Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kuulumisia vaan, ihan muina naisina
Vaikka Latvian reissu oli mennyt paljon paremmin kuin olin uskaltanut odottaa ja Kultasaaressakin oltiin ylletty kolmannelle sijalle yli 77 prosentilla, oli ihanaa olla taas kotona.
Ratsastin kaikessa rauhassa kapealla hiekkatiellä ja haistelin puhtaan raikasta kevätilmaa. Tien pinta oli paikoin sulanut, ja jäiset kohdat pystyi väistämään, kun vähän ennakoi. Veeralla ei ollut vieläkään kenkiä enkä viitsinyt kokeilla sen luistelutaitoja, joten mutkittelin vuoroin tietä ja vuoroin piennarta pitkin.
Oskari ratsasti kerrankin mun perässä eikä edellä. Sen alla oli nimittäin Sintin sijaan Typy. Sitä piti vielä vähän totuttaa maastoiluun turvallisen aikuisen hevosen kanssa aina välillä. Hello ei halunnut lähteä omin nokkineen totuttamaan hevostaan uusiin paikkoihin, ja miksikäs sitä ei käyttäisi stunttiratsastajana Oskaria, jos sellainen sattui olemaan tarjolla.
Havahtuessani huomaamaan meidän ratsastaneen käyntiä jo hyvän tovin käännyin satulassa katsomaan taakseni.
”Miten menee?” kysyin.
”Ihan hyvin. Tai no, tää on vähän hidas ja raskas eestä, mutta mitä muutakaan voi olettaa…” Oskari alkoi analysoida.Niin niin, mitä muutakaan voi olettaa, jos sillä on vaan jumputettu eikä ratsastettu kunnolla. Olin kuullut saman monta kertaa ennenkin.
Käännyin hymähtäen takaisin oikein päin silittämään Veeran kaulaa harjan alta. Se käveli pitkin ohjin ja laski välillä päänsä alas tarkastellakseen maan pintaa. Yritin vaistomaisesti pitää jalkani tavallistakin enemmän irti sen kyljistä. Hipaista vain vähän tarvittaessa. Koskettaa vain, ei painaa tai puristaa.
Aamulla oli ollut raspaus. Veeralla oli ollut purukalustossa kaikki kunnossa. Onneksi. Siinä samalla kun se oli kerran ollut muutenkin rauhoitettuna, oli ultrattu kohtu kaiken varalta ja ihan vain mielenkiinnosta. Storywoodsin kyläilystä oli näet reilu kaksi viikkoa aikaa, ja jos siellä jotakin oli ollakseen, niin sen olisi pitänyt jo näkyä. Nopeasti se pari viikkoa oli mennytkin, kun oli ollut kisoja ja kaikkea. En ollut turhan paljoa ehtinyt ajatella koko asiaa, enkä siksi ollut edes jännittänyt ultrausta: tuskin siellä mitään olisi.
Mutta oli siellä ollut sittenkin. Eläinlääkäri oli onnitellut. Alex oli rutistanut mua niin lujaa, että mulla oli tullut vedet silmiin. Jopa Oskari oli innostuksissaan uskaltautunut painamaan kätensä mun hartialle ehkä vajaaksi puoleksi sekunniksi. Se oli sen versio sellaisesta kannustavasta selkään taputtamisesta.
Niin että Veera oli kantavana nyt sitten. Siitä ei kyllä olisi huomannut, ei millään. Se näytti ja tuntui ihan samalta kuin ennenkin. En ollut odottanut, että se tosiaan tapahtuisi näin nopeasti. Enkä vielä uskaltanut suuremmin iloitakaan, sillä voisihan melkein vuoden pituisen kantoajan puitteissa tapahtua mitä vain. Mutta myönnettäköön, että kyllä sellainen onnellinen lämpö läikähti sisälläni ajatellessani tammani sisällä kasvavaa elämää. Se oli jännittävä ajatus.
Liikunta tekisi Veeralle hyvää jatkossakin, olihan se kovassa kunnossa ja tottunut säännölliseen treeniin. Ehdittäisiin kisatakin vielä kesällä.
Veeran fyysisestä jaksamisesta en ollut lainkaan huolissani, mutta psyykkistä kuormitusta mietin enemmän. Kevät oli ollut täynnä kilpailuja. Olisi pakko hidastaa tahtia – eikä ainoastaan hevosen takia: olin itsekin aika loppu. Huhtikuu ja ehkä toukokuukin – tai osa siitä ainakin – pidettäisiin taukoa kilpailemisesta. Hengähdettäisiin välillä ja tehtäisiin kivoja asioita. Treenattaisiin tosissaan, muttei vakavissaan. Veera saisi elää hevosen elämää. Aloin tiedostaa yhä enemmän, että kilpaileminen oli ihmistä varten, ei hevosta. Toisaalta Veeran kantti tuntui kestävän kilpailumatkoja paremmin kuin minun.
Pelkkä tieto alussa olevasta tiineydestä sai minut käsittelemään hevostani entistäkin hellemmin. En yhtään kiristänyt ohjaa enkä vahingossakaan puristanut jaloilla. Yritin ohjailla pelkällä istunnalla ja todellakin vain tarvittaessa hipaista jalalla. Vaikka eihän siellä vatsassa mitään varsaa vielä ollut, soluja vain. Mutta silti – kyllä se vaikutti ajatteluuni ja kaikkeen toimintaani.
Mietin, millainen emä Veerasta tulisi. Hyvä ja lempeä varmaan. Ainakin se sopi hyvin turvalliseksi johdattajaksi Typyn tutustuessa uuteen maastoreittiin.
Mentiin yhä käyntiä. Oli pitkät ohjat ja leppoisa kisareissun jälkeinen palauttava lenkki. Veera käveli reippaasti ja löntystämättä, kuten aina.
Kun tuli sopiva kohta ravata, Typy siirtyi hetkeksi edelle. Oskari pyysi siltä ravia, ja se vaihtoi reippaampaan askellajiin rohkeasti. Veera seurasi perässä ilman, että sitä tarvitsi pyytää. Kevensin huolellisesti. Maastossa ravaaminen tuntui aina jotenkin ihanan ilmavalta kentällä puurtamisen jälkeen.
”Hyvinhän se meni”, kehaisin enemmän Typylle kuin Oskarille, kun siirryimme takaisin käyntiin.
Typy oli suoriutunut hienosti pienestä pätkästään edellä, ja nyt sen oli aika siirtyä takaisin Veeran perään, ettei se alkaisi kiiruhtaa takaisin tallia kohti mentäessä.
Oskari ei sanonut mitään. Se oli varmaan päätellyt mun erityisen lempeästä äänensävystä, että puhuin sen ratsulle enkä sille. Jäin miettimään, mitä Oskari mahtoi ajatella. Oli varmaan selvää, että minä olin hiljaa sen takia, että mietin Veeran tiineyttä ja mahdollista tulevaa varsaani. Mutta mitä Oskarin päässä mahtoi tapahtua hiljaisuuden vallitessa? Mitä sille oikeastaan kuului? Pitäisikö mun kysyä siltä? Ei kai nyt sentään…? Mehän nähtiin joka päivä, melkein ainakin. Kai mä olisin kuullut, jos sille kuuluisi jotain erityistä… Olisiko ”miten menee” kuitenkin tähänkin parempi kysymys?
”Miten kuulee?” tuli ajatus ulos suustani ennen kuin olin ehtinyt editoida sitä julkaisukuntoon.
Milankin puhui tätä nykyä parempaa suomea kuin minä.”Tä?”
”Eiku… Mä vaan että mitä sulle kuuluu?”
”Ai mulle?”
”Onko täällä muka muita?”
”On tässä nää hevoset.”
”No en kai mä nyt niille…”
”Sä juttelet hevosille enemmän ku kukaan muu, kenet mä tunnen.”
”Enhän!”
”Joohan.”
”No en tasan!”
”Kyllä tasan.”
”Äh, pää kiinni.”
”Ei ku mitä sä siis kysyitkään?”
”En mitään. Unohda.” -
Raven Crossing: Iron 31.3.2023, Latvia
Olin jo ennen rataa soittanut vuoroin Oskarille ja Alexille ja jopa äidille milloin minkäkin asian tiimoilta ainakin seitsemän kertaa: ”Täällä on tallissa kaksi suokkia! Latviassa!” ”Täällä on ihan sikana kilpailijoita, me kuollaan!” ”Missä Veeran suojat on, en löydä niitä mistään?” ja muita kysymyksiä, joihin Suomessa kotona olevat eivät millään voisi tietää vastauksia.
Tuntui niin uskomattomalta olla tuiki tavallisen näköisen suomenhevosen kanssa ulkomailla (!!) kilpailumatkalla, että päätin panikoida vasta jälkeenpäin, kun olisin palannut turvallisesti kotiin. Reissun päällä piti keskittyä kovasti. Olin yksi vastuussa kaikesta. Marshall oli onneksi kuskina, mutta sillä oli tietenkin kädet täynnä Stanimirin kanssa, enkä muutenkaan viitsinyt häiritä sen valmistautumista arvokkaampiin luokkiin. Mulla ei ollut ainuttakaan omaa apukättä mukana, mutta ei se mitään. Suunnittelin kaiken huolellisesti etukäteen ja tarkistin listastani, että olin muistanut tehdä kaiken. Veera oli onneksi tottunut reissaaja ja kisaaja, ja se oli ennenkin käynyt jopa ulkomailla ennen kuin se oli tullut minulle. Siitä ei tarvinnut olla huolissaan. Se söi ja joi hyvin koko ajan ja oli oma iloinen itsensä.
Kevensin omaa stressiäni aluksi sillä, ettei meitä kuitenkaan tuntisi kukaan, joten jos epäonnistuisimme, ei tarvitsisi sentään ihan hävetä silmiä päästään. Mutta melko nopeasti kävi ilmi, että Minja ei ollut liioitellut sanoessaan, että siellä olisi puolet Suomen kilpailupiireistä paikalla. Toisaalta tuli ihan kotoisa olo, kun huomasin, että meidän kanssa samassa lähtölistassa oli tuttuja nimiä, joita vastaan olin kilpaillut ennenkin. Ei siinä kisassa sitten oikeastaan enää ollut mitään tavallisesta poikkeavaa sen lisäksi, että se oli kaukana kotoa, osallistujia oli paljon ja puitteet olivat varsin hienot. Tutun tuntuiseen satulaan päästyäni unohdin kuitenkin sellaiset sivuseikat ja keskityin ratsastamaan niin kuin olisin ollut kotona Hopiavuoressa tai Storywoodsissa ja Oskari olisi ollut kentän laidalla kädet puuskassa katsomassa mun suoritusta otsa tiukemmassa rutussa kuin itse kilpailun tuomareilla.
Tässä kuvassa olin vielä aika paniikissa. Veeran tukka on muuten kasvanut!Kun esteluokan tulokset kuulutettiin, räpelsin äkkiä taas kännykän esiin takkini taskusta. Kapistus oli luiskahtaa tärisevistä käsistäni monta kertaa ennen kuin sain sen pysähtymään. Ei ollut meinaan helppoa, kun oli ohjat toisessa kädessä ja adrenaliinia veressä viikon edestä. Onneksi Veera pönötti kärsivällisesti mun vierellä ja hamuili mun taskua.
”Joo joo, ota sieltä vaan jos löydät jotain…” mumisin sille samalla kun valitsin jostakin syystä ensimmäisenä Oskarin numeron ehtimättä ajatella, kenelle olin edes soittamassa.
”OLTIIN KOLMANSIA”, kailotin hälinän ja kuulutuksien yli puhelimeen heti kun Oskari avasi linjan.
”Tä?”
”Kolmansia oltiin. Esteillä”, artikuloin uudelleen. ”Oli kuule sadasosista kiinni, ettei voitettu!”En saanut Oskarin vastauksesta mitään selvää, kun oli niin kova meteli.
”Pitää mennä kunniakierrokselle, moikka!” puhisin puhelimeen sitten ääni jännityksestä ja adrenaliinista täristen. En jäänyt kuuntelemaan mitään vastausta tai hyvästejä tai edes selvittämään, oliko se tajunnut koko puhelusta mitään.Katkaistuani puhelun lähetin vielä nopeasti ääniviestillä Alexille samat terveiset. Se ajoi kuitenkin rekkaa, enkä halunnut sen vastaavan puhelimeensa samalla. Vaikka varmaan se silti hölötti kännykkäänsä koko ajan siellä.
Kapusin polvet tutisten takaisin satulaan ruusukkeen noutamista varten ajatellen, että kyllä oli ollut poikaa ratsastaa taas pitkästä aikaa esteitä pitkän koulutuuppauskauden jälkeen. Oltiin oltu radalla kyllä aika liekeissä, vaikka itse sanonkin. Yksi puomi oli kolahtanut maahan, mutta niin oli voittajallakin. Rata ei ollut ollut yhtään helppo. Siksi kolmas sija tuntui erityisen hyvältä. Kaikki muut luokan suomenhevoset olivat jääneet kauas meidän taakse. Ei ollut Veeran voittanutta. Paitsi kaksi puoliveristä, mutta ei nyt takerruta siihen.
Ei mennyt kuin reilu tunti, kun soitin Oskarille uudelleen. En ollut siinä välissä ehtinyt olla juuri muualla kuin satulassa.
”ARVAA MITÄ!”
”No?” olin kuulevinani Oskarin vastaavan, mutten ollut ihan varma.
”Oltiin neljänsiä Vaativassa B:ssä! Käkiharjun Oskarista jäätiin alle prosentti. Ja sillä oli joku puoliverinen! Voitettiin kaikki muut suomenhevoset taas”, latelin.
Loppu suli samaan aikaan hermostuneeseen ja helpottuneeseen kikatukseen.Meidän Oskari vastasi kai jotain, mutten kuullut että mitä, kun piti jo seuraavaksi soittaa Alexille ja sitten äidille ja laittaa vielä Minjallekin viesti.
Se oli aika hyvä päivä, koska sen lisäksi että vastoin odotuksiani en ollutkaan kuollut lähtiessäni ulkomaille kilpailemaan, olin suoriutunut vieläpä ihan hyvin noin niin kuin ensimmäiseksi kerraksi: sijoittunut molemmissa luokissa. Ja Veera se vasta olikin ylittänyt kaikki odotukset! Kyllä menin kuulkaa ylpeänä hakemaan ruusuketta jo toistamiseen samana päivänä – suomenhevosella. Minun suomenhevosellani. Niin!
// Joo, kaikkien luokkien palkintojenjako on oikeasti vasta sunnuntaina, mutta mun tarinat nyt ei aina mene mihinkään realistisiin raameihin muutenkaan…
Edit. Noniin nyt mä en tiedä enää että miksi mä löysin nämä toisestakin koululuokasta, jossa olivat sijoittuneet toiseksi (76.186 %) mutta ihan sama. 😀
-
Aidalla
Katselin pihattotarhassa paistattelevaa Typyä. Sen rungossa oli vielä talvikarvaa, vaikka valon määrä lisääntyi päivä päivältä. Nuori tamma näytti niin levolliselta siinä päivätorkuillaan, ettei sen olisi uskonut purreen isäntäänsä taas eilen. En aivan ymmärtänyt, miksei Typy tykännyt Hellosta. Kaipasiko se rauhallisempaa ja johdonmukaisempaa käsittelyä? Eihän tamma itsekään ollut mikään tyyneyden perikuva. Vai olisiko se ollut – tai halunnut olla – jos sitä olisi käsitelty pienestä pitäen oikein rauhallisesti? Johtuiko sen sähläys jännityksestä? Stressistä? Ei kai sentään. Hellon mukaan se ei ollut kipeäkään.
Olisin kovasti halunnut ymmärtää Typyä. Seistessään auringossa silmät ummessa ja alahuuli roikkuen se näytti oikein levolliselta. Kipeä se ei tosiaan ollut. Sen olisi nähnyt ilmeestä.
Olin kuullut huhuja, että Hello olisi luopumassa Typystä. Ei kai niillä nyt niin huonosti voinut mennä? Olihan Oskarikin auttanut niitä vaikka kuinka monta kertaa. Nuoren hevosen kanssa ei ollut aina ihan helppoa, ja ehkä Typylläkin oli ollut taantumakausia oppimisessa ja opitun muistamisessa kuten kaikilla kasvavilla eläinlapsilla. Mutta että ihan luopua omasta lapsest- eikun hevosesta…?
Typy avasi silmänsä kun rapistelin nastakengissäni aidalle. Se höristi korviaan ja tuli tarkastamaan, oliko minulla sille tuliaisia. Ei ollut. En oikein viitsinyt syötellä toisten hevosia omin luvin – paitsi Oskarin hevosta. Sintti oli poikkeus. Typyllä oli vähän mahaakin. Ainakin niin nuoreksi hevoseksi. Rapsutin sen otsaa, josta varisi kourallinen talvikarvaa.
”Mitä sulle kuuluu?” kysyin siltä hiljaa.
Typy ei vastannut – kallisti vain päätään tyytyväisenä, kun osuin oikein kutisevaan kohtaan. Pyyhin irtokarvat pois sen naamalta, etteivät ne menisi sen silmiin.
Jotenkin kuvittelin mielessäni, että jos Veeralle tulisi vauva, se olisi Typyn kaltainen. Oikeastaan toivoinkin sitä. Sellaista elävää ja eloisaa tyyppiä, joka toisi vauhtia Hopiavuoren arkeen. Vähän haastetta suorastaan. Toisaalta tällä tavalla kahdestaan Typy oli varsin seesteisen oloinen. Sen kanssa saattoi joskus ihan vaan hengailla aidalla ilman, että se vaati minulta syötävää tai että minä vaadin siltä yhtään mitään. Oltiin vain.
Sitä suuremmalla syyllä en ymmärtänyt, miksi Hello olisi halunnut luopua perheenjäsenestään. Tai sellaisina minä ainakin hevoset mielsin. Hello oli ottanut sen uuden koirankin. Siltä oli mahdotonta saada vakavaa vastausta kysymällä Typystä. Aina se keksi väännellä ja käännellä jotain vitsiä tai vältellä asian ydintä. Olin kuullut sen vihjaavan, että Typyllä olisi parempi jonkun muun hevosena. Sitten se taas ei vähään aikaan puhunut koko asiasta mitään niin kuin ei olisi koskaan ollutkaan aikeissa luopua hevosestaan. Typy-parka ei tiennyt sitäkään vähää asiasta kuin minä.
Olisin tehnyt melkein mitä vain, jos olisin saanut nyt heti nuoren suomenhevostamman koulutettavakseni ja hoivattavakseni, mutta varsan tuloa saisi odottaa vielä hyvän aikaa, jos sellainen oli ylipäätään koskaan tullakseen.
Typyn kaltainen olisi palkitseva projekti: perustavanlaatuiset ja luontaisiin käyttäytymistarpeisiin liittyvät ongelmat ratkesivat yleensä melko helposti, ja se jos mikä tuotti alussa tulosta nopeasti. Tai jos ei tuottanut, niin sitten sitä tiesi tekevänsä jotakin väärin. Veeralla ei ollut juurikaan arkeen liittyviä ongelmia. Harmi.
Typyllä oli sellaisia pieniä juttuja. Joskus tallin käytävällä ollessaan se kuopi. Sen etukavioista näki, että se oli tehnyt sitä vähän turhankin paljon. Olin nähnyt, että juoksuttaessa se vaihtoi välillä suuntaa yhtäkkiä pyytämättä. Välillä se ei mennyt ihan sitä askellajia kuin Hello siltä pyysi. Isoin juttu taisi kuitenkin olla se, että se näykki omistajaansa. Yritti se alkuun näyttää hienovaraisempia signaaleja, mutta jos niitä ei kuunnellut, niin kyllä alkoi jalka nousta ja hampaat louskua. Sehän oli vain luonnollista. Sikäli hyvä, että Typy kertoi asiansa varsin selvästi.
Ei Typy ollut tuhma. Minusta se ei vain aina ihan tiennyt, mitä siltä haluttiin. Ja eihän yksikään hevonen synny tietäen, että ihmisellä on sen varalle odotuksia. Se osaa olla vain hevonen – kaikki muu pitää opettaa.
Typy hamuili huulillaan ensin hanskaani ja sitten hihaani. Seuraavaksi se kokeili nypätä hihaa hampaillaan.
”Niin justiinsa, haluut kokeilla. Niin kuin Ellikin haluaa kokeilla käsillään kaikkea, sä kokeilet hampailla”, juttelin sille rauhallisesti.Kun Typy laski hampaansa irti takistani ja käänsi päätään kyllästyneenä, rapsutin sen otsaa uudelleen siitä kohdasta, jonka se oli aiemmin ilmaissut kutiavan.
”Hyvä tyttö”, mutisin hiljaa.Se kallisti taas päätään ja ummisti silmänsä.
Typyllä oli vielä paljon opittavaa ihmisistä. Niin kuin vaikka se, ettei ihmisillä saanut leikkiä. Voi kun sen omistajakin malttaisi pysähtyä oppimaan hevoseltaan.
-
Vielä vaan infodumppausta, muuta ei irtoa, mutta tarinaa pitäisi saada eteenpäin. Tämä tarina taitaa olla oikeastaan viime viikolta oikean elämän ajanlaskun mukaan.
Ryssimistä ja reissaamista
Minicupin viimeinen osakilpailu ei ollut mennyt meillä ihan putkeen. Ei pitäisi sillä tavalla kikkailla, että jättää hevosen sinne niin vieraaseen paikkaan ja hyppää sitten suoraan kylmiltään satulaan. Olisihan minun jo pitänyt tietää, miten siinä käy: Veera oli ollut levoton, kiireinen ja ymmällään joutuessaan valkoisten aitojen sisälle suoraan lomalta. Jäykkäkin se oli ollut, mitä se ei yleensä koskaan ole. No ei kai, kun normaalisti liikutan ja jumppaan sitä säännöllisesti. Nyt en ollut sattumoisin voinut tehdä niin. Minä puolestani olin ollut liikenteessä vakavassa univajeessa, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.
No, ei me viimeisiksi oltu sijoituttu, mutta tavoitteet prosenttien paranemisesta cupin loppua kohden eivät olleet toteutuneet. Harmitti ja ärsytti. Teki mieli nakata ratsastusrukkaset tiskiin. Oskari yritti rauhoitella omalla tavallaan: kertomalla, mitä voitaisiin tehdä ensi kerralla paremmin ja mitä pitäisi seuraavaksi harjoitella. Minä kuulin vain sen, missä kaikessa olin ihan paska. Suutuin Oskarille, tietenkin. Vaikka ei ollut mitään syytä oikeasti. Tietenkään.
Seuraavana päivänä pyysin siltä anteeksi – en pipo kourassa, vaan ohimennen pukkaamalla sitä nyrkillä olkavarteen. Sen katse yritti väittää, että se ymmärsi, mutta näinköhän. Toisaalta, olihan sekin varmaan ollut joskus kauan sitten nuori urheilijan alku, jonka ihon alle kaikki epäonnistumiset olivat luikerrelleet. Tai en tiedä oliko ollut, mutta halusin uskoa, etten ollut ainoa. Luulisi, että sitäkin on joskus joku asia harmittanut.
Ei auttanut kuin nousta suosta ja alkaa heti valmistautua Kultasaaren mittelöihin, kun kerran oli luvattu mennä. Sitä seuraavaksi viikonlopuksi puolestaan kyyti Latviaan oli onneksi järjestynyt, sillä Marshall oli menossa myös. To do -listalla oli siis yksi asia vähemmän, mutta toisaalta ajatellessani sitä faktaa, että olin todellakin lähdössä ulkomaille kilpailemaan ja vielä Marshallin (!!) kanssa (HUOM. oikea kilparatsastaja!), kuolin tietenkin pelosta joka kerta. Piti ihan tosissaan miettiä, olinko minä ensinkään mikään kilparatsastaja, tai siis että kannattiko minun edes yrittää kilpailla, kun elimistöni ei tuntunut kestävän jatkuvaa stressiä kisojen sattuessa monelle peräkkäiselle viikonlopulle. Ja miksi hitossa Alex ei voinut lähteä mukaani tueksi ja turvaksi? Pitämään kädestä ja potkaisemaan persuksille oikealla hetkellä? Sillä oli kuulemma jotain tyhmiä töitä silloin. Alexin työt haittasivat minunkin harrastamistani.
Töistä puheenollen – omatkin työni olivat alkaneet haitata ikävästi muuta elämää, sillä vaikka tietääkseni kesälomakausi ei ollut vielä edes alkanut, minua olikin yllättäen alettu tarvita kokoaikaisesti, ja niin olin ihan vakituinen kaupunginhallinnon työntekijä. Yhtäkkiä, hups vaan. Ja olinko ehtinyt suorittaa opintojani nätisti loppuun, olinko? No en oikein ollut. Siis en ainakaan nätisti. Veeran ollessa lomallaan Storywoodsissa olin nimittäin kirjoittanut kahvin voimalla käytännössä kolme vuorokautta yhtä soittoa nukkumatta lainkaan (siis juuri ennen kilpailuja – älkää kertoko Oskarille), ja olin tullut siinä rytäkässä palauttaneeksi graduni kolmelta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Seuraavana päivänä en ollut kehdannut enää edes avata koko tiedostoa – ties mitä sinne oli tullut rustailtua. Sainpahan senkin nyt pois käsistäni – ehkä joku ne maisterinpaperitkin minulle sitten jossakin vaiheessa postittaisi perästä, jos ala-arvoinen suoritukseni hyväksyttäisiin. Ajatella, että olin ollut joskus ihan oikeasti tunnollinen opiskelija. Se tuntui kuitenkin huolenaiheistani vähäpätöisimmältä – olihan minulla jo työpaikkakin. Ja onneksi oli, sillä pidin yhä yllä pientä kipinää siitä, että vielä jonakin päivänä – ennemmin tai myöhemmin – minulla olisi elätettävänäni kaksi hevosta.
-
Ei taida mennä ihan normaalin ajanlaskun mukaan nää mun jutut ja taas ollaan jossain madonreikämatkalla. Sen siitä saa kun lataa kalenterin täyteen ja haluais kirjoittaa kaikesta. Tässä tällänen infodumppaus. Taas. 😀
Elämän siemen
Uuden elämän alku.
Sitä olin pyöritellyt päässäni yöt ja päivät. Taas kerran päättämättömyys suurten valintojen edessä oli vienyt yöuneni samalla tavoin kuin silloin, kun olin tehnyt elämäni parhaan päätöksen ostaa Veeran itselleni. Väsymys oli taas maalannut tutut tummat varjot silmieni alle.
Lopulta olin valmis. Päätin olla.
En olisi yksin. Saisin apua. Aina.
Veeran kiiman alkamisen huomasi ensimmäisenä Alex, jonka ori asui vastapäisessä karsinassa. Ei mennyt kauaa, kun asian laita valkeni myös karsinoita siivoavalle Oskarille.
Veeran käytös ei ollut muuttunut oikeastaan lainkaan. Muiden hevosten mennessä liian läheltä ohi se saattoi vinkaista, ellei kyseessä ollut tuttu tarhakaveri tai karsinanaapuri, mutta minulle se oli yhtä kiltti kuin ennenkin, eikä ratsastettavuuskaan kärsinyt hormonimuutoksista. Enemmän kevät taisi vaikuttaa orien käytökseen, jotka Veeran lähelle sattuessaan osoittivat kiinnostuksen merkkejä.
Kun vasta kolmantena ihmisenä sain tietää asiasta, aloin järjestää Veeralle yökyläreissua Storywoodsiin.
Lilja lastattiin Veeran viereen matkaseuraksi, sillä sillä oli emäntineen valmennus samana päivänä samassa paikassa. Kas kun Veera oli sopivasti jo valmiiksi kengätönkin, niin se saatettiin astuttaa turvallisesti luomuna. Veeran oli määrä jäädä muutamaksi päiväksi sinne kyläilemään – taas pari ylimääräistä lepopäivää kilpailujen välissä, mutta lopputulos olisi toivottavasti tämän ja kaikkien muidenkin uhrauksien arvoinen. Uusi elämä.
Paikka oli onneksi Veeralle jo varsin tuttu, joten en uskonut sen stressaantuvan maisemanvaihdoksesta ja muutaman päivän lomasta hienoissa puitteissa. Sinne se jäi, kun me muut lähdettiin kotiin palataksemme taas Minicupin merkeissä parin päivän päästä. Tuntuihan se haikealta ja tyhjältä, vaikka kyse oli vain muutamasta päivästä: oli yhtä kaikki outoa jättää hevonen loimineen ja riimuineen sinne ja lähteä totaalisen tyhjin käsin kotiin. Mutta tämän hankkeen lopputuloksena mulla olisi todennäköisesti ja toivottavasti kädet niin täynnä, ettei tosikaan.
Kun me lähdettiin paluumatkalle kohti Hopiavuorta, olin yhä yllättävän varma siitä, mitä olin tekemässä: näiden kahden hevosen geenit oli syytä yhdistää, ja näiden sukulinjojen oli tarpeen jatkua. Parhaimmillaan ne täydentäisivät toisiaan ja lopputulos olisi tasapainoinen yhdistelmä molempien vanhempien piirteitä. Pahimmillaan… No, päätin yrittää olla miettimättä sitä vielä liiaksi.
En uskaltanut innostua liikaa, sillä voisihan Veera ihan hyvin jäädä tyhjäksi ensimmäisestä yrityksestä. Tällainen alkukevään kiima ei välttämättä johtaisi vielä mihinkään. Mitä jos se ei pitäisi Hissusta ollenkaan? Mitä jos tiineys lähtisi alulle, mutta varsa olisi elinkelvoton?
Kaikki oli vielä mahdollista, mutta jos kyläilyreissulta tarttuisi mukaan pieni hevosensiemen, olisin valmis kaikkeen, mitä siitä seuraisi, kunhan Veera vain suoriutuisi terveenä ja elävänä tärkeästä tehtävästään tulla ensimmäistä kertaa äidiksi.
Kun me oltiin lähdössä ilman Veeraa kotia kohti, tapahtui jotakin vähän kummaa. Tuli näet Trevor vastaan Storywoodsin pihassa maneesilta päin. Se nyökkäsi meille ja soi hymynkin minut huomatessaan. Kai se minut jo tunnisti.
”Already leaving?” se kysäisi jotakin kommentoidakseen jaksamatta etsiä suomenkielisiä sanoja.
Vastasin ujon myöntävästi ja mies oli jo menossa menojaan, kunnes pysähtyikin katsomaan taakseen.
”You’re going to the Raven Crossing, right?”
“Wh- what’s that?” änkytin miehelle kömpelösti toivoen, että se toistaisi sanomansa, jotta saisin aikaa yrittää selvittää, mistä se puhui.Trevor kuitenkin vain naurahti ja nyökkäsi merkitsevästi Minjalle ennen kuin lampsi tiehensä.
”Niin mikä oli?” kysyin Minjalta Trevorin poistuttua kuuloetäisyydeltä.
”Äh, sellaaset kilipaalut on parin viikon päästä tuala… Latviasa”, Minja sanoi. ”Sinne on tyyliin puali Suamea menosa.”
”Ai on? Ketä sitten?”
”No minen nyt äkkiseltään muista ulukoa, mutta ne Käkiharjut nyt ainaki.”
”Miks Trevor olettaa, että mä oon menossa?”
”No varmaan justihin siksi kun sinne on koko maan hevoskansa menosa täältä”, Minja arveli olkiaan kohauttaen. ”Äläkä nyt ota mitään paineita sen jutuista.”
”Een… En tietenkään”, sanoin nielaisten.Mutta kun kerran Käkiharjutkin olivat menossa… Ja niillä olisi kuitenkin suomenhevosia mukana…
Kotimatkalla jo mietin kuumeisesti, mistä ihmeestä ehtisin saada kyydin Latviaan parin viikon päähän.
Se tietäisikin sitten kilpailuja jokaiselle viikonlopulle loppukuun ajaksi: ensin Minicupin viimeinen osakilpailu, sitten Etelä-Suomessa Kultasaaren este- ja koulukilpailut, ja seuraavana viikonloppuna oltaisiinkin jo Latviassa – jos siis päästäisiin sinne jollakin. Jos Veera ei tiinehtyisi tämän rytäkän keskellä, kun kisaamisessa oli kuitenkin varmaan oma stressinsä sillekin, ei olisi ensinnäkään mikään ihme, ja toisekseen sitten saataisiin odottaa rauhallisempaa aikaa. Kesää ehkä. Kesävarsa olisikin varmaan joka tapauksessa helpompi, niin että voitaisiin ihan hyvin yrittää vasta myöhemmin uudelleen.
Päätin, että kun palaisin Veeran luo Storywoodsiin muutaman päivän päästä kisakamojen kanssa, jatkaisimme sen jälkeen saman tien harjoituksia normaalisti. Astutusta voisi aina yrittää myöhemmin uudestaan, kun olisi väljempi aikataulu. Muutenkaan mulla ei ollut suuria odotuksia siitä, että se tiinehtyisi heti ensimmäisestä tai toisesta yrityksestä, joten mielessäni saatoin jo alkaa suunnitella seuraavaa astutusajankohtaa, kun otollisia aikoja kuitenkin tulisi ja menisi pitkin kevättä ja kesää. Kyllä kaikki tapahtuisi omalla painollaan sitten kun aika olisi oikea.
-
Uskollinen ystävä
Maaliskuinen kevätaurinko puski sisään tuvan ikkunasta. Uskollinen ystävä -teepaketti lepäsi pöydällä siinä kohdassa, mihin olin laskenut sen tullessani kaupan kautta tallille. Tai siis Hopiavuoren isännän kotitalon pöydän ääreen, jos tarkkoja ollaan. En ollut vielä käynyt tallissa tänään.
Toinen uskollinen ystävä lepäsi jaloissani lattialla. Onni arvosti mukavuutta ja pehmeitä makuupaikkoja, mutta valitsi silti nojata päätään jalkaterääni ja maata lattialla. Vastavuoroisesti minä roikotin toista jalkaani viileällä lattialla ystäväni tyynynä, ja vain vasemman alaraajani olin koukistanut penkille turvaan vanhan talon vedolta.
Tarhoissa ulkoilevat hevoset paistattelivat auringossa, vaikka ulkoilman lämpötila oli olevinaan vielä täpärästi pakkasen puolella. Talvi yritti takertua tiukasti kiinni maahan, mutta kevät raivasi sitä tieltään kaikella hitaudella ja hartaudella. Kiire sillä ei näyttänyt olevan, mutta minua se ei haitannut. Pidin talvesta. Oikeastaan juuri kevättalven aurinkoiset päivät olivat siinä kaikista parasta, ja minun puolestani se vaihe sai viipyä luonamme niin pitkään kuin vain suinkin viihtyi.
”Ootko sä yksin täällä?” kysyi Sonja saapuessaan sisään.
Se käveli pehmeästi ja äänettömästi niin kuin kissa.
”Hm? Joo, e-ei täällä ollu muita, kun tulin”, vastasin havahtuen talvihorroksestani.Tarrasin vaistomaisesti tiukemmin lämpimään teemukiini niin kuin olisin tarvinnut jonkin selityksen sille, miksi istuin yksin talossa, jossa en asunut. Ajatella – vaikka olin täällä kaiket päivät – olin ollut jo viime kesästä asti, ja uusi sellainen teki jo tuloaan. Silti yksin tuvassa oleminen tuntui yhä oudolta – kai sellaiseen tuli tilaisuus niin harvoin, ettei siihen koskaan tottunut.
Sonja ei näyttänyt huomaavan mitään epäilyttävää käytöksessäni. Se käveli vakain askelin vedenkeittimelle ja kokeili varovasti, oliko se vielä lämmin. Sitten se valitsi mukin kaapista ja kääntyi saapuakseen pöydän ääreen valitsemaan teepussia. Uskollinen ystävä -paketissa oli vain yhtä ja samaa hedelmäistä makua, joten kauaa ei tarvinnut valikoida.
Sonjalla oli outo virne naamallaan. Tai ei virne oikeastaan, mutta sellainen pieni… hymy? Se ei yleensä hymyillyt sillä tavalla itsekseen, vaan näytti tavallisesti enemmänkin mietteliäältä, jos nyt ei vakavalta. Hymyili vain kohteliaasti kohdattaessa. Nyt tuntui siltä kuin se olisi tiennyt jotain todella mehukasta, mitä minä en tiennyt. Mitä ihmettä se saattoi olla? Liikkuiko tallilla jokin juoru, josta en ollut kuullut? Miten se oli mahdollista, kun olin ensinnäkin Alexin kaveri ja toisekseen luuhasin täällä kaiket päivät?
”Mikäs… Onks jotain…?” yritin kysyä, mutta tiedättehän te, miten siinä yleensä käy, kun minä yritän keskustella ihmisten kanssa.
”No joo, nyt kun kysyit…” Sonja vastasi ja kiepautti itsensä yllättävän nopeasti pöydän ääreen.
”No? No?!” innostuin ja nojauduin lähemmäs pöydän yli puristaen teemukia molemmilla käsilläni niin, että sen kyljessä komeilevan Polle-paran silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä.
”No mä en nyt sitten tiedä, saako tästä kertoa, mutta… No jos et vielä muille…”
”Joo en, en tietenkään kerro”, kiiruhdin vakuuttamaan muistaen varsin kirkkaasti, miten mulle viimeksi kävi, kun lupasin Alexille etten kertoisi jotakin asiaa eteenpäin.”No, ei kai tämä mikään salaisuuskaan ole”, Sonja sanoi mietteliäänä ja kuulosteli vielä hetken hiljaista taloa varmuuden vuoksi. ”Marshall ja Niklas on menneet kihloihin”, se sitten sanoi vilpittömän iloisen kuuloisena. Hymy ulottui silmiin.
Oli siinä ehkä jotain selittämätöntä haikeuttakin seassa. Vaiko sittenkin vain liikutusta?
”Ai on?!” kirahdin. ”No ihanaa! Ihan mahtavaa! Siellä kisamatkallako?”
”Siellä, niin. En tiedä sen tarkemmin yksityiskohtia, Nelly vaan kertoi ja myöhemmin sain Marshallilta tän viestin”, Sonja selitti pyyhkäisten kännykkänsä näytön auki kuin valmiina todistamaan tietonsa oikeiksi.
”Aaah, häät! Ihanaa, kun tulee iloisia uutisia”, myhäilin, mutta rentoutin sitten Pollea puristavia sormiani hieman.Pienen hetken mietin hiljaisuuden vallitessa, oliko reaktioni ollut liian innokas. Olinko hihkaissut liian kovaa jonkin sanan? Reagoinut liikaa, ollut liian kiinnostunut toisten asioista? Eihän se minulle kuulunut…
”Niin on. Tässä on ollut niin… kaikkea”, Sonja sanoi, ja tiesin tasan, mitä se tarkoitti.
Tai niin ainakin luulin.Se tarkoitti koko tätä kulunutta talvea. Kaikkea synkkää, ikävää ja lopullista, joka siihen oli liittynyt.
Mutta nyt se talvi oli tulossa omaan loppuunsa. Tulisi kevät.
Ehkä se saisi sittenkin tulla niin pian kuin suinkin. Olkoon tämä talvi takana. Tulkoon uusi alku.
-
Noniin, lähenpä tämän luettuani ajamaan töihin, mitä vetoa että saan ajaa jonkun rekan perässä ja mietin vaan koko ajan, että kohta siitä irtoaa joku osa mun päälle. :DD Kamalaa kun sen Alexin pitää työkseen leikkiä hengellään. Tuossa hommassa ei varmaan pärjäisi, jos ei olisi sellainen persoona kuin Alex.
Mun aamuaivoja huvitti tää tarina ihan liikaa kun kuvittelin tämän taustalle sellaisen, että kirjoittajalle on annettu kolme aihetta ja käsketty kirjoittaa ne samaan tarinaan: darra, rekka ja Kamikaze. Jotenkin niin… random. :DD Ja siten taas kerran niin yllättävää ja hauskaa.
Mäkin olin jotenkin kuvitellut näille kolmelle oman Whatsapp-ryhmän. Meinasin jo kirjoittaakin siitä, mutten sitten kirjoittanutkaan. No joka tapauksessa, tässä saadaan tietää yllättävän paljon myös Oskarista: esimerkiksi sillä on edelleen Ukon kuva taustarina, ja kaikki tietävät sen kännykän lukituskoodin. 😀 Tuo Ukon kuva tietysti jäi mietityttämään, että eikö se muuten vain koskaan vaihda sitä vai vieläkö se roikkuu entisessä hevosessaan… Kumpikin ovat uskottavia vaihtoehtoja Oskarin kohdalla.
Tässäkin tarinassa empatiat ovat kyllä taas Oskarin puolella. Reppana on ihan hajalla siellä.
-
Ei vitsit, ja sitten mä vielä menin kirjottaan Ilonan suuttumaan Oskarille kun Ilonalla oli itellään menny omasta mielestään huonosti!! Emmä yhtään tajunnu. Ei vitsit että käy sääliksi nyt Oskari-parka. Vaikka tottakai se tietää että se on pelin henki, mutta silti. Oskarin tyhjän hymyn kyllä tunnistaa tässä vaiheessa lukijakin: siellä se sukeltelee taas jossain syvissä vesissä. Sen tunnistaa tietenkin myös Ilona – kai nyt kun se kyylää sitä varmaan koko ajan salaa…
”Se Majina jolla on ne huulet” vähän naurahdutti kaikesta huolimatta. 😀
Ai niin: onnea voitosta! <3
-
Ahhaa, kuinka oivaltavaa! Ei olisi kyllä ikimaailmassa tullut itsellä mieleen – tämä on kyllä vaatinut todellakin laatikon ulkopuolelta ajattelua. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten homma etenee ja miten hevosta saa käännettyä koirien kielelle. 😀
”Sint-eiku-Kissillä” 😀 Myös Ilona on näemmä edistynyt Oskarin kouluttamisessa. :DD
-
Mun piti hetki tämän luettuani miettiä, että miksi tämä kuulosti niin tutulta. Pystyin eläytymään tarinaan jotenkin liiankin hyvin. Sitten tajusin: niin joo, olenhan minä periaatteessa elänyt tämän tarinan – olin vain vähän nuorempi kuin Maisa tässä, mutta kuitenkin: ihka-ekat laukat liinassa ympyrällä – ja muks maahan! 😀 Siihen taisi kyllä liittyä jotain pukittelua ja ratsu oli luonnollisesti suomenhevonen eikä puoliverinen, mutta jopas veresti silti hyvin kaukaisia muistoja tämä pätkä! Aika metka tunne. 😀 Kiitos siis nostalgioista!
No mutta joo, tässä saatiin tietää Maisan lapsuudesta ja vanhemmista. Nämä ovat tietenkin tärkeitä kurkistusluukkuja, kun tutustutaan uuteen hahmoon. Ilmeisen rohkea ja päättäväinen on tämä tyttö ollut jo lapsena! Tässä hahmottuu myös se, miten kauan Maisa ja Oili ovat kulkeneet yhdessä. Tämän tarinan pohjalta jäin miettimään, mahtavatko Maisan vanhemmat olla vielä yhdessä. Ehkä saamme kuulla myöhemmin lisää perhetaustasta.
-
Toi otsikko :DDD
Vaikka Hellolla ei taida aina olla ihan sama käsitys vastuusta kuin monella muulla, niin on se tässä kohtaa tälle koiralle kyllä paras mahdollinen iskä – sen tietää jo nyt. Tämä tuntuu täydelliseltä päätökseltä koirafarssille ja Lallero saa varmasti onnellisen loppuelämän.
Toi on kyllä minustakin jännä, että elävän eläimen voi saada muutamalla satasella, ja jaetaanhan maatiaiskissoja ilmaiseksikin. Se on kyllä kieltämättä aika hurja ajatus.
Nyt mä vaan jäin miettimään, että ei kai se oikeasti meinaa luopua Typystä, kun se tuli taas tässä esiin. Eihän?
-
Kualen! :DDDD
Ahhahhaa! Nauroin oikeasti vedet silmissä aivan alusta loppuun. Ja nauran varmaan koko loppuillan!
Ihan jo vastasiima oli niin hauska että olin tukehtua kuolaani.
Mulla menee nyt hetki toipua tästä. :DD Pakko varmaan lähteä ulos vetämään happea. 😀
Muistin tässä juuri miksi nämä kaksi torveloa ovat kyllä aina ja ikuisesti eräitä mun lempihahmoista. :DDD
-
”Tyttö ei ollut ihan samaa mieltä siitä, jotta kieltäisin tuolta omasta mielestään hauskan leikkinsä, minkä tuo toikin esiin itkulla.” TÄMÄ kertoo ihan hirveästi siitä, miten hyvä äiti Janna on. Lapsi tuo tunteensa ja kokemuksensa tilanteesta esiin reaktiollaan, joka sattuu tässä tilanteessa olemaan itkeminen – varsin luonnollista. Kuinka moni olisi voinut ajatella, sanoa tai kirjoittaa yksinkertaisesti, että lapsi vain kiukuttelee? Ihan samalla tavoin kuin eläintenkin kanssa moni toteaa hevosen tai koiran vain perseilevän tahallaan ajattelematta tilannetta eläimen / lapsen näkökulmasta: lasta tai eläintä voi sattua tai harmittaa syystä tai toisesta, ja se esiin tuotu tunne on aivan aito. Eivät ne osaa tahallaan huvikseen kiukutella tai vetää aikuista ihmistä nenästä. Ei ainakaan vielä tuon ikäinen ihmislapsi osaa, ehkä myöhemmin sitten. Ihanan tietoisesti kirjoitettu ja herättää paljon pohdintaa!
No mutta, nyt se sitten tosiaan lähtee liikkeelle. Varokaa vaan kaikki koirat, kivet ja männynkävyt. :DD Siinä onkin Jannalla kaitsemista sitten, kun kaikkea pitää kokeilla. Niinhän ne lapset oppii ja kehittyy, niin ihmiset kuin eläimetkin: kokeilemalla asioita kaikilla aisteillaan. Uskoisin, että tästä seuraavasta vaiheesta tulee hauska ja samalla hyvin opettavainen.
-
Ihanaa, että heillä kävi näin! <3
Omahyväisesti naureskelin tietenkin tälle: ”No se nyt ei varmasti suostu ajamaan traktoria, tai jos suostuu niin se pelkää koko matkan.” Kyllä, naulan kantaan. :DDD
On kyllä taas laadukasta ja oikeissa kohdissa hassunhauskaa tuotantoa sekä autenttisen viihdyttävää Alexia. En mä oikein osaa muuta tähän kommentoida. Paitsi että olipas kiva palata pikkujouluyön tunnelmaan näin jälkikäteen ja kiva tietää, miten tämä seikkailu päättyi!
-
Haha, en kestä noita ruotsinristeilyvanhuksia, haluan heti kuulla heistä lisää! 😀
No mutta! Tämä oli muutenkin monelta osin viihdyttävä ja hauska teksti. Osoitit myös monipuolisuutesi kirjoittajana heti kättelyssä: kaksi ensimmäistä tarinaa ovat olleet rytmiltään ja vireydeltään hyvin erilaisia. Tämä oli sellainen levollinen, iloinen ja kuplivakin. Tykkäsin erityisesti alun rauhallisesta kuvailusta. Ja dialogi sitoi taas tarinan juuri Hopiavuoreen hahmoineen. Bra jobbat!
-
Tää oli kyllä metka teksti. Ensinnäkin Alexia on osattu kirjoittaa tosi hyvin ihan ensimmäisestä repliikistä lähtien. Toisekseen herättää ihailua lukea taitavasti kirjoitettua tekstiä aiheesta, josta ei itse tiedä mitään. Sitä suuremmalla syyllä uskoin ihan joka sanan, mitä tässä kerrottiin autoista. Tiedän oikeasti tasan sen, että autolla pääsee paikasta toiseen, ja että mun auto on kai hybridi – onko Sonjankin auto sellainen? En tiedä, ja nyt nolottaa että edes kysyin. Noh, Sonja ja Alex näköjään tietävät, ja heillä onkin tässä vähän yllättäen yksi yhdistävä tekijä! Ties mitä tästä vielä seuraa!
-
Jaahas noniin! Tämäpä oli räväkkä sisääntulo sekä hevosella että omistajalla. Oikein virkistävää vaihtelua saapumistarinoiden kategoriassa!
Jännä nähdä, millaiseen sopukkaan uusi hahmo asettuu yhteisössä. Omistajan mietteiden ja repliikkien perusteella luulen ainakin näin etukäteen, etteivät uudet tulokkaat jää muilta huomaamatta. Vaikuttaa siltä, että tässä osataan heti kättelyssä käyttää ihan provosoinnin keinojakin. Esimerkiksi hevosen käsittely on varmasti sellainen aihe, jolla saa herätettyä keskustelua. (Ja muista hahmoista esimerkiksi Ilona osaa olla ainakin oman päänsä sisällä joskus melkoinen kukkahattu, mitä hevosten kohteluun tulee… 😀 Siitäpä jutun juurta jatkoon.)
Tuossa kun kuvasit itseäsi aloittelevaksi kirjoittajaksi, niin siinä tapauksessa olet tullut kyllä aivan oikeaan paikkaan. Täällä saa varmasti hyviä neuvoja kirjoittamisharrastuksen tueksi. 🙂 Itse en osaa tässä alkuvaiheessa oikein neuvoa muuta kuin että tartu vain tarinoissasi rohkeasti toisten hahmoihin sitten, kun se alkaa tuntua luontevalta. Dialogi Eetun kanssa oli oikein hyvä alku, ja siitä suurin osa meistä muistakin on tainnut ihan ensimmäisenä aloittaa.
-
Heh, joo, on Veera palannut, en vain ole ehtinyt kirjoittaa. 😀 Ja kyytiäkin olivat edelleen vailla – tätä vähän salaa toivoinkin kun tiesin Stanimirin menevän kanssa, mutten ollut ehtinyt tehdä mitään aloitetta tähän suuntaan. Kiitos kyytitarjouksesta, Ilona varmasti tarttuu tähän kiitollisena! Vielä kun ehtisi jotain rustailla itsekin aiheesta. 😀 Saa nähdä ehdinkö edes tuotoksia lähettää ajallaan…
No mutta, ai että, hääsuunnitelmat jatkuvat täydellä teholla! Ja selvä kevään merkki taas kun porukassa maastoilu näyttää lisääntyneen hiljattain täälläkin. Ja vähänkö Ilonaa ujostuttaa lähteä pro-kilparatsastaja-Marshallin kanssa kisareissulle. :DDD Mutta lähtee se silti kun mä pakotan sen. 😀
-
Ekaan lauseeseen: tiedän! Minäkin olen sitä tyyppiä! :Dd
Ahh tää oli niin hyvin kirjoitettu, en kestä mitä vuoristorataa taas! On ihan pikkuisen välillä toivoa, ja ai miten traaginen loppu sitten kuitenkin. Voih!
”Tavaroiden panttivankidraamaa” heh :DD
-
No nyt mä vaan kuumeisesti mietin loppuillan, että mikä logiikkavirhe tässä muka oli, kun luin tän kyllä tuoreeltaan ja nyt uudestaan, mutten huomannut mitään. :DD Ei se varmaan kovin iso erhe sitten ollut. Tai sitten luin ekalla kerralla kiireessä huonosti.
Heh. Kyllähän me nyt ponitytölle poni tarvitaan. Tai eihän sen oo pakko olla shettis: mä aloitin kakarana suokeista kun ei muuta ollut tarjolla, ja olivathan ne aika vakaita kuljettimia siihen hommaan. No mutta joka tapauksessa seuraavaksi hankitaan ratsu Ellille! Ja Rasmukselle!! Tai HEI, nostetaan Elli vaan jonkun hevosen selkään – onhan meillä niitä talli täynnä! Joko se osaa kannatella päätään itse? Eikös silloin ole jo korkea aika aloittaa? :DD
-
Mä veikkaan seuraavana steppinä jotain adoptiolasta tms. Koska onhan se nyt looginen seuraava askel, kun ollaan naimisiinkin menossa. Jotenkin tuo merentakainen asia minusta viittaa siihen, ja joku tarkoitushan sillä oli, että jätettiin viimeiseksi ilmaan leijumaan tuo asia. Meidän spekuloitavaksi tietenkin. Niin että nyt ei sitten jäänyt mieleen tästä tarinasta muu kuin että JEE VAUVOJA!!!
No ei, kuvat on taas niin hienoja että ihan pyörryttää.
-
No awww nyt en osaa enää päättää mun lempitarinaa kun näitä tulee tätä tahtia. <3 Vitsit toi isän halaus tuntu täällä asti ja lujaa. Tää perhe on kyllä best! Rakastin ihan kaikkea tässä tarinassa: isän tiukka karhunhalaus ja karhea nauru, ja äidin lämpöä hehkuvat kädet. Ja tietenkin se, kun Niklaskin sai osansa halauksista. Ja tietenkin sai! Marshallin aiempien epäilyksien takia tämä vastaanotto vaan tuntuu niin erityiseltä. Menispä se aina näin. Vähän kyllä pelkään että tähän tunnelmaan saadaan kontrastia sitten Niklaksen perheen puolelta.
-
1. Alussa on ihan tunnelma. Puuro kiehuu tuvassa ja saadaan iloisia uutisia.
2. Noniin, kaikki ovat nyt järkkäämässä hääjuhlia parin puolesta, heh. Tähän on varmasti jokaisella oma mielipiteensä, miten hääparin tulisi asia järjestää – odottakaas vain, kun muu talliporukka kuulee. 😀 Siellä on 6 kaasoa ja 5 bestmäniä saman tien rivissä antamassa valistuneita neuvoja, vaikka tyyliin kukaan niistä ei ole edes naimisissa… :DD
3. No sitten tulee Sonjan haikeat muistot. Varmana kuristaa kurkusta ja mahasta vieläkin joka kerta, enkä ihmettele. Voi olla, että sitten häävieraana ollessakin nousee pala vastaavia muistoja pintaan ja tulee vähän ulkopuolinen olo hetkeksi, voisin kuvitella. Tämä osa Sonjan menneisyyttä näyttää meille sellaisen pehmeämmän ja haavoittuvaisemman puolen hahmosta – toisaalta ehkä juuri tämän takia hän on nykyään päällisin puolin niin vahva ja itsenäinen tyyppi. Viimeisenä jäin miettimään sitä, olisiko tällä traagisella menneisyydellä osansa siinä, miksi Sonjan miesseikkailut ovat sellaisia kuin ovat: vaikea sitoutua ja mikään ei ole kyllin hyvä, koska entinen oli niin täydellinen etenkin ajan kullattua muistot. Miten sitä uskaltaisikaan keneenkään sitoutua ja luottaa kunnolla, kun aviomieskin haihtui pois? Lopussa Harri nousee esiin vaihtoehtona yksinäisyydelle, mutta ei kai nyt pelkästään yksinäisyyden pakenemiseksi kannata sitoa itseään toiseen ihmiseen, vaan sen ihmisen takia? Tämä on pintaa syvemmältä yhä kiinnostavampi kuvio – onko Sonjan kaipuuajatuksissa oikeasti kyse Harrista ihmisenä, vai siitä, että se on parempi kuin yksinäisyys tai moni muu sulhasehdokas? Pitääkö oikeasti valita vähiten väärä, vai voisiko joku kuitenkin olla Sonjalle oikea?
-
Jep, näin se draama alkaa jo heti kutsuvieraslistaa laatiessa. ”Jos kutsuu tuon, pitää kutsua sitten tuokin” jne. Ja sitten on ne, joiden ei soisi kuulevan koko asiasta mitään – vaan mahtaako homma pysyä salassa kutsumattomilta vierailta? Luulen, että aika vaikeaksi menee salailla näin isoa asiaa, kun muu lähipiiri kutsutaan, mutta saas nähdä. Jotenki tuntuu että tämän homman etenemistä seuratessa täytyy pian kaivaa popcornit esiin.
Mutta oi kun mä ootan näitä häitä! Näen jo sieluni silmin taas sellaisen ison ja yksityiskohtaisen kuvan porukasta juhlatunnelmissa, tai hääparista vähintäänkin! <3
-
ÄÄÄÄÄÄ en kestä ihanaa!!! <3 Ai vitsit tästä tuli nyt mun lempitarina! Tajusin vasta kun Marshallin käsi meni taskuun, että on kosinnasta kyse. Olin niin keskittynyt maiseman ihailuun ja tohon kuvaan kauniine väreineen. Rakastan tollasia maastoilukuvia.
Vai SEN takia sitä jännitti!! No ei ihme! Saadaankohan jo tämän vuoden kesälle häät?? Hah ai kun tästä tuli ihan oma kosinta mieleen. Silloin aavistin paljon aiemmin mistä on kyse kuin tätä tarinaa lukiessa. Nyt pääsit kyllä ihan yllättämään jopa mut. Näköjään myös Niklas yllättyi ihan kunnolla. 😀 Oli kyllä niin tämän parin näkönen kosinta, ah!
