Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
“Vitut mä enää auta tota, saatanan kiukuttelija!” Alex meuhkasi.
“Mee sä ulos siitä huutamasta”, komensin.
“En kai mä nyt mene ulos ku se on tuolla!”
“Etuovesta, pässi! Autoon vaikka.”
Alex kiroili mennessään, mutta totteli.Ravistin märät käteni tiskialtaaseen, kuivasin ne keittiöpyyhkeeseen ja revin monta palaa talouspaperia mukaani. Poimin matkan varrella pyykkinarulta karkeaksi kuivuneen puhtaan hupparin.
“Nyt ei auta oikeesti muu”, sanoin Oskarille samaan aikaan päättäväisenä ja pahoitellen, kun istahdin sen polvelle, ettei se karkaisi.
Pyyhin sen naaman paperilla, vaikka se yritti koko ajan väistellä.
“Oo nyt”, mutisin ottaessani sitä toisella kädellä leuasta kiinni, jotta sen pää pysyisi aloillaan.
“Kuule”, sanoin sille pitäen edelleen sen naamasta kiinni ja tapittaen sitä tiukasti silmiin. “Mä tiiän että sua harmittaa, mutta sut pitää nyt puhdistaa, lähit treeneihin tai et. Olis tosi hyvä jos lähtisit, mutta en voi pakottaa. Sen sijaan sä et jää tänne yksin joka tapauksessa. Niin että valitse ite, lähetkö meijän mukana tallille vai maapohjahallille.”
“Ei”, Oskari sanoi.
Huokaisin syvään ja silmäilin hetken pihanurmea, jota ei oltu leikattu hetkeen. Otti voimille.
“Et sä kyllä jää tänne ainakaan”, totesin sitten.
Oskari mökötti. Minä pyyhkäisin vielä kerran sen naamaa.
“Mee suihkuun. Mä siivoon sillä aikaa”, sanoin jäämättä kuulemaan vastaväitteitä. Jätin sille puhtaalta tuoksuvan hupparin ja lähdin pyyhkimään rahkaa ja kananmunaa pöydältä, tuolilta ja lattialta.Olin melkein valmis, kun kylppärin ovi aukesi raolleen hiljaa narahtaen.
“Sukat”, kuului vaimea pyyntö.
“Tullaan.”Suihkunraikas Oskari istahti karkeassa hupparissaan suljetun vessanpöntön kannen päälle ja ojensi jalkansa, johon se ei saanut itse sukkaa. Minä istuin kaakelilattialle sen jalkojen juureen ja puin sille sukat paljon ketterämmin kuin silloin sairaalassa, kun se oli nukkunut syvää keinotekoista untaan. Kuinka pitkälle siitä oltiinkaan tultu: nyt Oskari pystyi auttamaan kannattelemalla itse omaa jalkaansa ja ojentamalla nilkkaansa. Se oli ihan itse valinnut narulta puhtaat sukat, jotka halusi pukea tänään. Ihmiskeho oli sitten ihmeellinen.
“Ilona”, Oskari sanoi, kun sillä oli molemmat sukat jalassa.
“Joo.”
“Sori.”
Siinä täytyi olla vain pieni osa siitä, mitä Oskari ajatteli, mutta samalla se oli kaikki, mitä minun tarvitsi kuulla.
“Ei haittaa”, sanoin väsyneenä ja silitin nopeasti sen säärtä ennen kuin nousin ylös.
Ojensin sille käteni, mutten vetänyt sitä kokonaan seisomaan. Sen sijaan autoin sitä nousemaan itse muutaman edestakaisen painonsiirron kautta. Saatuaan tarpeeksi vauhtia Oskari seisoi yhtäkkiä koko pituudessaan aivan lähellä minun edessäni. Katselin hetken sen kasvoja, joiden ilmettä en osannut taaskaan tulkita kokonaan. Mitä lie ajatteli — sen olisin kovasti halunnut tietää.“Alex oottaa autossa. Mennään.”
-
Tässä ei varmaan ole nyt kauheasti päätä eikä häntää, mutta menköön.
Vuoden päästä tähän aikaan
Oskaria turhautti, kun se joutui pyytämään apua. Tai oikeastaan tarkalleen ottaen sitä taisi turhauttaa se, että se joutui olemaan autettavana. Eihän kukaan halua olla autettavan asemassa. On paljon jalompaa voida itse auttaa muita.
Se oli tottunut kertomaan minulle, mitä tehdään, ja nyt se ei saanut itse omalle hevoselleen suitsia päähän, vaan joutui pyytämään apua siihen. Saatoin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa se kaikki oli Oskarille, joka oli hirveän tarkka kaikesta hevosiin liittyvästä, ja joka teki varmuuden vuoksi kaiken muiden tekemän vielä kertaalleen uudestaan, jotta se oli kunnolla tehty — etenkin, mitä tuli sen omaan hevoseen. Melkein ärsyttävyyteen asti sillä oli tietyt tarkat tavat tehdä asiat, ja nyt se joutui katselemaan kädettömänä vierestä, kun minä tein sille leipää.
Oskarin ilmeestä ei oikein saanut selvää. Arvelin tekeväni sen mielestä leipiä ihan päin persettä — koska toki leivän voi tehdä monella tapaa — mutta että se ei vain kehdannut, jaksanut tai osannut sanoa sitä ääneen. En voinut tehdä muuta kuin yrittää parhaani. Toisaalta se pyysi aina minun apuani, joten eivät kai minun leipäni niin sysihuonoja sitten kuitenkaan voineet olla.
Kyllä se tavallaan sai henkensä pitimiksi tehtyä leipää itsekin, mutta nyt kun se ei ollut kotonaan, niin oli parempi, että minä autoin sitä. Muuten koko Hopiavuoren keittiö olisi sotkussa ja juustot koirien kitusissa, ja jälkien siivoamiseen menisi kauemmin aikaa kuin itse leivän tekemiseen. Ja kyllä siihen leivänkin tekemiseen menisi aika kauan. Ja sitten jonkun pitäisi vielä siivota sen jäljiltä, kun Oskari olisi yrittänyt itse siivota omia jälkiään. Niin että minä nyt vain pidin kätevimpänä tehdä sille leipää, ja Oskari oli ilmeisesti samaa mieltä, kun se kerran oli itse pyytänyt minua tekemään ne.
“Kurkkua?”
“Joo.”
“Paljon?”
“Neljä.”
“Neljä molempiin?”
“Joo.”Sellaisia meidän keskustelumme usein tätä nykyä olivat. Ymmärsin yleensä jo yhdestä sanasta tai vähän sinnepäin tehdystä eleestä, mitä se halusi sanoa, mutten halunnut pitää mitään itsestäänselvyytenä ja vain olettaa automaattisesti asioita. Oli jo muutenkin siinä rajoilla, etten rajoittanut liikaa Oskarin itsenäisyyttä. Yritin auttaa sitä vain silloin, kun se itse pyysi. En tiennyt, miksi se pyysi aina juuri minua, vaikka lähempänäkin olisi ollut monta auttajaa, mutta tietenkin se tuntui minusta salaa hyvältä. Tunsin itseni tarpeellisemmaksi kuin oikeastaan… koskaan.
“Siitä”, sanoin ja annoin leipälautasen Oskarin molempiin käsiin sen sijaan, että olisin kantanut sitä pöytään sille valmiiksi.
Se lähti otsa hyvin keskittyneessä rutussa leipiään tuijottaen kohti tuvan pöytäryhmää. Minä seurasin katseellani sen menoa samalla kun kaadoin kahvia mukiini. Vakaa askel sillä oli, ja käsikin pysyi omalla paikallaan, kun siihen keskittyi. Voi kun sillä vain olisi kaikkien muiden päivittäisten toimintojen opetteluun samanlainen motivaatio kuin ratsastamiseen.En tykännyt, kun Oskarille puhuttiin välillä niin kuin lapselle. Tutuimmat eivät onneksi tehneet niin, mutta oli tietenkin inhimillistä erehtyä aluksi kohtelemaan vammautunutta ihmistä niin kuin sillä olisi ollut päässä jokin vialla. Olin saanut useita todisteita siitä, että Oskari oli terävä kuin pakasta vedetty partaveitsi ainakin silloin, kun se ei ollut totaalisen uupunut. Se vain ei saanut sanotuksi ja tehdyksi kaikkea ajattelemaansa niin kuin ennen.
En tiennyt, palautuisiko se ajan myötä kokonaan ennalleen vai ei, kun ei minulla tietenkään ollut mitään oikeuksia saada sen terveystietoja, eikä Oskari itse osannut kertoa. Tavallaan sillä ei ollut minulle väliäkään. Tietenkin minua harmittaisi sen puolesta, jos sille jäisi pysyviä toimintavajauksia, sillä se olisi sille varmaan tosi kova paikka. Tietenkin toivoin, että se tulisi kuntoon ja että sillä olisi kaikki hyvin. Mutta yhtä kaikki minä autoin sitä mielelläni ja oikeastaan toivoin, että se tarvitsisi minua jatkossakin tavalla tai toisella; ohittaisi kaikki muut ja etsisi käsiinsä juuri minut. Se itsenäistyi hitaasti mutta varmasti päivä päivältä, ja minä katselin sen kehitystä miettien, kaipaisiko se minua enää lainkaan vuoden päästä tähän aikaan.
-
Tällaisessa koltussa Ilona edusti häissä.
-
“Ajattelitko kilpailla vielä syksyllä vai jääkö Veera jo varsomislomalle?” Marshall kysyi yhtenä päivänä satulahuoneessa, jossa olin viettämässä sadepäivää Veeran varusteiden perusteellisen puhdistuksen merkeissä.
“En oikein tiiä. En oo ajatellut kilpailemista tässä, kun on ollut… kaikkea. Me ei olla ihan parhaassa kisakunnossa nyt ainakaan”, huomasin sanovani vähän nolona.
Se oli hei kuitenkin Marshall, joka oli oikea kilparatsastaja.
“Teillä on vielä monta hyvää kilpailua edessä myöhemminkin, vaikka keskittyisitte nyt varsan odottamiseen”, se tuumi ymmärtäväisen kuuloisena omaan rauhalliseen tapaansa.
“No joo, niin kai”, mutisin osaamatta jatkaa mietintääni sen enempää ääneen.
“Painaako jokin mieltäsi?” Marshall kysyi vilkaisten minua kevyt huolijuonne kulmiensa välissä.
Tietenkään se ei jättänyt asiaa siihen. Se huomasi kaiken. Se oli sellainen… aikuinen.
“En mä tiedä kisataanko me enää edes. Mä oon vähän hukassa Veeran tavoitteiden kanssa, kun Oskari on… tiiätsä. Kun ei oo valmentajaa nyt. Eikä sillä oo siis mikään kiire. En halua, että se valmentaa yhtään puolikuntoisena. Oskarin paraneminen on nyt tärkeintä.”
“Ymmärrän. Minä voin katsoa joskus ratsastustasi, jos haluat, mutta en painosta. Tiedän, ettei se ole sama asia kuin oma valmentaja.”
“Kiitos. Oikeesti. Mutta mä en oikein tiedä, mihin me edes tähdätään seuraavana.”
“Tiedätkö, Oskari kysyi vähän ennen onnettomuuttaan mielipidettäni siihen, pitäisikö sinun ja Veeran nousta seuraavaksi Vaativa A -tasolle”, Marshall kertoi.
“Aijaa? Ai oikeesti?” kysyin naama pitkänä.
“Kyllä. Olimme Oskarin kanssa molemmat sitä mieltä, että sitä kannattaisi kokeilla. Luulen, että se menee nyt joka tapauksessa vasta varsomisen jälkeiseen aikaan, sillä Oskari haluaa hioa teidät huolella valmiiksi asti. Mutta voittehan te jo ainakin ajatuksen tasolla alkaa valmistautua siihen.”
“Oho. No joo. Joo. Okei”, änkytin huomaamatta, että pesusieni oli pudonnut kädestäni takaisin ämpäriin.
Syke pulputti sekavana korvissani.
“Luulitko, että teidän kilpauranne olisi jo ohi?” Marshall kysyi hymähtäen.
“No… en tiiä. Ehkä”, vastasin kainosti.
En ollut oikeasti ajatellut kilpailemista, itseäni tai edes Veeraa kunnolla moneen viikkoon.
“Sinulla on erittäin laadukas suomenhevonen. Se on näyttänyt jo nyt kapasiteettiaan rotunsa kärkipaikoilla ja jopa kansainvälisesti. Luota siihen. Ja itseesi”, Marshall sanoi.
Ja koska sen sanoi juuri Marshall omalla rauhallisella äänellään, se upposi kerralla syvälle. En osannut vastata muuta kuin että okei ja kiitos, niin hämilleni koko keskustelusta menin.
“Siitä tulee varmasti hieno varsa, joka voi nousta hyvällä valmennuksella vaikka mihin”, mies jatkoi.
“Toivotaan”, myhäilin.
Silloin lämmin hymy ulottui silmiini asti. Ensi kesänä meillä olisi varsa — niin, meillä, koko Hopiavuorella. Ihan sama mitä ennen sitä tapahtuisi, meillä olisi pieni varsa, josta voisi tulla ihan mitä vain.
“Ehkä tää tauko tekee ihan hyvää. Voidaan sitten jatkaa oikeita treenejä myöhemmin uusilla tavoitteilla. Oikeastaan sekään ei oo varmaan huono asia, että Veera on nyt vähän lihonut laitumella. Se olikin alkanut olla jo suokiksi vähän kuiva”, mietin ääneen.
“Tauko tekee sekä hevosen fysiikalle että mielelle varmasti hyvää”, Marshall vahvisti ennen kuin lähti satuloineen huoneesta.Sen sanat jäivät kaikumaan hiljaiseen satulahuoneeseen, kun poimin pesusienen takaisin käteeni. Vai että Vaativa A, johon Veeran entisen omistajan mukaan “sillä ei ihan riittänyt”. Mutta Marshall ja Oskari näkivät siinä potentiaalia. Varsomiseen ja sen jälkeiseen kuntoutumiseen olisi vielä niin paljon aikaa, ettei Oskarille tarvitsisi sanoa mitään vaikka vuoteen, ja ehdittäisiin silti. Tuskin se itse muistaisi koko asiaa ihan pian muutenkaan. En ollut varma, tunnistiko se koko Veeraa ylipäätään.
Oskarista puheen ollen, se pisti juuri silloin naamansa satulahuoneen narahtavan oven raosta sisään.
“Ilona”, se sanoi melkein vaativan kuuloisena.
Arvelin, että minua oli etsitty kissojen ja koirien kanssa.
“Täällä ollaan”, vastasin lempeästi ja tein tilaa viereeni.
Oskari istui vintin portaalle ja poimi toimeliaasti rätin vesiämpäristä. Sen hiha kastui samalla.
“Ei sun tarvii…”, yritin sanoa, mutta turhaan tietenkin.
Se otti rasiasta Belvoiria rättiinsä ja alkoi pyyhkiä Veeran ohjia. Ne muuttuivat kiiltäviksi sitä mukaa kun Oskari eteni työssään.
“Mitä kuuluu?” kysyin saadakseni Oskarin puhumaan ja muodostaakseni mielikuvan sen päivän kunnosta.
Oskari mietti hetken, oikein pysäytti toimensakin hetkeksi. Sitten se kohautti toista olkaansa ja jatkoi ohjien kanssa näpertämistä.
“Haluaisitsä ratsastaa joku päivä?”
“Ukolla”, Oskari yritti vielä varmuuden vuoksi.
“Ei Ukolla. Sintillä vaikka. Tai Veeralla. Tai Tetriksellä, Alex varmaan antaa…”
“Ratsastaa”, Oskari sanoi jo vähän reippaampi ilme kasvoillaan.
“Niin. Tekis hyvää”, houkuttelin.
“Okei”, Oskari sanoi, mutten tiennyt kuinka kauan se tulisi pysymään kannassaan.
“Sintillä?”
“En tiiä”, se sanoi miettivänä.
“No eiköhän sulle joku ratsu täältä löydy joka tapauksessa. Mä voin taluttaa.”
“Ei taluttajaa”, Oskari määkäisi melkein pöyristyneenä.
Minua se nauratti, enkä pystynyt edes peittämään sitä.
“Meinaaksä muka pärjätä ilman taluttajaa jo?”
“Osaan ratsastaa”, Oskari sanoi päättäväisenä.
Fair enough, ajattelin. Olihan se ratsastanut kauemmin kuin minä olin elänyt.
“No jos kompromissina mä saan kävellä vierellä?” ehdotin sovittelevasti.
“Joo. Okei.” -
Mustaa kahvia ja pannukakkua
Pannukakku oli vasta vähän aikaa sitten mennyt uuniin, joten tuoksu ei ollut vielä ehtinyt houkutella enempää väkeä tupaan. Alex onnistui näköjään samaan aikaan keikkumaan tuolilla ja roikkumaan puoliksi mahallaan pöydän päällä kännykkäänsä katsoessaan. Lopulta se laski puhelimen kyllästyneenä kädestään ja keskeytti kahvihetkeni, jota olin toimittanut silmät ummessa kofeiinin hivellessä aivojeni verisuonia.
“Oskari tykkäs ihan sikana siitä kissasta”, se hymähti kai vain jotain sanoakseen ja herättääkseen minut transsistani.
“Sille pitäis hommata oma kissa”, tuumasin.
“No ei varmana, ei kai se nyt sellasesta pystyis huolehtiin.”
“Miksei? Siinähän se motivoituis kuntoutumaan. Joutuis muistamaan asioita ja käyttämään käsiään. Sais vastuuta. Se tekis hyvää. Mä auttaisin tietenkin.”
“No aiva varmasti auttaisit…”
“Mitä?”
“Ei mitään. Arvaa mitä! Oskari kysy eilen, onks sulla tyttöystävä”, Alex hörötti sitten.
“Ai — köh — mitäs — krääh — mites se sellasta — köh — keksi kysyä?” ihmettelin tukehtuen samalla kahviini.
“Älä nyt kuole, se oli vitsi”, Alex sanoi ja iski minua nyrkillä selkään niin että kylkiluut raikasivat.
“Kiitti, kiitti, kyl mä — köh — selviin”, vakuuttelin silmät vuotaen ja edelleen yskää pidätellen.
Vitsit että kuuma kahvi oli ikävää keuhkoissa.
“Mut joo, en mä tiedä mistä se sellasia keksii. Varmaan sen aivot muodostaa jotain omia totuuksia unohtuneiden tilalle. Mitä lie unia nähny”, Alex mietti viedessään juomalasiaan tiskialtaaseen. “Hyi saatana, nähny susta jotain unia…” se mutisi vielä perään inhoten.
“Kaikkea ne aivot keksiiki”, yritin mutista mukana muina naisina pidätellen vieläkin yskää epätoivoisesti.
Lähtisi nyt edes vessaan, niin saisi ihminen tukehtua rauhassa.“Mikä tuoksuu?” tiedusteli Hello ulko-ovelta.
“Pannari!” huikkasin takaisin.Hello ei ehtinyt vastata mitään, kun se potki kiireellä kengät jaloistaan ja saapui kolme kuraista koiraa mukanaan keittiön puolelle. Yksi niistä näytti olevan minun.
“Muistaakseni sulla on porttari keittiöön, kun täällä tehään pannaria”, Alex huomautti.
“Ei ku kato mä istun tässä vaan”, Hello vakuutti. “Ja Ilona on vastuussa pannarista. Ei tässä kuinkaan käy.”
“Jep jep. Mä meen nyt kuselle. Tuleeko joku muu?” Alex kuulutti.
“Ei kiitos”, Hello sanoi.
Minä en pystynyt sanomaan mitään. Karsea yskänkohtaus räjähti ilmoille heti, kun Alex oli sulkenut vessan oven perässään.
“Onks sulla joku kuolemantauti?” Hello kysyi.
“Ei ku — köh — ku tota — kröhhöh — vedin tota kahvia henkeen tossa…”
“Miks sä silleen menit tekemään?” Hello kysyi ja taputteli avuliaasti selkääni vähän sieltä sun täältä.
“Kiitti, kyllä mä selviin”, vakuuttelin jo toistamiseen pyyhkäisten yskänpuuskan tuoman kyyneleen silmänurkastani.“Mitä täällä vollotetaan? Tekikö Oskari oharit?” kysyi vessasta palannut Alex.
“No se oli nopee pissa”, Hello kehaisi sellaiseen sävyyn kuin joku normaali ihminen kehuisi vaikka jonkun kaverin uutta paitaa hienoksi.
“Kiitti”, Alex vastasi tyytyväisenä itseensä niin kuin sen uutta paitaa olisi todellakin juuri kehuttu. “Mites sen pannarin tilanne?”
“Ai vittu se pannari”, lipsahti suustani samalla kun tein täyskäännöksen uunia kohti. “Miten me ei huomattu? Miten tätä ei oikeesti haistanu kukaan meistä?” ihmettelin avatessani uunin luukkua, josta tuli jotain ihme savua tai höyryä tai mitä lie.
“Mä aattelin et sen kuuluu haista tältä”, Hello väitti.
“En kai mä nyt tonne vessaan haista mitään ku siellä tuoksuu joku Nellyn vessanraikastin”, Alex puolustautui.
“Ai niin joo, oishan se pitäny muistaa että tää oli mun vastuulla kokonaan”, mutisin nostaessani lieden päälle toisesta päästä palaneen pannukakun.
Etureunassa näytti olevan vielä jotakin syötäväksi luokiteltavaa. Kyllä se ainakin Hellolle ja koirille varmaan kelpaisi.“Mikä tääl haisee?” kuului portaista.
Noa harppoi keittiöön vähintään yhtä huolestuneen näköisenä kuin sen kannoilla tepsuttava Mielikki.
“Eeei mikään”, Hello sanoi ja lähti peruuttamaan kohti eteistä.
“Ei oikeesti yhtään mikään”, vakuutin siirtyen lieden eteen niin, että pellillinen mustaa pannukakkua jäi selkäni taakse. -
jatkoa tähän
Oskari tuli maneesiin näyttäen yhtä synkältä kuin sää ulkona. Sade oli alkanut vain hetkeä aiemmin humista kattoa vasten entistä lujempaa. Veera käänsi katseensa korvat hörössä vettä valuvan Oskarin suuntaan.
“Ukko”, Oskari sanoi vakavin ilmein heti saavuttuaan kuuloetäisyydelle.
Vitsit.Ratsastin lähemmäs, pysäytin Veeran ja päästin irti ohjista.
“Ukkoa ei ole enää. Sulla on nyt Kissi”, yritin selittää mahdollisimman rauhallisesti, vaikka sisintäni raastikin ajatella, että Oskarin piti käydä kaikki se läpi uudelleen. Muistin ihan liian hyvin millainen se oli ollut, kun se ei ollut melkein saanut Kissiä: kuin maansa myynyt ja rahansa juonut. Laiha ja kalpea. En halunnut nähdä sitä Oskaria enää. Saatoin vain kuvitella, millaista sillä oli ollut Ukon mentyä.“Miten?” Oskari kysyi mietittyään pitkän aikaa vaikean näköisenä.
Se ei oikein tainnut edes tietää, mitä kaikkea se ei tiennyt. Se näytti tosi surkealta seistessään siinä takki auki ja vesipisarat otsalla.
“Mä en tarkkaan tiedä. Mä vähän odotin, että sä olisit joskus myöhemmin kertonu mulle. Sä tiedät kyllä, sä et vaan muista. Jossain tuolla se tieto on”, selitin silmäillen Oskaria vähän huolestuneena.
“En… muista”, Oskari toisti ponnettomasti.
“Niin.”Annoin sen sulatella asiaa vielä hetken samalla kun jalkauduin alas satulasta.
“Haluutsä ratsastaa Veeralla?” kysyin.
“Veeralla?” Oskari toisti.
“Niin”, sanoin siirtyen sivuun hevoseni edestä ja viitaten siihen molemmilla käsilläni niin kuin se olisi ollut maailman erikoisin aarre. Minulle se olikin.
“Se on liian pieni”, Oskari sanoi pudistaen päätään.
“Se on vahva”, vakuutin.
“Ei. Ukko.”
“Ei sitten. Mutta Ukkoa ei… ei ole. Sulla on nyt Sintti — Kissi.”
“Sintti?”
“Joo, mä keksin sille sen nimen. Musta se oli hauskempi kuin Kissi”, sanoin hymyillen pienesti.
“Sintti”, Oskari sanoi ilmeettömänä tuijottaen ohitseni johonkin tyhjän seinän suuntaan.
Sillä taisi olla kova prosessointi käynnissä.Astuin lähemmäs ja otin sitä molemmista olkavarsista kiinni.
“Kuollut?” Oskari täsmensi katsoen alas minuun ennen kuin ehdin sanoa mitään.
“Joo. Oon pahoillani”, vastasin pala kurkussa.
Oskari huokaisi tuskallisen oloisena ja katsoi vielä hetken silmät kiiltäen ylitseni tyhjyyteen. Minä otin vielä yhden pienen askeleen lähemmäs ja painauduin sen märkää takkia vasten välittämättä siitä, että kastuin itsekin siinä samalla. Kiersin käsivarteni Oskarin ympäri ja kuuntelin sen tasaista sykettä, joka kaikui vaimeana korvaani vasten vaatekerroksien läpi. Siellä jossain niiden alla oli Oskari, joka muisti. Se tarvitsi vain aikaa. Poskeni lepäsi avoimen takin alta pilkottavaa mustaa hupparia vasten. Se oli se sama huppari, joka minulla oli ollut päälläni tuvassa viime syksynä. Mietin, mahtoiko Oskari muistaa sitäkään.“Sut pitäs varmaan viedä sisään. Sä oot ihan litimärkä”, sanoin vetäydyttyäni kauemmas.
“Sataa”, Oskari vastasi isänsä tavoin varsin käytännöllisesti.
“Joo, niin tekee. Tuu”, sanoin, otin sitä kyynärtaipeesta kiinni ja lähdin taluttamaan sekä sitä että hevostani ulos maneesista.
“Valot”, Oskari huomasi ovella.
“Ai joo. Sammutatko ne”, muistin.
Kaikesta huolimatta sillä näytti yhä leikkaavan paremmin kuin minulla. -
Katsoin silmä kovana, kun Oskari yritti juoda vettä. Se oli hidasta ja epävakaata toimintaa. Osa meni taas ohi, mutta sentään se joi itse. Se myös istui, seisoi ja käveli olosuhteisiin nähden ihan hyvin — sillä tavalla kuin pitkään vuodelevossa ollut ja lihaksistoltaan siksi heikentynyt ihminen nyt liikkui. Hienomotoriikka ja puhe sen sijaan laahasivat jäljessä, mutta kehittyivät kyllä koko ajan. Ilmeisesti vasen aivopuolisko oli ottanut enemmän osumaa, sillä oikeaa kättään Oskari käytti vähemmän. Se myös selitti puheen tuoton vaikeuden. Oskari ymmärsi kyllä kaiken ja luki taitavasti muiden kehonkieltä, mutta sanat eivät tahtoneet tulla ulos ihan helpolla.
Sanoi se onneksi yksittäisiä sanoja aina välillä — minun nimenikin silloin, kun halusi huomioni — ja muun ajan se kommunikoi sanattomasti. Sen ilmeet kertoivat kaikista eniten. Sitä turhautti, kun sen kädet eivät tahtoneet toimia kuten ennen. Silloin aina muistutin, että ne kyllä palautuivat koko ajan. Hermostoa piti vain opettaa uudelleen. Uusia ehjiä hermoyhteyksiä syntyi joka päivä. Oli palkitsevaa opettaa Oskaria toimimaan itsenäisesti: edistystä tapahtui silmieni edessä jatkuvasti. Silti kouluradoille oli niin pitkä matka, että pidin keskustelun hienovaraisesri erossa ratsastamisesta.
En auttanut Oskaria liikaa, vaikka tekikin tiukkaa silloin, kun sitä meinasi alkaa hermostuttaa niin kuin lasta. Silloin yritin ehdottaa, että pidetään tauko, mutta ei se jääräpää tietenkään halunnut. Kun jotain aloitettiin, se vietiin loppuun asti. Oskari oli aina ollut taistelija. Nyt se sai uuden merkityksen joka päivä.
Oskari ojensi juomalasin takaisin minulle. Annoin tilalle nenäliinan ja katsoin, kun se yritti itse pyyhkiä leukaansa kuivaksi. Ihan hyvin sekin jo alkoi sujua. Sitten Oskari pysähtyi ja katsoi minua. Arvelin sen yrittävän kysyä, oliko vielä pyyhittävää.
”Tossa on vielä”, sanoin ja osoitin omaa leukaani samasta kohdasta, ihan alahuulen alta. ”Jep, lähti.”Oskari rutisti paperin nyrkkiinsä, huokaisi ja vajosi tyynyjään vasten.
”Sä lähet tänään kotiin”, kerroin sille.
Oskari katsahti kattoon: se tiesi kyllä. Se oli vähän sellainen silmien pyöräytys: joo joo.”Milloin sä haluat mennä tallille?”
”Kissi.”
”Sintti.”
Oskari siristi silmiään virnistykselleni, muttei sanonut mitään.
”Mennään joku päivä, kun jaksat. Kotiudut nyt ensin.”
”Kissi.”
”Niin.” -
Oskari puristi minun kättäni takaisin ensimmäistä kertaa varmaan… ikinä?
Se nukkui taas, mutta se oli käynyt hereillä: avannut silmänsä, sanonut pari käheää asiaa vaivalloisesti. Katsonut minua viimein takaisin niiden kaikkien pitkien iltojen jälkeen, kun olin tuijottanut sitä paikalleni liimattuna saamatta vastaukseksi mitään.
Oskari oli muistanut minut. Sitten se oli käpertynyt nukkumaan kuin lapsi — hirveän väsynyt sen täytyi ollakin, kun sen keho oli käynyt läpi sellaisen taistelun. Oskari oli halannut kättäni kuin unirättiä, mutta kun se oli kunnolla nukahtanut, sen keho oli rentoutunut taas eikä se ollut puristanut enää niin kovasti. Sen sormet ja ranne olivat kuitenkin kietoutuneena käteni ympärille, ja se oli enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa.
Oskari ei herännyt, kun Olavi tuli. Isä-Suden katse viipyi merkitsevän pitkään siellä, missä Oskari piti minun kättäni — tai oikeastaan melkein koko käsivarttani — mutta ei se sanonut mitään.
”Se nukkuu”, kerroin kuin mikäkin ääliö niin kuin asia ei kävisi ilmi heti ensimmäisellä vilkaisulla.
”Oskari tarvitsee paljon lepoa”, Olavi totesi käytännöllisesti.
Mietin hetken, tarkoittiko se, että minun kannattaisi lähteä. En kuitenkaan tehnyt elettäkään liikahtaakseni Oskarin viereltä mihinkään.
”Niin”, sanoin sen sijaan.
Siirsin katseeni takaisin Oskarin kasvoihin, kun en viitsinyt Olaviakaan tuijottaa sen tehdessä tietään huoneen poikki vastapäisen tuolin suuntaan. Sitten tulin ajatelleeksi, että saatoin näyttää vähän mielipuolelta silloinkin, kun katsoin herkeämättä Oskarin naamaa. Ja minä taisin tehdä sitä suunnilleen aina. Sillä välin kun mietin, mihin seuraavaksi katsoisin tehdäkseni silmilläni jotakin järkevän oloista, Alex tuli sisään veljensä vanavedessään.”Mä luulin et se on hereillä! Tultiinks me ihan turhaan? Sehän nukkuu”, Alex kiekui.
”Oli se hereillä. Sen pitää levätä”, kerroin hiljaa.
Puhuessani vilkaisin Olavia kuin hakien tukea sanoilleni, ja se nyökkäsi pienesti.
”Miten sitä voi taas muka nukuttaa…” Alex mutisi.Sen reippaan sisääntulon myötä Oskari alkoi kuitenkin taas heräillä. Ensin se maiskutteli niin hiljaa, että vain minä kuulin, ja sitten se hieroi poskeaan tyynyään vasten. Seuraavaksi se suoristautui aavistuksen ennen kuin avasi silmänsä. Sen sinertävät silmät katsoivat yhtäkkiä omistani sisään suoraan sieluun saakka.
”Huomenta”, toivotin hämmentyneenä, vaikka taisi olla ilta. -
Tää on vähän tällänen ”kun et oikeastaan osaa kirjoittaa, mutta haluat silti osallistua” -tarina. 😀
En osannut antaa Oskarille mitään suoranaista syytä jatkaa taistelua. Yksin en riittänyt, eivätkä mitkään tekonikaan riittäneet. Laitoin urheilua telkkarista. Kerroin sille ratsastuskilpailuista, jotka se oli voittanut, ja Hannabystä, jossa se ei ollut kilpaillut. Kuvailin kirsikankukkia ja kerroin, kuinka viljapellot vaihtoivat väriä hiljalleen kultaisempaan sävyyn Hopiavuoreen vievän tien varrella. Puhuin Ukosta, Sintistä, Typystä, Biffestä, Tetriksestä, Veerasta ja Jussista, mutta ei Oskari virkanut mitään takaisin. Ei edes hymyillyt.
Mietin, pitäisikö soittaa Outille. Sitä ei ollut näkynyt pitkään aikaan, mutta minusta tuntui, että se olisi halunnut tietää. Jos minä olisin ollut se, olisin ainakin halunnut kuulla. Ja ennen kaikkea Oskaria voisi auttaa saada yhteys mahdollisimman moneen ihmiseen. Worth the shot, right?
Vitsit. Se tuntui tosi vaikealta. Kaivoin numeron esiin monta kertaa, mutta jänistin. Lopulta päädyin kirjoittamaan viestin. Tuntui turvallisimmalta tehdä se Oskarin luona.
Moi! En tiedä ootko jo kuullut, mutta Oskari on sairaalassa. Se joutui ratsastusonnettomuuteen. Se ei ole juuri nyt tajuissaan, mutta ajattelin, että jos sä haluaisit lähettää sille vaikka terveiset ääniviestillä tai jotain… Mä luulen, että se kuulee puhetta, mutten ole varma. Sitä voisi piristää kuulla lisää tuttuja ääniä.
Sekavahan siitä viestistä tuli, mutta sitä minun juttuni taisivat useimmiten olla muutenkin.
En oikein osannut auttaa Oskaria enää kauheasti enempää, enkä varmaan olisi voinutkaan. Olin yrittänyt salakuljettaa Onnia sairaalaan, mutta aikeeni oli estetty heti alkuunsa. Siis Alexin toimesta. Saataisiin kuulemma koko lössi kerralla porttikielto, jos sinne veisi koiran luvatta. Mälsää. Hevosentuoksuiset tavarat olivat myös kieltolistalla, kun eivät muka täyttäneet sairaalan hygieniastandardeja.
Kun en keksinyt enää mitään muuta, kävin hakemassa sairaalan kahviosta Kitkatin ja kaksi kahvia. Toinen kahveista oli musta ja toinen maidolla ilman sokeria. Vaaleamman jätin Kitkatin viereen ikkunalaudalle odottamaan Oskarin heräämistä, sillä olin päättänyt, että se kyllä heräisi. Ihan pian se varmaan herätettäisiin. Ja ihan hyvässä kunnossakin se olisi. Eikö niin? Muistaisikohan se minut?
Istuin sängyn vierelle puhaltelemaan omaa kahviani jäähdyksiin ja kertomaan Oskarille siitä, millaista oli istua Hopiavuoren tuvassa kahvilla, kun kaikki olivat siellä. Puheeni suli lopulta hiljaisuudeksi ja ilmaan jäi vain vieno kahvin tuoksu. Kaikki sanat tuntuivat turhilta.
”Mä laitoin Outille viestiä,” kerroin oltuani hetken vaiti.
Oskari ei sanonut mitään.
”Se ei vielä vastannu”, jatkoin vilkaistuani kännykkääni. Ei ainuttakaan viestiä keneltäkään.”Mä toin sullekin kahvia”, kerroin sitten tietäen varsin hyvin itsekin kuulostavani kuolettavan tylsältä.
Huokaisin syvään ja laskin vapaan käteni Oskarin käden päälle. Jäin tuijottamaan katse lasittuneena meidän päällekäin lepääviä käsiä, kunnes Alex tuli sisään. Se huokaisi niin kuin minäkin äsken, ja istahti väsähtäneenä vastapäiselle tuolille. Reppunsa se rojautti lattialle tuolin taakse.
”Mikä pössis?” se kysyi.
”Hei, Outi vastas”, mumisin sivuuttaen kysymyksen.
”Kuka Outi? Ai SE Outi?”
”Joo, venaa…”
”Mitä sä sen kans tekstailet?” Alex kysyi epäluuloisena.
”Oskarin asialla… Tai ku mä aattelin, et… No täältä nyt tulee tää ääniviesti.”
”Siis mikä -”
”Oo hiljaa nyt.”Moi, Oskari. Outi täällä. Toivottvasti sä kuulet tän. Mä kuulin, että sä oot sairaalassa. Toivottavasti paranet pian. Sulla näyttää olevan… kavereita siellä sun luona. Susta pidetään varmasti huolta. Paranemisia ja… pärjäile. Soittele, kun — kun paranet ja ehdit. Nähdään.
Ääniviesti oli jotenkin vähän kangerteleva, kiusaantunut tai jotain. Sellainen, ettei ihan voinut sanoa, mitä oikeasti ajatteli, kun toisessa päässä oli aivan varmasti ylimääräisiä kuulijoita. Se ei aiheuttanut Oskarissa mitään näkyvää reaktiota, mutta eipä toisaalta oikein mikään muukaan.
”Varmaan sä… Toi oli aika — rohkee veto oikeestaan”, Alex kommentoi.
”Tä?”
”No aika kypsää sulta -”
”Kiitti vaan.”
”Eiku oikeesti, jos se on tyyliin Oskarin joku entinen heila, ni on se aika kova mimmi joka ottaa siihen yhteyttä vapaaehtosesti.”
”Mitenniin — no emmä nyt tiiä. Aattelin vaan, että… No emmä tiiä mitä mä aattelin.”
”Oskaria sä aattelit.”
”No — kai niin.”
”Et sä muuta ajattelekaan.”
Siinä oli taas se sama kiusoitteleva sävy.
”No kai mä nyt joskus jotain muutakin aattelen, johan tässä on kohta vuosi… eiku -”
”Mistä on vuosi?”
”Ei mistään.”
”MITÄ VUOSI?!”
”Ei yhtään mitään…”
”Siis sä oot ollu siihen tän KOKO AJAN kusessa, ihan alusta asti niinkö?”
”Oo nyt hiljaa kun se kuulee, se on ihan tossa!”
”Se mitään kuule!”
”No ihan hyvin voi kuulla!”
”No mitä sitte jos kuuleeki?”
”Vitsit sun kanssas”, sanoin, nousin, kiersin ripeästi sängyn ympäri ja peitin Alexin suun kädelläni, kun pelkkä silmien pullistelu ei enää riittänyt sille.
”Hmmhhgg hinng”, se sanoi.
”Enkä päästä ennen ku lupaat ettet kerro sille.”
”Hnnng hnng.”
”Sitä minäki”, totesin ja päästin sen vapaaksi.
”Mä en kyl tuu koskaan ymmärtään sun miesmakua”, se sanoi inhoava ilme naamallaan.
”Ei sun tarviikkaan.” -
”Ilona”, sanoi Olavi ja nyökkäsi astuessaan sisään huoneeseen.
Se sulki oven perässään.Olin tuntevinani pari tiheämpää sydämenlyöntiä Oskarin ranteessa, jota puristin toisella kädelläni. Toisen käteni sormet olin pujottanut sen saman käden sormien lomaan niin kuin se olisi ollut täysin normaali asia tehdä keskellä kirkasta päivää.
”Hei”, henkäisin vaimeasti.
Ääni tuntui jämähtävän kurkkuun kiinni, vaikka ihan äsken olin kertonut Oskarille, kuinka olin salaa käynyt harjaamassa Sintin, vaikka se oli jo liikutettu aiemmin päivällä, ja että se voi ihan hyvin, ja että Veerakin voi ihan hyvin, vaikka sen maha ei ollutkaan vielä kasvanut yhtään. Sitä en kertonut, ettei me treenattu ollenkaan, vaan Veera oli laitumella ja kävin hoitamassa vain pakolliset asiat.Irrotin vastahakoisesti käteni Oskarista ja tein tilaa.
”Haluutko sä, että…? Mä voin kyl mennä -”
”Ei tarvitse. Istu vaan”, Olavi sanoi rauhallisesti.
”Okei.”Ja niin me istuimme hiljaa samalla puolella sairaalasänkyä. Kummallakin oli kädet omassa sylissään ja katse Oskarin nukkuvissa kasvoissa. Ilmastointilaitteen humina peitti meidän kaikkien hengitykset. Käytävän äänet eivät kuuluneet suljetun oven takaa. Ulkoa kuului satunnaisesti etäistä puiden huminaa, kun tuuli keinutti oksia. Olin avannut ikkunan, jotta Oskari sai raitista ilmaa. Tuoksui yhä eiliseltä sateelta.
Hiljaisuus ei ollut lainkaan kiusallista. Oikeastaan se oli lohdullista. En osannut arvata, tiesikö Oskarin isä alkuunkaan, kuinka paljon samaistuin sen tuskaan. Tiesikö se edes, kuka minä olin? Siis muuta kuin ihan vaan Ilona. Joku satunnainen kaveri tallilta, joka muuten vain istuskeli täällä kaiket päivät. Ehkä sen mielestä oli outoa, että minäkin olin Ilona. Tai sitten ei — näistä Susista kun ei ikinä tiennyt. Ilmeisesti Oskarikin ihan pärjäili asian kanssa.
Minusta oli joka tapauksessa ihanaa, kun Olavi eri yrittänyt jutella. Aivan kuin se olisi ymmärtänyt asioita, joita en millään osannut sanoa ääneen.
Istuttuani hetken hiljaa kahahtelin sen verran, että nostin molemmat jalkani koukkuun ahtaalle tuolille, jonka päällä istuin. Halasin sääriäni ja laskin leukani polvieni varaan.
Sitten olimme taas hiljaa paikoillamme.
”Onko sulla ikävä sitä?” kysyin lopulta.
”On. Joka päivä”, Olavi vastasi irrottamatta katsetta pojastaan, joka kieltämättä näytti sillä hetkellä melko elottomalta.
”Mm, tietenkin”, mutisin.Sitten olimme taas hiljaa, kunnes ulkona tuli hämärää ja oli aika lähteä kotiin.
”Huomiseen”, sanoi Olavi ovella.
”Huomiseen”, minä vastasin, kun tiemme erkanivat. -
Sadepäivän ilo
Sivupöydällä oli pieni pehmoponi.
”Marshall kuulemma kävi tänään ja mä oletan, että se kertoi jo Sintin asiat. Niin että mä toin tän”, kerroin Oskarille ja laskin kirjan sen syliin. Olin valinnut sen kotoa omasta hyllystäni.
”Mä en tiiä tykkäätsä ees ylipäätään lukea, saati tällaisia kirjoja, mutta mä ajattelin kokeilla nyt tämmöstä”, kerroin rauhallisesti, mutta en niin kuin lapselle, vaan niin kuin Oskarille. ”Mä en oo koskaan muistanu kysyä, mitä sä tykkäät lukea.”
Rykäisin ja odotin hetken. Oskari ei vastannut mitään. Tietenkään.
”Tää kertoo siitä, kun perheen poika on kuollu ja… se oli juoksija ja sit — tai siis ei se välttämättä ollu kuollu vaan kadonnu, mutta ne oletti et se oli kuollu — äh, no jos vaan alettais lukee… Tai no, ku tässä sit tää tyttö alkaa juosta ja se niiden isä valmentaa sitä”, kangertelin.
”No jos mä vaan nyt luen ni sitte näät tykkäätkö vai et”, tuumasin.
Oli vaikea tehdä päätöksiä toisen puolesta.Rykäisin uudestaan ja ryhdyin lukemaan ääneen. Samaan aikaan painava taivas alkoi heitellä pisaroita ikkunaan. Minusta se ropina tuntui rauhoittavalta. Ehkä Oskarikin kuuli sen. Ehkä sade toi sen hetkeksi lähemmäs sitä maailmaa, jossa me muut elimme.
Hetken päästä keskeytin lukemisen.
”Hei arvaa mitä!” sanoin.
Oskari ei sanonut, että no kerro, niin kuin se yleensä olisi siinä kohdin tehnyt.
”Mä melkein unohdin”, mumisin kaivaessani reppuani. ”Toin sulle nää.”Vedin esiin Oskarin siniraidalliset villasukat, jotka olin pyytänyt Camillaa tuomaan tallille. En ollut uskaltanut omin nokkineni mennä penkomaan Oskarin huonetta. Olisi tuntunut oudolta mennä Camillan ja Oskarin kotiin, kun Oskari ei ollut siellä. En halunnut ajatella, millaista sen huoneessa oli, kun siellä ei oltu käyty pitkään aikaan. Tai ainakin aika tuntui tuhottoman pitkältä.
”Mä aattelin, että sun on ehkä kivempi kuunnella, ku sulla on nää…” mutisin kiskoessani sukkia kömpelösti sen jalkoihin. Se oli vaikeaa, koska Oskari ei auttanut yhtään. Velttona makaavan ihmisen jalat olivat sitten painavat…
”Nonni”, sanoin melkein ylpeänä ja taputin Oskarin nilkkaa kannustavasti. ”Mä voisin olla tyyliin sun omaishoitaja”, tuumasin ajattelematta sen enempää. ”Tai siis — tiiätsä — jos sä oisit vaikka vanha tai jotain”, mutisin.
Se taisi kuulostaa tyhmältä. En tajunnut yliajatella puheitani normaaliin tapaan, kun Oskari oli… sellaisessa tilassa. Mitähän lie kaikkea se muistaisi sitten herätessään… Ei sille ihan kaikkea kannattanut varmaan paljastaa, jos se vaikka ymmärsikin kaiken. Mistä siitä tiesi. Olisihan se noloa, jos se kaiket ajat yhdistelisi johtolankoja päässään ja heräisi lopulta tietäen, että minä olin ollut siihen lätkässä alusta asti: ihan kohta jo kokonaisen vuoden. Vaikka enhän minä siis tietenkään ollut enää. Tai mitään. Muutenkaan.
Katsoin Oskarin kasvoja ja odotin hetken niin kuin olin odottanut lukemattomalta tuntuvan määrän kertoja ennenkin — odottaen, että se avaisi silmänsä, puhuisi, nousisi, pukeutuisi ja lähtisi. Ja minä lähtisin sen mukana, emmekä me palaisi siihen sairaalahuoneeseen enää koskaan.
Mutta niin ei käynyt tänäänkään.
”No niin, nyt mä taas luen, jos sä vielä jaksat kuunnella.”
Vain Oskari villasukissaan teki sairaalan valkoisesta huoneesta numero 52 lämpimän, kun ulkona satoi. Ja minä luin, kunnes raskaat pilvet ajelehtivat tiehensä.
-
Minä kerroin Oskarille kaiken.
Kerroin sille joka päivä, mitä olin kuullut ja nähnyt tallilla, töissä, tien päällä ja sairaalan käytävillä. Kerroin Sintin kuulumiset uskollisesti joka kerta ensimmäisenä. Halusin uskoa, että Oskari kuuli ja ehkä jopa ymmärsi. Ehkä.
Vietin luvattoman paljon aikaa sairaalassa. Siis oikeasti — olin siellä usein vierailuaikojen ulkopuolellakin. Olin tullut tutuiksi kahden hoitajan kanssa, ja he katsoivat läpi sormien läsnäoloni sillä ehdolla, etten kertoisi kenellekään, etteivät kaikki muutkin vaatisi pian samoja oikeuksia.
Pidin Oskaria kädestä aina koko ajan, ellen sitten selittänyt käsilläni viittoen jotakin erityisen tärkeää asiaa. Vaikka eihän se minua nähnyt. Jotenkin oli helpompi silti kertoa sillä tavalla niin kuin Oskari olisi istunut minua vastapäätä Hopiavuoren tuvassa. Paitsi että silloin en olisi uskaltanut varmaankaan pitää sitä kädestä. En ainakaan ennen. Nyt ehkä uskaltaisin, kun siitä oli tullut osa jokaista päivää.
Välillä puristin oikein kovaa kuin kokeillakseni, tulisiko Oskari sillä tavalla edes hetkeksi pinnalle. Antaisi edes jonkin merkin. Joskus olin tuntevinani pienen liikahduksen sen kädessä, jota pitelin, mutta luultavasti vain kuvittelin senkin. Ehkä se oli vain sen hidas pulssi, joka tuntui omaa kylmää kättäni vasten lohdullisena, mutta kaukaisempana kuin koskaan ennen.
”Tule Oskari takaisin, jooko? Mennään kotiin”, sanoin sille eräänä päivänä istuttuani tovin hiljaa, kun mitään kerrottavaa ei enää siltä päivältä ollut.
”Mennään kotiin niin kuin silloin uudenvuoden aattona, muistatko? Et ehkä muista, kun sä olit aika… tota — no, aika tuubassahan sä kyllä olit silloin”, sanoin ja tirskahdin lopuksi vähäsen.
Pidin itseäni mielipuolena saman tien, mutta toisaalta vähemmästäkin meni järki. Valvoa nyt toisen unta omansa kustannuksella odottaen vuorokaudesta toiseen jotakin ihmettä vailla tietoa tai toivoa tulevasta, viikkojen sotkeentuessa toistensa jalkoihin…Äkkiä jähmetyin. Olisin voinut vaikka vannoa, että Oskarin suupieli liikahti. Aivan sadasosamillin verran, sadasosasekunnin ajan. Kuvittelinko todella vain taas? Oliko se toiveajattelua? Vai meinasiko Oskari… hymyillä? Tavallaan?
En osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia. Eihän se varmaan saisi omatoimisesti alkaa ainakaan heräämään, eihän? Se oli kuitenkin tarkoituksella laitettu uneen parantuakseen. Mutta jos se — entä jos — saattoiko se olla… reaktio? Oliko se kuullut minut?
Tahaton tai tahallinen, ihan sama. Se oli ensimmäinen ilme jonka näin Oskarin kasvoilla onnettomuuden jälkeen. Pieni liikahdus. Pilkahdus elämästä.
Siellä se oli jossain. Oskari.
-
Monitorit piipittivät tilanteeseen nähden sopimattoman rauhallisesti jossakin muun elämän taustalla. Sairaalasandaaleihin verhottujen jalkojen askeleet suhisivat raollaan olevan oven takana kadoten sitten. Vaikka minulle kaikki oli sumeaa, ympäröivä maailma oli valoisa ja kirkkaan valkoinen. Silmiin ja sieluun sattui.
Alex oli mennyt johonkin — ehkä se tulisi pian takaisin, en tiennyt. Rutistin Oskarin kättä molemmilla käsilläni. Oskari oli ihan paikallaan, eikä puristanut yhtään takaisin. Niin levolliselta se ei ollut näyttänyt edes silloin Hannabyssa, kun olin ihan läheltä nähnyt sen nukkuvan.
Painoin huuleni Oskarin kämmenselkää vasten. Pidin sen kättä tiukasti otteessani niin kuin sillä tavoin olisin voinut pitää sen itselläni aina. Sitten painoin otsani meidän käsistä muodostuvaa epämääräistä kimppua vasten. Kyyneleet valuivat hiljaa sairaalan karkealle lakanalle.
-
Tämä toinen todellisuus oli inhottava ja täällä satoi aina.
Niin rosoisen kaunista taas. Olinkin odottanut suurella mielenkiinnolla, millaista tekstiä tulee nyt Oskarin näkökulmasta minä-kertojalla. Olen yrittänyt miettiä, miten itse kirjoittaisin sitä, enkä ole keksinyt enkä osannut edes hiljaa päässäni. Tietenkin se kuulostaa juuri tältä kuin tässä. Miksen heti tajunnut? Totta kai sillä on päässään kokonaisia ajatuksia ja kirjo hämmennyksen sekaisia tunteita, joista se saa ilmaistua vain jäävuoren huipun ulos muiden korville. Omassa päässään se on tavallaan yhä oma vanha itsensä, mutta vain menneisyydessä. Enää hämmentää se, miksi se tunnistaa Ilonan niin läheiseksi, vaikka muut ihmiset ja hevoset se tuntuu näkevän niin kuin olisi yhtäkkiä matkannut ajassa muutaman vuoden eteenpäin. Toisaalta eipä siinä aina ole mitään logiikkaa, miten osumaa ottaneet aivot toimivat.
Loppu oli niin koskettava, etten oikein tiedä, mitä siihen voi sanoa. Palaset loksahtavat paikoilleen, kun hevosen kanssa sanoilla ei oikein tee mitään. Se kommunikointi on luontevaa ja automaattista etenkin Oskarille, joka on ollut hevosten kanssa aina. Ei tarvitse pinnistellä. Eikä tarvitse olla edes Oskarin tilanteessa todetakseen, että hevosten seura on paitsi parempaa kuin ihmisten, siinä on myös parhaimmillaan jotain tosi rauhoittavaa ja parantavaa.
Vaikka tässä tarinassa Oskarilla oli vaikea ja turhautunut olo, mulle jäi jostain syystä tästä rauhallinen tunnelma — ehkä osittain siksi, että nyt ymmärrän enemmän ja paremmin. Tavallaan tämä vastaa moneen kysymykseen, mutta toisaalta tieto lisää tuskaa siinä mielessä, että nyt on selvää, että tämä kaikki on tosiaan Oskarille varsin hämmentävää ja raskasta, eikä hän saa edes ilmaistua sitä kunnolla muille. Joka tapauksessa oli tosi kiinnostavaa päästä sen pään sisään. Nostan lakkia sille, miten hienosti kirjoitit näkökulmasta, jonka itse ainakin kokisin haastavana.
-
Vitsit että käy tietenkin Hello sääliksi taas tässä. Aina oletetaan suoraan, että kaikki on sen syytä. Pahinta on se, että Hello on itse niin tottunut siihen, ettei edes vaivaudu enää puolustautumaan. Niin epäreilua, vaikka kyse olikin nyt vain pannarista eikä mistään huumekätköstä. Liekö menneisyys jotenkin vaikuttanut tähän, ettei Hellolle ole väliä, syytetäänkö sitä aiheesta vai aiheetta. En tiedä, kunhan spekuloin. Tämän päivän spekulaatiot ja muut sekoilut voikin muuten sitten laittaa kuumeen piikkiin. Älkää lukeko liiallisella vakavuudella.
-
Tää oli taas niin hauska ja metkalla tavalla muotoiltu, että piristi kummasti naamantaipäivää. Kiitos!
Joko mä sanoin, että Typy on mun lemppari? Ai miljoona kertaa vasta? Se on sellainen vahva itsenäinen tamma, jota ei käsitellä miten vaan. Mä oon ihan Ilonan kannalla siinä, että se toimii yhteisymmärryksellä eikä noppailemalla. Ajatelkaa nyt, miten hyvä siitä tulis Oskarin hevosena! Kaikkien meidän suokkifanien suokkihaaveet toteutuu, kun Oskarista tehdään suokkiratsastaja. Joo joo, näin se maailmanvalloitus kuulkaa vähitellen etenee.
Olipa kiinnostavaa lukea välillä niin päin, että Ilona seisoo kentän keskellä ohjeistamassa Oskaria, vaikka se ratsastaakin näköjään tosi hyvin jo valmiiksi. Ei tuosta varmaan pitkä matka ole siihen, että se vetää jotain kokonaisia kouluratoja, vaikka kuinka kaikki muu arjen toiminta laahaisi jäljessä.
-
”kiharatukkaiset tytöt suoristavat hiuksensa ja suoratukkaiset tytöt kihartavat hiuksensa” :DDDD reps
Mutta siis totta se on!
Vitsit kun olen oikeasti yrittänyt saada itseni kirjoittamaan näistä häistä jotain, mutta tekstiummetus vaivaa ja rajaa tuotokset näköjään aika kapeaan aihepiiriin. Vielä joku päivä mä kyllä kirjoitan jotain, vaikka menisi ensi vuoteen asti!
Hieno kuva!
-
Oskari on niin reppana tässä. Käy oikeasti hirveästi sääliksi. Tässä oli kaikin puolin tosi repivä tunnelma sekä Olavin että Oskarin osalta.
Taidan olla aika surkea lohduttaja: osaan vain kuunnella, mutta en oikein sitten muuta. Mä keksin kuitenkin heti, miten Ilona yrittää lohduttaa Oskaria, koska mua on joskus lohdutettu samalla tavalla: kun mua on harmittanut mun hevosen sairastaessa, kaveri on tuupannut mut oman hevosensa selkään. Se auttaa kolmesta syystä: 1) meidän piireissä on iso juttu, että saat ratsastaa kaverin ainoalla silmäterä-mussukka-hepalla, eikä sitä tilaisuutta tarjoudu ollenkaan usein tai kenelle tahansa. 2) siinä saa tehokkaasti muuta ajateltavaa. 3) se kaveri tuntee mut todella niin hyvin, että se tietää, että saan siten muuta ajateltavaa, ja että juuri sellainen auttaa mua siinä tilanteessa.
Kyse on siis eleestä ja ajatuksesta enemmän kuin itse ratsastamisesta. Siksi laitoin Ilonan tarjoamaan Oskarille hevostaan, vaikka sitten Oskaria kuulostellessani päädyinkin siihen, ettei se suostuisi kuitenkaan. Se on kuitenkin Ilonalta iso ele, joka syntyi tämän tarinan aiheuttamasta tunteesta, että Oskaria on ihan pakko yrittää auttaa jotenkin. Että on kädetön olo, kun toista harmittaa niin kovasti!
Kyllä Olavikin näyttäisi olevan kunnon halauksen tarpeessa. Tuskin sekään pienen Veerulin selkään suostuisi, vaikka tarjottaisiin, mutta kun koko hommaa miettii sen näkökulmasta, niin on silläkin kuulkaa rankkaa. Ei ole varmaan muutenkaan helppoa olla vanhempi, saati sitten kun jälkikasvulla on huolia. Olavi on kaiken tähänastisen perusteella vaikuttanut ihanalta isältä ja musta on liikuttavaa, miten pyyteettömästi se toivoo poikansa parasta. Mun empatiat on ainakin ihan sen puolella ja toivon, että sille käy hyvin jatkossa. Toivottavasti Oskari osaa osoittaa kiitollisuuttaan sitten joskus, kun sillä on itsellään asiat paremmin. Toisaalta vanhemman osa taitaa olla loppujen lopuksi aika epäkiitollinen, ja siihen usein herätään ihan liian myöhään…
-
Tässä on perinteistä hilpeää Alex-Oskari-Ilonaa, josta tulee aina hyvä mieli. Ilahduin erityisesti Ilonan vertaamisesta unirättiin. 😀 Se kuvaa hellyyttävällä tavalla sitä, miten tärkeä Ilonasta on tullut Oskarille täysin erillään siitäkin, millaista laatua niiden suhde on: ne voisivat olla vaikka sisaruksia, ja Oskarin roikkuminen Ilonan hihassa olisi silti minusta varsin söpöä. Tässä jatkuu myös se sama teema, jossa Oskari rinnastuu ajoittain lapseen. Nostat sitä kuitenkin hienosti myös välillä ylös sieltä lapsen asemasta, mikä tietenkin ilahduttaa, koska samalla nähdään taas edistystä Oskarin toimintakyvyssä. Nousujohteisuus pitää otteessaan mua ainakin aina.
Samalla mua jännitti koko ajan, miten Sintin kohtaamisessa käy, ja tallille päästessä oli jo perhosia palleassa. Siinä mielessä tapahtumien ajoitus olikin mielestäni oikein onnistunut: odotusta ei pitkitetty liikaa, mutta vähän ehti jänskättää kuitenkin.
No, sen Sintin kanssa kävi sitten juuri niin kuin olin pelännytkin. Tietenkin tekisi mieli laittaa joku täräyttämään suoraan, missä mennään, mutta sulla on varmaan joku parempi suunnitelma, joten en ehkä tunge näppejäni tuohon väliin vielä.
-
On tietenkin kauheaa ja Eiran elämässä sillä hetkellä maailman isoin asia, jos Uuno lähtee. Mietin tätä hommaa ja sen kiinnostavuutta nyt kuitenkin vähän laajemmin ilmiön tasolla.
Usein virtuaalitalleilla kirjoitetaan hevosten ostamisesta, mutta myymisestä harvemmin — onhan usein tavoitteena pitää hevonen loppuun asti, ja lopetus syystä tai toisesta tarjoaa tavallaan ehkä enemmän raflaavaa kirjoitettavaa kuin myyntiprosessi. Jos hahmon ja hevosen suhdetta on rakennettu pitkään, voi olla vaikea löytää syytä myymiselle. Tässä meillä on kuitenkin uskottava pohja sille, ja sen ansiosta saamme seurata jotakin kohtalaisen uutta: en ole montaa kertaa lukenut virtuaalitallilla tarinajatkumoa tuiki tavallisen puskaratsun myymisestä etenkään juuri sen myyjän näkökulmasta. Ehkä todennäköisemmin jonkun kisakireän puoliverisen myynnistä saattaisi löytyäkin tarinoita, voisin kuvitella. Aiheen arkisuus ja tavallisuus tekevät taas kerran siitä erityisen, koska kaikki eivät kirjoita samaa — vähän samalla tavalla kuin kaikista tavallisin virtuaalihevonen erottuu nykyään joukosta, kun kaikki ovat niin erikoisia.
Totta kai kaikki toivovat myymälleen hevoselle hyvää uutta kotia, mutta ostajia on joka lähtöön niin kuin on myyjiäkin. Seuraan mielenkiinnolla, kuinka seikkaperäisesti tästä myyntihommasta saadaan kuulla. Luulen kuitenkin, että kaiken taustalla on jokin tietty juoneen tai hahmojen elämänvaiheiden etenemiseen liittyvä syy saada Uuno pois kuvioista, jotta tilalle mahtuu uusia tuulia. Spekuloin ehkä sitten seuraavassa jaksossa taas vähän lisää, mutta veikkaan, ettei tätä myyntihommaa jäädä lopulta ihan kauhean pitkäksi aikaa pyörittelemään. Aina on toki mahdollista, ettei mun kristallipallo toimi ihan täydellä teholla ja saan olla väärässä.
-
Niin on söpö pony! Kyllä tuo kaivattua maustetta nähdä ihan erilainen otus tallissa. Minusta aina on hyvä aika hankkia yksi poni lisää. Alkaa olla noita pieniä ratsastajiakin ihan jonoksi asti.
-
Nyt kun tästä on mainittu, niin totta tosiaan: kyllähän asiat menevät nyt vähän liiankin hyvin ja tasaisesti. Jos ei kohta ala tapahtua, niin jonkun täytyy heittää ennen pitkää ulkopuolelta kapulaa rattaisiin, jotta saadaan hyvää draamaa (jota on ah niin ihana lukea Sonjan sarkasmin höystämänä). Yhdyn siis spekulointiin: johan tuo on liian hyvää jatkuakseen yhtä auvoisana ikuisesti. 😀
-
:DDD Ei jeesus, joko mä sanoin et Alex on best?
-
Anteeks oon ihan paska kommentoimaan mut tää oli kyl päivän piristys taas. :DD Onni Arsi Yrjänä Eronen. Tietenkin! Kyllähän koiralla nimi pitää olla. Alex ja Onni on tosi viihdyttävä yhdistelmä. Voi koirat! <3 Ja joo, on se tarkkaa valjaiden ja pantojen kanssa, saati että minkä hihnan voi yhdistää minkäkin rensselin kanssa… 😀
-
EIII ahhahhaa mä kuolin tälle ihan huolella!! XDDDD Ei ole todellista.
Oikeesti rähätin tälle aivan vedet silmissä. En toivu ehkä koskaan. Meni lemppareihin. Apua sentäs. :DDD Ei pysty sanoo mitään järkevää. Ihan sairaan hyvä teksti, päivän piristys. Siis mä eläydyin noiden jokaisen nauruun tikahtumiseen ihan täysillä!! 😀 Emmä kestä.
