olin unohtanut asian kokonaan: Sonjalla on oma Pinterest-tilinsä, johon hän keräilee kaikenlaista kiinnostavaa.

[Sonja T.Valvoja]

Metsälenkillä
Olin juuri sitomassa kengännauhoja kiinni eteisessä, kun portailta kuului askelten äänet ja sitten soi ovikello.
— Joo mä tulen ihan justiinsa! huusin ja toivoin, että ääni kantaisi ulko-ovelle asti. Vetäisin lahkeen kengän varren päälle, napsautin hihnan kiinni innoissaan pyörivän Axan pantaan ja olin valmis. Portailla odottu Markus omien koiriensa kanssa.
— Mihis mennään? kysyin ensimmäisenä.
— Aattelin notta käytäis Majavalammella. Jos näkyisi vaikka jälkiä kun se on ollut näin leutoa.
— Käydään vaan, sanoin.

Vesisateet ja lauhat kelit olivat sulattaneet lumia metsästä, niin että metsäpolut olivat hyvin näkyvissä ja jäätä lukuunottamatta helppokulkuiset. Jäähän purivat taas kengänpohjien nastat. Koirat tohottivat polun vierustoilla kisaillen keskenään ja pysähtyen välillä nuuhkimaan kiinnostavia kohteita, joista me ihmiset emme ymmärtäneet mitään.

— Lauri on niin innoossahan siitä alkeeskurssista, edellä kulkeva Markus kertoi lasten kuulumisia. — Se kärtti meiltä jo lupauksen päästä jatkokurssille heti perähän. Se sen kaveri, se Miku, on siällä kans ja sekin kuulemma haluaa jatkaa. Paas kattoen sitten mitä käy, kun menevät ens syksynä yläkouluhun. Ja kai soon pakko Sofiakin hommata alkeiskurssille syksyllä, kun se sinne kans niin hinkuaa.

Nyökyttelin tyytyväisenä siitä, että Otavan mukulat olivat innostuneet hevosista myös. Myönnän että minulla saattoi olla vähän sormeni pelissä siinä asiassa, sillä olin lykännyt heille hevoskirjoja katseltavaksi kun olivat minun luona hoidossa. Muutenkin olin aina puhunut hevosista, jos olivat sattuneet kysymään jotakin.

— Nyt ne haluaasivat tulla joskus kattomahan sitä sun uutta hevoosta, Markus sanoi. — Mä kyllä sanoin niille, ettei se ole mikään ratsastuskoulu, johon voi nuin vaan mennä viarahia ihmisiä luuhaamahan.
— No kai ne joskus voi sinne tulla katsomaan, jos kysyn Eetulta luvan etukäteen. Mutta selkään ei kyllä ole mitään asiaa, on vähän semmoinen paketti tuo Aave kyllä.
— Iliman muuta ei, mä torppaasin jo ne haaveet ennen kuin edes yrittivät esittää moista. Niin Aaveko siitä nyt sitten lopulta tuli?
— Joo, ainakin nyt toistaiseksi. En ole keksinyt parempaakaan nimeä ja se kyllä jollain tapaa sopii sille.
— Mites ootte päässeet yhteistyön alkuhun?

Huokaisin.
— Noh. Haastavaa vähän tuppaa olemaan. Kyllähän sen etukäteen tiesi, ettei se ole niin helppo kuin Salieri ja Mortti oli, mutta… No, onneksi on Nelly ja sit Marshall neuvomassa, ei tartte yksikseen pähkiä, että mikä on vikana ja mikä auttaisi.
— No kuinkas se nyt niin? Markuksen äänessä soinnahti huoli.
— Onhan tässä kaikenlaista. Tietysti mä olen ihan uusi ratsastaja sille ja se on mulle ihan uusi hevonen, ei yhteistyö suju vielä oikein. Ja toinen seikka on se, että kun se on ollut pitkään tauolla, niin sillä ei ritä voimat ja tasapaino tehdä asioita. Se kuitenkin on pitkälle koulutettu ja tuntuu tietävän, että siltä halutaan juttuja ja kun se ei jaksa tai pysty, niin se tuntuu välillä turhautuvan itsekin. Sitten vielä se on ori, niin se vaikuttaa jonkin verran, luulisin ainakin. Toki se on ihan erityyppinen hevonen kuin mitä Mortti ja Salieri oli, luonteeltaan ja muuten, etten mä oikein tiedä että mitä juttuja voi selittää sillä, että se on ori ja nuo muut ei. Mutta kyllä se tästä vähitellen varmasti alkaa sujua. Se on kuitenkin hyvä hevonen eikä mikään mahdoton.
— Soon hyvä kuulla, vaikken mä noista mitään niin ymmärräkkähän. Maharottoman hienon näköönen se kyllä on, ei meinaa uskoa kuvista jotta se olis ihan oikia hevonen. Tarttee varmahan tulla ittekin kattomahan sitä joskus jos saa luvan.
— Joo, onhan se aika erikoisen näköinen, naureskelin.

Lähestyessämme Majavalampea otimme koirat hihnaan, etteivät ne pääsisi pahimmassa tapauksessa häiritsemään lammen asukkeja. Lammen vesi oli edelleen jään peitossa, mutta pesän luona näkyi jälkiä. Ihan kuin majavat olisivat käyneet korjailemassa pesäänsä ulkopuolelta. Markus epäili, jos sulan aikaan olisi alkanut valua vettä pesään ja sitä olisivat joutuneet tilkitsemään. Muuten lammella näytti kaikki olevan hyvin ja kunnossa. Me lähdimme takaisin kotiin päin, mutta päätimme kuitenkin koukata puron ylitse ja kiertää vähän pidemmälti kun keli kerran oli hyvä.

— Jokos sä siitä kuulit, jotta Viitaluaman tykönä oli kaharen suren jäläjet nähty? Tai ainakin väittävät että on suren, mää kyllä vähän epäilen jotta Kitulan koirat on olleet taas karussa.
— Ai. En mä Viitaluomasta ole kuullut, mutta tallilla puhuivat, että olisi jossain Otsonmäen toisella reunalla nähty susi. Tai jokin sudenkaltainen eläin, tiedä sitten mikä on.
— Jaha, no sitte. Mitä usiampi havaanto, sen varmemmin soon peura. Tai jonkun mummon sylipuudeli. Tai sit sitä ei oo olemassakahan, ihmiset näköö näkyjä ja panoo omiaan sekahan.

[Sonja T.Valvoja]

Tollakin on tommonen
Tästäkö se elämä taas alkoi? Istuin nimittäin Ilonan kanssa Hopiavuoren keittiössä ja siinä jutellessa kävi ilmi, että olimme molemmat lähdössä Vaahterapolun harjoituskilpailuihin. Minä olin ilmoittanut Aaveen helppoon A:han, varovaisesti, Ilona vaativaan B:hen ja metrin esteluokkaan. Oli hienoa pitkästä aikaa miettiä kisaamista ja kisavalmisteluja ja kaikkia käytännön asioita. Vaikka minä ja Aavehan menisimme ihan vain turisteina kokeilemaan että miten meidän käy ja verestämään kummankin muistia.

— Mulla on kyllä kahden hevosen koppi, sanoin Ilonalle. — Asennutin siihen orilevynkin nyt kun Aave tuli. Että jos muita ei ole tulossa, niin voin tarjota kyydin kyllä samalla. Sinne mahtuu aika hyvin tavaraakin mukaan.
— No, katotaan, Ilona sanoi. — Onkohan täältä muita tulossa?
— En tiedä yhtään, en ole kysellyt kun itsekin vastikään ilmoittauduin. Minja nyt on kisoissa kulkenut ja Niklas ja Barnum. Oskarille ja Alexille tuolla taitaa olla vähän liian pienet luokat. Niin ja Janna ehkä, kun sekin on suunnitellut kisaamisen aloitusta. Eetu nyt harvakseltaan mitään kisaa ja Stanimirille nuo luokat ovat kans liian helppoja. Milanista ja Biffestä en tiedä.

Totta puhuen minua jännitti jo etukäteen ne kisat. Sinne kuitenkin oli tulossa useampia kisoista puolituttuja ratsastajia ja muita. Varmaan Simokin, kun joissain luokissa oli hänen ratsukoitaan. Ei muuten, mutta kun Aave… Simolle olin mennyt sanomaan, että tulin hankkineeksi vähän jotakin muuta kuin puoliverisen, mutta muuten olin pitänyt kynttilää vakan alla enkä sanonut kellekään, että minulla oli nyt ahaltek-ori. Mutta kun ratsastaisin jäänvärisellä Aaveella radalle, en voisi enää piilotella sitä. Se loistaisi niiden ruunikoiden ja rautiaiden puoliveristen joukosta kuin majakka! Muistutin mieleeni Marshallin sanat siitä, että aidalta huutelijoita riitti aina. Silti jotenkin toivoin, että Marsh olisi tullut mukaan Stanimirilla, niin olisin voinut ihmettelijöille osoittaa, että kattokaa, on tollakin tommonen, en oo ainoo.

[Sonja T.Valvoja]

Kuolemanpelkoajatuksia
Täytin viime marraskuussa 39 vuotta. En ollut halunnut ajatella asiaa sen kummemmin vaan hoin vain itselleni että ikä oli pelkkä numero. Eihän se totta ollut, sillä ikä oli myös lukulasiresepti.

Minä täyttäisin tänä vuonna 40 vuotta (loppuvuodesta! Vasta loppuvuodesta!) ja olin juuri käynyt silmälääkärissä tarkistuttamassa silmät, koska lähinäkö oli huonontunut. Tai siis en suostunut ajattelemaan että näössäni mitään vikaa oli, mutta käsistä alkoi loppua pituus, kun kirjaa luki ja inhottavan pientä pränttiä oli kaikenlaisissa pakkauksissakin, kun niitä yritti tihrustaa. Mitään varsinaista vikaa silmissä ei ollut, paineet, silmänpohjat, kaikki oli kunnossa, joten diagnoosi oli iloinen ystävämme ikänäkö. Hoito: lukulasit.

Perkele, mä sanon.

Ei minulla sinänsä ollut mitään silmälaseja vastaan kun nykyään varsinkin oli tosi tyylikkäitä kehyksiä tarjolla. Olin muutama vuosi sitten ollut Helenan makutuomarina pokia valitsemassa ja sovitellut optikolla tuolloin itsekin kehyksiä, ihan pilanpäiten vain. Tosi monet kyllä sopivat minulle niin että olin melkein jopa innoissani.

Mutta että anteeksi nyt vain, en ole vielä edes kunnolla nelikymppinen ja nyt jo pukkaa ikänäköä mukamas. Millä perusteella tämä on reilua, kysyn vain? Purkasin tätä äidille Zoomissa ja hän paljasti saaneensa lukulasit myös juuri 40 täytettyään. Että mahtaisiko olla perinnöllistä. Ja kun tulin miettineeksi, niin ei isäkään kauhean vanha ollut saadessaan lukulasit. Että juu, kiitti nyt näistäkin geeneistä. Äitiä nauratti, mutta sanoi kuitenkin ettei lukulasit mikään maailmanloppu ollut.

Sen verran kuolemanpelkoajatuksia tuli tästä kuitenkin mieleen, että päätin varata ajan lääkärille, ihan vain semmoinen… terveystarkastus, jossa tsekataan verenpaineet, kolesterolit, sokerit ja mitä kaikkea muuta. Labratuloksia odotellessani onnistuin lietsomaan itseni jo miltei paniikkiin, sillä tavallisesta perusverenkuvastahan alunperin Jarnon syöpäkin oli löytynyt. Tai ei löytynyt, mutta siinä oli näkynyt jotakin, joka sai lääkärit epäilemään että jotakin oli pahemminkin vialla. Että mitä jos minullakin on jotakin piilevää? Eihän Jarnollakaan mitään vakavia oireita ollut. Kuka nyt ei olisi joskus vähän väsynyt tai maha sekaisin tai saanut mustelmia, joista ei ihan muistanut, että mistä ne olivat tulleet?

Siitä oli nyt viisi vuotta kun se syöpä löydettiin ja keväällä tulisi viisi vuotta siitä, kun ensin kuoli isä ja sitten Jarno, aprillipäivän molemmin puolin. En vieläkään halunnut varsinaisesti muistella niitä tiettyjä aikoja ja asioita siellä saattohoito-osastolla enkä sitä puhelua… Onneksi ei tarvinnut, sillä enimmäkseen mieleen tuli niiden viimeisten aikojen sijaan kaikkia hyviä muistoja, kun he olivat vielä hengissä. Vihan ja katkeruuden leimaamasta surusta oli tullut enemmän lämmintä kaipausta ja kitkerä ”miksi”-kysymys oli muuttunut haikeaksi ”onneksi sentään” -huokaukseksi.

Joskus mietin ihan uteliaisuuttani, että miltä elämä näyttäisi nyt, jos jompikumpi tai molemmat olisivat vielä elossa. Yksi asia olisi selvä: minä en olisi palannut Seinäjoelle. Isä asuisi edelleen Orionissa, nyt tässä uudessa talossa ja minä kävisin täällä aina ehtiessäni. Me asuisimme Jarnon kanssa Tampereella, varmaan edelleen siellä Muotialassa sillä se oli ollut niin kiva asunto. Salieri asuisi Lempäälässä. Niin, olisiko minulla vielä Salieri? Vai olisinko löytänyt Mortin? Kai, kyllähän Simo minut tunsi jo ennen tätä. Olisinko lähtenyt kilpailemaan? En tiedä. En välttämättä, koska Nellyhän se oli, joka minut kouluradoille potki ja oma syynsä oli Harrillakin ja heitä kumpaakaan ei olisi, jos minulla olisi Jarno. Tai jos olisinkin kisannut, niin tuskin ainakaan olisin lähtenyt Sveitsiin kesäksi, niin että parhaassa tapauksessa Mortti olisi vielä ehjä ja elossa.

Maailma nyt meni niin kuin se meni.

Niin, ne labrakokeet. Kaikki oli ihan kondiksessa, ainoastaan B12-vitamiini vähän alarajoilla ja D myös. Tietenkin, niinhän minä sanoin.

[Sonja T.Valvoja]

Harjoitukset menossa
— Kuulepas, Nelly sanoi roikkuessaan tuttuun tapaan karsinan ovella valmennustunnin jälkeen. — Se selkäongelma. Mä lähtisin ratkomaan sitä mahasta. Että voisko se olla vähän kipeä mahasta ja sen takia se sitten ei viitsi nostaa sitä selkäänsä. Mahasta tai oikeastaan vatsalihaksistahan se lähtee. Kun onhan tässä nyt ollut uusi koti ja omistaja ja oikeastaan kaikki, niin se voi käydä mahan päälle. Jotakin vatsan tai suoliston tilaa ja toimintaa tasapainottava lisärehu tai semmoinen voisi olla kokeilemisen arvoinen. Marshilta vois saada tuotevinkkiä tai Oskarilta tai Heliltäkin varmaan, kun mä en itse taida tietää kuin Speedexin.
— No mutta, mulla on nimenomaan joku semmoinen Speedexin purkki Mortilta jääneenä tähteenä. Gastro-jotakin, juurikin suolistoa tasapainottamaan. Pitää ehkä syynätä purkinkylkeä ja katsoa, jos syöttäisi sitä jonkinlaisen kuurin.
— Vähän tämä tämmöistä salapoliisityötä on, mutta tuo nyt olisi helppo asia testata, että auttaisiko. Voihan siinä olla joku muu syy tai sitten ihan vain se, ettei niitä vatsalihaksia välttämättä ole. Vähän lihasköyhässä tilassahan tämä on. Kiipeilytreeni olisi hyvästä, mutta mistäs täällä Pohjanmaalla mäen löydät… No, hinkkaat Pihlajamäkeä edestakaisin. Mutta tuolla kuurilla saisi ainakin sitten suljettua mahaongelmat pois.

Nelly silitteli jutellessaan Aaveen vaaleanpunaista turpaa. Melkein jo avasin suuni varoittaakseni, mutta muistin sitten että tämä oli terve Aave, joka ei ihmisiä purrut. Tai ei ainakaan vielä ollut purrut ketään, ei edes näykkäissyt eikä yrittänyt. Se vaikutti hyvätapaiselta kaverilta ja oli muutenkin helppo hoitohevonen. Se ei ollut samanlainen pullasorsa kuin Salieri, mutta vähän sellainen kuin Morttikin oli. Tai siis oli ollut, silloin aikoinaan. Rohkeakin Aave oli ja enemmän kovis kuin Mortti. Ehkä se oli sitä orimaisuutta.

Maastossa olimme käyneet jo kerran, kun Outi ja Jussi lähtivät turvaratsukoksi. Kyllähän Aaveen pitäisi olla varsin varma maastossa, mutta parempi se kuitenkin oli lähteä kaverin kanssa. Ei sitä ikinä tiedä, kaikki uutta kuitenkin Aaveelle. Minun pitäisi jotakin pystyä kommunikoimaan sille, että hei, mä tiedän nämä jutut ja reitit, ei tartte sun huolehtia. Harjoitukset ovat menossa.

Outin kanssa oli ollut kiva maastoilla niin pitkästä aikaa. Edellisestä kerrasta oli niin kauan vaikka muistin kyllä hyvin, miten olimme silloin joskus alkuaikoina käyneet maastossa viikoittain, joskus jopa parikin kertaa viikossa. Vähitellen kaikki oli muuttunut. Oli tullut Harri kuvioihin, sitten Harri innostui ratsastuksesta, sitten tuli Mortti, kisaaminen, Outi lähti, ja nyt kun Outi oli palannut hopiavuoreen ja minä myös, niin Mortti oli ollut talutuskunnossa. Mutta nyt mentiin taas, ei vain ollut kahta isoa tummaa vaan iso tumma ja pienempi ja sirompi kummitus.

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin salaliittolaiset
— Sehän on vähän samanvärinen kuin Gæs, Santtu sanoi. — Tosin kylläkin tuollainen sileäkarvainen ja kiiltävä, kun Gæs muistuttaa lammasta. Ja onhan Aave kyllä muutenkin tosi erinäköinen. Gæs varmaan kävelisi suorin jaloin sen mahan alta…
— No melkein joo, sanoin ja vedin suutani hymyyn. En ollut oikeastaan tajunnutkaan, että tallilla oli toinenkin samanvärinen hevonen, jos tosin melko erinäköinen, kuten Santtu oli sanonut. Ja tietysti oli ollut Hakra, mutta sillä oli tummat silmät, vaikka muuten olikin kermanvalkoinen.
— Aiotko lähteä kisaamaan Aaveella jo heti?
— En oikeastaan, se ei ole ihan kisakunnossa. No, ehkä jotakin helppoja luokkia voisi käydä kokeilemassa, jos on jossain lähistöllä. Ihan vaan sen muistia virkistämässä. Sehän on kilpaillut aiemmin kyllä, joten pitäisi olla tuttua puuhaa.

Vedenkeitin napsahti ja nousin kaatamaan meille molemmille kuumaa vettä mukeihin. Keittiössä ei ollut muita eikä kahviakaan, joten Santtukin sanoi haluavansa mieluummin teetä kuin alkaisi kahvinkeittoon itseään varten. Vaikka harvoin Hopiavuoren keittiö kovin kauaa tyhjänä pysyi. Olin tuonut Thaimaan-reissultani taas tuliaisteetä. Hätäinen valinta lentokentän tax-freessä osui hedelmillä maustettuun teehen, joka oli makeaa, mutta ainakin minä pidin. Siitä lähti huumaava tuoksu.

— Kiinnostaisko sua lähteä kisahoitajaksi jos tässä nyt tulee jotakin pikkukisoja?
— Eeee… En mä oikein tiedä. Pitäisi varmaan tutustua Aaveeseen ensin paremmin. Kun se on ori ja kaikkea.
— Joo totta kai. Se on kyllä osoittautunut ainakin toistaiseksi aika helpoksi tapaukseksi vaikka onkin ori. Mäkin sitä aluksi vähän epäröin, mutta kuten Lakkaman Simo kerran sanoi niin hevonen hevosena. Ja nyt mäkin tiedän enemmän tästä kisameiningistä, niin osaan varmaan neuvoa paremmin kuin siellä Pariisissa. Vaikka hyvinhän se sielläkin meni, sä hoidit oman tonttisi tosi hyvin.
— Joo, kiitti, mutta mä tunnustan, että sain vähän neuvoja Marshalliltakin.
— Niinhän sä sanoit joskus, mutta siitä huolimatta. Se oli kyllä hieno reissu.
— Niin oli!
— Ehkä vielä joskus lähden sinne Aaveenkin kanssa. Ja todellakin pyydän sua kisahoitajaksi.
— Joo, enköhän mä lähde, Santtu naurahti.

Katselin ikkunasta kun tallin suunnasta alkoi valua porukkaa tupaa kohti, Janna etunenässä pieni Elli kantokopassaan. Heti ensimmäinen kysyi ovelta että onko kahvia valmiina. Kun sanoimme Santun kanssa, ettei ole, kuului paheksuva tuhahdus, mutta ei kestänyt montaa hetkeä kun keittimessä jo pulputti tuore kahvi.

[Sonja T.Valvoja]

Takaisin hevosen selkään
Aave piti porkkanoista ja omenoista. Tosin sille kelpasi kyllä kuiva leipä, sokeri ja hevosnamit. Banaania en ollut vielä kokeillut. Tänään houkuttelin sen porkkanalla tarhan portille sisäänvietäväksi. Vielä emme olleet niin hyviä tuttuja, että ori olisi tullut tarhasta ihan pelkästään kutsumalla vaikka kyllä jo lupaavasti nosti päätään heinistä kun kutsuin sitä.

Tällaisella tuulisella räntäsadekelillä Aave oli loimitettu korviaan myöten. Sen karva oli niin ohutta että Morttikin surkeine talviturkkeineen olisi ollut pörheä siihen verrattuna. Mietin, että jos tänä talvena vielä tulisi jotakin lähemmäs kolmenkymmenen asteen pakkasia, niin minun pitäisi varmaan hankkia sille paksuin toppaloimi, mitä ikinä kaupasta löytyi. Ehkä jokin villaviltti tai muu semmoinen sinne alle. Tämänpäiväinen loimitus taisi kuitenkin osua kohdilleen, sillä Aave tuntui loimen alta lämpimältä, muttei hikiseltä.

Minulla lenteli vähän perhosia mahassa, kun harjasin Aavetta. Tänään olisi nimittäin ihan ensimmäinen ratsastus vain kaksin. Aave oli levännyt muutaman päivän matkan jälkeen ja olin käynyt vain taluttelemassa sitä. Muuten se oli saanut tarhailla, levätä ja tutustua uuteen kotiinsa.

Kiitin hiljaisesti onneani, kun maneesi oli sattumoisin tyhjänä. Aave ei ollut toisista oreista juuri millänsäkään kun oli tottunut suuressa siittolassa siihen, että poikakavereita oli joka puolella. Tammojen kanssa piti olla hieman hereillä, sillä Aaveen keskittyminen saattoi hyvinkin herpaantua. Mutta parasta oli kuitenkin tyhjä maneesi tänään.

Aave tulisi kasvattamaan minunkin kärsivällisyyttä, sillä se vaati melko pitkän, perusteellisen ja rauhallisen alkuverryttelyn. Se siinä oli samanlaista kuin Salierissa ja Mortissa, että se teki mielellään töitä. Ratsastuksen aluksi vauhtia oli kuitenkin liikaa eikä se olisi malttanut mitenkään pysytellä rauhallisessa käynnissä. Liiaksikaan ei saanut pidätellä, koska sitten se veti kaulansa virkkuukoukuksi tai muuten vain solmuun ja takajalat jäivät vähintään kolme metriä taakse. Tiedän, olin nähnyt sen videolta ja se oli ihan kamalannäköistä. Lempeästi vain piti muistutella, että hei nyt mennään vain ihan rauhassa.

Näin ekalla kerralla ratsastin vain askellajit läpi ja tein paljon siirtymiä ja vähän väistöjä. Huomenna Nelly tulisi katsomaan päältä, että miltä meidän meno näyttää. Kyllä! Työnteko aloitetaan ihan heti! Olin jo jutellut Nellyn kanssa meidän tavoitteista: oriille piti saada voimaa ja tasapainoa, tämänhetkisessä kunnossa se selväisi ehkä vaativasta B:stä, nipin napin. Aave kyllä kokosi itsensä helposti, mutta sen huomasi olevan sille raskasta. Täytyy olla varovainen, etten pyydä siltä liikaa sitä lajia, kun voima ei vielä riitä.

Olin tosi tyytyväinen ja iloinenki ratsastuksen jälkeen. Siis oikeasti tämä oli hieno hevonen ja tässä olisi hieno työmaa kyllä edessä, uskon ainakin niin. Ja oli aivan ihanaa palata takaisin hevosen selkään! Taputtelin Aaveen metallinhohtoista kaulaa ja kerroin sille, miten upea hevonen se oli.

[Sonja T.Valvoja]

Tässä se taas tuli: Marshallilla saattaisi ehkä olla muutakin tekemistä kuin ajella Poriin ja takaisin, mutta siellä se nyt taas on hakemassa kuitenkin! Ja ottanut Kreminkin mukaan. Ei ole eka kerta kun tätä alleviivaan, mutta minusta tuntuu hyvältä Niklaksen puolesta.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan kuin täällä muutkaan kirjoittaisivat aina jotain kauheata draamaa ja suuria juonenkäänteitä (kommentoin tätä samaa jo aiemmin jollekulle toiselle, mutta pitää se edelleen paikkaansa). Lauleskeleva ja Onnia sylissään kanniskeleva Hello on huvittava ajatus, mutta ymmärrän kyllä Alexiakin, että rajansa kaikella ja sitten menee hermo. Alex sentään uskaltaa sanoa sen ääneen siinä missä Sonja olisi luikkinut häntä koipien välissä yksinäiseen linnantorniinsa kotiinsa turvaan.

[Sonja T.Valvoja]

Öööääääh. Tästä tuli ristiriitaiset fiilikset. Okei, Hello ei ymmärrä Typyä ja toisin päin. Kumpikaan ei ole varsinaisesti tyytyväinen tilanteeseen. Ja Hellon hevosenpito on muutenkin vähän… noh, leväperäistä. Mutta että Typy pois? Ei kai nyt sentään?

[Sonja T.Valvoja]

Tunnistan niin elävästi omasta elämästäni tuon, että kun pyydetään juttelemaan, niin ensimmäisenä käy mielessä että mitä mä nyt olen unohtanut. Pahinta ovat kirjeet verottajalta, kun joka kerta on melkein varma, että nyt viimeistään joutuu vankilaan vaikkei se varsinaisesti verottajan asia olekaan…
Mutta hei jee! Me saadaan Niklas takaisin kotiin, jos tosin vain joksikin aikaa, mutta silti.

[Sonja T.Valvoja]

Haha, ihana! Ihana kuva ja just hyvä keskustelu, koska noin se menee aina ja ikuisesti. Vierasta puhelinta EI VAIN VOI OSATA KÄYTTÄÄ. Ja näpit jäätyy välittömästi.

[Sonja T.Valvoja]

Ei ole varmaan eka kerta kun olen kehunut näitä ratsastuskuvauksiasi ja sanon sen taas, että kylläpä se laji onnistuu! Ihan kateeksi käy.

[Sonja T.Valvoja]

Oooh, komea, komea Stanimir! Kiva kuulla että ori viihtyy Hopiavuoressa, olisi ollut liian ikävää, jos se olisi pahimmassa tapauksessa jouduttu palauttamaan takaisin Venäjälle tai muualle isompiin piireihin. Kukapa nyt ei Hopiavuoressa viihtyisi, ei sillä 😀

[Sonja T.Valvoja]

No niin, nyt alkaa selvitä sitten se, miksi Eetu niin paljon Milania vihaa. Ja huumeita. Ja oletettavasti myös huumeidenkäyttäjiä. Että Eetu on sitten ottanut jonkun huumejutun kontolleen, ettei Hellolta menisi maine ja tulevaisuus, sitä en osannut arvata! Tai no, Eetu on just sellainen, joka sen tekisi.

[Sonja T.Valvoja]

Nämä tämmöiset ovat aina jollain tavoin tosi ilahduttavia tekstejä. Hyvin arkisia, pienimuotoisia, kertovat näennäisesti vain jostain yhdestä tosi epärelevantista asiasta (tuulihousut, hei haloo!), mutta samalla kuitenkin tämäkin teksti kertoo tosi paljon Ilonasta.
Jotenkin tästä tekstistä tulee sellainen fiilis, että Ilonalla on nyt just elämä ja harrastukset tosi hyvin tasapainossa, mutta toisaalta se vähän jättää kysymyksen, että onko näin ollut aina. Välttämättä ei, jos tonkii oikein huolellisesti rivivälejä. Tai sitten se olen vain minä. Vaan väliäpä sillä, pääasia että nyt on asiat kunnossa.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, sieltä se sitten tuli, vähän niinkuin tilaustyönä vissiin. Valitettavasti vain tuollainen ajatusmaailma pysyy edelleen vieraana, ei pysty ymmärtämään. Olen liiaksi liberaali ja kasvanut aivan erilaisessa yhteiskunnassa, mutta minun tekee edelleen vain kiljua ettei noin voi ajatella, vaikka voi. Jari oli oikeassa kun sanoi, että Chain äiti nyt on tuollainen.
Onhan tämä tietysti mielenkiintoinen teksti, kun siinä tulee niin paljon Chain äidin taustaa ja historiaa ja ajatuksia pojastaan ja kaikesta. Ihminenhän hänkin on, rakastanut poikaansa ja rakastaa edelleen (muttei kuitenkaan hyväksy). Mutta silti! Yhteiskunnallinen asema, kunnolliset työt, kunnollinen elämä, valehtelu, synti, kunnioituksen puute, perverssi toiminta, rakastaa ehjäksi, töykeä tyttö, lapsenlapset, huonot enteet, aaargh!

[Sonja T.Valvoja]

Olen kirjoittanut sen aiemminkin: onneksi on tällainen Jari.
Ja onneksi kirjoitit tämän tällaisesta tulokulmasta, koska minä en olisi ehkä kestänyt lukea sellaista tekstiä, jossa Chain äiti haukkuu poikansa. Minä olisin nähnyt sen puhtaana julmuutena ja Chai on kuitenkin sellainen hahmo, jolle oikeasti toivoisi helpompia päiviä. Jarin avulla se voi olla mahdollista, mutta mahtoiko hän taas päästää suustaan pienen valkoisen valheen sanoessaan, että Fah rauhoittuu kyllä? Kun ei välttämättä rauhoitu.
Toisaalta olisin kyllä halunnut lukea enemmänkin Chain äidin ajatuksista ja tunnelmista tämän jälkeen, koska tuonkaltainen ajatusmaailma on itselleni niin vieras ja outo (myös toki vastenmielinen). Mutta parempi ehkä näin, lopulta.

[Sonja T.Valvoja]

NYT on silmäkarkkia tarjolla, kun Stanimirkin saatiin jengiin mukaan. Sonja ainakin on ihastuksesta mykkyrällä.

[Sonja T.Valvoja]

No awww!
Voi Helloa, ihana kun se on heti hoitamassa Aavetta kuntoon <3 Vitsit, Aave ei ole montaa päivää ehtinyt Hopiavuoressa olla ja siitä on saatu revittyä jo näin paljon hauskuutta. Olen tosi-tosi otettu tästäkin tekstistä ja tässä Hello on taas minunkin ymmärrettävissä oleva hahmo. Sonja on varmaan ihan liikuttunut, vaikka Hello tällä tavalla luuli ties mitä, koska Sonjallakin on silmät päässään ja se kyllä näkee, ettei ole ihan tosiaan peruspuoliverinen tämä. Tosin ehkä tätä hän ei osannut arvata, kun enimmäkseen pelkäsi sitä, että kaikki katsovat nenänvarttaan pitkin.

[Sonja T.Valvoja]

En olisi tätä päivää uskonut näkeväni enkä oikeastaan usko vieläkään, ennen kuin näen tai siis luen. Chain äitihän se minun ymmärtääkseni on ollut ainakin yksi tosi merkittävä tekijä, mikä on saanut Chain häpeämään itseään ja vielä tarjoillut niitä kunnollisia tyttöjä vaimoksi. Voisi siis kuvitella, että hän ei suhtaudu yhtään suvaitsevaisesti poikansa poikaystävään. Onneksi äitiin on fyysistä välimatkaa ja onneksi on Jari, siellä jossain taustalla.
Hyvin osuva kyllä tuo itsemurha-vertaus tähän tilanteeseen.

[Sonja T.Valvoja]

”On se varmaan hevonen”
Mää niin kuolen tähän, nimittäin naurusta 😀

Pitäisihän minun jotakin muutakin osata sanoa, mutta ei nyt irtoa. Minä ihan totta nauroin tuolle ääneen ja kauan. Ja olen tosi otettu siitä, että tällä tavalla on Aaveen saapuminen tallille huomioitu. Ilona sanoo just sen, mitä Sonja vähän pelkäsi: että onko tämä nyt oikeasti vakavastiotettava kouluratsu vai pitävätkö kaikki sitä jonakin aavikkotanssiponina.
Ja että siinä heti perunoiden vieressä 😀

[Julkaisija]

Viestit