[Ilona EronenKatsoja]

Eräänä päivänä Ilona oli kantanut kotona tekemänsä syksyyn olennaisesti kuuluvan kauraomenapaistoksen Hopiavuoren tupaan. Siellä oli ollut kahvilla porukkaa enemmänkin, ja Eira oli ollut äänessä jo Ilonan saapuessa sisään. Eteisessä kenkiä riisuessaan Ilona oli kuullut Eiran puhuvan kovaan ääneen jostakusta Outista, joka oli joskus aikoinaan kilpaillut Jussilla, ja jolla oli ollut Oskarin kanssa ”jotain juttua” – ja joka oli nyt tauon jälkeen tehnyt paluun Hopiavuoreen. Asiat yhdistyivät Ilonan päässä ennen kuin hän oli saanut edes riisuttua takkia yltään – tämäkö on se paluumuuttaja? Ilona huomasi korviensa punehtuvan salakavalasti. Kilparatsastaja. Jussilla. Oikea urheilija – tottakai. Oikeilla hevosilla. Niin kuin Alex – sellaisten kanssa Oskari pyörii. Sehän on päivänselvää. Miksen heti tajunnut? Ilona oli päättänyt jättää sittenkin takkinsa riisumatta. Hän oli vienyt kantamuksensa tuvan sivupöydälle ja livahtanut samoilla saranoilla takaisin ulos vilkaisematta, keitä kaikkia oli ollut paikalla.

Hän tunsi itsensä typeräksi vielä seuraavana aamunakin taluttaessaan Wandaa tallista suuliin ennen työpäiväänsä ja nyökätessään lannistuneena huomenet heiniä jakavalle Oskarille. Aamut olivat jo viileitä, ja pari pakkasyötäkin oli ehtinyt kurittaa Otsonmäkeä. Oskarin pipon alta kurotti muutama tummanruskea hiussuortuva tämän poskipäitä kohti, ja Ilonan oli katsottava äkkiä muualle, sillä vatsassa tuntui oudolta. Typerät perhoset, menkää pois.
– Susi! Camilla kutsui napakka armeijavivahde äänessään. Oskari totteli kutsua selkä suorana – ihme, ettei vetänyt kättäkin lippaan kadotessaan syvemmälle tallin uumeniin. Ilona jatkoi matkaansa kirjava tamma kannoillaan toivoen, että maa olisi niellyt hänet hevosineen. Hän sitoi Wandan kiinni suuliin ja alkoi sukia niin määrätietoisesti, että tamma otti pari sivuaskelta pelästyneenä.
– Anteeksi, Ilona mutisi ja jatkoi hellemmin. Wanda asettui, mutta käänteli korviaan kysyvänä. Miksei se päässyt karsinaan, jossa sai olla hoitamisen ajan vapaana ja syödä heinää?

– Ilona.
– Mitä?
Ilona käännähti nähdäkseen Oskarin ilmestyneen ääneti oviaukkoon. Mitä se nyt haluaa? Miksi se sanoo mun nimen taas niin vaikeasti? Ollaanko me nyt kavereita?
– Ooksä ajatellu koskaan matkaratsastusta? Tai siis- meinaan- kokeilla sitä?
Ilona mietti hetken hiljaa katsoen vuorotellen Wandaa ja Oskaria. Kyllä hän sitä oli ajatellut ja osasi arvella, mitä Oskari tarkoitti: Wanda oli monilta ominaisuuksiltaan juuri siihen lajiin sopiva hevonen. Voiman puute ei haittaisi niin paljoa kuin vaikka kouluratsastuksessa, kunhan oli kestävyyttä ja kyky palautua nopeasti.
– Oon, Ilona myönsi lopulta hitaasti. – Mut emmä tiiä. Wanda varmaan pelkäis kaikkea ja pudottais mut jonnekin matkanvarrelle, hän jatkoi naurahtaen pakotetun kepeästi. Vai että kilpailemaan, hän mietti hiljaa, eikä voinut olla hengähtämättä kerran kiivaasti nenän kautta.
– Se on sitkee tamma, Oskari huomautti sovittelevasti nyökäten pienesti Wandaa kohti ennen kuin katosi takaisin talliin.
– Niin kai, Ilona vastasi tietäen, ettei kukaan ollut enää kuulemassa – paitsi Wanda, joka jaksoi aina kuunnella. Oskarin viimeiset sanat olivat oikeastaan olleet aika liikuttavat, ja Ilona halasi tammansa kaulaa äkillisessä hellyyspuuskassaan. Wanda seisoi hievahtamatta aloillaan – ei väistänyt, muttei varsinaisesti osoittanut minkäänlaista kiinnostustakaan tilannetta kohtaan.
– Kuulitko? Sä oot sitkee, Ilona kuiskasi.

Ilona mietti, mistä Oskari oli saanut moisen päähänpiston, saati keksinyt tulla itse esittelemään sen hänelle. Minkä takia se tuli vaan istuttamaan mun päähän tuollaisen ajatuksen? Se varmaan valmentaa meitä kaikkia koko ajan päänsä sisällä. Tai ehkä mun täytyy lunastaa paikkani sen kaverina ryhtymällä kilparatsastajaksi. Ilonaa alkoi uudelleen kismittää. Vai niin – sitäkö se tarkoittikin!

– Mutta sit jos- huom. JOS- niin me tarvittais varmaan vähintään huoltaja, Ilona puheli hetkeä myöhemmin Wandalle, kun oli miettinyt asiaa hetken puhtaasti lajivalinnan kannalta. Ainahan asioita voi kokeilla vihkiytymättä varsinaisesti minkään tietyn lajin edustajaksi. Matkaratsastus kieltämättä kävi järkeen, vaikka tarkoittaisi toisaalta myös paljon työtä. Pelkkä fysiikkavalmennus ei riittäisi, vaan Wandasta pitäisi saada paljon varmempi maastossa – se ei saisi pelätä kaikkea. Äh, ihan tyhmää. Turha kuvitella. Mutta toisaalta tavoitteet ja uudet haasteet veivät Ilonan helposti mukanaan, ja kiinnostavista projekteista oli vaikea kieltäytyä. Mihin vanha kestävyysurheilija raidoistaan pääsisi? Ilonan mieleen tuli kuva maaliviivan ensimmäisenä ylittävästä ratsukosta. No oishan se siistiä. Ehkä jopa hienompaa yhdessä oman hevosen kanssa kuin yksin juoksukilpailussa. Mut emmä tiiä silti. Pitää miettiä.

[Ilona EronenKatsoja]

Ilonan oli pakko myöntää, että Oskarin valmennuksen jälkeen Wanda oli tuntunut aiempaa tyytyväisemmältä ratsastaessa. Oikeastaan jo heti seuraavana päivänä se oli rennompi satulan alla kuin koskaan. Ilona ei hahmottanut, mikä parannuksen oli tarkalleen aiheuttanut. Oliko hänen istuntansa muuttunut? Oliko hän rennompi satulassa? Oliko Oskari onnistunut löytämään Wandasta oikeat ohjaustoiminnot, vai oliko tällä kenties taikavoimia? Ilonaa oli alkanut ensimmäistä kertaa kutkuttaa ajatus siitä, mitä Wandasta voisi vielä tulla harjoittelun myötä. En silti kehtaa pyytää Oskaria heti uudestaan. Eikä se varmaan suostuisikaan.

Wanda pompahteli joustavin raviaskelin maneesin tasaisella, hyvin hoidetulla pohjalla. Se huiskautteli häntäänsä silloin tällöin, mutta vaikutti suurimmaksi osaksi rennolta. Hiekka ropsahteli seinää vasten käännöksissä. Wanda tarjosi ajoittain kaunista muotoa, kulki tasapainoisena ja polki huolellisesti takaosaansa alle. Harmi, ettei juuri nyt kukaan ole näkemässä.

Ilona oli valinnut taas kuolaimettomat suitset – ties vaikka silläkin olisi ollut osansa asiassa. Wanda luotti ohjaan ja uskalsi jäädä tuntumalle ainaisen pakenemisen sijaan. Sen liikkuminen oli silti yhä kevyttä leijailua. Ilona oli alkanut oppia istumaan siinä irtoamatta satulasta joka askeleella. Jollakin tavalla ratsukko oli hioutumassa yhteen. Muutos oli niin hidas ja hienoinen, että sitä oli paljaalla silmällä vaikea havaita, ellei katsonut oikein tarkasti. Tärkein muutos lieni se, että he luottivat. Heistä oli tulossa tiimi.

Edistysaskelista huolimatta Wandasta paistoi edelleen nuoruus. Se yritti parhaansa, mutta oli myös varovainen. Pienikin virheliike tai ulkoa kuuluva ääni sai sen keskittymisen herpaantumaan, mutta Ilona ei enää lannistunut siitä, kun kukaan ei ollut näkemässä. Mitä sitten? Yritetään uudestaan.

Harjoittelu oli syytä pitää vielä melko lyhyenä, jotta Wandan ohuet lihakset eivät väsyisi ja jumiutuisi liikaa. Ilona ratsasti huolellisesti neljäkymmentäviisi minuuttia ja talutti sitten tammaansa vartin käynnissä tyhjää maneesia ympäri. Kun he olivat viimeisellä kierroksella, ulkoa kuului vihellys. Oven auetessa nitisten Wanda pysähtyi, nosti päänsä ylös ja peruutti muutaman askeleen. Korvat kääntyilivät; harmonia oli poissa. Ilona pysyi rauhallisena tammansa vierellä. Alex tuli Tetriksen kanssa esiin oven väistyessä heidän tieltään. Wanda tuntui tunnistavan saapujat ja laski päätään aavistuksen. Tetris oli ollut sen turvana maastossa, joten ori oli ihan mukiinmenevää seuraa. Kunhan pitäisi turvavälin.
– Jätä ovi auki vaan, me ollaan lähdössä, Ilona huikkasi Alexille.
– Aa, lähet mua karkuun vai?
– En, oltiin oikeesti vikalla kierroksella jo.
– Taidat huijata, Alex virnuili.
Ilona huokaisi ja jäi vielä hetkeksi kävelemään maneesia ympäri. Mikäs kiire tässä toisaalta on.

– Olit Oskarin kanssa maneesissa perjantai-iltana, Alex aloitti muina naisina jutustelevaan sävyyn kiristäessään Tetriksen satulavyötä.
– Joo, Ilona sai vastattua keksimättä luontevaa jatkoa aiheelle. Onko tästä nyt pakko puhua? Ja miksi mun poskia kuumottaa?
– Miten meni? Alex kysyi ja katsahti kiusoittelevasti Ilonan suuntaan.
– Miten niin? Kuulitko sä siitä jotain?
– Eeen. Tai ehkä, Alex virnisti.
– Ei siinä ollut mitään ihmeellistä, Ilona lausui huolellisesti, mutta vältteli Alexin tutkivaa katsetta.
– Arvaa mitä, Alex sanoi.
– Noh? Ilona huokaisi, koska arveli, että jotakin piikittelyä sieltä oli taas tulossa.
– Ei mitään! Alex tyrskähteli. – Ei yhtään mitään.

[Ilona EronenKatsoja]

Syksy toi aina mukanaan uusia tuulia, eikä tämäkään ollut poikkeus. Ilona oli hyvillään siitä, ettei ollut enää Hopiavuoren uusin tulokas. Camillan mukana oli kulkeutunut tallille joku mies, joka oli tuonut samalla hevosensakin. Ilona oli katsellut herasilmäistä tammaa ihaillen ensimmäisestä päivästä lähtien – se oli upein hänen kuunaan näkemänsä suomenhevonen. Lisäksi Hopiavuoreen oli kulkeutunut joku paluumuuttaja, josta Ilona oli kuullut mainittavan vain sivumennen.

Satulahuoneen ovi narahti hiljaa, kun Ilona astui sisälle linimentin ja puhtaan satulan tuoksuun. Oskari oli ollut siellä toimittamassa jotakin, mutta käännähti säikähtäneenä tulijaa kohti. Ilona rypisti otsaansa. Miksi se pelkää mua? Ilona tervehti ja esitti urhoollisesti hymyntapaisen, vaikka arvasi, ettei saisi siihen vastausta. Oskari murahti väkinäisesti. Ilona kyykistyi kaivelemaan Wandan kaapista harjoja ja yritti samalla selvittää, oliko sinne perukoille jäänyt yhtään porkkanaa tai heppanamipussia, joilla olisi voinut jatkaa luoksetulon opettamista hevoselle. Sitä varten pienen naisen piti ryömiä melkein kaappiin sisälle asti.

– Kyllä mä voin kattoo sitä Wandaa. Jos sä siis vielä haluut, Oskari sanoi lopulta saaden Ilonan keskeyttämään tavaroiden mylläämisen. Nainen katsahti ylöspäin Oskariin, joka seisoi Helosan-tuubi kädessään hyvän turvavälin päässä takavasemmalla. Ilona ajatteli, että jonkun oli täytynyt uhkailla tai kiristää mies sanomaan niin, sillä tämä oli tuntunut välttelevän Ilonaa oikein työkseen.
– Aijaa! No- joo. Tottakai. Ehitkö vielä tällä viikolla? Ilona vastasi könytessään polvet natisten ylös lattialta. Tosi sulavaa.
– Eiköhän se onnistu, Oskari sanoi näyttäen Ilonan mielestä elokuvan panttivangilta, joka oli pakotettu vakuuttamaan puhelimeen, ettei mitään hätää ollut.

Ettei olisi Alexilla näppinsä pelissä, Ilona ajatteli päästyään väljemmille vesille kaapin perältä löytämänsä kuivuneen porkkanan kanssa. Ehkä Alex oli katsonut, miten surkeasti mä ratsastan ja ajatellut, että asialle olisi tehtävä jotain. Uhkaillut tai kiristänyt sitten Oskaria – tai lahjonut ties millä! Ilona olisi halunnut palata sanomaan, ettei sittenkään tarvinnut apua, jos Oskari ei halunnut katsella Wandan kaltaisen raakileen edesottamuksia – eihän nyt pakko ollut. Sillä on varmaan muutakin tekemistä.

Mutta Ilona ei nähnyt enää Oskaria sinä päivänä, eikä liian lyhyellä varotusajalla ollut sopivaa perua tapaamista – niin äiti oli opettanut.

— pari päivää myöhemmin —

Ratsastuskypärän alapuolelle niskaan pikaisesti sidottu nuttura veteli viimeisiään. Yksi liukas suortuva oli karannut roikkumaan itsekseen yläselkää vasten. Ilonan niskaa särki ja vatsalihaksia poltti, mutta hän ei valittanut. Ei tänään. Oskari käveli hitaasti vähän matkan päässä keskemmällä maneesia ja katseli silmä kovana Ilonan jalkaa, joka ei tahtonut pysyä aloillaan siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Ilona arvasi, että saisi taas pian kuulla siitä, ja yritti korjata asentoaan.

Wanda vasta totutteli maneesiin. Sen keskittymisen kannalta oli hyvä, ettei siellä ollut liikaa ärsykkeitä. Oven kohdalla se kuitenkin painoi vastaan eikä halunnut kulkea suoraan. Ulkoa kuuluvat äkilliset äänet saivat sen melkein joka kerta katoamaan nopeasti ohjalta ja pyrähtämään muutaman askeleen eteenpäin, mutta se toipui yleensä nopeasti. Se oli hyvinä hetkinä alkanut kantaa itsensä tasapainoisemmin ja väläytteli pyöreämpää muotoakin silloin, kun Ilona jätti ohjat omaan arvoonsa ja ratsasti pääasiassa istunnalla.

Vaikka Oskari oli välttelevä ja vähäsanainen ja Ilona mietti kaiken aikaa, mitä väärää oli tehnyt, sentään ympyrää kiertävä Wanda ei karttanut miestä lainkaan, sillä se oli tottunut Hopiavuoren tallityöntekijään, joka oli monta kertaa kantanut sille heinää ja vienyt sitä aamuisin tarhaan. Kun Oskari oli välillä pitkään hiljaa, Ilona vilkaisi kypäränsä alta miestä vaivihkaa. Oskarilla oli suora selkä ja kouluratsastajan ryhti. Ilona mietti, miksi tämä meni pienesti kumaraan aina välillä kiusaantuessaan tai säikähtäessään. Onko sitä kiusattu lapsena?

Maneesissa valmentaessaan Oskari oli kuitenkin erilainen kuin tallissa piileskellessään Camillan selän takana. Katse oli intensiivinen ja keskittynyt. Oskari oli tarkka ja vaativa, eikä Ilona olisi suurin surminkaan uskaltanut sanoa, ettei pian jaksaisi enää jumpata jalkojaan oikeaan asentoon. Hän puri hermostuneena alahuultaan. Oispa purkkaa.
– Nilkka, Oskari huomautti.
Ilona värähti. Oskarin ääni oli terävä, vaikka tavallisesti hiljainen puhe levisi maneesissa kaikuna pitkin seiniä niin, että siitä oli vaikea saada selvää. Ilona oli kuulevinaan orastavaa turhautumista. Kuvittelinko vain? Silmiä kuumotti, mutta hän korjasi sadannen kerran jalkaansa.
– Parempi, Oskari mutisi katse tiukasti pienissä yksityiskohdissa.

Ilonasta tuntui, ettei ”parempi” ollut riittävän hyvä Oskari Sudelle. Ilona yritti kaikin voimin erottaa minuutensa suoriutumisestaan – mä en oo huono ihminen, vaikka ratsastan huonosti. Todellisuudessa Ilona oli tarkka ja vähäeleinen ratsastaja, mutta vertasi itseään jatkuvasti muihin ja piti itseään taitamattomampana kuin olikaan.

– Riittää. Sitä väsyttää, Oskari sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Vasta silloin Ilonakin laittoi merkille, että Wanda oli hiessä. Se laski päätään saadessaan pitkät ohjat. Tamma käveli kuitenkin uutterasti loppukäyntinsä. Ilona silitteli sen kaulaa eikä uskaltanut enää katsoa Oskaria.
– Nyt se jalka on hyvin. Mikset sä pidä sitä koko ajan noin?
– Siks kun sä katot koko ajan, Ilona puolustautui hermostuneesti. Loppuun tarkoitettu naurahdus jäi kurkkuun kiinni eikä koskaan päässyt ulos suusta.
– Enkai mä voi- mitä- itehän sä pyysit-
– Joo, niin pyysin. Antaa olla. Kiitos avusta, Oskari.

Ilonan ei ollut pitänyt sanoa sitä sillä tavalla – ei hän ollut tarkoittanut. Hän oli halunnut ihan tosissaan kiittää Oskaria avusta, mutta jännitys ja väsymys olivat saaneet hänet kuulostamaan loukkaantuneelta. Oskari lähti edeltä talliin ja Ilona jäi hevosineen kiertämään hämillään maneesin uraa. Silmät tuntuivat entistä lämpimämmiltä ja kurkussa oli pala, jota Ilona ei saanut nieltyä. Hiljaisuus täytti kaikki aistit – vain kavioiden ontto tömähtely ja satulan vaimea narahtelu rytmittivät ratsukon kulkua. Ilona käänsi hevosensa keskelle tyhjältä tuntuvaa tilaa ja valui alas satulasta. Hän hädin tuskin tunnisti jalkojaan omikseen lähtiessään kävelemään ovea kohti.

Tallin piha oli jo hämärä. Ilona kävelytti Wandan nopeasti sen poikki, ettei kummankaan mielikuvitus lähtisi laukkaamaan. Tuttu ja turvallinen heinän tuoksu otti Ilonan lohduttavaan syleilyynsä, kun hän avasi tallin oven ja astui kellertävän kattovalon alle. Ilona saatteli Wandan karsinaan ja riisui siltä saman tien kaikki varusteet. Pohkeet olivat tunnottomat ja hän mietti, ettei varmasti onnistuisi juoksemaan vähään aikaan. Ilona kääntyi lähteäkseen satula sylissään ja suitset olallaan, ja oli samassa törmätä Oskariin karsinan ovella.
– Anteeksi, he sanoivat melkein yhteen ääneen. Ilona tarkoitti mielessään muutakin kuin sitä, että oli juuri pukannut vahingossa satulalla Oskaria kylkeen.
– Mä toin Wandan kivennäiset. Lisäsin suolaa, kun se hikosi niin paljon. Toivottavasti ei haittaa, Oskari selitteli sininen muovikauha kädessään.
– Kiitos, Oskari. Oikeesti.

[Ilona EronenKatsoja]

Mä lähin tänään yksin maastoon. Oon käynyt nyt pari kertaa ihan pieniä lenkkejä yksin Wandan kanssa, kun maastoilulaastari on saatu reipäistyä. Siellä alkaa pikkuhiljaa lehdet putoilla ja varvikko peittyy maaruskaan.

Tarkoitus oli mennä tänään vaan käyntiä ja ravia, mutta me törmättiin ahmaan, eikä Wanda oikein arvostanut sellaista luontoelämystä, vaan laukkasi häntä suorana takaisin kotiin. Mä puolestani olin helpottunut siitä, että se oli vain ahma eikä karhu, joksi sitä ensin luulin.

Tarhoissa olevat hevoset katsoivat meitä ihan tukat pystyssä, kun tultiin niin vauhdilla pihaan. Me ei kumpikaan Wandan kanssa uskallettu enää lähteä metsään, joten taluttelin sitä kentällä vähän aikaa. Mä ajattelin kävelyttää sitä heti huomenna maastossa, ettei sille jää mitään traumoja. Täytyy varmaan kysyä jotain seuraa mukaan sitten, kun seuraavan kerran lähen sinne ratsain.

Onneksi mä en pudonnut tai mitään. Eikä mua oikeestaan harmita koko tapaus jälkeenpäin ajatellen melkein ollenkaan, koska osasin odottaa, että edistykseen kuuluu myös takaiskuja. Tästäkin selvittiin säikähdyksellä.

PS. Musta tuntuu, että se ahma pelästyi meitä ihan yhtä paljon kuin me sitä, sillä sekin paineli käpälämäkeen risukko rytisten. Tuskin törmätään siihen kaveriin täällä vähään aikaan.

PPS. Kun miettii, niin musta ahmat on oikeestaan aika söpön näköisiä. Toivottavasti se tajuaa mennä syrjempään, ettei kukaan ammu sitä.

[Ilona EronenKatsoja]

Line: dA / MissArija

Oskari on jotenkin päätynyt ratsastamaan Tetriksellä. Tähänkään ei liity mitään kummempaa tarinaa, inspiroi muuten vaan. Oskarista tuli vahingossa vähän kalpea, liekö nähnyt aaveen tms.

[Ilona EronenKatsoja]

Jostain syystä piirsin Wandan seisoskelemassa vapaana keskellä tietä. Liekö karannut. Ei tähän silleen liity muuta taustatarinaa. Paitsi että oli aika jännää taiteilla pitkästä aikaa ilman valmista lineä.

[Ilona EronenKatsoja]

Hellejakso purkautui myrskynä koko Otsonmäen niskaan ja sade jylisi jo täysillä, vaikka se oli vasta alkanut. Kova elokuinen kuuro hakkasi myös Ilonan vihreän sadetakin huppuun, kun hän kiiruhti hakemaan Wandaa sisälle. Tamma ravasi vastaan portille ja hörisi vakavana. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun se tuli Ilonaa vastaan, mutta sekin johtui luultavasti vain siitä, että hevonen halusi pikimmiten suojaan sateelta. Ilona johdatti tammansa talliin, jossa se ravisteli ja jäi karsinaansa kuivattelemaan. Wandalla oli useampi hevonen seuranaan ripoteltuna ympäri tallia ja se jäi rauhallisena pitämään sadetta, kun kuuli toisten äänet. Tallin valot särisivät ja sammuivat hetkeksi syttyen sitten taas. Ulkona humisi, kun sade yltyi. Tuuli hakkasi tallin kattoon.

Ei siinä ratsastamaankaan auttanut lähteä, joten Ilona kopisteli sisälle tupaan, kuten täällä päin kaikilla näytti olevan tapana tehdä.
– Osaatko sä tehä pannukakkua? Netti ei toimi, tervehti Hello sisääntulijaa heilautten kännykkäänsä ilmassa todisteeksi siitä, ettei reseptiä ollut saatavilla ainakaan sieltä, sillä ulkona riehuva myräkkä vaikutti yhteyksiin.
– Tottakai osaan, Ilona hymyili tyytyväisenä itseensä kuin mikäkin emäntä kyselemättä sen enempää, miten tällä kokoonpanolla oli tullut edes mieleen leipoa.
– Tässä ei nyt päästä yhteisymmärrykseen siitä että paljonko mitäkin tulee, Eira huokaisi sillä tavalla kuin kyseessä olisi ollut isompikin asia. Ilona kuoriutui sadetakistaan ja kumisaappaistaan ja tassutteli villasukissaan peremmälle keittiöön. Taikinakulhossa oli vasta litra maitoa. Alku sekin.
– Kaada vaan suoraan puolisen litraa, ei tarvii mitata, Ilona neuvoi jauhopussia molemmin käsin rutistavalle Eiralle.
– Suoraan vaan? Eira naukaisi silmäillen taikinakulhoa melkein yhtä epäilevästi kuin Wanda väärään paikkaan parkkeerattuja kottikärryjä.
– Sinne vaan ripottelet silleen ettei tuu paakkuja, Ilona kannusti. – Jep, se riittää. Tää on oikeesti ehkä yksinkertaisin asia leipoa. Sit leivinjauhetta ja ruokasoodaa. Ne pitää mitata pikkulusikalla.
– Se keksii päästään koko reseptin samalla kun tehään! Ensin ei muka mitata ja sit pitääkin, Hello julisti dramaattisesti. Ilona virnisti.
– Ei tää oo rakettitedettä. Pannaria on aika vaikee pilata. Sit vaniljasokeria ja kardemummaa.
– Paljonko?
– Oman maun mukaan, Ilona ohjeisti saaden pari voihkaisua vastaukseksi, sillä leipurit olisivat kaivanneet tarkempia neuvoja.
– En mä mittaa oikein koskaan leipoessa tarkasti mitään, Ilona tunnusti jatkaen: – Se menee intuitiolla, kun sen oppii.

Lopulta tuotos saatiin uuniin. Ilona muistutti sataan kertaan keittiöön jääviä sankareita siitä, että katsoisivat tasan neljäkymmentä minuuttia kellosta ja ottaisivat pannukakun sitten jäähtymään. Ilonasta oli ollut mukavaa touhuta villasukkien suojissa maalaistalon lämpimässä keittiössä, jossa oli seuraa, kun sade piiskasi maata ulkona. Ihan eri asia ku kotona kerrostalossa.

Ilona palasi pihan poikki talliin. Sateen hiipuminen ja pilvipeitteen reunan näkyminen enteilivät sitä, että pian saattaisi päästä kuivana ratsaille. Ilona päätti pukea Wandalle lännensatulan, koska oli sen entiseltä omistajalta saamistaan kuvista nähnyt, että hevosella oli käytetty sellaista aiemmin. Ilona ajatteli, että tutun tuntuisesta painavasta satulasta tulisi hevoselle turvallinen olo. Hän taiteili kuolaimettomat suitset tammansa päähän ja talutti sen kentälle tarkistettuaan ensin, että sade oli varmasti lakannut.

Kentän pohja oli yllättävän hyvässä kunnossa, ja valtava määrä sadevettä oli päässyt siitä läpi muodostamatta tulvivia uria tai suuria lammikoita. Ilona antoi Wandan kävellä pitkin ohjin kauan. Hän yritti ohjailla hevosta minimaalisen pienin avuin lähinnä istunnalla ja antaa sen valita askelpituutensa itse. Ainakin puolen tunnin mittaisen käyntityöskentelyn jälkeen siirryttiin raviin. Ilona antoi Wandan hölkätä pää alhaalla ja uskalsi antaa jo reilusti ohjaakin sille. Tamma ravasi rentona ja pärskähteli tyytyväisenä. Tämä oli selvästi sille tutumpaa hommaa kuin se vääntely, jota tähän mennessä oli yritetty. Harmikseen Ilona ei tiennyt lännenratsastuksesta oikeastaan mitään. Ehkä Wanda opettaisi hänelle ajan myötä.

Lopuksi Ilona ratsasti käynnissä kentältä suoraan tallin eteen. Wanda oli lämmin ja raukea, mutta jaksoi väistää pihaan muodostuneet vesilätäköt. Se seisahtui pienestä pyynnöstä ja odotti, että ratsastaja pudottautui alas kyydistä. Sitten se lähti pyytämättä kävelemään kohti karsinaansa, sillä märkä ulkoilma alkoi riittää sille tältä erää. Emäntä sai seurata, jos sitä sattui huvittamaan.

Wandan taluttessa omistajaansa karsinaa kohti he törmäsivät Helloon, joka käveli harjaämpäri kädessään vastaan.
– No, millasta siitä pannarista tuli? Kai te maistoitte jo? Ilona kysyi.
– Eeei, noh. Kun. Sehän siis- paloi, Hello tunnusti. – Mä ehkä unohdin sen uuniin, mutta vaan koska Eira lähti kesken kaiken johonkin!
– Te muuten kuulette tästä vielä, Ilona nauroi niin, että hymykuopat näkyivät varmaan Seinäjoelle saakka.

[Ilona EronenKatsoja]

Kuuden ruuhkan jälkeen

Kun valtava ratsukoiden muodostama retkue pääsi tallin pihasta liikkeelle, oli Eetu siinä odotellessa ehtinyt joko rauhoittua tahi lannistua sen verran, ettei jaksanut enää edes puhista, kun aina vain lisää väkeä liittyi mukaan. Kun viimein päästiin lähtemään, Hello pysyi edelleen äänessä:
– Mitä ruokaa meillä on sit ku tullaan takasin?
– Tiesittekö, että pizzaa voi grillata? Alex tiedotti vastaamatta kysymykseen.
– Eikä! Mitenniin? Hello innostui.
– Porukat on tehny silleen joskus. Ne laittaa sen raakana sinne grilliin, vakuutteli Eira, joka oli viime hetkellä tuppaantunut mukaan ja lyhensi vielä jalustimiaan ratsastaessaan jonon jatkeena.
– Mutta kuuluuko teijän mielestä ananas pizzaan? Alex kysyi sen kuuloisena, kuin olisi kerjännyt kunnon sanasotaa aiheesta.
– Mä näin kerran, kun Jamie Oliver laitto telkassa viinirypäleitä pizzaan, Chai kertoi. Loppumatka kuunneltiinkin sitten Hellon ja Eiran kinastelua siitä, kuuluvatko hedelmät pizzaan. Alexia nauratti, eikä Ilonakaan voinut olla hymyilemättä.

Eetullakin taisi loppumatkasta suupieli jo vähän nykiä.

[Ilona EronenKatsoja]

Tutut tiesivät, että Ilona oli juossut kolmentonnin kisoja lukioikäisenä, mutta harva tiesi enää sitä, että hän juoksi huvikseen vieläkin silloin kun sattui ehtimään. Nytkin nainen takoi lenkkareillaan hiekkaa yrittäen pysytellä vinttikoiransa kannoilla. Todellisuudessa Onni oli paljon ihmistä nopeampi, mutta omistajan vyöhön kiinnitetty vetoliina esti sitä laukkaamasta neljääkymppiä.

Ilona pysytteli visusti erossa voimaharjoittelusta, koska se oli rankkaa, mutta luonnostaan vauhtikestävänä ja ketteränä hän juoksi mielellään kovaa ja lopetti sitten, kun olo ei ollut enää voittamattoman nopea. Ei kehittävää, mutta ylläpitävää. Hän nautti yhä siitä tunteesta, kun jänteet pingottuivat nivelten yli ohuiden lihasten supistuessa ja venyessä kerta toisensa jälkeen. Matka taittui vaivattomasti maisemien vaihtuessa. Jos Ilona olisi vielä kilpaillut, laji olisi varmaankin ollut silti juoksun sijaan matkaratsastus, sillä hän ei olisi halunnut tulevaisuutensa roikkuvan pelkästään oman kevytrakenteisen kehonsa varassa.

Teininä Ilonan lempikirjoja olivat olleet Maaninkavaara ja Juoksuhaudantie. Kumpikin olivat omalla tavallaan synkkäsävytteisiä teoksia, ja niistä tuli edelleen mieleen Ilonan oman juoksu-uran nousu ja tuho. Tai no, ei se mikään ura ollut, vaan kilpaharrastus paikallisessa yleisurheiluseurassa. Ilona oli pitänyt juoksemisesta. Valmentaja oli pitänyt kilpailemisesta. Kyllä Ilonakin oli aina ollut vähän kilpailuhenkinen, mutta jos hän ei voittanut, ei koko kilvassa ollut mitään mieltä. Toiseksi tuleminen ei motivoinut ja silloin oli helpompi vain esittää, ettei koko touhu enää kiinnostanut tai ettei sitä ottanut niin tosissaan.

Tänään askel oli kevyt. Enää ei muunlaisia päiviä ollutkaan, sillä silloin kun ei tuntunut helpolta, ei Ilona juossut lainkaan. Onneksi nykyään saattoi itse valita. Ilona ei ollut lakannut rakastamasta juoksemista sateisina sunnuntaipäivinä kuunnellen samalla Ylen tiedepodcastia, sillä siinä oli jotakin nostalgista ja hienoa, mutta samalla niin kipeää ja omaa, ettei siitä rituaalista uskaltanut puhua kenellekään, koska silloin olisi saattanut alkaa itkettää.

Ilonalla oli taloudellinen ja aavistuksen päkiäpainotteinen juoksutekniikka. Takaraivoon kasvuiässä iskostettu aktiivinen nilkka oli joskus vähän hankala ratsastaessa. Juostessa jalat veivät eteenpäin usein niin, ettei pää pysynyt mukana. Ajatukset pysähtelivät jossakin taakse jääneen lenkkipolun varrella vastaan tulleiden ihmisten kasvoilla ja puiden oksilla. Silloin tuli pantua merkille, mikä vuodenaika oli, sillä juuri puiden oksista sen usein näki. Tuntui siltä, kuin jaksaisi juosta vaikka Otsonmäelle asti. Pitäisikö? Ei. Ilona kääntyi kohti kotia.

Ilona ei halunnut osallistua ruokapöytäkeskusteluihin siitä, kuinka paljon tai kuinka pitkään tai kuinka kovaa kukakin juoksi. Hän ei mitannut aikaa eikä matkaa eikä enää edes sydämenlyöntejään, vaan kuunteli sitä, kuinka helposti jalka nousi ja kuinka kevyesti se sitten kosketti karheaa hiekkaa. Se oli arjessa lähin asia lapsuuteen, jossa juostiin mummolan nurmikolla paljain jaloin kaiket päivät omenapuiden varjossa. Käytiin välillä mehulla ja juostiin sitten taas. Ilona oli ollut neljän, kun isä oli alkanut kellottaa kierrosaikoja Ilonan juostessa taloa ympäri uudestaan ja uudestaan. Ilona ei ollut montaa kertaa voittanut kaksi vuotta vanhempaa veljeään Iiroa.

Ilona oli juossut aina, eikä juokseminen tuntunut ylimääräiseltä vaivalta. Ei Ilona ollut mielestään reipas lähtiessään juoksemaan, vaikka lenkkeilystä yritettiin maalailla reippaiden ihmisten harrastusta. Se oli aina sellainen hetki elämässä, kun Ilona tunsi olevansa elossa. Ennen juokseminen oli ollut koko elämä. Nykyään sitä ei tullut sillä tavalla ajateltua. Sitä tuli vain tehtyä.

Ilona hidasti juoksuaan ja käveli loppumatkan kotiin. Onni läähätti niin kovaa, että sen koko kapea keho hytkyi. Eteisessä – joka oli samaa tilaa olohuoneen ja keittiönurkkauksen kanssa – Ilona potkaisi nihkeät Asicsit jaloistaan, mutta asetteli ne kuitenkin vielä huolellisesti hyllyyn kenkärivin jatkoksi. Hän avasi hiuksensa ja astui suihkuun.

Hetken päästä pehmeisiin vaatteisiin ja pyyheturbaaniin sonnustautunut vaniljalta tuoksuva nainen avasi kannettavan tietokoneensa ja kytki johdon seinään. Mikä kannettava se sellainen oikeastaan edes on, joka ei toimi ilman virtalähdettä? Jostakin syystä rakkineessa ei akku tahtonut enää kestää. Odotellessaan koneen käynnistymistä Ilona latasi kahvinkeittimen valmiiksi, napsautti sen päälle ja toivoi, että joku olisi tullut kylään. Nainen kosketti etusormellaan kännykkänsä näyttöä ja selvitti toiveikkaana, keneltä oli tullut WhatsApp-viesti. Se oli äiti:

”Mitä Onnille kuuluu? Laita kuva.”

Ilona pyöräytti silmiään, mutta hymyili samalla. Tyypillistä, että koiran kuulumiset kiinnostivat, mutta tyttärestä ei kukaan kysynyt. Vaikka äiti oli markkinointipäällikkö, ei hän ollut oikeasti lainkaan kylmä tai laskelmoiva. Päin vastoin Ilonan äiti Merja oli lämmin ja luova ihminen, joka piti lapsista ja eläimistä. Hän oli sellainen huolehtiva ja inspiroiva tiedolla johtaja, jollainen Ilonakin halusi vielä jonakin päivänä olla.

Ilona hiipi nukkuvan koiran luokse, otti siitä kuvan ja lähetti sen eteenpäin. Hän meinasi jättää kirjoittamatta mitään, mutta palasi sitten keskusteluun ja näpytteli:

”Hyvää, tultiin lenkiltä juuri.”

Hetken mietittyään hän lisäsi:

”Kerro isälle terveisiä.”

Ilona ei jaksanut kertoa enempää Onnin kuulumisia, sillä koiran elämässä ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään erikoista. Paitsi että se oli vähän ihastunut Mielikkiin, mutta siitä olisi turha mainita, sillä äiti ei tiennyt, kuka Mielikki oli.

Ilona istahti koneensa ääreen ja klikkasi SPSS-ohjelman kuvaketta. Alkoi sellainen hurina, kuin läppäri olisi ollut kiitoradan päässä valmistautumassa lentoon lähtöön. Tässä kestää hetki, Ilona ajatteli ja tassutteli muutaman askeleen päässä olevaan keittiöönsä. Hän kaatoi kahvia kissamukiinsa ja palasi sohvalle vetääkseen viltin jaloilleen ja tulikuumana hurisevan kannettavan syliinsä. Kahvin vielä jäähtyessä hän kävi käsiksi kvantitatiivisten menetelmien syventävään kurssiin, koska halusi vielä joskus valmistuakin.

Sellaista se oli se Ilonan elämä Seinäjoella. Tylsää, tasaista ja mukavaa. Velvollisuuksientäyteistä. Ajoittain yksinäistä, vaikka hän usein yksinään viihtyikin. Ei ihme, että Otsonmäki alkoi vetää alati enemmän puoleensa. Siellä oli seuraa, ja aina tuntui tapahtuvan. Ehkä tarpeeksi hyvä porukka vei lopulta voiton ylhäisestä yksinäisyydestä. Viimeistään sitten, kun hän valmistuisi ja hankkisi etätyön, voisi hän muuttaa kokonaan sinne sivummalle. Kyllä kaupunkielämä alkoi olla jo nähty.

// PS. Kävin tekemässä kotiläksyni paremmin ja sen lisäksi että selvitin Noan käännekohdan, sain menneisyyden paloja yhdistelemällä myös ratkaistua Oskarin mysteerin. Se on nyt aika selvää, kun jälkeenpäin ajattelee, ja on vähän tyhmä olo, kun en aiemmin tajunnut. Pistoksien kohdalla lamppu syttyi ensimmäisen kerran ja sen jälkeen johtolankoja oli helppo seurata. Kirjoitin jo siitä, miten Ilona saa tietää ja miten hän reagoi, mutta koska aina on mahdollista, että olen väärässä tai että Oskarin tarina ei ole vielä valmis siihen, pidän ne pöytälaatikossa niin kauan, että saan rohkaisutönäisyn oikeaan suuntaan. Luulen, että Ilonan ja Oskarin täytyy myös tulla vähän tutummiksi keskenään, ennen kuin Ilonan on tarkoituksenmukaista reagoida tähän tietoon. Mutta joo, tämän jälkikirjoituksen päällimmäinen tarkoitus oli tulla ylpeänä kertomaan, että sain arvoituksen ratkaistua!

[Ilona EronenKatsoja]

// Ensinnäkin pahoittelut yli-innokkaasta kirjoitustahdista. Mä yritän alkuun sisäänajaa Ilonan teille kaikille niin, että siihen on helppo tarttua. Kyllä tämä tahti tästä pian tasoittuu normaaliksi.

Ilona kopisteli koira kannoillaan sisälle Hopiavuoren Eetun taloon. Tuoreen kahvin haistoi heti ovella. Tuvasta kuului puhetta – Hellon äänen Ilona tunnisti jo vaikka unissaan. Mies kertoi jotain ilmastointilaitteeseen liittyvää tarinaa ja Eira korjasi koko ajan, että ei se noin mennyt. Ilonan astuessa käytävämäisestä eteisestä tuvan puolelle Onni luikerteli ujona emäntänsä reidessä kiinni. Camilla, joka oli nojaillut kahvinkeittimen liepeillä, liukui lattialle ja ojensi molemmat kätensä koiraa kohti. Onni köpötti pää alhaalla naisen luo ja pyörähti hänen eteensä istumaan. Se piti rauhallisista ihmisistä. Siinä oli turvallista. Ilona huomasi, kallisti päätään ja hymyili.

Paikalla olivat myös Marshall ja Niklas, Ea ja Santtu sekä tietenkin itse Hopiavuoren isäntä, joka näytti siltä, että oli kuullut Hellon tarinan ennenkin. Ilona lisäsi pöytään Otsonmäen ässästä matkanvarrella ostamansa Leivon suklaamurokeksit. Paketti oli tarttunut mukaan samalla, kun hän oli käynyt ostamassa Wandan lahjomiseen tarkoittamiaan porkkanoita. Oskari oli tullut ässän keksiosaston ja kassojen välisellä käytävällä vastaan. Ilona oli hätkähtänyt ja sanonut, että oli viemässä kädessään ollutta keksipakettia Hopiavuoreen. Oskari oli sanonut, että okei. Ilona oli halunnut purra kielensä poikki, ettei puhuisi enää koskaan sanaakaan.

Ilona oli tuskin saanut kaadettua kahvia mukiin, kun ulko-ovi kävi taas. Ensimmäisenä sieltä saapui Mielikki ja sitten perästä Noa. Onni kävi makuulle ja vipatti hännällään, kun Mielikki kävi sitä tervehtimässä ja jatkoi sitten matkaansa paalupaikalleen Hopiavuoren isännän jalan juureen, jossa saattoi saada kinkkuleipää. Onni jäi ihastuneena katsomaan sivusta.

Kun kahvit oli juotu ja suurin osa porukasta alkoi valua ulos, lähti Ilonakin hakemaan tammaansa. Hello oli luvannut jäädä tupaan koiravahdiksi. Ilona epäili, että mies syöttäisi hänen ohuen koiransa muodottomaksi illan aikana ja oli siksi tyytyväinen, kun Noa oli ymmärtänyt jäädä Hello-vahdiksi ainakin joksikin aikaa. Tarhoille mennessään Ilona silmäili kirjavaa poniruunaa, jota oli katsellut monet kerrat ennenkin. Pasi oli tehnyt Ilonaan lähtemättömän vaikutuksen, vaikka nainen oli seurannut sen edesottamuksia vain sivusta. Se muistutti Ilonaa hänen entisestä vuokraponistaan, joka oli ollut vähän Pasia sirompi tummanruunikko sukkajalka, mutta luonteessa oli ollut paljon samaa. Edesmennyt Socks oli ollut verraton esteillä, kun sitä vain oli osannut ja uskaltanut ratsastaa. Ilona oli laittanut viime aikoina merkille, ettei ollut enää satulassa ollenkaan sama hurjapää kuin nuorempana.

– Lähetäänkö maastoon? kysyi vierelle ilmestynyt Alex, jota ei ollut näkynyt äsken tuvassa.
– Mitä? Ai nyt maastoon? Millä?
– No millä, hevosilla tietysti! Alex nauroi niin, että joutui kallistamaan päätään taaksepäin.
– Mutta- mutta ei Wanda oo- en mä oo ollut Wandalla maastossa vielä, Ilona kiirehti sanomaan.
– Mikset?
– Sitä pelottaa.
– Tai sit sua vaan pelottaa, Alex piikitteli vitsillä, mutta Ilona oli hiljaa. Ehkä siinä oli vähän totuutta mukana. Mutta maastoilulaastari olisi repäistävä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.
– Jos sä et tuu niin mä joudun oottaa Oskaria iltaan asti, että se ehtii yhtään mihinkään. Eikä sillä oo ees hevosta, Alex valitti. Ilona oli laittanut merkille, että Alex mainitsi Oskarin usein jossain sivulauseessa. Kehtaamatta kysyä asiasta Ilona oli yrittänyt rivien välistä selvittää, millainen suhde näillä kahdella oli. Tarkkaa selvyyttä Alex ei ollut ainakaan vielä tarjoillut.

Koska Ilona ei osannut väittää vastaan, hän huomasi pian satuloivansa Wandan ja taluttavansa sen pihalle maastoon lähtemistä varten. Kädet hikosivat ohuissa kesähansikkaissa. Että pitikin suostua. Hän nousi jakkaralta satulaan, vaikka olisi varmaan päässyt kapuamaan ilmankin. Alex oli jo monen askeleen päässä menossa, ja Ilona puristi satulan etukaarta naama kalpeana Wandan kiiruhtaessa toisen ratsukon perään.
– Mikä sun nyt on? Alex kysyi, mutta hänen äänensä oli huoleton. Kiharoiden kehystämät kasvot olivat kääntyneet katsomaan Ilonaa, ja Alex otti oikealla kädellään tukea satulansa takakaaresta.
– Ei mikään, Ilona sanoi ja yritti hymyillä.

Loppujen lopuksi reissu meni ihan hyvin. Mitään katastrofia ei tapahtunut, ja Wanda oli pitkälti samanlainen kuin kentälläkin: tuijotteli puskiin ja säpsähti muutaman kerran, mutta siinä se. Sää oli onneksi tyyni. Ilona oli onnistunut pitämään reissun käyntimaastona kysymällä Alexilta kysymyksen toisensa perään. Alex oli puhellut kysytyistä aiheista ja niiden vierestä, eikä Wanda ollut ehtinyt keskittyä epäolennaiseen, kun keskustelu peitti luonnon äänet. Ilona oli huokaissut helpotuksesta ratsukoiden palatessa takaisin pihaan – osittain siksi, että oli selvinnyt hengissä ja osittain siksi, että sosiaalinen mittari oli alkanut tulla täyteen. Se ei ollut Alexin syy ollenkaan, mutta Ilona hyvästeli puoliksi totuudenmukaisen opiskeluun liittyvän syyn nojalla ratsastusseuralaisensa ja haki Onnin mukaansa kotimatkalle. Jostakin kumman syystä koiralle ei kelvannut ruoka enää sinä iltana.

line: dA / jetblackpatriot

Kuvassa Ilona ja Wanda kauhusta kankeina ensimmäisellä yhteisellä maastoreissullaan.

[Ilona EronenKatsoja]

Osaat välittää tunnelmaa taitavasti, koska mua ahdisti jo violettien verhojen kohdalla. Hyppäsin ilmeisesti ihan oikeassa kohdassa mukaan kelkkaan, kun Noan menneisyys alkaa hiljalleen kuoriutua esiin lähempään tarkasteluun. Osassa hahmojen keskustelua elää mukana se, että Chai on nuorempi. Tässä sen jotenkin kuulee puheesta ja asioista, joista Chai on huolissaan.

Tuohon koira-asiaan syvät osanotot ja tsempit. Kyllä näiden kanssa saa olla sydän syrjällään aina välillä, vaikka myös antavat paljon. Mutta ei ollut tarkoitus viedä ajatuksia ikäviin asioihin, joten palaan tekstiisi.

Entinen Noa tuntuu ihan eri ihmiseltä kuin nykyinen ja siksi syyhyttää saada tietää, mikä on ollut se käännekohta, kun kaikki muuttui. Tykkään vastakkainasetteluilla mehustelusta ja tässä tulee vahva kontrasti siitä, kun muistoissa tunnelma on kova ja karu ja nykytilanteessa puolestaan on sellaista utuista, huolehtivaista, herkkää ja orastavaa ja vähän varovaistakin. Pitkä ja suunnitelmallinen juoni sekä vähitellen aukeavat mysteerit pitävät tehokkaasti lukijan kiinnostuneena.

[Ilona EronenKatsoja]

Line & grayscale: dA / J-E & LadyX LT

– Ootte niin söpöjä, en kestä! Oota sekka, otan teistä kuvan, hihkui Alex tähdätessään puhelimellaan Ilonaa ja Wandaa kohti. Upea Tetris seisoi Alexin vierellä ohjat puolihuolimattomassa otteessa kännykkäkameran kanssa heiluvan ihmisen kädessä. Ori yritti olla kärsivällinen, mutta alkoi pian vääntelehtiä sen näköisenä, että olisi kaivannut tekemistä. Alexilla näytti olevan taas tosi hyvä päivä, tai sitten se vain oli aina iloinen. Ilona oli lyöttäytynyt ihan mielellään toisen uuden tulokkaan seuraan, ja Alex oli tehnyt sen helpoksi ilmestymällä usein säteilevänä sinne, missä Ilona oli. Ilonasta tuntui helpommalta soluttautua porukkaan puheliaan Alexin siivellä, kun ei tarvinnut aina itse keksiä sanottavaa.

Wanda seisahtui hädin tuskin pariksi sekunniksi Alexin kännykkäkameran eteen ja jatkoi sitten matkaansa uraa kohti kylki edellä harppoen ratsastajan jarrutusyrityksistä huolimatta. Ilonan mielestä hevonen oli melko konstikas ratsastettava, kun se oli periaatteessa kamalan herkkä, mutta kiinnittäessään huomiota johonkin ihan muuhun tai hermostuessaan se saattoi toisaalta unohtaa kuunnella apuja hetkeksi kokonaan.

Mutta oli se silti hirveän ihana ja tärkeä jo nyt. Oikea silmäterä. Äärettömän kilttikin – eihän se tahallaan jännittänyt ja säpsähdellyt, eikä sellaisesta voinut hevosta syyttää. Ilona oli aina valmis todistelemaan, ettei mikään ollut hänen hevosensa syytä, eikä se tekisi pahaa kärpäsellekään. Ilona oli vakuuttunut Wandan olevan parasta, mitä hänelle oli ehkä koskaan tapahtunut. Kyllä tammakin oli alkanut jo ainakin Ilonan omasta mielestä hänelle hiljalleen lämmetä ja huolestunut jäinen katse vähitellen sulaa. Ilonan lellim- siis hoivaamisen ansiota oli ainakin se, että tamma oli saanut nopeasti nestetasapainonsa kuntoon ja karvapeitteensä kiiltäväksi näyttäen ihan perusterveeltä eläimeltä, ja virtaa riitti tarhassa juoksenteluunkin. Voimaa sillä ei kuitenkaan kauheasti vielä ollut. Onneksi ei ole kiire mihinkään, eikä tässä muutenkaan tähdätä korkealle, Ilona vakuutteli mielessään itselleen niin maltillisesti kuin osasi.

Samalla oli kuitenkin selvää, ettei Wanda ollut mikään lahjakkuus. Se oli auttamatta taitotason osalta ikäisiään jäljessä, mikä korostui tallilla, jonka joukkoon mahtui sellaisia kilpahevosia kuin Jussi ja sellaisia nuoria valioyksilöitä, jotka osasivat jo nelivuotiaina kaikkea mahdollista. Olivat varmaan kisavalmiita saman ikäisinä, kun Wanda vasta hallitsi Helpon C:n asioita kieli keskellä suuta. Toisaalta silläkin oli kaikki mahdollisuudet kehittyä ja oppia ajan kanssa. Ilona muistutti itselleen, ettei hän mitään kilpahevosta tarvinnutkaan, ja oli kyllä tiennyt mihin soppaan lusikkansa työnsi Wandan hankkiessaan. Hän luovutti lisää ohjaa väsähtäneenä kenttää kiertävälle ratsulleen ja huomasi omienkin vatsalihastensa saavan vasta nyt happea ensimmäistä kertaa hetkeen. Olihan siinä työsarkaa.

Kentällä oli pari muuta ratsukkoa täydessä työn touhussa, eikä Ilona uskaltanut antaa ihan kokonaan pitkiä ohjia vielä edes loppukäynneissä. Olisi kamalan noloa aiheuttaa jokin vaaratilanne, jos Wanda säikähtäisi ja lähtisi koikkelehtimaan uralta johonkin. Se oli muutaman kerran säpsähtänyt parin sivuaskeleen verran ja kerran kääntynyt kulmassa poikittain suostumatta menemään lähemmäs aitaa, mutta muuten kentällä kävely ja ravailu oli sujunut tänään kohtalaisen hyvin. Temponvaihteluakin oli tapailtu. Ilona huomasi jännittävänsä vähän, koska Wandaa jännitti, ja se olikin sitten loputon kierre, sillä ratsastajan jännitys sai hevosen kaulan pingottumaan entistä enemmän. Ilona ei voinut olla miettimättä, miten kamalalta hänen ratsastuksensa täytyi näyttää. Muut tekivät töitä niin hienosti ja keskittyneesti. Toisaalta ehkä juuri siksi kenelläkään ei ollut aikaa silmäillä toisten ratsastamista. Sentään Wandan liikkeet olivat kevyet ja ilmavat. Välillä Ilonasta tuntui satulassa siltä, kuin tamma olisi kuvittellut kentän pohjan olevan laavaa ja pyrkinyt välttelemään siihen osumista. Liiteli vain kaiken yllä häntä hulmahdellen. Kai siinä kyydissä ennen pitkää tottuisi olemaan.

Hoitotoimenpiteet olivat sentään alkaneet sujua ja tavalliset asiat saaneet turvaa tuovia rutiineja ympärilleen. Wanda oli ratsastuksen jälkeen taas vapaana karsinassaan eikä nostanut enää päätään heinistä edes silloin, kun Ilona antoi satulan liukua syliinsä kirjavan hevosensa selästä. Se oli kevyessä hiessä satulan alta, vaikkei oltu edes laukattu. Laatu ennen määrää, Ilona ajatteli asetellessaan satulaa huolellisesti telineeseen. Hän harjaili jo melko tottuneesti hellin ottein hionneet karvat suoriksi, eikä Wanda liikehtinyt sinä aikana lukuun ottamatta paria valittua hännän huiskaisua.

Taluttaessaan Wandaa tarhaan Ilona pysähtyi kärsivällisesti tutustuttamaan hevosta tyhjiin kottikärryihin, jotka olivat epätavallisessa paikassa ja siksi arveluttavat. Tallista oli tullut hevoselle turvapaikka, ja heti ulos tultaessa se taas valpastui hiukan. Ilona alkoi yllättävän nopeasti tottua siihen, että Wandan jännittyminen ja paikalleen jähmettyminen eivät välttämättä enteilleet sitä, että se olisi karauttanut kohta täyttä kyytiä pakoon. Se oli vain hetken aikaa varautunut ja jatkoi sitten matkaansa. Ilona oli alkanut tunnistaa säännönmukaisuuksia tamman käytöksessä, eikä se tuntunut enää ihan niin ennalta-arvaamattomalta. Ilona oli oppinut toimimaan rauhallisesti ja kärsivällisesti pysyen hevosensa tukena aina, kun sitä tarvittiin. Wanda oli opettanut hänelle lyhyessä ajassa hetkeen pysähtymistä ja sellaista kiireettömyyttä, johon hän ei ollut arjessaan tottunut. Osa suorittamisesta oli korvautunut varovaisella tunnustelulla.

Jätettyään Wandan ulos suuntasi Ilona tallia kohti ja kyykistyi matkalla tervehtimään vastaan tepastellutta Mielikkiä. Koira asetteli sirot etutassunsa naisen polvelle ja tapitti silmiin sillä tavalla, ettei silittelyhetkeä raaskinut lopettaa lyhyeen. Miten tällaiselle otukselle kukaan saattoi sanoa ei? Lopulta koira käänsi päänsä pois, havaitsi Noan kauempana ja hylkäsi uuden ystävänsä saman tien pomppien tärkeänä isäntänsä perään. Samassa Oskari osui kohdalle talikko mukanaan. Ilona arveli, että hänen olisi itse aloitettava keskustelu, tai muuten keskustelua ei tulisi.
– Hei oota! Mä näin kun sä ratsastit tossa kentällä yks päivä. Sulla on kevyt käsi. Niin tuli siitä mieleen, että ehtisitkö sä joskus vähän kattoa mun ja Wandan ratsastusta? Tai jos yhtään haluat itse satulaan, sekin sopii paremmin kuin hyvin. Mä en oikein tiedä, miten lähtisin viemään Wandaa eteenpäin, kun en hahmota sen taitotasoa, Ilona puki ryöppynä kaikki ajatuksensa sanoiksi. Sekin jo auttoi saamaan kiinni ongelmasta, vaikka olikin tullut puhuttua ihan liikaa. ”Vähän kattoa”, just joo. Mitäpä jos olisin vaan ollut vaikka hiljaa?
– Eeh… Ehkä. Pitää miettiä, Oskari vastasi hitaasti punnittuaan sanojaan hetken katse harhaillen, mutta jäi seisomaan aloilleen.
Ainakaan se ei tällä kertaa juossut karkuun.
– Mieti rauhassa, Ilona sanoi lähtien jatkamaan kulkuaan kohti tallia. Kun hän vilkaisi taakseen, Oskari seisoi vieläkin samassa paikassa talikoineen toinen käsi syvällä taskussaan. Ilona oli kuullut sivumennen jotain etäistä juttua Oskarin valmennuskuvioista ja ajatteli nyt, ettei mies varmaan vilkaisisikaan Wandan suuntaan, se kun oli käytännössä kilpahevosen vastakohta. Eikä Ilona tekisi siitä kilpahevosta edes salaperäisen nuoren valmentajan huomion tähden. Äkkiä Ilonaa kadutti, että hän oli edes mennyt kysymään koko asiaa. Hän työnsi purkan suuhunsa ja alkoi jauhaa sitä sillä tavalla kuin aina ollessaan vähän hermostunut.

Talliin palatessaan Ilona keskittyi johdonmukaisesti analysoimaan mielessään tämänpäiväistä ratsastusta samalla, kun putsaili verkkaisesti harjoja ja kantoi tavaroita paikoilleen. Jalan pitäisi pysyä paremmin paikallaan. Wanda ei tykkää sellaisesta hinkuttamisesta. Pitäisi antaa varmaan vieläkin enemmän ohjaa, mutta kun en uskalla. Ilonalla oli aina ollut mielestään hyvin kevyt ohjasote, mutta nyt hartioiden jännitys oli siirtynyt ohjaa pitkin suoraan hevoseen.

Ympäristön äänet kuuluivat pian vain vaimeana ja kaukaisena kaikuna omiin ajatuksiinsa uponneelle. Ulkona aurinko muuttui kullanvärisestä yhä lämpimämmän oranssiksi valuessaan alemmas ja säröillessään puiden väleistä. Valon palaset kuitenkin lämmittivät vielä Ilonan selkää tämän kävellessä autolleen, ja taustapeilistä hän näki muutaman iltataivaalle ilmestyneen pilven värjäytyneen violetiksi varjoista ja haalean oranssiksi sieltä, mihin valo vielä jaksoi yltää. Pitäisi kaivaa taas vesivärit esiin.

[Ilona EronenKatsoja]

Line: dA / M-K

Ei se ihan pelkästään pellossa ollut kasvanut, koska tiesi heti kulkea liinassa ympyrää. Tuulinen kenttä oli kuitenkin vielä sen verran jännittävä paikka, että alkukäynteihin se ei suostunut, vaan esitteli notkeaa raviaan ja oudosti pompahtelevaa laukkaansa tanssahdellen häntä soihtuna niin, että liinan toisessa päässä oli kaiken aikaa kädet täynnä tekemistä. Mutta kyllä siitä ihan soiva peli vielä saataisiin.

Juoksutuksen jälkeen Ilona talutteli Wandaa kentällä kiireettömän loppujäähdyttelyn verran saaden sitä vähän rauhallisemmaksi olemalla läsnä ja lähellä, mutta muisti sitten ajankulun ja lähti tamma vanavedessään kohti tallia. Aamu-usva kadotti ympäriltä kaiken muun, ja oli vain Hopiavuoren hevostalli ennen aamuvuoroa. Eli siis tosi aikaisin. Niin ajoissa Ilona oli tullut, ettei Hopiavuoren isäntäkään ollut jalkeilla tai ainakaan tallissa hänen saapuessaan, mutta nyt mies asteli kahvin herättämät silmät mietteliäinä talostaan kohti tallia juuri samaan aikaan, kun Ilona hevosineen oli tulossa sinne myös.
– Tootta ajoossa liikkehelä, Eetu huomautti havahtuen ajatuksistaan ja loi silmäyksen Wandaan. Ilona tiesi Eetunkin olevan tyytyväinen siihen, että tamma oli hyvän hoidon ansiosta kotiutunut nopeasti ja lihonut sopivasti. Hopiavuoren Eetu näet välitti jokaisesta tallinsa asukkaasta ihan oikeasti.
– Joo, piti ennen työpäivää ehtiä, Ilona selitti vastaukseksi ja kiitti, kun Eetu piti ovea, jotta päästiin järkevästi hevosen kanssa sisälle. Wanda oli sillä hetkellä kiinnostunut Eetusta erityisen paljon, koska tuo ukkeli toi yleensä tähän aikaan aamusta ruokaa hevosille.
– Hei ootahan, ennoo tainu viälä esitelläkkään, nää on meirän ahkerat tyälääset Camilla ja Oskari, Eetu kertoi ylpeänä niin kuin nämä kaksi olisivat olleet hänen omaa jälkikasvuaan, jolloin Ilona pysähtyi katsomaan taakseen.
– Moi, sanoi Camilla nyökäten samalla vähän virallisesti. Oskariksi esitelty mumisi lyhyesti jotakin katsellen lattiaa ja sitten edessään seisovaa hevosta sen näköisenä, kuin olisi etsinyt pakoreittiä.
– Hei vaan, tervehti Ilona kohteliaasti molempia yhteisellä nyökkäyksellä miettien, eikö tuo nuoren oloinen mies osannut puhua. Wanda kopautti lattiaa etusellaan vaativasti.
– Jaaha, se on rouvalla nälkä jo, Ilona jatkoi luontevasti naurahtaen ja nosti kättään hyvästiksi Eetulle, joka lähti työn touhuun. Ilonakin kääntyi lähteäkseen.
– Mä tuon, kakaisi Oskari, ja Ilona pysähtyi jo toisen kerran niin, että takana tuleva Wanda oli törmätä häneen. Camilla veti hanskat käteensä ja lähti jatkamaan heinien kuskaamista.
– Mitä? kysyi Ilona yllättyneenä. Mies osasi sittenkin puhua.
– Että voin tuoda sen väkkärit, Oskari yritti artikuloida tällä kertaa mahdollisimman selvästi. Korotti ääntäänkin juuri sen verran, ettei vain olisi enää tarvinnut toistaa.
– Ai, kiitos. Sehän oli pelkkää kivennäistä nyt toistaiseksi, Ilona kertasi, vaikka varmaan se jo muistettiin täällä ulkoa. Ilona olisi halunnut auttaa eikä vain olla palveltavana, muttei kehdannut viedä töitä toisten käsistä. Oskari kohotti kulmiaan hiukan, jolloin tallikäytävän kellertävä kattovalo osui tämän silmiin, ja Ilona näki ne vain pienen hetken kunnolla. Nainen huomasi miettivänsä, minkä väriset ne mahtoivat olla, sillä siitä ei oikein ehtinyt saada selvää – sinisetkö? Mies kääntyi nopeasti pois sanomatta enää mitään ja lähti toimittamaan sovittua tehtävää. Ilona jatkoi matkaansa Wandan kopistellessa vierellä puolijuoksua kohti karsinaa, jossa Camillan tuomat heinät odottivat. Oli tämäkin, kun emäntä vaan rupatteli keskellä käytävää ja antoi ruuan odottaa. Ilona irrotti tammalta liinan ja antoi sen olla vapaana karsinassa sukiessaan puhdasta rautiaankirjavaa karvapeitettä, jossa ei ollut oikeastaan mitään harjattavaa. Ilona oli jo aika varma, ettei tamma hievahtaisi heiniensä äärestä mihinkään, kun karsinan ovi oli työnnetty edes melkein kiinni.

Ilona nosti katseensa, kun reilu kourallinen kivennäistä ropsahti rivakasti kauhasta ruoka-astiaan. Nainen kiitti ja hymyili rohkaisevasti kauhan toisessa päässä olevalle Oskarille, joka osasi sittenkin puhua.
– Ei mitään, mies sanoi katsoen pois päin ja kiiruhti sitten tiehensä. Ujostuttiko sitä? Tai ehkä se ei ollut aikaisten aamujen ystävä? Jos se siitä lämpenisi, kun sille vain juttelisi useammin? Ilonan mielestä ujoilla ihmisillä oli yleensä eniten kerrottavaa, sillä ne sellaiset eivät turhan usein puhuneet omista asioistaan muille – eivät ainakaan kenelle tahansa.

[Ilona EronenKatsoja]

Kun Ilona havahtui unestaan, tuntui hänestä jonkin verran rekan alle jääneeltä, mutta suurimmaksi osaksi vain henkisesti. Hän yritti tovin selvittää, missä oli. Valaistus tuntui oudolta. Aivan, oli iltapäivä. Oli lämmintä ja pehmeää, kuin olisi käpertyneenä pilven sisään. Näkökentän pysyessä vielä sumeana Ilona muisti tulleensa yövuorosta aamulla kykenemättä nukahtamaan sänkyynsä ja leiriytyneensä sitten kaksionsa olohuonekeittiöeteisen sohvalle läppärin kanssa tulevan syyslukukauden kurssisuunnitelmia laatimaan. Hän oli sitten kuitenkin lopulta nukahtanut siihen uneksimaan säännöllisestä päivätyöstä kannettava sylissään. Nainen liu’utti varovasti vasemman jalkansa suoraksi lakanapilven sisällä, ja jostakin peiton syövereistä kuului tyytymätön tuhahdus. Onni oli tuohtunut, kun sen lämmintä pesää kehdattiin liikuttaa. Ilona hivuttautui varovasti ulos luihun koiran omimasta peittovuoresta, ja hetken maaniteltuaan eläintä mukaansa hän luovutti. Ei sitä saanut mihinkään, kun ulkona satoi.

Neljän ja puolen tunnin unien voimalla Ilona ajoi tallille. Tavallisilla ihmisillä oli aktiivisin aika päivästä meneillään, mutta Ilona joutui vieläkin siristelemään ja räpyttelemään silmiään pysyäkseen kärryillä yksinkertaisistakin tapahtumista. Ea harjaili suloista vaaleaa issikkaa tallin käytävällä sateelta suojassa ja moikkasi hiukan ujosti Ilonalle, mutta heitti sitten rohkaisevan hymyn perään. Pieni lämpö läikähti Ilonan sisällä pelkästä siitä hymystä sateisena päivänä, olihan hän vielä uusi ja ulkopuolinen talliporukassa. Samassa Eira viuhtoi heidän ohitseen selostaen puhelimeen kovaan ääneen jotakin ajankohtaista juorua. Vasta silloin Ilona huomasi, että nuoriso-osastosta Aamukin oli paikalla, sillä tyttö säpsähti Eiran nopeaa ilmestymistä vain juuri ja juuri silmin nähtävän verran. Aamun vain lievästi pelästynyt katse kohtasi puoleksi sekunniksi Ilonan pysyvästi huolestuneen muotoiset silmät. Ilona muisti, millaista oli olla nuori. Kaikki tuntui niin voimakkaana, ja silti tunteet piti jotenkin yrittää peittää liimaamalla päälle muuta rekvisiittaa. Nuorten keskinäinen dynamikka saattoi olla aika armotontakin. Toista se oli nykyään. Kun 24 ikävuotta lähestyi, oli kaiken päälle turtunut sellainen kerros, etteivät samat järkytyksen aiheet oikein jaksaneet yllättää. Jokainen vuosi toi aina mukanaan oman lastinsa lokaa kaiken hienon ja hyvän mukana, eikä siinä ollut enää mitään uutta.

Ilona säpsähti hereille syvistä synkistä ajatuksistaan. Hänen lasittunut katseensa ei ollut rekisteröinyt viereen astellutta Helloa, joka silmäili hiukan huolestuneena naisen väsyneitä kasvoja.
– Maa kutsuu, Hello yritti saada yhteyttä heilautten kättään vähän matkan päässä Ilonan unisista kasvoista. Mies olisi varmaan halunnut kysyä, oliko kaikki hyvin, muttei oikein osannut, kun ei oikeastaan vielä tunnettu. Tämä oli kuitenkin jo hyvä keskustelunavaus, jollaista Ilona ei ehkä itse olisi saanut aikaiseksi ainakaan juuri tänään. Hän pahoitteli tilapäistä kuuroutumistaan, sillä hänen tapoihinsa kuului pyytää anteeksi kaikkea kaiken varalta. Hello odotti edelleen tarkempaa taustoitusta Ilonan tokkuraisesta olemuksesta toinen kulmakarva kohotettuna.
– Yövuoro, Ilona kakaisi jotenkin tukahtuneesti ja väänsi hymyntapaisen. Siitä tuli aika vino. Miten hän saisi ilmaistuksi, ettei tässä oikeasti ollut mitään hätää? Vähän väsytti vain.
– Tuolla on hei kahvia. Tai emmä tiiä, luulisi olevan, mutta jos ei oo niin keitetään, neuvoi Hello myötätuntoisesti tehden pienen havainnollistavan eleen oven suuntaan. Kuulostipa se ratkaisukeskeiseltä lähestymistavalta. Ilona mietti, velloisiko unimaailmassaan vai lähtisikö kahville, ja valitsi sitten jälkimmäisen. Hello lähti hyvin huomaavaisesti näyttämään tietä ja Ilona oli siitä syvästi kiitollinen, koska oli vielä vähän eksyksissä uudessa paikassa.
– Hei oottakaa, voinko mäkin tulla? kuului heidän takaansa. Se oli Ea.
– Oon ihan just valmis, vien vaan Gæsin ulos.
Tamma sai kokonaisen saattueen mukaansa, kun kaikki kolme lähtivät viemään sitä porukalla ja jatkoivat sitten matkaansa sinne, mistä olivat tottuneet löytämään kahvia. Kitkerät pannunpohjat vaihdettiin hetkessä tuoreeseen versioon. Ilona hyrisi tyytyväisenä saadessaan lämpimän mukin käsiensä väliin ja haistaessaan kuumaa juomaansa. Se terävöitti heti näköä ja palautti tunnon kehon ääreisosiin. Tuoksu houkutteli ilmeisesti ulkoa asti lisää porukkaa tai sitten täkäläisillä oli poikkeuksellinen kyky aistia, milloin tuoretta kahvia oli tarjolla. Väen lisääntyessä keskustelu kävi tiuhemmaksi. Ilona livahti jossakin vaiheessa huomaamattomasti pois paikalta, sillä hänellä oli rajallinen määrä tunteja aikaa siihen, että kotona vetelehtivä koira pitäisi ihan oikeasti saada jollakin ilveellä ulos tarpeilleen. Ennen sitä oli hoidettavana eräs toinen eläin.

Ilona oli etukäteen varautunut siihen, ettei Wandaa saisi niin vain kiinni aitauksesta, tai että se ei ehkä antaisi aluksi vieraiden ihmisten koskea itseensä. Siksi hän oli joka kerta yllättynyt, kun tamma lähti heti eleettömästi hänen mukaansa jättäen turvallisen lauman taakseen. Ei se tullut vastaan portille, muttei paennut kauimmaiseen nurkkaankaan. Ilona huomasi pidättävänsä hengitystään katsellessaan vieressään kevyesti astelevaa nuorta hevosta. Siinä oli jotakin sillä tavalla erityistä, että Ilona oli pakahtua aina sitä katsoessaan. Hän oli varma, että heidät oli tarkoitettu yhteen, vaikkei vielä tuntenut Wandaa oikeastaan lainkaan.

Tamma käänteli korviaan, kun Ilona parkkeerasi sen ulos puomille ja sitoi huolellisesti kiinni kuin estääkseen erityisen hienoa ilmapalloa karkaamasta taivaan tuuliin. Hän järkeili nopeasti, että Wanda haluaisi ehkä nähdä ympärilleen ja kuulla ulkona olevien hevosten äänet, eikä vienyt sitä vielä sisälle talliin, kun ei kerran tarvinnut. Se ehtisi viimeistään talvella tulla kuitenkin mitä tutuimmaksi paikaksi. Pyyhkiessään uudenkarhealla harjalla tammansa väräjävää hipiää Ilona mietti, miten eläin mahtaisi selviytyä talvesta. Riittiäisikö kaksi loimea päällekäin puettuna? Pitäisikö karsinan ikkunat tilkitä vedon varalta? Onneksi varusteiden shoppailu ja whippetin pukeminen olivat muodostuneet hänelle jo suorastaan harrastuksiksi, ja tarvittaessa hän kyllä keksisi jostakin hevoselle vaikka talvisaappaat ja hatunkin, jos se niitä sattuisi tarvitsemaan.

Hiljattain lakannut sade oli kaikkien suureksi onneksi häätänyt paarmat ainakin tilapäisesti tiehensä. Nyt Wandaa ärsytti sen sijaan märkä maa ja erityisesti lätäköt. Ne tuli sen mielestä kiertää mahdollisimman kaukaa. Tamma ravisteli satunnaisesti taivaalta tipahtelevia pisaroita harjastaan. Sen ohut iho värähti joka kerta, kun siihen osui jokin yllättäen. Saderintama oli toistaiseksi väistynyt, mutta Ilona kääri silti kirjavan hevosensa ohueen beigenväriseen sadeloimeen, jossa oli kultaiset soljet ja hintalappu. Ilona nykäisi lapun irti miettien, että kunnollinen toppaloimi pitäisi vielä talveksi löytää jostakin. Ne vaan tuppasivat olemaan kalliita, ja käytettynä ostaessa sai yleensä jonkin pinttyneen mytyn, jollaista hän ei kuvitellut Wandan haluavan ylleen.

Kavioita putsatessaan Ilona joutui nostamaan valkeita takasia maasta lukuisia kertoja, kun vasta opetteli Wandan mieltymysten mukaista lähestymistapaa. Vähänkin liian napakka ote sai sen kiskaisemaan raajansa pois otteesta ja tömäyttämään sen maahan kuin sanoakseen, että ainakaan tuolla tavalla et sitten muuten koske. Lopulta kaviot saatiin puhtaaksi pienen kärsivällisyyskokeen jälkeen, ja Ilona oli varma, että se kyllä alkaisi ihan pian sujua, kun hän vain itse oppisi hevosensa tavoille. Mielessäkään ei käynyt, että nelivuotias olisi jotenkin saattanut testata uutta omistajaansa.

Wanda vaikutti jo nyt rennommalta kuin saapuessaan vain muutamaa vuorokautta aiemmin. Se seurasi emäntäänsä pää enimmäkseen alhaalla takaisin aitaukseen, odotti vapautusta naruriimustaan ja hölkkäsi sitten häntä koholla upottamaan turpansa heiniin. Näky sai Ilonan sisällä aikaan taas yhden hyvänlaatuisen läikähdyksen – jo toisen kerran samana päivänä. Ei tästä ihan huono päivä tullutkaan, vaikka odotukset eivät herätessä olleet järin korkealla. Ilona muisti kotona itsepintaisesti pidättelevän koiransa ja alkoi tehdä lähtöä valmistautuen henkisesti tiukkaan ja tasaväkiseen neuvotteluun lenkille menemisestä.

[Ilona EronenKatsoja]

Ilonaa jännitti kamalasti, mikä oli tilanteeseen nähden ymmärrettävää ja hänelle ominaista. Wanda saapuisi tänään. Ilonaa oli vain paria päivää aiemmin kierrätetty ympäri Hopiavuoren tiluksia ruutuaiheiseen paitaan pukeutuneen tallinomistajan perässä ensimmäistä kertaa. Muutamia uteliaana uutta ihmistulokasta tarkastelevia kasvoja oli tullut kierroksella vastaan, mutta Ilonalle ei jäänyt monikaan nimi vielä mieleen. Hän halusi kamalasti olla mieliksi kaikille, hankkia uusia ystäviä ja antaa kivan vaikutelman itsestään. Samalla ujostutti kuin mitäkin pikkulasta ekana eskaripäivänä, minkä nainen yritti peittää kaikin keinoin.

Kun karsinavuokrasta lyötiin kättä päälle ja sovittiin, että tamma voisi saapua tarvittaessa jo vähän ennen kuun vaihdetta, oli Ilonalla vain yksi kokonainen päivä aikaa raahata kaikki oleelliset varusteet paikoilleen ja valmistautua henkisesti ensimmäisen ikioman hevosensa saapumiseen. Eikä kyseessä ollut mikä tahansa hevonen, ja se jos mikä kouraisi vatsanpohjaa ennenkuulumattomalla tavalla joka kerta käväistessään naisen mielessä. Tuntui samaan aikaan oikealta ja aivan hirveältä virheeltä. Ilona oli jauhanut paniikinomaisesti purkkaa ajaessaan viimeisenä hevosettomana iltanaan kohti kotia valkoisella Seatillaan.

Sellaista työkykyyn haitallisesti vaikuttavaa tunnelmien vuoristorataa se oli ollut yötä päivää siihen asti, kun kolhiintunut kuljetusauto saapui Hopiavuoren pihaan ja Ilonan lisäksi muutama muukin utelias saapui sitä ihmettelemään. Nopeasti oli sana kiirinytkin siitä, että tallille oli saapumassa uusi asukas. Lastaussilta kolahti maahan, eikä Ilona ehtinyt oikein nähdä sisällä olevaa eläintä kunnolla keskittyessään räpeltämään äkkiä riimunnarua irti puomista ja peruuttamaan hevosen hämärästä kopista ulos. Hetken aikaa häikäisi tavattomasti, kun ei saanut kättäkään lipaksi, sillä täytyi pitää kaiken varalta kaksin käsin kiinni rispaantuneesta riimunnarusta kuin elämä roikkuisi sen varassa. Narun toisessa päässä seisoi reissussa rähjääntynyt laikukas tamma tukka pystyssä. Se pälyili ihmeissään ympärilleen. Se oli hiukan hätääntyneen ja kuivahtaneenkin näköinen, mutta Ilonan mielestä silti kaunein kuunaan nähty ilmestys, ja hän uskoi vakaasti iskeneensä kultasuoneen löydettyään tämän luontokappaleen myynti-ilmoituksen netistä. Herasilmät tähyilivät ympärilleen ja pää kääntyili etsien lauman turvaa kuin villillä aroeläimellä ainakin. Tamma seisoi yhä aloillaan lastaussillan edessä päästäessään pitkän ja kimakan hirnahduksen. Se sai parikin vastausta tarhasta nurkan takaa. Aitauksesta kuului uteliasta töminää.

Eetu Hopiavuori katkaisi hiljaisuuden ja ehdotti, että hevonen päästettäisi tarhaan jaloittelemaan, puhkaisten samalla vaaleanpunaisen kuplan Ilonan ja hänen uuden hevosensa ympäriltä. Ilona lähti sanattomana kävelemään tarhoja kohti, ja pieni hevonen lähti seuraamaan häntä hiukan epäröiden niin, että naru juuri ja juuri pysyi löysänä. Väsyneellä tammalla oli pitkä matka takanaan, ja vapaaksi aitaukseen päästyään se laski hiekkaan maailman pisimmän pissan. Sitä siinä sitten katseli koko tallin väki rivissä kuin suurtakin ihmettä suoraan rapakon takaa. Suoristauduttuaan eläin otti muutaman varovaisen askeleen lähimmälle aidalle, jossa uudet hevostuttavuudet kurkottelivat jo malttamattomina ottamaan selvää tulokkaasta. Vaihdettiin perinteiset nuuskaisut ja kiljaisut, ja lähdettiin sitten hölkkäämään aidanviertä eestaas rinnakkain. Hevosseura veti Wandaa puoleensa ja toi sille heti turvaa. Nelly kantoi ystävällisesti ekstraheinää tarhaan Ilonan tuijottaessa lamaantuneena häntä soihtuna joustavasti astelevaa hevostaan. Hänen omaa hevostaan! Nälkäkuoppaan muodostuva pieni varjo ei tehnyt hevosesta yhtään sen rumempaa, vaan pikemminkin aktivoi uuden omistajan hoivaviettiä entistä kovemmin. Ilona alkoi touhuta hevoselle keltaisessa ämpärissä kylmää, raikasta vettä tietämättä, osaisiko eläin juoda lainkaan automaatista. Ilona ei kehdannut kysyä ääneen, mahtoiko Yhdysvalloissa olla samanlaisia juoma-automaatteja kuin täällä meillä.

Muut saivat ylipuhuttua Ilonan jättämään uuden tulokkaan tarhaan toipumaan matkasta ja tutustumaan aidan yli muihin hevosiin. Jos kaikki menisi hyvin, se voitaisiin lähipäivinä laittaa laitumelle muiden kanssa, sillä se oli ollut karanteenissa jo aiemmin heti Suomeen laskeuduttuaan. Ihmisjoukko valui sisälle Eetun asuintaloon, ja isäntä alkoi järjestää kahvia tippumaan. Joukon keskustelu ei tauonnut missään vaiheessa ja Ilona laittoi merkille, että talliporukan kesken kaikki oli jotenkin yhteen hioutunutta. Tai ainakin niiden osalta, jotka nyt olivat paikalla. Ilona kuunteli ja ihmetteli. Tuntui oudolta olla toisen kodissa – ei aiemmilla hänen vierailemillaan talleilla hengailtu tallinomistajan kotona. Nyt kuitenkin kahvikuppeja laitettiin jakoon ja keskustelu siirtyi uuteen hevoseen. Ilona oli hyvillään saamastaan tuesta, ja valaisi hämmentyneellä hymyllään keskustelua. Todettiin yksissä tuumin hyväksi ajatukseksi antaa tammalle reilusti lepoa ja hyvää heinää nyt alkuun, olihan sillä elämänsä suurin muutos takanaan. Ilona uskoi, että hyvällä hoidolla ja riittävällä nesteytyksellä se olisi jo parissa päivässä täysissä voimissaan.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Ilona Eronen.

[Ilona EronenKatsoja]

Ilona Eronen

Wandan Veeran omistaja
Pinterest

Ilona on syntynyt 1.10.1998 Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Hänen hyvätuloiset vanhempansa ovat tukeneet tyttärensä harrastuksia ja tavoitteita niin henkisesti kuin taloudellisestikin aina tarvittaessa, mutta tunnollisella Ilonalla on vahva tahto pärjätä ja saavuttaa asioita myös itse. Hän asettaa mielellään itselleen liian suuria tavoitteita ja tuskailee sitten niiden kanssa suostumatta luovuttamaan. Ilona hankki säästöillään projektiksi nuoren ja kokemattoman Wanda-tamman Yhdysvalloista asti ensimmäiseksi hevosekseen. Myöhemmin Wanda vaihtui eloisaan ja osaavaan suomenhevostamma Veeraan, jonka kanssa Ilona pyrkii kilpakentille niin kouluratsastuksessa kuin esteilläkin.

Ilona työskentelee määräaikaisena Seinäjoen kaupungilla henkilöstötyön ja johtamisen kehittämishankkeessa. Hän asuu Onni-whippettinsä kanssa uudessa kerrostalokaksiossa Seinäjoella ja omistaa valkoisen Toyota Priuksen (Ilonan entinen Seat on nykyään Eiran). Ilona päätyi Seinäjoelle alun perin klinikkaeläintenhoitajan työnsä perässä, joka vaihtui siistiin sisätyöhön alkuvuodesta 2023.

Ilona on muita ihmisiä ja etenkin eläimiä kohtaan hyvin empaattinen ja huolehtivainen. Hän haluaisi kääriä kaikki maailman eläimet pumpuliin ja tuoda ne kotiinsa. Eläinten oikeuksien puolella oleva nainen yrittää viimeiseen asti salata olevansa vegaani, jottei leimautuisi ituhipiksi pienellä paikkakunnalla. Ilonan suosikkielintarvike on musta kahvi, ja vapaa-ajallaan nainen leipoo mielellään.

Aluksi ujon oloinen, mutta pohjimmiltaan kupliva ja nimensä mukainen Ilona kuuntelee mielellään toisten iloja ja suruja, ja myötäelää niissä mukana vahvastikin. Toisaalta hän lähtee helposti mukaan myös kiusoittelevaan vitsailuun tultuaan tutuksi. Ilona pitää rennoista ja maanläheisistä ihmisistä. Ilonalla on tapana yliajatella ja huolehtia kaikesta – mieluiten mahdollisimman hyvissä ajoin etukäteen. Kilpailuissa häntä jännittää, ja ihastuneena hän kompastelee sanoissaan.

Ilona on taitava ratsastaja etenkin nuorten ja herkkien hevosten näkökulmasta. Omiin kykyihinsä hän suhtautuu vaatimattomasti, eikä oikein osaa itse määritellä taitotasoaan. Hän on hellä ja lempeä, mutta johdonmukainen sekä luova ja kekseliäs koulutusmetodiensa kanssa. Koiransakin hän on kouluttanut kuuliaiseksi ja rauhalliseksi, ja siksi se onkin helppo ottaa mukaan kaikkialle. Onni-koira suhtautuu vieraisiin ihmisiin hiukan viileästi, mutta tutuksi tultuaan änkee kainaloon vaikka väkisin. Se pitää lämmöstä ja mukavuudesta, eikä lainkaan sateesta tai kurakeleistä.

Ilonalla on pehmeät ja taipuisat tummanvaaleat hiukset. Keijukaismaisen sirosta ja luonnollisesta olemuksesta voisi luulla naista todellista ikäänsä nuoremmaksi. Varjossa hänen hiukan huolestuneen näköiset silmänsä eivät näytä oikein minkään värisiltä, mutta auringon osuessa kohdalle ne suorastaan hohtavat kirkkaan läpikuultavan sinisinä. Ilona meikkaa korkeintaan huomaamattomasti niin, että kasvot näyttävät raikkailta. Pitkähköt hiuksensa hän pitää ratsastaessa matalalla nutturalla. Nainen on hentonen ja 158 senttiä pitkä. Ilonan tunnistaa syksyisin pitkästä vihreästä sadetakista, ja maneesissa hänet voidaan nähdä pitkähihaisessa urheilupaidassa. Talvisin hän hukuttautuu mielellään suuriin villapaitoihin ja fleeceihin sekä paksuihin pipoihin. Villasukat ovat osa naisen vakiovarustusta, ja hän nauttii kumisaappiden käyttämisestä, sillä niiden suojissa on turvallinen olo sateella. Kotona nainen pukeutuu mukavasti, ja ihmisten ilmoilla vieraillessaan hän on omaksunut siistin, minimalistisen bisnes-lookin, josta ei oikeasti meinaa itsekään tunnistaa itseään. Silmää miellyttävät asiat vetävät Ilonaa puoleensa, ja eläimilleen hän ostaakin mielellään kompaktin setin laadukkaita ja ylellisen tuntuisia varusteita, jotka ovat keskenään sävy-sävyyn.

Kaappi

(EqP, OddPixel, Varustekartano, Hemsbury, Sokka Luxuries)

Taustasta lyhyesti

– Ilonalla on isoveli Iiro, joka pelaa jalkapalloa ja opiskelee diplomi-insinööriksi Tampereella.
– Ilona on entinen kilpajuoksija, muttei viitsi oikein puhua siitä, etteivät ihmiset ala kyselemään ennätyksistä tai saavutuksista. Niitä ei nimittäin oikein ole.
– Ilona on hyvissä väleissä Lahdessa asuvien vanhempiensa Arin ja Merjan kanssa.
– Ilonan paras kaveri tallilla on Alex ja valmentajana toimii Oskari.
– Ilona omisti aiemmin Hopiavuoressa Wandan, joka asuu nykyään Ilonan äidin luona.

Onni kerjuulla Hopiavuoren tuvassa syksyllä 2022.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Ilona Eronen.
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 1 kuukausi sitten  Ilona Eronen. Syy: Onnin kuva lisätty 9/2022
• Tätä vastausta muokkasi 5 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Eetu Hopiavuori.

[Ilona EronenKatsoja]

Vauva-aihetta on vähän vaikea lähestyä, kun ei ole omia sellaisia, mutta pystyn esimerkiksi muistamaan ensimmäisen koiranpennun kanssa väännetyt itkut kun tuntui, että olen ihan paska eikä minusta ole tähän. Ehkä Jannallakin tulee ajan myötä asiaan perspektiiviä ja hän huomaa, etteivät hänen pahimmat pelkonsa käy toteen, ja ettei hän väistämättä ajaudu toistamaan jonkun muun virheitä tai kohtaamiaan vääryyksiä. Ehkä hän pikemminkin oppii kiertämään ne kaukaa – tai mistä sitä vielä tietää, kun ollaan näin alussa uuden ihmiselämän äärellä.

Joskus sitä vaan tuntee olevansa ihan surkea, ja huijarisyndrooma puskee päälle. Tekisi mieli halata Jannaa ja sanoa, että kyllä äidinvaisto aina saa sut tekemään oikeat asiat ja silloin ei voi olla huono äiti, kun yrittää parhaansa – vaikka ne sun ratkaisut olisivat erilaisia, kuin jollain toisella äidillä.

Puoliso näyttäytyy tässä tarinassa maadoittavana tukipilarina ja vapauttaakin lopulta niin Jannan kuin lukijankin raskaasta tunnelmasta. Lopussa tulee sellainen helpotus, kuin olisi pidättänyt hengitystä, ja saa taas puhaltaa keuhkot tyhjiksi. Kyllä kaikki järjestyy. Tämä vaikuttaa sangen terveeltä parisuhteelta, joka tekee varmasti päähenkilölle hyvää ja auttaa ehkä hiljalleen availemaan vanhoja solmuja.

Odotan kyllä mielenkiinnolla lapsen kasvua ja kehitystä – siinä on jotain samaa kiinnostavuutta kuin vaikkapa nuorten hevosten kouluttamisessa, joka on eräs lempiaiheistani: yksilön persoonan muotoutumisen seuraaminen on hyvin kiehtovaa. Tuleeko Ellistä kasvaessaan kiltti, hiljainen ja rauhallinen vai kenties päättäväinen, vilkas ja kokeilunhaluinen? Vai tasapainoinen yhdistelmä erilaisia piirteitä eri tilanteissa? Se jää nähtäväksi!

[Ilona EronenKatsoja]

”NOKÖHHÖH?” aiheutti heti alussa tyrskähtelyä. Nämä ovat niitä tarinoita, joista tulee väkisin mietittyä, että mistä IHMEESTÄ kirjoittaja on voinut nämä ideat saada. :DD Jos olisin kuullut aiemmin näistä tämän ja edellisen tarinan hyttysenkarkotuskeinoista, niin kesähän olisi pelastettu! Pitää kokeilla ensi kesänä vähintään noita saippuakuplia omallakin pihalla. Naapurit varmasti ilahtuvat.

Nämä ovat tällaisia hauskoja ja kevyitä – saat taas kirjoittamisen näyttämään helpolta. Eetun tarinassa oli vähän syvempääkin pohdintaa alussa, ja siellä taas tuo lapsiasiakin vähän kummittelee. Yleisellä tasolla vire on kuitenkin kepeä tässä kahta tarinaa päällisin puolin tarkastellessa. Hahmot ovat niin omia itsejään kuin aina.

Muhun iskee myös tuollainen mutkat suoriksi -huumori, kuin tässä lopussa, että Eetu on nyt näille suoraan satasen velkaa, toimi vehje tai ei. :Ddd Eiran kärsimättömyys aina jotenkin lisää sellaista touhukasta tilannekomiikkaa. Jännästi tuollainen vähän säpäkkä ja tiuskahteleva hahmo on tarinoissa hirveän hauska ja aivan harmiton, kun taas oikeassa elämässä sellainen tyyppi voisi saada ihmiset jopa ärsyyntymään tai ainakin puolustautumaan. Tarinoissa onkin ihanaa se, että hyvin erilaisilla persoonilla varustetuista hahmoista saa vain hauskaa tekstiä ja kaikki draamakin on loppujen lopuksi harmitonta fiktiota. Ei haittaa, vaikka joku hahmo joskus suuttuisikin tarinassa, joten oman hahmon uskaltaa laittaa tiuskimaan toisten hahmoille, koska se vain lisää väriä ja ulottuvuutta. Vaikka nämä olivat tällaisia kivoja ja kevyitä huumoritarinoita, niin minusta on oikeasti kivaa, että hahmojen välillä on joskus kitkaa, draamaa, tiuskimista ja ärsyyntymistä, sillä se on elämää. Se vasta sytyttääkin mielenkiinnon, jos jotkut hahmot eivät vain yksinkertaisesti pidä toisistaan, tai jos joku vaikka inhoaa toisen hahmon hevosta. No mutta joo, karkasin taas vähän sivuraiteille. Ehkäpä se johtuu tästä sopivan realistisesta ja moniulotteisesta kirjoitusympäristöstä, jossa on tilaa elämänmakuisille ideoille.

[Ilona EronenKatsoja]

Noniiin! Tässä vihjaillaan taas paljon. Kutkuttavaa. Syyhyttää kirjoittamaan, mutta tuntuisi hurjalta heittää toisen hahmon tarinaan iso paljastus ja jättää kirjoittaja pärjäilemään asian kanssa. Aistin tässä kuitenkin sellaista puoliksi tarkoituksellista rohkaisutönäisyä, jota ihan itse kerjäsin. Jännittävää. Alex on pienenä möläytellyt toisten salaisuudet, mutta toisaalta kerrotaan, ettei hän ole paljastanut yhtään (Oskarin) salaisuutta tahallaan. (Vielä.)

Tässä on taas sitä Oskaria, jota on aina hirveän kiva lukea. Arvatenkin Oskari ottaa koko tilanteen raskaasti ja syyllistää itseään. Vaikka eihän se edes ole suoranaisesti hänen syytään, että Ilona on herkkä ja tilanteessa valmiiksi hermostunut. Nimiasian ja Alexin olemassaolon takia hahmojen välillä oli ehkä valmiiksi jonkinasteista jännitettä, joka johti tunteiden purkautumiseen. Voi sitä Oskaria. Epäselväksi jää, oliko Oskari alunperin vapaaehtoisesti valmentamassa vai kenties Alexin tai jonkun muun painostamana.

Jotenkin niin hellyyttävästi tästä on pääteltävissä se, että Oskarin Oskarimainen tapa pyytää anteeksi on lisätä suolaa siihen Wandan ruokaan, mennä nöyränä kiikuttamaan se asianosaiselle ja sopertaa siinä jokin anteeksipyyntö. Ja kyllähän tie hevosnaisen sydämeen usein onkin juuri tämän hevosen kautta. Samaan aikaan Ilonakin koki ihan yhtä lailla tarvetta pyytää anteeksi tiuskaisuaan, mutta Oskari-parka näkee syyllisenä vain itsensä.

Hörähdin sille, että Alexilla oli lapsena taskut täynnä etanoita ja sammakoita. Ehkä siksi, että oon itsekkin kerännyt niitä lapsena lemmikeiksi ja tehnyt niille agilityratoja, hah. Voin siis hyvin kuvitella, millainen Alex on ollut lapsena, ja se taas rakentaa häntä hahmona myös nykyhetkessä.

[Ilona EronenKatsoja]

Voi miten kivaa, että tartuit tähän! Mä nimittäin ajattelin monta kertaa siitä mun tarinasta, että se oli ihan tyhmä eikä yhtään hauska, ja meinasin jättää sen julkaisematta. Tästä ei muuten yhtään huomaisi, että tää on nopeasti kirjoitettu, ellet olisi maininnut ja ellei tämä olisi tullut niin pian mun tarinan jälkeen. Ajoitus on uskottava taustatarinaa ajatellen, ja sään muutoskin on huomioitu.

Pääjuonen lisäksi tuli ihana tunnelma pihaton makuuhallissa pötköttelevistä hevoslapsista. Voisinpa mennä sinne joukon jatkoksi! Jään myös mielenkiinnolla odottamaan ratsukoulutuksen alkamista. Edistyksestä ja ekoista kerroista on aina kiva lukea, ja toisaalta aihe antaa tilaa myös takapakille ja kommelluksille. Voi vitsit, nuorten hevosten kouluttamisessa on vaan sitä jotakin!

[Ilona EronenKatsoja]

Voi että – retkitunnelma, pohjoisen rauha ja trangialla kärventyvä puuro! <3 Vaikka kyllä siinä varmasti kuka tahansa alkaa ennen pitkää seuraa kaipaamaan siitä huolimatta, että olisi hakeutunut tarkoituksella omaan rauhaansa. Yksinäisyyden tunteen kuvailua korostaa se, että autiotuvassa on Camillan lisäksi juuri pariskunta. Mahtaa vaikuttaa osaltaan Camillan tarpeeseen ottaa yhteyttä ulkomaailmaan.

Camillan ajatuksien kuvailu (etenkin ”Ei, hitto. Camilla ei.”) on osittain tuttua myös Ilonan kirjoittamisesta. On hauskaa, että mielenmaisemaa on kuvattu paljon, koska oikeassa elämässä ei voi päästä samalla tavoin toisen ihmisen pään sisään. Tämä on kattava katsaus Camillan kuulumisista ja elämäntilanteesta.

Oli muuten virkistävää vaihtelua lukea välillä seikkailuja kaukaa Hopiavuoren ulkopuolelta, vaikka tämä ihana miljöö onkin! Tulevasta syksystä, ruskasta ja viileistä illoista haaveilu saa itsellenikin aikaan odottavan tunnelman. Syksy on jotenkin niin inspiroivaa aikaa.

Edit. Jaaa laitoin tämänki väärään kohtaan, minä se en opi :Ddd

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Camilla.
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Camilla.
• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Camilla.

[Ilona EronenKatsoja]

Nauratti ihan ääneen tuo pokkurointi tossa alussa. On muuten mahtava taito saada pelkillä sanoilla ihminen nauramaan!

Eetu on vihaisenakin tosi symppis hahmo. Sen murre on ihan priceless, vaikka en ite osaakkaan yhtään kirjoittaa sitä (vielä ainakaan). Puhetapa kuvaa sen persoonaa tosi tiiviisti. Samaistun myös tohon helteen aiheuttamaan ahdistukseen, ja olit kuvannut sen tosi uskottavasti – just silleen miltä se tuntuu!

Etenkin lopussa on ihanan lämmin tunnelma – kylläpä on mukavaa, kun oma hahmo on päässyt tuohon sekalaiseen sakkiin mukaan. Hello on kyllä mainio hahmo siitä, että se sulattaa hyvinkin erilaiset persoonat samaan porukkaan ja saa kaikki mukaan keskusteluun. Jokaisessa yhteisössä pitäis olla yks Hello Ilves.

[Ilona EronenKatsoja]

Palasin tähän tekstiin tänään käytyäni pitkästä aikaa ratsastamassa entisellä hevosellani, jolla aikanaan kaaduin aidan läpi ojaan ja jäin sen alle jumiin. Mä mietin nimittäin tätä tekstiä tänään seisoessani sen hirven kokoisen eläimen vierellä miettimässä, että miten tällaiselle munlaiselle kirpulle oli koskaan tullut edes mieleen kavuta sen kyytiin saati hommata sellainen omaksi – miten en oo tajunnut pelätä aiemmin? Kun kerran sattuu jotain sellaista, että alkaa pelätä, on siirrytty sellaisen rajan yli, josta ei välttämättä koskaan pääse takaisin entiseen, vaikka se pelko ajan myötä hälvenisikin paljon pienemmäksi. Sä et kuitenkaan koskaan enää ihan kokonaan unohda sitä, että onnettomuuden mahdollisuus on olemassa.

Tämä teksti ja tarina laajemminkin on siis hyvin samaistuttava. Tästä pätkästä paistaa juuri sellainen sovittelevuus sen hevosen kanssa, että samalla pelottaa, mutta kuitenkin se hevonen on sulle tärkeä. On aika liikuttavaa, kun hevonen ihmettelee, että miksi tässä nyt hiivitään ja mitä se ihminen oikein pelkää – se eläin kun ei ymmärrä, että joku voisi pelätä sitä, ja se elää vain nykyhetkessä.

Minusta hevospelosta ratsastajien keskuudessa pitäisi puhua enemmänkin, sillä jostakin syystä sitä usein hävetään ja yritetään esittää, että ei tässä ole mitään ja kyllä olen ennenkin hakenut hevosen tarhasta, kuten Niklaskin tässä tekstissä. Kokonaisuudessaan tästä välittyy hyvin tunne, tarina ja hahmon oma persoona.

[Ilona EronenKatsoja]

Dialogi on niin luontevaa, että se voisi yhtä hyvin olla oikeaa elämää. Ja hyvän dialogin muodostaminen ei ole ainakaan minusta yhtään helppoa. Oikeastaan se on kirjoittamisessa kaikkein vaikeinta.

Tykkään tosi paljon siitä, että tärkeiden ja isojen asioiden, sanojen ja keskustelujen lomaan on ujutettu pieniä yksityiskohtaisia kuvailuja. Siitä, että hahmo tekee jotakin samalla, eikä vain mieti paikallaan sitä asiaa, joka sitä vaivaa. Se tekee kerronnasta realistista, koska eihän me ihmisetkään yleensä istuta paikallamme miettimässä elämän isoja asioita. Se toiminta siinä tärkeiden asioiden taustalla kertoo lukijalle myös paljon hahmosta, sen taipumuksista ja sen luonteesta.

Tässäkin Chain ajatuskulku on hyvin samaistuttavaa, tai en tiedä onko kaikilla sellaista katastrofiajattelutaipumusta, mutta ainakin omien ajatusteni on tosi helppo lähteä vastaavanlaiseen kierteeseen.

[Ilona EronenKatsoja]

Haha! Voi elämä, mikä sotku tästä nimihommasta vielä voi tulla. Aivan ihanaa, että Ilona on heti huomattu ja tällä tavalla otettu mukaan! Mä en rehellisesti ollut ehtinyt törmätä tähän Oskarin Ilona-hommaan ennen kuin olin luonut ja synnyttänyt Ilonan ja keksinyt päässäni sen maailman ja kohtalaisen ison osan tulevaisuudestakin, mutta tästähän tulee osittain spontaanisti aika metkoja kohtauksia tarinoihin. Hauska sattuma! Samalla mä en vieläkään ihan tajua, miksi Oskaria sanotaan Ilonaksi, mutta ehkä se vielä selviää.

No mutta joo, Oskarin ajatuksenjuoksua on aina kiva lukea. Ehdin aiemmin lukea tosi pitkältä sen juttuja, kuten monen muunkin hahmon. Se onnistuu olemaan hirveän samaistuttava, vaikka mulla tai Ilonalla ei suoranaisesti olisikaan hirveästi yhteistä sen kanssa. Ehkä se on tuo taitava ajatuksenjuoksun kuvailu, mikä sen tekee, että on helppo kuvitella itsensä Oskariksi tätä lukiessaan.

[Julkaisija]

Viestit