Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Se tuttu tv-pöytä ja sohva
Tuijotin eteenpäin kuin olisin ollut sokaistu. Päätä särki. Se oli omaa syytäni sekä osittain eilen nauttimani viinipullon syy. Asunto oli minulle tuntematon. Tuoksu oli tuttu. Jotkut esineet asunnossa, kuten tv-pöytä, sohva ja ikkunaa kehystävät Vallilan tummat verhot, olivat tuttuja. Olin nähnyt ne ennenkin. Seiniä koristi valkoinen tapetti, joka oli kellastunut ajan myötä. Lattia oli vaatteiden koristama. Tv-pöydän päällä makasi tyhjä viinipullo sekä muutama oluttölkki. Pari cocktail-lasia koristi yöpöydällä lampun vieressä. Yölampun oli pakko olla jostain 90-luvulta peräisin. Varjostin oli kankainen ja siitä roikkui hupsuja. Se oli jollain, joka olisi isovanhemmilta perittyä. Laseista oli juotu vain pari kulausta.Muistini alkoi palata katkonaisesti. Olin pysähtynyt Oulussa huoltoasemalle. Mieleeni oli noussut henkilö, joka asui siellä. Olimme väleissä, joten miksi emme olisi voineet käydä viattomasti kahvilla ja vaihtaa kuulumisia. Kun olin kerrankin ohikulkumatkalla. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään suunnitelmia kahden viikon varalla. Kerkeäisin kuitenkin käymään Norjassa tai Lapissa. Jällivaarassa Ruotsin puolella. Minulla ei ollut kuin aikaa.
”Me erottiin Lauran kanssa. Se palas takas Seinäjoella”, Viljami pyöritteli kahvikuppia kädessään.
”Auts, miten nyt niin?” olin kysynyt kiinnostuneena.
Monta kuukautta olin murehtinut minun ja miehen eroa. Hän oli edennyt nopeasti ja muuttanut yhteen entisen parhaan ystäväni kanssa. Yhteiset kaverimme olivat jättäneet minut, mutta toisaalta en ollut jäänyt kaipaamaan heistä ketään paitsi sitä yhtä, joka oli minua satuttanut silloin. Minä en ollut mahtunut mukaan Ouluun. Laura oli kuitenkin kelvannut ja kultaisennoutajan pentu. Facebookissa ilmoittaneet menneensä kihloihin, ja Instagramiin julkaissut ällösöpöjä parisuhdekuvia auringonlaskussa. Muutama kännipuhelu oli soitettu perääni itkien, että oli ikävä. Syksy oli mennyt sumussa. Joulun aikaan vaihdoimme kuulumisia. Tilanne tasaantui. Pääsin pahimmasta yli. Minulla oli oma elämä, jota aloin elämään. Ei enää se yhteinen, jossa oli yhteiset kaverit, yhteinen asunto, yhteiset suunnitelmat…
”Laura halusi naimisiin, lapsen sekä punaisen omakotitalon Seinäjoen lähistöltä.”
”Ei kai opiskeluaikaansa voi pilata vihkisormuksella ja lapsella. Päälle vielä nainen, joka odottaa yöllä humalaista miestänsä kotiin”, olin virnistänyt hieman huvittuneena.
Me emme olleet ikinä päässeet kihloihin asti, vaikka olimme olleet yhdessä päälle kaksi vuotta.
”Kyl sää tiiät, etten mää oo sellanen. Laura oli niin mustasukkainen kaikista, hallitseva… Se ei ollut oikea. Laura ei ollut sää, Cami.”
”Hold your horses. Sää olit se, joka muutti Ouluun, ja sano, ettei suhde toimisi.”
”Mut se jokin, mikä meillä oli. Se oli jotain erilaista. En mää sitä silloin tajunnut. Sää olit Puolustusvoimissa töissä. Puhuit rauhanturvaajaksi lähtemisestä. Mää olin jossain varastolla töissä ja toivoin saavani opiskelupaikan. Eteneväni elämässäni. Sää loistat kaikessa, mitä teet. Tiedät, mitä haluut tehä. Oot aina niin luottavainen ja varma kaikesta.”
”Niin kai mää joskus olin. Mää paloin loppuun. Tein jotain tehdäkseni vain isäni ylpeeks. Kuvittelin itsekin haluavani olla joku majuri. Tai ylivääpeli. En mää oikeesti tiedä hajuakaan, kuka mää oon.”
”Mulle sää oot se alikersantti Vanhaniemi, joka hymyili aurinkoisesti aamukuudelta, ja potki kuljettajansa hereille.”
”Sentään kersantti nykyään.”Olimme satsanneet kahvikupit täyteen. Ne juotuamme Viljami ehdotti, että voisi tehdä ruokaa luonaan.
”Laurako vei koiran?”
”Senhän se oli. Niin kuin sormuksetkin. Alkuhuumassa kaikki on niin ihanaa, ettei näe ympärilleen, mitä tapahtuu.”
Naurahdin. Ruuan kanssa hän tarjosi viiniä. Sitä valkoista, joka löytyi Alkon alimmalta hyllyltä. Sitä hieman kuplivaa, hieman makeaa. Frizzantinoa.
”Hei, sää se mut opetit viiniä juomaan”, toinen katsoi minun pyöritellessäni lasia.
Ruuaksi hän teki lohipastaa. Hieman suolaista, mutta kun lisäsi timjamia joukkoon, sai pastaan hyvän tuoksun ja pientä makua. Liikaa ei saanut laittaa, koska timjami maistuisi liian vahvasti. Minä istuin pöydän ääressä pyöritellen viinilasia. Ne olivat minun antamani Ikean viinilasit. Minun kaappini oli jo täynnä viinilaseja. Joskus olin niitä enemmän keräillyt. Joka hetkelle piti olla omat lasinsa. Ilolle, vieraille, nollaamiseen. Omistin jo neljä paria samankaltaisia Ikean viinilaseja, joten annoin yhden paketin hänelle. Olin saanut ne aikoja sitten Lauralta joululahjaksi. Kuinka ironista. Nyt minä istuin yksiön keittiökomeron pöydässä juomassa siitä samasta viinilasista.”Vieläkö osaat tehdä hyviä drinkkejä? Vai onko hevosmaailma turruttanut kaikki entisen baarimikon aistit?”
Naurahdin. Etsin, mitä jääkaapista löytyi. Jaloviinaa, glögiä, sitruunamehua ja vichyä. Yhdistelmä ei ollut paha, vaikkakin se yllätti minutkin positiivisesti.
”Onko sulla ketään nykyään?” Viljami kysyi kiinnostuneena.
”On mulla Steffe pitämässä arjen kiireisenä, ja Susi pitämässä asunnon kuosissa”, hymähdin.
Minulla oli kumpaakin hieman ikävä. Steffen energistä luonnetta. Kiirettä olla joka paikassa. Lapsen käytöstä ja niitä koiranpennun silmiä. Suden kanssa syödessä olkkarissa sohvalla katsoen televisiota. Nauraen joillekin kömmähdyksille. Suden innostusta jalkapalloa kohti. Hänen kisajuontajan selityksensä sai minutkin innostumaan. Kun hänen lempijoukkueensa oli tekemässä maalia, Susi jännittyi sohvalla puristaen sohvatyynyä sylissään. Samalla ei voinut olla itse hurraamatta ja olla taputtamatta käsiä reisilleen, kun pelaajat syöttelivät keskenään, ja pallo lensi kaaressa maalin verkkoon maalivahdin käsien välistä. Hikka iski hörpätessäni liian nopeasti juomaan.
”Tuleeks Steffe mustasukkaiseksi, jos teen näin?” mies kysyi painaessaan huulensa omilleni.
Ne olivat karheat. Suudelma oli makea. Sydämeni pumppasi yllätyksestä. Sitä pisti kaipuu. En ollut edes huomannut kaipaavani niitä huulia. Jouduin nousemaan varpailleni, kun upotin sormeni siihen vaaleaan tukkaan. Nenääni tuoksahti kevyt Axen haju.
”Ei se vielä ymmärrä tälläisiä”, hymähdin huulia vasten.
”Entä Susi?” Viljami hymähti nostaessaan minua syliinsä.
”Sen arjen pitää vauhdikkaana fiini ratsastaja.”
”Onneks mää en tarvi fiiniä ratsastajaa.”
”Kovasuinen ohjastaja olisi tarjouksessa.””Ei hitto”, murahdin ääneen.
Miten minä onnistuinkaan. Painoin pääni tyynyyn tietämättömänä, mitä tehdä. Pitäisikö minun karata? Soittaisiko se perään? Oliko tämä vain yhdenillanjuttu? Odottiko hän tämän jatkuvan jollain tapaa? Vilkaisin puhelintani. Sudelta oli tullut video Steffestä laitumelta. Ori näytti hyvinvoivalta leikkiessään Lexin kanssa. Mies tiesi kysymättäkin pitää minut ajantasalla orin kuulumisista.
Suihkussa veden lorina loppui, ja kylpyhuoneen ovi avattiin.
”Huomenta! Mää laitoin jo kahvin tippumaan, ja vaatekaapissa on puhtaita pyyhkeitä, jos haluut lainata suihkua.”
Mies näytti hyvältä pelkkä pyyhe päällä. Lihaksikkaat hartiat. Virne kasvoilla. Vaalea tulla haroi jokaiseen ilmansuuntaan.
”Miten ois uusintakierros?” naurahdin suudellen sängyn viereen istunutta miestä.
Voisin vastata Sudelle myöhemminkin laskien puhelimen yöpöydälle. -
Tää teksti piti julkaista jo kolmve viikkoa sitten. Työt ja tulevaisuus ovat pitäneet kiireisenä, enkä saanut ajatuksia kasaan. Plus lisää on vielä tulossa.
Ilman päämäärää
Ajatukset pyörivät ympäriinsä. Jouduin painamaan jarrut pohjaan, sillä olin melkein ajamassa oikealle kääntyvän auton perään. Miten Steffe pärjäisi laitumella? Tai kyllähän se pärjäisi. Olinhan muistanut pakata kaikki tarvitsemani tavarat mukaan. Oli hyttysverkko riippukeinulle, makuupussi, trangiasetti, kahvikuppi, luha,… Miten Hopiavuoressa meni? Olivathan kaikki hevoset terveinä. Muistaisihan Tiitus hakea illalla tallissa majailevat hevoset sisälle. Muistaisihan Susi, että maneesin varasto pitäisi järjestää. Muistaisihan Eetu nukkuakin eikä vain murehtia hevosia laitumella. Muistaisihan Hello tarkistaa Steffen jalat vaurioiden varalta.Olin ajanut jo melkein Oulun ohi. Päämääränä olisi tänään päästä vielä Sodankylään asti. Huomenaamulla jatkaisin Norjan rajalle asti. Ei minulla ollut päämäärää. Oli vain pakko päästä Pohjanmaalta pois hengittämään. Kevät oli ollut niin hektinen. Olin melkein jo huomaanavani itsestäni niitä samoja loppuunpalamisen merkkejä, jotka koin kersanttina työskennellessäni valtion vihreissä. Laitoin kännykän pois päältä. Akkua ei saisi turhaan tuhlata, vaikka autossa akun lataaminen olikin vaivatonta.
Steffen uran nousukiito oli mahtavaa, mutta myös stressaavaa, koska aina jokaisen lähdön jälkeen paukut oli aina ylempänä. Gunnarin odotukset oli korkealla orin suhteen. Orin menestys oli nostattanut vanhan miehen odotukset myös omasta ohjastuksestani korkealle. Eihän Gunnar sitä ääneen sanonut. Vanha mies yritti nähdä kaikesta positiiviset puolet. Hän ei lynkannut, vaikka joskus meni huonomminkin. Hän yritti hirveästi olla painostamatta. Hän pelkäsi, että romahtaisin uudelleen. Ehkä hän joskus pelkäsi antaneensa minulle liikaa vastuuta, että Steffen pärjääminen olisi minulle liikaa. Gunnar aina välillä muistutti, että minun pitäisi ottaa rauhassa. Olin liian suorittaja. Odotin liikaa. Niin hän oli sanonut. Että pitäisi himmata vauhtia. Enne kuin joku väsyisi. Steffellekin kevät oli ollut vauhdikas. Ori oli kiskaistu pohjoisesta Ruotsista leikkimästä muiden nuorien lämminveristen kanssa Etelä-Pohjanmaalle. Ensin oli ollut opetuslähtö ja yhtäkkiä olimme sijoittuneet kolmansiksi Kasvattajakruunussa.
Eetukin sanoi:
”Pidä lomasi. Kyllä Steffe pärjää. Saa nauttia nuori ori muiden kanssa leikkimisestä laitumella. Tee jotain itsellesi.”
Siinä minä ajoin tietä pitkin kohti pohjoista ilman päämäärää. Minulla olisi kaksi viikkoa, ja voisin leikkiä huolentonta. Mutta miten huoletonta leikitään? Sitä edes Helloa ei ollut opettanut minulle. Jos ajatukset eivät olleet Steffessä, raveissa tai Hopiavuoressa, niin ajatukseni olivat Sudessa ja Outissa. -
Se oli niin huolettoman näköinen. Tai olihan se aina. Oltiin sitten syömässä aamuruokia taikka lähtöä odottamassa varikkoalueella. Kuljimme jonkinlaisessa jonomuodostelmassa jätkien laidunta kohti. Kuljimme hännillä Steffen kanssa. Ori ei ollut yhtään tyytyväinen ratkaisuun, vaan porskutti vierelläni levottomana odottaen, milloin imuuttaisin ja antaisin sen kirmata kaikkien muiden ohi voittoon. Juoksijan luonne. Välillä se oli melkein raastavaa, sillä koko ajan pitäisi olla ensimmäisenä, ja Steffen tapauksessa: koko ajan oli kiire johonkin. Ei millään voisi rauhoittua. Ei vaikka lämpöä oli miltein 25 astetta. Naurahdin hiljaa itsekseni, sillä jos Steffe olisi ihminen, se olisi pahimman luokan työnarkomaani. Nyt se olisi joutumassa pakkolomalle hengähtääkseen.
Ei tämä mikään pakkoloma olisi Steffelle. Niin kuin Eetu oli minua muistuttanut; ori oli vielä nuori. Sen piti antaa olla lapsi. Leikkiä, riehua, nauttia elämästä. Kyllä me kerettäisiin kilpailemaan, ravailemaan. Olisi meidän kummankin aika pitää pientä kesälomaa. Edes porkkanalla orin huomion herättäminen ei auttanut. Jouduin muutaman kerran hidastamaan orin tahtia ja murahtamaan sille. Olimme melkein menossa Lexin ja Agnesin ylitse Steffen vauhdilla. Ori steppaili sivuttain eteenpäin. Se käänsi päätään todeten olevansa viimeinen. Sehän sitä ärsytti vielä enemmän.
”Pysy housuissas nyt vielä hetki!” toppuuttelin Steffeä.
Se näki edessä aukeavan laitumen. Kyllä minä tiesin, että laidun olisi iso, mutta yllätyin vielä enemmän. Tämähän olisi kuin taivas Steffelle. Kunhan ei nyt menisi liikaa lihomaan. Tai villiintyisi liikaa vapaudesta. Kaikkien odotukset orin seuraavalle kaudelle oli suuret. Se oli antanut itsestään kovan näytön. Kahdeksat ravit. Yksi ensimmäinen sija. Neljä kakkossijaa. Yksi kolmossija. Voittosumma melkein lähenteli 18 tuhatta euroa, ja ennätys oli kova 2-vuotiaalle. Ja vieläpä muutama suurkilpailusija. Päällimmäisenä Kasvattajakruunu. Olin kyllä ylpeä orista. Rapsutin Steffeä harjan alta ja höpötin sille hiljaa.Steffe tömisytteli paikoillaan meidän kaikkien seistessä paikalla. Sitä jännitti. Kuin se oli odottanut aja-käskyä.
”…, päästessöös irti sitten!” Eetu huudahti.
Haltioituneena availin Steffen riimua sen päästä. Steffe seisoi hiljaa paikallaan lihakset jännittyneinä. Soljen saatuani auki tiputin riimun maahan viereeni ja astuin varmuuden vuoksi askeleen taaksepäin. Steffe ei pidätellyt sekunttikaan. Se lensi lentoon ravaten lujaa suoraan eteenpäin. Se otti Pasi-vaarista mallia ja yllytti vanhusta leikkimään kanssaan. Pasia ei kiinnostanut nuori, vaan se kiiti eteenpäin. Steffe sekosi raviaskelissaan ja heitti laukalle antaen vauhtinsa vain kiihtyä. Nyt jos sen kyydissä olisi, voisi jopa hirvittää.Steffe heitti pukin ja melkein yllätyin, sillä en ollut koskaan nähnyt Steffen pukittavan yhtä komeasti. Steffen todetessa Pasin olevan tylsä se lähestyi Lexiä. Ellen olisi luottanut Steffeen tarpeeksi tietäen sen olevan ystävällinen, olisin vain syönyt kynsiäni ja pelännyt pahinta. Kaksi nuorukaista ottivat toisistaan mittaa ja aloittivat oman kiitolaukkakilpailunsa. Hymähdin iloisena. Steffe näytti niin onnelliselta. Steffe hävisi aavistuksen maksanrautiaalle leikkikaverilleen. Steffen laukka oli aavistuksen kömpelömpää. Olihan se ravuri.
Ja voi vitsit, ne kaksi kivaa, nuorta suomenhevosorikaveria. Steffe otti jo niidenkin kanssa mittaa toisistaan.
”Agnes hei, haluaisitko poltella vielä tupakat ennen kuin minäkin heitän itseni lomalle?”
Hyvää lomaa, Steffe. Toivotin orille haikeasti mielessäni. Sillä hetkellä ori ei edes muistanut minun olemassaoloani. Se harmitti omalla tavallaan, mutta orin vapauden ihastus oli liian lumoavaa. Ja tiesin jättäväni Steffen hyviin käsiin. -
Jatkoa Suden pätkälle
Mitä jos grillattaisiinkin tänään?
”Mää olisin vaa halunnu grillata lauantaina”, Susi mumisi.
Katsoin miestä hieman huvittuneena hymähtäen. Katsoin miestä uudelleen silmiin tarkemmin. Vai halusi Suden poika grillata kanssani? Tai ei sillä, ettemmekö olisi grillanneet. Jollain tapaa teki hyvää, että mies sanoillaan huomaamattaan sai minulle hyvän olon. En tuntenut oloani turhaksi hetkeen. En tuntenut olevani välikappale. En tuntenut olevani se kaveri, joka voi olla, kun toinen kaveri ei pystynyt sillä hetkellä. Pakkasin tavaroitani laukkuun, ja Sudelle omaisella tavalla mies yritti estää minua lähtemästä. Ei se ollut kiinni siitä, etteikö Susi ruokaa osannut tehdä. Ennemmin meistä kahdesta minä olin se, joka onnistui polttamaan keitetyt perunat pohjaan.Oloni oli hieman kepeämpi kuin eilen. Tuntui hyvältä päästä pois. Yleensä nautin arjesta, mutta tällä hetkellä tuntuu, että arki aiheutti minulle vain sahanpuruja vatsan pohjalla. Mikään ei luistanut. Olin koko ajan varpaillaan. En oikein osannut olla oma itseni. Minun olin jotenkin vaikea hengittää. En väittänyt, etteikö Hopiavuori olisi kotini. Oli vain liian monta rautaa tulessa. Hellon ja Suden edessä uskalsin olla oma itseni. Piti vain muistaa, että Hello haluaisi tuliaisia. Voisin tuoda jotain koko Hopiavuorelle. Susikin ansaitsisi jotain.
Kävin vielä rinkan nopeasti läpi ollakseni varma, että kaikki tärkeimmät olisivat mukana. Oli puhtaita alusvaatteita, kerrasto, taskulamppu, rakkolaastareita, pari juomapullo, hyttysmyrkky, trangia… Kaivoin maiharit kaapin pohjalta. Revin uudet geelipohjalliset ulos paketista ja sovittelin ne kengän sisään. Kokeilin vielä maihareita jalkoihin ja tiputin ne loouksi rinkan viereen. Miten Steffe pärjäisi? Tai hyvinhän se nyt pärjäisi. Ehkä suurempi kysymys oli, että miten itse pärjäisin ilman sitä. Ori oli ollut minulla sen nelisen kuukautta, ja suoraan sanottuna olin varma, että Steffe oli minun elämäni hevonen. En tiennyt, että miten voisin ikinä kiittää Gunnaria tarpeeksi. Steffekin muutti minun luokseni vain sen takia, että Wäckelinissä teki tiukkaa. Jos Gunnar olisi ikinä tiennyt, miten Steffe uransa aloittaisi, ei hän olisi minulle oria antanut. Ehkä.
Raahauduin eteiseen etsien sinistä tuulitakkiani. Se pilkotti Suden mustan hupparin alta, ja heitin takin rinkan päälle. Makuupussi oli levitettynä terassille, jotta se tuulettuisi. Pitäisi vielä ostaa evästä reissua varten. Ja tupakkaa. Ulkoilmassa sitä kuitenkin menisi normaalia enemmän. Laskin nopeasti, että yksi aski riittäisi hyvin kahdelle päivälle, ellen alkaisi pahimman luokan ketjupolttajaksi. Viidellä askilla pitäisi alkuun päästä.
”Susi? Mää meen kauppaan vielä. Tarviksä jotain?” huutelin miehelle keittiöön.
”Saanks mä tulla?”
”Mitä sä ny siel – mä olin menossa ihan nyt heti.”Hyppäsin Suden auton rattiin, ja mies seurasi minua istuutuen pelkääjänpaikalle. Minua sinänsä nauratti, sillä olisimme hyvin pärjänneet yhdelläkin autolla. Kuljimme aina mahdolliset työmatkat samalla autolla. Jos kuljimme johonkin suuntaan, niin menimme samalla autolla. Loogisesti kuljimme aina Suden autolla, koska olihan se hieman hienompi omaani verrattuna, jonka olin tonnilla ostanut ja korjaillut pakollisissa puitteissa. Mutta oli se minua uskollisesti kuljettanut jo melkein pari vuotta. Suden auto oli katoksessaan lähempänä asuntoamme kuin omani tolpan juuressa.
Susi seurasi minua kaupassa uskollisena seuraten katseella tuotteita. Hän todennäköisesti suunnitteli, mitä maukasta niistä kaikista voisi valmistaa, tai mitä hän söisi seuraavat kaksi viikkoa, kun emme yhdessä nahistelleet, mitä söisimme seuraavana päivänä. Heitin korin jatkeeksi muutaman tölkin tonnikalaa, neljän viljan puurohiutalepaketin, tölkin ananasta, pari tölkkiä hernekeittoa, makaronia ja pari pussia karkkia. Ihan vain motivaatioevääksi.
Ohittaessamme kylmäaltaita silmäni kohdistuivat Suteen.
”Mitä jos grillattaisiin vielä tänään? Lähden kuitenkin vasta huomenna hevosten laitumellelaskun jälkeen. Ihan mun lomakin kunniaksi?”
”Grillataan ainakin makkaraa,…”
”…, oisko maissi mitään,…”
”… ja broilerin koipia myös.”
”Tehdään vaikka lettuja jälkiruuaksi. Vadelmahilloa ja kermavaahtoa päälle”, virnistin miehelle meidän kasatessa koriin grillattavia.
Kori painoi kuin synti, mutta valittamatta pääsimme sen kanssa aina kassoille asti. Ihailin pilkettä, joka syttyi miehen silmäkulmaan hänen innostuessaan jostakin. Purin huultani kuvitellessani Sutta grillaamaan lauantaina jonkun muun kanssa. Yritin puhdistaa ajatukseni ja keskittyä vain iltaan. Se oli vain niin pirun vaikeata. -
Musta somistaa mustaa
Suoraan sanoen meidän edeltävä lähtömme oli mennyt penkin alle. En ollut hereillä. Enkä voinut väittää, etteikö minulla olisi ollut pieni krapula. Olin kuvitellut Steffeä liikaa automaatiksi Kasvattajakruunun jälkeen. Jos se oli vetänyt kaksipäiväisissä raveissa kumpanakin päivänä sijoitukset. Ensin karsinnasta ja sitten finaalista. Tottakai, se nyt pärjäisi paikallisraveissa. Kaikki oli ollut luettavissa Gunnarin kasvoilta. Pettymys, suru, hämmennys, huoli. Treenasimme Steffen vapaapäivinäni Hopealinnan radalla ennemmin kuin Hopiavuoren maastoissa. Yritin ottaa omaa tilaani ilman, että herättäisin kenessäkään mitään kysymysmerkkejä. Talliin oli tullut taas pari uutta hevosta ja niiden mukana heidän omistajansa. Ja minunhan piti olla ammattimainen.Meidän hylkäyksen jälkeen seuraavana päivänä olin petrannut. Hellin Steffeä loppuillan. Yritin kertoa, ettei syy ollut sen, ettei se saanut juosta loppuun asti, vaan sen typerän ohjastajan. Se juuri, joka rapsutteli sillä hetkellä sitä otsatukan alta. Ja voi, että olimme saaneet Steffen kanssa kotiintuliaisia. En vielä ollut ihan varma, mitä sillä tekisin. Ripustaisinko sen minun ja Oskarin olohuoneen seinälle? Ei. Oskari ei hyväksyisi valintaani. Makkarini seinä voisi olla toinen. Vai kehtaisiko sen ottaa käyttöön?
Se oli musta. Ilman reunoja kehystäviä sinisiä värejä se olisi hukkunut Steffen selkään. Siinä oli Aken ravitallin loimissa tuttu, nähty kuvio. Vai sopisikohan loimi koristamaan Steffen karsinan ovea niin kuin ratsuilla oli ruusukkeita?
”Sopisiko tää Hopiavuoren tuvan seinälle?” naurahdin Eetulle kasatessani loimea varovaisesti kassiin.
”Se on varattu jo kuville ja Jussin ruusukkeille”, Eetu hymähti.
Nappasin talikon käteeni ja jatkoin karsinoiden putsaamista.
”Maltatko lähteä ollenkaan Hopiavuoresta loman ajaksi? Tai käytkö Jällivaarassa?” Eetu tiedusteli kiinnostuneena.
”Älä pohjanmaalainen hulluja puhu. Kukaan tee töitä lomilla. Ajattelin pyhittää koko kaksi viikkoa itselleni, ajatuksille ja luonnolle. Lähen Lappiin vaeltamaan. Ehkä käyn Jällivaarassa paluumatkalla. En jaksa suunnitella liikaa. Pitäs vielä riippumatto ostaa ja siihen hyttysverkot. Steffekin voi samalla lomailla laitumella sen kaksi viikkoa. Olis mulle ehkä joku hoitajakin tiedossa sille siksi aikaa”, pudistin päätäni.
”Huh huh. Yksin koko kaksi viikkoa. En edes muista, milloin täällä olisi saanut nauttia hiljaisista hetkistä. Mutta hyvä ladata akkuja. Vielä, kun varsat tuosta kasvavat, niistä tulee epelimpiä”, Eetu naurahti.
”Gunnar antoi käskyn pyhittää loma itselle. Ja toisaalta olen jo pitkään haaveillut Lappiin lähdöstä”, tokaisin.
Gunnar oli ollut viime aikoina huolestuneempi minusta. En sitä itse huomannut, mutta ehkä miehen ajatuksissa oli jotain ideaa.
”Jos ei muuta, niin ehkä Hellokin tai Oskari katsoo Steffen perään hieman”, Eetu totesi.
”Niinpä. Jes, karsinat puhtaat!” heitimme yläfemmat.
Olin tehnyt Eetun alaisena liian kauan töitä. Jollain tapaa aloin näkemään omaa työnantajaani isoveljen hahmona. Hän oli aina liian reilu.Ajatukseni pyörähtivät takaisin Steffeen ja sen loimeen. Steffe oli voittanut Nuorten Kesäkatsauksen lähdön. Se oli sen ensimmäinen voitto. Steffe oli pitänyt piikkipaikkaa melkein koko 1 600 metriä. Oli jaksanut tappella loppusuoralla toisen nuoren juoksijan kanssa ykköspaikasta. Steffe oli voittanut hevosen mitalla. se oli ollut hyvä suoritus Steffeltä. Se oli päihittänyt kaikki muut 15 hevosta. Olin niin ylpeä orista. Ja se oli saanut kääntämään ajatuksiani positiivisempaan suuntaan. Halusin vain päästä esittelemään loimea Hellolle ja Sudelle. Steffe oli voittanut juuri sillä kerralla, kun meidän cheerleaderit olivat puuttuneet joukosta.
Kuvan (c) Aken ravitalli -
Mun oli pakko kokeilla jotain uutta tyyliä – toivottavasti lukeminen ei ole liian raskasta.
Miten omia ajatuksia voi hallita?
Mustaruskea ori tökkäisi päällään kevyesti itseään huomattavasti pienempää, pystyharjaista hevosta kerjäten tätä leikkimään kanssaan. Ori oli pieni sitä verrattaessa rautiaaseen, häntäänsä tasaisesti puolelta toiselle heiluttelevaan kaveriin, joka oli upottanut päänsä heinien joukkoon. Suurin ei edes osoittanut kahteen nuorempaan tarhakaveriin minkäänlaista mielenkiintoa. Aidan toisella puolella istui ruohikon joukossa vaaleatukkainen nainen, joka nyppi heinää maasta ja nosti välillä katseensa viipuillen mustaruskeaan oriin ihaillen sen lihaksia.Nainen sytytti savukkeen ja puhalsi ilmaa ulos. Toisessa kädessä oli kahvikuppi, jonka nestemäinen sisältö oli jo niin jäähtynyt, että aina kun nainen maistoi kahviaan, hän irvisti, mutta ei valittanut. Nainen vietti nykyään suurimmat kahvitaukonsa joko ihailemassa mustanruskeaa oria tai läikikästä poniruunaa. Kun porukkaa oli vähemmän, uskaltautui hän tupaan asti. Nykyään porukkaa oli enemmän kuin Ilmajoen markkinoilla, ja oma rauha oli aina oma rauha. Tilannetta ei auttanut ruskeahiuksinen mies ja pitkänhuiskea, tyylikkäästi laittautunut nainen, jotka viihtyivät hyvin yhdessä. Muutakin kuin vain valmennusten parissa. Joskus pörrötukkainen mies, joka höpötteli välillä, mitä sylki suuhun toi, istuutui blondin naisen viereen nurmikolle. Mies puhui kitaransoitosta, koulusta, Tiituksesta, Steffestä, raveista ja Skotista niin kauan, että blondi nainen hymyili ja tökkäisi kikkaratukkaa kylkeen.
Se mustanruskea ori oli nuori juoksija. Odotukset olivat lähes kaikilla korkealle. Oltiin sitten Jällivaarassa tai Hopiavuoressa. Se ruskeahiuksinen mieskin puhui aina innoissaan blondille naiselle, kuinka se mustanruskea ori juoksi, vaikka nainen itse ajoi oria kilpailuissa. Jos puhe ei ollut mustanruskeassa, puhuttiin mustasta orista, joka oli taas parempaan päin, ja ruskeahiuksinen mies oli jo uskaltautunut ratsastamaan mustalla. Ensin varovaisesti ja mustan tilannetta valvoen. Nainen yritti vältellä Hopiavuoresta puhumista, varsinkin siitä pitkänhuiskeasta brunetesta sekä ruunikosta orista. Aina kun nainen kuuli naisen nimen, hänen äänensä tai miehen naisen seurassa, oli hänen olonsa vaikea, eikä hän enää tiennyt, miten olla. Hän yritti vain olla normaali. Koska hän oli vahva, niin hän ainakin yritti uskotella itselleen koko ajan. Se vain oli välillä vaikeaa. Varsinkin mustan orin klinikkareissun jälkeen. Ruskeahiuksisen miehen sanojen jälkeen.
Tilannetta ei auttanut, että kuvat ja sanat pyörivät naisen silmissä silloin, kun keskittyminen herpaantui. Kasvattajakruunusta oltiin selvitty. Sekin hieman harmitti. Nainen oli varma, että oli kyennyt ohjastamaan hevostaan parempaan suoritukseen. Mutta ei. He olivat vain olleet kolmansia. Tai jopa kolmansia. Kasvattajakruunun jälkeen tilanne oli vain pahentunut. Enää ei voinut olla maanpaossa klinikkareissulla tai kaksipäiväisissä raveissa. Oli pitänyt palata arkeen. Töihin pikalomalta. Tuttuun, kodikkaaseen pihapiiriin. Oli vain vaikea olla, sillä kaksikkoa ei ollut helppo vältellä. Tai oli raskasta esittää, että kaikki olisi hyvin. Naisen pää oli vain erilaisia ajatuksia täynnä. Tilannetta ei ollut helpottanut se, että hänen keskittymisensä oli ollut Kasvattajakruunun jälkeisissä raveissa täysin muualla kuin ohjastamisessa. Mustanruskea oli innokkaasti painanut ohjille. Nainen ei ollut kerinnyt reagoimaan ajoissa. Se ei ollut käynyt vain kerran. Mustanruskea oli laukannut. Peitsannut. Laukannut. Heidät oli hylätty lähdöstä. Se ei auttanut naisen ajatuksia yhtään. Ei ollut väliä, kuinka aiemmin oli mennyt, vaan se, mitä nyt kävi. Kaikki johtui vain, ettei nainen osannut enää hallita ajatuksiaan.
-
Ketjupolttaminen ei vie mukanaan sydänsuruja
Istuin hostellin edessä penkin päällä, jonka laudat kitisivät painoni alla uhkaavasti. Tutkin askiani. Siellä oli enää kolme jäljellä. Olin polttanut putkeen ainakin viisi tupakkaa. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Kello lähenteli yhtä. Kännykän ruudulla paistoi Hellon numero, mutta en uskaltanut soittaa. En tiedä, mitä sanoisin. Mies varmaan ihmettelisi, miksi soitan tähän aikaan. En vain tiennyt ketään, kelle muullekaan soittaa. Gunnar kyllä kuuntelisi, mutta en haluaisi häntä vaivata ihastumisillani. Hilma ansaitsi ne yöunet, jos hän sellaisia nukkuisi. Eetu vain stressaantuisi, jos selittäisin hänelle jotain tilanteesta. Eetu eläisi tilanteen mukana liikaa. Istuttaisi meidät kaikki kolme pöydän ääreen, että puhuisimme asiat läpi niin kuin aikuiset. Ettei Hopiavuoren henki särkyisi. Kunhan vain kaikilla oli hyvä olla.”Hello?” kuului luurin toisesta päästä muutaman tuuttauksen jälkeen.
”Se on Camilla.”
”Ooks sää juovuksissa?”
”Oisinpa. Halusin jutella. En oikein tiennyt, kelle soittaa.”
”Ihana, jos mää tulin sulle ekana mieleen.”
”Heh.”
Sitä seurasi pitkä hiljaisuus.
”Missä Susi on?”
”Nukkumassa.”
”Onks Ukko kunnossa?”
”Kyllä, se hengittää. Huomen selviää lisää.”
”Hyvä!”
Seurasi taas hiljaisuus.
”Camilla, jos sä herätät mut tähän aikaan yöstä sen takia, että haluat puhua, niin se myös tarkoittaa sitä, että sunkin pitää puhua.”
”Miks sä ehotit Sudelle, että musta tulis hyvä kämppis sille? Oisin hyvin voinu vaikka asua tallin vintillä.”
”Siin tilantees Suden tilasta sun kämppiksenä ois Chai. Kerroiks sä Sudelle vai?” Hello vihjaili asiasta, vaikka hetkessä olivat vain me kaksi.
”En enkä ikinä kerro. Mun pää on ihan sekasin. Järki sanoo, ettei musta ja Sudesta ikinä tulisi mitään. Sydän taas eri mieltä.”
”Joskus sydänkin voi olla oikeassa.”
”Ei mun sydän. Aina vaan sattuu. Sus – Susi haluaa viedä O – Ou – Outin ulos.”
Sanat takelteli. Sattui vielä enemmän, kun jouduin puhumaan sanat ääneen ajatusten sijasta. Ajatuksilla leikkiminen oli aina niin helppoa. Kyynel vierähti poskelleni. Pyyhin sen nopeasti pois, mutta en pystynyt estämään kyynelten tulvaa.”Monetta sää poltat?” Hello uteli kuullessaan sytkärini ääneen.
”Emt, mul o yks viel jäljel.”
”Mistä sä tiedät, että Susi haluaa viedä Outin ulos?”
”Se sano mulle. Ennen ku mentiin nukkuun.”
”Auts. Annetaan sille ympäri korvia.”
”Ei me voida.”
”Ainahan kissat määräilee koiria.”
”Susi on niin nöyrä koira, ettei se oo tehny mitään pahaa.”
Hello murahti kaiuttimen toisessa päässä. Olimme puhuneet ainakin tunnin.
”Aioks sää nukkua tänä yönä?”
”Jos Suden vieres pitää, en tiiä osaanko.”
”Teillä on kuitenkin huomenna vielä pitkä matka kotiin. Etkä sää voi ratissakaa nukkua.”
”Hyvä pointti.”
”Tuut sit vaikka huomenna kahville, niin jutellaan paremmin”, Hello hymähti.
”Hello?”
”Joo?”
”Lupaathan sää tulla Kasvattajakruunuun. Pyysin jo Suttakin mukaan enkä voi enää perua sen kutsua. Tarviin jonku tarjoilee mulle dallaspullaa.”
”Mää lupaan. Otetaan vaikka Tidekin joukkoon! Mutta öitä nyt!”Puhelu loppui. Tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Sytytin viimeisen tupakan. Piha oli hiljainen. Yhdestä katulampusta oli lamppu palanut. Kaksi valoa paloivat himmeinä, mutta tuskin mitään valaisten. Ulkona oli juuri sen verran valoisaa, että eteensä näki. Tumppasin puoliksi poltetun tupakan maahan ja hyppäsin Suden autoon. Ajoin huoltoasemalle, jonka olin huomannut matkalla meidän suunnattuamme hostellia kohti. Tankkasin auton tankin täyteen. Ostin itselleni kaksi uutta askia tupakkaa. Hitto vie, kun vihreän myynti oli lopetettu. Poltin sen sijasta valkoista. Pitäisi lopettaa, mutta tiesin puhuvani itselleni paskaa. Pyörin pienen kaupan puolella miettien, mitä voisimme syödä aamupalaksi. Ostin pullon mansikalla maustettua kivennäisvettä. Poimin kainalooni kinkku-juusto- ja kanakolmiovoileivät. Alennuksessa oli tummunneita banaaneja, jotka olivat kuitenkin kypsiä sisältä. Poimin joukkoon vielä uuden Pantteri-karkkipussin. Olin syönyt menomatkalla melkein kaikki pantterit, joten näin voisin hyvittää edes osan syömistäni Suden karkeista. Jos yrittäisin huomisen tsempata. Tai Kasvattajakruunun ajan. Minun olisi keskittyttävä Steffen ja minun koitokseen. Ajatukseni vain harhailivat aina takaisin Suteen ja Outiin.
-
Pönttö vetää
Olin niin iloinen. Maastossa oli ollut hauskaa. Olin puhunut uusille, tuntemattomille kasvoille enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana. Sosiaalistumismittari alkoikin jo raksuttaa täyttymistään merkkinä siitä, että seuraavan viikon voisin pyhittää ihan vain itselleni. Kuinka hauskaa meillä oli ollutkaan Suden kanssa! Ja Pasi. Se oli vieläkin se sama virkeä papparainen, jolle pystyin reissun ajan antamaan jakamattoman huomioni. En kerennyt edes Steffeä ikävöimään. Klinikalla kaikki vaikutti lupaavalta, mutta mitään varmaan ei vielä kerrottu.”Tuossa parin kilsan päässä olisi joku hostelli. Aamupala ei kuulu hintaan, mutta huone yöltä ei ole pahanhintainen”, huikkasin Sudelle nojaillessani hänen autonsa kylkeen ja selaillessani kännykästäni perämetsien hotellitarjontaa.
Emmehän me mitään hotellilta odottanut, mutta olimme saaneet ainoan vapaana olleen huoneen. Huoneessa vastassamme oli parisänky. Vessassa ei ollut kylpyammetta. Kulmassa oli leveä, mutta epämukavanoloinen nojatuoli. Ilmassa leijui tunkkaisena tupakan haju, enkä uskaltanut vilkaista sängyn alle vain nähdäkseni, kuinka monta pölykoiraa siellä asusteli. Yritin vain keskittyä huoneen positiivisiin puoliin: pönttö veti ja sängyssä oli puhtaat lakanat. Ikkunaa tuskin oli pesty pariin kesään, mutta lämpö puski ikkunasta kuumana sisälle. Helpointa oli vain pitää verhot visusti kiinni, niin kumpikaan ei häiritsisi niin pahasti.
”Älä nyt hulluja puhu. Ollaan kummatkin maksettu huone puoliksi, niin voidaan me jakaa sänkykin puoliksi. Se on tarpeeksi leveä. Enkä jaksa kuunnella automatkalla valitusta, kuinka sun selkä on kipeä nojatuolin takia”, naurahdin Sudelle, joka yritti herrasmiesmäisesti tarjota minulle koko parisänkyä. ”Vai vihjaileks sää, et oisin lihonnut?”
Makasimme sängyn kummankin puolin. Suden sinertävät silmät osuivat välillä omiini ja taas välillä ne hapuilivat tyynyä, miehen itse kutomia villasukkia.
”Mää voin esittää sulle sitten joululahjatoiveen; haluun villasukat, jossa toises on Steffe ja toises Pasi”, virnistin miehelle ja pukkasin häntä leikkisästi.
Suden ilme vakavoitui ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silmäni yrittivät lukea miestä. Hänen oli ajateltava Ukkoa. Sitä, parantuisiko ori. Kyllä, se parantui. Niin minun oli pakko uskotella itselleni, etten itse vakavoituisi liikaa. Susi tarvisi kaiken mahdollisen tuen, mitä vain saisi. Ja sen minä yritin tarjota hänelle.Käskin Suden kertoa perheestään. Miehen vastaukset olivat lyhyehköjä ja jäykkiä, mutta puhuessaan meidän fiktiivisestä kissasta Susi rentoutui. Suden puhuessa meistä tunsin, kuinka sydämeni tykytti muutaman kerran nopeammin. Susi tuoksui urheilushampoolta. Olisin voinut haistaa hänen tukkaansa ja tehdä hänen tummiin sortuviin pieniä lettejä. Hätkähdin hieman ja yritin ajaa kaikki ihastumiseen liittyvät ajatukset. Nyt ei olisi oikea aika selittää miehelle meidän maatessa samassa sängyssä, kuinka tunsin ihastusta häntä kohtaan. Mitä sitten miehen ajatuksissa olikaan. Ne asiat eivät kuuluneet tähän, tänne. Ne voisi puhua sitten kotona puhki, jos siltä tuntui.
Puristin Suden kättä lohduttavasti.
”Jos Ukko paranee, niin teen kyllä jotain – teen jonkun vedon…”, Susi hymähti ja katsoi minua silmät tuikkien.
Kehotin Sutta, ettei kuitenkaan ajelisi hiuksiansa pois. Pidin Suden tukasta. Se ei pysynyt suorassa. Se oli tummanruskea omine suortuvineen. Pidin sen sotkuisuudesta, mutta jollain tapaa se oli myös siisti, sillä Susi ei antanut tukkansa roikkua silmillään.
”Pyydän Outia ulos?”
”Out – mit – miksi?” takeltelin ja tuijotin miestä silmät suurena.
En ollut lainkaan varautunut siihen, mitä Susi paukauttaisi suustaan. Mitään ajattelematta kiskaisin käteni pois miehen kädestä ja nousin istumaan. Tuntui kuin minut olisi juuri jätetty. Susi yllättyi reaktiotani. Onneksi hän ei arvannut mitään, mutta mietti, etteikö Outi olisi lähtisi hänen kanssaan. Kyllä minä tiesin, mitä Outi vastaisi Sudelle. Se oli kyllä. Se olisi yllättynyt kyllä. Eihän sitä voinut olla huomaamatta, sillä pidin itse niin tiukasti silmällä Sutta ja yritin opetella miehen tapoja. Ei siinä voinut olla huomaamatta, kuinka Outin silmät ihannoivat Sutta samalla tavalla kuin omani tekivät. Olin varma, että Outin silmät arvailivat jotain omista silmistäni.En tiedä, kumpi tuntui pahemmalta. Se, että minut oli syrjäytetty ilman, että minusta edes tiedettiin. Se, että Sudella oli mielessä joku, joka todennäköisesti tunsi myös häntä kohtaan. Olisi paljon helpompaa, jos Outi sanoisi Sudelle ei. Voisimme yhdessä itkeä sydänsuruja osiltamme. Mitä minä tekisin, jos Susi tuo Outin meidän luo? Joutuisin tallissakin katsomaan kaksikkoa. Harmi, kun Eetulla ei ollut toista tallia, jonne voisin hakea siirtoa.
Camilla. Olet aikuinen ihminen. Elämä on täynnä vastoinkäymisiä. Susi on vain sinun kämppis, johon sinä idiootti menit ihastumaan. Kuvittelitko tosissasi, että teistä kahdesta olisi oikeasti tullut jotain? Oh pliis, grow up.
Pudistin päätäni yrittäen ajaa ajatukset pois. Susi oli nukahtanut. Mies oli kääntänyt selkä minua kohti ja tuhisi hiljaa. En saanut unta, ja se, että Susi nukkui vieressä, ei helpottanut tilannetta. Olisin vain halunnut laukoa suuni tyhjäksi niin kuin tapanani oli. Susi olisi vain nyökyttänyt päätään ja sanonut, ettei haittaa. Että voimme olla kavereita siitä huolimatta. Että Susi antaisi minulle tilaa päästä ajatuksista yli. Mietin jo pakosuunnitelmaa, kuinka karkaisin Wäckeliniin. Mutta ei. Minun olisi käyttäydyttävä kuin aikuinen. Olisi vain kohdata kaikki niin hyvässä ja pahassa.
Nousin hiljaa ja hiivin ovea kohti. Nappasin yöpöydältä puhelimeni mukaan ja kiskoin neuleen päälleni tarkistaen, että savukkeeni olivat yhä samassa taskussa, johon olin ne jättänyt. Varmuuden vuoksi nappasin vielä Suden auton avaimet mukaani ja avainkortin. Jos kävisin hakemassa meille aamupalaa huoltoasemalta. Ajatukseni laukkasivat eikä niiden kierrossa ollut mitään järkeä. Kello oli vähintään kaksitoista yöllä. Tiesin, että se olisi virhe, tai en tiennyt sittenkään. Jos vaikka Hello vastaisikin. Jos Helloa sanoisi pari jotain kivaa sanaa, piristäisi minua. Saisi unohtumaan tyhjät ajatukseni ja elämään elämää normaalisti. Sanoa, että tunteeni Sutta kohtaan olivat vain mielikuvitusta. Jos Hello kertoisi, kuinka Steffe voi. Jos Hello sanoisi jotain, mikä helpottaisi, että ajatukseni jättäisivät minut rauhaan.
Kyynel vierähti poskelleni. Minulla ei ollut ikinä käynyt näin, että ihastuisin Suteen, yrittäisin vain olla ja selvittää ajatuksiani. Sitten Susi pamauttaisi, että haluaisi viedä Outin ulos. Mikä minussa oli vika?
-
Steffe vois viettää aikaansa poikien kaa laitumella, vielä en osaa sanoa, että kuinka paljon. Riippuu orin raveista, vai saako viettää kunnon kesäloman. Mutta suurin osa orin ajasta menee laitumella!
-
Osviittaa Suden pätkistä Camillan ajatuksiin
Matkalla Virvatuleen
”Milla…”, kuulin varovaisen äänen.
Susi ehkä epäili minun suuttuneen. Tai niin minä teinkin. Itselleni. Olin mennyt tivaamisessa liian pitkälle. En edes ollut tajunnut, että kuinka pitkälle. Meitä kaikkia vain riepoi Ukon sairastelu. Ihan kuin olisin vain odottanut, että Susi tiesi, mikä hänen hevostaan vaivasi. Suutuspäissään Susi olisi laukonut, mitä Ukko sairasti, ja hoitaisimme orin kuntoon. Voi, kun se olisikin niin yksinkertaista.Hämäännyin, kun joku kutsui minua Millaksi. Kukaan muu paitsi Gunnar ei ikinä kutsunut minua siksi. Hilmalle olin Vanhis, Hopiavuoressa Camilla, vanhoille inttitutuille Vanhaniemi, Linnealle isosisko. Viljami oli kutsunut minua aina Camiksi. Susi sanoi Millan pehmeästi. Sellaisella pehmeydellä, etten pystynyt edes itselleni mököttämään.
Vilkaisin Sutta. Hän ehdotti, että hän ostaisi minulle jäätelön, mutta torppasin idean. Tärkeintä olisi nyt vain keskittyä reissuun. Olimme lähteneet maastoon. Steffe oli saanut jäädä viettämään vapaapäiväänsä, ja Pasi sai vuorostaan pitkästä aikaa täyden huomioni. Olisi vain pelkkää plussaa, jos selviäisi, mikä Ukkoa vaivaisi.
”Ootko sää muuten miettinyt sitä Steffen kasvattajakruunuasiaa?” puristin polveani yrittäen pyyhkiä hikeä pois. ”Vaikka koko Wäckelin on tulossa, haluisin sutkin paikan päälle. Tai me tarvitaan sut Steffen kaa tukijoukkoiks. Outi sais lainata kisavalmentajaansa meille.”
Kerran, kun pääsin taas vauhtiin, en osannut olla hiljaa. Olin iloinen tai olisiko voinut sanoa jopa onnellinen. Olin kaivanut Sutta salaa. Hänen kaikki aikansa upposi Ukkoon ja Jussin sekä Outin valmentamiseen. Aina, kun sain hetken Suden kanssa, Outi ilmestyi jostain väliin. Vaikka kuinka yritin sen pienessä mielessäni kieltää. En halunnut uskoa sitä millään. Näin Suden silmäkulmassa jonkin pienen säihkeen, kun hän katsoi Outia ja kertoi jotain. Säihke oli voimakkaampi Hannaby Weekin jälkeen, kun Susi oli istunut Outin kanssa tuvan pöydän ääressä. Minä olin hiljaa. Olin ollut yllättynyt, kun Susi oli pyytänyt minua mukaansa. Tai ehkä idea oli tullut viime hetkellä, ja minä olin ollut ainoa vaihtoehto. Ei se toisaalta edes haitannut. Sainpa hetken Suden kanssa.
En vain keksinyt omaa taktiikkaa, jolla iskeä väliin. Ja joskus mietin, että halusinko edes. Sillä en ollut edes varma, voisiko minusta ja Sudesta tulla koskaan mitään. Olin sitten kuinka ihastunut työkaveri, kämppis, ystävä…
-
Jatkoa Steffen kilpailupäivästä Ja niin sitä jännitti -Camillan spinnarille
Älä sano ennen kuin lipsahtaa
Muistan sen hetken ikuisesti. Minuutit, sekunnit eivät olleet ikinä tuntuneet niin pitkältä. Muistan sen vilkaisuni Tiituksen, Hellon ja Hermanin suuntaan. Toivon, että joku heistä sanoisi: ”Pakataan Steffe autoon ja lähdetään kotiin.” Mutta ei; kaikki vain heiluttelivat peukut pystyssä. Muistan nähneeni myös Leon aidan vierellä nojailemassa ja hymyilemässä minulle. Ei hänen olisi pitänyt hymyillä, vaan sanoa: ”Camilla, ei Steffe ole vielä valmis. Mokaatte vain.” Mutta ei. Hänkin vain näytti peukkuaan.Steffen lähdössä oli yhteensä 10 hevosta. Steffen lisäksi oli yksi ainut hevonen, joka ei ollut aikaisemmin startannut. Tuntui väärältä stressata nuorta hevosta näin isolla lähdöllä. Samassa lähdössä oli pari todella lupaavaa ja nuorta oria. Rjazánin tallista Love Tornado ja Graceful Show Pomp. Graceful Show’n totoprosentti oli 30 prosenttia; se oli sijoittunut kymmenessä startissa kolme kertaa ja ennätys oli 1.18,5ly. Siitä povattiin voittajaa luokkaan. Sillä oli starttikokemusta enemmän kuin muilla lähdön hevosilla. Love Tornado esiteltiin salamana, sillä se oli lähdöin nopein. Sen kilometriaika oli 1.18,1ly. En ollut varma, voisiko Steffe pärjätä Love Tornadolle. Steffe oli juossut koelähdössä ajan, joka oli viisi sekuntia hitaammin kuin kilpakaverin.
”…, numerolla 5 kilpailee Radical One Man Show ohjastajanaan Camilla Vanhaniemi. Orilla on suvussaan kovia juoksijoita, kuten Random Smoke. Vuoden 2017 lämminverinen siitosori. Tämä on nuoren orin ensimmäinen startti. Ehkä tuossa on niin suuri ori kyseessä, ettei sitä kannata pikkulähtöihin ilmoittaakaan, …”
Katsomossa ihmiset naurahtivat. Se oli kaikki hyväntahtoista. Niin ainakin uskottelin itselleni. Pyörimme rataa ympäri lämmitellen hevosia tulevaa koitosta varten. Steffe nautti huomiosta, kun joku yleisössä taputti sen ravatessa katsomon ohitse. Himmennyssetit eivät oria haittaneet, vaan se käänsi päänsä kohti katsomoa ja heitti päätään ylpeästi ylöspäin.
”Hyyyvääää Steeeffeee!”
Olin erottavani Hellon äänen katsomosta, mutta vilkaisulla en erottanut pörröpäätä ihmisjoukosta. Ehkä siitä minihameesta olisikin hyötyä. Ohitsemme ravasi ruunikko ori, ja Steffe yritti päästä kilpailemaan sen kanssa. Jouduin pidättelemään Steffeä.
”Pysy nyt vielä hetki housuissasi. Kohta saat juosta. Saat ravata niin lujaa kuin haluat.”
Steffe lyhensi askeltaan ja sen korvat pyörivät kuunnellen sanoja.
”Me rökitetään ne!” hymähdin hiljaa orille.
En ollut yhtään varma sanoistani. Puhuin vain suurimmaksi osaksi rauhoittaakseni itseäni. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi ollut startissa ohjastamassa. Sentään nyt edessä oli hevonen, jonka tunsin paremmin kuin kukaan muu. Enkä minäkään tuntenut Steffeä tarpeeksi hyvin.Olisi Steffen ensimmäinen ryhmäajo. Koe- ja opetuslähdössä olimme ajaneet voltilla, mutta tällä kertaa lähtisimme lähtöauton takaa. Toivoin vain, että Steffe lähtisi imuun mukaan eikä pelästyisi autoa. Auto ajoi eteen siivekkeet auki. Ohjastajat ajoivat hevosia paikoillaan. Steffen paikka oli auton oikealla puolella toisella paikalla. Vieressä juoksi tamma, Trick or Treat RC, mutta Steffe ei sillä hetkellä edes tiennyt tamman olemassa olosta. Kuin se tietäisi, että pian mennään. Auto kiihdytti. Hevoset sen perässä.
”Lähdön alkuun 100 metriä.”
Puristin tiukasti ohjia kädessäni. Lähtöauton siivekkeet alkoivat liikkua. Niitä suljettiin ja ne lähestyivät auton sivuja. Lähtöautossa painettiin kaasua, ja ero auton ja hevosten välillä kasvoi, vaikka hevoset tekivät koko ajan töitä kiihdyttäen. 1-3 paikan hevoset saivat parhaimmat paikat. Yritin pitää Steffen hevosten joukossa, mutta se oli vaikeata. Takaa puski hevosta vierellä ja vieressä juossut tamma juoksi nyt meidän edessä. Vaihtoehdot oli joko juosta samassa paikassa tai yrittää ohjata Steffe ulkokautta toisten hevosten ohi. Kärkikolmikko saavutti koko ajan enemmän välimatkaa. Vieressä juossut hevonen heitti laukalle. Edessämme ollut tamma ohjastajineen lähtivät kiihdyttämään.Ensimmäinen tuhat metriä oli takana. Alkoi viimeinen kierros. Olisi aika toimia. Hevonen juoksi ulkokautta ohitsemme. Kolmikosta tippui yksi pois, mutta kaksi uutta nousivat rinnalle. Joku hylättiin väärän askellajin takia. Steffe painoi ohjille. Sillä oli kiire. Kiritin oria. Ja perkele, me liisimme. Steffe saavutti kärkikolmikkoa. Kärkihevonen väsyi ja jäi joukosta. Ohjastaja teki töitä pitääkseen hevosen joukon mukana. Steffe teki töitä painaen kolmikon joukossa. Kärkihevosena juoksi numeron 3 Dante Ach. Ohjasin Steffen kolmikon takaa vierelle meidän päästessä viimeiselle suoralle. Myötäsin ohjia, ja Steffe painoi menemään kärkihevosen vierellä. Oli vain enää me kaksi. Steffe ja Dante. En tiennyt oikein, mitä pääni sisällä liikkui, kannustaessani Steffeä juoksemaan vielä lujempaa. Hevoset juoksivat aivan rintarinnan. Maalilinja lähestyi.
”Dante Ach voittaa kaulan mitalla May Day Junior Crown-lähdön ajalla 1.19,0ake. Toiseksi tulee Radical One Man Show ajalla 1.19,0ake, …”
Olin hurmiossa. Päästessäni takakaarteeseeen hidastin Steffeä ja onnittelin Danten ohjastajaa. Minua ei haitannut, vaikka voittoloimi ollut mennyt sivu suun. Me olimme tulleet toisiksi! Isossa lähdössä! Olin ihan varma, että olin vahingossa lirauttanut housuuni kaikesta jännityksestä. Minun Steffeni oli juossut uuden ja pirun kovan ennätyksen. Ei kukaan edes kuvitellut, että se pääsisi alta 20 sekunnin. Tämä tietäisi aivan toisenlaista treenaamista.
”Te olitte toisia!” Hello hymyili.
”Ja sää väitit, ettei Steffeen kannattaisi laittaa rahaa pelatessa”, Tiitus naurahti taputtaen minua selkään.
Herman kantoi Steffen hiittiloimea.
”Paljon onnea!”
”Saatteko laitettua sen loimen Steffelle? Mää en oo ihan varma, että kestääkö mun jalat, jos tuun kärryiltä pois”, nauroin ja taputin Steffeä lautaselle.
Hyppäsin kärryiltä alas enkä ollut varma, kestäisivätkö jalkani vai lahoaisinko maahan jalat muussina. Käteni tärisivät ja olivat hiestä märät. Otin Tiituksen jykevästä olkapäästä tukea varmistaakseni, pystyisinkö pystyssä.
”Voiko joku nipistää mua?” nauroin ja tuijotin Steffeä ihmeissäni.
”Ei niin lujaa!” murjaisin Hellolle.
Kehuin, lässytin, halasin Steffeä onnessani. Ori katsoi minua hieman ihmeissään ja yritti etsiä Wäckelinin kilpailutakin taskusta herkkuja.
”Täällä!” Herman huikkasi ja ojensi minulle pari herkkua taskustaan.”Voitteks te jäähdytellä Steffen kanssa maastossa? Kärryilläkin saa istua. Mun on pakko soittaa Gun…”, en edes kerinnyt sanoa lausettani loppuun, kun jo puhelimeni pärähti soimaan.
Se oli Gunnar.
”Mitä sää Milla syötit Steffelle? Aivan upeaa, paljon onnea! Ja mitä? Sen aika oli 19,0ake. Hävisitte vain kaulan mitalla toiselle hevoselle. Mä olen niin ylpeä teistä! Ja sinä väitit, ettei Steffe ole valmis.”
”Steffe sen suurimman työn teki. Se oli aivan upea. Se ei edes heittänyt laukalle. Mistä sää tiedät?”
”Luuletko sää, ettei Leo dokumentoisi minulle lähtöä? Kunpa olisin voinut olla siellä paikalla”, Gunnar sanoi hieman harmittelevana.
”Tärkeintä, että sait jotain todistusmateriaalia. Voitko lähettää sen videon minulle voittorahoja vastaan?” naurahdin.
”Ei. Ne rahat ovat sinulle. Oot tehnyt niin hyvää työtä Steffen kanssa. Osta Steffelle omat kunnon ravikärryt vaikka jenkkiläiset. Te olette ne ansainneet. Ja valmistaudu Kasvattajakruunuun! Olen jo ilmoittamassa Steffeä sinne. Kasvattajakruunu on toukokuun lopulla. Onnea vielä Linnealta ja Markukselta”, Gunnar totesi minulle kännykkään lyöden luurin korvaan.
Hän ei halunnut kuulla vastaväitteitä. Kasvattajakruunu. Se vasta olisikin suurkilpailu. Ja 2 900 euroa. Minähän olisin rikas! Ja Steffe saisi vihdoin omat ravikärryt. -
Jatkoa Camillan spinnarille
Hilman näkökulmasta kirjoitettu
Miksi niin vakavana?
Vaikka Rasmus olikin yksi maailman ihanimpia ja rakkaimpia asioita, tuntui hyvältä välillä olla erossa. Riku oli mitä parhain isä. En voinut olla kaksikosta muuta kuin onnellinen. En tiedä, mitä tekisin ilman heitä. Ilman Rikun työpaikkaakaan en olisi törmännyt uudestaan Camillaan. Ainut asia, mitä nyt vain tarvitsin, oli tyttöjen ilta. Saisi juoruta, nauraa ja juoda sivistyneesti viiniä ystävän kanssa. Camilla oli ollut aika vaitonainen viime aikoina. Toisaalta annoin kyllä anteeksi naisen kiireen. Sen kuukaudenkin ajan, minkä hän oli meidän luonamme asunut, ei naista paljoa näkynyt. Hän kulutti paljon aikaa tallilla tai Hopiavuoressa.Keräsin nopeasti pahimpia tavaroita pois tieltä ja yritin hieman lakaista lattiaa. Ovikello soi, ja juoksin onnellisena avaamaan ovea. Edessäni seisoi se sama vaaleatukkainen nainen. Tai ei se täysin sama, jonka tunsin intin ajalta. Tältä puuttui se leveä virnistys. Camilla oli myös kuihtunut tai laihtunut. Ennen hän oli ollut täynnä lihasta; nyt näin vain laihan version siitä lihaskimpusta. Silmistä puuttui se tuttu säihke, joka sai hymyilemään. Se päivän piristys, joka sanoi, että tämä on vain yksi mukula kaikkien muiden joukossa.
Kaappasin naisen syleilyyni ja nostin häntä ylöspäin. Camillan hali oli ensin hapuileva, mutta sitten hän takertui paremmin kiinni ja hymähti hiljaa.
”Mää toin vähän syötävää ja Rasselle jotain pientä. Toivottavasti se sopii.”
Camilla kaivoi kassiaan ja nosti esiin suloisen ruskean takin, jossa oli karhun korvat hupussa sekä pienen pupupehmolelun.
”Jos kukaan muu ei välitä, minä olen jo rakastunut. Tämä on jopa reilun kokoinen. Sopii hyvin pienelle miehelle”, hymyilin kuin Naantalin aurinko.
Nappasin kassin naisen käsistä ja laskin hänet sisälle. Olin kaatanut meille jo viinit laseihin valmiiksi ja heti vain, kun Camilla oli saanut kengät jalastaan ja takin pois päältään, tungin hänen käteensä toisen laseista. Camilla katsoi sitä hieman vastahakoisena, mutta siemaisi reunasta varovaisesti.
”Onpa hyvää”, Camilla kehui tuijottaen lasiaan.
”Sun lemppari. Frizzantino. Paistoin jo jauhelihan valmiiksi, jos syötäisiin tortilloja”, totesin naiselle kaivaen kaiken valmiiksi.
”Anna, kun minä”, Camilla tokaisi ja toppuutteli minut istumaan.Yksi viinipullo myöhemmin
”Steffekö on nyt sun elämäs mies”, naurahdin Camillalle meidän vaihdeltu kuulumisiamme.
Camilla selitti silmät kirkkaina ravuristaan, mutta varoi kehumasta itseään tai heidän pärjäämistään.
”Onks sulla sitten muita mielessä?” urkin kiinnostuneena.
Tiesin Camillan ja Aleksin jutun loppuneen ennen kuin se ikinä edes kerkesi alkamaankaan kuukausia sitten.
”On siel tallil yks Pasi”, Camilla virnisti niin leveää hymyä, että poskia pakotti.
”Onks se söpö?”
”On. Sillä on suloiset nappisilmät. Se on kyl vähän vanhempi.”
”Vanhis. Onks seki hevonen?”
”Ei ku se on poni.”
Camilla naurahti lyöden pöytää. Minua ei haitannut, vaikka naapurit tulisivat valittamaan. Olin näkeväni Camillassa jotain sellaista, minkälaisena hänet muistin.Pari viinipulloa myöhemmin
”Ootko sää kuullut isästäsi mitään sitten sun armeijauran jälkeen?” tiesin sen satuttavan naista, mutta minun oli pakko kaivaa tieto hänestä.
Tiesin, että Camilla velloi asiaa sisällään enemmän ja vähemmän.
”Laitto se jouluna viestin, et hyvää joulua”, Camilla kohautti olkapäitään yrittäen vältellä asiaa.
”Ooks sää ajatella nähä sitä?”
”Mitä mää sanoisin. Anteeksi, et tyttäresi on epäonnistuja”, Camilla hieraisi nopeasti poskeaan ja räpytteli silmiään yrittäen välttää kyyneleiden valumisen.
”Kersantti Vanhaniemi, et sää voi antaa sen kusipään vallita sun elämää. Sää vaan vallot itsesäälissä. Toi ei sovi sulle. Oon oikeesti huolissani”, murahdin naiselle kietoen käsivarteni hänen ympärilleen.
”Ihmiset muuttuu.”
”Mut sää oot vaa haamu itsestäsi. Kuka oli se, joka piti joukkueen liikkeessä, vaikka kaikki olivat valmiita luovuttamaan? Kuka oli se, joka yritti ottaa kaikki huomioon ja kohdella tasavertaisesti? Kuka oli se, joka painoi menemään aina viimeseen asti eikä suostunut antamaan periksi?” katsoin naista syvälle hänen sinisiin silmiinsä.
Ne loistivat punaisina. Nainen teki tosissaan töitä, ettei valuttaisi kyyneltäkään.
”Koko joukkuehan siellä painoi”, Camilla tokaisi tuijotellen lasiaan.
”Se olit sinä, Vanhaniemi. Sinä.””Sun pitäs joskus tulla Hopiavuoreen. Voisin sit esitellä sut kaikille, eritoten Pasille ja Steffelle. Ja onhan siellä se Susikin”, Camilla hymyili, mutta hänen hymynsä hyytyi heti, kun hän mainitsi Suden nimen.
”Susihan on nyt tää, joka otti sut kattonsa alle. Sun työkaveri.”
”Mjoo, käydään me joskus lenkilläkin ja katotaan leffoja”, Camilla puisteli päätään kuin yrittäen unohtaa asian.
”Onks teillä joku juttu meneillään?” katsoin naista hieman yllättyneenä.
Olisin odottanut, että hän edes soittaisi minulle, jos hänelle olisi jokin mies.
”Ei. Se on sen yhden Outin kaa.”
”Eli sää et tiedä, onko ne.”
”Niiiin…”
”Jos sää haluut sen, niin sun pitää taistella siitä ukosta”, tokaisin Camillalle suunnitellen jo valmiiksi sotasuunnitelmaa.
”Suden hevosen nimi on Ukko”, Camilla yhtäkkiä naurahti ja nauroi niin pitkään, kunnes häneltä meinasi henki loppua ja hän alkoi yskimään.
”Millainen tää Outi on?”
”En mää tiiä. Joku hienompi kai. Ratsastaja”, Camilla puisteli päätään.
”On sanonta, et pidä ystävät lähellä, viholliset vielä lähempänä.”
”Keksisin jonkun tekosyyn tutustua, vai? Et esimerkiks pyytäisin Outia mukaan treenaamaan radalle Steffeä?” nainen katsoi minua kysyvästi.
”Toihan on hyvä idea. Voit vahingossa tutustuu häneen, niin tiedät, mitkä panokset Outilla on. Onhan siellä ripaus sitä Vanhaniemeä, jonka mää tunnen.”
”Mut nyt nukkumaan kello on jo kaksi yöllä!” Camilla hymyili ja kaivautui tutulle paikalleen sohvalle nukkumaan.
Se hymy, joka naisella oli. Toivottavasti se olisi vielä aamullakin. -
Camillan ajatuksia Oskarin ja Outin reissusta
Ei tänään katsottuaan sitä elokuvaa
Olin löytänyt BlacKkKlansman-elokuvan euron korista Seinäjoen Prismasta. Minun oli pitänyt käydä ostamassa Steffelle pari uutta riimua, koska se oli taas onnistunut tuhoamaan aiemman ja kasvoihan sen pääkin vielä hieman. Olin kuullut elokuvasta pelkkää hyvää, ja olihan joukossa suomalainenkin näyttelijä. Jos se kiinnostaisi Sutta. Jos hän haluaisi katsoa sen minun kanssa illalla. Olimme kuitenkin kaikki Rockyt saaneet katsottua. Ehkä jos Susi taas vilkaisisi minun suuntaani vaniljajäätelöä syödessään ja hymähtäisi hieman. Tai jos taas elokuvan jälkeen juttelisimme keskiyöhön asti hevosista, Steffestä, kilpailuista, elämästä ja töistä. Siitä, mitä sylki nyt vain suuhun toisi.Parkkeerasin Audin tutulle pylväspaikalle, joka oli hieman kauempana kuin Suden autokatospaikka asunnostamme. Huomasin, että Suden auto puuttui. Olin hieman ihmeissäni, sillä miehen ei pitäisi olla töissä. Saattoi hän olla Hopiavuoressa Ukkoa hoivaamassa. Tumppasin tupakan oven viereiseen kurkkupurkkiin ja avasin oven. Huhuilin sisälle vielä varmistaakseni, vastaisiko kukaan, mutta hiljaista oli. Raahasin ostoskassin keittiöön ja purin kassin sisällön jääkaappiin. Keittiön pöydällä oli lappu.
Oon Outin kanssa Seinäjoella. – Oskari.
Tuijotin lappua epäuskoisena. Mistä lähtien he ovat käyneet yhdessä Seinäjoella? Onhan Susi valmentanut Outia, mutta en tiennyt, että he kävisivät yhdessä Seinäjoella. Kävisikö Susi Outin kanssa elokuvissa, ettei hänen tarvitsisi minun kanssani katsoa? Miksei hän sanonut, että ehdottomissani elokuvissa oli jotain vikaa? Tai että söimme liikaa jäätelöä. Vai olinko se minä? Miten minä voisin sanoa miehelle, mitä tunsin? Tai voisinko ikinä?
Vanhaniemi ei itke. En minä itke. Miksi minä itkisin? Siksikö, että Susi viihtyi Outin seurassa? Miten minä saisin Suden huomion? Kävin hänen kanssaan lenkillä, asuin hänen kanssaan, söimme yhdessä… Emme vuoron perään, vaan pystyimme istumaan saman pöydän ääreen. Välillä puhuimme enemmän, välillä olimme aivan hiljaa omissa ajatuksissamme. Mitä minun vielä pitäisi tehdä? Outi oli parempi höpöttämään vaikka ja mitä kuin minä. Outi oli kilparatsastaja. Hän oli pärjännyt Jussin kanssa loistavasti TT-cupissa. Minulla oli ravuri, josta ei välttämättä ravuria tulisikaan.
Hyppäsin melkein ilmaan, kun puhelimeni pärähti soimaan.
”Hei Vanhis, missä sää oot oikein piileskellyt? Rasmuksellakin on ollut kummitätiään ikävä. Ei olla sitten ristiäisten nähty”, Hilma moitti minua toisesta päästä.
”Tässä on ollut Steffen kanssa aika kova rutistus treenien ja lähtöjen kanssa. Ja sit on toi TT-cuppi ja kaikenlaista”, selittelin.
”Nyt kuule hilaat sen perseesi tänne ja nautitaan hieman viiniä. Riku on Rasmuksen kanssa vanhempiensa luona”, Hilma komensi.
”Kyllä, äiti. Mut sit vain yksi pullo. Mulla on huomenna iltavuoro.”
Vastavuoroisesti jätin Sudelle lapun.Oon Hilman luona yötä. Nähään huomenna tallilla! – Camilla
– –
Jatkoa pätkälle Hilman näkökulmasta
-
Ja niin sitä jännitti
”Hello, herätys!” Tiitus tökki etupenkillä nukkuvaa Helloa kylkeen takapenkiltä.
”Mmm, mitä…”, Hello hieraisi silmiään ja katsoi eteenpäin.
Edessämme aukeutui Aken ravitalli. En edes tiennyt, osasinko kuvata paikkaa. Se oli suunnattoman suuri. Suunnattoman upea. Suunnattomasti hevosia. Olinko jostain kuullut, että siellä asusti 150 ravihevosta? Ihmisiä pyöri joka paikassa. Olin niin haltioissani, etten edes murissut ihmisille, jotka eivät osanneet väistää autoa ollenkaan. Oli vappupäivä. Olisi Steffen ensimmäiset ravit. Ihka ensimmäiset. Ensimmäinen näytönpaikka. Käteni hikosivat, kun puristin rattia niin tiukasti. Saimme ajettua ihmisjoukon ohitse, jotka olivat massoittumassa kohti katsomoa ja raviradan läheisyyttä. Liikenteenohjaaja ohjasi meidät kauemmas raviradasta valjaskatoksille ja hevosten valmistelupaikalle. Hevosia ja ihmisiä oli järkyttävissä kaikkialla. Oli hoitajaa, omistajaa, valmentajaa, ohjastajaa.Ison tallin hyvä puoli on se, että siellä on myös paljon tilaa. Saimme auton hyvin parkkiin lähelle valjaskatosta. Heti, kun auto oli parkissa, innostuneet Tiitus, Hello ja Herman hyppäsivät autosta ihaillen ympärilleen.
”Siitä on niin pitkä aika, kun oon viimeks ollut raveissa”, Tiitus totesi tarkkaillen ympärilleen.
Itselle tämä melkein jo tuntui rutiinilta. Kiitin Gunnaria siitä hyvästä, että hän oli usuttanut minut ilmoittamaan Steffen Aken ravitallille raveihin. Paikat olivat minulle jo orin opetuslähdöstä tutut.
”Paljos me lyödään Steffen voiton puolesta rahaa?” Hello hymyili.
”Älkää mitään. Jos tuuri on myötä, niin ei se juokse, joten lyökää rahanne siihen, että se häviää”, murahdin.
En oikein tiennyt, mitä odotin. Minua jännitti, hermostutti, innostutti. Minun pitäisi rauhoittua. Jos jännittäisin liikaa, jännitykseni tarttuisi Steffeen ja suoritus menisi varmasti penkin alle.
”Mitä sää odotat Steffeltä?” Herman katsoi minua kysyvästi.
Hermanin päätyminen joukkoon oli ehkä hieman koominen. Hyvä, että olin oikeastaan ikinä puhunut pojalle mitään. Tiesin, että hän oli rehti tyyppi, joka pärjäsi nuorten hevosten kanssa ja että hän seurusteli Eiran kanssa. Hello oli ollut jo lähtemässä mukaan ennen kuin kerkesin suutani avaamaan. Tiitusta taas kiinnosti muistojen verestäminen. Hello oli ohimennen puhunut Hermanille raveista, joka oli kiinnostunut aiheesta, ja niin Hello oli palkannut minulle hevosenhoitajan ruokapalkalla.
”Tasaista juoksua. Jos pääsisi rahasijoille, niin olisin onnellinen”, totesin meidän purkaessa Steffeä ulos autosta.
”Steffekö ei osaa suoraan juosta?” Tiitus naurahti.
”Siitä ota selvää. Opetuslähtö meillä meni ihan penkin alle. Steffeltä puuttui kunnianhimo kokonaan. me vain hölkättiin ympyrää. Aikakin oli niin huono, että olisin voinut hävetä silmät päästäni”, selitin ja minun oli pakko pitää hengähdystauko. ”Taas opetuslähdössä oli kuusi muutakin hevosta kilpailemassa. Steffe näytti itsestään jotain aivan uutta, mistä en ollut ikinä tiennytkään. Se juoksi lujempaa kuin aikaisemmin ennen edes hiitillä. Se olisi voinut sijoittua kärkikolmikon joukkoon, mutta kiritin sitä liikaa, ja Steffe heitti laukalle.”
”Laukkaamalla se pääsee lujempaa”, Hello yritti nostattaa mielialaani.Nappasin autosta hoitatarvikkeet, suitset, silat, kaikki mitä ikinä tarvitsimme. Laitoin ovet lukkoon ja ojensin auton avaimet Tiitukselle. En luottanut siihen, että osaisin itse pitää ne tallessa. Varsinkin auto oli Suden. En voinut tarpeeksi kiittää miestä siitä, että hän oli antanut autonsa minun käyttööni päivän ajaksi. Minun autoni ei koukkua omistanut. Olisin toivonut, että Susi olisi täällä. Hän osaisi sanoa ne pienet ja rauhoittavat sanat, joiden ansiosta minä lopettaisin hermoilun ja keskittyisin täysin suoritukseen. TT-cupin viimeinen osakilpailu olisi parin päivän kuluttua Hopiavuoressa, ja Eetu tarvitsi kaikki irtonevat kädet paikkojen laittamisesta tiptop. Minun oli melkein tehnyt pahaa sanoa miehelle, että olisi Steffen ensimmäinen ravilähtö vappupäivänä. Olin luvannut auttaa huomenna niin paljon kuin kynneltä kykenin.
”Tää on kyllä hyvää vaihtelua TT-cupin joukkoon. Kiva saada ajatuksia jonnekin muualle”, Tiitus huokaisi.
Hello näytti siltä, että olisi halkeamassa, jos en antaisi hänelle lupaa päästä seikkailemaan.
”Hei, menkää nyt! Pärjätään kyllä Hermanin kanssa. Kabinetissa on muuten hyviä dallaspullia, ja Steffen lähtö on sitten 12.20”, huikkasin perään, vaikka Hellosta ei näkynyt enää hiussortuvaakaan.Pyörittelin pitkään sanoja mielessäni. Yritin saada järkevää lausetta koottua, mutta jostain syystä en vain onnistunut.
”Steffe ois pian harjattu. Valjastetaanko se jo?” Herman katsoi minua kysyvästi, joka olin taas vaipunut omiin ajatuksiini.
”Ei ihan vielä. Kuumenee turhaan, jos iskee silat selkään. Mää käyn nopeasti ilmoittautumassa, niin jos haluut, voit vaikka talutella Steffeä tuolla tarhojen takana hetken aikaa. Pari herkkua voit syöttää, mutta älä anna sen syödä maasta mitään”, ohjeistin Hermania. Hain trailerin perukoilta tavarakasan joukosta numeron ja lähdin kohti toimistoa.
Puolitoista tuntia näyttöön. Pidä peukkuja, ettei meitä diskata! Se oli ainut, mitä osasin kirjoittaa. Painoin lähetä-napiia ja luin kertaalleen vielä varmistaakseni viestin. Susi ei ollut paikalla, mutta en jaksanut odottaa, milloin hän näkisi. Ei välttämättä vielä hetkeen.”Katos nyt, mihin kävelet!” kuului ääni edestäni ja kaksi kättä nappasivat minusta kiinni lentämästä naamalleni.
”Gunnar ei ole vahtimassa sua, niin sää suhaat, miten sattuu”, ääni oli tuttu.
Nostaessani katseen tiesin, kuka se oli. Leo. Markuksen ja Gunnarin luotto-ohjastaja Suomen raveissa
”Hah, paraskin puhuja!” virnistin miehelle kauniisti. ”Monta ohjastettavaa sulla on tänään?”
”Viisi vain. Onkos sun Steffe-kullannuppu valmis tän päiväseen?” Leo kysyi.
”En uskalla sanoa mitään. Sen näkee sitten radalla”, heilautin olkapäitäni.
”Menihän se koelähdössä mallikkaasti”, Leo lohdutti.
”Se laukkas.”
”Sää et tunne Steffeä vielä tarpeeksi hyvin. Opit nopeasti, mitkä on Steffen vahvuuksia ja mitkä heikkouksia”, Leo naureskeli ja taputti minua olkapäille.”Mää ajattelin tuoda sulle dallaspullan, mutta söin siitä puolet matkalla. Mutta ole hyvä”, Hello hymyili minulla kauniisti ja ojensi puoliksi syödyn pullan.
Nyökkäsin ja söin pullan tyytyväisenä.
”Mitä sille hermoheikolle tapahtui?” Hello kysyi katsoen minua hieman kummastuneena.
”Siitä hermoheikosta ainakaan ole hyötyä Steffelle”, virnistin.
Yhteistuumin saimme Steffen valjastettua. Steffe oli tohkeissaan. Elävä ympäristö vei orin mielenkiintoa ja sille jäi vähemmän aikaa sähläämiselle. Pian ori oli valjastettuna katoksessa. Kiinnitin numerot orin kummallekin puolen ja katsoin, että kaikki suojat olivat kunnolla. Steffellä oli kummallakin puolta leukahihnojen kummallakin puolella himmennyssetit, ettei se keskittyisi liikaa tutkimaan ympäristöönsä vaan juoksemiseen.Kävin Steffen kanssa maastossa heittämässä pienen kävelylenkin. Pääsimme lähtöjen välissä pyörähtämään raviradalla irroittelemassa enemmän. Jos muusta en tiennyt, niin Steffe kulki ohjalla ja energiaa kyllä oli. Oli meidän lähtömme aika.
”Pitäkää peukkuja! Jos siitä vaikka tulisikin jotain!” purin huulta ja ohjasin Steffen rataa kohti. -
Miten mahtavaa olisikaan, jos Nelly saisi vielä Eetun taivuteltua mukaansa! Emme ole tainneetkaan kuulla hetkistä, että he olisivat vain ihan kahden ilman Hopiavuorta tai sen ihmisiä. Eikä kukaan voisi väittää, etteikö se tekisi isännälle hyvää. Se tekee jo hänelle pahaa, kun hän käy kisareissuissa.
Olisi joskus ihan mielenkiintoistakin lukea Eetusta ilman Hopiavuorta, vaikka se onkin Eetun elämä. Mutta Eetusta Nellyn kanssa yölaivalla käymässä Tallinnassa. Vaikka todennäköisesti Eetu olisi sielläkin linjat huutamassa koko ajan Hopiavuoreen Camillalle, Hellolle, Tiitukselle tai Oskarille. Kaikkein isoin jekkuhan olisi, jos hopiavuorelaiset tekisivät Eetulle jekun ja ostaisivat hänelle yön Tallinnassa reissun. Eetu niin nöyrä kuitenkin, ettei voisi kieltäytyäkään, vaikka hienovaraisesti tarjoaisi reissua jollekulle muulle.
-
Camilla kesälomalla heinäkuun alusta kaksi viikkoa eteenpäin. Tarinaa tulee pian perään!
-
Hyi, että mua ei oo tehty helteitä varten. Kaksikymmentä astetta menee vielä, mutta kyllä tää 25 astetta alkaa olemaan jo liikaa. Helteiden vaikutus Jannaankin on huomattavissa tarinassa! Hevosen treenin kannalta pitää ajatella paljonkin ja parhaimmat ajat ovat melkein aikaisin aamusta, kun yön viileys on vielä tunnettavissa aamulla, tai sitten illalla, kun aurinko on jo melkein laskenut puiden taakse.
Paljon uusia kasvoja, joita tervehtiä, ja niin kuin aina Hopiavuoressa ollaan innoissaan uusista kasvoista, vaikka uusille voi tulla jopa hieman raskaana, että jostain kulman takaa ilmestyy aina uudet kasvot, jotka haluavat tutustua ja varsinkin, kun on hauskannäköinen täysiverinen. Helteet aiheuttaa taas sen, että on kuuma, hieman tukala olo ja vielä pitäisi olla hirveästi energiaa tutustua uusiin kasvoihin. Eiköhän ajan kanssa ihmiset ala tulla tutuiksi, ja Jannakin löytää ihmiset, joiden seurassa viihtyy parhaiten.
-
Apua, en tiedä, mitä teet sun hahmoilla, mutta aina alkuun koen juuri Chaista ja Hellosta, että he ovat vastahakoisia hahmoja Camillan hahmolle. Tarina tarinalta rakastun näihin hahmoihin. Hello on esimerkiksi sellainen, jota koen Camillan jopa tarvitsevan tarinassaan niine vastahakoisuuksineen, joita Camilla oppii rakastamaan. Chaista en osaa sanoa vielä Camillan kohdalta, mutta vitsit, miten oon ihastunut Chain hahmoon. Se on niin rehti, ehkä hieman ärsyttävä, mutta rakastettava. Sitä odotankin, mihin Chain tarina vie.
-
Kuka tää Oskari on? Missä se on ollut kaiken tämän ajan? Mutta ihan mahtavaa, että Oskari uskaltaa tulla kuorestaan, olla oikeasti iloinen. Toivottavasti tätä nähtäis enemmänkin!
-
Mä niin tykkään Sannista tästä pätkässä. Toisaalta olen myös jollain tapaa surullinenkin Sannin puolesta tästä Sanni vs. maailma -vastakkainasettelusta. Onhan Sannilla Nana, ja Sanni uskottelee pärjäävänsä yksinään. Mutta pärjääkö sittenkään?
Vaikka Camilla ei kaksikon tappelusta pidäkään, pitää Eirasta omalla tavallaan, mutta Sannista on jotain sellaista synkkyyttä, josta Camilla on aikuisen roolissa hieman huolissaan. Hirveäähän se nyt olisi, jos Sanni ”varastaisi” Hermanin Eiralta. Mutta Eiralla on itsellään kuitenkin ”koko maailma”. Löytyisikö Sannille jostain joku, jolle hän pystyisi kunnolla avautumaan? Joku, joka tukisi? Voisiko se olla Herman, joka saa Sannin avautumaan?
-
Aina sitä ihmetellään ja ihmetellään hieman lisää. Miten sää onnistut tuomaan persoonat sellaisina esille kuin ne ovat? Oskarin on jollain tapaa niin hellyyttävä ja itsensä kuuloinen tässäkin.
Nuo jäätelökiskamyyjäsitaatit olivat hauskoja niin kuin Oskarin jalkapalloilijakapina. Minä olen juuri taas se, joka on kateellinen niille, jotka ovat päässeet suhteilla johonkin firmaan töihin, kun taas itse pyörittelee jäätelöpalloja ranne kipeänä.
Oskari ja Outi ovat monella tapaa niin hellyyttävä enkä edes vielä tiedä, miten osaan kirjoittaa Camilla tätä tilannetta vastaan.
-
Mistä löydät sun ideat kirjoittaa? Tämä on selkeän ytimekäs, lyhyehkö vuoropuhelu hevosten nimistä, ja silti ihastuin. Mun tarinoilla on aina alku ja loppu ja tarinoiden oltava pitkä romaani, jonka on sisällettävä vähintään jotain, mitä Camilla tekee päivän aikana.
Tunnelmaa oli tarinassa, ja se oli kuin sivuama Hopiavuoren/Sonjan arjesta. Odotan jo vain, mitä lempinimiehdotuksia sieltä sitten tulee. Itselle jo Steffen lempinimen keksiminen oli jo vaikeaa. Tein siitä melkein Uunon, mutta muistinkin, että Hopiavuoressa on jo yksi.
-
Sun tarinoissa on kuitenkin Outin tulkinta ja se, kuinka hän Camillan näkee. Toisaalta on mielenkiintoista lukea sun tarinoissa, kuinka Camilla saattaa käyttäytyä. Asioita, joita osannut itse edes ajatella. Että jos haluat ja minä melkein haluan, että kirjoitat Camillasta sellaisena kuin hänet näet tai Outi näkee. Virkistävää lukea uuttakin näkökulmaa. Ovathan Outi ja Camilla suuri uhka toisilleen.
Olisin jo itsekin kirjoittamassa sun tarinalle jatkoa, mutta tarvisin tuosta Steffen lähdöstä tulokset, joka sitten määräisi tarinan suuntaan.
-
Mä olen melkein sun parissa viime tarinassa, joissa Camilla esiintynyt, pelästynyt itsekin sitä, kuinka kylmältä Camilla kuulostaa. Tiedän itsekin, että olen tehnyt Camillasta hieman hankalasti lähestyttävän henkilön, mutta ollut osannut odottaa, miltä se vaikuttaa toisen henkilön silmin.
Camillahan aina ajattelee paljon, mutta puhuu vähän. Ja Outi jakaa hänen kanssaan kiinnostuksen samasta miehestä, niin eihän tilanteesta voi olla kuin järkyttynyt. Minua jotenkin naurattaa tässä tilanteessa, kuinka Outi ja Camilla tiedostaa toistensa tunteet Oskaria kohtaan. Pientä kilpailua miehestä ilman sanoja. Mietin jo, kuinka voin vastata tilanteeseen. Vai tunteeko Outi olonsa tarpeeksi uhmatuksi, koska Camilla asuu ja tekee töitä Oskarin kanssa. Mutta huvittavinta koko tilanteessa, ettei Oskari tiedosta asiasta mitään. Tai jos hän joskus tulee tietämään, miten tilanne raukee ja kuinka hän näkee asiat? Kun Outi ja Camilla ovat vuoron perään vaatimassa hänen huomiotaan.
-
Miten humoristinen pätkä! Chai kuulostaa kuin pelkäävänsä Reitaa kuollakseen. Tai mitä juoruja hän sitten onkaan kuullut. Itse odotin, että tuleeko pätkässä jokin jännittävä, pelottava kohta. Onko Reitassa jotain puolia, mitä emme hänestä tiedä? Mutta ei. Kukaan ei selkäänsä saanut. Ja Reitan kommentti: Sä oot niin kovin kiltti.
Miten sää osaat kirjoittaa niin monesta hahmosta niin monella eri tavalla? Ihailen suunnattomasti. Minä olen juurtunut kirjoittamaan paljon ajatuksista ja aina samalla tavalla. Hopiavuoressa olen yrittänyt revitellä hahmoilla siinä vielä onnistumatta. Tarkoituksenani oli/on kirjoittaa Hilmallakin enemmän, mutta jotenkin en ole saanut hänen persoonaansa koottua. Gunnar on ollut sen puolesta helppo, koska hän on kuin Camillan vastakohta.
