[CamillaValvoja]

Mitä täällä tapahtuu?
Viikko Pohjois-Ruotsissa oli mennyt nopeasti, ja oltiin voinut olla vielä pidempään. En itse edes muistanut syytä, miksi en ollut pitkään aikaan käynyt Wäckelinissä. Miksi en ollut yhteydessä heihin. Hehän olivat minulle perhettä. Tuntenut heidät syntymästäni asti ja Linnean kanssa olimme kaivaneet lapsina purukasaan kuopan ja hyppineet sinne aina autoja piiloon. Ryömimme pellolla viljan keskellä, ja Gunnarin edesmennyt vaimo, Lotta, manasi meille, kun pilasimme sadon sekä tulimme aina sisälle naama likaisena ja vaatteet täynnä purua. Gunnar oli vain nauranut tempuillemme ja toi salaa meille lisää purua, että saimme rakennettua paremman linnakkeen. Pienenä olin aina sanonut, että minusta piti tulla sotilas. Niinhän minusta melkein tulikin.

Todellisuus toi minut takaisin tähän maailmaan. Olin jo ollut viikon takaisin Otsonmäellä, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olin kai salaa odottanut jonkinlaista vastaanottokomiteaa Hellon järjestämänä tai että Eetu pörheltäisi tukka pystyssä ja silmät turvonneina halaamaan minua. Mutta ei. Karu tosiasia, jota minun oli vaikea niellä, oli se, että en minä ollut korvaamaton. Olin ollut viikon pois ja nyt olin taas takaisin. Ihmiset tervehtivät normaalisti tallin käytäville kuin en olisi ollutkaan missään. Minut oli vallannut tyhjä olo. Susikin pärjäsi jo ilman lapsenvahtia. Ei hän ollut soittanut ja kysynyt, minkä värinen Arlekinin riimunnaru oli. Ehkä olin hieman kaivannut, että joku olisi soittanut, että oli ikävä ja kysellyt, milloin tulen takaisin. Niin kuin minulla oli ikävä Inaria. Hänen kanssaan pystyin tallilla jo olemaan oma itseni, mutta nyt nainen oli jossain päin Englantia tai missä olikaan. Pari kertaa olin miettinyt laittavani viestiä, mutta en ollut saanut aikaiseksi. Sudenkaan kanssa en ollut enää niin vakava, mutta silti piti olla hyvä esimerkki. Eetulle piti näyttää olevansa hyvä työntekijä.

Viime viikkona porukka oli ollut jäykkää. Nelly ja Eetu olivat hieman vaitonaisia toistensa seurassa eikä isäntä ollut päivitellyt normaaliin tapaansa. Outi oli hieman mulkoillut minua tiedä sitten, mistä johtuen, mutta kun Sonja oli udellut varovaisesti, mitä minun ja Suden välillä oli. Uskoin sen liittyvän jotenkin siihen, mutta olin hiljaa. Ei minulle kuuluneet muiden asiat. Heli oli enemmän ollut omissa ajatuksissaan ja pyöri omia menojaan. Eirakin oli kitissyt normaalia vähemmän. Susi oli hieman stressaantuneen oloinen, ja pelkäsin sen johtuvan minun muuttamisestani hänen kämppiksekseen. Alku oli alkanut hyvin, mutta Ruotsista palattuani en ollut uskaltanut etsiä huoneestani tavaroilleni omia paikkojaan. Ne olivat visusti pakattuina kaappien taakse piilotettuina. Pelkäsin, että Susi saisi minusta tarpeekseen ja heittäisi ulos. Hänen kotinsa se kuitenkin oli. Olin uskaltanut hammasharjani jättää vessaan, ettei mies minua ihan hulluna pitäisi. Sentään Hello istui normaaliin tapaansa tuvassa päivittelemässä ja syömässä kaapin perukoilta löytämiään keksejä. Siitä hyvästä olisin voinut houkuttaa miehen pusuihin. Joku sentään käyttäytyi normaalisti. Tai mikä nyt oli Hellolle normaalia.

Hevoset sentään hörähtelivät tuttuun tapaansa, ja Pasi oli oma kultainen itsensä. Hukutin ruunan rakkaudella, herkuilla ja rapsutuksilla. Olinhan joutunut olemaan ilman sitä viikon. Mietin, mitä siitä tulisi, kun Steffe saapuisi taloon. Vai saapuisiko? Jos Eetu oli tajunnut poissaoloni aikana, että maksoi minulle turhaan. Että he pärjäisivät tuolla porukalla. Tai Eetu olisi sen verran kohtelias, ettei veisi minulta oppisopimuspaikkaa, mutta sen jälkeen, mitä tietäisi. Viikonlopun jälkeen Eetusta oli huokunut uudenlainen onnellisuus kuin hän olisi sopinut kihlat Nellyn kanssa. Hyvinhän kaksikko pärjäisi Tiitus ja Susi apunaan. Ja olihan ”tuuraajani” Nitthan pärjännyt hyvin, sillä ainut, mitä kuulin oli Hellolta, kuinka Eira oli luullut Nellyn pettävän Eetua Nitthanin kanssa.

Tänään oli yksi lähikoulupäivä takana Ilmajoella. Meidän pitäisi päättää viimein, mihin haluamme perehtyä opintojen aikana. Iltapäivän olin kuluttanut kirjastossa lukien raviurheilusta, -historiasta ja -käytännöstä haluten päästä takaisin paremmin kartalle ravimaailmaan. Olin käynyt moikkaamassa Hilmaa, Rikua ja vauvaa. Saavuin myöhään illalla kotiin ja löysin Oskarin istumasta sohvalla polvet sylissä. Mies tuijotti seinään ja oli normaalia vaisumpi. Mies ei vastannut tervehdykseeni. Tarkoituksenani oli mennä keittiön kautta vessaan ja nukkumaan. Jähmetyin hetkeksi enkä oikein osannut reagoida. Mitä minun kuuluisi tehdä tai sanoa? Tiesin, että Sudella ottaisi aikaa kertoa. Tallilla oli tapahtunut jotain. Eetu ei voinut sanoa Ukon paikkaa irti? Sudella olisi joku ässä hihassa. Se oli ujoudestaan huolimatta nokkela. Ukolle oli sattunut jotain? Kirosin, etten ollut Hopiavuoressa sitä päivää, sillä olisin kuullut jotain sivukorvalla ja osaisin sen kautta reagoida. En halunnut urkkia asiaa, sillä en tiennyt, miten Sudenpoika reagoisi. Eihän välttämättä halunnut edes puhua minulle. Olin kuitenkin tyyppi, joka oli alkuun melkein vihannut häntä pelkäessäni hänen vievän työpaikkani. Nyt olin se työkaveri, joka jäi kodittomaksi, ja jonka Susi huoli luolaansa asumaan. Vaihdoimmehan me sanoja, mutta harvemmin puhuimme mitään syvällisiä. En tiennyt, mitä voin sanoa ihmisille, kun pelkäsin sanovani jotain tyhmää. Aina piti miettiä valmiiksi, mitä voi sanoa.

Susi oli kuitenkin pelastanut minut pinteestä ja nyt olisi minun vuoroni jotenkin lohduttaa miestä. Rauhallisesti istuuduin Suden viereen sohvalle ja yritin saada jotain irti miehen ilmeistä. Kasvot olivat kivikovat kuin syyllistävät ja silmät tuijottivat seinää kuin yrittäen tehdä siihen reikiä. Kiedoin käteni varovasti miehen ympärille ja painoin pääni miehen olkapäätä vasten. Mies ei vastustellut kosketustani. Eikä miehen halaaminen tuntunut väärältä, vaikka ensimmäisen kerran taisin koskea Suteen tarkoituksellisesti.
”Kyllä se siitä”, olivat ainoat sanat, jotka osasin sanoa.

[CamillaValvoja]

Sama asia kuin pyöräily
Voi pojat, kun vain tietäisitte. Oli jo tuttu rutiini herätä aamulla, juoda aamukahvit ja astua talliin kuunnellen vastaheränneiden hevosten hörähdyksiä. Se oli jo tuttu Hopiavuoresta jatkuen Wäckelinissä. En edes tiennyt, miten selviäisin ilman sitä rutiinia. Siitä oli pakko olla melkein pari vuotta, kun olin istunut ravihevosen kärryissä ohjastamassa. Ravikorttihan oli ajettu jo setäni Markuksen innoittamana heti 16 vuotta täytettyäni, ja silloin ajaminen oli ollut rutiinia. Tiesi, miten eri hevoset toimi.

Mutta kun maanantaiaamuna Markus oli todennut, että lähdettäisiin hevosia ajamaan, olin kuvitellut istuvani apukuskina ja ohjastavani hevosta sen lämmittyä kuin harjoitellakseni uudelleen.
”Ohjastaminen on kuin pyöräily. Kun kerran oppii, sen taitaa kokoikänsä”, Markus oli todennut.
Meille olisi kuusi hevosta täksi päiväksi ajettavaksi, ensimmäiset kaksi aamulla, seuraavat kaksi päivällä ja viimeiset kaksi ennen auringonlaskua. Nautin kellottomuudesta. Hopiavuoressa oli vähintään tarkkaa se, että olitte lounasaikaan sisällä – muuten jäit ilman ruokaa, sillä Hello oli viimeistään nuolemassa kattilaa tyhjäksi.
”Ota sinä Effie, tuo punaruunikko tamma siitä ensimmäisestä oikeanpuoleisesta karsinasta, niin minä otan Bellan”, Markus virnisti. ”Kai Gunnar jo kehuskeli sinulle Effien olevan ensimmäinen hevonen, joka on juossut Wäckelinissä ensimmäisen suuren arvokilpailutittelin. Viisivuotiaaksi sen voittosumma lähentelee jo 30 000 euroa. Sen sijoitusprosentti on pyöristetyt 53 prosenttia. Effie on yksi lupaavimmista juoksijoista tallissa.”
”Ja te annatte sen minun käsiini”, katsoin epäröiden Markusta.
”Gunnar vaati.”

Pipo oli tiukasti korville vedetty ja kypärä täysin senkin takia päässä, ettei pipo lähtisi tuulessa lentoon. Aurinko leikki säteillään pellon päällä. Ilma oli pakkasesta kirpakka, ja poskia hieman kuumotti. Askel oli varma ja kärryt seurasivat juhtaa kiltisti hyvin auratulla tiellä.
Markus mitään sanomatta laittoi ajokkiinsa vaihteita ja he kiitivät askel askeleelta kauemmas.
Reagoin nopeasti ja automaattisesti imuutin. Effien korvat värähtivät. Se pidensi askeltaan ja lähti kilpailemaan edellä juoksevan kanssa. Edes autolla kiihdyttäessä moottoritiellä ei saanut samanlaista adrenaliiniryöppäystä kuin ravihevosen kyydissä, joka juoksi tosissaan. Lähti kuin raketti. Viimasta johtuen silmät vuotivat vettä ja tuuli ulvoi korvissa. Tie leveni, ja pääsimme helposti Markuksen ja Bellan rinnalle. Effie puuskahti ja pidensi yhä askeltaan.
”14,9! 15,2!” Gunnar huudahti viivalla.
Markus hiljensi jo Bellan vauhtia, mutta Effie ei pysäyttänytkään yhtä helposti. Sen vauhti vain koveni. Muista ravihevosen ohjista repiminen ei auta mitään, sillä ne vain koventavat vauhtia.
”Prrr”, huusin niin lujaa kuin sain vain ääntä lähtemään ja kevyesti nykäisin sen ohjista. Hiljaa, mutta varmasti Effie hidasti tajuten myös kilpakumppanin jääden jälkeen.
”Saisi useammin juosta noita aikoja”, Gunnar murahti meidän päästessä takaisin heidän luokseen.
Olin vain yhtä hymyä. Miten olinkaan voinut unohtaa, miten mahtavaa tämä olikaan?

Illalla istuimme Markuksen ja Astridin kotona ruokapöydän ääressä. Astrid oli tehnyt poronkäristystä hieman soveltaen, ja se oli maukasta. Markuksen talo oli erilainen verrattuna Gunnarin punaiseen, rosoiseen rintamamiestaloon. Asunto oli remontoitu täysin 2010-luvulle, ja näki selvästi, että Astridilla oli ollut sananvaltansa sisustuksesta. En oikein osannut päättää, kumpi oli siistimpi heidän asuntonsa vai Suden kämppä, jota hän kiillotti hammasharjallaan. Melkein säälin Astridia, sillä talon kolme muuta asukasta ramppasivat päivittäin tallilla kantaen kotiinsa purun sekä risujen rippeet.
”Niin me tuodaan Markuksen kanssa Steffe sitten Suomeen. Meillä on sinne ravireissu kuitenkin tulossa”, Gunnar virnisteli.
”Hmmm”, mumisin vastaukseksi ajelehtien yhä ajatuksissani.
”Pitäähän meidän selvittää, mikä sua siellä etelässä viehättää, kun kieltäydyit Gunnarin työtarjouksesta syksyllä”, Markus virnisti.
”Ehkä hyvä, että joku edes säilyttää mielenterveytensä”, Astrid virnisti puolustellen minua.
”Mikäs se teidän isäntä on miehiään? Joko kihlat teillä kutsuu? Monta hyvää juoksijaa isännällä on tallissa?” Gunnar tiedosteli.
”Hopiavuoren Eetu. Selkärankainen ja rehti mies. Ukkohan on melkein kuin veli mulle”, naurahdin ja tökkäisin Gunnaria olkapäähän. ”Ei siellä ole ainuttakaan juoksijaa tallissa. Ratsuja.”
”Jaa no meidän Steffehän täyttää siellä jokaisen mahdollisen aukon, mikä vain ravurille on”, Markus nauroi pöydän päästä.
Kunhan ei kuitenkaan kääntäisi koko Hopiavuorta ympäri. Mitäköhän mieltä Hopiavuoren väki oli ravureista tai raviurheilusta? Se ei ollut tullut ikinä puheeksi. Raviurheilu oli helposti mielipiteitä jakava laji, ja tiukkapipoisimmat kukkahattutädit olivat sitä mieltä, että ravihevosia vain hakattiin raipoilla jalat alta ja sen jälkeen lopetettiin 3-vuotiaina. Tai miten siihen suhtauduttaisiin, kun ratsuja alettiin vasta kouluttaa kolmevuotiaina, mutta Steffe juoksisi ensimmäiset ravinsa kahden vuoden iässä. Ja kuka sitä ohjastaisi? Minäkö?!

[CamillaValvoja]

Camillan viikon reissu perustuu Wäckeliniin.

Odotus palkitaan

”Mää oon kutsunut sitä Oniksi tai Mäniksi. Aattelin, että sää saisit päättää sen lempinimen. Oikea nimihän on Radical One Man Show. No, mitä tykkäät, Milla?” Gunnar hymyili ja taputti minua hartioille.
Tirkistelin aidan yli nuorta kaksikkoa, jotka leikkivät onnesta lumen keskellä punaiset, pienet loimet selässään. Rautias ja mustanruunikko. Mustanruunikko käänsi päätään meitä kohti, hirnahti kimeästi ja ravasi kaula kaarella edestakaisin tarhaa.
”Se on täysin pölhö otus. Aina esitys päällä”, setäni Markus tuhahti. ”Sille sopiks nimeks Uuno tai Tauno.”
”Ei se oo mikään suomenpolle. Sillä pitää olla uskottava nimi. Se on ihan hullu herkkujen perään”, serkkuni Linnea murahti isälleen. ”Herko olisi katu-uskottava nimi.”
Kaksikko juoksi luoksemme aidan vierelle. Rautias tamma osoitti enemmän kiinnostusta ihailijoita kohtaan ja hamuili lapastani rapsutusten toivossa, mutta mustanruunikko ori katsoi meitä vain silmät pyöreinä. Kaivoin taskustani Gunnarin jääkaapista kähveltämäni porkkanan, jonka ojensin oria kohti. Se nappasi porkkanan hampaidensa väliin, lähti kirmaamaan keskemmälle tarhaa ja teki äkkipysähdyksen niin, että vuotiaan takapuoli nousi hieman pystyyn kuin yllättyneenä etujalkojen liikkeestä. Vuotiaiden vauvamaisuus tai kömpelyys oli hellyyttävää. Ori heitti porkkanan ilmaan ja nappasi suuhunsa rouskuttaen sitä tyytyväisenä.
”Tota temppua se on harjoitellut. Yleensä porkkana on tippunut maahan”, Gunnar naurahti.
”Se on Steffe. Nii ku siitä Kimmo-sarjasta”, virnistin ja tuijotin häkeltyneenä oria.
Se oli enemmän sirkusponi kuin lämminverinen juoksija. Oliko Gunnar täysin varma ostoksensa juurista?

Jällivaaraan, Pohjois-Ruotsiin, ajomatka oli kestänyt noin pyöristetyt yhdeksän tuntia. Matka oli melkein sama kuin ajaisi Leville laskettelemaan. Eikä minua haitannut pitkä ajomatka. Kerrankin sai olla rauhassa. Kuunnella vain radiosta juontajien turhaa pulputusta sekä ihailla talvisia maisemia. Olin lähtenyt sunnuntaina aamupäivästä ajelemaan Lappia kohti ja olin saapunut sopivasti illaksi Jällivaaraan. Suomenkielisten runsauden vuoksi läänissä tuli jopa myös suomenkielisiä radiokanavia enkä nukahtanut ruotsalaisten tuutulauluihin.

Ennen lähtöäni Suden ollessa tallilla olin huolehtinut, että kaikki tavarani olivat siististi omissa kaapeissani. Sänky oli pedattu ja lattia pölytön. Ovi oli pakko jättää auki, että siellä vaihtuisi ilma. En halunnut, että Susi saisi päähänsä viikon reissun aikana heittää minua pihalle sotkuisuuden tai huolimattomuuden vuoksi. Olin myös ostanut jääkaapin täyteen ruokaa ja tehnyt valmiiksi makaronilaatikkoa, josta söin kyllä osani. 520 euroa vain oli minulle liikaa yksin maksettavaksi. Susi oli jotenkin kovin poliittinen minua kohtaan omassa kodissaan. Hän osasi olla hiljaa, mutta välillä tuntui, että pöydän ääressä oli hyvä puhua säästä kuin olisi ollut laitonta olla hiljaa. Puheet yleensä kuitenkin kääntyivät Hopiavuoreen ja hevosiin – tuttuihin aiheisiin, joista oli rento jutella. Hyvä, ettei hän nukkunutkin ovi raollaan öisinkin. Tallilla hän oli jollain tapaa avoimempi, mutta kotonaan tai meidän kotona hän oli kuin pelokas, mutta uskollinen koira.

Lumisten peltojen keskeltä hahmottui tutunnäköinen, punainen rintamamiestalo navettaneen tai nykyisen tallineen ja latoineen. Se oli Wäckelin. Tuo paikka oli aina hohkannut ystävällisyyttä ja kotoisuutta. Sinne oli aina tervetullut, vaikka karkaisi kotoa yön pimeinä tunteina ja matkustaisi junia ja busseja vaihtaen Jällivaaraan. Gunnar ja Lotta olivat aina pedanneet sängyn ja käyttäytyivät kuin se olisi ihan normaali asia. Uutta olivat vain pihaa ympyröivät tarhat, joista pilkisti uteliaannäköisiä silmäpareja. Kello oli 19.47.
”Heippa, sää tulit juuri sopivasti iltatalliin”, kuului tuttu naisen ääni navetalta päin.
Olin saanut autoni parkkeerattua sopivasti Gunnarin lava-auton viereen ja venyttelin verttyneitä lihaksia, kun käänsin katseeni serkkuni Linneaan. Siitä oli pakko olla ainakin kaksi vuotta. Sen jälkeen kun setäni oli sulkenut oman ravitallinsa ja muuttanut perheineen Pohjois-Ruotsiin tehtaalle töihin ja Gunnarin sekä hänen edesmenneen vaimonsa, Lotan, naapuriin vaimonsa Astridin ja lapsiensa Linnean ja Toven kanssa.
”Onpa susta tullut iso!” nauroin ja halasin Linneaa.
Tytön tai nykyään naisen ruskea tukka oli köyhällä nutturalla pään päällä ja pituutta hän oli kerännyt pari senttiä enemmän kuin minä. Hän oli hautoutunut vanhankoon, suureen toppatakkiin, joka tuoksui hevoselta. Tuttu ja hyvä hajuvesi. Piti turhat ihmiset poissa.
”Nea, älä kiusaa serkkusi! Hänellä on ollut pitkä ajomatka. Sinä et kestä auton kyydissä tuntiakaan hereillä”, kuului tuttu ääni, jota olin salaisissa haaveissani jopa ikävöinyt.
Gunnar, joka haroi toisella kädellä joulupukin partaansa ja toisella nojaili portaiden kaiteiseen.
”Älä nyt paikoillesi jäädy. Täällä pohjoisessa on enemmän pakkasta kuin siellä etelässä. Pääset sitten huomenna talliin, mutta nyt tarvitset lepoa”, Gunnar naurahti.
Nappasin kassini Audin takapenkiltä ja Gunnar kahmaisi minut isämäiseen haliin. Rutistin takaisin lujaa ja melkein teki mieleni tirauttaa pari kyyneltä. Gunnar oli aina ollut minulle kuin isoisä, vaikka emme verellistä sukua olleetkaan. Gunnar kohteli minua myös aina yhtä tasavertaisesti kuin Tovea ja Linneaa. Kuin olisin myös hänen lapsenlapsensa. Lämmin olo lävisti minut pakkasessa. Minulla oli turvallinen olo. Vähän kuin olisi palanut kotiin pitkältä reissulta. Näki vanhoja naamoja, jotka oli tuntenut läpi elämän.

Olin saanut nopeasti unen päästä kiinni tutussa vierashuoneessa, jossa tavarat eivät olleet vaihtaneet paikkoja poissaoloni aikana. Kello lähenteli jo kahdeksaa aamulla, mikä tiesi, että Markus ja Linnea olivat jo saaneet aamutallin tehtyä. En malttanut edes juoda aamukahveja, mutta Gunnar pakotti minut istumaan pöydän äären ja syömään. Hyvä, että sain yhden leivän syötyä. Vedin innoissani takkia päälle jo eteisessä, mutta Gunnar varoitteli minua pakkasesta, joka odotti ulkona. Jännityksenhikisenä kiskoin nopeasti villasukat jalkaan, koska minun oli nähtävä Se. Se, mistä Gunnar oli viimeiset pari kuukautta puhunut. Se hyväsukuinen juoksija, joka ei mahtunutkaan hänen talliinsa. Se lämminverinen, jonka hän oli uskonut minun valmennettavaksi. Se hevonen, josta minun pitäisi hioa timantti.

Tärisin, pompin, pyörin innosta ja jännistyksestä tallin edustalla Linnean ja Gunnarin vierellä. Tuntui ikuisuudelta, kun Markus oli hakemassa hevosta tallista. Vilkuilin pihan ympäri. Tarhoissa näkyi tyytyväisiä hevosia rouskuttelemassa aamuheiniä. Oloni oli kuin lapsella jouluaattoaamuna. Miksi oli pakko odottaa? Olisinhan minäkin voinut hakea hevosen itse tallista tai mennä sitä sinne taputtelemaan. Gunnar oli kuin ilkeä isä jouluaattona, joka käski odottaa pukin saapumiseen asti. Lopulta kuului hörähdys, pitkä hirnahdus. Markuksen vierellä tallista tallusteli kaksi nuorta hevosta. Ne olivat vielä ihan varsoja. Kaunis punainen varsa, jolla oli iso tähti keskellä otsaa. Toinen oli tumma, mustanruunikko, joka nosti päänsä pihalle ylpeästi ilmaan ja hirnahti kuin ilmoittaakseen saapuneensa paikalle.
”Tuota mustanruunikko oria ajattelin sulle”, Gunnar naurahti ja osoitti Markuksen vierellä pyöriskelevää hevosta.

[CamillaValvoja]

Tilapäisiä ratkaisuja
Kierähdin sängyssä ympäri. Vilkaisin kelloa. Se oli 5.45. Olisikohan sittenkin pitänyt mennä jonnekin muualle yöksi? Oliko minun pakko tulla tänne? Tallivintin sohva oli kova, vaikka se menettelikin paremman puutteessa. Olin nukkunut Hilman ja Rikunkin vuodesohvalle, joka oli tallivintin vanhaan nahkasohvaan verrattuna untuvasänky. Hilma oli vain vihdoin ja viimein ylimenneiden raskausviikkojen jälkeen synnyttänyt terveen pojan pari viikkoa takaperin. Jouduimme Rikun kanssa kummatkin välillä lähtemään evakkoon, koska lapsi itki – paljon. Tunnin sai nukkua täydellisessä hiljaisuudessa ja huuto taas alkoi. Hemmottelimme Rikun kanssa Hilmaa, minkä kerkesimme. Onnellinen, mutta väsynyt äiti. Niin sanottu Riku Junior oli suloinen, ja olin iloinen, että Hilma oli pyytänyt minua sylikummiksi pojalle. Korvatulpatkin oli kokeiltu, mutta mikään ei toiminut. Riku sentään pääsi välillä pakoon vanhempiensa luoksi yöksi, sillä hän kävi kuitenkin töissä Seinäjoella eikä hänen isyysvapaansa alkaisi vielä moneen kuukauteen, sillä hän pitäisi ne vasta kesäloman yhteydessä. Enkä minä kehdannut änkeä hänen vanhempiensa luokse, vaikka minulle oli sohvaa tarjottu. Enkä kehdannut tallivintilläkään majailla koko ajan. Olin pitänyt matalaa profiilia siellä nukkumisesta, mutta kaikki siitä taisivat tietää. Kukaan ei vain sanonut sanaakaan, mikä oli vain aina parempi.

Olin uutena vuotena lähtenyt Seinäjoella juhliin Hilman ja Rikun kavereiden luokse. Hehän eivät viihtyneet siellä kovinkaan kauan, mutta itse törmäsin vanhoihin tuttuihin, kuten varusmiespalveluksen aikana minun johtajana olleeseen Aleksiin. Ilta oli lopulta päätynyt siihen, että heräsin hänen vierestään aamulla.
”Huomenta kaunokainen! Paljon kello on?” vieressä nukkuja hymähti ja nappasi minut kainaloonsa.
”Vähän vaille kuusi”, hymähdin hänelle ja suljin silmäni.
Minulla olisi vapaapäivä, joten turhaan heräisin vielä. Jos saisin edes tunnin unta ja kävisin lenkille. Voisin keittää aamukahvit ja polttaa päivän ensimmäisen savukkeen.
”Sää oot hullu, kun heräät jo tähän aikaan”, hän mumisi hiuksiini.
Vilkaisin hänen sinisiä silmiään. Vaikka makasinkin miehen kainalossa ja joku olisi voinut sanoa meidän näyttävän pariskunnalta, todellisuus oli kaukana siitä. Nuo siniset silmät eivät herättäneet minussa minkäänlaisia tunteita. Hän ei saanut perhosia pyörimään vatsassani eikä hän ollut edes yhtään tyyliäni. Mutta tämä oli vain tilapäinen ratkaisu. Aleksista oli tullut kaveri, jonka luokse voi tulla nukkumaan. Kaveri, joka ottaa kainaloonsa yöllä. Kaveri, joka tarjosi tilapäisen ratkaisun tilanteeseeni.

Olin koko ajan etsinyt itselleni uutta kämppää enkä voinut kuvitella, että sellainen olisi vaikeaa Otsonmäellä. Asunnot olivat joko liian kalliita, liikaa hälyä, liian suuria tai eivät vain tuntuneet kodilta. Asuntoni menettäessä myin melkein kaiken kaluston pois, mitä vain omistin. Sänkyni oli mahtunut Hilman ja Rikun varastoon sekä turhat vaatteeni. Jollain tapaa jopa nautin siitä vapaudesta kuin mikään ei pidättelisi, mutta toisaalta kaipasin omaa rauhaa, omaa turvapaikkaa.
Aleksi nukahti uudestaan, mutta minulle ei uni tullut. Nousin ylös ja vedin lenkkivaatteet päälle. Olin tehnyt itselleni uudenvuodenlupauksen ja hankkia kadottamani lihakset takaisin, hankkia myös hieman pyöreyttä. Astuin ulos sumuiseen ilmaan. Lunta oli kevyt kerros maassa, mutta sää antoi vaikutelman kuin olisi jo kevät tulossa. Olin muistanut jo perua ensi viikolta lentopalloharjoitukset omalta osaltani, vaikka olin huikannut Tiitukselle, Hellolle, Hermannille ja Sonjalle, että he voivat mennä pelaamaan, jos halauavat. Minua harmitti, että Inari oli lähtenyt Englantiin. Nainen oli lähtenyt kuin mitään sanomatta, vaikka kuvittelin meidän olevan kavereita. Minulla oli jollain tapaa ikäväkin jo naista sekä hän oli mahtava lisäys lentopallossa. Tarvitsisimme jostain lisää pelaajia, mutta liikaa innokkaita ei tahtonut olla. Joku oli syksyn aikana ilmoittanut kiinnostustaan, mutta ketään ei ollut näkynyt. Itse isäntäkin oli kehunut, että tulisi pelaamaan joskus, mutta Eetu ei ikinä ollut vielä tähän mennessä kerennyt pelaamaan.

Lentopallosta ajatukseni harhautuivat tulevaan nuoreen lämminveriseen ravihevoseen. Olin innoissani, mutta minua järkytti myös. Kukaan muu Hopiavuoressa ei tiennyt paljoakaan ainakaan minun tietojeni mukaan raviurheilusta. Mitä olivat nähneet hevosia ravaamassa radalla. Olin ymmärtänyt Jessen puheista, että Hopealinnasta löytyi juoksijoita, mikä oli positiivista. Löytyisi läheltä treenikavereita. Serkkujeni pappa Gunnar ei ollut suostunut edes kertomaan hevosesta muuta kuin että se oli suvultaan lupaava lämminverinen juoksija. En edes tiennyt, oliko se tamma vai ori. Ja oliko se täysin sekaisin päästään. Serkkuni Linnea oli yrittänyt rauhoittaa minua sanomalla, että tähän mennessä kaikki Gunnarin ostamat hevoset olivat täysipäisiä. Setäni Markus oli soittanut minulle viikonloppuna epätoivoisena. Gunnar oli jupissut jääräpäisenä kännykän taustalla, että he kyllä pärjäävät. Sen ruotsalaisen veressä oli pakko olla pohjalaista verta. En olisi edes yllättynyt, jos vanha mies olisi jotain sukua Eetulle, joka oli jääräpäinen kuin aasi. Tai Make. Sitä pullaponia oli ikävä. Olin salaa tirauttanut pari kyyneltä, kun olin katsellut shettiksen poistuvan trailerin kyydissä Hopiavuoresta. Vaikka oikea päätöshän se oli Maken kannalta. Se pääsisi viemään pikkutyttöjä kuin koiria narussa. Naurahdin itsekseni ja ajatukseni kääntyivät tulevaan reissuun Pohjois-Ruotsiin. Voisin joko ajaa Haaparannan kautta tai hypätä Vaasasta laivaan, joka kulki Vaasa-Uumaja -väliä. Markus oli soittanut minulle siitä, kuinka Gunnar oli liukastunut aamulla tallin mennessään ja loukannut selkänsä. Lääkäri oli todennut Gunnarille muutaman viikon lepoa työstä. Gunnar oli itsepäinen kuin mikä. Eetu oli kuullut puhelun ja puhunut minun ylityötunneista, jotka voisin pitää lomana. Lupasin sitten mennä viikoksi apukädeksi Pohjois-Ruotsiin ja samalla näkisin tulevan lämminveriseni. Eetu oli onneksi saanut jonkun tuuraajaksi talliin siksi aikaa, kun olisin poissa.

Lenkin jälkeen laitoin kahvin tippumaan ja kävin suihkussa. Aleksilla olisi iltavuoro ja hän nukkuisi pidempään. En jaksanut jäädä odottamaan miehen heräämistä, joten pakkasin irtonaiset tavarani yhteen kassiin ja suuntasin autoni Seinäjoelta kohti Otsonmäkeä Hilmaa ja Riku Junioria katsomaan. Voisin vaikka suoda Hilmallekin edes tunnin tai parin yöunet ja saisin rauhassa lässyttää Juniorille. Juniori oli suloinen ja hellyyttävä, mutta melkein jopa onnistunut kaikottamaan omat haaveeni lapsista. Hätkähdin, kun yhtäkkiä sain kännykkääni viestin. Susi. Olin otettu siitä, kuinka Susi luotti tietotaitooni Hopiavuoren, töiden ja kaikkien mahdollisten asioiden suhteen. Vaikka olihan minua huomattavasti helpompi lähentyä kuin Eetua ainakin Suden mielestä. Mutta lukiessani viestiä silmäni pyöristyivät ja minun oli pakko pysäköidä auto läheisellä bussipysäkille, että pystyin lukemaan viestiin ajatuksella.
”Hei, tota, tuli Nellyn ja Hellon kanssa puheeksi, että jos ei tuo tallivintin nahkasohva nappaa enään, niin asunnossani on ylimääräinen huone. Tai jos vielä kattoa pään päälle tarvitset. Tietenkin keittiö, kylppäri ja olohuone olisivat yhteisessä käytössä”, luin Suden viestiä hämilläni.
Tarjosiko Susi minulle huonetta? Minusta tulisi hänen kämppiksensä? Susi olisi maailman paras kämppis. Hän olisi siisti. Ehkä turhankin siisti – ainakin kun katsoi miten Ukon karsina kiilteli päivä toisensa jälkeen. Susi ei höpöttäisi liiikaa ja antaisi omaa tilaakin.
En voinut olla soittamatta Oskarille, joka hätkähti puolestaan soittoani, ja kehuin häntä hengenpelastajaksi! Totesin miehelle, että jos hän olisi tosissaan, voisin muuttaa vaikka heti tai milloin ikinä hänelle vain kävisi.

[CamillaValvoja]

Perustuu Dressage Mastersin viikonlopulle Camillan leikkiessä päällikköä

Kun seinät kaatuvat, kaadetaan kaikki yhtä aikaa

Torstai
”Voitko sanoa uudelleen?” tuijotin Eetua silmät tarkkana.
”Nii et ku Susiiki lähätee sinne Saksahan kaans, niin Hopeelinnan Jesse tulee sua auttelemahan”, Eetu tapitti minua kuin koiranpentu omistajaansa. ”Lupaashan Hello auteella, mutta kyllähän sen auttaamiset tietää.”
Kyllä minä Jessen muistin. Jesse kävi viikottain ratsuttamassa Joonaksen hevosia Hopiavuoressa. Aluksi mies oli ollut jotenkin koppavan oloinen. Koko mies oli kuin hehkunut inhoa. Tuntui, että ainut, mitä hän jaksoi katsella, oli joko Noa tai hevoset, joita hän ratsasti. Jessestä oli alkanut kasvaa siedettävä, kun hänen naamaansa näki. Hänen Hopiavuoressa ollessaan ei voinut vain kävellä ohi, vaan oli kohteliasta nyökätä. Jossain vaiheessa nyökkäykset olivat muuttuneet kolmeksi kirjaimeksi ”hei”. Jostain syystä miehen piti myös änkeä minun kanssa samaan aikaan tupakalle. Oli pakko harrastaa smalltalkia ja esimerkiksi kysyä, miten ratsastus meni. Mitä enemmän miehen suusta tuli sanoja, sitä siedettävämmäksi katsoi. Ei mieskään tuntunut enää katsovan vain nenänvarttansa pitkin. Siitä oli tullut jotenkin inhimillisempi.
”Millon se alottaa?” murahdin hieman loukkaantuneena Eetulle.
Mies oli voinut kertoa minulle aikaisemmin. Olisin kerennyt valmistautumaan asiaan, mutta en minä osannut olla vihainen Eetulle. Susi saisi pitkin korviansa. Petturi. Luulin, että hänen olisi tarkoitus olla autella minua tämä viikonloppu. Mutta se lähti hienolla orillaan Saksaan kilpailemaan. Susi muutenkin osasi kaikki hommat. Jessen joutuisi taas perehtymään. Ehkä voisin laittaa jo suurimman osan aamun ruuista tänään illalla valmiiksi. Toisaalta jos minulla olisi yhtä hieno ori kuin Sudella, kyllä minäkin veisin sitä näytille.
”Nelly auttaa sua tänään iltatallissa ja Jesse tuleehen sitten huomeen aamul”, Eetu vastasi.
”Kuitti”, virnistin miehelle ja jatkoin hommiani.
”Niin joo ja viikonloppuna saapuu kolme uutta hevosta”, Eetu huikkasi perään.
”Nostaisit, perkele, niitä hintoja”, murahdin Eetulle.
Kolme hevosta meni siinä missä kaksi. Viisi siinä missä neljä, joten kymmenen oli helppo juttu. Terveisin Eetu. Minkä takia koko Seinäjoen piti saada hevosensa juuri Hopiavuoreen? Ei se nyt ainut talli täällä ollut.

Perjantai
Herätyskello pirisi tuttuun tapaan tasan kuudelta. Ilma oli kostea, mutta en ollut jättänyt ikkunoita auki. Keittiössä kastelin sukkani ja kirosin. Vettä oli kaikkialla. Miten oli mahdollista? Siellä vuoti jokin putki. Soitin isännöitsijälle, joka onneksi vastasi puhelimeen ja lupasi huolehtia asian kuntoon. Huokaisin vain vastauksen ja suljin puhelimen. Olipa hyvä tekosyy nukkua yö Hopiavuoressa. Pakkasin peiton, tyynyn ja lakanat isoon kassiin sekä heitin päälle vielä vaihtovaatteita. Hello oli vallannut Hopiavuoren sohvan Jerusalemin kanssa, mutta onneksi tallinvintti oli tyhjillään. Ehkä voisin majailla siellä seuraavan yön.

”Huomenta”, huikkasin Jesselle, joka ilmestyi minuutin myöhässä talliin.
Jaoin ruokia parhaillaan hevosille ja vilkaisin miestä.
”Voit aloittaa tuosta päätallin päädystä. Siellä on Inka, Flida, Cozmina, Rocky ja Make. Ainut, joka voi syödä sormet, on se ahne shettis. Kipoissa lukee hevosten nimet ja karsinoissa myös. Jos Flida on syönyt jo heinänsä, niin heitä vähän lisää. Halutaan pitää se tyytyväisenä. Kantavaa, äkäistä tammaa jaksa kukaan”, ohjeistin Jesseä, ja hän tarttui hommiin.
Oli ollut minuutin myöhässä, mutta ryhtyi hommiin valittamatta. Yksi piste ylöspäin.

Jussin tallin hevoset olivat myös saaneet ruokansa ja seuraavaksi vuorossa oli hevosten raahaus pihalle. Mikäköhän teatteriesitys tästä vielä tulisi? Ensin oli vuorossa Fifi ja Amppa. Se puudeliponi, joka oli aiheuttanut Tiitukselle päänvaivaa karkaamalla. Ruuna oli saanut monta lukkoa sen jälkeen oveensa. Talutimmme kaksikon yhdessä Jessen kanssa tarhaansa, sillä halusin nähdä tarkemmin, kuinka mies käsitteli energistä Amppaa, joka ei kuitenkaan juossut ihmisten yli. Onneksi Eetu oli sentään tajunnut hankkia talliin suurin piirtein täysjärkisiä otuksia. Eniten harmaita hiuksia kasvattivat Ketku ja Ukko. Susi oli raahannut mustan orhinsa Saksan maalle, mikä helpotti minua. Oli vain Ketku, mutta en jaksanut kiusata Jesseä orilla. Joten Jesse sai tehtäväkseen taluttaa Onnin tarhaan. Ketku mulkoili minua kalterien takaa ja minun avatessa ovi se luimuili kääntäen pyllynsä minua kohti.
”Kuule, ukkoseni. Siellä on kaunis pakkasilma, joka tekee sun happamalle naamalle hyvää”, hymyilin orille, joka vain heilutteli häntäänsä puolelta toiselle.
Maiskautin ja painoin orin takapuolta sivulle varoen, etten eksy sen takapuolen taakse. Tervepäinen se oli, mutta ikinä voinut sanoa varmaksi. Ravitallilla oli tullut nähtyä ties minkälaisia hevosia. Ketku pyörähti, riimu nopeasti päähän ja tehtävä suoritettu. Mulkoillen, mutta totellen Ketku lähti perään.

”Sitten ois aamukahvien vuoro. Noahan saattaa vaikka olla jo hereillä”, ehdotin Jesselle, joka nyökkäsi vastaukseksi.
Tiesimme molemmat, ettei se ollut totta. Noa tuskin liikahtaisi mihinkään sängystään ennen kahtatoista. Päästin koirat ulos juoksemaan ja potkin sohvalla nukkuvan Hellon ylös.
”No niin emäntä, keitä meille kahvit ja lämmitä sämpylää mikrossa.”
”Nelly nukkuu yläkerrassa”, Hello mumisi kääntäen kylkeään.
”Mutta sinä se Emäntä olet”, virnistin miehelle ja kiskaisin häneltä peiton pois.
”Kukas toi on? Luulin, että sää tykkäät Sudesta. Eiks sun pitänyt mennä naimisiin? Sen jonkun Viljamin kaa? Säähän vaihdat miehiä kuin sukkia. Ryhdistäytyisit”, Hello aukaisi silmänsä tuijottaen vierelläni seisovaa Jesseä, joka taisi olla ihan yhtä hämillään.
”Mitä sää muka Viljamista tiiät? Haista pitkä *piip*! Mitä sää muka tiiät mistään?” räjähdin.
Kukaan ei ollut ehkä koskaan nähnyt niin nopeaa 0-100 räjähtämistä minussa. En minä ikinä räjähtänyt. Puhuin vain kovalla äänellä. Hellon sanat sattuivat. Silmät verestivät.
”Juo sää vaan aamukahvit”, murahdin Jesselle ja ryntäsin talosta pihalle.
Viljami. Viljami. Silti sattui jossain. Mies aina vainosi jossain. Sillähän meni niin hyvin entisen parhaan kaverini kanssa. He olivat ostaneet yhdessä koiranpennun. Kultaisennoutajan, jonka nimi oli Tassu. Täydellinen pienperhe. Nappasin talikon käteeni ja aloitin putsaamaan karsinoita. Adrenaliinihuuruissani olin saanut jo kaikki putsattua, kun Jesse ilmestyi takaisin talliin.

”Asunnossa havaittiin vesivuoto. Sitä on näköjään pidempään jo valunut rakennuksen alle. Homettakin löytyi.”
Niin ne sanoivat puhelimessa. Niin Vanhaniemestä tuli koditon. Lastenlikka, miestennielijä, koditon. Mitä vielä tapahtuisi?

Lauantai
Heräsin tallinvintiltä ja aloitin päivän normaalisti rutiinien mukaan. Jesse oli tänäänkin täsmällisesti minuutin myöhässä. Ehkä sen kello oli minuutin myöhässä. Hevosille ruoka, hevoset ulos. Aamukahvit. En ollut puhunut Hellolle eilisen aamun jälkeen. Enkä puhuisi. Minun asiani eivät kuuluneet kellekään. Varsinkaan Hellolle, joka ei pitänyt suutaan kiinni. Nyt kaikki varsinkin tuijottelivat minua ja Jesseä ja puhuivat meistä pariskuntana. Heti kun Susi oli lähtenyt reissuun, minulla oli uusi kainalossa. Ja voi mitähän kamalaa olin tehnyt Viljamille! Talliin olivat eilen saapuneet Arkelin, venäläismiehen hevonen, joka oli hetken suuri puheenaihe, kun taas joku osasi kääntää keskustelun minun miesongelmiin. Tiedä varmaksi, soittiko Hello Sudelle Saksaan asti sekoiluistani. Arlekin oli näyttävä, suuri tamma. Olihan sen omistajakin Marshall näyttävä punaisine rastoineen, mutta vaikutti suoraselkäiseltä venäläiseltä, kun vertasi häntä Milaniin. Toinen hevonen olikin lännenratsastusviikolta tuttu Rocky, joka oli tasainen, helppo pellehevonen. Kolmas oli norjanvuonohevosori Nirri, joka olikin ihan vauva vielä. En voinut olla lässyttämättä hieman jauhoturpaiselle otukselle.

Puhelimeni soi ja hätkähdin ihaillessani ponivauvaa.
”Vanhaniemi”, vastasin virallisesti.
”Sori, tuli väärä numero. Yritin Hopiavuoren Eetua tavoitella”, vastasi miesääni kaiuttimen toisesta päästä.
”Ei, kun Camilla Hopiavuoresta. Itse isäntä on Saksassa tällä hetkellä, niin vastaan tallin liittyvistä asioista viikonlopun”, hätkähdin hieman.
En ollut kuvitella, että jollakulla olisi juuri tänä viikonloppuna asiaa.
”Hilvanin Elias, halusin vain tiedustella, että onko teillä tallipaikkoja vapaana. Mulle olisi vuoden alussa tulossa hevosori, Töpseli”, mies kyseli.
”Tallipaikkoja? Vapaana?” purin hammasta yhteen ja pyörin 360 astetta ympäri tallin käytävällä.
Pihatto oli kesken vielä vähän. Kaksi karsinaa olivat täynnä heinää. Yksi karsina oli varattu jollekin otukselle, mistä minulla ei ollut harmainta aavistusta. Eihän tänne mahtuisi ainuttakaan otusta. Talli kohta hajoaisi tästä hevosmäärästä.
”Tota, mää en osaa vastata tuohon kysymykseen. Sun pitää soitella maanantaina uudestaan, kun isäntä on taas pelipaikoilla”, totesin miehelle.
Ihan varmasti Eetu lahjoittaisi vaikka oman sänkynsä hevoselle majoituspaikaksi. Tiedä sitä sitten, mitä Nelly siihen sanoisi.

Sunnuntai
Luojan kiitos seinät olivat pysyneet kasassa. Jesse oli nostanut pisteitään paljon silmissäni. Hän ei turhia pulissut ja oli ahkera tekemään töitä. Ei ollut Tiitus, Eetu tai Susi mulkoilemassa, kun kävin tupakkatauolla. Jesse itsekin poltti ja sai pitää itsekin hermosauhutaukoja. Hello toimi Hopiavuoren juorulehtenä ja keskustelut tuvassa vaihtelivat asiasta toiseen. Uusiin hevosiin, venäläiseen, minun rakkauselämääni, Jesseen. Jilla teki ruokaa ja joskus toi minulle kahvin ja pullan talliin. Ehkä tunsi jonkinlaista sympatiaa minua kohtaan. Noa yritti kaivella asiaa esille, mutta en minä halunnut puhua. Inarikin oli kysellyt kuulumisiani kuin salaa saada selville, mikä minua vaivasi. Yhden viattoman läpän vuoksi kaikki nyt kuvittelivat minun pettävän Sutta. Minä porttona isäntäkin minua pitäisi!

”Vanhaniemi Hopiavuoresta”, vastasin ihmeissäni puhelimeen, joka soi toistamiseen viikonloppuna.
”Hejsan, Milla! Gunnar här.”
”Gunnar, mitä ihmettä?”
Gunnar oli juuri sellainen parrakas, lupsakka muumipappa. Hän ei vain ollut minun pappani, vaan serkkujeni pappa, joka oli toisinaan hoitanut minunkin pappani virkaa. Häntä sydämmellisempää sai hakea. Mies vain asui Pohjois-Ruotsissa ja nykyään ei tullut lähdettyä sinne. Varsinkin, kun pitäisi yksin matkustaa eikä olisi setää lapsineen seurana, vaan he kaikki muuttivat Pohjois-Ruotsiin. Minä jäin Suomeen. Olihan täällä kuitenkin ollut armeija ja… Viljami. Nyt ei ollut enää kumpaakaan.
”Kuulin, että osaat ohjastaa ravureita. Ja mää olisin ravivalmentajan tarpeessa”, Gunnar esitti asiansa suoraan.
”Älä nyt hulluja puhu. Onhan siitä nyt vähän aikaa, kun viimeksi istunut kärryissä. Markushan se itse ammattilainen on”, viittasin setääni.
”Niin niin, mutta se suositteli sua tähän hommaan”, Gunnar yskäisi.
”En mää nyt vain yhtäkkiä voi Pohjois-Ruotsiin muuttaa. Mulla on täällä vakituinen työpaikka ja opiskelut kesken. Eetu änkee talliin vain lisää hevosia. En mää voi sitä pulaan jättää”, selitin puhelimeen hätääntyneenä.
”Ei, ei. Kyllä mää sut mielelläni ottaisin, mutta asiani koski enemmän tuollaista projektia. Se olisi kuin joululahja sulle. Työtähän se kuitenkin vaatisi”, Gunnar hymähti.
”Mikä projekti?” kysyin kummastuneena.
”Ostin uuden lämminverisen ravurivarsan, mutta tila tahtoo loppua”, Gunnar sanoi pohtien.
”Gunnar! En minä voi hevosta ottaa! Varsaa vielä! Eikä se edes mahtuisi talliin. Eetu on huolehtinut, että joka ikinen hiirenkolo on tukittu”, tuijotin maata yllättyneenä.
En ikinä osannut varautua vastaavaan.

[CamillaValvoja]

Saako Camilla osallistua Pasin kaa, kun omaa heppaa ei oo?

Luokka 4
Camilla – Clausholms Bulbasaur
https://kristallijumala.net/hopiavuori/hevoset/pasi/

• Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 12 kuukautta sitten  Camilla.

[CamillaValvoja]

Ensimmäinen lähikoulupäivä

Hirveä inspiraatioaalto, ja olisi niin paljon kirjoitusideoita, mutta kun niistä ei saa mitenkään yhtenäistä, järkevää tarinaa. Innostuin piirtämään, joten tässä ERITTÄIN nopeasti piirretty ”sarjakuva”. Pahoittelen jo nyt laadusta.

[CamillaValvoja]

Susiuhka
Sen jälkeen kun olin nukkunut pommiin, olin hankkinut itselleni herätyskellon. Juuri sellaisen, joka pirisi niin raivostuttavasti ”prrrrr”, että joka ainoa aamu teki mieli heittää se seinään. Olin asettanut sen pöydälle toiseen päähän huonetta kuin sänkyni oli. Minun olisi myös pakko nousta, etten jäänyt makaamaan sänkyyn. En voinut enää uudestaan ottaa sitä riskiä, että mokaisin, ja Eetu toteaisi minun olevan sopimaton Hopiavuoreen. Varsinkin kun Sudesta tuli joka päivä vain suurempi uhka. Oppi talon tavoille ja osoitti joka päivä olevansa pätevä työhönsä. Onneksi kuitenkin vielä olin nokkimisjärjestyksessä toisena Eetun alapuolella.

Oskari oli… Oskari. Jollain tapaa hän ei sopinut Hopiavuoren kuvaan. Tottakai oli Eetu oli tarkka asioista, mutta yllätin hänet yksi päivä kiillottamasta hevosensa, Ukon, karsinan kaltereita. Se oli jo pikkutarkkaa. Oskari oli sulkeutunut, vähäsanainen, koko ajan varpaillaan. Ehkä tunsin pientä sääliä miestä kohtaan. Siinä missä tunsin pelkoa, inhoa tai vihaa siitä, että tuo mies tavoitteli paikkaani Hopiavuoressa. Oskari ei vain jotenkin sopinut kiiltokuvapuoliverisensa ja hienoine ratsastussaappaineen Hopiavuoren kuvaan. Ainakaan vielä. Oskarista myös puhuttiin paljon Hopiavuoressa. Ei pahaa, ennemminkin paljon hämmennystä. Mikä oli ajanut miehen Hopiavuoreen? Varsinkaan kun Susi ei turhia puhunut. Toisaalta se oli jokin, missä pidin hänessä. Kun töitä tehtiin, niin niitä myös tehtiin.

Susi oli tekemässä kanssani aamutallia. Eetu sai nukkua pitkään. Odotin vain milloin miehen pää ilmestyisi tallin ovesta ja se tulisi peuhaamaan jotain. En uskonut, että isäntä osaisi nukkua pitkään. Isäntä kuitenkin pelkäisi, että jokin asia menisi hullusti tai jotain vastaavaa. Se oli aina murehtimassa.
”Huomenta, Susi!” hymähdin miehelle, joka oli jo työn touhussa.
Ymmärsin jollain tapaa häntä. Kova näyttämisen tarve. Tarpeellisuuden näyttäminen. Susi nosti hieman hätkähtäneenä katseensa minuun.
”Huomenta”, kuului vastahakoinen ääni miehen suusta.
Muistan yhä päivän, kun Eetu vitsaili minusta tulevan lapsenlikka. Odotin jo, että Susi olisi ollut joku 15-vuotias sisaren miehen tädin serkun naapuri, jolla ei ollut lihasvoimaa pitää edes talikkoa kädessä. Olihan Susi ollut pelokkaan oloinen sudeksi, ihan kuin minä nuorempi, lyhyempi olisin syönyt pikkusuden välipalaksi. Toisaalta en voinut häntä syyttää. Olin kyllä saanut Hellolta ja Noalta pientä kuittailua siitä, kuinka olin turhan jäykkä ja minun olisi jo aika jättää intti taakse.

Hevosille oli jaettu ruuat ja ne seisoivat jo köllöttivät pihalle. Vielä karsinoiden siivous, tavanomainen aamukahvi ja askareiden jatkaminen. Mitä sitten oli mennyt rikki tai mitä ikinä Eetu olikaan suunnitellut päivän varalle.
”Et sää mikään ihan turha jätkä oo, Susi”, virnistin miehelle, joka oli jo siivonnut päätallin oikean siiven
minun tullessa vasemmalta vastaan.
”Mm, häh?” Susi katsahti minuun päin.
”Ei mitään”, totesin nopeasti ja laskin katseeni takaisin talikkoon ja karsinan lattialla mollottaviin lantakikkareisiin.
Sivusilmällä huomasin Suden hieman hymyilevän. Se pirulainen esitti vain tyhmää. Mikä minua edes vaivasi. Kaikki se niin sanottu pelko-viha-inho oli kadonnut. Toisaalta jos Susi veisi paikkani, niin enpä ainakaan huonolle häviäisi. Mies oli vain jotenkin niin erilainen kuin minä. Sentään hän ei tullut tallille pikkumusta takki päällä ja valkoiset ratsastushousut jalassa.
”Se olisi sitten siinä. Hei, kun oot kiillottanut ne hevoses kalterit, niin tuu vaan aamukahville! Ei, me kuitenkaan tehdä töitä ilman taukoja”, huikkaisin Sudelle itse astellen taloa kohti. Tallipiha oli niin autio. Oli torstaiaamu, joten kaikki olivat sitten koulussa, töissä tai nukkumassa. Toisaalta tämä rauhallisuus oli välillä parasta. Jos Eetu olisi laittanut ratsastuskoulun pystyyn, en olisi varmaan kestänyt kesää pidempään.

”Saitteko tehtyä aamutallin?” Eetu virnisti kahvikuppi kädessä sanomalehteä lukiessaan.
”Onks sulla kuumetta?” katsoin hölmistyneenä isäntää.
”Eih, miten niin?” Eetu nosti katseensa lehdestä.
”Sää luet sanomalehteä?” kysyin.
”Oliks sää varaannu tän vai?” Eetu kysyi puolestaan hölmistyneenä.
”Ei, ei… Nauti pois!” väläytin isännälle nopean hymyn ja kaadoin kuppini täyteen kahvia.
Yritin vilkaista ikkunasta tallipihalle, mutta Sutta ei näkynyt. Tuli mieleen hieman omat ajani aloittaessani Hopiavuoressa.
”Mulla on muuten ensi viikolla, ensimmäinen lähikoulupäivä Ilmajoella”, totesin ohimennen Eetulle varmistaakseni, ettei mies ollut unohtanut kyseistä asiaa.
”Joo, laatoin sulle muuten vapaan viikonlopun”, Eetu tokaisi aivan normaalisti nostamatta katsettaan lehdestä.
”Häh?” katsoin hätkähtäen isäntää läikyttäen kahvia päälleni ja irvistin kuuman nesteen osuessa iholle.
”Niin kun on tulossa se Dressage Masters joulukuun alussa ja ollahan pois. Pidä sää puolestaas vapaas ny”, Eetu tokaisi.
Tuijotin miestä silmät pyöreänä tietämättä pitäisikö itkeä vai nauraa.
”Ku oot ollu nii väsyneen oloone”, Eetu mutisi kahvikupilleen.

Vapaa viikonloppu. Mikä se sellainen oli? Odotettiinko minun oikeasti tekevän jotain? Mitä minä edes tekisin. Päivä oli mennyt nopeasti Suden kanssa touhutessa. Istuin tupakkapaikalla katse kohti kenttää, jossa Oskari treenasi orinsa kanssa. Olivathan kaksikko yhdessä hieno yhdistelmä. Musta, ylväs ori ja ratsastaja. He pelasivat hyvin yhteen. Heitä oli hyvä seurata hieman piilosta ja vain ihailla heidän yhteistyötään. Vaikka Oskari olikin hyvä ratsastaja, se oli jokin asia, josta tunsin jonkinlaista ylpeyttä miehen puolesta. Oli kyllä tullut huomattua, ettei Ukko ollut mikään kaikkein helpoin hevonen. Mutta se, kuinka jalosti mies ratsasti orilla. Miten huomaamattomasti hän antoi avut ja miten hyvältä he näyttivät yhdessä. Itse olin kaukana tuon tasoisesta ratsastajasta, mutta maastoköpöttely oli minun juttuni selästä käsin. Minun tuli hieman ikävä aikoja enon ravitallilla. Istua nyt kärreissä ja mennään vain niin lujaa kuin hevosesta löytyy vaihteita. Matildaa oli auttanut muutamat kerrat Kertun valjastamisessa, ja Kerttu oli upea. Mutta se mitä oikeasti kaipasin oli ravihevonen. Hoikempi versio noiden puoliveristen joukossa. Hevonen, joka ei hätkähtäisi kuralammikoita. Hevonen, joka ei osannut pohkeen väistöä, mutta herttis sitä vauhdin hurmaa.

”Olisipa lämminverinen ravuri”, hymyilin itsekseni tuijotellen kenttää kohti.
”Odota, pysy siinä niin otan kuvan”, Inari naureskeli istahtaen vierelleni.
”Inari!” katsoin yllättyneesti naista kohti.
Naisen jonkinlainen jäykkyys minua kohtaan katosi tallilla. Inari oli jotenkin paljon rennompi.
”Ootko sää ihastunut Suteen, kun niin kuolaat?” Inari katsoi minua ilkkuvasti.
”En, kaukana siitä, mutta noiden kahden yhteistyö. Ei sussa ja Uunossa mitään vikaa ole”, virnistin Inarille.
”Oisiks sää lähtenyt huomenna maastoon mun seuraksi?” Inari kysyi katsellen hieman varpaihinsa.
”Muuten lähtisin, mutta Eetu antoi mulle vapaan viikonlopun, ja mun eno on kauheesti pyydellyt mua käymään Pohjois-Ruotsissa. Serkkujen vaari on kuulemma pistänyt jonkun tallin pystyyn”, virnistin.
”Maailman kirjat on hullusti”, Inari katsoi minua hieman järkyttyneenä.
”No älä mitään, Eetu jopa luki aamulla sanomalehteä. Sanomalehteä? Luulin että se olis tullut talliin tohottamaan”, pudistin päätäni vieläkin epäuskoisena.
”Ehkä Sudesta on tosissaan jotain hyötyä. Eetu vaikuttaa hieman vapautuneemmalta siihen verrattuna kuinka hän voi olla.”

[CamillaValvoja]

Edeltäjää Inarin tarinalle Susihavainto

Epäonnistuja
Kännykkä soi. Murahdin ja käänsin kylkeäni. Kuka julkesi soittamaan tähän aikaan aamusta? Herätykseenkin olisi vielä aikaa. Kännykkä kuitenkin soi ja soi, vaikka yritin unohtaa sen olemassaolon. Eetu. Mitä ihmettä isäntä soitti tähän aikaan?
”Hei, ooks sää töihin tuloossa tänään?” Eetu kysyi.
”Mmm… Anna nyt ihmisten nukkua yöunet rauhassa. Kellohan vasta viisi. Ei ne hevosetkaan oo vielä herännyt”, mumisin miehelle kännykässä ja painoin päätäni syvemmälle tyynyyn.
”Camilla”, Eetu piti pelottavan tauon puheessaan, ”kello on yhreksän aamulla.”
”Huono vitsi! Ei per… Viis minsaa”, sydämeni jätti yhden lyönnin lyömättä, kun vilkaisin kelloa.
Löin luurin miehelle korvaan ja puin ensimmäiset vaatteet päälleni, jotka tulivat vaatekasasta vastaan. Tottakai autokin oli jäässä, mutta Audi lähti nätisti käyntiin pienestä pakkasesta huolimatta.

Tuijottaen pienestä raappaamastani aukosta tielle puna levisi kasvoilleni ja kyyneleet olivat vierähtää poskille. Vanhaniemi ei ollut ikinä myöhässä. Ei ikinä. Vanhaniemi ei ikinä nukkunut pommiin. Ei ikinä. Miten olen saattanut antaa itselleni luvan tehdä tälläisen mokan? Eetu ei antaisi minulle ikinä anteeksi. Ei ikinä. Isäntä oli ennen uskaltanut jättää tallin minun käsiini yön ajaksi. Nyt olin tehnyt sellaisen mokan, jota ei unohdettaisi ikinä. Ei ikinä. Kaarsin auton lähimpään parkkiin ja kuin lensin sisälle talliin hengästyneenä.

”Mee ny juomahan aamukahvet pirttiin”, Eetu naurahti minulle päästessäni hänen eteensä.
”Oon niin pahoillani. Mää en tiiä, miten onnistuin mokaamaan näin”, melkein anoin armoa polvillani mieheltä.
”Ei tässä kukaan kuollu oo…”, Eetu hymyili aikeinaan jatkaa.
”Siivoon karsinat, mee sää kahville”, totesin miehelle äkkiä jatkaen matkaa.
Hävetti niin vietävästi, etten voinut katsoa Eetua silmiin. Nopeasti hyypin vetistyneen silmäkulmani takin hihaan ja rupesin hommiin. Minun oli osoitettava Eetulle, että olen korvaamaton. Minun pitäisi tehdä kaikkeni. Luulin jo antaneeni paljon, mutta en tarpeeksi. Minun piti näyttää Eetulle, että hän tarvitsisi minua. Että hän ei voisi antaa minulle potkuja, vaikka mokasin ja pahemman kerran. Mitä jos talli olisi syttynyt palamaan? Mitä jos joku hevonen olisi juossut Eetun yli? Mitä jos Eetu olisi luottanut, että minä teen aamutallin yksinään ja nukkunut itse pidempään? Minun pitäisi ryhdistyä. Ei hevosen hoitaminen niin vaikeaa ollut. Eetuhan voisi palkata kenet vain tilalleni.

Olin saanut tärkeimmät aamutallin hommat tehtyä ja istuin syrjemmällä tupakkapaikalla imemässä toista tupakkaa keuhkoihini, kun kuulin Nellyn ja Noan keskustelevan yhdessä kulkiessaan ohi kohta tupaa. Parhaiten mieleeni iskostuivat Nellyn suusta tulevat sanat: Eetu on palkannut uuden työntekijän.
”Oliks sen nimi joku Susi?” Noa kysyi kiinnostuneena.
”Joo, se kuulemma toisi hevosenkin mukana”, Nelly totesi.
”Minkäköhänlainen se on?” Noa mietti ääneen pitäen tauon. ”Onks se muuten totta, että sää oot puhunut Eetun ympäri Dressage Mastersiin?”
Loppukeskustelu ei yltänyt enää korviini, mutta olin kuullut tarpeeksi. Kyynel vierähti automaattisesti poskelleni. Eetu oli palkannut uuden työntekijän. Se tiesi vain yhtä asiaa. Olin epäonnistuja. Se toisi oman hevosenkin mukanaan. Eetunhan oli helppo heittää minut pois. Eihän minulla ollut edes tallissa hevosta. Ja Eetu oli valmis jättämään tallin sen Suden käsiin, kun hän lähtisi pidemmälle reissulle. Minuun oli luotettu yhden yön verran. Olin tosiaan epäonnistunut. Pyyhin kyyneleen äkkiä pois poskeltani. Ei kukaan saanut nähdä Vanhaniemeä heikkona. Se ei olisi ammatillista. Joku voisi vaikka nauraa. Olin kerran romahtanut Hilman edessä. Sekin oli ollut jo liikaa. Tiesin yhden, jonka edessä voisin itkeä. Joka ei nauraisi. Tai en ainakaan ikinä tietäisi siitä. Normaalisti menisin aamupäiväkahville pirttiin, mutta ei tänään. Nappasin Pasin tarhastaan riimunnarun päähän. Ruuna haisteli tottuneesti takkini taskuja ja tarjosin sille pienen herkkupalan. Piti ruunan pötsistä pitää kuitenkin huolta, vaikka tulevat potkut olisivat edessä.

”Hei Vanhis! Typyn karsinan lattialla oli yksi pieni lannanpala. Oisit huolellisempi töissäs”, Hello virnisteli minulle tullessaan vastaan tarhoilla.
”Siivoon pia”, mutisin ja purin huultani pidätelläkseni kyyneleitä.
”Se oli vitsi…”, Hellon ääni kuului vain kaukaiselta muminalta, kun yritin joka askeleella vain päästä kaikkea pakoon. Eetua. Hopiavuorta. Helloa. Uutta tulevaa työntekijää, joka tulisi ja veisi paikkani. Olin mokannut liikaa, eikä Eetu voinut enää luottaa minuun. Ehkä hän oli värvännyt työntekijän aamulla, koska olin nukkunut pommiin. Olin vain niin väsynyt. Tein parhaani enkä silti onnistunut. Olin yrittänyt olla esimerkki ja silti mokannut. Tein 12-tuntisia päiviäkin tarvittaessa enkä edes muistanut viimeisintä kunnon vapaapäivää. Ja silti – silti olin epäonnistunut. Päästyäni piiloon romahdin polvilleni maahan ja annoin kyyneleiden tulla. Pasi oli outo tänään. Se ei ollut koko matkan aikana yrittänyt temppuilla tai keksiä omiaan. Nytkin se vain seisoi vieressäni ja hamuili tukkaani. Ehkä olin myrkyttänyt sen.

[CamillaValvoja]

Ei onneksi päiväkotimeininkiä (22.10.)
Saavuin aina viisi minuuttia aikaisemmin liikuntahallille. Lentopalloa ennen ei onneksi ollut kelläkään vuoroja, ja sain rauhassa värkätä verkkoa paikoilleen. Olin iloinen, että lentopallokerhoni oli napannut idean liekkiä Hopiavuorissa, ja jopa viisi henkilöä olivat lähteneet mukaan. Tietenkin lisää porukkaa oli toiveena saada mukaan, varsinkin apukouluttajani Inari lähtisi pian au pairiksi Englantiin. Naisesta oli ollut paljon hyötyä, hän oli auttanut opastamaan muita, sillä omat käteni eivät riittäneet kaikille.

Sonja oli saanut nopeasti ideasta kiinni sitten yläasteaikojen. Hellon kärsivällisyys oli luokkaa 0, ja Inari ja herra välillä kiukkusivat toisilleen. Olivathan he tunteneet jo iät ja ajat, ja onneksi sentään Inarilla oli korvat ja kuuli, jos käski lopettamaan. Tiitus oli lyöttäytynyt lentopalloon mukaan, ties Hellon suostuttelun jälkeen vai urheiluhulluutensa. Pariskunta oli jollain tapaa suloinen, sillä he uskalsivat olla rennommin keskenään lentopallossa. Hermanin ilmestyminen lentopalloon oli tullut minulle hieman yllätyksenä. Varsinkaan kun siellä ei ollut Eiraa tai Sannia tai muuta hänen ikäistään. Mutta Hermanista oli paljastanut myös hyvä pelaaja ja varsinkin hihalyönnit tulivat siististi ja lensivät verkon yli.

Inari saapui ensimmäisenä paikalle ja saapui heti auttamaan minua verkon kanssa loppuun.
”Säähän oot jo innokkaana paikalla”, virnistin Inarille.
Tallilla tyttö oli ennen ollut hieman vastahakoinen, mutta en voinut syyttää häntä. Minulla oli jonkinlainen työmoodi aina Hopiavuoressa päällä, vaikka ei olisikaan työvuoro. Varsinkin yleensä, kun olimme törmäilleet ennen kahvitaukojen aikana enkä itse saanut parastani esille isossa porukassa. Inari jäi yleensä myös auttamaan minua lopuksi verkon ja pallojen kanssa sekä kävelimme samaa matkaa kotia, mutta Inari oli yhtäkkiä lopettanut ja lähtenyt muiden kanssa samaan aikaan. Se hieman ihmetytti minua, sillä viihdyin tytön seurassa.
”Onko sulla kaikki kunnossa? Tai oot jotenkin välttelevän oloinen”, en voinut olla hiljaa, sillä minua häiritsi tytön käytös.
Ihan kuin olisin yrittänyt purra tyttöä.

”JEE! PELATAAAN!” Hello juoksi halliin pukuhuoneilta muu porukka perässään.
En ikinä kerennyt kuulemaan Inarin vastausta, mutta toivoin, että hän uskaltaisi puhua minulle. Pallo lensi kaaressa pääni ohitse.
”HELLO! Se ei oo jalkapallo. Ja pallot maahan! Ensin hölkätään pari kierrosta salin ympäri, että lihakset lämpiävät”, komensin.
Hermanin kasvoilta saatoin lukea hieman tuskastuneen ilmeen. Ehkä liikuntatunnit nousivat pojalle liian hyvin mieleen ja komentelu. Odottaisivat vain, että pääsisit armeijaan, virnistin mielessäni.
”Mikä ihmeen kidutuskammio tää on? Mää tulin pelaamaan”, Hello narisi vastaan ja istui lattialle.
”Hello, laiska perse ylös! Saat keksin alkulämppien jälkeen”, Inari komensi.
Hymyilin kiittävästi Inarille, joka antoi minulle vastahakoisen hymyn takaisin.
Hölkän jälkeen hypimme verkkoo vasten tarkoituksena osua vastakkaisen parin käsiin verkon yläpuolella. Korkeutta verkolla oli kuitenkin vaille kaksi metriä.

Kopittelimme hetken pareittain sormilyönneillä siitä jatkaen tilannetta haastavammaksi hihalyönteihin, Hello-Tiitus, Herman-Inari ja mä-Sonja. Puutuin samalla hieman Sonjan virheisiin ja opetin puhtaamman liikkeen. Yritin samalla myös seurata muiden kopittelua ja puuttua heidän epäpuhtauksiin.
”Sitten harjoitellaan aloituslyöntejä. Lyödään verkon yli kaksi ja kolme ja aina lyönnin jälkeen vaihtakaa puolta”, hymänhdin nopeasti heti kuin Hello aloitti hieman kyllästyä kopitteluun.
”Piste! Huono passarirasisti ei saa kiinni”, Hello naureskeli Inarille, joka löi toiselta puolelta aloituslyönnin suoraan Hellon takaraivoon.
Tytöllä oli hyvä tähtäyssilmä, mutta en minä voinut sitä sanoa ääneen. Hello heilahti hieman eteenpäin, muttei onneksi lentänyt nenälleen.
”Mikä päiväkotikerho tästä on tullut! Hello, Inari! Kummatkin penkille istumaan ja sopikaa välinne! Täällä on tarkoitus olla rentoa ja hauskaa. Kaikki vitutus jätetään pukkareihin!” Olin räjähtämisilläni, mutta pidättelin omaa vitutustani sisälläni.
Silti huuto tuli korkealta ja kovaa.

Harjoittelimme vielä Tiituksen, Hermanin ja Sonjan kanssa iskulyöntejä. Odotin vain, että pääsisin porukalle opettamaan kopittelutaktiikkoja sekä taka- ja etukentän dynamiikkaa yhdessä. Salivuoroa oli jäljellä 25 minuuttia.
”Pystyttekö pelaamaan keskenänne?” katsoin kysyvästi penkillä istuvia Helloa ja Inaria.
Inari nyökkäsi vaisuna, ja Hello hyppi jo innokkaana kentälle. Yritin jakaa joukot keskenään tasaisesti, Inari, Hello, Herman vastaan Sonja, minä ja Tiitus. Pelasimme puolikkaalla kentälle puolikkaiden joukkueiden vuoksi. Hieman toivoin, että muutkin vielä innostuisivat pelaamaan. Hilma oli onneksi luvannut tulla pelaamaan mukaan, kunhan vain pääsisi mahastaan eroon. Peli lähti hyvin käyntiin; Sonja löi onnistuneesti ensimmäisen lyönnin verkon yli ja tuuletti jo, mutta Herman oli jo valmiina passaamaan pallon Tiitukselle, joka löi hihalla pallon Inarille, ja Inari voimakkaasti löi pallon Sonjalle takakentälle. Sonjan sormilyönti ei kuitenkaan onnistunut keskelle pallon alaosaa, ja pallo lensi matalalla päin verkkoa.
”Piste meille! Eikun kaksi!” Hello tuuletti ja teki Inarin ja Hermanin kanssa joukkueensa tuuletuksen.
Kaikki nauroivat. Tästä minä pidin ja tätä tajusin kaivanneeni. Kaikki hymyilivät ja kaikilla oli hauskaa, vaikka lyönnit eivät aina olleetkaan puhtaita.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 1 kuukausi sitten  Camilla.

[CamillaValvoja]

Hilman näkökulmasta

Vanhat ystävykset
”Hei, ooks pian täällä?”
”Joo, lähin ny tallilta ajamaan. Viis minsaa.”
Suljin puhelimen ja napsautin kahvin keittymään. Valitsin kaapista minun ja Rikun parhaat muumimukit. Riku teki pitkää päivää Seinäjoella, ja minä taas olin paksuimmillani kuin ihminen vain kykeni. Poskahtaisi jo muksu pihalle. Maha alkoi olla jo liikaa tiellä, ja selkäkivut piinasivat ajoittain.

Ovikello soi, ja minä ison mahani kanssa hyppelehdin avaaman oven. Mikä yhteensattuma oli törmätä Camillaan piskuisen Otsonmäen ruokakaupassa. Rutistin naista, joka halasi minua hieman vastahakoisesti takaisin. En voinut olla huomaamatta, miten nainen oli muuttunut vuoden aikana. Nainen oli kutistunut eikä ollut enää niin suuri lihaskimppu mikä aikoinaan. Silmiä koristivat mustat rinkula, jotka olivat kuin tulleet jäädäkseen.
”Tule jo sisälle, ettet jäädy.”
”Kyllä äiti”, Camilla virnisti, ja näin naisen silmäkulmassa sen tutun pilkahduksen.

Istuimme pöydän ääreen, ja Camilla kaatoi meille kahvit kuppiin.
”Nyt sun on pakko kertoo mulle kaikki. Miten sulla menee? En ensimmäisenä osannut kuvitella sua tallille töihin, vaikka hevosista oot aina tykännytkin. Luulin, että haet aliupseerin virkaa tai lähdet kadettikoulun”, kyselin naiselta kiinnostuneena.
Eipä hänestä ollut kuulunut vuoteen mitään, mutta syyttäminen oli itsessänikin, sillä hiljaista oli ollut minunkin puoleltani. Ensin Camilla huokaisi syvään ja kohautti olkapäitään. Hänestä houkui jäykkyys, jonkinlainen kova kuori naisen ympärillä, jota hän ei halunnut aukaista. Aivan kuin hän pelkäisi, että häneen sattuisi uudestaan.
”Töitä ja töitä. Aloitin opiskelemaan oppisopimuksella ja on Ilmajoella joitain lähipäiviä.”
Hetken oli hiljaista. Camilla kuin suli edessäni.
”Jos totta puhutaan, mää oon ihan pirun väsynyt. Hevosmäärä on kaksinkertaistunut keväästä ja kesä oli helppo, kun hevoset oli laitumilla ja porukka oli kesälomalla, mutta nyt hommaa vain on. Eetu keksi aloittaa nyt jonkin pihattoprojektin. Kyllä siellä porukka touhuaa omiensa kanssa ja auttaa minkä pystyy. Mää vaan meen tallille seitsemältä aamulla ja hyvä jos kahdeksan aikaan illalla pääsee lähteen. Hommaa vain on enemmän kuin mitä porukkaa. Eetu on vaan niin s****nan pohjalainen, ettei sitä pysty myöntämään, vaikka alkaa olla itekki loppu. Se mua tässä eniten huolettaakin.”
Nainen huokaisi ja silmät kimmelsivät vedestä.
”Mun ja Viljamin ero oli ihan yhtä h****ttiä, vaikka oon muuta yrittänyt esittää. Kaikki kaverit kaikkosivat ympäriltä ja valitsivat Viljamin, vaikka se muutti Ouluun. Mun paras kaverikin muutti sinne sen perässä, vaikka ukko itkeekin mun perään kännissä. Mää kulutin itteni jo sopimussotilaana ihan loppuun. Sen takia päätin unohtaa armeijauran”, viimeisiä sanoja päästäessään ulos kyyneleet vierähtivät Camillan poskille.
Harvoin näki Camilla itkemässä. Sen koko kroppa heilui naisen nyyhkyttäessä. Kiedoin naisen syliini ja halasin lujaa.
”Mää oon tässä, rakas. Mää tulin enkä lähe tärpätilläkään irti”, yritin lohduttaa naista, joka oli päästänyt kaikki murheet sisältään.
Oliko nainen tosiaan ollut niin yksinäinen? Toisaalta Camillan tuntien häneltä otti aikaa, että hän osasi avautua tai edes luottaa ihmisiin.

Camilla oli potkinut minua intissä niin monta kertaa perseelle. Hän oli aina keksinyt syyn jatkaa. Jos ei jaksanut juosta, niin Camilla työnsi vaikka selästä vauhtia, että jaksoin painaa. Nainen oli ollut minulle tuki ja turva armeijassa. Nyt oli minun vuoroni olla Camillan. Tunsin, kuinka nainen tarvitsi minua pitkästä aikaa enemmän kuin ketään muuta. Jonkun keneen hän oikeasti luotti ja jonkun kenen edessä voi romahtaa. Jonkun, joka ei poistunut kovan paikan tullen. Kuten hänen exänsä oli tehnyt.
”Jos sua yhtään piristää, aateltiin Rikun kanssa pyytää sua tän lapsen kummiksi”, hymähdin naiselle, joka nosti päänsä sylistäni ja pyyhki kyyneleet poskiltaan.
”Häh? Minua?” nainen katsoi minua häkeltyneenä.
”Vanhaniemi, haluisiks sää tän pojan sylikummiksi?” kysyin Camillalta aseteltuani itseni vitsikkäästi lattialle polvelleni pitäen naisen kädestä kiinni.
”KYLLÄ! Tottakai, ehdottomasti, ihanaa!” nainen hymyili leveästi kuin Naantalin aurinko ja rutisti minua kaulasta.

[CamillaValvoja]

Tarina tarinalta yhä enemmän kasvan pitämään Suden hahmosta! Sudessa on jotain samaistuttavaa esimerkiksi se, kuinka hän joutuu shokkitilaan. Vaikka tiedetään Sudesta hieman, aina opitaan lisää niin menneisyydestä, käyttäytymisestä ja rakkaudesta Ukkoa kohtaan. Miehen elämäntyylistä ei ehkä ensimmäisenä uskoisi, että hänellä saattaa olla rahat tiukilla. Helpompaahan on ajatella Sudella ja Camillalla olevan jotain kuin se, että Susi oli pahasti kämppiksen tarpeessa. Tai varsinkin jos isä on kuuluisuus, miksi poika joutuisi kärsimään.

Odotan vain, mihin suuntaan Suden hahmo kasvaa ja mihin tämä tarina ottaa tuulta. Pelkkää hyväähän toivotaan, sillä en tiedä, millaisena näkisin Oskarin, jos jotain sydäntäsärkevää tapahtuisi.

[CamillaValvoja]

Eetu toi jo hyviä pointteja Sonjan persoonasta ylempänä esille. Olen aina pitänyt Sonjan hahmosta – hänestä huokuu hyväntuulisuus ja kiltteys. Vaikka voidaan ajatella, että Sonjallakin on ollut rankkaa, hän ei anna niiden vaikuttaa toisia auttaessaan. Oli jonkun mielestä asiat suuria tai pieniä.

Tykkäsin duosta Outi ja Sonja, mutta myös duosta Heli ja Sonja. Ehkä kummassakin Sonja on saanut itselleen isosiskon roolin. Sonjalle toivoisin vain pelkkää hyvää ja olinkin jo aikoja sitten innoissani, kun Sonja ja Harri klikkasi. Innolla vain odotetaan, mihin suuntaan suhde lähtee!

[CamillaValvoja]

Eetu on niin rakastettava, järkevä, tasapainoinen ja omalla tavallaan vitsikäs. Eetu ei ikinä hikoile ainakaan Hopiavuoressa. Mikään ongelma ei ole ikinä niin suuri ongelma. Ainakin Eetun piirteisiin ei kuulu paljastaa sitä muille. Eetu on hyväsydäminen, mikä on paljastunut esimerkiksi Pasin tai kaikkien hopiavuorelaisten. Olen ehkä asiaa nostanut joskus Camillan huolena tarinoissa, että miten isäntä jaksaa, koska se on ensin tila, hevoset, hopiavuorelaisten ja kaikki muut ennen kuin isäntä itse. Vaikka soittaisi keskellä yötä Kuopiosta hädissään Eetulle, hän tulisi eikä nurisisi asiasta.

Eetun tasaisuus ja järkevyys tekevät hänestä välillä itselle vaikean persoonan kirjoittaa. Eetu ei tekisi mitään holtitonta tai sitten asiassa olisi sydän takana eikä asiaa voisi kyseenalaistaa. Vaikka Eetu antaisi muille kaikkensa, hän ei usko itse voivansa saada kaikkea. Jos Eetu menisi joskus oma perse edellä, se olisi valtava shokki hopiavuori laisille, mutta en tiedä, voisiko olla jopa hyvällä tavalla. Eihän kukaan käytä isäntää hyväksi, mutta hän ei osaa pyytää ikinä mitään takaisin.

[CamillaValvoja]

Täällä on myös hauska huomata yhteistarinoinnin voima. Ja mikä ihana kuva Salierista ja Nuoskasta ja siihen sopiva lyhyt tarina! Sonja on pitkään tuskaillut Salierin ja töiden kanssa ja etsinyt ratsastajaa Salierille, mutta ketään sopivaa ei ole osunut kohdalle. Outikin kädet ovat olleet sidottuina Jussiin. Inka taas on kantavana eikä sitä voi liikuttaa entiseen vanhaan, tapaan. Mikä loistava ratkaisu, että Heli, tuttu ja turvallinen, ratsastaisi Salierilla.

Itse näin Helin luulot Salierista orina hauskana, sillä Hopiavuorihan on totta tosiaan täynnä oreja. Jos Camillalta kysyisi, niin niitä on ehkä jopa liikaakin Hopiavuoren tiloihin, vaikka hänelle itselleenkin on tulossa ori. Olisin jo osannut kuvitella tilanteeseen liittyvän tarinan, kun Heli itse tajuaa Salierin olevan ruuna tai joku sanoisi itse sen ohimennen. Se, millainen Helin reaktio voisi olla, koska hän on koko ajan ajatellut Salierin orina.

[CamillaValvoja]

Tässä on syy, miksi Camillalla on ns. viharakkaussuhde Helloon. Yleisesti Hello on pullaa mussuttaa hölösuu, mutta oikeasti hän on täysin kaikkea muuta. On helppoa luoda pelkän ensivaikutelman perusteella mielikuva henkilöstä. Camilla on nähnyt vasta Hellosta vain pintaraapaisun. Kaikki, mitä on viime aikoina paljastunut Hellosta, luo paljon suuremman kuvan. Ennen Hellolla oli kiva perhe, kiva koira, kiva heppa ja kiva poikaystävä. Hello on aina ollut se harmiton kaikkien kaveri. Suurin osa on ehkä onnistunut näkemään Camilla aikaisemmin toisen puolen Hellosta.

Mutta se, mitkä ajatukseni ovat nykyään Hellosta, ovat täysin muuttuneet. En ole pitänyt Helloa pinnallisena, mutta ylempi oli vain karkea esimerkki. Oikeastihan Hello on Otsonmäen Supermies. Jos olisi vain kone ja taitoa, niin nyt olisin läntännyt tähän kyseisen merkin Hellolle. (Ehkä vielä yritän saada aikaiseksi.) Mutta Hellolle sanoo vain mitä tekee, niin hän osaa ja hoitaa. Hello opiskelee aamuisin oikeustiedettä, päivisin hoitaa kanojaan, iltaisin käy tallilla ja öisin soittaa Häjyissä. Eikä saa unohtaa Helloon työpaikkaa työväenopistolla, Tideä tai Jerusalemia. + Jonkinlainen sotku Milanin kanssa. On mahdotonta kyetä tuohon kaikkeen, mutta Hellolle se ei ole mikään ongelma. Uusien näkökulmien vuoksi Hellon huolettomuus on ihailtavaa. Joidenkin pää olisi voinut hajota tuosta rulienssista.

[CamillaValvoja]

Suden hahmo on omalla tavallaan samaistuttava ja hellyyttävä – miten Sudesta ei voisi olla pitämättä, vaikka hänen ratsastussaappaansa ei ole nähnyt ikinä likaa. Mahtavaa on myös huomata, kuinka Susi kehittyy tarina tarinalta. Avaa itseään enemmän, puhuu joka kerran yhden sanan enemmän. Se kuinka hän uskoutautui Hellolle ja Nellylle. Ei Susikaan ole ihmistä kummallisempi. Odotan vielä vain innolla, mihin Suden tarina johtaa.

Ja hauskaa oli myös, miten tarrauduit Camillan kodittomuuteen. Se, että Susi pitää Camillaa potentiaalisena kämppiksenä. Itse olen ollut asian kanssa hieman solmukohdassa ja miettinyt, miten sen saisi hyvin selvitettyä, mutta tässä olisikin hyvä ratkaisu ja saisi uutta potentiaalia kirjoittamiseen!

[CamillaValvoja]

Voi Tuutikki! Eira on niin raivostuttavan ihana. Vaikka ottaisi hieman itseensä, hän nopeasti antaa anteeksi. Tuutikille oli hyväksi, että Eira oli raivostuttava oma itsensä ja potki naisen liikkeelle.

Camilla voi samaistua hieman Tuutikkiin. Uusi paikkakunta, uudet ihmiset. Ei ketään kelle avautua. Onneksi Tuutikilla on koirat ja oma hevonen, joille avautua ja jotka pitävät liikkeellä. Ei voi vain jäädä kotiin murehtimaan rankkaa eroa, josta ei tahdo päästä irti, vaikka kuinka tahtoisi. Antaako toivoa vai ei, se että toinen on selvinpäin yhden illan ja ajaa Turusta Otsonmäelle asti katsomaan. Matkaan menee kuitenkin 3-4 tuntia.

Tuutikki yrittää nousta jaloilleen, mutta se on vaikeata, kun joku menneisyydestä pitää yhä kiinni. Ehkä uusi hevonen, uusi paikkakunta ja uudet tuttavuudet auttavat asiassa! Matka on vain ylöspäin. Päästäänkö menneisyyden hahmosta eroon vai onko se kuin takiainen?

[CamillaValvoja]

Ihanan arkinen tarina! Sää ketuttaa, mutta pakko lähteä ratsastamaan. Vaikka vieressä olisi maneesi, ei vesisade niinn paljoa lannista, ettei voisi maastoon lähteä. Mikä mystinen siellä metsässä oli. Mikä sai Salierin levottomaksi.

Mutta mitä Harri ja Sonja? Tästä on ehdottomasti kuultava lisää. Mitä, missä, milloin, miten?

[CamillaValvoja]

Kuinka hieno ja arkinen kuva! Jollain tapaa myös mystinen. Tajusin, että täähän on eka kuva Camillasta (jos mun sarjakuvan jättää pois laskuista. Oli kuitenkin enemmän luonnosversio).

Camillallekin on jossain vaiheessa kuva tulossa 😀

[CamillaValvoja]

Mahtava pätkä! Se miten Oskari vielä vierastaa Hopiavuorta ja sen käytäntöjä. Sain myös välillä tosissani nauraa joillekin pätkille, kuten: ”Mekö ei tykätä tuosta?” kysyin hiljaa häneltä saavutettuani hänet. tai siitä, kuinka outoa se on Oskarille, että kaikki syövät yhdessä eivätkä omia eväitään, vaan Jilla on tehnyt ruokaa nyyttärimenetelmällä kaikille. Ehkä jotenkin voisin vielä nähdä Oskarin suhtautumisen tähän ja yrittävän tehdä ruokaa essu päälläkoko porukalle soluttautuakseen paremmin joukkoon.

Jään innolla odottamaan Oskarin kasvua Hopiavuoressa. Miten ison, rikkaan tallin poika pärjää Hopiavuoressa? Onko jossain vaiheessa ok, että asiat ovat välillä hieman vinksallaan, kuten pesukarsinan puute? Minkälainen henkilö Oskarista kuoriutuu? Tuleeko hänestä myös melkein paljasjalkainen hopiavuorilainen, joka säikäyttää isänsä seuraavan kerran elävältä, kun he tapaavat? Vai paljastuuko hänestä pahemman luokan snobi, joka voisi säädä Camillan niskakarvat nousemaan vielä pahemmin kuin Milan?

[CamillaValvoja]

1. Miltä maailma näyttää juuri herättyäsi?
Rasittava vanhanaikainen herätyskello pirisee toisella puolella makuuhuonetta. Eli ainakin minuutin verran aamu vituttaa.

2. Oletko enemmän aamu- vai yöihminen?
Vaikka herätyskello onkin ärsyttävä, ehdottomasti aamut. Kahden vuoden aikana osasi helposti herätä kuudelta, mutta Hopiavuoressa työskentelyn ansiosta rytmi on pysynyt yllä. Vapaapäivinäkään ei nukuta kahdeksaa pidempään.

3. Mikä on suosikkivuodenaikasi?
Kevät. Mikään ei ole yhtä ihanaa, kun ilma lämpenee. Vaikka lunta olisikin vielä maassa, t-paidallakin melkein selviää pihalla.

4. Millainen rooli musiikilla on elämässäsi?
Autossa, siivotessa, ruokaa laittaessa tai tallissa tulee kuunneltua musiikkia taustalla. Nova on esimerkiksi hyvä, koska siellä puhutaan ihan asiaakin. Musiikki menee laidasta laitaan, mutta salainen Pyhimys -, Keko Salata – ja Ozzy Osbourne -fanaatikko.

5. Kuinka monta tuntia päivästä vietät sosiaalisen media parissa?
Ehkä pari. Illalla sängyssä voi katsoa turhia youtubevideoita kissoista aina Lady Gagan elämänkertaan. Mikään ei ole yhtä parasta kuin Loirin joululauluihin nukahtaminen.

6. Mikä saa sinut rentoutumaan?
Päivä ilman aikataulua, lentopallon pelaaminen ja urheilu ylipäätänsä. Pasi. Kaverit.

7. Kerro yksi asia, jota et voi sietää.
Toimettomuus tai valitus. Elämä hakkaa päähän, mutta asialle ei tehdä mitään.

8. Mitä pelkäät: hämähäkkejä, pimeää, neuloja vai korkeita paikkoja?
Niin kova tyyppi, ettei pelkää mitään. Enemmän sitä, että on joku, joka voisi korvata hänet

9. Mikä on suosikkijouluruokasi?
Joulukinkku!

10. Osaatko luetella aakkoset oikein ulkomuistista?
Soi vaan sen lapsuuden lelukoiram sanat päässä, siitä kuinka se laulaa.

11. Pidätkö saunomisesta?
Asunnossa pitää olla sauna, mutta siellä käynyt 9 kuukauden aikana sen 3 kertaa.

12. Pidätkö enemmän lahjojen antamisesta vai saamisesta?
Antamisesta, varsinkin jos löytää jotain persoonallista.

13. Aiotko tehdä uudenvuodenlupauksia?
Turhaa sellainen.

14. Kuuluuko ananas pitsaan?
Ehdottomasti. Tekee pitsasta mehukkaamman.

15. Miten vietät joulusi?
Hopiavuoressa, oli sitten töissä tai vapaalla. Pasin hemmottelu piloille sekä Jillan leipomien joulutorttujen syönti, jos Hello ei ole syönyt kaikkia. Hilman ja Rikun kanssa on jo sovittu pyhittää loppuilta joululeffoille ja suklaalle.

[CamillaValvoja]

Jee, Sannistakin kuullaan! Mää jotenkin tykkään lukea Sannin tarinoita. Sannilla on jonkinlainen omanlainen tyylinsä tarinoissa – tarinoista paistaa pessimistisyys ja Sannin fuckthelife -elämäntyyli. Siitä kuinka yksi asia on tytölle tärkeämpi kuin mikään. Nana. Ja se miten Sanni vannoutuneena kaupunkilaisena selviää sellaisessa tuppukylässä kuin Otsonmäki. Odotan vielä innolla, mihin Sannin tarina jatkaa vielä kulkuaan. Minkälainen Sannista kasvaa? Pehmentääkö tyttöä mikään? Vai muuttuuko hänen ulkokuorensa aina vain kovemmaksi?

[CamillaValvoja]

Pakko myöntää, että tää on mun ehkä yksi lempitarinan pätkistä. Hopiavuori on aina ollut avoin kaikille uusille ihmisille ja asukkaille. Nyt ensimmäistä kertaa rupeaa olemaan jonkin kaltaista reviiritietoisuutta ilmassa, vaikka kukaan Eetua lukuunottamatta ei ole nähnyt vielä kyseistä henkilöä.

Hello joka on aina niin aurinkoinen ja ystävällinen, onkin nyt karvat pystyssä Suden vuoksi. Onhan Ilveskin kissaeläin. Oikein tunnen, kuinka tarina huokuaa jännitystä ja kaikki miettivät, kuka uusi tulokas on.

Tässä on osattu myös kiteyttää hyvin Camillan hieman hankalohkoa luonnetta, jota en ehkä itsekään vielä täysin tunne tai osaa selittää. Suorittajaluonne. Siitä sainkin kauhean inspiraation kirjoittaa tarinan tälle tarinalle edeltäjää Camillan näkökulmasta.

[CamillaValvoja]

Voi Inari! Hän kuulostaa jollain tapaa niin innokkaalta mutta haikealta. Pienellä kylällä myös itse kasvaneena ymmärtää, ettei halua antaa kenelläkään mitään syytä kuvitella itsestään mitään. Joko hyviä asioita tai aina on vain parempi olla täysin harmaa.

Inarin ollessa myös niin herkkä, ettei Eira harmistuksissaan tai suorasanaisuuksistaan huomaa satuttavansa siskoaan. Tai Eiralla on jo valmiiksi niin kova ikävä, ettei halua luopua siskostaan, joka on aina kuitenkin ollut tukena ja turvana. Molemmille oma maine kuitenkin tärkeä. Tai Inarin huolet siitä, ettei kukaan muista hänen palatessaan takaisin. Kaikki se epävarmuus.

Voi, kun nainen vain puhuisi esimerkiksi Camillalle. Hän osaisi ehkä auttaa tyttöä, sillä lähtenyt itse ns. maanpakoon arkea pakoon. Tässä voisi kuitenkin olla orastavaa kaveruuden alkua.

[Julkaisija]

Viestit