Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aihkian kisamatka oli ollut omalla tavallaan kokemus, sillä aamupahoinvointi ei ollut helpottanut reissussa olemista, mutta onneksi sen kanssa oltiin pärjätty ja Marshall oli ollut ihanan ymmärtäväinen siitä, miksi me jouduttiin välillä pysähtyä vähän useamminkin. Vaikka ensimmäinen kuukausi raskautta oli ollut hankala aamupahoinvoinnin vuoksi, mä olin kuitenkin kiitollinen siitä, että mulla oli sellaisia ihmisiä ympärilläni, jotka jaksoivat kannustaa mua mun tuskailustani huolimatta ja että Sari oli ollut ymmärtäväinen ja mä sain tehdä puolikasta työpäivää siihen asti että mun aamupahoinvointini hellittäisi. Tokihan me oltiin sovittu Sarin kanssa että mä en tekisi enää kuin vain sellaisia asiakastapaamisia, joissa tilanteita tyyliin vain seurattiin ja mahdollisuudet sille, että jotain tapahtuisi olisi mahdollisimman pienet. Mua harmitti että mä en voisi tehdä sitä osaa työstäni mistä mä nautin mutta mä myös ymmärsin että Sari halusi varmistaa että mitään ei voisi tapahtua sikiölle.
Kisat Aihkiassa eivät olleet menneet kovinkaan hyvin, mutta se oli toisaalta ehkä ihan ymmärrettävää koska mun ajatukset olivat olleet viime aikoina ihan muualla kuin harjoittelussa. Meidän kisakausi olisi päättymässä ensi viikolla Auburnin kartanolla järjestettävään Kalla Cup:iin ja todennäköisesti kirjava pääsisi seuraavan kerran kisaradoille vasta 2023 tai 2024, riippuen milloin mä itse olisin sellaisessa kunnossa jotta mä voisin ratsastaa kisoissa. Tokihan silloin pitäisi miettiä lapsen hoito ja muut sellaiset asiat, mutta ne olisivat vasta joskus myöhemmin edessä tulevia asioita ja sitä ennen olisi vielä paljon sellaista tulossa mistä mulla ei ollut vielä edes mitään tietoakaan.
Aihkian kisoista oli nyt kolme viikkoa ja mä olin kerennyt käymään sen jälkeen myös kolmasti juttelemassa Mirkan kanssa. Me oltiin päästy juttelemaan jo vähän mun nuoruudestani ja siitä mitä sielä oli tapahtunut ja miten ne tapahtumat vaikuttivat mun elämään silloin ja vielä myöhemminkin kun mä olin nuori aikuinen ja jopa mun aikuisuuteen. Jotkin pienet asiat ja lukot olivat jo alkaneet aukeamaan, ja mä olin myös itse ymmärtänyt miten jotkin asiat mitkä mä olin kai itse painanut johonkin mieleni sopukoihin ja uskotellut itselleni että ne eivät olleet tapahtuneet. Monesti tapaamiset Mirkan kanssa oli aiheuttanut viikonlopun yli venyneitä pohdintoja, mutta samalla ne olivat myös helpottaneet asioita ja jotenkin tehneet mun olostani kevyempää. Tokihan me oltiin puhuttu myös tulevasta ja siitä että miten mä ajattelin tiettyjen, menneessä tapahtuneiden asioiden vaikuttavan mun tulevaisuuteen ja siihen että millaisena äitinä mä näin itseni.
Seuraava tapaaminen Mirkan kanssa olisi vain parin päivän päästä ja jostain syystä mä aloin miettimään aiheita, jotka meillä varmasti olisi pöydällä silloin kun me nähtäisiin. Mä annoin harjan liukua Paahtiksen mudan harmauttamien jouhien lävitse. Vaikka mä olin miten harjannut ja selvittänyt tammani häntää päivittäin, sieltä tuntui edelleen tipahtelevan pieniä mutapaakkuja suulin lattialle. Mä kuulin lähestyvien askeleiden äänen ja nostaessani katseeni tammani hännästä, mä huomasin tulijan olevan Aamu. Moikattuani ohikulkenutta blondia mä palasin takaisin viimeisten takkujen ja mutapaakkien pariin, kunnes Paahtiksen häntä oli ainakin tältä kierrokselta selvitettynä ja mä saatoin siirtyä harjaamaan kirjavani muuten.
Nuori tamma vain lepuutti tyytyväisen oloisena toista takastaan mun harjatessani kirjavaa karvaa järjestelmällisesti niskasta alaspäin. Antaessani harjan liukua sileällä karvalla, mä tutkin samalla tammaani muutenkin. Vaikka mulla ei ollut hirveää kokemusta täysiverisistä mun silmääni Paahtis näytti ihan hyvältä ollakseen nuori ratsuhevonen. Tokikaan mä en ollut täysin varma, olisiko se saanut olla ehkä vähän paremmin ruoka-aikaan kotona, mutta ainakaan vielä tamma ei näyttänyt ihan liian kuivakalta joten täytyisi varmaan seurata miten se muuttuisi talven ja treenien loppumisen suhteen, vaikka varmasti se tulisi ainakin suurimman osan lihaksistaan tiputtamaan siinä kohtaa kun aktiivinen treenaaminen loppuisi ja vaihtuisi vain juoksuttamiseen sekä maasta käsin kävelyreissuihin.
Meidän pitkäksi valahtaneen harjaushetken aikana myös Hannah sekä Jumiksi muistelemani nainen saapuivat tallille. Viimeisten kuukausien aikana tallille oli saapunut useampikin uusi yksityinen ja vaikka hevoset alkoivat olemaan ulkonäöllisesti tuttuja, en ollut kerennyt tutustumaan vielä sen paremmin noiden omistajiin. Pitkällisen puunaustuokion päätteeksi oli aika tipauttaa viimeinenkin harja tamman pakkiin ja suuntasin satulahuoneeseen hakemaan Paahtiksen varusteita sekä omia varusteitani. Viimeisen kuukauden aikana jotenkin automaattisesti olin tarttunut myös kaapissani olevaan turvaliiviin, vetäen sen päälleni aina kun olin nousemassa Paahtiksen selkään, vaikka ennemmin olin käyttänyt sitä vain hypätessä tai kilpailuissa. Tokikaan mä en ollut tutkinut että miten hyvin se suojaisi sellaisessa tilanteessa, jossa potku kohdistuisi suoraan mahaan. Naksauttaessani kypäräni lukkoa kiinni, mä yritin ravistaa ajatukset pois mielestäni ja keskityin vain edessä olevaan koulutreeniin.
Maneesi oli vielä tyhjä taluttaessani Paahtiksen sinne, mutta epäilin saavamme pian seuraa joten kiristettyäni vyötä vielä pari reikää ja laskettuani jalustimet otin tamman ohjat hentoiselle tuntumalle, antaen niiden kuitenkin olla vielä mahdollisimman pitkät. Koulukoe, jonka tulisimme Auburnissa ratsastamaan, oli meille jo tuttu menneeltä kaudelta, joten sen sijaan että hioisin koko ohjelmaa, tarkoituksena oli keskittyä vain muutamaan osaan koko kouluradassa. Hiljalleen lähdin verryttelemään kirjavaa ratsuani ja Paahtis tuntui vastaavan apuihini reippaasti. Jossain kohtaa maneesin ovelta kuului vislaus, ja maneesiin astelivatkin peräkanaa Aamu ja Polina sekä Hannah ja Konna. Siirsin oman ratsuni käyntiin siksi aikaa jotta toiset pääsivät omien ratsujensa selkään ja pienten välikäyntien jälkeen olikin aika siirtyä töihin.
Tehtävä toisensa jälkeen tuntui sujuvan tänään kuin tanssi ja vaikka alkuun Paahtis meinasikin lähteä esittelemään vähän omia liikkeitään, nuoren sai silti kuuntelemaan apuja helposti ja se alkoi noudattamaan pyyntöjäni. Koska tammalla oli näin hyvä suorittamis moodi päällä, vain muutama toisto sai riittää per tehtävä, ennen kuin annoin tamman ravata puolipitkällä ohjalla ja venyttää itseään eteen ja alas. Siirtäessäni Paahtiksen lopulta käyntiin mä loin katseen muihin ratsukoihin ja niiden menoon pieneksi hetkeksi, ennen kuin oli aika kääntää kirjava ratsuni kaartoon ja laskeutua alas tamman selästä. Vislattuani merkiksi aukenevasta ovesta, mä avasin maneesin ovea sen verran että sain talutettua ratsuni ulos maneesista ja oven sulkeuduttua takanamme palasimme yhtä matkaa suuliin.
Kunhan olin saanut riisuttua Paahtiksen suitset ja vaihdettua sen tamman violettiin riimuun, poimin harjapakista pari heppanamia, joilla kiitin vielä nuorikkoani hienosti menneestä treenistä. Paahtiksen ollessa hoidettuna se pääsi vielä muutamaksi tunniksi nauttimaan tarhailusta. Niputtaessani suitsia palauttaakseni ne tamman kaappiin kuulin miten satulahuoneen ovi narahti tutulla tavallaan ja kurkatessani kuka saapui paikalle, huomasin Sonjankin löytäneen tiensä Hopiavuoreen. Moikattuani toista en voinut olla kysymättä millaiseen päätökseen tuo oli tullut Paris Sim Dressage Weekin kanssa ja millaisella mielellä tuo olisi reissuun lähdössä.
-
*sisällytä tähän ne puhkikulutetut syyt* odotin eräitä tuloksia ennen kuin kirjoittaisin mitään mutta lopulta päädyinkin kirjoittamaan ihan toisesta aiheesta kommenttien innoittamana. Katsotaan mihin tämä vie.
Mä olin maanantaina suunnannut toimistolle pitämään palaveria Sarin kanssa. Vaikka meidän ei pitänyt puhua kauaa, vain käydä vähän läpi tulevaa, me päädyttiin juttelemaan pari tuntia ja lopulta mä olin saanut Sarilta Minkan yhteystiedot. Maanantain ja osan tiistaistakin mä jouduin keräilemään rohkeuttani ennen kuin mä soitin naiselle ja yllättäen mä sain ajan jo samalle perjantaille. Ensimmäinen tapaaminen meillä oli mennyt ihan vain toisiin tutustuessa ja vaikka mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt puhua Mirkalle, se osasi ohjata keskustelua juuri sellaisella tavalla että siitä ei tullut mulle epämukavaa.
Koska lähtö Aihkiaan oli sovittu perjantaille, me oltiin siirretty meidän tapaaminen jo torstaille.
”Sä mainitsit viime viikolla jotain sun perheestä, mutta ennen kuin mennään ajassa taaksepäin mä haluaisin tietää tarkemmin sun nykytilanteesta. Onko sulla millainen tukiverkko olemassa?”
”No siis mulla o tiätenki Rasmus ja sitte on Marshall. Marshall on tuttuja Hopiavuoresta ja se on oikiastaan ainut, joka tiätää mun raskauresta. Mä en tierä vielä miten mä kertoosin siitä muille, sillä mua pelottaa miten varsinkin Jokikannaksen Nelly tuloo uutisehen suhtautumahan ku se on itte menettäny oman lapsensa. Tokihan mua miätityttää että mitenkä sitte sen avopualiso, Eetu ottaa asian kans mutta Nellyn reaktio mua täs miätityttää enemmän ku se on kuitenki jo kerran näyttäny että asia on sille vaikia kun se päätyy lyämään mua” mä kerroin Mirkalle mun epäilyistäni sen suhteen että miten uutinen mun raskaudesta saatettaisiin ottaa Hopiavuori-Jokikannas taloudessa.
”Fyysinen väkivalta ja sen uusiutumisen pelko on varmasti kyllä ollut hyvä tapa saada ajatukset solmuun asian kohdalla. Millaista tapaa sä oot miettinyt asian kertomiselle, kun sen aika tulee että uutiset joutuu jakamaan myös Nellylle ja Eetulle?”Kysymys aiheutti pitkän hiljaisuuden, jonka jälkeen mun oli pakko todeta Mirkalle, että mä en tiennyt. Totta puhuen mä en halunnut kertoa asiasta kummallekkaan, mutta ei se myöskään ollut reilua niitä kohtaan että mä jonain päivänä vain ilmestyisin tallille vauvan kanssa. Tokihan varmasti alkuun mä voisin valehdella jotain, mutta miten pitkään vale kestäisi?
”En mä tiärä… Toisaalta mä oon miättiny että oliskoha helepompi jos mä kertoosin ensin Eetulle asian ja juttelisin sen kans tilantehe lävitte ja sitte vaikka sen avustuksella kertoosin Nellylle. Ku ei tätä oikee viitti millää viästilläkää laittaa mutta en mä sitte taas tiärä että haluanko mä uurelleen olla toisen nyrkkeelysäkki…”
Tunti, joka tapaamisellemme oli varattu, tuntui lentävän pohtiessamme ratkaisua tähän ongelmaan sekä siihen, miten voisin kertoa asiasta muille tallilaisille. Vaikka lapsen syntymään oli vielä reilut kahdeksan kuukautta, musta tuntui silti siltä että aikaa ei todellakaan ollut tarpeeksi sille, että saisin käytyä asiat lävitse ennen kuin pieni olisi maailmassa ja mun pitäisi alkaa opettelemaan elämäni pelottavinta tehtävää. -
10.10.2021
Rasmus oli pelaamassa lentopalloa jossain puulaakiporukassa ja mä olin jäänyt kotiin. Viimeiset pari päivää mun mielessäni oli pyörinyt se fakta että mun sisälläni oli kasvamassa pieni ihminen. En mä tiennyt ymmärsikö Rasmus mun pelkoja äitiyttä kohtaan ihan samalla tavalla kuin mä toivoin ja mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt tehdä. Ajatuksissani mä puin Myssylle valjaat päälle ja itselleni lämpimästi mutta hengittävästi ja mä suuntasin autolleni. Lopulta mä olin päätynyt ulko-oven taakse jonka ovenpielessä luki Kozlov-Haanpää. Epäröin hetken, kunnes kuitenkin päätin soittaa ovikelloa ja pieni hetki sen jälkeen kun mä olin painanut painiketta, ovi aukesi ja Marshallin hämmentynyt katse tervehti mua.
”Onkohan Niklas kotona? Mä miätiin että lähtisköhän se lenkille Kremin kaa?”
”Se on kavereilla” vastaus kuitenkin romutti mun idean.
”Ai… ei sitte mitää, sori että mä häirittin sun poikamiesiltaa” mä yritin saada ääneeni reippautta ja vähän vitsailevuutta vaikka se oli vaikeaa. Mä olin jo kääntynyt puolittain pois kun Marshall vielä kysyi ”tuota Janna… onko kaikki ok?”
Mä katsoin venäläistä kuin Marshall olisi puhunut äidinkielellään selkeän suomen sijaan.
”Joo. Kai. Ehkä. En mä tiedä…” mä mutisin ja näpertelin Myssyn hihnaa.
”Mitä jos sä tulisit silti hetkeksi sisälle vaikka kahville?”
“Mä… tai siis me” mä viittasin mun jaloissani istuvaan Myssyyn “me voiraan kyllä lähtiä kotiakki. Mun… mun piti vaan saara ajatukset hetkeksi johonki muualle niin mä siks ilimestyin näin yllättäen oven taakse. Enhän mä tiätenkään voinut olettaa että Niklas on kotona ja mun olis pitäny laittaa viästiä ennen ku me tultihin…”“Saanko mä siinä tapauksessa tarjota teille edes kyytin kotiin?”
Mä mietin Marshallin tarjousta hetken. Pienessä autossa mun olisi vaikeampi vältellä tilassa hengailevaa elefanttia, joten ehkä olisi vain parempi jotta mä kävisin sisällä, istuisin vaikka vain kahvikupin verran ja yrittäisin saada jonkun järkevän keskustelun aikaan vaikka hevosista tai jostain ihan arkisesta aiheesta, enkä kertoisi siitä mikä mua oikeasti painoi.
“Me… Me voidaan tulla hetkeksi sisälle. Antaa… antaa koirien vaikka leikkiä hetken”
Ovenraossa edelleen seissyt Marshall työnsi oven nyt kokonaan auki ja astui taaksepäin jotta me mahduttiin Myssyn kanssa astumaan sisälle. Heti kunhan vain ulko-ovi oli sulkeutunut selkäni takana, mä naksautin remmin irti pienen hyrrän valjaista ja päästin koiran painimaan pölyhuiskaa muistuttavan Kremin kanssa.Koirien paini sai hymyn nousemaan mun huulille ja mä seurasin Marshallia keittiöön, jossa toinen tottuneesti alkoi lataamaan kahvinkeitintä, ennen kuin poimi kaapista kaksi mukia ja asetteli ne pöydälle. Mä käänsin katseeni takaisin koiriin ja mietin hetken kaikkea mitä oli tapahtunut.
“Marsh?”
“Mhhmm”
“Jos… Jos mä kerron sulle jotaki, pystyksä luvata että sä et kerro mitään kenellekkää? Eres Niklakselle?
Mies kääntyi katsomaan mua vähän ihmetellen, ennen kuin nyökkäsi ja kiinnitti taas huomionsa siihen, mitä tuo oli tekemässä. Mä käänsin katseeni koiriin, sillä mä en halunnut todistaa todennäköisesti kohta punahiuksisen kasvoja koristavaa pettymyksen ja inhon ilmettä.
“En mä oikein tiärä että mitenkä tämä olis helepoon sanua…” mä aloitin ja vedin henkeä. “Mun ja Rasmuksen perhe tulee kasvamaan. Mä… mä sain tietää pari päivää sitten että mä oon raskaana.”Miehen liikerata pysähtyi hetkellisesti, toisen prosessoidessa kuulemaansa, ennen kuin Marshall kuitenkin päätyi jatkamaan sitä mitä oli tekemässä ja poimi kahvipannun käsiinsä.
“Tuo on hieno uutinen”
“Mm… mä… mä en vaan tiärä voinko… voinko… voinko mä p… pitää… pitää sen. En… en mä… en mä tierä o… onko… onko musta äidiksi…” mun ääni alkoi pettämään ja mä hetkellisesti kaduin että mä olin mennyt paljastamaan asian miehelle, mutta sitä olisi myöhäistä enää perua. Marshallin katseesta oli nähtävissä hämmennys, tuon kääntyessä takaisin kahvinkeittimeltä johon toinen oli juuri asettanut pannun takaisin.
“En mä tierä tulooko musta hyvä äiti. Tai että osa… osaasinko mä eres olla äiti. Ei mulla oo mallia sellaaselle. Äidille” mun katse painui mun kahvimukin pintaan ja mä mietin että olinko mä jo ylittänyt sen rajan minkä jälkeen Marshall ja sitä kautta jonkin syyn varjolla Niklas, eivät halunneet olla enää missään tekemisissä mun kanssa. Kuitenkaan pöydän toiselle puolelle istahtanut mies ei sanonut mitään, eikä Marshallin ilmeestä voinut lukea mitään joten mä en tiennyt että kannattaisiko mun jatkaa puhumista. Kuitenkaan mun puhumiselle ei näkynyt loppua varsinkaan kun toinen ei kehottanut mua olemaan hiljaa mä annoin puheeni jatkua.“Katariina kuali kun mä olin yhyreksän. Se… se… “ mä nieleskelin koska mä en tiennyt että miten mun pajastus tulisi vaikuttamaan keskustelun kulkuun. “Katariina tappo ittensä. Sekakäytöstä johtunut yliannostus. Se…” mä jouduin nieleskelemään uudelleen “se oli teheny virhearvion siitä että mitä se veti ja millaasia määriä. Isä… Isä oli ollut sen kanssa samas kämpässä mutta ei se… ei se ollut tajunnu mitä oli tapahtunut… Ainakaan ennen ku oli liian myöhäästä. Mä… mä heräsin siihen meteliin mitä ne piti koska ne… ne oli meillä kotona. En mä… En mä kuitenkaan nähäny…. Isä… Isä kai oli sen verran järjissään että se tajus vierä mut pois. Tai en mä tierä kuka se oli. Se… se oli kuitenkin viimeene kerta kun mä näin kumpaakaan.”
Mä nostin katseeni omasta kahvimukistani ja katsoin pöydän toisella puolella istuvaa Marshallia joka näytti siltä että tuo tarvitsi aikaa prosessoida kaikkea sitä mitä mä olin juuri toiselle kertonut. Mun sisuskaluissani alkoi kertämään inhottavasti ja mä en ollut varma että mitä tulisi tapahtumaan. Toki mä tiesin että varmin vaihtoehto olisi se, että Marshall pyytäisi mua lähtemään ja että se ja kieltäisi Niklasta olemaan enää ikinä mun kanssa minkaanlaisissa tekemisissä. Yllättäen mä en edes tiennyt mitä sanoa tai tehdä ja mä odotinkin vain että mitä Marshall sanoisi tai tekisi, vaikka mun olikin hankala katsoa miehen päälle.
“Janna?” mä kuulin Marshallin äänen toiselta puolen pöytää. Se oli erilainen kuin yleensä ja mun hengitys tuntui pysähtyvän ihan täysin samalla kun sellainen kuristava tunne palasi takaisin. Vaikka mä en halunnut, mä nostin katseeni kohti Marshallia. Ruskeiden silmien katse oli vaikeasti luettava ja mä en voinut itselleni mitään, mutta mä irrotin käteni kahvimukin ympäriltä ja työnsin itseäni tuolilla hienoisesti taaksepäin valmistautuen nousemaan mahdollisimman nopeasti.
“Ymmärsinkö mä oikein että Katariina oli sun äiti? Ja että sä olit yhdeksän?”
Mä en tiennyt että mitä mä olisin uskaltanut vastata ja musta tuntui kuin mä olisin palannut seitsemäntoista vuotta taaksepäin elämässäni ja siihen hetkeen, kun mut oli esitelty sille perheelle jossa mä asuin seuraavat yhdeksän vuotta elämästäni. Mä päädyin vain nyökkäämään purin hampaitani yhteen sillä mulla oli sellainen olo että mä en voinut todellakaan hyvin.
“Mitä… Mitä sen jälkeen tapahtui?”Mä nieleskelin hetken ja nuolin huuliani ennen kuin mä päädyin alkuun vain nyökkäämään ja samalla mä yritin koota sanojani.
“Mut… mut laitettihin sijaisperheeseen. Se… Se piti olla muka mukava perhe mutta… mutta heti ku tyäntekijät oli lähteny pois, mun ottaan iskettiin heti leima siitä että mä olin samanlaane kuin äiti ja isä. Mä… mä… mä en ollu…. mä en ollu ikinä eres koskenu… koskenu niihin aineisiin. Mä… mä en… oo koskenu niihin ikinä. Tai no al.. alko.. joskus… en mä… en mä kuitenkaan… sillä… sillä tavalla. Tei… teinin… ja ja… opiskelu…” mä en pystynyt jatkamaan pidemmälle vaan mä tunsin miten miten kyyneleet alkoivat juoksemaan mun poskiani pitkin ja mä olin ihan varma että Marshall heittäisi mut ulos.
Hiljaisuus joka laskeutui asuntoon mun odottaessani että mitä tulisi tapahtumaan ja Marshallin prosessoidessa kaikkea mitä mä olin kertonut sille. Mä en ollut puhunut näistä asioista vuosiin tällaisella tasolla kenellekkään, sillä viimeksi kun mä olin kertonut asioista niiden oikeilla nimillä ja termeillä, se oli ollut Rasmuksen kanssa jutellessa. Pitkään kestävä hiljaisuus tuntui vaihtuvan vain painostavampaan ja ahdistavampaan, kunnes mä näin liikettä silmäkulmastani ja nostaessani katsettani kahvimukistani, mä näin miten Marshall oli ojentanut kättään pöydän ylitse.Mä en oikein tiennyt miten mä olisin reagoinut toisen eleeseen. Vaikka mä en halunnut nähdä ruskeiden silmien katsetta, sillä mä arvelin että niistä varmasti näkyisi toisen halveksunta mua kohtaan. Kuitenkin Marshallin katseesta ei ollut nähtävillä muuta kuin ehkä omanlaisensa ymmärrys ja myötätunto. Kasattuani itseäni hetken, mä kerroin vuosista joita mä vietin tuossa sijaisperheessä ja siitä miten mä en kokenut itseäni kovinkaan tervetulleeksi ja rakastetuksi siinä perheessä kun mut oli leimattu pilalliseksi.
Marshallin hiljaisuus teki puhumisesta joko helpompaa tai vaikeampaa, mä en ollut ihan varma mutta en mä myöskään halunnut miettiä sitä kovinkaan paljoa ainakaan tässä hetkessä. Jatkoin puhetulvaa kertomalla miten mä olin päättänyt jo alusta asti näyttämään että mä olisin kaikkea muuta kuin se, mitä musta oletettiin ja että mä olin yrittänyt tehdä parhaani sen suhteen että mä olin suorittanut koulussa kaikki aineet hyvin ja että mä olin saanut hyviä arvosanoja niin kokeista kuin todistuksiinkin. Mä olin asunut tuossa perheessä kuitenkin puolet siihen astisesta elämästäni sillä kuitenkin se oli mun koti siihen asti kun mä olin täysi-ikäinen.
Jossain kohtaa Marshall kysyi mun isästä ja siitä eikö äidin kuolema vaikuttanut siihen mitenkään.
“Isä… isä joutui vankilahan silloon kun äiti kuoli. Sillä… sillä oli omat ongelmansa lain kanssa ja se sai siihen samaa viälä uusiaki tuamioota. Ei se osannut muuta ku sen mitä se oli siihen asti teheny. Kyllä ne äiteen kans yritti ja niillä oli muutamia hetkiä ku ne oli selevinpäin mutta ei ne tainnut rakastaa mua tai Nuuttia tarpeheksi että ne halus yrittää kunnon perhe-elämää.”
Pöydän toisella puolella istuvan miehen katse muuttui kysyväksi mainitessani Nuutin ja mä en tiennyt että miten mä selittäisin tilanteen.“Nuutti… Nuutti oli mun antama nimi joko mun pikkusiskolle tai -velejelle. En mä oikein eres muista että mitenkä vanha mä olin kun mä sain tiätää että äiti oli uurelleen raskaana tai että milloin mä sain tiätää että vauvaa ei enää ollukkaa. Ei mulle ikinä kerrottu että miksi raskaus keskeytyi, mutta mä uskon että kaikilla niillä ainehilla mitä äiti ja isä käytti, saatto olla osa ja arpa asialle. Isä… isä on kyllä sanonu että se olis jättänyt ainehet jo vuosia sitte. Tai ei me olla tavattu, mutta se on laittanu mulle viästiä muutaman kerran vuoressa mutta mä en oo vastannut sille mitää ku en mä tierä että mitä mun pitääs vastata. Mitä… mitä jos se sanoo olevansa kuivilla vaan sen vuaksi että se sais mut tapaamaan sen? Jos se oikiasti vaan haluaakin hyötyä musta rahallisesti tai jotenkin muuten koska en mä tierä että onko se oikiasti saanu elämänsä jaloolleen” mun oli pakko nuolaista huuliani ennen kuin mä jatkoin “mä en oo tavannu isää kuuteentoista vuateen enkä mä oo ollut siihen eres yhteyressä ennen perjantaita. En mä eres tierä miksi mä ilimoitin että siitä tuloo isoisä. Mitä jos…. mitä jos se ei oo oikiasti muuttunu ja se ei edes haluaasi olla sen lapsenlapsen elämässä?”
“Ootko sä miettinyt että kokeilisit vastata isäsi viesteihin? Tai ehkä tavata hänet?” Mä en tajunnut että miten Marshall saattoi olla niin rauhallinen ja ajatella asioita järkevästi. Ehkä perjantainen tieto siitä että mä olin raskaana ja tajuaminen, että mä olin vastuussa uudesta elämästä ja että mun ratkaisut tulisivat vaikuttamaan siihen miten tuon pienen ihmisen elämä tulisi menemään tästä hetkestä alkaen, vaikka vauva olisi vielä todella pieni.
“Oon mä miättinyt. En mä vaan tierä että uskallanko mä koska en mä tierä että voinko mä luattaa siihen että se on oikiasti kääntäny elämänsä ympäri ja että se ei enää käytä mitään. Mä… mä en vaan oo uskaltanut pyytää ketään mun mukaan koska oikiastaan mä en oo kertonut monellekkaan mun menneisyyrestä. Sari, mun pomo, tiätää kaiken koska se on tehenyt omat selevityksensä ja mä oon sitte täyttäny aukkoja sen mukaa mitä se on halunnu tiätää ja sitte tiätenki Rasmus tiätää jonki verra mutta en mä oo sillekkää kertonu ihan kaikkia. En mä… en mä tiärä että jos se muuttaaki sitte miälensä… Me juteltihin kyllä pitkähän perjantaina sen jäläkeen ku Rasmus löysi sen testi ja mä sain siltä muutaman yhteystieron sellaaselle ihmiselle jonka kans mä voisin käyrä juttelemas mun peloosta. Mutta tosiaan Saria ja Rasmusta lukuunottamatta oikiastaan kukaan ei tiärä mun menneesyyrestä ku mä oon yrittäny aina kertua sitte sellaasta silooteltua versiota ku mä en usko että tua versio on sellaanen että kukaan haluaas muhun eres tutustua enää. En… en mä eres halua tiätää että mitä tapahtuu sitte ku Eetu saa kuulla ku se ei varmastikkaa halua meitä enää sitte tiluksilleen.”“Tuo on kyllä ihan ymmärrettävä pelko. Jos joskus kuitenkin päätät tavata isäsi ja susta tuntuu että sä kaipaisit kaveria tai henkistä tukea niin aina saa kysyä niin mä voin kyllä lähteä kaveriksi.”
Mä kiitin Marshallia tarjouksesta ja kasatessani ajatuksiani sekä yrittäessäni saada sanoja oikeille paikoilleen ja muutenkin vain miettiä että miten mä jatkaisin tilannetta koska mä en yhtään tiennyt että millaisia tunteita Marshallin kuoren alla liikkui. Kuitenkin ennen kuin mä kerkesin avata suutani, mä kuulin miten ulko-ovi kävi ja Niklas saapui kotiin. Ennen kuin mä käännyin tervehtimään toista, ja yritin kääntää keskustelun aiheen tuleviin jousiammuntakilpailuihin lapissa sillä mä en ollut valmis käymään samaa keskustelua uudestaan Niklaksen kanssa ja vaikka musta tuntuikin petturilta olla kertomatta Haanpäälle uutista, joku pieni ääni mun sisälläni vakuutti että jopa Marshallille kertominen oli liikaa.
Kuitenkin lopulta kello oli niin paljon että mun oli pakko valmistautua kotiin lähtemiseen ja vaikka koirat olivat jossain kohtaa nukahteneet vierekkäin ja mä en olisi millään halunnut herättää Myssyä, mutta kuitenkin mä poimin koiran syliini, ennen kuin mä kiitin Marshallia vielä kahvista ja toivotin toisille hyvää yötä.
-
08.10.2021
Mä kirjoitin tän tarinan alunperin hyvällä motivaatiolla ja ajatuksella että tää ohjais suuntaa eteenpäin. Sitten tuli se vaihe, jossa mun teki mieli ottaa ctrl+a & del käyttöön ja unohtaa että tätä tarinaa oli. Kuitenkin mä päätin että vaikka tästä tuleekin sanomista ja mä en varmaan uskalla pariin viikkoon ees vierailla forkalla, saati avata Jannan wordia, mä julkaisen tän tarinan. Ehkä tämä on mahdollisuus, ehkä tämä on iso virhe. Mulla on onneksi yhdeksän kuukautta aikaa selvittää asia ja katsoa että millainen virhe tää päätös oli.Mä olin muutamana aamuna herännyt huonoon oloon. Vaikka mun mielessä oli kolmantena aamuna käynytkin myös raskauden mahdollisuus, mä en jotenkin ollut halunnut uskoa siihen vaan mä uskottelin itselleni että kyseessä olisi vain jokin lievä mahatauti. Onnekseni mä saatoin työskennellä kotoa käsin ainakin joidenkin asioiden parissa joten mun ei tarvinnut olla tekemättä mitään. Kuitenkin kun mä olin kärsinyt aamuisesta heikotuksesta viikon verran, mä nöyrryin ja suuntasin apteekkiin ostamaan testin. Kotiin päästyäni mä tein sen samoin tein, mutta koska mä en olettanut sen näyttävän positiivistä, mä olin unohtanut koko asian ainakin siihen asti kun Rasmus tuli kotiin.
”Janna???” mä kuulin toisen äänen kylppäristä.
”Niin?”
”Ootko sä kattonu tätä testiä?”
”En. Tai siis ku mä ajattelin että ei se ny muuta voi olla ku nega” vastasin Rasmukselle laskien äänenvoimakkuuttani lähestyessäni kylppäriä. Päästessäni sen ovelle, Rasmus seisoi testi käsissään ja lopulta mies käänsi sen minua kohden jotta näin kaksi selkeää viivaa, jotka testiin oli ilmestynyt. Tuijotin miestä ihan lamaantuneena, sillä mä en tiennyt mitä ajatella. Ei musta olisi äidiksi sillä en mä ollut lapsuudessani saanut mallia siitä, millainen on hyvä äiti. Ei me oltu edes puhuttu Rasmuksen kanssa perheen perustamisesta ja mitä jos se ei edes haluaisi tulla isäksi? Pystyisinkö… pystyisinkö mä tekemään sen päätöksen, että lapsen elämä keskeytyisi ennen kuin se edes alkaisi? Voisinko mä ikinä elää itseni kanssa jos mä päätyisin siihen? Mitä Rasmus ajattelisi jos mä päätyisin keskeyttämään raskauden vain sen vuoksi että mä en ollut valmis siihen vastuuteen mitä äitiys toisi. Olisinko mä toisaalta ikinä valmis siihen, että musta tulisi äiti jos mä en antaisi sille mahdollisuutta?Lopulta me palattiin Rasmuksen kanssa mun keittiöön ja me käytiin pitkä keskustelu siitä, mitä me haluttaisiin ja miten me jatkettaisiin eteenpäin. Mä en tiedä kumpi meistä oli enemmän shokissa siitä että testi oli positiivinen, mutta Rasmus ainakin tuntui pystyvän ajattelemaan paljon rationaalisemmin ja mä olin onnellinen siitä että mies oli valmis ottamaan vastaan isyyden tuomat haasteet ja näin ollen me päädyttiin siihen että me annettaisiin meidän pienen perheen kasvaa. Mä kerroin Rasmukselle miten paljon mä sitä rakastinkaan ja vaikka tuleva pelotti mua ihan järkyttävästi, mä tiesin että mulla olisi ympärilläni sellaisia ihmisiä, jotka voisivat kannatella mut tilanteesta lävitse, vaikka mua syleilevää miestä lukuun ottamatta kukaan muu ei tiennyt että mitä kaikkea olikaan tapahtunut vuosia takaperin ja millaisia kauheuksia taustalla olikaan.
Vaikka mä en ollut kuullut isästä kuukausiin, mä poimin silti puhelimen käteeni ja kirjoitin sille lyhyen viestin: ”susta tulee isoisä”.
-
23-25.09.2021
Mä olin lopettanut työpäiväni jo joskus yhden aikaan jotta mulla oli varmasti aikaa käydä kotona vaihtamassa vaatteet sekä syömässä jotain ennen kuin oli aika suunnata Hopiavuoreen. Me oltiin sovittu Marshallin kanssa jotta me jaetaan kyyti kisoihin sillä meidän startit menisivät samoina päivinä vaikka me kisattiinkin Paahtiksen kanssa vain nuorten helppo sen sijaan että me oltaisiin kisattu toisia vastaan helpossa luokassa.
Paahtis oli onneksi jättänyt tällä kertaa piehtaroimatta missään hirveissä kuralammikoissa joten tamma oli jaloistaan suhteellisen siisti kun aloin harjaamaa sitä päästyämme suuliin ja saatuani riisuttua sen violetin sadeloimen. Jossain kohtaa myös Marshall ja Barnum saapuivat suuliin ja hoidimme yhdessä ratsumme loppuun sekä kuljetuskuntoon ennen kuin mun oli aika käydä peruuttamassa autoni trailerini eteen sekä ajamaan yhdistelmän eteenpäin. Lopulta me pystyttiin pakkaamaan tavarat mun autoon ja lopulta me saatettiin pakata myös ratsut autoon ja me oltiin valmiita lähtemään kohti Storywoodsia. Niklas oli myös ilmestynyt jostain paikalle joten kunhan kaikki olivat vain mun autossani, me päästiin lähtemään.
Kisapaikalla meillä oli ehkä vähän reilustikin aikaa joten me käytiin hetken kiertelemässä kisa-alueella ennen kuin oli aika purkaa hevoset ja auttaa Marshallia laittamaan Barnum kuntoon sekä verryttelemään oria. Mä kerkesin hetken seurata ratsukon verryttelyä, ennen kuin munkin oli aika laittaa Paahtis kuntoon ja liittyä verryttelijöiden seuraan. Meille nämä kisat eivät Paahtiksen kanssa olleet oikeastaan muuta kuin hyvän mielen kilpailut ja mä olin lähtenyt toisaalta aika soitellen sotaan koko kisoihin joten kunhan me vain päästäisiin edes kaksi kolmesta osakokeesta lävitse, me oltaisiin voitettu.
Meidän koulukoe oli yllättävän tasainen ja Paahtis tuntui liikkuvan todella hyvin. Ihan täysin ilman rikkoja me ei kuitenkaan selvitty kouluradasta ja lopulliset prosentit meillä jäikin alle 70 kun paperiin oli kirjattu tulokseksi 68,889 %. Virhepisteinä tulos toi meille niitä 31,11. Marshall ja Barnum olivat keränneet itselleen tulokseksi 66,250 % ja näillä tuloksilla meidän oli hyvä lähteä seuraavan kilpailupäivään. Koska kilpailut olivat näin lähellä, pääsivät ratsut omiin karsinoihinsa nukkumaan yöksi ja mä pidin perjantaina etäpäivän ennen kuin oli aika pakata ratsut taas autoon ja suunnata maastoesteille.
Maastoesteet eivät olleet tänään meille omin laji, sillä kirjava keräili itselleen 41,2 virhepistettä maastosta, tuoden meidän kokonaisvirhepiste määrän 72,31… Tietenkin kisakausi olisi ollut mukavampaa päättää hieman parempaan tulokseen, mutta meillä oli vielä yksi päivä sekä osakoe aikaa parantaa meidän tulostamme. Rataesteillä Paahtis tekikin sitten ihan super suorituksen ja piti kaikki puomit kannattimillaan joten meidän virhepistesaalis ei ainakaan enää kasvanut, mutta siltikään ei saatu tuotua ruusuketta kotiin näistä kisoista. Sen sijaan Barnumin suitsiin oli kiinnitetty ruusuke, ja mä onnittelinkin Marshallia luokan voitosta, ennen kuin me pakattin ratsut autoon ja suunnattiin kotiin odottamaan seuraavaa seikkailua, joka olisi edessä parin viikon päässä kun suuntaisimme Hankalaan Atwaterin jousiammuntakilpailuihin.
-
18.09.2021
Kello oli reippaasti iltapäivän puolella kun mä parkkeerasin autoni viimein Hopiavuoren pihaan. Aamu oli ollut hidas ja rauhallinen enkä mä ollut laittanut sellaista ollenkaan pahitteksi. Paahtis oli saanut oikeastaan vain lomailla siitä asti kun me oltiin tultu takaisin Pariisista joten tänään nuorikko joutuisi palaamaan takaisin ruotuun ja ennen kuin mä kävin poimimassa sen tarhasta mä kannoin varusteet suuliin ja tupla tsekkasin että mulla oli varmasti kaikki mukana ja että mä muistin vielä mihin mä olin laittanut tamman kotihuovan, enkä ratsastaisi kisahuovalla tuleviin kisoihin asti.
Mun onnekseni Paahtis päätti antaa nätisti kiinni ja kirjavaa ei ollut edes vaikea saada pois tarhastaan. Syksy oli selkeästi nähtävissä ja aistittavissa ilmassa eikä se oikeastaan haitannut mua vaikka syksy ja talvi toisivat muutaman hankalan viikon töissä sekä eteen tulisi myös äidin kuoleman vuosipäivä. Tammikuussa äidin kuolemasta tulisi kahdeksantoista vuotta. En mä toisaalta muistanut montaakaan hetkeä niiden yhdeksän vuoden ajalta mitä äiti oli elossa, kun mulla olisi ollut oikeasti äiti. Kai äiti oli yrittänyt silloin kun mä olin syntynyt, mutta en mä tiennyt oliko se onnistunut siinä, sillä mä en ollut lukenut omia papereitani vuosiin vaikka mä tiesin että mulla oli kopiot kaikista asiakirjoista, jotka koskivat mua ja mun tilannettani. En mä tiennyt auttaisiko niiden lukeminen löytämään vastauksia kysymyksiin, joita mulla oli alkanut syntymään sen jälkeen kun me oltiin puhuttu Rasmuksen kanssa siitä millaiset tulevaisuudennäkymät meillä molemmilla, oli meidän parisuhteen osalta.
Avatessani Paahtiksen harjapakkia mä ravistin ajatuksen pois päästäni ja yritin olla ajattelematta Katriinaa. Ei se ollut mulle muuta kuin mainintoina papereissa. Mä moikkailin Sonjaa, Eetua, Marshallia ja Niklasta sekä Aamua, jotka ilmestyivät paikalle ja keskustelut pyörivätkin alkaneessa syksyssä sekä tietenkin hevosissa ja niiden loimittamisessa sekä toiveessa siitä että hirveimmät mutakelit jäisivät välistä tänäkin vuonna. Mä näin sivusilmällä miten Marshall vilkuili mua kuin varmistaakseen että kaikki olisi varmasti hyvin. En mä tiennyt että miten mä kertoisin venäläiselle tilanteesta ja mä toivoinkin tilannetta, jossa me jouduttaisiin käymään se keskustelu, ei tulisi vaikka varma mä en siitä voinut olla. Faktaahan oli se, että varmasti siinä kohtaa kumpikaan pariskunnasta ei haluaisi olla enää kanssani missään tekemisissä ja todennäköisesti totuus saattaisi lipsahtaa muidenkin, varsinkin Eetun korviin, jolloin mä varmasti saisin pakata tammani varusteet ja koittaa löytää sille jonkin toisen paikan, vaikka mä en ollutkaan valinnut samaa reittiä kuin vanhempani.
Kirjavan tamman ollessa varustettuna, mä muutinkin suunnitelmaani siten, että mä nousin ratsaille jo tallipihassa ja käänsin mustakärkisen turvan kohti maastopolkuja. En mä ollut varautunut maastoiluun, mutta mä toivoin että mun vaatteet olisivat tarpeeksi vain lyhyelle maastokävelylle jotta mä saisin samalla vähän nollattua päätäni, ennen kuin me palattiin takaisin Hopiavuoreen ja jatkettiin maneesiin jotta mä sain kevyesti jumppailla kirjavaa hevostani samalla kun mä kokeilin ratsastaa pari pätkää meidän tulevasta kouluradasta. Meillä olisi vajaa viikko aikaa hioa koulukoe kuntoon joten toivottavasti me saataisiin kilpailuista kivat prosentit ja onnistunut kisa alle loppukautta ajatellen.
Lomailu oli selkeästi tehnyt Paahtikselle hyvää ja tamma liikkuikin aktiivisesti ja mielellään eteen, vaikka se olikin ehkä vähän jäykkä ja hidas pitkän loman jäljiltä. Kuitenkin laskeutuessani mustasta satulasta mun fiilis oli paljon parempi kuin satulaan noustessa ja Paahtis saikin isot rapsutukset, ennen kuin me palattiin takaisin suuliin ja mä aloin hoitamaan kirjavaa hevosta sellaiseen kuntoon että mä saatoin palauttaa sen takaisin ulos.
-
17.09.2021
Me oltiin sovittu Eelan kanssa yhteisestä lounaasta jo muutama päivä aikaisemmin ja kellon tullessa yksitoista, oli ihana sammuttaa kone ja jättää työpuhelin toimistolle. Mä en monesti tehnyt sitä, mutta tänään oli sellainen fiilis että mä kaipasin pientä taukoa töistä ja ne, jotka oikeasti saattaisi kaivata mua seuraavan tunnin aikana, tietäisivät mistä numerosta mut saa kiinni jos mua oikeasti kaivattaisiin.
Me päädyttiin pikaisen pohdinnan jälkeen Ideaparkin Luckie Funsiin syömään sillä Eela oli ajomatkalla kertonut että tuon täytyisi käydä ostamassa kummitytölleen lahja ja Ideapark toimi siinä mielessä hyvänä lähtöpisteenä sillä sielä olisi monta sopivaa kauppaa ostoksille. Jollain luojan voimalla me onnistuttiin olemaan syömättä itseämme hurjaan ähkyyn joten kun me siirryttiin ensimmäisenä tutkailemaan H&Män valikoimaa, me pystyttiin jopa ajattelemaankin jotain. Eela löysi kyllä alkuun kaikkea söpöä vauvoille, vaikka ne eivät olleet niitä vaatteita mitä me tultiin etsimään. Esitellessään paria bodya joihin tuo oli iskenyt silmänsä, mä en voinut olla tuntematta sellaista omanlaista läikähdystä sisälläni, vaikka en mä Eelalle näyttänytkään oikeita tunteitani.
Eelan jatkaessa matkaansa, mä en voinut olla hypistelemättä noita samoja bodyjä ja ajattelematta sen enempää mä poimin yhden niistä matkaani. Oltiinhan me puhuttu Rasmuksen kanssa siitä että millaiset näkemykset meillä olisi perheen perustamista kohtaan, mutta me ei meinattu pitää mitään kiirettä sillä Rasmus tiesi mun menneisyydestä asioita, jotka tekivät musta epävarman sen suhteen että olisiko musta äidiksi. Mä olin kuitenkin onnellinen siitä että mulla oli vierelläni sellainen mies, jota mun menneisyyden haamut eivät haitanneet ja joka antoi mun valmistautua ideaan omalla ajallani ja mä toivoinkin että joskus mä olisin saanut käsiteltyä omia lapsuuden asioitani sen verran että mä voisin kokea jotta mä osaisin pitää huolen ja kasvattaa lapsen.
Ennen kuin mä kävin etsimässä Eelan uudelleen, mun oli pakko katsella jotain millä mä sain peitettyä mukaan poimimani bodyn sillä vaikka me oltiin puhuttu Eelan kanssa paljon erilaisista asioista, perheeseen liittyvät asiat olivat sellaisia mistä mä en ollut osannut puhua toisen kanssa. Mä löysinkin Rasmukselle kivan paidan ja se toimi täydellisenä piilona bodylle. Löytäessäni Eelan tuo oli jo valmis joten me suunnattiin kassalle ja pienen taktisen viivyttelyn jälkeen mä pääsin maksamaan omat ostokseni ja me napattiin vielä Arnoldsista kahvit ennen kuin me palattiin toimistolle ja työpäivän oli aika jatkua vastaamattomien puhelujen takaisin soittelulla sekä sähköpostin läpikäynnillä ja paria tuntia myöhemmin tuntui kuin ruokatunnista olisi ollut jo viikko.
-
14.09.2021
Mun aikataulu koko päivälle meni uusiksi jo ennen kuin mä olin päässyt töihinkään. Kello oli varmaan juuri ja juuri seitsemän enkä mä ollut herännyt edes kunnolla kun mun puhelin soi. Mulla oli päivystysvuoro tällä viikolla ja vaikka ne olivat yleensä rauhallisia, ei tästä tullut sellaista ja mä olin jo ennen puolikahdeksaa ajamassa Ilmajoelle. Paikanpäällä mä sain kuulla enemmän tilanteesta ja soitettuani muutaman puhelun tilanteelle saatiin jonkinlainen päätös, vaikka minä ja paikalla ollut partio tiedettiin että todellinen työ oli vasta alkamassa.
Toimistolle päästessäni mä hain ensimmäisenä niin ison mukillisen kahvia kuin mitä meidän talosta löytyi. Rasmus sattui samaan aikaan kahvihuoneeseen ja nähdessäni miehen mä kävelin tuon luo ja suljin toisen halaukseen, painaen pääni toisen rintaa vasten ja vain keskittyessäni villapaidan alta kantautuvaan sykkeeseen.
”Ei vissiin mikään helppo keissi?”
”En mä usko. Tai ku täs on viälä nii palio auki mutta lähtötilanne ei oo hyvä. Pitää kattua mihinkä asiat lähtöö etenemähän ku saarahan pölyä laaaaskeutumahan” haukotus katkaisi viimeisen sanani.
”No joo, mä sain Sarilta pikaisen tilannepäivityksen. Sano vaa jos tarttet apua nii kattotahan ja keksitähän jotain. Etkä sitte sooloole tällä kertaa” pehmeä suudelma painui mun päälakea vasten ja mä tiukensin otettani Rasmuksesta. Huoli, joka sillä oli musta, sai lämmön sykähtämään mun sisälläni ja mä tunsin pienen hetken verran itseni maailman onnellisimmaksi naiseksi. Tullessani taloon noin kahdeksan vuotta takaperin, mä en saattanutkaan edes arvella että mä löytäisin näiden seinien sisältä jonkun, jonka kanssa mä haluaisin rakentaa yhteisen kodin ja tulevaisuuden. Olihan mulla ollut näiden vuosien aikana muutamakin hyvä ehdokas, mutta ikinä kukaan ei tuntunut niin hyvältä kuin Rasmus. Sillä oli oma tapansa ja tyylinsä edistää asioita ja se osasi tehdä itsestään aina enemmän kaverin kuin auktoriteetin, vaikka se myös tiesi milloin sen täytyi olla vaativampi ja oikeasti auktoriteetti. Lopulta Rasmus pahoitteli että sen olisi pakko palata työpöytänsä ääreen koska sillä alkaisi joku etäkoulutus missä sen pitäisi olla paikalla heti alusta alkaen. Hieman vastahakoisesti mä irrotin otteeni toisesta ja poimin oman kahvimukini uudelleen käsiini, ennen kuin me molemmat suunnattiin omiin toimistoihimme.Koska mä olin aloittanut oman työpäiväni jo niin aikaisin, musta tuntui että kello ei tullut ikinä neljää ja kun se hetki tuli, tuntui enemmän kuin mahtavalta sammuttaa kaikki avonaiset ikkunat tietokoneeltani ja lopulta sammuttaa koko kone. Iltapäivästä oli onneksi tullut hyviä uutisia ihan roppakaupalla, ja mä olin onnellinen siitä että yksi tapaus, josta mä en ollut varma millään tasolla päättyi lopulta hyvin ja mä toivoin että jatko toisi molempiin tapauksiin lisää onnistumisia. Vaikka kotona käyminen ennen Hopiavuoreen suuntaamista olikin houkutteleva vaihtoehto, mä tiesin että mä saattaisin myös nukahtaa sohvalle, joten mä ajoin kaupan kautta tallille.
Iltapäivästä tallilla oli aina hälinää, kun kaikki tulivat töiden jälkeen liikuttamaan hevosensa ja mä moikkailinkin Sonjaa, Hannahia, Vincentiä, Helloa, Noaa ja muita, jotka mua vastaan kävelivät. Mun ajatuksissa ei ollut liikuttaa kirjavaa tänään millään tavalla, sillä musta tuntui että mulla ei ollut aivokapasiteettia edes juoksuttaa tammaa vaikka senkin olisi voinut tehdä ihan vain riimulla. Kuitenkin mä hain vain harjapakin suuliin ja lähdin metsästämään kirjavaa ulkoa. Päästessäni tarhalle, mä näin että Aamu oli hakemassa Polinaa ja mä päästinkin parivaljakon ulos portista, ennen kuin mä kävin metsästämässä oman kirjavani, jonka vielä edellisenä päivänä violetti riimu oli nyt enemmänkin harmaa. Pienen suostuttelun jälkeen mä sain Paahtiksen viimein kiinni ja mä pääsin taluttamaan tammaani kohti suulia ja sielä ensitöikseni mä sidoin tamman kiinni jotta mä sain molemmat käteni käyttöön ja availtua soljet harmaa-violetista loimesta. Vaikka tarhat eivät olleet kuraiset, oli Paahtis silti onnistunut löytämään jonkin kuralammikon missä se oli saanut varusteensa hiekoitettua ihan kunnolla.
Poimittuani jouhiharjan käteeni, löysin kuraa jopa kiinteän kaulakappaleen suojissa olevasta sään kohdalla olevasta harjasta enkä mä ollut varma halusinko mä tietää mitä tamma teki päivisin ulkona. Paahtista harjatessani mä aloin hakemaan keskustelua Aamun kanssa ja mä kyselinkin toiselta vähän tarkemmin Polinasta, vaikka musta tuntui että tähän mennessä toinen oli varmaankin saanut kertoa tammastaan jo enemmän kuin tarpeeksi. Välillä meidän puheenaiheet lipsahtivat hevosten ulkopuolelle ja mä annoinkin Aamun ohjailla keskustelua, kokeillen välillä kepillä jään pitävyyttä mutta yrittäen samalla valita sanani niin että en loukkaisi toista ja että sanavalinnat olisivat mahdollisimman neutraaleja.
”No mutta hei, kyllä teillä varmasti menöö jonku ajan päästä viälä vaa paremmin. Se on aina vähä sellaasta hakemista uuren hevosen kanssa mutta kyllä se siitä. Ja jos tuntuu että joskus haluaa vähä vaihtelua niin tätä saa ainaki hoitaa” taputin Paahtiksen lapaa mainitessani tammani. ”Onhan se nuaree ku Polina, mutta ei tämä mitää tee. Niklas on tätä joskus hoitanu ja se on päriänny tämän kans hianosti.” Kuin tukiakseni sanojani tammani näytti siltä kuin se olisi saanut sopivan annoksen domoa,eikä todellakaan siltä että suuliin olisi kiinnitettynä kohta kuusivuotiaaksi kääntyvä täysiverinen. Aamu lupasi harkita asiaa ja me jatkettiin keskusteluamme vielä hetken, ennen kuin Polina oli varustettuna ja ratsukko lähti kohti kenttää ja mä suuntasin hakemaan tammani loimen ja nakatessani sen Paahtiksen selkään, musta tuntui että loimi vain pölähti hiekasta ja suljettuani kaikki soljet mä yritin muistuttaa itseäni siitä että mä lakaisisin sen hiekkakilon suulin lattialta mikä sinne oli meidän jälkeen jäänyt, heti kunhan Paahtis olisi vain takaisin tarhassa ja harjapakki poissa tieltä.
-
Mä en tiedä miks mulla tuli tästä jotenkin semmoinen ”awww” fiilis.
Onhan se nyt nähty monesti että Santtu on todella huolellinen ja hyvä hevosenomistaja joten siinä mielessä on jotenkin helppo kuvitella jotta sama jatkuu myös sykeröiden kohdalla. Tokihan siinä voi olla myös ripaus sitä mukana, että kyseessä on toisen hevonen ja haluaa saada sen näyttämään mahdollisimman siistiltä ja samalla tehdä omistajan ylpeäksi, mutta sitten taas toisaalta Santun kohdalla voi olla miten vain.
Ihanaa että Sonja on ottamassa Santun mukaan reissuun, vaikka reissusta onkin tulossa pidempi. Noi on kuitenkin aina mahtavia kokemuksia ja on mielenkiintoista päästä näkemään huippujen ratsastamista ja mahdollisesti jopa tapaamaan noita ihan henkilökohtaisesti.
Mä niin toivon että Sonjan, Santun ja Marshallin reissusta tulee onnistunut kaikin puolin vaikka sitten kävisikin niin että tulokset eivät ole ehkä ihan sitä mitä toivoo kun starttailee hevosautoa Hopiavuoren pihasta kohti Pariisia.
-
Tervetuloa Hopiavuoreen!
Ihanaa päästä seuraamaan Ean ja Gæsin elämää ja kotiutumista uudelle tallille sekä tutustumista niin uusiin hevos- kuin ihmiskavereihinkin 🙂
Jännää kans nähdä että tuleeko Easta ja Santusta millaiset kaverit issikanomistajuuden vuoksi, vai pääseekö jotain yllätyksiä syntymään ja saako Ea kavereita myös ehkä vähän odottamattomistakin hahmoista.
Tää oli myös tosi kiva ensimmäinen tarina ja en malta odottaa että pääsee lukemaan lisää parivaljakon menosta.
-
Inarista on paljastunut viimeaikaisten tarinoiden parissa ihan uusia puolia ja jotenkin tää on ollut virkistävää. Jännää nähdä miten Inari vielä muuttuukaan kun aikaa kuluu eteenpäin.
-
Tervetuloa Hopiavuoreen molemmille!
Jännää nähdä miten ratsukon matka lähtee sujumaan Hopiavuoressa ja millaisia tuttavia Alma pääsee tekemään 🙂
-
Voi vitsit… toivottavasti tilanne päättyy parhaiten ja Aamun isään päästään tutustumaan kunnolla.
Epävarmuus on aina se hirvein ja toivottavasti Aamu uskaltaa puhua tunteistaan jollekkin vaikka ei ehkä kokisi olevansa kovin läheinen tallilaisten kanssa.
-
Janna ja Rasmus ovat molemmat lähdössä kilpailemaan Paahtiksella 🙂
-
Ohhoh, tämähän oli käänne 👀 terveellistä onneksi on että Sonja tunnistaa tilanteen ja on ilmeisesti valmis tekemään sen muuttamiseksi jotain.
Pakko kyllä sanoa että Sonjan ruokailukuvaus kuullostaa liiankin tutulta…
-
Oi vitsi ois mahtavaa nähdä Sonja ja Mortti kansainvälisillä kisakentillä. Jannasta saa varmasti matkaseuraa joko yksin tai Paahtiksen kanssa. Ja jos muita talleja/hahmoja niin tarvittaessa Storystä voidaan laittaa iso rekka (7 hevospaikkaa) kisamatkalle 🙂
-
Mä kommentoin myöhemmin jotain ”rakentavaa” mutta nyt on pakko sanoa että voihan Lapua ja Sampan grilli 🙈
-
Siis nää Camillan tarinat on kyl ollu niin ihania luettavia ja aina vain toivoo että vois lukea enemmän ja pidemmästi Camillan ja Leon olemisesta ja keskusteluista <3
-
Mä luin tän noin minuutti sen julkaisemisen jälkeen ja mä en tiedä mitä ajatella. Jos mä jossain kohtaa mietin että Anssi on ihan ok tyyppi, mutta tän luettuani mulla tuli sellainen ällöttävä olo ja mä en pidä Anssista enää ihan niin paljoa. Toisaalta sitten jollain ihmeellisellä tavalla mä myös haluan nähdä mihin tää menee jatkossa, vaikka mua ei toisaalta haittaisikaan vaikka Anssista ei enää kuuluisi…
-
Mulla on vaa paha tapa venyttää itteni hieman liian ohuelle ja vaikka mä oon yrittänyt ajatella kommentteja mahdollisuutena kehittyä, niin on ne sitten osin päässeet tässä IRL elämän väsymyksessä ja muussa huonossa fiiliksessä käymään pinnan alla. Eiköhän tämä tästä kun vaan saa taas vähän paremmin paloja paikalleen IRL elämässä.
-
Siis välillä tulee vain semmonen fiilis että miksi edes yrittää kirjoittaa ja jatkaa kirjoittamista kun tuntuu että ei oikeastaan saa edes mahdollisuutta viedä linjaa eteenpäin kun mulla saattaa parhaimmillaan ottaa 2-3 tarinaa että mä pääsen kunnolla kirjoittamaan asioista.
Toki tähän vaikuttaaa myös suuresti se, että IRL elämä on ollut pitkään vähän sekaisin ja jaksaminen on ollut nollassa joten vheppailun haluaisi pitää sellaisena kivana ja kevyenä harrastuksena. Toki mä ymmärrän että Eetun iskällä on ehkä vähän erilainen lähtökohta ja ajatuskaava tekstien kommentoinnin kanssa, ja mä arvostankin Eetun kommentteja suuresti, mutta kun oma jaksaminen ei ole parhaimmillaan niin välillä nuo kommentit ovat vain inasen liikaa ja tuntuu että ei oo mitään järkeä edes yrittää kirjoittaa.
Mun kesällä ollut tauko johtui just siitä että mä en vain nähnyt mitään järkeä kirjoittaa ja mikään ei tuntunut tarpeeksi hyvältä julkaistavaksi täälä. Kuitenkin nyt kun tilanne IRL alkaa omalla tavallaan tasaantua niin ehkäpä jossain kohtaa myös oma jaksaminen alkaa taas kestämään enemmän, mutta ainakaan vielä toistaiseksi oma jaksaminen ei vain kestä ylimääräisiä iskuja mutta tilanne saattaa olla eri parin kuun päästä kun muutenkin silloin oma suhtautuminen kirjoittamisen kanssa tulee olemaan enemmän ”ammatillinen” kun työn alle nousee seuraava romaaniprojekti minkä vuoksi omakin ajattelu on vähän kriittisempää ja on ehkä vähän enemmän sellainen ”nyt mä panostan ja kehitän kirjoittamistani” olo.
-
Mulla on ollut jo pitkään kriisi Jannan kanssa ja totta puhuen mä en enää tiedä mitä kirjoittaa tai paremminkin että mistä mä uskallan kirjoittaa sille.
Mä rakastan Hoppista miljöönä ja sen vuoksi mä olisinkin halunnut tuoda uuden leikkikaverin kuvioihin, osin siksi että se on enemmän kuin tuttu, mutta samalla mä olen alkanut kammoamaan kirjoittamista. Ajoittain tuntuu että tekstien täytyisi olla täydellisiä ja vaikka mä oonkin tottunut hiomaan romaanikässäreitä ja pohtimaan niitä pohtimasta päästyäni, mä en haluaisi tehä samaa virtuaaliheppojen kanssa.
Mä haluaisin olla niin rohkea ja reipas että mä vaan puskisin läpi suunnitelmieni kanssa ja julkaisin tarinoita joita mulla on suunnitteilla ja jo kirjoitettuna, mutta en mä enää tiedä uskallanko mä. Tavallaan mä mietin että mitä järkeä on yrittää edes pohtia jotain käänteitä kun ne aina ammutaan alas eikä niille tavallaan anneta aikaa ja mahdollisuuksia edetä ja tulla siihen vaiheeseen missä mä ite ammun ne alas vaan ne jää kesken just siksi että mä en koe kannattavaksi jatkaa niitä.
Mulla oli ajatuksissa tuoda myös monelle avonaiselle linjalle loppua tai jatkoa tässä suunnittelemassani linjassa, mutta täytyy vähän katsoa mitä mä teen ja ehkä luonnostella vain koko homma uusiksi.
-
Lähdön hetket on kyllä aina hankalia ja haikeita. Jännää nähä miten Sonja pärjää nyt kun hevosia onkin vain yksi.
Anssi aspekti on myös mielenkiintoinen villikortti ja mä en oikein tiedä mitä mä haluan ajatella tästä…
-
Luin tän jo yöllä mutta en sitten kuumehuuruissani uskaltanut kommentoida koska en uskonut saavani mitään järkevää aikaan…
Hahmoista on kyllä mukava oppia aina uutta ja huomaa että Marshall osaa laittaa asiat itsekseen tärkeysjärjestykseen vaikka ei ehkä näytä sitä muille. Muutenkin nää on mielenkiintoinen pari,toisen ollessa rauhallinen ja harkittu ja toisen mennessä kuin duracell jänis, vaikka onhan sekin nähty että tarvittaessa myös Nikke osaa pysähtyä ja keskittyä asioihin vaikka se on välillä viidessä paikassa kerralla.
Mä itse asiassa jokin päivä mietin (ja meinasin kysyäkkin) että milloin miesten vuosipäivä on. Tää on kyl just semmonen täydellisen kuuloinen vuosipäivälahja ja jotenkin ihanaa että Marshall auttaa Niklasta suorittamaan sen bucketlistiä.
-
Ah mä niin pystyn samaistumaan Aamun fiiliksiin… onneksi Hopiavuoressa on mukavaa porukkaa niin jään murtaminen pitäisi olla onneksi helppoa kunhan sen ensimmäisen särön saa vain aikaan 🙂
