Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kisa-apustaja Ilona kävelyttämässä Sinttiä Minicupin ekan viikonlopun kilpailusuorituksen jälkeen. Vähemmästäkin hymyilyttää, kun Sintti Oskareineen ylsi luokassaan kakkossijalle!
-
Minicupin ensimmäinen osakilpailu 21.–22.1. Vaativa B
Taustalle: Intro (joo skipatkaa ne mainokset)
Lauantai
Verkan ja radan välissä meinasi henki loppua. Silmissä alkoi hämärtyä; niin vähissä oli happi. Yritin haukkoa, mutta se tuntui turhalta. Oskari käski taas rauhoittua. Yritin.
Lämmin vesi tulvahti silmiini, kun näkökentän laidat pysyivät sakeina aina vain sekuntiviisarin tikittäessä eteenpäin.
”En haluu mennä”, vikisin.
”Tietenkin sä meet”, Oskari sanoi.Painoin jarrua, mutta Oskari painoi kaasua: se nyhjäisi kädellään Veeran kylkeä, ja se tietenkin väisti painetta juuri siihen suuntaan kuin Oskari oli aikonutkin: radalle päin. Tamma jatkoi kävelyään, kun ei kukaan antanut sille muutakaan ohjetta.
Minja kuiskasi tsempit ja puristi mua nilkasta lempeän kannustavasti, kun ratsastin sen ohi. Tai en ratsastanut, vaan istuin kyydissä kauhusta kankeana, jos tarkkoja ollaan.
Mun jalkakin oli jalustimessa jäykkänä kuin rautakanki. Jalustinhihnat olivat minusta yhtä reikää liian pitkät, mutta Oskarin mielestä soveliaat kouluratsastukseen. Niillä mentiin.
Ei vitsit, ajattelin tajutessani, ettei mulla oikeasti ollut vaihtoehtoja: piti vain kerätä ohjat ja suorittaa. Tätä varten oli treenattu. En voinut jättää menemättä. Veeran takia en voinut. Nenästä kiinni.
Huokaisin syvään. Suljin silmät hetkeksi. Tyhjensin pääni ja kehoni kaikesta muusta. Edellinen ratsukko kuulutettiin ulos radalta. Prosentit ja sijoittumiset hajosivat kaikuna ilmaan, enkä saanut niistä selvää.
Paniikki poistui jalan kautta ylimääräisen liike-energian mukana, kun nostin laukan. Koottua laukkaa radalle. Pitää muistaa suoruus.
Pysähdys ja tervehdys. Katsoin tuomaria silmiin: auta, tee jotain!
Se hymyili ja nyökkäsi: saa suorittaa.
Muista hengittää.
Tasajaloin pysähtynyt suomenhevonen nytkähti raviin suoraan paikaltaan. Ohja jousti hallitusti liikkeen mukana, ja samoin mun koko ranka. Vielä kun muistaisin, miten hengitettiin ja ratsastettiin samaan aikaan…
Avotaivutus oli itse asiassa aika helppo juttu, koska Veera taipui oikeastaan itsestään. Harjoitusravin aikana kuvittelin itseni Hopiavuoren maneesiin – kotiin – harjoittelemaan. Kuvittelin Oskarin sanomaan, että nyt menee hyvin. Se ei sanonut sitä kevyin perustein.
Volteissa oli vielä helpompi taivuttaa. Sitten tuli sulkutaivutus. Se tuntuu aina vähän nurinkuriselta avotaivutuksen jälkeen. Onneksi pian tuli taas avotaivutus uudestaan, ja sitten siirryttiinkin jo käyntiin. Sen aikana ehdin vähän keräillä itseäni. Oli jo automaatio ratsastaa käyntiä alati aktiivisesti, sillä Oskari Suden silmän alla ei matkusteta, vaan ratsastetaan.
Takaosakäännös oli ehkä koko ohjelman vaikein liike, koska siinä piti olla tosi tarkka. Veera osasi sen kyllä hyvin, ja sen voima ja kokoamiskyky riittivät laadukkaaseen suoritukseen. Se oli kuitenkin kiireinen, ja mä tunsin prosenttien valuvan sormieni välistä, kun en onnistunut suorittamaan tehtävää niin tarkoilla ja täsmällisillä vihjeillä kuin olisin halunnut. Tiesin pystyväni parempaan vielä jonakin päivänä.
Siirtyminen suoraan raviin. Se tulee aina niin yllättäen, että vähemmästäkin pieni suomenhevostamma vähän hämmentyy. Se nytkähti liikkeelle parhaansa mukaan heti ymmärrettyään avun, jonka annoin miettien itsekin, että ai nytkö jo mennään.
Toinen takaosakäännös meinasi palauttaa paniikin pintaan. Halusin sen nopeasti alta pois, ja siitä meinasi tulla piruetti, paitsi ettei Veeralla riittäisi sellaiseen liikkeeseen oikeasti. Vai olisiko sittenkin hyvä tehdä kaikki liikkeet äkkiä alta pois, niin että tuomari ei ehtisi huomata virheitä?
Sitten taas ravattiin. Nyt osasin jo varautua siihen, ja niin Veerakin, mutta pian jo taas sittenkin käveltiin. Elämä suhisi ohi pikavauhtia. Pysähdys ja viisi askelta peruutusta. Sen osasin. Veera pysähtyi tasajaloin ja nosti peruutuksen jälkeen suoraan pysähdyksestä laukan ennen kuin ehdin edes pyytää. Se tiesi jo radan – paremmin kuin minä. Se oli hinkannut tätä lukemattomia kertoja varmaan jo entisessä elämässään. Sen maailmassa peruutuksen jälkeen tulee aina laukannosto.
Sain laukan koottua yhden askeleen jälkeen. Se oli virhe – olin aivan liian hidas. Aina puoli askelta jäljessä. Vähintään.
Kun vihdoin tuli se vaihe, että saatoin päästää ohjista irti ja silittää ratsuni kaulaa molemmilta puolilta, puhalsin ainakin kahden viikon edestä hiilidioksidia ulos keuhkoistani. Se oli nyt ohi. Elin yhä. Veera oli liikkunut vaivattomasti. Sen kanssa oli aina kiva tehdä töitä, ja eikö se vain ollutkin tärkeintä?
Tiesin, että mun pitäisi koota itseni pian uutta rupeamaa varten, kun kuukauden päästä olisi seuraava vaihe. Nyt ensimmäinen laastari oli repäisty – enkä puhu siitä, jonka Alex oli nykäissyt mun sormesta eilen illalla pois tyyliin sellaisilla saatesanoilla, että sä et voi mennä koulukisoihin viikon vanhan kuppasen laastarin kanssa.
”Hyvin meni! Hyvä tyttö”, Oskari sanoi Veeralle – ja ehkä vähän mullekin. Niin ainakin halusin kuvitella harhaisessa päässäni, jossa veri viimein taas virtasi.
Oskarikin näytti helpottuneelta. Ehkä se oli jännittänyt suojattiensa puolesta. Ihan ymmärrettävää, koska olihan sen menestys valmentajana ripustettu tavallaan siihen, miten mä ja Veera suoriuduttaisiin näistä näyttökokeista. Jos menisi ihan perseelleen koko touhu, se ei varmaan kauaa enää valmentaisi meitä.
Yritin ajatella jotakin muuta. Rapsutin Veeran säkää maadoittaakseni itseni. Se sai mun ajatukset pysähtymään kiitoradan päästä juuri ennen lentoon lähtöä.
”Muistatko, mitä sovittiin? Et kato sijoituksia yhtään. Vaikka voittaisit – tai häviäisit, ihan sama – et silti kato”, Oskari paimensi mua kävellessään Veeran vierellä.
Se selitti käsillään. Siitä tiesin, että se oli ihan satavarmana jännittänyt meidän puolesta. Varmaan sitä kyllä jännitti sen oma huominen suoritus vielä enemmän. Tai mistä minä tiesin, jännittikö se enää omia kilpailujaan.
”Joo joo. Mun ainoa vastustaja oon mä”, toistin kuuliaisesti.
Olin niin tyhjä, etten jaksanut vastustella. En jaksanut oikeastaan heti edes alkaa selvittää, miten mulla tuomarin mielestä oli mennyt. Hengittelin vain. Se oli nyt ohi. Helpotus valahti mun läpi. Sain viimein jalat rennoiksi. Ironista, että niillä olisi nyt ratsastanut varmaan hyvän kouluradan.”Verrataan vaan tän päiväsiä prosentteja seuraavan osakilpailun prosentteihin. Ja sit niitä taas sitä seuraaviin”, Oskari muistutti, vaikka oltiinhan me siitä puhuttu jo monta kertaa ennenkin.
”Mmh”, vastasin kuulostaen toivottavasti salaperäiseltä ja mietteliäältä, vaikka oikeasti mun päässä ei liikkunut yhtään mitään.Seinistä kimpoileva kuulutus kertoi marssijärjestyksen. Olimme tuloslistalla jossain keskivaiheilla, mutta sillähän ei ollut väliä. Prosentteja olimme keränneet 63,519, ja ainoa tavoite olisi ylittää se seuraavalla kerralla. Hetken ajattelin, että olisin voinut ratsastaa paremmankin tuloksen, mutta toisaalta nyt oltiin ensimmäistä kertaa vaativassa luokassa. Virallinen rima oli asetettu, ja senhän me olimme tulleet tänne tekemään.
Vaativan B:n voittaja oli suomenhevonen. Se jos mikä antoi toivoa. Oikeastaan se tuntui minustakin pieneltä voitolta, ja vaikka en edes tuntenut koko ratsastajaa, olisin halunnut sanoa, että hyvä me. Hymyilin, kun voittaja haki ruusukkeensa. Vielä jonakin päivänä me olisimme tuolla.
***
Sunnuntai
Pyyhkäisin olemattoman rähmäkökön pois Tetriksen silmänurkasta tehdäkseni jotain käsilläni. Kyllä mä huomasin, että Alexiakin jännitti. Oli hyvä tietää, etten ollut ainoa, vaikka tekikin vähän pahaa katsoa, kun Alexilla oli epämukavaa. Se oli outoa ja vierasta.
Olin enimmäkseen hiljaa ja pysyttelin taustalla. En halunnut olla tiellä – en itsekään olisi halunnut ketään iholleni kiinni silloin, kun jännitin ennen omaa vuoroani.
Oskari ratsasti ulos radalta. Sintti oli liukunut keveästi leijaillen tehtävästä toiseen. Sillä tavalla Veera ei koskaan voisi liikkua. Enkä minäkään koskaan tulisi sellaiseksi ratsastajaksi kuin Oskari. Kaikki eivät olleet syntyneet siihen maailmaan. Toisaalta ei Oskarikaan ehkä ollut alun perin syntynyt sellaiseen elämään kuin olisi halunnut. Kenenkään elämä ei ollut täydellistä.
Sintti katseli pää ylhäällä yleisöä ja otti pari hypähtävää sivuaskelta tultuaan ulos radalta. Laskin vaistomaisesti kevyet sormeni sen ohjalle lähelle kuolainta.
”Så ja”, sanoin sille hiljaa.
Se talttui ja laski päätään kuin kuunnellakseen, mitä asiaa mulla oli sille. Sitten se alkoi hamuta mun taskua, ja niin mun kisatakkiin tuli kuolaa. Mua ei haitannut, koska sen voisi kyllä pestä.”Miten meni?” kysyin Oskarilta, vaikka olin nähnyt omin silmin kaiken.
Nostin katseeni Sintistä hallin kirkkaiden valojen läpi sen selässä istuvaan mieheen, joka kantoi ryhdikkäänä kisatakkiaan niin luontevasti kuin vain lapsesta asti kilpahevosten keskellä kasvanut voi. Ja olihan se nyt näky, joka sai sisuskalut tekemään kuperkeikkoja. Muistuttelin itselleni, että ihan turhaan. Sehän oli mun valmentaja, ja monta vuotta mua vanhempi. Eikö meillä ollutkin silloin automaattisesti sanaton sopimus, että meidän välien tulisi pysyä ikuisesti ammattimaisina?Oli pakko katsoa takaisin alas hevoseen, sillä pelkäsin, etten saisi muuten enää koskaan silmiäni irti sen ratsastajasta.
-
Helvetin hyvät tuulihousut
Jokainen juoksija – nykyinen tai entinen – kohtaa ainakin kerran elämässään Oikein Hyvät Tuulihousut. Ne erottuvat muista istuvuudellaan, mukavuudellaan ja ennen kaikkea sillä, että ne sopivat täydellisesti käyttötarkoitukseensa, eli juoksemiseen.
Mä löysin mun elämän tuulihousut viime talvena Prismasta. Ne ovat oikeastaan virallisesti hiihtohousut, mutta ei nyt takerruta siihen. Ne ovat kerrankin täydellisen istuvat joka kohdasta, ja niiden lahkeet kapenevat nilkkoja kohti niin, ettei tuuli tartu niihin. Vähemmän ilmanvastusta, ja mikä parasta, vähemmän viimaa nilkoille. Sitä ei kukaan juoksija halua. Siksi useimmat meistä käyttävät kylmimmän ajan vuodesta villasäärystimiä: akillesjänteet eivät saa kylmettyä kesken kaiken. Nyt mun ei enää tarvitse käyttää sellaisia, kun mulla on hyvät tuulihousut, joissa on hyvät lahkeet.
Nämä housut ovat sopivan kireät oikeista kohdista pysyäkseen paikoillaan vauhdissakin, mutta joustavat siellä, missä joustoa tarvitaan – myötä- ja vastamäessä. Ne ovat melkolailla täydelliset tuulihousut.
Tänään jolkottelin loivaan ylämäkeen kevyesti kuin kettu. Liekö tuulihousujen ansiota vai sen, että tänä talvena on tullut urheiltua monipuolisemmin kuin pitkään aikaan. Siis tosi pitkään aikaan. Oikeastaan edes kilpajuoksuaikoina en käyttänyt kehoani niin vaihtelevasti kuin nyt. Se tuntuu. Olen vahva, nopea ja sitkeä, vaikka muut eivät vieläkään näe sitä. Samalla olen myös hento, pieni ja ajoittain heikkokin. Saan olla.
Tärkeintä on tasapaino siinä kahden navan välissä. Vapaus. Vapautunut liikkuminen, rentous ja elastisuus ovat yksi asiakokonaisuus, mutta parasta on se, kun voi liikuttaa kehoaan juuri niin kuin haluaa ja silloin, kun se tuntuu hyvältä. Vapaus mahdollistaa vaihtelun. Jotta liike voi tuntua kehossa oikealta ja tarpeelliselta, sitä täytyy ehtiä ikävöidä välillä: kun lepää, alkaa kaivata liikkeellä olemista. Kun liikuttaa kehoaan muillakin tavoilla kuin juoksemalla, jää tilaa juoksemisen kaipuulle.
Kun on hyvät tuulihousut, on helppo liikkua säällä kuin säällä. Näin ollen ulkoiset tekijät eivät vaikuta päätöksiini lähteä ulos. Paitsi aika. Se ei aina ole minun puolellani, mutta toisaalta se varmistaa, etten urheile liikaa. Niin en koskaan kyllästy.
Haluan jatkaa juoksemista. Haluan tehdä monia muitakin asioita, eikä juokseminen valtaa mieleni sopukoista turhan paljoa tilaa. Monesti tulee vain miettimättä sujautettua jalat lenkkareihin ja vasta puolimatkassa huomattua, kuinka luuni olivatkaan taas kaivanneet iskutusta ja tärähtelyä.
Vain juoksemisen jälkeen keuhkoni toimivat täydellä teholla. Hengittäminen on eräs lempiasioistani maailmassa. Se on sitä elämistä, kuten juokseminenkin, ja musta kahvi. Sitä ihanan rutikuivaa arkea, jonka taustalla soi ysärirokki ja tuoksuu ruisleipä.
Juoksemaan on helppo lähteä, kun on hyvät lenkkarit, tiukka ponnari ja tietenkin tuulihousut. Helvetin hyvät housut ne kyllä ovatkin. Olkoon meillä edessä vielä monia yhteisiä kilometrejä.
-
Vähän viiveellä jatkoa tälle.
Retki Suden reviirille
Hoidettuani Veeran ja palautettuani sen ulos keräilin kamojani valmennuksen jäljiltä. Viedessäni kypärää ja harjakassia kaappiini huomasin, että Oskarin kännykkä oli edelleen siellä. Pitäisi sanoa sille, ettei unohdu. Nyt se jäi vähän harjakassin sivuun piiloon, eikä sitä näkisi kovin helposti.
Päätin käydä sanomassa sille. Paitsi ettei koko miestä löytynyt mistään. Kysyin Eetulta. Kuulemma Oskari oli jo lähtenyt. Eetu tarjoutui soittamaan sille, mutta sanoin, ettei kannata, kun sen puhelin oli täällä.
Mitäs nyt sitten? Ei kai mun auttanut muu kuin viedä se sille kotimatkalla. Jos vaikka Sintille sattuisi jotakin, eikä kukaan saisi Oskaria kiinni, tai Oskari ei saisi ketään kiinni, jos sille itselleen sattuisi jotakin… Tai sitten se nukkuisi aamulla pommiin, kun ei olisi herätyskelloa. No okei, kyllä se varmaan sitten jo huomaisi ja kävisi hakemassa omaisuutensa. Tai en tiedä, toisaalta. Oskarista ei aina ihan tiedä.
Pakkasin palloa kantavan Onnin autoon ja suunnistin kohti Virkatietä. Taas. Ajaessani pihaan muistin elävästi sen, kun olin pikkujouluiltana taluttanut tillintallin olleen Oskarin niiden rappusille jäisen pihan poikki ja suunnilleen kannatellut sitä pystyssä, kun se oli ropeltanut ulko-oven lukkoa auki. Silloin se oli antanut mun hetken kannatella itseään, vaikka oli tiennyt musta asioita, joita moni muu ei tiennyt. Ja mä siitä. Päivänvalossa vähän hävetti, kun olin mennyt kertomaan siitä pettämisestäkin. Pitäisi muistaa, ettei ihmisiä kiinnosta sellaiset yksityisasiat. Tuskin Oskaria varsinkaan. Tyhmä minä.
Talokin näytti päivänvalossa erilaiselta, vaikka siinä oli ne samat punertavat seinät. Vedin keuhkot täyteen ilmaa autossa siltä varalta, että unohtaisin taas hengittää Oskarin nähdessäni. Nousin autosta, huomasin jättäneeni Oskarin kännykän etupenkille ja palasin sittenkin vielä takaisin. Olisi ollut noloa mennä ilman sitä. Sujautin sen varovasti takkini taskuun pitäen sen aikaa huolellisesti silmät kiinni, etten vahingossakaan tulisi nähneeksi lukitusnäytöltä mitään ihailuviestejä tytöiltä. Varmasti niitä oli, sillä ainahan hevosmiehillä riitti vientiä. Parempi, etten tiennyt niiden sisältöä.
Liukastelin lätäköitä väistellen viidennen asunnon ovelle miettien samalla, mitä sanoisin, jos Camilla tulisi avaamaan. Mulla on Oskarin puhelin- eiku: Oskarin kännykkä jäi tallille, ja tässä se on. No tolleen en ainakaan sano. Tässä on Oskarin kännykkä, se jäi tallille. Joo, se olisi hyvä.
Toistelin suunnittelemaani päässäni soitettuani ovikelloa ja seistessäni räntäsateen alla odottamassa, että ovi aukeaisi ja Camilla pistäisi vaaleiden hiusten kehystämät kasvonsa esiin kysyvänä. Mutta ei se ollutkaan Camilla, vaan Oskari itse. En ollut nähnyt sitä pikkujoulujen jälkeen muissa kuin ulkovaatteissa tai tallikamoissa. Nielaisin vahingossa kaikki sanat, jotka olisi ollut järkevää sanoa.
”Moi?” Oskari sanoi kysyvään sävyyn, kun killitin sitä vain tyhmänä.
Taivaalta putoilevaa räntää suli mun hiuksille. Oskari alkoi nopeasti näyttää siltä, kuin elämä olisi vilissyt sen silmien edessä, tai kuin se olisi vähintään miettinyt kaikkia viime aikoina tekemiään virheitä. Vähemmästäkin, kun yht’äkkiä tulin sen kotiin, sen reviirille. Koti oli turvapaikka. Olisi pakko sanoa jotakin. Rykäisin puhuakseni.
”Sulla on mun puhelin”, päästin sitten suustani vahingossa. ”Eiku!” kiirehdin pelastamaan tilannetta.
”Mitä?”
”Eiku siis- smulla on smun kännykkä”, yritin korjata.
Sehän meni taas hienosti. Hyvin pelastettu, Ilona.Kun puhuminen ei taaskaan sujunut toivotulla tavalla, kaivoin Oskarin kännykän taskustani, minkä olisin tietysti voinut tehdä jo aikaa sitten väärinkäsityksien vähentämiseksi. Ojensin sitä Oskaria kohti varovasti niin kuin olisin ollut heittämässä syöttiä vähintään oikealle sudelle enkä Oskari Sudelle.
”Ai oho. Mä en ees huomannu, että se puuttu”, Oskari sanoi. ”Kiitti.”
”Joo”, vastasin niin kuin se olisi joku normaali asia sanoa, kun keskustelukumppani sanoo kiitos.Laskin suurelta laatalta tuntuvan kylmän kännykän Oskarin kädelle. Se sopi paljon paremmin Oskarille kuin mun pieneen ja kapeaan käteen. Tietenkin – totta kai, koska kuinkas muuten – jok’ikinen mun oikean käden kylmistä sormista kosketti Oskarin lämmintä kämmentä, kun päästin irti sen kännykästä, jossa oli tummansininen suojakuori. Ja tietenkin – totta kai – Oskari säpsähti ja veti kätensä nopeasti pois. Sen vaistomainen reaktio oli viedä kännykkä rintaansa vasten ja suojata sitä pitelevää kättä toisella kädellään.
”Jep. Nähään tallilla”, mutisin ja lähdin vesihiihtämään lätäköiden täyttämän jäisen pihamaan poikki autolleni välittämättä enää siitä, että mun kengät kastuivat läpi asti ja sukat liimautuivat kylminä ihoon kiinni.
Hienosti meni taas.
-
Tämä on nyt sitten pelkkää sitä aivopierua alusta loppuun, että ei kannata aina tulkita mitään hienoa ja syvällistä mun jutuista, kun niissä ei oikeasti ole päätä eikä häntää – edellisessä vielä vähemmän kuin tässä. 😀
Tervetuloa junttilaan
”Tuus nyt kattomaan tätä”, Alex sanoi ja kävelytti minut hartioista katsomaan tallin ovesta pihalle.
”Mikä TOI on?” pääsi suustani vahingossa.
”En kans tiedä”, Alex sanoi antaessaan käsiensä pudota mun olkapäiltä.
”Onko toi… kalju?” kysyin seuraavaksi.
”Emmä ihan nää täältä asti…” Alex mumisi yrittäessään varvistella, jotta näkisi muka jotenkin yhtään sen paremmin pihalla liikehtivää helmenvalkeaa otusta, joka näytti ensisilmäyksellä koostuvan suurimmaksi osaksi pitkistä jaloista.”Kato, Sonja taluttaa sitä. On se varmaan hevonen”, sanoin uskaltamatta osoittaa sentään ihan sormella, kun meidät oltaisiin voitu huomata. Marshallkin oli pihalla ja katseli eläintä kädet lanteilla niin kuin olisi ollut tuollaisten läpinäkyvänväristen käärmehevosten asiantuntija. Ehkä se olikin, mistä minä tiesin.
”Muuttaakohan toi tänne?” Alex mietti ääneen.
”Varmaan. Ehkä tohon Mortin vanhalle paikalle?” ehdotin vilkaisten meidän vieressä olevaa tyhjää karsinaa.
”Meinaatko? Eikös se Sonja halunnu kisata ja kaikkea? Ei kai se nyt missään aavikkovaelluksessa ala kilpailemaan…” Alex ihmetteli, mutta loppu vaimeni hiljaiseksi mutinaksi, kun Sonja lähti meitä kohti kummitus ja Marshall vanavedessään.”Moiii”, Alex sanoi reippaalla äänellä saapujille onnistumatta kuitenkaan esiintymään ihan niin muina naisina kuin olisi sopinut toivoa.
Sonja ja Marshall nyökkäsivät meille tervehdykseksi. Tärkeän näköisiä olivat. Niillä oli kai ollut joku keskustelu menossa, mutta nyt se keskeytyi. Hevonenkaan ei sanonut mitään. Lähempää katsottuna se näytti hyväkuntoiselta, kiiltävältä ja arvokkaalta, vaikka sillä ei oikein kunnollista harjaa ollutkaan. Se oli vähän niin kuin whippet, mutta hevonen. Kun ajatus kävi Onnissa, hevosesta tuli mielessäni heti vähän helpommin lähestyttävä – söpökin, suorastaan. Olisin halunnut kysyä uudestaan ääneen, mikä eläin tuo oikein oli, mutta se ei varmaan olisi ollut ihan sopivaa.”Kukas se… tämä on?” muotoilin, kun jotain tuntui olevan pakko sanoa.
”Tämä on Gin Armjanin”, Marshall vastasi Sonjan puolesta.
”Arm… ahaa”, valui ulos suustani. ”Hieno”, köhäisin perään, jotten vaikuttaisi enempää ääliöltä juntilta.
”Tuleeks se tähän Mortin paikalle?” Alex kysyi.
Onneksi se otti ohjat huomatessaan, että mun yrityksistä keskustella ihmisten kanssa ei taaskaan tullut mitään.
”Katsotaan”, Marshall vastasi kärsivällisesti avatessaan juuri kyseisen karsinan ovea.
”Laitetaan nyt ainakin alkuun tähän”, Sonja jatkoi taluttaessaan hevosen sisälle.
Katsoin muiden huomaamatta Alexia silmät pyöreinä, että sanoisi nyt jotain järkevää kerrankin, mutta se vain tuijotti uutta hevosta vaiti.
”Onko toi ori?” keksin kysyä, sillä en ollut ihan varma. Morttikin oli kyllä vissiin ollut ruuna.
”On joo”, Sonja vastasi ottaessaan hevoselta riimua pois päästä.Vaikka Sonjan äänensävy oli ystävällinen, tunsin itseni kaksivuotiaaksi, joka yritti keskustella aikuisten kanssa. Viereisten karsinoiden suomenhevosetkin alkoivat näyttää perunoilta uuden tulokkaan rinnalla.
”Niin mikä sen nimi siis olikaan?” Alex havahtui kysymään.
”Armjanin”, Sonja artikuloi.Aloin jo kovaa kyytiä miettiä sopivaa lempinimeä, jonka minäkin muistaisin ja osaisin lausua. Kyllä siitä vielä joku Jani tai Arto taipuisi, niin osaisi Eetukin sitten kutsua sitä tarhasta.
”Aattelin kutsua sitä Aaveeksi”, Sonja kuitenkin jatkoi.
”Osuvaa”, Alex myönsi.Kyllä minunkin oli myönnettävä, että sen nimen varmaan muistaisin.
Mutta voisihan sitä silti kokeeksi kutsua vaikka Janiksi ja katsoa, mitä Sonja siitä tuumaisi.
-
Tämä tapahtuu tämän viikon lauantaina.
Endorfiini on endogeeninen opioidi
Meidän oli pitänyt mennä Alexin kanssa kaupunkiin lauantaina, mutta jotenkin oltiin päädytty ratsastuksen jälkeen kuitenkin Hopiavuoren tupaan eväsretkelle. Oltiin molemmat aika poikki, koska Oskari oli laittanut meidät koville. Enää viikko aikaa kisoihin. En yhtään ymmärtänyt, miten Alex noin vain ehtisi virittää itsensä ja Tetriksen valmiiksi Pyhää Yrjöä varten, mutta kun Oskari ei kyseenalaistanut koko hanketta, niin en sitten minäkään.
Syömisen jälkeen tiskasimme Alexin kanssa tuvassa. Ajateltiin olla kilttejä ja pestä samalla muidenkin astiat, joita oli hiljalleen päivän mittaan kertynyt tiskipöydälle. Alex lähinnä huljutteli käsiään lämpimässä vedessä ja listasi syitä, miksi Hello oli sen mielestä autisti. Se oli sellainen omituinen höpöttäjä – Alex siis. Ehkä juuri siksi se oli mun paras kaveri.
Yhtäkkiä huomasin tehneeni melko merkittävän virheen. Olin nimittäin ollut pesemässä mielestäni aivan normaalisti tiskiharjalla sahateräistä isoa leipäveistä, kun olinkin yhtäkkiä huomannut peseväni veitsen terää sormellani. Kipu tulvahti vähän liian myöhään, ja terä oli käynyt syvällä. Kiskaisin käteni kuumasta vedestä, mutta veri oli ehtinyt lähteä leviämään tiskiveden joukkoon.
”Mitä sä- miksä tolleen- hei nyt noi pitää pestä uuestaan, ku toi tiskivesi on ihan sun veressä”, Alex sanoi.
Olipa se kerrankin käytännöllinen.Pitelin sormeani vedet silmissä ja hypin tasajalkaa. Sattui vietävästi.
”Anna mä katon sitä”, Alex sanoi.
”No en varmana! Et tasan koske!” puolustauduin ja vedin käteni kauemmas.
”No anna nyt kun se pitää puhdistaa.”
”Eikä pidä. Et koske siihen.”
”No pitäähän se nyt- siinä haavassa on tiskivettä ja ties mitä!”
”Ei siihen nyt kosketa”, parahdin ja lähdin juoksemaan pakoon, kun Alex tarrasi kiinni mun käsivarteen.Juoksin turvaan olohuoneen puolelle. Alex riensi perään, mutta onnekseni juuri silloin Hello tuli vastaan oviaukossa pysäyttäen Alexin etenemisaikeet ottamalla sitä kiinni olkapäistä.
”Ei juosta sisällä”, Hello sanoi niin kuin olisi ollut joku eskarinsetä vähintään.
”Mutta Ilona- Ilonakin juoksee ja-”
”Hys hys”, Hello sanoi ja kävelytti Alexin takaisin keittiöön. ”Eipäs syytellä muita,” se ohjeisti tärkeänä istuttaessaan Alexia keittiön tuolille.Minä juoksin edelleen pientä ympyrää olohuoneen puolella puristaen tiukasti sormeani.
”Miks sä juokset vieläkin?” Alex kailotti keittiöstä.
”Endorfiini on endogeeninen opioidi eli sisäsyntyinen kivunlievittäjä”, vastasin silmät tiukasti kiinni rutistettuina. Ajattelin, että juokseminen veisi kivun pois. Ainoa vain, että juoksemalla olohuonetta ympäri ei tuntunut erittyvän sen enempää endorfiineja kuin muitakaan hyödyllisiä yhdisteitä.”Tuu nyt pois sieltä”, Alex käski. ”Se pitää teipata kasaan se sun sormi.
”Ai sillä on sormessa pipi”, Hello oivalsi.
”No se leikkas sormeensa tiskatessa”, Alex valotti.
”Ei silleen kannata tehdä”, Hello neuvoi avuliaasti.
”Endorfiini on endogeeninen opioidi…” toistelin itsekseni kuin mantraa puristaen verta vuotavaa sormeani edelleen tiukasti. Jos hyppeleminen auttaisi enemmän kuin juokseminen? Pitää kokeilla…”Hei nyt oikeesti! Missä täällä on laastarit?” Alex parahti livahtaen Hellon kainalon ali kaivelemaan kaappeja. ”Hello!! Missä on laastareita?”
”Mä en, tota, en oo itse asiassa hetkeen tarvinnu”, Hello väitti, vaikka tasan sillä oli ollut viime viikolla laastari sormessa. Se ei vain ollut itse laittanut sitä, kun Nelly oli auttanut, niin ei Hello voinut tietää, missä niitä oli.
”Kato vessan kaapista”, vinkaisin luovuttaen viimein. Pakko siihen olisi laastari laittaa, kun verta valui joka paikkaan.”Täällä on. Noni, tuu tänne nyt sen kanssa”, Alex käski.
”En tule! Laitan ite”, päätin.
”Se pitää puhdistaa”, Alex sanoi uhkaavasti ja lähestyi haavanpuhdistusainepullon kanssa mua kovaa vauhtia kädet ojossa.
”EI EI EI!” kiljuin kauhun vallassa ja juoksin takaisin keittiöön turvaan. Paitsi että se keittiön nurkka oli umpikuja. ”Pliis älä, mä laitan ite!”
”Ei kun nyt oot ihan paikallas niin täti hoitaa”, Alex mutisi, taklasi mut sujuvasti lattialle ja istahti mun päälle. Se otti mun käden omaansa ja ennen kuin ehdin edes huomata, se oli suihkaissut desinfiointiainetta haavaan.
”Mä itse asiassa muistinki just että mun pitää mennä, tota, johonki muualle. Mä en sit ollu mitenkään osallisena tässä onnettomuudessa”, Hello lateli vastuuvapauslausekkeensa ja pakeni ulos ovesta, vaikka se ei ollut ehtinyt edes riisua takkiaan vielä.
”Kirveleeee”, pillitin lattialta.
”Hys hiljaa nyt”, Alex komensi ja taputteli paperilla hellästi mun sormea puhtaaksi. ”Hyvä siitä tulee, kun sen maalaa.”
”Mitä helv- ei!”
”No ei oikeesti. Tietenkään. Se on vaan sanonta”, Alex opasti alkaessaan askartelemaan laastarista sopivaa kaistaletta mun sormeen. ”Aika ison haavan onnistuit saamaan itelles”, se moitti.
Valittelin jotain selittämätöntä vastaukseksi sen alta.”Noin. Siinä on sievä paketti”, Alex esitteli lopulta mulle mun oman sormen.
”Kiitti”, murahdin loukkaantuneena. ”Mut mitenköhän – yyh – mitenhän mä pystyn nyt ratsastaa tällä?”
”No ihan hyvin pystyt. Eiköhän se oo kohta ihan kunnossa. Mut ei nyt kerrota Oskarille kuitenkaan, kun tää tapahtu vähän niin kuin mun vahtivuorolla.” -
Valmennus Storywoodissa
Juoksen karkuun enkä enää koskaan näytä naamaani missään
Alex nakkeli mun tavaroita pieneen muovilaatikkoon. Olin pyytänyt sen avuksi lähtövalmisteluihin, koska en ollut oikein ehtinyt viettää sen kanssa aikaa tällä viikolla. En ainakaan samalla tavoin kuin yleensä.
En osannut suoraan kysyä, mikä sillä oli. Olin yrittänyt ehdottaa, että tehtäisiin sitten lauantai-iltana jotain yhdessä, ja pyytänyt siltä pitkin viikkoa pieniä palveluksia, jotta se voisi tuntea itsensä tärkeäksi. Oli se välillä ollut hyvälläkin tuulella, mutta sitten taas näyttänyt hetken aikaa synkeältä. En oikein osannut tulkita, oliko se vieläkään leppynyt kokonaan. Mitä niin pahaa olin voinut tehdä?
”Ooksä nyt varma ettet pääse mukaan?” kysyin siltä.
”Joojoojoo. Ei mahdu kyytiin kuitenkaan montaa.”
”Ethän sä nyt paljoo tilaa vie.”
”Emmä tuu sun ja sun uusien bestiksien väliin”, se totesi pistävästi.Ai, siitäkö se kiikastikin. Pelkäsikö se, että Minja veisi sen paikan? Tuskin se Oskaria ainakaan tarkoitti. Oskarin ei ollut pitänyt tulla tallille tänään ollenkaan, mutta se olikin sitten halunnut lähteä mukaan kuulemaan, mitä toinen valmentaja sanoisi Veerasta. Ja varmaan se halusi nähdä kisapaikan, kun sekin oli kerran nyt tulossa sinne jotain Pyhän Yrjön piruetteja suorittamaan. Jopa Alex oli tulossa Minicupiin, muttei silti suostunut mukaan valmennusreissulle.
”Kuules nyt”, tiukkasin. ”Sun ja mun väliin ei tule kukaan eikä mikään.”
Yritykseni kuulostaa assertiiviselta ei ollut kehuttava, vaikka tarkoitinkin sitä mitä sanoin.
”Niinhän ne kaikki väittää.”
”Mi – häh?”
”Ei mitään.”
”Mennäänkö lauantaina leffaan illalla?”
”Mä sun kans mihkään treffeille lähe”, Alex marisi.
Se näytti miettivän hetken, muttei sitten jatkanutkaan, mitä ikinä olikaan ollut aikeissa sanoa. Oli sillä sentään ilmeisesti vähän huumorintajua jäljellä.
”Pöllö. Ne mitkään treffit ole. Tuut käymään kaupungissa”, päätin.
”Aha.”Mua jännitti vieraalle tallille lähteminen muutenkin. En oikein olisi tarvinnut Alexin mystistä mykkäkoulua siihen päälle.
”Onksulla purkkaa?” kysyin kokeillakseni, millaisella äänensävyllä se seuraavaksi vastaisi.
Ei se vastannut mitään – kaivoi vain taskustaan purkkapussin ja ravisti sieltä kaksi palaa mun käteen.
”Ei ku pitää olla yks keltanen ja yks valkonen”, sanoin, laitoin toisen valkoisista takaisin pussiin ja kaivoin keltaisen sen tilalle.
”Minkä ihmeen takia?” Alex huokaisi niin kuin sillä olisi ollut kiire jonnekin.
”No kun pitää vaan olla.”Kun kamat oli pakattu ja hevoset lastattu, päästiin matkaan. Alex oli väittänyt olevansa ”ihan fine” ja lähtevänsä itsekseen suorittamaan Oskarin laatimaa treeniohjelmaa, mutten ollut vielä aivan vakuuttunut. Selvittäisin kyllä tasan heti huomenna, mikä sitä oikein aina aika-ajoin risoi.
”Jännittää”, mupelsin purkka suussa.
”Aivan suotta. Hyvin tuo menöö”, Minja vakuutteli ratin takaa.
Mulla oli noin miljoona syytä jännittää. Ensinnäkin olin ensimmäistä kertaa Minjan auton kyydissä. Hevoset olivat mukana. Oltiin menossa vieraaseen paikkaan, jossa oli vieraita ihmisiä, joille saattaisin joutua puhumaan. Sitten pitäisi vielä esiintyä vieraalle valmentajalle – ja mitä jos joku muukin vieraan tallin väestä tulisi katsomaan valmennusta? Mitä jos tyrisin ihan huolella, ja sitten en voisi ajatella muuta kuin epäonnistumista tullessani samaan paikkaan kisaamaan viikon päästä?Toisaalta se oli myös tosi hyvä mahdollisuus, kuten Oskarikin oli sanonut. Pääsisin katsastamaan kisapaikan etukäteen. Näkisin lähtölistat. Okei, se oli huono asia sittenkin. Parempi, etten katsoisi. Ei kun katson kyllä.
”Pitäskö sun rauhottua?”, Oskari ehdotti hiljaa.
Ihan syystä. Hytkytin mun vasenta jalkaa koko ajan ja hinkkasin etusormellani silmieni väliin pysyvästi muuttanutta huoliryppyä niin, ettei siinä kohta olisi ihoa enää ollenkaan jäljellä.
”Anteeksi”, mutisin.
Oskari huokaisi.
”Käy vaikka rata läpi. Vaativa B:6, ole hyvä Ilona”, se sanoi.
Sillä oli taas valmentaja Suden ääni käytössä. Olin aika varma, että se laittoi mut kertaamaan vain, jotta en stressaisi itseäni ulos nahoistani. Kyllä mä jo radan muistin, kun vain keskityin.
”Radalle kootussa laukassa. Pitää muistaa keskittyä suoruuteen. Pysähdys. Harjoitus – öö – ravia?”
”Joo.”
”-oikealle. EIKUN vasemmalle.”
”Älä hermoile”, Oskari komensi.
”Okei okei. Hoosta eehen avotaivutuksessa, sit voltti ja sen jälkeen vaihtuu sulkutaivutus.”
Ratsastin mielessäni samalla. Mun kädet nykivät.
”Keskihalkasijaa suoraan ja sit oikeelle ja taas avo ja sen jälkeen voltti. Sulkutaivutus. Taas keskihalkasijalle ja siitä vasemmalle. Koottu käynti S:stä, takaosakäännös ja taas koottu ravi.”
”Napakka siirtymä siinä”, Oskari muistutti.
”Joo. R:ssä taas käyntiin ja takaosakäännös, sit takas koottuun raviin. Sit keskiravia, kokoaminen ja koottuun käyntiin B:ssä. Kootusta käynnistä keskikäyntiin, sit taas koottuna. Pysähdys, peruutus-”
”Monta askelta?”
”Viis.”
”Joo. Jatka vaan.”
”Peruutuksesta suoraan laukannosto. Sitä hiton koottua laukkaa taas.”
”Hyvä siitä tuloo”, Minja kannusti.
”No sit tulee kolmikaarinen kiemuraura, ja jostain kumman syystä laukat täytyy muistaa vaihtaa käynnin kautta”, kerroin. ”Sit puolirataleikkaa ja vastalaukkaa. C:ssä vihdoin se suora laukanvaihto. Se on kiva. Kootussa laukassa voltti, sit taas puolirataleikkaa vastalaukkaa, laukanvaihto – jee – sit keskilaukkaa. Sen tahti on aika vaikea hahmottaa vieläkin.”
”Me ehitään vielä treenata sitä”, Oskari kommentoi.
”No sit kokoaminen ja laukanvaihto taas. Sit kootussa ravissa radan poikki ja oikealle keskihalkasijaa myöten. Pysähdys ja tervehdys. Sit heitän ohjat pois ja juoksen äkkiä karkuun enkä enää koskaan näytä naamaani missään.”Minjaa nauratti niin, että mä pelkäsin sen ajavan vastaantulijoiden kaistalle. Kummasti se ratti vain kuitenkin pysyi sillä käsissä.
”Vapaasa käynisä ulos raralta”, se suomensi lopun, jonka olin kuvaillut vain vähän eri tavalla.
”Kyl sä ton radan muistat”, Oskari totesi välittämättä mun jännityspelleilystä.
”Minjan vuoro”, sanoin melkein hengästyneenä puhuttuani koko päivän edestä yhtä kyytiä. ”Kerro meille Helppo B.” -
Valmentaja Susi
”Onko sulla totaniin- öö, mites sulla on toi…”, lähestyin Oskaria, joka harjasi Sinttiä karsinassa.
Se vain katsoi mua kohottaen aavistuksen toista kulmakarvaansa. Oskari siis, ei sen hevonen. Sillä ei ollut edes kulmakarvoja, ainakaan sellaisia kuin ihmisillä.Oskari osasi sillä tavalla hiljaa odottaa, että sain puhuttua loppuun. Se oli tehokkaampaa kuin painostaminen, sillä lisäkysymyksien esittäminen sai mut yleensä kiertelemään vain lisää.
”Tai siis onks ens perjantai sun vapaapäivä?” sain lopulta kakaistua ulos.
Kädet hikosivat, vaikka ne olivat kylmät.
”Joo”, Oskari vastasi. ”Miten niin?”
”No kun tota, öö. Sitä vaan, kun… Että niin voisinkohammää.”
”Tä?”
”Että kun olis valmennus tuollanoin”, sanoin nopeasti ja hiljaa toivoen, ettei se kuullut.
Nyt jos se lopullisesti jättää mut – siis valmentajana – niin pulassa ollaan. Sentään mä tällä kertaa kysyin siltä ihan luvan, ja vieläpä etukäteen.
”Missä on? Kenellä?” Oskari-parka yritti saada musta selvää, kun vääntelehdin karsinan ovensuussa.
”No siellä niin!”
”Missä niin?!”
”Siellä missä on ne kisat. Minjan kanssa menisin.”
”Aaa. No senkus menet”, Oskari sanoi.
”Aijaa?”
Noinko helppoa se muka oli? Oskari vain jatkoi harjaamista niin kuin ei mitään.
”No mikä sua estää?” se ihmetteli.
”No emmä tiiä, kun mä aattelin että sä suutut, mutta jos sulla on kuitenki sillon vapaapäivä etkä sä ees tuu tallille, niin…”
”Emmä suutu”, Oskari tuhahti söpösti.
”Lupaatko?”
”En.”
Katsoin sitä pelästyneenä. Siis aikoiko se nyt kuitenkin suuttua…?
”No joo joo. En suutu”, se naurahti, sipaisi kokeeksi Sintin lapaa ja tarkasti kädestään, ettei siihen ollut jäänyt pölyhiukkastakaan. ”Se on hyvä tilaisuus. Kannattaa mennä”, se sanoi valmentajaäänensävyllään.Ahaa, se oli kai yrittänyt vitsailla sanoessaan, ettei luvannut olla suuttumatta. Naurahdin mukana vähän jälkijunassa.
”Okei. No mä alan sit sopia sitä asiaa Minjan kanssa, että mennään perjantaina. Ni otetaan sit lauantaina vähän kevyempi joku palauttava treeni”, kaavailin ääneen tehden samalla lähtöä, mutta pysähdyin sittenkin.Olin taas puhunut niin kuin olisi jokin itsestäänselvyys, että Oskari valmensi mua. En tiennyt, oliko se edes huomannut, että olin alkanut lähettää sille MobilePaylla sopivaksi katsomiani summia aina valmennuksien jälkeen ilman, että asiasta oli oikeastaan edes puhuttu. Mitään virallista ei oltu koskaan sovittu, enkä ollut kysellyt mitään tilinumeroita.
”Oskari kuule”, sanoin sitten ja käännähdinkin vielä puoliksi takaisin.
”No?”
”Tota kun- niin että- ööh”, sanoin ja jäin katsomaan sitä odottaen, että se päättelisi loput itse.
”Onks sulla joku hätänä?” se kysyi ihan vilpittömästi siinä missä Alex olisi vastaavassa tilanteessa ravistanut mua kuin seonnutta seinäkelloa ja sanonut, että tokene nyt, nainen.
”Ei… tai en tiiä, tai siis ei. Voisiksä tota- tai ei mitään oikeestaan”, sanoin ja lähdin karkuun.”No mitä nyt?” kysyi Oskari, jonka pää kurkkasi karsinasta käytävän puolelle, jonne olin paennut.
Okei, olisi pakko uskaltaa kysyä. Joskus vain piti tehdä epämukavia asioita. Palasin takaisin karsinaan, ettei koko kylä kuulisi. Oskari odotti vieläkin hiljaa, mutta sekin alkoi jo näyttää vähän hermostuneelta. Siis ei vihaiselta, vaan siltä, että se pelkäsi mun sanovan ääneen jotain arkaluontoista keskellä tallia.
”Äh. Tyhmä juttu. Unohda”, mutisin, vaikka ei minun niin ollut pitänyt sanoa.
”Kerro nyt!” Oskari parahti ja loi silmäyksen kattoon kuin hakien apua sieltä suunnasta. ”Tai älä oikeestaan”, se korjasikin heti perään. ”En mä ehkä haluukkaan tietää.”Sinttikin alkoi kyllästyä ja hamusi mun taskua, koska oli tottunut saamaan multa syötävää. Salaa Oskarilta tietenkin. Tai niin ainakin kuvittelin.
”Voisiksä olla ihan virallisesti mun valmentaja?” kysyin hiljaa Sintiltä paijatessani sen sileää poskea.
”Toiko sun asia oli?” Oskari hörähti siirtyen harjaamaan hevosen selkää.
”Joo”, vinkaisin vakoillen sitä Sintin kaulan ali. -
No johan nyt meidän kaikki salaisuudet paljastuvat lyhyen ajan sisällä. Tämä oli se puuttuva pala, jota ihmettelin, ja jota en ollut löytänyt mistään penkomalla. Ilmankos. Vai niin. No mitäs hittoa, niin sitä vaan keikautetaan lukijan tunnelmat Milanista kerralla ihan kumoon ja päälaelleen. Minkäs takia se Hello edes silloin tällöin kattelee sitä enää? Tai kukaan? Tietääkö Oskari? Tuskin. Nyt mäkään en enää kauheasti tykkää Milanista, jos tämä oli totta. Ärsyttävää, kun se oli niin ihana ja symppis. 😀 Ainahan on toinenkin puoli tarinasta, ja sen kyllä kuulisin mielelläni. Onhan vielä mahdollista, että löytyy järkiselitys…
Hello pitäis upottaa parafiiniin. Tai johonkin, mikä helpottais. Se lamauttava kipu on kyllä kamalaa, kun se vie päivän (tai neljä) kerralla pois elämästä silleen, ettei voi tehdä mitään. Ymmärrän, että siitä kirjoitetaan vähän ja harvoin siksi, kun onhan se nyt aika tylsää maata kykenemättömänä paikallaan, kun ei voi tehdä mitään. Joku voisi ajatella, ettei siinä sellaisessa ole mitään luettavaa, mutta meille samaistujille siinä on paljonkin. Ekan tarinan perusteella diagnosoin Hellolle fibron tai nivelreuman, mutta haluaisin kuulla lisää tehdäkseni lopullisen arvion.
Ihana Eetu, kun hiljaa mielessään kuitenki välittää ja huolehtii Hello-parasta. <3
-
”-tukossa kuin joenhaara majavalauman jäliltä-” Mistä näitä vertauksia oikein tulee, heh :DD
Ei mennyt putkeen pojilla, mutta hyvin on sidottu juurisyyt siihen, että Barnum ei ole mikään lasten automaattiheppa, vaan kilpahevonen, jota pitää ratsastaa oikein ja tarkasti. Se antaa taas tilaa kehitykselle, kun alla ei ole ihan helppo ratsu.
Maailman ihanin lopetus, voi että, turpa itkuista poskea vasten siinä! <3 Näin jotenkin erityisen kirkkaasti tuon kohdan, jossa Barnum osallistui halaushetkeen. 😀 Ainakin peloista on päästy ja Niklas ja Barnum ovat jo ihan kavereita, niin että saatiin tästä yhteisestä kokemuksesta jotain hyvääkin kotiinviemisiksi.
-
Etpä ollu yhtään vakoilemassa, senkin Olavi! 😀
Kätevästi saatiin ulkopuolinen kertoja tähän käyttämällä iskää apuna. Nyt tiedämme, että Oskari on onnellinen (ainakin juuri tuona kyseisenä päivänä ja ajanhetkenä), vaikka ei ole ehkä aina ihan ollut.
Ei mutta tämähän on vallan liikuttavaa nähdä isän silmin, kun jälkikasvu on onnellinen. Haistelen tästä, että Oskari on kahden kaverinsa seurassa, jotka sattumoisin tietävät perinpohjin mikä Oskari on miehiään ja hyväksyvät tämän sellaisenaan, jolloin Oskari voi viimein olla oikeasti oma itsensä ja naurahdella rennosti, vaikka kisoissa ollaankin. Onhan se helpotus, kun on edes muutama ihminen, joiden seurassa ei tarvitse pitää yllä kulissia tai varoa jatkuvasti, niin kuin Oskari on pitkän aikaa tehnyt. Ne sellaiset ihmiset ovat turva, joiden seurassa voi olla vapautuneesti.
Ja sitten on vielä ihana Sintti, jossa on paljon syytä onnellisuuteen. Hevoset hyväksyvät yleensä ilman ennakkoluuloja jokaisen: niille vain sillä on väliä, miten niitä kohtelee. Ei ihme, että Oskari on pysynyt hevosten parissa tähänkin päivään asti kannettuaan salaisuutta menneisyydestään vuosikaudet mukanaan – tavallaan ihan turhaan, kun kukaan ihminenkään ei ole lopulta tuominnut saatuaan tietää. Ainakaan tähän mennessä. Jotenkin en jaksaisi uskoa, että kukaan tuomitsisi jatkossakaan, mutta eihän tarinoista aina tiedä.
-
Ihana lempparini Typyskä. <3 Vähäsen oon kateellinen Hellolle sen hevosvauvasta kyllä. Mä kutsuin kesästä asti koko ajan vahingossa Typyksi mun edesmennyttä suokkiystävää, vaikka sen nimi ei suinkaan ollut Typy, eikä se ollut edes mun oma virallisesti, vaikka ei se kyllä ollut oikein kenenkään muunkaan, vaan se vähän niinkuin ajautui mun vastuulle. No mutta joka tapauksessa se kai sit näytti ihan Typyltä tai jotain. Siis ei samalta kuin Hellon Typy, vaan siltä, että senkin nimi kuuluisi olla Typy. ”Ei ollut toista sellaista kuin se.” Niinpä, Hello, niinpä. Kauniisti sanottu ja kuvailtu Typyä muutenkin. Kyllä se Hello osaa sitä oikeasti arvostaa.
”—-vaikka puoli tallia oli nauranut minulle hevoset mukaan lukien.” :DD Hassunhauskaa oli tämä. 😀
Kiva nähdä Minjaa myös sun kirjoittamana. Sen on kyllä varmaan helppo päästä porukkaan, kun se on noin rento ja reipas ja tulee juttuun ihmisten kanssa. Ja kuten tässäkin, niin kyllähän suokkityypit pitävät aina yhtä.
-
Noniin! Tutustuminen on alkanut. Lupaavaa, kuten Sonja itsekin sanoi: pää nousee jo heinäkasasta. Se on hyvä alku. Ihanaa, ettei kaikki kuitenkaan ole maagisen täydellistä heti kättelyssä, niin on taas yksi projekti, jota seurata mielenkiinnolla.
On ehditty selvittää Aaveen lempiherkutkin. Hyvä tietää, kun Ilonasta on tullut tuommonen namitäti. Varo vaan, Aaveella on kohta valtava masu kapeiden koipien ja kaulan kaverina, kun Hello käy sitä vähän ”hoitamassa kuntoon” ja Ilona lellii muuten vain piloille, kun se näyttää vähän whippetiltä… 😀 Onhan se nyt aika söpö, kun sen kuvittelee sateeseen korvia myöten loimeen paketoituna. Raasu, kun tänne sateen ja loskan keskelle toivat. Täti tuo porkkanoita, ei hätää!
-
Näyttää siltä, ettei äidistä päästä ihan niin vaan eroon, vaan tämä aikoo jatkaa elämänohjeiden jakamista pojalleen parhaaksi katsomallaan tavalla. Tavallaan joo perimmiltään ja pohjimmiltaan äidithän yleensä tahtovat ja tarkoittavat hyvää lapsilleen, vaikka päästäisivät ajattelemattomia sammakoita suustaan joskus. Nyt kun päällimmäinen mielipiteeni Chain äidin näkemyksistä on tullut selväksi jo viime kommenteissa, jatkan pohdintaa pidemmälle: haastan itseäni ja yritän ymmärtää häntä hetken.
Hän elää oman kulttuurinsa mukaisesti niin kuin hänet itsensä on kasvatettu. Sen kulttuurin puolelta tulee merkittävä sosiaalinen paine olla tietynlainen ihminen ja äiti. Myös pojan pitäisi olla tietynlainen – sen saman kulttuurin arvojen mukainen. Tavallaanhan tässä äiti haluaa, että poika olisi siinä äidin omassa yhteisössä hyväksytty ja sopiva, ja saattaa ihan pyyteettömästi itse ajatella näin.
Mutta kun. 😀 Miksei se ymmärrä, ettei Chai välttämättä halua olla hyväksytty osa sitä yhteisöä enää, kun se tarkoittaisi hänelle itselleen tärkeistä asioista luopumista? Chailla on elämä täällä. Nyt ollaan Suomessa, ja nyt on vuosi 2023. Vaikka olisi saanut millaisen kasvatuksen ja imenyt itseensä koko elämänsä tiettyä kulttuuria, pystyy täysikasvuinen äiti-ihminen minusta silti ymmärtämään, että on olemassa myös toisia kulttuureja ja tapoja elää, jos vain ottaa aivot käteen ja ajattelee. Näin ollen minusta äiti ajaa tässä pohjimmiltaan omaa etuaan ja suojelee omaa mainettaan, eikä kyse ole oikeasti putipuhtaasta empatiasta omaa poikaa kohtaan, koska selvästikään hän ei pysty asettumaan poikansa asemaan.
Vaikka tämä äippä on käynyt läpi kaikkea rankkaa ja tämän tarinan kautta lukija pystyy vähän paremmin hahmottamaan, miksi hänen ajatuksensa ovat sellaisia kuin ovat, niin en silti pysty tuntemaan ymmärrystä tai samaistumista tätä äitiä kohtaan saati kääntymään hänen puolelleen. Vaatisi varmaan aika hitokseen, että luottaisin hänen toivovan pyyteettömästi vain parasta aikuiselle pojalleen, jonka pitäisi saada tehdä itse omat päätöksensä.
Johtopäätös: Chain äiti ei pysty ymmärtämään meidän kulttuuriamme ja elämäntapaamme, mutta toisaalta mekään emme pysty asettumaan äidin asemaan yhtään sen paremmin. Ero on kuitenkin siinä, ettei kukaan yritä tuputtaa äidille omia arvojaan, mutta hän yrittää muuttaa poikaansa väkisin oman arvomaailmansa mukaiseksi.
-
Munkin on jotenkin vaikea käsittää, että vielä tänä päivänä joku voi ajatella niin kuin Chain äiti ajattelee toisesta ihmisestä, saati vielä omasta lapsestaan. Tai että yksi pieni informaationpalanen tai osa toisen ihmisen identiteettiä voi kertaheitolla muuttaa jonkun mielipiteen siitä ihmisestä noin päälaelleen, kun sen on kuitenkin tuntenut aina, ja se on edelleen se sama ihminen. Totta kai ymmärrän, että on olemassa merkittäviäkin kulttuurieroja, mutta luonnollisesti katson tätä(kin) asiaa omien länsimaisten kiikarieni läpi, jolloin ajatus tuntuu tosi vieraalta.
Vaikka toisaalta onhan täällä meillä kotomaassakin kaikenlaisia ajattelijoita ja ihan lainsäädännössä ja tautiluokituksessakin on ollut varsin syrjiviä pykäliä ei-edes-niin-kauan-sitten. Sitten on vielä erot sukupolvikokemuksissa, jotka tietenkin vaikuttavat ihmisen ajatteluun ja maailmankuvaan. E
nnen erilaisuutta on katsottu eri tavoin kuin nykyään. Mitä erilaisuus oikeastaan on nykypäivänä?Mutta ei nyt mennä siihen, tai tästä tulee gerontologinen essee.No joo, anyway, mun mielestä tässä liikuttavinta oli toi, kun Chai kiitteli mielessään Jaria. Paljon siinä onkin kiittämistä. Hyvä, että muistaa olla kiitollinen. Ei pidä pitää isejä itsestäänselvyyksinä.
Onneksi tosiaankin on Jari. Olispa kaikki iskät tollasia kuin Jarppa, että ne puhuu asioista suoraan ja huolehtii. Tai en tiedä, toisaalta on ehkä ihan hyvä, että on erilaisia isejä: hyvä iskä voi olla monella eri tavalla. Mun suppealla otannalla suomalaiset iskät ovat usein sellaisia, että ne lohduttavat tyyliin viemällä lohdutuksen kohteen urheilemaan – niin kuin tässäkin Chai on kokenut Jarin välittämisen siinä, kun se on vienyt pojan hiihtämään. Ei siinäkään tavassa ilmaista tunteita minusta mitään vikaa ole: ajatus on tärkein. Ja se, että osoittaa sen ajatuksensa tavalla tai toisella. Tai yrittää ainakin.
Kyllä mun mielestä omasta vaimosta voi sanoa, että se on vähän tuollainen. Varsinkin, jos se on tuollainen.
-
Hurjan paljon tuotantoa! Nyt on panostettu valmennukseen. Kiitos Veeran valmentamisesta! Tästä saan itsekin ammennettua vaikka millä mitalla mahdollisia haasteita ja kehityskohtia oman ratsukon tulevia treenejä ja kisoja ajatellen. Hyvin huomioitu Ilonan jännitys valmennuksen aikana: totta kai sitä jännittää, ja totta kai se näkyy hevosessa. Hahmon persoonasta on saatu hyvin kiinni. Hienosti huomioitu kyllä muutenkin kaikkia hahmoja, ja rohkeasti tartuttu Ilonaan ja Oskariin näissä kaikissa tarinoissa.
Alussa hitaalle hämäläisellekin (minä) viimein valkeni, miksi Minja alun perin muutti hevosensa Hopiavuoreen: hän tosiaan valmentautuu tässä lähitallilla, ja valmentautui jo aiemminkin. Se on tietenkin iso syy sille, miksi Minja ylipäätään on täällä: piti muuttaa lähemmäs. Se tekee täysin järkeä ja on osa punaista lankaa.
Mietin jälkeenpäin, että saattoi olla aika haastava veto multa ottaa Minjalle entuudestaan vieras Oskari mukaan tälle matkalle, mutta oikeastaan se saattoi olla lopulta ihan hyväkin: nyt Minja on Hopiavuoren uusimpana tulokkaana vähän niin kuin tutustunut yhteen meidän tallityöntekijöistä. Ainakin jotenkuten. Tiedämme, ettei Oskariin ole ehkä aluksi silleen maailman helpoin päästä tutustumaan, mutta tässä oli tilaisuus siihen, ja nyt hahmoista voi tulla ainakin tuttuja, ja sitä voi hyödyntää joskus myöhemmissä tarinoissa. Kiva, että Oskari pääsi myös tutustumaan pariin uuteen valmentajaan. Mä tosin jotenkin etukäteen oletin, että tyyliin kaikki valmentajat tietävät vähintään nimeltä Olavi Suden pojan. 😀 Hyvä, että uusiakin tuttavuuksia voi vielä löytyä. Kolmannessa tarinassa Trevorin ja Oskarin keskustelu maneesissa oli kyl hauska. :DDD Trevor vaikuttaa varsin persoonalliselta hepulta. Ihan hyvä ehkä, ettei se valmentanut Ilonaa, kun se olisi varmaan kauhistunut noista suokkikommenteista… 😀
Nyt sain taas oikein kunnolla vaikutteita, kun joka toinen puhui Sitä Vaikeaa Murretta. Siitäkin kiitos. Pitäisi tehdä tyyliin muistiinpanoja näistä tarinoista. 😀
-
No vitsit mitä komistuksia kuva täynnä!! Tetriskö se siellä taustalla kuikuilee, ja Veeruli vissiin kanssa kaula pitkänä tähyilee että mikäs uusi orhi se sieltä saapui pihaan. On kyllä taas yksityiskohtia vaikka koko illaksi ihasteltavana. Se vasta on taito saada taustahiipparitkin näyttämään omilta itseiltään ihan täysin. Ihana lumisade ja ihan aidon näköinen maakin.
Niin on siisti otus kyllä tuo Stanimir!
-
”Sillä ei oo hiuksia” :DDDD reps
Hellolla oli kyllä vallan hellyyttävä suhtautuminen tähän. Eihän pienen kylän poika voi kaikkea tietää. 😀 Tässä oli kyllä vedetty vielä nextille levelille se, mitä kaikkea uudesta tulokkaasta voikaan ammentaa. Vaikka se on oikeasti tosi hieno ja arvokas hevonen, niin siitä saa näköjään irti huumorisekoilua niin ettei ole tosikaan.
Sori Sonja, kun sun hevoselle nauretaan. Kyllä Hopiavuori varmaan ihan pian tottuu siihen ja sit me rauhotutaan. Ehkä. :DD
-
Saan harvoin hyvällä tavalla kylmiksiä kirjoitetusta tekstistä, mutta tästä sain. En osaisi ikinä edes miljoonassa vuodessa tuottaa lähellekään vastaavaa, enkä kyllä usko että moni muukaan osaisi. Tässä on tarkasteltu oivaltavasti muun muassa juuri sitä, kuinka psyykkiset kokemukset tuntuvat kehossa fyysisesti:
”Rauha levisi ruumiiseeni kuin itsemurhapäätöksen jälkeen–”
”Tuntui ihan fyysisenä kipuna koko rinnassa, kun Noa irrotti minusta otteensa–”
”Tuntui kuin aivot olisivat muuttuneet reunoilta kiinteästä kaasumaisiksi.” ja ”Aivoissa tuntui heti sumua.”Vain muutamia mainitakseni.
Harvalla kirjailijalla on riittävästi silmää tällaisiin vertauksiin. Juuri niissä kuvailevissa yksityiskohdissa se ilmiömäinen taiteilijuus asuu, eikä minusta niinkään edes siinä, mitä tarinassa konkreettisesti tapahtuu.
-
Ahhahhaa :DD En yhtään odottanut, että ottaisit näin vakavasti tota heittoa, saati että Oskari. Olisihan se tietysti pitänyt arvata, että se suhtautuu tällaiseen kuolemanvakavuudella. Nyt on kyllä lähestytty aihetta kekseliäällä kulmalla. 😀
Jos johonkin voi luottaa, niin siihen, että Oskari ajattelee kaikista tilanteista pahinta. Just tolleen se yliajattelu toimii minustakin. Tää on tosi mielenkiintoista, kun Ilona oli ihan yhtä lailla vaikeana ja ujona, mutta sit kun kuullaan Oskarin näkökulma tapahtumista, niin ei sekään ole ollut tilanteessa täysin tyyni ja varma. Vitsit kun oikeessakin elämässä pääsisi lukemaan toisten ihmisten ajatuksia tälleen ja vois huomata, että muillakin on epävarmuuksia tai vastaavia irrationaalisia päättelyketjuja. Näillekin tarinan kahdelle sankarille elämä muuttuisi helpommaksi, jos ei tarvitsisi arvailla päässään vastapuolen ajatuksia ja aikeita, arvaukset kun tuppaavat monesti menemään pieleen. Tästä on muuten hyvä ottaa mallia just siihen haasteeseen, kun kirjoittaja tietää hahmonsa ajattelevan perättömiä, mutta minäkertojan kanssa sitä ei voi pureskella lukijalle valmiiksi samalla tavoin kuin ulkopuolisen kertojan avulla. Tässä asia on kuitenkin osattu esitettää niin, että se tulee täysin selväksi lukijalle. Tällaisten kuvioiden kirjoittaminen ei ole aina ihan helppoa. Mulle ainakaan.
Ihanaa, kun olet laittanut Ilonan vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Niin se vaan kuulkaa herää eloon koko ajan enemmän. Mulle sen tekevät eniten juuri nämä pienet maneerit niin ihmishahmojen kuin hevostenkin kohdalla.
-
Haa! I KNEW IT! 😀
Ihanaa, että Stanimir tulee tänne meitä ilahduttamaan! Kylläpä meillä on nyt hevoskokoonpano vaihtunut lyhyehkön ajan sisällä vallan totaalisesti.
Tämäkin on ihan tosi hyvin kirjoitettu teksti. Vitsit, että meillä on nyt yhtäkkiä hurjan kova taso kaikilla kirjoittajilla. Kaikki hahmot on kirjoitettu taas tässäkin hyvin tunnistettaviksi. Erityismaininta Hellon ja Eiran lyhyestä dialogista – ei voi erehtyä, ketkä siinä puhuvat. Muutenkin kaikki kuvailu on minusta todella onnistunutta ja kiireetöntä. Hyvin tunnusomainen yksityiskohta, että Marshall järjestelee toisten sikin sokin potkittuja kenkiä eteisessä, kun eihän sinne sotkun sekaan saa omia kenkiä muuten aseteltua. 😀
Hyvin myös jaksotettu tarina sen mukaan, miten porukkaa lappaa sisälle tupaan ja väki järjestäytyy pöydän ääressä. Mun päässä se yhdistyy kuvaannollisesti tähän meidän hevoskatraassa vähän väliä tapahtuneeseen muutokseen: kun uusia tulee, vanhoja siirtyy alta pois – tai sitten tiivistetään. Aina on tilaa uusille tulijoille niin tuvassa kuin tallissakin.
-
Katoinkin, että siellä oli tuttuja tullu listoille. Nythän me ollaan melkein kaikki menossa. 😀
Oskarin ajatukset ravaavat yllättävän paljon samoja ratoja kuin Ilonan, kun kumpikin miettii, kehtaako tällä hevosella nyt esiintyä kilpailuissa. Syyt vain ovat vähän erilaiset.
”Terveisiä Sintille.” 😀 Oikein, Alex, hyvä! Eiköhän se Oskarikin pian taivu samaan.
No sitten tiputettiin sivulauseessa Hellon mahdollinen autismi mukaan. Sitä pitäisi kai jotenkin kommentoida, kun Hellosta oli vasta puhetta muutenkin. Alexin heittoja ei tietysti ole aina uskominen, mutta joku syyhän sulla oli kirjoittaa se tähän. Asian pyörittely kommenteiksi on vähän vaikeaa, kun kirjo on niin laaja. Vaikka olen vähän koulutukseni puolesta perehtynyt autismin kirjoon, en olisi oikein osannut yhdistää Helloa siihen. En erota siltä taipumusta kumpaankaan pääalueeseen, mutta ei se varmaan oikeassa elämässä muutenkaan ilmene aina niin kuin oppikirjoissa. Ainoastaan se, kun sen äiti joskus sanoi sitä jotenkin vähän erityiseksi, sai mut silloin miettimään, muttei tarpeeksi kuitenkaan. No, tässä nyt jätetään vielä avoimeksi, että kuinka luotettavaa tietoa Alexilla edes on koko asiasta, joten suhtaudun uutiseen vielä varauksella. Jos se on totta, niin minusta se tekee Hellosta entistä kiinnostavamman ja moniulotteisemman hahmon. Joka tapauksessa se on tietyiltä osin samaistuttava, ja mun on jostakin syystä useimmiten kohtalaisen helppo kirjoittaa sitä.
-
Voi sitä Alexia. Vaikka tämä on tarinallisesti tarpeen, niin silti tekisi mieli mennä heti kirjoittamaan asiat kuntoon. Mutta draamaakin ehdottomasti tarvitaan, ja tästä tulee vielä hyvä liemi seuraavalle sopalle. Jos kaikki olisi aina pelkästään hyvin, ei olisi mitään kirjoitettavaa. Mitä vaikeammaksi asiat tekee hahmoille,
sen parempisitä enemmän on mistä ammentaa.Tämän tarinan pohjalta jään miettimään, tulisiko Milanista ja Alexista parempiakin kavereita ajan kanssa ja oikeissa olosuhteissa. Aika erilaisia ovat kyllä keskenään, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ehkä ne liittoutuvat kahdestaan Ilonaa ja Oskaria vastaan. 😀 Eivät toisaalta Alex ja Ilona tai Milan ja Oskarikaan ole mitään samiksia keskenään, mutta onnistuvat silti olemaan parhaita kavereita, niin että ei siihen kai samanlaisuutta tarvitakaan.
En olisi voinut kuvitella, että kukaan ikinä missään yhteydessä sanoisi ”Tekisitkö minun kanssa kivaa?” ilman, että se aiheuttaa lainkaan väärinkäsityksiä. :DD Näköjään Alex ei tosiaan paljoa ihmettele.
-
Mäkin oon sillä kannalla, että sen kutsumanimen vain tietää, kun oikea osuu kohdalle. Tykkään tosi paljon nimistä ja niiden pyörittelystä, joten tää oli mieleinen tarina. Teen välillä pitkiä nimilistoja ja valitsen sieltä mieleisimpiä, ja oon suunnitellut tyyliin kaikkien loppuelämän lemmikkien edestä nimiä, vaikka satavarmasti en lopulta käytä yhtäkään niistä etukäteen suunnitelluista, vaan se oikea nimi vain putoaa suusta sitten, kun sen eläimen näkee. Mun nimilistoilla ei koskaan ikinä ole lukenut esimerkiksi Saagaa, enkä ole mitenkään erityisemmin ihaillut sitä nimeä muutenkaan, mutta tuossa sekin nyt nukkuu kiepillä omassa nojatuolissaan.
Okei, lempinimet ovat sitten asia erikseen. Ne on usein niin tyhmiä, ettei mitään rajaa (eivätkä ne välttämättä liity millään tavalla sen otuksen oikeaan kutsumanimeenkään), ja aion jatkossakin keksiä kaikkien sekä kuvitteellisille että oikeille eläimille noloja lempinimiä. :DD Varokaa vain.
Aave kyllä sopii nimeksi tälle tyypille, ei voi erehtyä. Tuon nimen makustelun, jota Sonja tässä harrastaa, ymmärrän niin ikään hyvin siinä mielessä, että ei saa alkaa nolottaa, kun huutelee koiraa tai heppaa sisälle. Sen verran pitää aina testata etukäteen, että kehtaako sen kajauttaa ilmoille lauseessa.
”Hei, olen Sonja ja tässä on mun hevonen Aave. Joo, se näyttää vähän kummalta.” Ihan mahtava lopetus. :DD Vähän saatoin hymyillä ääneen tuolle. Näistä tulee kyllä niin loistava parivaljakko.
-
Wau, kiitos! Ensinnäkin valmentautumismahdollisuudesta ja toisekseen kädenojennuksesta, johon on helppo tarttua. Tuli ihan hyvään väliinkin itse asiassa (paitsi, että mun rakas suokkiystäväni ja muusani kuoli eilen illalla syntymättömän varsansa kanssa, niin että joudun ehkä hetken keräilemään kynää uudestaan käteen, ennen kuin voin taas kirjoittaa iloisista suokkiseikkailuista. Mutta palaan tähän kyllä mahdollisimman pian).
Musta sulla on kyllä nyt hyvä draivi päällä kirjoittamisessa. Tulee toinen toistaan laadukkaampaa tarinaa lyhyen ajan sisällä ja tuntuu, kuin kehittyisit yhtäkkiä koko ajan ihan hurjasti. Tämä tarina etenee jo tosi sujuvasti ja johdonmukaisesti omalla painollaan, eikä sisällä toistoa tai muutakaan ylimääräistä. Tästä näkee, että Minjalla ja Liljalla on hyvä suhde keskenään, ja Minja pitää hevostaan kauniisti. Myös Minjan ratsastustavan kuvaus kertoo siitä, minkä tyyppinen hahmo hän on. Vaikuttaa varsin luontevalta menolta, jossa ratsukon yhteistyö on jo hyvinkin yhteenhitsautunutta. Punaisena lankana taustalla on koko ajan tietenkin tuleva kisarupeama. Silloin on ehkä helpompi kirjoittaakin, kun on horisontissa jotakin, josta voi aina ottaa kiintopisteen. Silti on hyvä kuvata myös tällä tavalla arkea pienine yksityiskohtineen.
