Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
HW 9.5. jatkuu
Kehityskeskustelu
”Haluuksä puhua siitä kisasta vielä?” Oskari kysyi varovasti.
Mietin hetken.
”En oikein. Anteeks.”
”Miten niin anteeks — siis mistä?”
”No. Kaikesta. Siitä ku mä ratsastin ihan paskasti ja siitä ku mä nolasin sut ja kaikki muutki siinä samalla ja siitä ku mä en jaksa puida sitä suoritusta enää”, luettelin ääni säröten lopussa.Taas tuli vedet silmiin. Olin minäkin yksi iso vauva. Ihan kuin ei olisi ollut tarpeeksi noloa muutenkin, kun en yhdestä kisareissusta selvinnyt ilman, että minut piti tulla pelastamaan. Olisihan minun nyt pitänyt pystyä kohtaamaan oma epäonnistumiseni ja käydä rata vielä läpi valmentajan kanssa kuten kaikilla muillakin kerroilla.
”Et sä nyt varmaa ihan niin sysipaskasti kuitenkaa ratsastanu ku susta nyt tuntuu.”
En viitsinyt edes yrittää sanoa siihen mitään, kun olisin alkanut kuitenkin vain taas pillittää. Katselin seiniä ja nieleskelin kyyneliä.
”Vitsit, Ilona… Ihan jo suomenhevosen ratsastaminen tolle tasolle on saavutus. Helppohan tonne on mennä jollain puoliverisellä. Äläkä pyydä koko ajan kaikkea anteeks”, Oskari sanoi.
”Anteeks”, vinkaisin ja niiskaisin vielä perään.
”Sä et saa kohta enää anteeks jos pyydät koko ajan”, Oskari sanoi ja naurahti pienesti sen merkiksi, että se oli vitsiksi tarkoitettu.Ja olihan se kaikki oikeastaan aika hupsua.
Silloin minuakin meinasi vähän alkaa jo naurattaa, sillä sellaista vuoristorataa se elämä joskus on. Mutta ihan vähäsen vain — sen verran, että toinen suupieli nytkähti ylöspäin.
”Muistaksä mitä tapahtu Minicupin viimesessä osakilpailussa?” Oskari jatkoi.
”Alex voitti”, tiesin kertoa.
”Ja mut hylättiin. Mut sellasta se kilpaileminen on: jonkun täytyy hävitä. Sä et ollu nyt ees viimenen vaikka tääl on joka vuosi tosi kova taso, ja vaikka sä vedit käytännössä treenaamatta ton radan.”
”Harmittiko sua silloin?”
”Ai ku mut hylättiin? Totta kai. Eikä ollu eka kerta. Eikä kyl varmana viimenenkään. Se tulee aina kuuluun tähän lajiin.”Käänsin katseeni Oskariin. Se katseli takaisin silmät niin vakavina, ettei minun auttanut kuin uskoa.
”Ja sä pääset niistä aina yli?”
”Tähän mennessä oon päässy joka kerta ennemmin tai myöhemmin. Ja niin säki pääset tästä.”
”Mistä sä tiiät?”
”Tiiän vaa.” -
Sattuuhan näitä
HW 8.5.Olin kävelyttänyt Veeraa yöhön asti kaiken varalta niin kuin se olisi ollut ähkypotilas, vaikka ei se ollut. Se oli ihan kunnossa, ja oikea kylki oli illan kuluessa laskeutunut samalle tasolle vasemman kanssa. Ilo ja uteliaisuus olivat palanneet sen silmiin.
Yöllä oli ollut hiljaista ja rauhallista. Oli ollut aikaa ja tilaa omille ajatuksille. Osan ajasta olin jutellut Veeralle, ja se oli vastaillut tuuppaamalla minua välillä hellästi turvallaan. Kai se antaisi minulle anteeksi.
Lopulta olin palannut hotellihuoneeseeni, pessyt ilmassa leijailevan paskan pois naamastani ja hiekat käsistäni ja kaatunut kivikovaan sänkyyn suorilta jaloilta.
HW 9.5.
Aamulla heräsin puhelimen hurinaan. Siinä ei ollut ikinä äänet päällä. Se sattui kuitenkin olemaan poskeni alla.
“Haloo?” vastasin mielestäni puhelimeen, mutten ollutkaan pyyhkäissyt kunnolla puhelua auki. “Hei?” yritin uudelleen.
Minulla ei ollut ensin hajuakaan, kuka sieltä soitti. Kesti hetki ymmärtää, että Oskari oli täällä – Ruotsissa – minua hakemassa.
Kotiin.
Oskari oli tullut hakemaan minut kotiin.
Teki mieli sanoa, että mitä sä täällä teet, mutta viime hetkellä päädyin johonkin toiseen melko huonoon, mutta kuitenkin vähän vähemmän huonoon tervehdykseen, ettei Oskari loukkaantuisi ja karauttaisi äkkiä takaisin kotiin ilman minua. Se oli niin herkkä kuitenkin.
Minua meinasi taas alkaa itkettää – tällä kertaa ihan vain siksi, kun näin Oskarin huolestuneena hotellin parkkipaikalla. Sain kuitenkin tällä kertaa pidettyä kyynelkanavat kurissa, tai sitten ne olivat työntäneet jo eilen ulos kaiken, mitä oli.
Yhtäkkiä minä olin kotona. Koti olikin tullut minun luokseni.
Minusta Oskari oli hupparissaan uljaampi ritari kuin yksikään Hanami Weekin ratsastajista kilpa-asuissaan ja mittatilauspuvuissaan. Ratsuna sillä oli Volvo.
Se koski minua varovasti käteen, ja miljoonat erilaiset hyönteiset kipittivät käsivarttani pitkin aivoihini asti kertomaan, että Ilona, ihollasi on kaikista maailman ihmisistä Oskari. Silti en ihan äkkiä käsittänyt koko tilannetta. Miten Oskari oli… siinä? Vai näinkö taas sittenkin unta?
Haistoin yhtäkkiä Otsonmäen maapohjahallin, Camillan ja Oskarin pyykinpesuaineen ja Hopiavuoren tutun kuivaheinän. Kyllä se oli Oskari oikeasti. Olisin halunnut ripustautua sen kaulaan ja roikkua siinä kuin ruokalappu siihen asti, että olisimme taas kotona Hopiavuoressa, mutta en olisi kuitenkaan jaksanut kannatella itseäni sillä tavalla. Niinpä tyydyin vain tuijottamaan sitä hämmentyneenä unihiekat silmissäni.
Näytin eittämättä linnunpelättimeltä ja olin pihalla kuin talitintti. Taisi olla aivan turhaa yrittää sukia hiuksia edes jotenkin oikeille paikoilleen. Näytin varmasti ihan kamalalta. Oskarin ei olisi kyllä tarvinnut nähdä minua sellaisena.
Pyyhin kasvojani hihaani taas parhaani mukaan.
“Miks sä tulit?” yritin kysyä mahdollisimman kohteliaasti avatessani hotellihuoneeni ovea.
Olin nimittäin viimeiseen asti odottanut näkeväni Alexin kyseisen oven takana niin, että olisin voinut itkeä ja räkiä sen pientä luisevaa olkapäätä vasten kaiken ulos vielä kerran, ja sitä ei olisi haitannut, vaikka vähän minun räkääni olisikin mennyt sen hiuksiin.Oskaria en viitsinyt pelästyttää sillä tavalla.
“No ku – Alex käski ja – sulla ei vissiin – Alex sano että sä – tai että sä et oo ihan –” Oskari näytti etsivän itsekin vielä vastausta kysymykseeni.
“Veera on tyhjä”, sanoin rauhallisesti keräillessäni kamojani yhteen paikkaan.
Oskari näytti menevän vähän vaikeaksi. Siihen uutiseen se ei ollut osannut varautua. Se keräili sanojaan hyvän aikaa raaputtaen taas takaraivoaan vähän eksyneen oloisena silmäillen samalla hotellihuonetta, johon en ollut lainkaan asettunut asumaan. Varmaan se ajatteli, että minä olin nyt ihan lopullisesti rikki. Pelkäsi ehkä, ettei osaisi käsitellä minua sellaisena. Halusi lähteä karkuunkin luultavasti.
“Mistä – miten –?”
“Sillä oli vähän kaasua illalla – ei mitään hätää enää – ja huomattiin siinä samalla, ettei siellä mitään varsaa ole. Tai edes sellasen alkua”, kerroin.
“Ai”, Oskari sanoi.Se näytti yrittävän kuumeisesti keksiä jotakin tilanteeseen sopivaa sanottavaa.
“Ei se haittaa”, kerroin kuitenkin ihan itse. “Se oli ihan odotettavissa näin alkuvaiheessa. Kevätkiima ja kaikkea. Eikä noi solumöykyt niin harmita kun sellaset oikean varsan näköiset isommat. Klinikkatyössä kuitenkin tuli nähtyä yhtenään vaikka mitä – paljon ikävämpiä juttuja.”
“Ooksä varmasti ihan kunnossa?”
“Kaikki on suhteellista”, hymähdin, koska olin minä aika hajalla koko reissusta. “Mutta en mä sitä solurykelmää kauaa sure. Kesävarsa on muutenkin kivempi. Toi ois syntyny maaliskuussa ens vuonna. Se on vähän ikävä aika pienelle maitovarsalle, kun on vielä niin kylmääkin.”Huokaisin ja istahdin sängyn reunalle vähän neuvottomana pakkaamisen suhteen.
“Sä meinaat siis yrittää uudestaan?”
“Joo.”Kun seinää vasten nojaileva työreppu osui silmääni, vatsanpohjassa muljahti ikävästi.
”Mun pitäis olla töissä just nyt”, huomautin väsyneesti jaksamatta oikeastaan tehdä elettäkään työkamojen suuntaan.
”Sä et taida kyl olla ihan työkunnossa.”
”En. Mut ei tässä nyt oikein oo mitään kunnollista syytä olla poiskaan.”
”No kyl me jotain keksitään. Joko sä tulit kipeeks tai sit sulla kävi vaikka joku onnettomuus perhepiirissä. Sattuuhan näitä.” -
Kääk apua, kauhea kiire mutta tässä tulee nyt pikaista ja nopeaa täältäkin. Palaan seuraavan aamun tunnelmiin heti kun ehdin! Oma heppa on sairaalassa ni mulla käy kohta itelläkin Ilonat! :DD
Hanami Week 8.5. klo 19.15
Heräsin Marshallin soittoon. Räpyteltyäni kiinni muurautuneet rähmäiset silmäni auki kompuroin ylös ja lähdin ulos tallin suuntaan.
Veera oli rauhallisena, mutta piehtaroineen näköisenä karsinassa. Marshall oli sen luona. Otin Veeralta kostean loimen pois ja annoin sen tuuletella hetken nakuna. Siivosin sillä välin karsinasta parit paskat, koska tilanteessa kuin tilanteessa sellainen arkinen toiminta kuin lannanluonti yleensä rauhoitti minua – olkoonkin sitten vieraan maan vieraassa tallissa.
Veera ei seurannut yhtä aktiivisesti toimiani kuin tavallisesti. Se ei edes hamunnut taskujani. Tulin ensin ajatelleeksi, mahtoiko se olla kipeä, mutta sitten tuumasin, että ehkä se vain aisti stressini ja yritti olla oikein rauhallinen. Se oli hirveän taitava peilaamaan minua, ja ihmisiä muutenkin.
Marshall oli ehkä rauhallisin ihminen, kenet tiesin. Se osasi sanoa sillä tavalla oikeat asiat oikealla hetkellä niin kuin isä. Siitä tulisi hyvä isä. Olisin halunnut rutistaa sen käsivartta itkua tihrustaen ja jäädä siihen roikkumaan koko loppuillaksi kuin hukkuva oljenkorteen, mutta sitten tulin vilkaisseeksi vielä uudelleen Veeraa.
Sen silmissä oli kyllä vähän sumea ilme. Ei kai sillä vain ollut maha kipeänä? No mutta eihän nyt edes minun tuurini voinut olla niin huonoa. Ei kai se nyt tämän yhden reissun aikana ollut voinut sairastua.
Omassa mahalaukussani lepattivat helvetin liekit, enkä olisi ihmetellyt, jos minulla sen sijaan olisi ollut jo mahahaava hyvällä alulla. Ehkä siksi vain kuvittelin, että Veerallakin…
Ei mutta se kyllä näytti vähän apaattiselta omaksi itsekseen. Olihan tietysti ilta ja sen lepoaika, mutta…
“Menkää te vaan hei eeltä syömään, mä katon Veeraa vielä hetken. Tuun ihan kohta perässä”, lupasin Marshallille.
Se epäröi, mutta lähti lopulta varmistettuaan, että pärjäsin.Katseltuani otsa kurtussa Veeraa hetken soitin kaiken varalta kilpailualueella toimivalle eläinlääkärille, joka oli tietenkin hirveän kallis, mutta myös hyvä ja taitava.
Kuvaillessani tilannetta eläinlääkärille laitoin merkille, että Veera oli ehkä aavistuksen täyttyneemmän näköinen oikealta kyljeltä. Ettei se vain olisi kaasuuntumassa…? Ei mitään ähkyä nyt. Eihän?
Eläinlääkäri saapui nopeasti, mutta odotus tuntui silti ikuisuudelta. Otin Veeran vieraan tallin tyhjälle ja hiljaiselle käytävälle. Tallialue oli hiljentynyt, kun kaikki muut olivat syömässä ja juhlimassa.
Mittasin Veeran lämmön, ja se oli onneksi normaali. Pulssikin oli ihan normaali: ei viitteitä vakavasta kivusta. Ehkä se vähän puhalsi kuitenkin tavallista enemmän ajoittain. Niin kuin sillä olisi vääntänyt vatsassa aina välillä…
Eläinlääkäri saapui. Se kurkkasi ikenet: normaalit. Kuunteli hengitystä ja sydänääniä: normaalit, ja lisäksi ei mitään kummempia hiekkakertymään viittaavia ääniä – joskaan pieni määrä tuskin edes kuuluisi stetarilla. Pientä kaasukilinää sieltä kuului, muttei mitään hälyttävää.
Rektalisointi selvensi tilannetta lisää: suolet oikeilla paikoilla, ei tukosta, mutta vähän tavallista enemmän kaasua kyllä.
“Tämä määrä kaasua lähtee varmaan kävelyttämällä ja juottelemalla. Jätän sinulle kaiken varalta kipulääkkeen, jos tilanne sitä vaatii. Mahalaukku tulee tähystää paastotettuna, joten se kannattaa tehdä sitten vasta Suomessa, jos haluat sulkea pois mahahaavan mahdollisuuden. Muuten täällä on kaikki paikoillaan, ei mitään poikkeavaa. Kohtukin on normaali.”
“Kai siellä varsa on kuitenkin?” naurahdin väsyneenä ruotsiksi.
“Varsa? Pitäisikö tämän olla tiineenä?” eläinlääkäri kysyi aidon hölmistyneenä.
“J-joo? Tai siis – ei se nyt valmis varsa vielä ole – eikö siellä – voitko ultrata?”Tietenkin eläinlääkäri voi ultrata, ja vieläpä huippulaitteella. Mielessäni taas muutamat satasen setelit lepattelivat pois ulottuviltani. Uuvutti jo valmiiksi, millainen show siitä tulisi, kun pitäisi hakea hevosvakuutuksen korvauksia ulkomailla tehdyistä tutkimuksista – eikä se varmaan edes korvaisi kaikkea. Tuskin se korvaisi tähystystäkään edes kotisuomessa tehtynä, kun ei ollut mistään kamalan akuutista vissiin kuitenkaan nyt kyse.
“Ei täällä ketään ole”, eläinlääkäri sanoi huolellisen ultraäänitutkimuksen päätteeksi ja näytti minullekin liikkuvaa kuvaa.
Ja näinhän minä, että Veeran kohtu oli tyhjää täynnä. Hieno ja terve kohtu sillä kyllä oli, sen mitä nyt ultrassa näkyi.
Minunkin sisälleni tuli tyhjä tunne, enkä pystynyt heti sanomaan mitään: mietin vain, mitä kaikkea olin tehnyt väärin.“Milloin se on astutettu?” eläinlääkäri tiedusteli.
“Ööh, milloin se nyt olikaan…? Huhtikuussa…?”
“No mutta on hyvin tyypillistä, ettei noista alkukevään kiimoista jää vielä tiineeksi. Tamman elimistö on etevä poistamaan elinkelvottomat alkiot aivan huomaamattakin. Sille ei näin alkuvaiheessa ole ollut välttämättä edes mitään ulkoista syytä”, eläinlääkäri selitti rauhallisesti empaattisella äänensävyllä.Minä en jaksanut enää edes itkeä.
Maksettuani itseni kipeäksi romahdin polvilleni rauhoituksesta heräilevän Veeran viereen. Se riiputti päätään ja korviaan uneliaana vieressäni. Silitin hiljaa sen lämmintä otsaa harjan alta ja tuijotin tyhjyyteen.
Poimin jähmein käsin kännykkäni purujen seasta karsinan lattialta ja kirjoitin Marshallille viestin:
“Tuli pieni hidaste.”
-
Hanami Week 8.5. jatkuu
Kun luulin (taas), että Alex tulee Ruotsiin
“Apu on tulossa!” Alex kailotti mulle puhelimeen kuin mikäkin hätäkeskuspäivystäjä.
“Mä pääsen kotiin?” nyyhkäisin. ”Kiitos oikeesti, mä jään sulle velkaa kaiken mitä mä –”
“Joo joo, ei tässä mitään, hommat hoituu. Mut nyt oikeesti, mikä kaikki sulla niinku on siellä tarkalleen hätänä?”
“Kaikki,” vingahdin pyyhkien epätoivoisesti kyynelten tahrimiin kasvoihini liimautuneita hiussuortuvia takaisin omille paikoilleen niin kuin se muka auttaisi minua saamaan ajatuksiani kasaan yhtään sen paremmin.
“Harmittaako sua joku muukin ku se, ettei se kisa menny sun mielestä nappiin?” Alex kysyi kuulostaen jostakin syystä ihan Oskarilta.
Alex harvemmin kuulosti niin järkevältä aikuiselta.
“Se meni niin kamalan huonosti! Ja mä oon ihan yksin täällä ja mä en nukkunu viime yöntä yhtään ja mä vaan pillitän täällä ku joku vauva ja hävettää tulla täältä kesken kaiken kotiin ja mä en saa nettiä toimiin tossa mun työkoneessa ni mä en pysty tekeen töitäkään huomenna ja mulla olis ihan sikana tehtävää”, sopertelin yhtä soittoa sekavassa järjestyksessä samalla kun sulloin typerää kannettavaa tietokonetta reppuuni. “Saan ihan varmana potkut. Ja mä unohin purkat kotiin.”
“Pääsisiksä johonki vaikka ostaa purkkaa? Ooksä muuten syöny mitään muutakaan?”
“En tietenkään. Mua närästää, kun mua jännittää. Ja täällä ei muutenkaan oikein oo mulle sopivia –”
“Siis sä et oo koko aikana syöny mitään?”
“No oli mulla yks Elovena-patukka repussa…”, muistelin hatarasti pyyhkäisten samalla silmänurkkaani paidan hihalla. “Eiku se onki vielä täällä.”
“Sua ei voi kyl jättää vahtimatta hetkekskään. Mä en ymmärrä miten sä ylipäätään oot hengissä.”
“En mäkään! Tää on ihan kamalaa”, valittelin.Alkoi taas vähän itkettää, kun työkone ei millään tahtonut mahtua reppuun, jonka pohjalla kaikki paperit olivat ihan rutussa. Paska vehje. Paskaa kaikki. Paska työ. Olin ollut siitäkin niin innoissani vielä vähän aikaa sitten, mutta aika äkkiä oli käynyt ilmi, ettei työpaikan organisaatiokulttuuri ollut ollenkaan terve ja minä olin suunnilleen ainoa työntekijä, jolla oli edes jonkinlainen johtamisen koulutus – olin korkeammin koulutettu kuin esihenkilöni, eikä minua silti kuunneltu missään asiassa…
Kesken ajatuksen muistin, että Alex taisi olla vieläkin linjoilla.
“Ooksä viel siellä?” nyyhkäisin.
“Joo. Mut kuule. Mul on tässä – mun pitää nyt lopettaa, mut mee jooko käymään ulkona tai jotain. Hengitä välillä. Käy kattoo vaikka Veeraa. Ja jos söisit jotain kanssa – ees sitä purkkaa – ni sut voitais saada sieltä vielä elävänä kotiinki. Koita nyt pärjätä huomiseen. Ja eti vaikka se Marshall. Missä se ees on muuten?”
“Emmä tiiä missä se on”, niiskaisin.
Olin yhtäkkiä kamalan uupunut.
“Koita soittaa sille. Mun pitää nyt mennä.”
“Moikka”, pihisin vastahakoisesti haluamatta lopettaa puhelua.Huomenna Alex tulisi. Se oli jo matkalla. En ollut ehtinyt kysyä, oliko sillä koppi mukana, että saataisiin Veera kyytiin ja päästäisiin kotiin. Pakkohan sillä oli olla.
Menin hetkeksi sängylle sikiöasentoon lepuuttamana silmiäni, joita kirveli ja väsytti hirveästi kaiken itkemisen ja siristelyn jäljiltä. Ihan hetkeksi vain…
-
Toivottavasti mä nyt en pahasti kirjoita kenenkään suunnitelmien kanssa ristiin…
Hanami Week 8.5. (Vaativa B)
“Tää ei oo Vaativa B kuus”, sanoin huolestuneena Oskarille puhelimeen, kun asianlaita valkeni minulle aivan liian myöhään.
“Tä? Miten niin ei oo?”
“Tää on Vaativa Bee nolla.”
“Eiks sen pitäny – mä luulin et se – miten me ei –”
“MITÄ MÄ NYT TEEN?!”
“No ota ihan – tota – ei sun auta ku nyt opetella se äkkiä…”
“Tässähän on lisättyä ravia! Ihan ihme kohdassa –”
“Joo, niin on. Mut me ollaan onneks harjoteltu sitä. Kyl sä osaat.”
“NO ENKÄ OSAA!” parahdin itku kurkussa.
“Sä oot nyt jo siellä asti ni sun kannattaa ainaki yrittää”, Oskari sanoi liioitellun rauhallisesti.Niin kuin sellainen olisi muka toiminut minuun puhelimen välityksellä.
Suljin puhelun, koska alkoi itkettää. Kampesin satulaan kyyneleet silmissäni ja opettelin rataa ensimmäistä kertaa samalla kun ratsastin sitä. Jep, kisapaikan verkka-alueella. Juuri ennen suoritusta. Kyllä vain. Ruotsissa.
Lienee selvää, ettei se mennyt kovin hyvin. Tiimalasi valui tyhjäksi aivan liian aikaisin ja meidät kuulutettiin radalle. Keräsimme säälittävät 62 prosenttia ja jotain hiluja päälle – kuka niitä nyt laskee edes. Halusin pyytää miljoona kertaa Veeralta anteeksi.
Olisi tehnyt mieli syyttää Oskaria siitä, ettei se ollut katsonut tarkemmin ratatietoa etukäteen – olihan se kuitenkin meidän valmentaja. Mutta itsehän minä olin ilmoittautunut, ja yhtä hyvin olisin itsekin voinut tarkistaa, mikä rata oli kyseessä, mutta kun innostuksissani en ollut katsonut. Niin että kävin sitten Ruotsissa asti nolaamassa itseni aivan totaalisesti. Ja Veerankin siinä samalla. Ja Oskarin, jos joku paikalla olija sattui tietämään, että se oli meidän valmentaja.
Laskeutuessani alas satulasta radan jälkeen olisin normaalisti kokenut suurta helpotusta, mutta nyt vain ahdisti. Olin yhtäkkiä kamalan yksin ja kamalan kaukana kotoa. Marshallia ei näkynyt missään, mutta ihmisiä oli niin paljon, etten olisi välttämättä erottanut sumeilla silmilläni, vaikka se olisikin ollut jossain ihan lähistöllä.
Päässä pyöri ja kurkkua kuristi edelleen, kun purin Veeralta varusteet ja vein sen lepäämään. Päätin soittaa Alexille saadakseni muuta ajateltavaa samalla kun juotin Veeraa.
Alex kysyi tietenkin heti ensimmäisenä, miten meillä meni. Minä aloin taas pillittää sen sijaan, että olisin vastannut jotakin järkevää.
“Ei sit vissiin kovin hyvin…?” se arveli.
“Mä oon ihan paska”, vollotin sille puhelimeen.
“No ethän oo. Kaikki muut on paskoja. Milloin sä tuut kotiin?”
“Hae mut kotii-ii-in”, itkin.
“Ai mä? Millä mä sut sieltä haen?”
“Sillä rekalla vaikka.”
“No en kai mä nyt voi – mitäs sä oikein – en mä voi ajaa rekkaa ihan mihin mä ite haluun, ei se kuule ihan toimi niin…”
“Voitko pliis hakea mut kotiin”, vikisin ääni käheänä ja nenä täynnä räkää.
“Mites sä – kun sulla on se Veeraki siellä –”
“Mä en haluu kisata enää koskaan”, väitin, vaikka mieleni perukoilla ymmärsin hämärästi itsekin, ettei se ehkä aivan täysin pitänyt paikkaansa.Kesäkuulle oli nimittäin jo laitettu ilmoittautumisia menemään.
“Haluatpas, sä oot nyt vaan – Ilona hei, älä viitti räkiä noin kauheesti – no – mä soitan Oskarille nyt ku mä en oikein tiiä mitä sun kans pitäis tehä. Oota siellä. Moikka”, Alex saneli kerrankin neuvottoman kuuloisena ja sitten kuului vain tuut tuut tuut.
Ja mä olin taas yksin.
-
Suoraa jatkoa edelliseen.
Kun kokoonpano muuttui
“Marshall on vissiin menossa”, Oskari vastasi hajamielisen kuuloisena.
“Aijaa. Eiks Alex meinaa tulla?”
“En usko.”
“Aha. Siis ei muita ku mä, sä ja Marshall, niinkö?”
“Tä?”
“Että eikö muita kun –”
“Ei ku kyl mä kuulin. En mä oo tulossa kisaamaan.”
“Tä?”
“Että en mä oo –”
“Miten niin et oo tulossa?” tivasin.
“Emmä tuu ku Milankaan ei tuu.”
“Miksei Milan tuu?”
“No sillä ei… ei se nyt vaan tuu.”
“Mä en ymmärrä miksei?”
“Ei sun tarviikkaan ymmärtää kaikkea.”Silloin mun otsa meni ruttuun. Mitä se nyt oli tarkoittavinaan? Ettei minun tarvinnut ymmärtää? Minun piti tasan tietää ja ymmärtää kaikki maailman asiat ja mieluiten heti.
“Tarviipas”, väitin vastaan.
“Älä nyt – oikeesti – ei puhuta tästä.”
“No nyt me ainakin puhutaan tästä!”
“Ei.”Oskari veti käsivartensa puuskaan ja suunsa tiukaksi viivaksi.
“Onks Milanilla siis joku syy, miksei se tuu? Vai eikse vaan halua?”
“Ei se halua”, Oskari sanoi.
En ollut varma, puhuiko se totta vai ei.
“Miksei halua?”
“No… en tiiä.”
Oskari raaputti niskaansa ja vältteli mun katsetta.
“Ja sä et tuu koska Milan ei tuu?”
“Niin.”
“Mitkä siiamilaiset kaksoset te oikein ootte…”
“Mitä?”
“Ei mitään.”Harmitti taas. Minä kun olin luullut, että Oskari ja ehkä Alexkin olisivat olleet tulossa.
“Eli mä lähen taas ulkomaille Marshallin kanssa. Tuleekohan Nikke?” mietin ääneen sulateltuani asiaa hetken.
“Sitä sun täytyy varmaan kysyy niiltä”, Oskari vastasi taas ärsyttävän käytännöllisesti.Vilkaisin sitä. Sillä oli kolme haaleaa pisamaa nenänvarressa. Yhtäkkiä en enää halunnutkaan lähteä Ruotsiin niin kovasti. Tai ainakin teki mieli viivytellä.
“Ehkä kysynki”, sanoin lopulta, kun en keksinyt mitään nokkelampaakaan vastausta.
Satulahuoneen ovi kävi ja Minja tuli sisään. Se moikkasi ja kysyi rennon rempseästi, että mitäs siellä palaveerattiin.
“Ei kun tota Ruotsiin lähtöä vaan… Pakkailen…”, mutisin ja jatkoin tavaroiden asettelua kassiin.
“Ai Ruotsihin? Mäki oon lähärössä sinne ensi viikolla.”
“Ai kisaamaan?”
“Ei kun töihin. Toimittamahan.”
“Aijaa! No lähetkö samalla kyydillä?”
“Ei oo ollu mitään sellaasta puhetta…”
“Kysytään Marshallilta. Itse asiassa, tuu, kysytään nyt heti. Mun pitää kysyä siltä muutakin samalla. Siis että tuleeko Niklas.”Ja niin mä lähdin taakseni katsomatta vetämään Minjaa suuliin, jossa olin Marshallin viimeksi nähnyt.
-
Kun pääsin sittenkin
“Oskari!!” huusin hengästyneenä tuvan ovelta. “Onks Oskari täällä?”
“Ei oo näkyny”, Nelly sanoi.
“Missähän se luuraa…”, mutisin ja lähdin harppomaan kohti tallia kumisaappaat lompsuen.“Oskari!?” kailotin suuliin jo kaukaa, mutta siellä oli vain Marshall Stanimirin kanssa.
“Oskari meni talliin hetki sitten”, Marshall neuvoi.
“Kiitti!” läähätin ja jatkoin puolijuoksua sisään.“OSKARI!?” kaikui hengästynyt huhuiluni käytävällä, mutta turhaan.
“Oskari!” puhisin rynnätessäni satulahuoneeseen.
“No?” se kysyi täysin tyynesti keskeyttämättä saappaidensa kiillottamista.
“OSKARI SUSI!” huusin sille vielä kerran kaiken varalta, että se kuuli, että mulla oli sille asiaa. “Vitsit että sua sai taas ettiä… No ihan sama. Arvaa mitä! ARVAA MITÄ! Arvaa!”
“Hengitä…”
“Arvaa mitä Oskari!! Mä lähen sittenki Ruotsiin!”
“Miten se on mahollista?” se kysyi yhtymättä lainkaan mun hengästyneeseen pauhaamiseen.
Se ei näyttänyt oikeastaan edes innostuneelta. Nosti se vihdoin katseensa kuitenkin saappaasta muhun.
“Soitin sinne ja anelin ruotsiksi, että ne ottaa mut vielä listoille. Siellä kuulemma oli jotain viivettä listojen päivittymisessä, niin ne katsoi läpi sormien tällä kertaa ja pääsin vielä mukaan vähän jälkijunassa.”
“Soitit sinne ruotsiksi…?”Oskari seurasi minusta vähän turhan hitaasti tilanteen vakavuuteen nähden.
“Tajuatsä, mä pääsen sittenkin!” toitotin sille ja tartuin sitä molempiin hihoihin, koska Oskariin itseensä ei auttanut koskea. “Mä nään kirsikkapuut!”
“No hyvä sitten! Hienoa”, se sanoi vieläkin minusta vähän turhan vaisusti tilanteeseen nähden.
“No! Mä alan jo vaikka pakkaamaan kaiken varalta”, sanoin, kun ei se sitten vissiin ollutkaan kenellekään muulle niin kauhean iso juttu.Koska tietenkin oikeat kilparatsastajat reissasivat koko ajan ympäriinsä, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Oskarikin oli varmaan nähnyt kirsikkapuita ennenkin.
Otin Ikea-kassin ja aloin lappaa sinne kisavermeitä – sellaisia varusteita, joita ei enää kotona tarvitsisi ennen lähtöä.
”Mä en tienny et sä osaat ruotsia niin hyvin”, Oskari sanoi.
Siihenkö se nyt takertui? Keskustelussa oli selvästi jokin viive.
”Joo joo, mun mummo on ruotsinkielinen. Sen kanssa oon puhunu lapsesta asti tietenkin. Mut ei nyt takerruta siihen. Ketä kaikkia muita on tulossa?”
-
Kun luulin pääseväni Ruotsiin
Katselin vähän kateellisena Oskarin pitkiä tummia silmäripsiä, kun se tuijotti sopivasti alas kännykkäänsä istuessaan tuvan pöydän ääressä. Eivät menneet nallekarkit tasan tässäkään geeniloton osa-alueessa.
“Toiko se nyt on?” Sonja kysyi tullessaan sisään.
Se nyökkäsi ikkunasta ulos sinne päin, missä mun uusi auto seisoi rivistön jatkona.
“Joo”, osasin vain vastata.
“Oliko toi vuoden kakstuhattaviistoista malli?”
“Joo”, sanoin taas.
“Paljon sillä on ajettu?”
“Kuuskytseittemäntuhatta”, tiesin kertoa, sillä olin tarkistanut asian ja painanut sen tällä kertaa mieleeni, etten olisi taas ihan joku idiootti pölkkypää.
“Yllättävän vähän, kun on tuon verran kuitenkin ikää.”
“Joo, se on varmaan ollu tähän asti vaan jonkun mummon kauppakärrynä”, arvelin.
“Ja sama kohtalo sillä jatkuu edelleen!” Alex raakkui olohuoneesta, jossa se pelasi jotain Eiran kanssa.Niistä oli tullut autonkorjausoperaation jälkeen jotenkin ihmeellisesti kai kavereita. Kas kun minua tarvittiin enää yhtään mihinkään.
Sonja laittoi teeveden uudelleen kiehumaan ja kaiveli kaapista mukeja ja mitälie. Minä katsoin uudelleen Oskaria, joka puolestaan katsoi vieläkin kännykkäänsä nojaten poskeaan käteensä. Se näytti ehkä vähän väsyneeltä.
“Mun tekis mieli lähteä sinne Ruotsiin”, sain viimein kakaistua ulos.
Oskari nosti katseensa ja tuijotti mua hetken aikaa sanomatta mitään yrittäen kai saada kiinni, mistä puhuttiin. Sitten sen aivot menivät päälle ja se tajusi, että puhuin Hannabystä.
“No lähe”, se sanoi käytännöllisesti.
“Ai keskellä työviikkoa? Eiköhän suokeille soveltuvat luokat oo heti maanantaina.”Oskari mutisi jotakin ja palasi sitten kännykkänsä pariin. Kai se älysi, etteivät kaikki olleet oikeita kilparatsastajia, niin kuin se itse.
Miten mä muka mihinkään viikon mittaisiin kilpailuihin pääsisin ikinä? Muilla olisi sitten suorituksensa viikonloppuna, niin että jos lähtisinkin, saisin palata yksin kotiin edeltä… Keitä sinne nyt sitten ikinä olikaan lähdössä, en tiennyt edes. Olikohan Sonja lähdössä…?
Sitten keksin.
Mun työhän oli pääasiassa etätyötä. Helvetti soikoon. Ottaisin työkamat mukaan ja tekisin siellä aurinkoisessa Ruotsissa jossain söpöllä pienellä parvekkeella virka-ajat hommia – kuka minua esti? Maanantaina voisin pitää liukumavapaan, jotta pääsisin itse kilpailemaan. Pitäisi vain katsoa, että Veera voisi majailla siellä koko viikon. Eiköhän muu porukka kisannut vasta viikonloppuna tai jotain, että pääsisin joka tapauksessa katsomaan ja auttamaan. Onni lähtisi tietenkin mukaan, ettei tarvitsisi poiketa Lahden kautta viemään sitä porukoille hoitoon.
Olikohan Alex lähdössä? Pitäisihän sen lähteä. Tai en tiedä. Se ei ollut tahtonut millään suostua edes Power Jumpin karsintoihin, vaikka ne olivat Suomessa. Ah, aurinkoisessa Hangossa – kyllä minulle vain kelpaisi! Kumma, kun ei se suostunut. Oikeat kilparatsastajat olivat sitten outoja.
No, joka tapauksessa pitäsi varmaan ainakin yrittää suostutella sitä Hannabyhyn, jotta voitaisiin jakaa huone tai jotain. Jos siis lähtisin. Ei tulisi niin kamalan kalliiksi tuollainen reissu sitten. Ja pitäisihän jonkun ajaa muutenkin. Oletin, että Oskari roikkuisi Milanin käsipuolessa koko ajan, enkä halunnut pyöriä vieraassa paikassa taas yksinäisenä ja eksyneenä kuin puolukka ämpärin pohjalla.
Ellei Eira ollut lähdössä…? Ei kai se nyt – ei kai sillä ollut sellaista hevostakaan? Paitsi ehkä Cozmina, jos se lainaisi sitä? Ei kai Nelly nyt antaisi… Jos Eira lähtisi, Alex olisi varmaan sen kanssa koko ajan, kun ne olivat niin hyvää pataa nykyään, ja puhuivat vain autoista. Jos Eira lähtisi, tai jos Alex ei lähtisi, minä olisin puolukka. Siellä kilparatsastajien keskellä niin. Harrastelija-tätiratsastajana änkemässä suomenhevoseni kanssa joka paikkaan taas…
“Kyl mä lähen”, pääsi suustani.
“Ai lähet?” Oskari kysyi nostaen katseensa uudelleen.
Tuijotin sitä takaisin harkiten vielä hetken.Ajattelin niitä hienoja puitteita ja hyviä ratsastuspohjia. Veera oli ennenkin kilpaillut Ruotsissa. Siellä olisi aurinkoista, ja kirsikkapuut kukkisivat.
Alexia ehtisi vielä suostutella mukaan. Kyllä mä halusin lähteä.
“Joo.”
“Kouluun vai esteille vai molempiin?” Oskari kysyi katse lasittuen, kun se jo suunnitteli päässään kaikkea.
“Kouluun ainakin. En ihan tiiä noista esteistä, kun on toi tiineys… Tai no, mä kyllä ilmotin meijät aikaa sitten jo kesäkuullekin yhille esteille. Mut onko ihan tyhmää lähteä vaan yhen koululuokan takia Ruotsiin asti?”
“En mä voi sitä sun puolesta päättää.”
“No voisit sä vähän auttaa silti. Muistaakseni sä oot kuitenki valmentajana tässä.”
“No – en kai mä nyt – eihän se –”
“Alex!!” huusin olkkarin suuntaan.
“Ei! Älä. Ei tarvii sentään kutsuu erotuomaria. Meet sinne Vaativaan Beehen vaan, se on ihan hyvä. Ei oteta niitä esteitä nyt tähän väliin. Se on teille tuttu koulurata”, Oskari selitteli.
“No niin. Joo. Niin on hyvä.”
“Onhan se nyt kuitenki kivempi ku on joku tähtäin, mitä varten treenata. Kuitenki aika paineeton reissu teille, kun voitte keskittyy vaan tohon yhteen tuttuun luokkaan.”
“Mm. Johan tässä oli kuukausi kisataukoa”, mumisin.Mutta riittikö se Veeralle tällaisen kevään jälkeen? Kuukausi, jonka aikana oltiin treenattu kevyehkösti, mutta kuitenkin edistytty. Kun oli se solumöykkykin siellä… Mitä jos Veera stressaisi kuitenkin kisoja? Toisaalta se kyllä tuntui kestävän reissut ja kisapaikat paljon paremmin kuin minä…
“Vitun vittu”, sanoin sitten yllättäen vähän itsenikin.
“No?” Oskari sanoi kuulostaen säikähtäneeltä.
“No ihan vitun vittu.”
“No mikä nyt on?”
“Ilmottautuminen on menny kiinni nelkytviis minuutta sitten”, parkaisin katse edelleen kännykän näytössä siltä varalta, että asia siitä muuttuisi joksikin, kun kiroaisin tarpeeksi.
“Ette te sit vissiin lähekkään”, Oskari totesi rauhallisesti niin kuin ei olisi mikään maailmanloppu, kun ei päässyt Ruotsiin viikoksi.Harmitti.
“Mä olisin vaan halunnu nähä ne kirsikkapuut”, mutisin masentuneena.
-
Auto ku auto
“Ooksä kalsarit jalassa tehny töitä koko päivän?” Alex tervehti törmätessään ovesta sisään mun asuntoon.
Ovi ei ollut lukossa, kun tiesin sen olevan tulossa.
“Ei nää oo kalsarit ku nää on mun kotihousut. Vanhat jumppapöksyt. Ja ei kai nyt kukaan hullu pyhähousuissa tee etätöitä.”
“Sul on siis joka päivä tyhy-päivä”, Alex totesi avatessaan jääkaapin oven.Se otti hedelmäsalaatin esiin ja alkoi seuraavaksi penkoa sitä vetolaatikkoa, jossa aterimet olivat.
“Lusikka…?” se mutisi epämääräisesti.
“Pesussa kaikki. Ota haarukka”, neuvoin painaessani läppärin kannen kiinni.Lähdin kantamaan kahvimukia, teemukia ja vesimukina toimivaa vanhaa sheikkeriä työpöydältäni kohti keittiötä sillä välin, kun Alex poimi vesimelonin paloja suunsa täyteen.
“Tuleeks vompatti mukaan?” se kysyi.
“Mik- aa, ei kai koiraa voi ottaa autokauppaan? Eiköhän Onni jää kotiin. Paan sille vaan ohjelman…”
“Kattookhe telkkahia?” Alex haukkoi suu täynnä.
“Joo, mä laitan sille Youtubesta näitä… videos for dogs tässä lukee.”
“Ja se oikeesti kattoo noita? Onks koirille muuten mitään ruutuaikasuosituksia niin ku ihmislapsille?”
“Ei kai. Emmä tiiä. Tuskin mitään virallisia. En oo kyl aatellu, mut emmä tota enää kokonaiseks työpäiväks jättäis kattomaan telkkaa. Pentuna jätin.”
“Kuule Onni, sun pitää varmaan vähän kauempaa kattoa. Tarviit kohta silmälasit muuten”, Alex neuvoi ja yritti ohjata koiraa sohvalle istumaan.
“Ei siitä kai mitään tablettilasta oo tullu vaikka se on näitä kattonu”, mietin ääneen.
“Mitä?”
“No tiitästä ku vauvoille annetaan nykyään tabletit käteen ja sit ne kattoo vaan niitä…”
“Ei kai vauvat osaa vielä pitää tablettia kädessä?”
“Ei ku nii joo. Totta. Oot varmaan ihan oikeessa”, mutisin mietteliäänä ja pöyhin vielä Onnin suosikkisohvatyynyn mukavaksi, jotta saatoin hyvällä omatunnolla lähteä autokauppaan lintujen ja oravien seikkaillessa tv-ruudulla. Etäpäivän hyvä puoli oli se, että koiran saattoi käyttää ulkona ruokkiksella, niin että se jaksaisi tallille lähtöön asti hyvin. Siellä se voisi sitten peuhata koko loppuillan ulkosalla. Mutta kyllä mä silti haaveilin siitä, että Onni saisi oman pihan, ettei aina tarvitsisi ryysätä rappukäytävässä edestakaisin.“Eksä meinaa syyä mitään?” Alex kysyi hedelmäsalaatit poskessa, kun oltiin jo ovella menossa.
“Emmä. Muistin syyä lounaan vasta pari tuntia sitte.”
“Miten sä voit unohtaa syödä?”
“Ei kaikkea voi muistaa.”—
Ensimmäinen autoliike oli pettymys: kävi ilmi melko nopealla silmäyksellä, ettei siellä ollut mitään kiinnostavaa. Toinen yritys oli suljettu, mikä selvisi meille vasta ovella. Kolmas vaikutti ihan lupaavalta.
“Jos sä haluut Toyotan ni ooksä ajatellu enemmän Aurista vai Yarista vai mitä?” Alex yritti kartoittaa mun raameja.
“No emmä kyl haluis sen enempää naurista ku varistakaan”, huokaisin.
“No hei kato, mites tommonen söpö uudehko Volkkari”, Alex ehdotti.
“Toi on kyl aika söpö. Ja ihan särmä kuitenki samalla. Mut emmä tiiä silti.”
“Eiks tääkään sytytä?”
“Ei oikeen.”
“Pitääks sen välttämättä olla valkonen?”
“No ei se nyt oo niin justiinsa jos on muuten hyvä. Mut kirkkaan punasta en ota. Tummanpunanen käy. Eikä mitään vihreetä tai oranssia.”Alex katosi kesken mun lauseen kuolaamaan johonkin bemmirivistön tuntumaan. Silmiini osui ihan kiva Pösö. Se oli keltainen sähköauto. Ehkä vähän liian räpsäkkä minulle kuitenkin. Ja varmaan kalliskin tähän saumaan. En viitsinyt edes vaivautua katsomaan hintalappua. Se olisi ihan eri asia, jos olisi joku jakamassa kulut, mutta yksinään piti pitää järki päässä.
Iso osa autoista oli minun tarpeisiini liian suuria. Oli hieno lava-autokin, mutta mitä minä sellaisella tekisin? Sitten oli liian vanhoja, rumia, hienoja, kalliita, kauheita bensasyöppöjä ja ties mitä muita vaihtoehtoja. Diesel-autoakaan en olisi kauhean mielelläni ottanut. Sähköauto olisi ollut ihan kiva, mutta ehkä seuraava tämän jälkeen voisi sitten olla sitä lajia. Vähän kyllä arvelutti, kun ei tainnut Otsonmäellä olla montaa latauspaikkaa sellaiselle. Seinäjoella vielä oli, mutta en minä siellä ikuisesti ajatellut asua.
Löytyi sieltä peränurkasta sitten lopulta yksi valkoinen Prius, jonka kohdalla vähän kolahti. Se oli niin kuin suomehevonen: taloudellinen, vakaa, turvallinen ja tavallinen. Sellainen uskollinen ja vähän peruna. Hybridi ja automaatti. Hyvä – osaisin ajaa sillä eikä se söisi lompakkoani tyhjäksi.
“No siinähän sulla on auto! Sä oot kyl mummoin noin nuori ihminen kenet mä tiedän”, Alex julisti etsiydyttyään minun ja Priuksen luokse.
“No onhan toi tommonen perustylsä. Auto ku auto,” totesin olkiani kohauttaen.
Ei kai sillä ulkonäöllä niin ollut väliä, kunhan se kulki toivottuun suuntaan ja hinta oli sopiva. Näytti siinä olevan ihan siistit systeemit sisällä, kosketusnäyttöä ja muuta. En minä mitään avaruusalusta tarvinnutkaan.“Toi on vuoden 2015 malli”, Alex huomautti.
“Joo, se on kyl vanhempi ku mä olin aatellu…”
“Toi on itse asiassa kuule just hyvä. Meinaan heti seuraavasta vuodesta alkaen siellä Toyotan suunnitteluosastolla jollain nyrjähti päässä pahemman kerran. Ootko nähny niitä uudempia? Ne on ihan kamalia. Ota toi.”
“No täytyy nyt kattoa…”
“Ei ku jos sä otat yhtään uudempaa Priusta ku tää ni mä en enää koskaan kehtaa tulla sun kyytiin.”
“No ei kai ne nyt niin rumia voi olla.”
“No on ne kyl ihan saatanan rumia. No mut mennää nyt koeajolle ja sit sä saat ajaa ton kotiis tosta pölyttymästä.” -
Minusta tässä on hyvä alkuasetelma vaikka mille tuleville käänteille. Kaikki voi mennä hyvin, tai sitten homma voi lähteä jossain kohdin alamäkeen lujaakin. Kun asiat ovat pelkästään hyvin, voi olla vaikea keksiä kirjoitettavaa, mutta toisaalta siinä asetelmassa on jotakin menetettävää: on dramaattisempaa pudota korkealta kuin matalalta. Toisaalta tilannetta voidaan vain vähän tökkiä haasteilla, jotka saadaan kuitenkin ylitettyä. Kolmannelta kantilta ihana ja kepeä ajanjakso tarjoaa mahdollisuuksia ihan vain kauniille kuvailulle ja asioiden etenemisen päivittämiselle, ja ennen pitkää huomiota voidaan kiinnittää muiden elämän osa-alueiden mahdollisiin haasteisiin. Sitten taas neljänneksi mikäpä minä olen ketään jeesimään varsinkaan kirjoittamisessa. 😀
No mutta! Huomasin samaistuvani Sonjaan tässä suuresti, vaikken ollutkaan tullut aiemmin ajatelleeksi asiaa: mäkin leivon vain silloin, kun asiat ovat hyvin. Kiireen ja väsyn keskellä ei tulisi mieleenkään alkaa leipomaan. Sitten taas kun kaikki muu on hyvin, on ihana puuhailla keittiössä vaikka keskellä yötä — en siis usko, että se leipomisen pois jääminen vaikeampina aikoina on kiinni pelkästään edes siitä, ettei olisi aikaa, vaan ehkä enemmänkin jostain henkisistä voimavaroista. Vaikka elämä olisi tilapäisesti kuinka paskaa, mä pystyn kyllä esimerkiksi kirjoittamaan ja tarvitsenkin sitä silloin niin että sille on ihan vaikka raivattava aikaa. Mutta leipominen sitten taas on niin toissijainen aktiviteetti (enkä tee sitä purkaakseni mitään patoumia tai paetakseni maailmaa), että sellainen kyllä jää ensimmäisten asioiden joukossa pois.
Sitten vielä spekulointia: onkohan Sonja siinäkin vähän niin kuin mä, että se on dopamiinikoukussa? Että asian tavoittelu ja muu ennen sitä varsinaista palkintoa tapahtuva on itsessään oikeastaan kaikkein palkitsevinta? Että nyt kun se mies on ja pysyy siinä, niin pitäisi lähteä metsästämään seuraavaa dopamiinipurkausta muulta vähän samallailla kuin taiteen tekeminen itsessään on palkitsevampaa kuin sen valmistuminen ja julkaiseminen, niin että heti on pakko alkaa tehdä ja tavoitella seuraavaa? Tavallaanhan se on ihan hyvä riippuvuus, kun tulee tartuttua uusiin haasteisiin, edettyä uralla jne., mutta jos jää koukkuun ihastumiseen ja ihastuksen kohteen tavoitteluun eikä se varsinainen seurustelu sitten tunnukaan enää pian sen rinnalla oikein miltään, voi homma kääntyä itseään vastaan… Minusta asetelma on tosi ymmärrettävä etenkin fysiologisesta näkökulmasta, mutta tämä on ehkä jo aika pitkälle vietyä spekulointia. 😀
No, en tiedä, hyvä tarina joka tapauksessa, lähti oikein mielenkiintoisesta havainnosta ja laittaa näköjään ajattelemaan! Tulipas ihan laittoman pitkä kommentti. 😀
-
Apua ku mä en yhtään tiiä mitä nyt tapahtuu ja mitä asiaa Ilonalla on Alexille. :DDD Jotain elämänohjeita se varmaan on vailla? Onpa jännää vaihtelua ollut viime aikoina, kun yleensä olen niin tietävinäni kaiken ainakin spekulaatioissani, ja nyt en taas tiedä yhtään.
Oskari tekee tosi tarkkoja huomioita: se on näkevinään Ilonan kehonkielen pienissäkin vivahteissa vihjeitä sen ajatuksista ja mielialasta. Ei ole yhtään helppoa tehdä sellaisia tulkintoja ellei ole tosi tosi tuttu ihminen kyseessä. Eikä se siltikään välttämättä ole helppoa. Musta on ihan sairaan ihanaa, kun ulkopuolelta kuvataan hahmon tuntemuksia sen kehon kautta.
Oskarin kriiseily lopussa on taas kyllä niin Oskaria kun voi olla. Kuvailu ylipäätään on taas niin hyvää että milloin sä kirjotat mun kans kirjan? Tai oikeestaan kirjota sä vaan se kirja ni mä voin sit lukea sen satatuhatta kertaa.
-
Tässä tarinassa on kuvattu läheisen vanhenemista ja sairastumista karun kauniisti. Taas sitä muistaa, ettei kukaan elä ikuisesti. Alzheimer on tietenkin oma lukunsa ja on osittain paskaa säkää, kenen kohdalle se osuu. Tietenkin se on lähipiirille raskasta, kun aina saa jännittää, muistaako sairastunut läheisiään lainkaan. Ja kyllähän se päivä aina ennen pitkää tulee, kun ei enää muista.
Kiva kuitenkin, että Camilla on tehnyt paluun! Miten täällä tallin arki pyörisikään ilman sitä?
-
Yritä vaan kirjottaa kuinka kevyttä hyvänsä, mä luin tämänkin foliohattu päässä. Miksi Eetu ja Alex vilkuilevat Oskaria? Mikä sillä on ja miksi se on nyt taas niin jäykkä? Miksi Alex on enimmäkseen hiljaisen tarkkailijan roolissa ja kiinnittää huomiota juuri näihin asioihin tässä? Miksi Alex olettaa, ettei Eetu halua lapsia — eikö se tiedä? Ja ennen kaikkea: onko mulla foliohattu liian tiukalla ja mietinkö ja ylitulkitsenko vain taas liikaa ja näenkö olemattomia johtolankoja kaikkialla?
No mutta joo, vissiin kaikki eivät sitten mene toisten jääkaapille niin kuin Alex menee Ilonalle. Eikä kaikilla tarviikkaan olla sellaista, kun eihän sellaisessa rakkaudenosoituksessa muuten olisi mitään erityistä, jos kaikki tekisivät koko ajan niin.
-
Ihan kuin Oskari olisi aikuistunut ihan sikana tässä viimeisten Milan-kuvioiden ja muiden vastuuta vaativien edesottamuksien aikana. Se on mun mielestä kasvanut ja kehittynyt hahmona, mikä on hieno asia ja vaatii tietynlaista taitoa ja pitkäjänteisyyttä kirjoittajalta. Kaikki meidän hahmothan kasvavat ja kehittyvät ajan kanssa, mutta Oskarilla on nyt joku harppaus menossa. Tässä tarinassa se on tosi varman ja rauhallisen oloinen, mitä mä en olisi ollenkaan vastaavassa tilanteessa. Jos yrittäisin mennä vastaavalla tavalla hirveän matkan taa auttamaan kaveria, olisin varmaan itse se autettava aika äkkiä. 😀 Sen sijaan Oskari tässä vaan nauttii kivasta säästä samalla kun se toteuttaa kunnon pelastusoperaatiota ja toimii tarinan sankarin roolissa. :DD On se äijä! Samalla se on edelleen tunnistettavasti oma itsensä, ja sen oma sisäinen puhe on meille lukijoille tuttua.
Tähän väliin mä taas sanon, että kirjoitat ihan sairaan hyvin, vaikka se nyt lienee tässä vaiheessa jo kaikille päivänselvää. Ja mä tietenkin aina kehrään täällä, kun muut kirjoittajat tarttuvat mun hahmoihin varmalla kädellä. 😀
-
Ööö, kuka edes on oikeasti noin hyvä kaveri, että lähtee pelastamaan toisen kaverin noin pitkän matkan takaa, kun sillä on tullut suru puseroon? Miettikää nyt. Ei mun kavereista varmaan kukaan tekisi noin, ellei olisi ihan oikeasti elämästä ja kuolemasta kyse. Toisaalta en ole kyllä koskaan kokeillut hankkiutua ihan tuollaiseen pulaan. 😀 Oskari taitaa olla aika lojaali sitten, kun se oikeasti ryhtyy jonkun kaveriksi tosissaan. Tämäkin oli oikeastaan aika yllättävä veto Oskarilta, kun kyllähän se nyt vaatii hitokseen rohkeutta ja kaikkea muutakin lähteä Ruotsiin asti hakemaan ressukka kotiin. Osaa se näköjään olla melkoinen sankari sitten, kun on tosi kyseessä. Olen kyllä vieläkin aika yllättynyt tästä käänteestä.
Alex keventää tunnelmaa taas. 😀 Hauskaa, kun se tajuaa itsekin, milloin läppä on paska. ”Vitustako mä tiedän” on myös kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin Alexmainen ja moneen kohtaan relevantti kysymys. :DD
-
Istuu se kuvioon, kun istutetaan. 😀
Joo, mä sanon samaa: ihana Marshall. Tulee niin lämmin olo, kun se huolehtii. <3 Nyt aletaan nähdä iskä-Marshallia, ja onhan se nyt sellainen peruskallio. Hitto soikoon, missä noi kaikki hahmot oikeastaan olis ilman sellaista kuin se?
-
Siis mä mietin tästä ihan samaa, että noi on niin hienosti tuolla nyt illallisella, että musta olisi kamalan ahdistavaa olla oikeastaan kenen tahansa kanssa tuollaisessa tilanteessa (saati jossain ”treffeillä” tms.), kun ei tehdä muuta kuin syödään ja tuijotetaan, hui kamala! 😀 Sitten mietin heti perään, että ehkä noi on jotain aikuisten juttuja, joita ymmärrän sitten isona. :DD
Ei mutta tää heppuhan vaikuttaa hyvältä tyypiltä! Toivottavasti siitä nyt ei paljastu mitään ikävää sitten myöhemmin, kun tämän perusteella ainakin on ihan herrasmiesainesta.
-
Joo, tää oli kyllä mainio! Mua nauratti erityisesti norsunpoika viidakossa. :DD Vitsit että houkuttaisi kirjoittaa tästä Ilonan ja Alexin näkökulmasta nurkan takaa, mutta katsotaan ehdinkö. Kivasti levitetty juorua niin, että nyt aiempaa useampi tietää, mutta ei ihan koko maailma kuitenkaan vielä. Ehditään siis vielä nauttia varmaan joistakin ensireaktioista, kun loputkin kuulevat. Eiköhän se tämän kuulijakunnan hyppysistä levähdä aika äkkiä koko kylän korville. 😀
-
Eeii ei nyt kuulkaa on ihana kamalaa, kun sinne ei lähdetä heti paikalla kunnon porukalla ottamaan niitä kuvia ja vetämään pukuja ja kolttuja pykälään! Kun olisi Sonjakin vaan lähtenyt katsomaan ja tunnelmoimaan tänäkin vuonna, vaikkei itse kisaisikaan… Ja ihan kaikki muutkin, koko porukka! Olis tullu niin hyvä matka! Itkettäääää :DD
-
Musta on ihanaa, kun Alex vaan menee sisälle Ilonan kotiin ja vie sen koiran. Samalla mä inhoan oikeassa elämässä yli kaiken sitä, kun oon etäpäivällä ja sitten tyyliin äiti tai sisko soittaa suunnilleen kuulumisia siihen malliin kuin etäpäivä tarkoittaisi samaa kuin vapaapäivä, vaikka mulla olis just palaveri alkamassa, tai joku vaan tulee yhtäkkiä kylään. 😀 Että koska olen kotona, niin mullahan ei voi olla mitään tärkeää tekemistä kello kahdeksan ja neljän välillä arkena. 😀 Mutta tarinoissa tällaiset keskeytykset eivät haittaa, päin vastoin!
Samaistun myös siihen, että jos joku hakisi toisen mun koirista lenkille, niin ensinnäkin katsoisin sitä hetken siihen malliin, että hulluko olet, ja sitten tasan laatisin listan, että mitkä valjaat, takki ja hihna koiralle pitää pukea päälle, monelta sen pitää syödä ja mitä ja paljonko ja minkä lelun se voi ottaa mukaan ulos. :DD Onni on kyllä tässä tarinassa niin vauva! Joo joo, oikeasti liika eläinten inhimillistäminen voi olla haitallista, mutta jos se tapahtuu vain ajatuksen tasolla saati tarinoissa, niin en näe siinä ongelmaa.
-
Elefantti maneesissa, hahhaa. :DD
No mutta! Sellasta! Liekö Sonjan mieshortoilu tullut nyt päätökseensä ja sitä oikeasti asetutaan tähän ehdokkaaseen? Veikkaan, että tuo samanniminen tytär tulee aiheuttamaan jotain koomisia tilanteita, jos sinne asti päästään.
Enpä ole Sonjaa noin onnellisena ennen lukenutkaan. On ollut harmia jos jonkinmoista aiemmin. Mielenkiintoista nähdä tällainenkin vaihe.
-
Mitääää mikä ihmeen Vitor?? Ei tämä nyt auttanut yhtään. 😀 Ehdin jo innostua, että nyt saadaan tietää jotain, mutta tulikin vaan enemmän kysymysmerkkejä. Vaadin lisätietoja!!
-
Tämäpä oli hyvin kirjoitettu! Jotenkin tuo Marshallin pohdinnan kuvailu oli juuri niin rauhallista ja harkittua kuin mies itsekin. Taitavasti taltioitu!
Niklaksessa on selvästi emäntäainesta kyllä. :DD
-
Tiiättekö kun ootte vähän sellasessa paikassa, ettei saisi nauraa (niin ku vaikka töissä) ja sitten lukee jotain tällaista, niin että alkaa naurattaa ihan kohtuuttomasti? Joo, oli hauskaa. Iteppä aloin lukemaan. 😀
On vaikea yrittää erotella, mikä kaikki tässä naurattaa, mutta listaan muutaman:
– se, kun Eetun nenä on vähän loukkaantuneessa asennossa
– Hellon tyyliin kaikki repliikit 😀
– kalkkuna (?!!) :DDD eli siis randomit asiat jälleen
– se, kun taivaan jumalakaan ei ollut se, mitä haettiin
– ylipäätään koko asetelma, jossa Nelly ei voi kertoa yhtään mitään, vaan Hellon on pakko arvata tyhjästä :DDD
– kolesterolit ja munasolut ja että ne ovat tässä ainoa syy sille, miksei Hello voi olla se, joka on raskaana :DD
– se kun Eira ja Inari on kakstoista (ja että se piti ihan laskea) 😀
– no sitten ehdotettiin Oskariakin ja sen jälkeen loppu on pelkkää soosaamista, kun Hello ei jaksa enää :DDIhan vaan muutaman hauskimman kohdan maintakseni. 😀 Että aika luovasti lähestytty juorun levittämistä! Kyllä onkin taas iloinen ja iso juoru liikkeellä. Näiden etenemistä on aina niin hauska seurata.
-
No niin!! Mähän sanoin, että sieltä on lapsi tulossa! Vitsit että olin taas ennustaja-eukko! Sitten enää arvaillaan yksityiskohtia. Milloin, mistä, mitä, miten, kuka, häh jne. Menee ennustajaeukolla taas yöunet, kun pitää spekuloida. 😀 Täällä kyllä osataan jättää jänniin kohtiin näitä tarinoita! Ja toi paljastus tuli kyllä silleen yllättäen, että yhtään en odottanut tätä uutista juuri tässä yhteydessä ja näin pian, vaikka yleisesti asianlaitaa osasinkin epäillä.
Ja hyvin kirjoitettu tarina muutenkin! Mukavaa, että Stanimir on kotiutunut. Toivottavasti pysyisi täällä meidän kanssa vielä pitkään!
