[NoaYlläpitäjä]

Tarinassa käsitellään eläimen kuolemaa. Toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään sen vuoksi.

Puusta pudonnut poikanen

Eihän se Eetu pahalla tarkoittanut, kyllä minä sen tiesin. Tiesin myös, että käärmeet ovat yleinen pelon aihe, ja ihmisillä on tapana käyttäytyä ajattelemattomasti peloissaan. Enkä minä Eetun eilisestä rähinästä itseeni ottanut, saatika mieltäni pahoittanut kunhan kävin Seinäjoella rauhoittumassa. Palasin vasta hämärän tultua parin erilaisen lukon kanssa, jotka toivottavasti saisin lasiseen liukuoveen kiinnitettyä, ja hakeuduin vielä Eetun juttusille. Halusin säilyttää rauhan pyytämällä anteeksi, sillä kertaa jättäen käärmeen puolustelun kokonaan pois. Vaikka se olikin pieni ja viaton, toteuttaen vain sille luontaista käyttäytymistä karatessaan, sen selittely voisi odottaa seuraavaan kertaan. Pitäisi käydä ostamassa vaahtomuovia tai jotain, jolla tukkia uunin ja seinän välinen rako. Kaikkia piilopaikkoja en millään saisi hävitettyä, ja toisaalta, parempi että niitä on talon sisällä edes muutama, niin ettei mato änkeä sille vallan sopimattomaan paikkaan..

Nellyn seura tuvassa vaihtui seuraksi maastossa, kun olimme hetki sitten saaneet hevosemme varustettua ja ottaneet suunnan kohti metsää.
“Tällänen sää vois olla koko kesän”, totesin laskiessani ohjat Flidan kaulaa vasten jotta voisin venyttää selkääni oikein kunnolla. Sitä kivisti edelleen aina hetkittäin, mutta enköhän pian siitä eroon pääsisi.
“No joo, vaikka lämmin on kiva, niin tää kyllä riittää”, Nelly myönsi ja käytti katseensa taivaalla. Se oli kauttaaltaan vaaleansininen, jota pitkin muutamat pilvet liukuivat menemään tuulen mukana.
“Se vois olla muuten Kossu?” keksin yht’äkkiä ja vilkaisin Nellyyn vinon virneen kera.
“Ai mikä?” hän kysyi hölmistyneenä.
“Cozmina. Kossu. Eiks oo hyvä?” nauroin Nellyn nyrpistyneelle ilmeelle, vaikka pian hän nauroi kanssani.

“Kato”, Nellyn ääni havahdutti minut ajatuksistani. Olimme tovin matkanneet rennossa hiljaisuudessa, jonka aikana olin ehtinyt miettiä missä saisin valokuvauspalveluitani myytyä. Helsingissä se oli helppoa, varsinkin kun instagramin melkein-julkkis-mallit kaipaavat jatkuvasti lisää kuvia itsestään saadakseen lisää seuraajia. Otsonmäellä ei niinkään.
Käänsin katseeni Nellyn osoittamaan suuntaan, ja sain siristää silmiäni nähdäkseni mikä ihme se oli. Maassa, ihan keskellä polkua, oli pieni mustaharmaa möykky, jolla oli selvästi siivet ja nokka.
“Varis?” ehdotin pysäyttäessämme hevoset parin metrin päähän.
“Tai naakka. Voi, se on vasta poikanen.. Mitä se tossa tekee?” Nellyn kulmat painuivat mietteliäinä kurttuun. Poikanen värjötteli paikallaan ihan hiljaa, vaikka selvästi se tuijotti meitä. Sen siipien lomasta näkyi erikoiseen asentoon vääntynyt jalka.
“Sen jalka taitaa olla poikki.” Taputin Flidan kaulaa ja jätin sen seisomaan itsekseen polulle kävellessäni itse lähemmäs lintua. Raukka alkoi räpiköimään karkuun, siivet maata hakaten, mutta ei se mihinkään päässyt. Sydämessä kävi ikävä pisto, sillä tiesin ettei sitä siihenkään voisi niin jättää.
“Eikä”, Nelly henkäisi ääni tiukkana, sillä hän varmasti ymmärsi saman. Ei lintu jaloitta voi elää.
“Ihme ettei sitä oo kettu tai mikää jo napannu.. Olisko tippunu puusta noiden kovien tuulien takia. Fan.. Mitä tehdään?” käännyin katsomaan Nellyä, jonka ilme oli neuvoton.
“Onks täällä jotai numeroo mihin vois soittaa? Joku villieläimiin erikoistunu?” ehdotin ja kaivoin jo kännykkäni esille.
“Tuskin..” Nelly epäröi mutta seurasi esimerkkiäni.

Muutaman minuutin googlaamisen jälkeen jouduimme toteamaan, ettei siellä tosiaan ollut. Lähes kaikki löytämämme numerot olivat Helsingin alueelta, enkä usko että heillä on aikaa tai resursseja lähteä hakemaan yhtä linnunpoikaa sieltä saakka.
“Pitäiskö se ottaa mukaan?” Nelly ehdotti vaisuna.
“Ei kai.. Tästä on kuitenki matkaa takas, varmaan kuolis stressiin siinä välillä.”
“Eihän sitä tohonkaan voi jättää!”
“Ei.”
“Mitä me sit tehään?”
“Pakko se on kai..” hieraisin niskaani vaivaantuneena. “Tiäks.. Tappaa? Jos se on kivuissaki.”
Nelly veti terävästi henkeä nenänsä kautta. “No mä en siihen ainakaa pysty”, hän ilmoitti päätään pudistaen.
En minäkään halunnut sitä tehdä, mutta se olisi paras ratkaisu. Eikö olisikin? Ei kai kukaan Hopiavuoressa osaa villilintuja hoitaa, eikä sitä tiedä vaikka sen jalat olisivat halvaantuneetkin.
“Millä sä sit..?” Nelly aloitti varotellen. En tiedä pystyisinkö vain astumaan päälle, ja kuunnella sitä rusahdusta. Koko ajatus puistatti. Se ei ollut paljoa Mielikkiä pienempi otus. Flida olisi varmasti tarpeeksi painava.. Mutta se tuntuisi väärältä, laittaa Flida tekemään likainen työ puolestani.
“Tuol on kivi”, nyökkäsin tien sivuun, jossa oleva isomman puoleinen kivi sai huomioni. Se oli parin askeleen päässä, ja sillä sekunnilla kun nostin sen ylös suuni muuttui kuivaksi.
“Mä en voi kattoo”, Nelly äännähti ja käänsi Cozminan ympäri.

“Oltaispa me voitu hautaa se”, Nellyn ääni oli vaisu. Olimme kääntyneet takaisin, ja kulkeneet jälleen jo tovin hiljaisuudessa.
“Nii”, huokaisin syvään. “Mut mieti, ehkä joku kettu saa siitä ruokaa sille ja pennuillee”, koitin lohduttaa. Olimme tehneet kuitenkin oikean ratkaisun.
“Nii, no joo”, Nelly myönsi ja huokaisi myös. “Ääh, otetaanko laukkaa tai jotain? Mä haluun muuta ajateltavaa”, hän ehdotti ja lyhensi jo Cozminan ohjia.
“Joo, otetaan.”

[NoaYlläpitäjä]

1. Liero kateissa
2. Petojahti

Vihainen karhuemo

Moni ei varmasti uskoisi jos kertoisin miten vihainen Eetu oli. Hopiavuoren isäntä, he ihmettelisivät, ei varmasti, niin leppoisa ja mukava hän on. En uskoisi itsekään ellen olisi ollut sitä todistamassa. Eetun ilme muuttui myrkylliseksi ja hän alkoi katsella ympärilleen kuin heikkopäinen, ihankuin jokaisesta mahdollisesta nurkasta hyökkäisi verenhimoinen käärme terävine hampaineen. Olin epäillyt ettei hän ainakaan siitä ilahtuisi, mutta en ajatellut Eetun suuttuvan niin paljon. Tuvasta hän marssitti jokaisen ulos kuuntelematta vastaväitteitä, ja hetken aikaa minusta tuntui kuin olisin jäänyt loukkuun vihaisen karhuemon kanssa, jonka pentua olisin juuri uhannut. Se olisi takuulla viimeinen tekoni.

Samainen karhuemo iski kumisaappaat jalkaansa, ihan oikeasti Eetu, nyt sä liioittelet, ja vieläpä hakkasi niitä seinään varmistaakseen ettei niistä löytynyt käärmettä. Tätä menoa sitä ei löytyisikään, kun kaikki mekkala saa sen hakeutumaan piiloon vielä enemmän. Eikä Eetusta juttukaveria saanut, niin kimpaantunut hän oli. Olisin halunnut sanoa, että mene jatkamaan hommiasi, kyllä mä sen löydän. Se ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen, kerta kun Loimu karkaa, joten osaan jo katsoa kaikki todennäköisimmät paikat. Suurinpiirtein ainakin, Hopiavuoren talo on hiukkasen isompi kuin Helsingin asuntoni, ja siellä on paljon enemmän paikkoja joihin paksun peukalon kokoinen käärme mahtuu menemään. Ellei se ole jo päässyt pihalle. Tai änkenyt itseään johonkin seinän tai lattian väliin, tai pesuhuoneen lattiakaivoon.

Eetun polttava katse kävi minussa vähän väliä, ja saatoin kuulla miehen jupisevan kiukkuisesti itsekseen. Kirjahylly oli tyhjä, samoin sohva, jonka Eetu kävi läpi äärimmäisen tarkkaan. Jos hän sattuisi Loimun löytämään, mahtaisiko hän astua sen päälle? Toivottavasti ei.
Olohuone oli raivattu läpi, eikä käärmeestä ollut jälkeäkään. Keittiö oli seuraavaksi.
”Eetu”, pysähdyin ovensuuhun ja käännyin katsomaan miestä, joka kääntyi ympäri niin nopeasti että melkein säikähdin. Eetun leuka ja suupielet olivat kireät kuin viulunkielet ja silmäkulmassa nyki. Teki mieli sanoa että relaa nyt, se on hei vaan viljakäärme. Kohotin kuitenkin vain käsiäni antautuessani itseeni porautuvan katseen alla ja siirryin keittiöön. Parempi olla sanomatta mitään.

Siitäkös riemu syntyisi, jos Loimu olisi Eetun huoneeseen mennyt. En kuitenkaan jaksanut uskoa että niin olisi käynyt, useinhan Eetu pitää oveaan kiinni. On myös hyvin todennäköistä ettei koko käärmettä löytyisi. Ennen minulla oli tapana laittaa jauhoja lattialle yöksi, kun on pimeää ja käärme aktiivisimmillaan, ja aamulla seurata sen jättämiä jälkiä. Niin se löytyi aina helpoiten. Nyt se ei tullut mieleenkään, Eetu varmaan räjähtäisi jos alkaisin heitellä ruokatarpeita lattiallekin. Jääkaapin takana se ei ollut.

Oikeastaan se tuntui aika pahalta, miten kovasti Eetu siitä näki vaivaa. Kyseessähän on vain harmiton lemmikki, siinä missä Mielikki ja Jerusalem, tai kaikki tallin hevoset. Siitä ei lähtenyt ääntä eikä se vaatinut vaivannäköä muilta. Ainoastaan pakkasessa olevia rottia piti muidenkin katsella. Vahinkoja sattuu, nyt varsinkin Mielikin stressatessa ukkosta se oli vienyt kaiken huomioni. Ehkä eniten siinä ikävältä tuntui, etten ollut ilmoittanut Loimun tuomisesta. Se oli ollut alunperinkin ikävä yllätys Eetulle. Vaikka miehen hysteerinen käyttäytyminen olikin aika koomista.

”Voi paska”, mumahdin puoliksi maatessani lattialla, kännykän taskulamppu uunin ja seinän välissä olevaan pieneen rakoon valaisten. Kiiltävä silmäpari tuijotti minua takaisin tavalla joka muistutti minua lapsesta joka oli juuri jäänyt kiinni pahanteosta. Mutta millä ihmeellä minä sen sieltä onkisin? Kättä en siihen rakoseen saisi, Eetulta jos kysyisi niin mies varmaan keksisi jotain joka olisi mahdollisimman huono ja Loimua ajatellen ikävä ratkaisu. Olisinpa ostanut käärmekoukun silloin kun sitä harkitsin ensimmäisen kerran.

Eetun myllätessä omassa huoneessaan kuljin takaisin huoneeseeni, nappasin rotan mukaani pihtien kera ja palasin takaisin keittiöön.
”Sun on pakko olla nälkä”, mutisin käärmeelle tunkiessani rotan mahdollisimman lähelle sen kuonoa pihtien päässä. Aikansa se vain tuijotti, kunnes sen kieli alkoi vipattaa ilmassa. Se alkoi selvästi kiinnostumaan ruuasta, ja vähitellen rottaa huvittaessani lähemmäs itseäni käärmekin liikkui pois piilostaan. Se niissä on huonoa, että ne ovat täyttä lihasta huonosta hännänpäähän. Ei riitä että se tulee esille vain vähän, sillä heti siitä kiinni ottaessani se ihan varmasti saa itsensä kiskottua takaisin piiloonsa. Sen pitää tulla yli puoliksi esille, ennenkuin voin edes harkita kiinniottamista.

Eetun askeleet lähestyivät, ja Loimu oli pilkistänyt päänsä esiin piilostaan. Tuntui että hiki alkoi valumaan ohimoita ja selkää pitkin, nyt pitäisi onnistua ettei aikapommi räjähtäisi. Lopulta Loimu tuli juuri sen verran piilostaan, että sain sen keskikropasta otteen. Mahdollisimman hellävaraisesti puristamatta vedin käärmeen sen piilosta ja päästin syvän, helpottuneen huokauksen. Pölyinen ja kuivettunut, mutta ihan yhtä eläväinen kuin yleensäkin. Hetkessä se oli kiertänyt itsensä käsivarteni ympärille ja yritti hautautua hupparini suojiin.

”Löyty”, ilmoitin Eetun marssiessa keittiöön. Miehen kasvoille noussut ilme oli jotain yllättyneisyyden sekä helpotuksen väliltä. Ehkä jotain muutakin, jolle on keksinyt kuvausta. En myöskään jäänyt ihmettelemään, vaan lähdin kuljettamaan käärmettä takaisin huoneeseeni.
En olettanut että Eetu seuraisi perässäni, mutta niin hän vain teki. Hän tuijotti olkani takaa miten päästin Loimun takaisin sen terraarioon, ja miten laskin rotan yhden piilon päälle, mistä Loimu sen voisi vihdoin ja viimein syödä seikkailusta selvittyään.
”Eikö siinoo mitää lukkoa?” Eetu kysyi nyreän kuuloisena.
”Ei, täs on vaan nää liu’utettavat ovet”, sanoin työntäessäni avonaisena olleen lasin kiinni. ”Ei se niitä ite auki saa, ellei siihen oo jääny rakoo. Mä olin vissiin vähä huolimaton”, hymähdin olkiani kohauttaen. Eihän se ollut niin vakavaa.

Eetusta se taisi kuitenkin olla.
”Pirät sitte hualehen ettei se pääse enää poies, hankit lukon siihe. Eihä tänne kethään uskalla pyytää jos tuommosii petoi menoo vapaana..”
Sitä jatkui hyvän tovin, kun aikaisempi kiukku ja turhautuminenkin purkautui. Minusta tuntui lapselta jota nuhdellaan kun seisoimme siinä kasvotusten, Eetun suun käydessä.
Se tunne ei ollut tervetullut, ja sain hädintuskin hillittyä itseni etten sanoisi mitään takaisin. Ennen olisin sanonut, olisin lyönyt. Käskenyt painumaan vittuun ja jättämään minut rauhaan. Ennen kenelläkään ei ollut oikeutta rähjätä minulle tai komennella, mutta nyt en halunnut aloittaa riitaa. Siksi, että olen parempi ihminen kuin ennen, ja siksi, että asumme Eetun kanssa saman katon alla.

”Mä hankin sen lukon”, vastasin kuivalla äänensävyllä lopulta Eetun rauhoituttua. Jos sillä Eetu saisi mielenrauhan niin se olisi pieni vaiva. Hankkisin ihan samantien. Kävelin Eetun ohi ja portaat alas suoraan pihalle. Eiköhän Eetu huoneeni oven sulkisi, ettei vain se peto pääsisi pihalle. Mielikki juoksi heti jalkoihini, josta nostin sen syliini. Ulos patistettu lauma oli kaikonnut jokainen omille teilleen, joten sen enempiä pysähtymättä marssin autolleni ja laskin Mielikin kartanlukijan paikalle. En oikeastaan ollut varma mistä löytäisin sopivan lukon siihen, koko terraario oli kuitenkin lasia, mutta voisin ainakin käydä katsomassa Seinäjoelta. Kävisin samalla tuulettumassa, niin että voin palata takaisin rauhallisin mielin ja pyytää aikuisen lailla anteeksi, että Loimu oli päässyt karkuun.

[NoaYlläpitäjä]

Tämä tarina sijoittuu aikaan, jossa Jilla ja Inari ovat vielä keittiössä kahvin tippuessa ja Eira on suuntaamassa talliin pyytämään muita ampumaradalle. Eetu ja Nelly ovat käyneet keskustelunsa läpi ja palaavat tupaan kahville, joka ainakin Eetun alkuperäinen suunnitelma oli.
(Jos Eetulla ja Nellyllä on muita suunnitelmia, niin tää voi olla seuraavallekin päivälle, jolloin Inari ja Jilla ovat sattumalta taas keittiössä kahdestaan :D)

Liero kateissa

Loimulla oli ruokapäivä. Se pitää yleensä keväisin pitkiäkin paastoja, useamman kuukauden verran siis. Sen kokoinen käärme syö keskimääräisesti kerran kuukaudessa, ja nyt sillä on ruokana rottaa. Se ei ole koskaan onneksi ollut nirso, sille uppoaa ihan kaikki mitä sen nenän edessä heiluttaa. Olin siis tapani mukaan käynyt sulattamassa pakkasesta haetun rotan, jota Mielikin oli aina pakko päästä nuuhkaisemaan ja sitten irvistää sen näköisenä, että kuinka julkean edes tuoda jotain niin iljettävää sen kuonon eteen.

Yleensä Loimu on jo aktiivisesti terraariossa liikkeellä kun ruokapäivä lähestyy, varsinkin kun kevään ruokaralli rauhoittuu kesään mennessä. Nyt läpinäkyviä laseja vasten ei kuitenkaan näkynyt shakkikuvioista mahaa käärmeen etsiessä reittiä ulos, joten oletin sen olevan lämmittelemässä lämpölampun suojissa. Sitä ei lämpimillä säillä tarvitse käyttää, mutta nyt sateen jälkeen ilma on viilennyt niin että napsautan sen päälle aina muutamaksi tunniksi päivällä. Mielikki parkkeerasi vierelleni terraariota tuijottamaan työntäessäni toisen puolen vetolasin syrjään. Työnsin pihtien päässä olevan rotan terraarioon ja odotin.

Käärmettä ei kuitenkaan ilmestynyt, ei vaikka nostelin jokaisen piilon yksitellen ilmaan ja pohjamateriaalinkin seasta etsin.
”Fan..” Oli pakko huokaista, sillä se tarkoitti sitä, että Loimu oli vihdoin onnistunut karkaamaan. Tiesin että jonain päivänä se tapahtuisi, mutta nyt muiden kiireiden takia minulla ei ollut pienintäkään ideaa kauanko käärme oli jo ollut karkuteillä.

Huoneeni läpi käytyä aivan varmasti jokaista nurkkaa ja käärmeen mentävää koloa myöten olin varma, että se liero oli ehtinyt jossain välissä madella ovesta pihalle. Minulla ei ihan liiaksi ole turhaa tavaraa joiden alle se voisi piiloutua, eikä se ollut tyynyn sisällä, ei patjan alla, ei huonekasvien ruukuissa, ei säkkituolin uumenissa.. Ei, tuvan puolelle se oli päässyt. Alakerrasta oli vähitellen noussut kahvin tuoksu. Kohta tupa olisi täynnä, niin käärmeen etsiminen ei varmasti menisi huomaamatta, enkä voisi normaalisti istua pöydän ääreen tietäessäni, että isin mato on hukassa.
”Kuule Mielikki”, käännyin katsomaan koiraa ja huokaisin syvään. ”Mitähän Eetu tästä tykkää?”

Keittiön pöydän ääressä istuivat Jilla ja Inari. Eirasta en nähnyt jälkeäkään, enkä Eetusta. Jilla kohotti katseensa minuun kummastuneen näköisenä, kun kävelin mahdollisimman ripeästi heidän luokseen.
“Onks Eetu pihalla?” kysyin ja kurkkasin ikkunasta pihalle. Hopiavuoren isäntä ei ollut alkujaankaan ilahtunut Loimun sinne tuotuani, joten en halunnut ajatella miten hän reagoisi vapaaseen käärmeeseen. Kiltti se on kuin mikä, eikä siitä olisi kenellekään haittaa. Ei sitä pelätä tarvitsisi, mutta ymmärsin varsin hyvin, miten jotkut vieroksuvat matelijoita.
“On, mitenniin?” Jilla kysyi. Inarikin kääntyi katsomaan minua. Punnitsin mielessäni hetken vaihtoehtoja kertomisen ja valehtelemisen välillä. Toisaalta useampi silmäpari on parempi kuin yksi, ehkä käärme löytyisi nopeammin. Ellei se ole jo päässyt pihalle. Toisaalta, en tiedä yhtään mitä mieltä Jilla ja Inari ovat käärmeistä.

“Noh.. Tässä olis sellanen juttu että mun käärme on ehkä karannu”, myönsin niskaani rapsuttaen. Voisin vannoa, että molempien naisien silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi.
“Ei se oo vaarallinen, se vaan-..”
“Käärme vapaana mun kodissa?” Jilla kiekaisi sen kuuloisena, ettei hän oikein tiennyt miten reagoida. Nauraako vaiko ei, hysteerisesti vaiko ei.
“Mikä käärme?” Eiran ääni kantoi eteisestä, ja pian tyttö oli jo ennättänyt juosta keittiöön.
“Ei mikään, tai siis-..”
“Noan käärme on karannu”, Inari kertoi.
“Sun käärme!?” Eira toisti yllättyneenä. Mielikki alkoi hyppimään tytön jalkoja vasten innoissaan uudesta seurasta.
“Mitä ihmettä täällä möykätään?”

Se oli Nellyn ääni. Ja nykyisin Nellyä seuraa melkein lähes poikkeuksetta Eetu.

Niinkuin nytkin. Kaksikko kulki keittiöön, Nellyn kasvoilla kysyvä hymy ja Eetu enemmän neutraalin näköisenä.
“Noan käärme on kuulemma karannu. Onks se jossain täällä asunnossa?” Eira pyörähti ensin ympäri kertomaan uutiset, ja sitten ympäri uudelleen puhuakseen minulle. Tunsin hartioideni tipahtavan aavistuksen. Se siitä salailusta. En malttanut vastata Eiralle seuratessani Eetun ilmettä. Miehen kulmat painuivat hitaasti kurttuun hänen prosessoidessaan Eiran sanoja, ja sitten ne kohosivat ainakin viisi senttiä hänen otsallaan. Vähitellen hänen poskensa punehtuivat, sillä tavalla kun jollekin kerrotaan jotain todella yllättävää eikä se tieto ole mitenkään miellyttävä. Olisi vain pitänyt olla sanomatta mitään.

[NoaYlläpitäjä]

Tää on tällänen ”miten tää hahmo toimii” harjotus, aika mehh mutta kun kerran kirjotin niin kai mä julkasenkin 😀

The Tarina The Terassilta jatkumoa, mutta vaan Noan näkökulmasta

Olin lopulta saanut nukuttua ehkä kaksi tuntia, vasta sitten kun ukkonen oli varmasti väistynyt ja Mielikki nukahtanut. En raaskinut nousta ikkunan edessä lojuvasta säkkituolista, vaan nukuin siinä, Mielikki edelleen hupparini sisällä. On kai ymmärrettävää että nouseminen venyi normaaliakin pidempään eikä oloni ollut yhtään levännyt. Ei ollut Mielikinkään, niin raukeasti se haukotteli lähtiessään perääni portaita kohti. Ruokaa senkin pitäisi saada.

Huonolla alustalla nukkuminen oli saanut selkäni vihoittelemaan, joka lisäsi entisestään raihnaista oloani. Mielikin tyhjentäessä omaa ruokakippoaan jäin istumaan keittiön pöydän ääreen teekupin kanssa, jos se vaikka jotenkin taianomaisesti piristäisi. Tai edes herättäisi vähän, niin jaksaisin käydä Mielikin kanssa lenkillä. Tai edes Flidaa tervehtimässä. Mieli teki kyllä palata takaisin nukkumaan ja viettää se päivä peiton alla.

Terassilta kuului puhetta. Keittiön ikkuna oli auki, jonka kautta äänet kantautuivat. Tapanani ei ole urkkia muiden asioita saatika salakuunnella, mutta jäin silti puolella korvaa kuuntelemaan. Ainakin Tiitus ja Nelly siellä olivat juttelemassa, epäilemättä kahvitaukoa pitämässä. Pian myös Hellon ääni liittyi joukkoon.
”No niin näitki. Johan nää on ollu varmaa vuoden jo!”, se sanoi, joka valehtelematta sai huomioni. Saatoin keskittyä sen jälkeen aikaista enemmän heidän keskusteluunsa, johon nyt myös Eetu otti kantaa. Hopiavuoren tietäen en ihmettelisi, vaikka puolet Otsonmäestä olisi paikalla.

Paljain jaloin kuljin Mielikin kanssa eteiseen ja avasin sille oven. Proteesi piti onton, muovisen äänen lattiaan osuessaan. Mielikki oli sekunnissa ulkona pyörimässä terassin kuppikunnan keskuudessa, aina niin pitkään kunnes itse siirryin terassin puolelle ja kehotin sitä menemään pissalle kun hätä sen olisi kumminkin.
”God morgon”, sain hädintuskin sanotuksi ennenkuin jouduin piilottamaan haukotuksen käsivarteeni.
”Sähän oot aikaseen liikkeellä”, Nelly virkkoi, ja vilkaisi Eetuun. Eetu vilkaisi häneen, ja sitten Tiitukseen.
”Joo, Mielikki pelkää ukkosta nii meil oli semi rankka yö”, huokaisin ääneen ja aloin keräilemään rastojani nippuun niskalle. Luulisi että sääkin viilenisi ukonilman jälkeen, mutta ilmeisesti ei. Tiitus hörppäsi kahvistaan ja vilkaisi Helloon. Hello katsoi minua ja hymyili.
”Vooi pieni”, Nelly henkäisi myötätuntoisesti ja katseli pihalla sipsuttavaa Mielikkiä, joka näytti jo unohtaneen yön koettelemukset.
”Soon nii pieni, ihmekkää oo jotta pelottaa”, Eetu myönsi. Hän naputteli etu- ja keskisormellaan reittään hajamielisesti.

Vihdoin Mielikki kyykkäsi ja kipitti sitten kiireesti takaisin terassille, jossa se sai paljon ansaittuja kehuja hienosta suorituksesta.
”Son hyvä ku se pysyy pihas, eikä juokso pitkin kyliä. Tuommoosen ku hukkais nii ei äkkiä enää löytäis”, Eetu naurahti kun Mielikki jäi Tiituksen jalkoihin rapsutuksia kerjäämään. Jälleen onnistuneesti. Se on niin vietävän suloinen.
”Kyllä Jeppe sen äkkiä etsisi, ainaki jos se luulis Mielikkiä hodariks”, Hello katsoi Mielikkiä niin miettivän näköisenä, että hänen olisi voinut oikeasti kuvitella ajattelemaan Mielikki makkarana.
”Jeppe on niin hölmö ettei se löydä ees omaa häntäänsä”, Nelly kuittasi leveästi virnistäen, ja Hello loi häneen varoittavan katseen.
”Älä sinä sano pahaa sanaa Jerusalem Ilveksestä, viisas se on!” Hello uhosi rintaansa röyhistäen kuin ylpeinkin isä.
”Yhtä viisas kun omistajansa”, Nellyn kasvoilla oli leveä virne. Hello näytti etsivän jotain kättä pidempää, johon kahvilusikka tuntui kelpaavan.
”Älä Nelly, kun meidän Hellolle tulee kohta paha mieli”, Tiitus puuttui peliin, joka sai Hellon laskemaan jo kohotettua kahvilusikkaa hitaasti.
”Höh, en mä pahalla”, Nelly mutristi suutaan kuin lapsi jota juuri toruttiin tuhmuuksien teosta, ”saanko mä Hello anteeksi?” ripsiään räpsytellen Nelly pyysi, ja Hellon silmät kapenivat hetkeksi hänen pohtiessaan vastausta.

Joku ulkopuolinen voisi pitää sitä käytöstä vähän hassuna, mutta onneksi olin jo tottunut. Hopiavuoressa kaikilla tuntuu olevan ihan omat kuviot kavereiden kesken.

”Vaan jos käyt ostamassa mulle paketillisen jäätelöä, eikun kaks sittenki”, lopulta Hello vastasi.
”Eikä, en käy! Itelleni käyn”, Nellyä alkoi naurattaa. Myös muiden kasvoilla kareili hymy. Taputin reittäni joka sai Mielikin huomion, ja koira kipitti jalkoihini Tiituksen rauhaan jättäen. Eetu laski kahvikuppinsa alas, joka oli kai ele että töihin pitäisi palata. Flidalla saa olla vapaapäivä, sen kipeän selän kanssa ei huvita tehdä yhtään mitään.

”Ai joo”, muistin ennenkuin kukaan kerkesi liikkua minnekään, ”keittiön ikkuna oli auki. Että, onneks olkoon teille kaikille.” Katsoin nelikkoa merkitsevästi ja virnistin, sillä eihän kumpikaan ollut oikeastaan mikään yllätysuutinen. Tuntui soveliaalta mainita, että olin heidän puheensa kuullut, vaikka ne eivät minulle kuuluneetkaan. Eira oli jaksanut toitottaa Nellyn ja Eetun salasuhteesta, joka ei nyt kai enää ollut niin salainen, ja no.. Ihan kaikki tietävät Tiituksesta ja Hellosta. Onnittelemisen paikka se kai olisi. Sen enempää heidän reaktoitaan odottamatta päätin lähteä takaisin sisälle ja mennä takaisin nukkumaan, Mielikki ihan kannoillani.

[NoaYlläpitäjä]

8.6.2019
Isi pitää susta huolen

Mielikillä on ihan oma pyöreä koirapeti lattialla sängyn päädyssä. Sängyn, joka on siis patja lattialla. Ehkä siksi Mielikki kömpii aina viereeni nukkumaan, sillä väliäkö sillä missä se nukkuu, kun lattiatasossa kaikki kuitenkin on. Vaikka ei Mielikki ole koskaan siinä pedissä öitään nukkunut, satunnaisia päiväunia sekä automatkat kylläkin. Öisin Mielikki on nukkunut aina isin vieressä, eikä isi pistä yhtään pahakseen. Ensialkuun pelkäsin kuollakseni että joku yö pyörähdän ympäri ja rutistan rotan kokoisen koiran hengiltä, mutta se pelko osoittautui turhaksi. Mielikki kertoo kyllä jos sen päälle meinaa kääntyä; siitä lähtee niin häijy ääni että kuka tahansa korstokin kalpenisi sen kuullessaan. Sitten se luikkii tiehensä loukattuna, sillä onhan se julkeaa että talon Kuningatarta siten häpäistään. Melko nopeasti opimme molemmat nukkumaan yömme sulassa sovussa, eikä sellaista sotahuutoa ole tarvinnut kuulla enää pitkään aikaan.

Sähkökatkos sekä jo parin päivän verran päällä häilynyt ukkonen on saanut Mielikin kuitenkin rauhattomaksi niin yöllä kuin päivälläkin. Se kuuntelee ihan kokoajan, läähättää ja ravaa perässäni huoneesta toiseen. Mielikki on kotiutunut niin hyvin, että yleensä se malttaa jäädä olohuoneen sohvalle makoilemaan sillä välin kun lähden pihalle, tai se liittyy jonkun muun seuraan vaikka itse olisinkin sisällä. Se ei koe enää tarvetta vahtia minua joka hetki. Eikä se nytkään vahdi, vaan etsii turvaa. Sen pieni, takajalkojen väliin painettu häntä sekä luimuun kääntyneet korvat kielivät, että nyt pelottaa eikä yhtään ole kivaa.

Voi, kun isi voisi jotenkin kertoa, ettei tarvitse pelätä.

Yöllä, vielä kolmen aikaan aamusta, olen hereillä ja katselen huoneeni ikkunasta pihalle. Ulkona raivoava luontoäiti on lumoava näky, miten ankara tuuli saa puut taipumaan ja sade piiskaa maata armotta. Vesipisarat hakkaavat ikkunan lasia vasten ja soittavat omaa sinfoniaansa, jota on pakko pysähtyä kuuntelemaan. Sellainen sää tuntuu, että se puhdistaa sielun. Se kääntää uuden lehden ja antaa ihmiselle mahdollisuuden olla pieni ja mitätön. Sitä on vaikea selittää, mutta kunnon myrskyssä on jotain voimaannuttavaa. Salaman välkähtäessä jään laskemaan mielessäni ääneti. Neljän sekunnin kuluttua ukkonen jyrisee niin, että ikkunan lasit helisevät. Mielikki painaa päätään tiukemmin rintaani vasten. Se on itse kiivennyt hupparini sisälle ja tunnen, miten sen pieni keho tutisee pelosta.

Mielikin menneisyydestä ei tiedetä tarkkaan, mutta sitä ei todennäköisesti koskaan pentuna siedätetty koville äänille. Vielä pitkään senkin jälkeen kun olin Mielikin tuonut kotiin Helsinkiin se säikähti aina lenkillä ollessamme auton tööttäystä niin, ettei suostunut enää liikkumaan mihinkään suuntaan. Ihan ensimmäisillä kerroilla sillä oli tapana pissata alleen, niin kova se pelko oli. Vaikka nykyään se ei pelkää liikenteen melua tai tallin pauketta ukkonen ja ilotulitteet ovat mörköjä, joiden ylitse se ei vielä ole päässyt.

Kohotan käteni vapisevalle möykylle hupparin suojissa ja silitän sitä pehmeästi.
”Kyllä isi pitää susta huolen”, kerron koiralle vaikka sanat ovatkin sille merkityksettömiä. Toistaiseksi voin vain tarjota läsnäoloni turvaa tuomaan sekä oman rauhallisuuteni kertomaan, ettei hätää ole. Mutta vielä joskus Mielikkikin uskaltaa kohdata ukkosen kanssani, olen siitä varma.

[NoaYlläpitäjä]

Tää lähtikin ihan toiseen suuntaan kun ajattelin ja alkuperänen idea muuttu ihan täysin, mut ainakin oli kivaa piirtäessä niin ei ees harmita! 😀

Merenneito ja rantajäbä

Ihan ensimmäisenä Noan on kiittäminen Jesseä, joka auttoi puvun idean keksimisessä ja käytännölliseksi toteuttamisessa. Noa tiesi kääntyä hänen puoleensa tässä asiassa, sillä Jesse on osallistunut pukukilpailuihin ennenkin.
Seuraavaksi Noa saa kiittää Jillaa, joka löysi shoppailukierroksellaan muoviset helmet ja simpukat, jotka Flidan harjaa ja häntää koristavat. Ja ilman Nellyä hän ei olisi osannut kangaskaupassa valita oikeita materiaaleja, joista syntyi vaaleansiniset evät.
Niin ja tottakai kiitos Tiitukselle joka löysi vanhan köysiverkon, jolle Jesse ja Noa eivät keksineet mitään kunnon tarkoitusta asussa, mutta ihan hienolta se kuitenkin näyttää nyt siihen kuumaliimattujen muovikoristeiden ansiosta.
Kiitos myös Eiralle ja Arielille jotka näppärine sormineen pujottelivat muovihelmet läpinäkyvään siimaan, jotta ne saatiin Flidan jouhissa pysymään.

Noa itse kiskoi päälleen uimashortsinsa ja aurinkolasit, ja onnistuipa hän vielä löytämään flipflopit jotka ovat simpukoiden kanssa sävy sävyyn. Eipähän ainakaan tule kuuma!

[NoaYlläpitäjä]

Me kanssa mukaan!

Noa – Flidais

[NoaYlläpitäjä]

Kiitos Jilla ihanasta kommentista ja loistavasta ideasta, se oli pakko piirtää heti! 😀

Maailman coolein Mielikki

[NoaYlläpitäjä]

5.6.2019
Tykkäätkö Jilla jädestä?

Jessen kanssa juttelemisesta oli taas ollut hyötyä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Välillä karkeus ja suorapuheisuus on kallisarvoinen taito, sillä oikeassahan hän oli. Olin kenties kiinnittynyt liikaa ajatukseen, että vastahan minä muutin ihan vieraaseen paikkaan enkä ollut viettänyt tarpeeksi aikaa muiden kanssa. Vaikka istuinhan minä tuvassa joka ilta siinä missä moni muukin, mutta on siinä ero jutusteleeko niitä näitä teekupin ääressä vai tutustuuko kanssaihmisiin ihan oikeasti. Varsinkin nyt tuntui että yksi jos toinenkin Hopiavuoressa oli vähän allapäin.

Ja tiesin heti yhden, joka voisi olla kaveria vailla.

“Tuutko Mielikki pihalle?” kutsuin koiraa, joka kipitti keittiön lattian poikki eteiseen. Terassille astuessani katseeni kiinnittyi ensimmäisenä loittonevaan hahmoon joka kulki tallia kohti. Siluetista en osannut sanoa kuka hän mahtoi olla, mutta vieraalta hän näytti.
“Kuka se oli?” kysyin Jillalta ja tarjosin hänelle ystävällisen hymyn, ikäänkuin kysyäkseni, onko okei liittyä seuraan.
“Joku vaan, etsi Eetua”, Jilla vastasi kääriytyessään takaisin vilttinsä suojiin. Vaikka aurinko paistoikin vielä täydeltä taivaalta ja lämmitti niin, että oma hihaton paitanikin tuntui olevan liikaa. “Maneesista se kysyi”, nainen lisäsi vielä ja veti syvään henkeä nenänsä kautta.
Nojauduin terassin aitaan käsin ja nyökkäsin. Hiljaisuus lankesi välillemme hetkeksi, mutta se ei ollut kiusallinen. Se oli rento ja tyyni, sellainen jota ei tarvitse väkisin rikkoa. Etsiskelin katseellani terassin reunalla olevat ruukut, joissa Manni Ilveksen antamat pelargoniat kukkivat täysissä voimissaan.

“Tykkäätkö sä Jilla jädest?” kasvoilleni kohosi lähes leikittelevä virne kun palautin katseeni punahiuksiseen naiseen.
“Jäätelöstä? Joo?” Jillan ilme muuttui kysyväksi, kun itse näytin takuulla äärimmäisen tyytyväiseltä.
“Hyvä. Lähetkö mun kaa hakeen? Otetaan Mielikki mukaan.” Toivoin kovasti että Jilla suostuisi. Kyllä hänen muutakin täytyisi tehdä kuin sisällä nököttää omissa oloissaan.
“Nytkö?” Jilla empi.
“Joo, nyt nyt. Tuuu mun kaa, ei se yksin oo hyvää”, pyysin niin nätisti kuin osasin, ja vihdoin Jillan kasvoilla käväisi hymy.
“No okei. Oota mä käyn vaihtaan vaatteet niin mennään sitten.”

Mielikki hyppäsi Jillan syliin kartanlukijan paikalle kun itse siirryin rattiin. Helsingissä jos olisimme olleet niin jokaisen nurkan takaa olisi löytynyt jäätelökioski. Ei siellä vaan, siellä piti ihan ajaa päästäkseen hakemaan yhden pehmiksen.
“Tiiätkö sä muuten mitä niille kissoille kävi?” vilkaisin punatukkaan lyhyesti kaartaessamme Hopiavuoren pihasta.
“Mä luulen että ainakin kaksi niistä sai kodin, mutta en ihan varmaksi sano”, Jilla vastasi ja silitteli hiljalleen Mielikin päätä. Se istua napotti Jillan sylissä niin tomerana pää pystyssä maisemia seuraten, ihan kuin sillä olisi siinä tärkeä tehtävä. Ja ehkä sillä olikin, sillä kaikki tietää että koiran seura piristää.
“Hyvä”, totesin myhäillen, “jospa loputkin niistä sais vielä.”

Ei ole kyllä pehmiksen voittanutta. Se on jäätelöiden kuningas aina näin keskellä kesää kuumuuden keskellä.
“Ostitkö sä itelles kaks?” Jilla ihmetteli vähän naurahtaen kun siirryimme istumaan kioskista sivummalla sijaitsevalle penkille.
“Ei kun tää on Mielikille”, nauroin ja laskin pahvisessa kulhossa olevan jäätelön maahan. Mielikki vatkasi häntäänsä niin lujaa että oli ihme, ettei se kaatunut. Sitten se hyökkäsi jäätelönsä kimppuun niin että maiskutus kävi. Jilla ja minä osasimme sentään nautiskella omistamme.
“Miten sulla menee?” kysyin hetken kuluttua ja käänsin katseeni naiseen. Hän katseli ensin johonkin kauas eteensä, mutta laski sitten katseensa syliinsä. “Enkä mä tarkota nyt tätä koko Hello juttua. Ei meidän siitä tarvii puhuu jos et haluu. Mut miten sulla menee noin niinku muuten?”
Jillan työsti alahuultaan kevyesti hampaidensa välissä hetken, ennenkuin hän huokaisi syvään ja kohautti harteitaan.
“Aika kurjasti”, hän myönsi. Kyllähän minä sen näin, mutta ehkä sen myöntäminen ääneen auttaisi häntäkin. “Mulla on tosi yksinäinen olo, vaikka kyllä mä tiedän että te olette seurana. Eetukin on pitänyt musta huolta nyt..”
“Jos yhtään lohduttaa”, aloitin ja nojauduin penkin selkänojaan. Taivaalla leijaili muutama ohut pilvenhaituva. “Niin mullakin on ollu yksinäinen olo viimeaikoina. Eikä mulla edes oo siihen mitään syytä, kunhan oon tyhmä”, nauroin sanojeni perään.
“Pointti siis, että välillä tulee sellasii aikoi. Välillä saa olla yksinäinen, vaikka ihmisii oliskin ympärillä. Kunhan vaan muistat että et sä oikeesti oo yksin.”

Jilla näytti pohtivan sanojani. Olimme taas hetken hiljaa. Mielikki nuoli pahvikuppia joka keikahteli kokoajan sen pientä kieltä karkuun. Lopulta Jilla hymähti hiljaa.
“Taidat olla oikeessa”, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Hänen huulilleen oli noussut pieni hymy. “Kiitos. Siis seurasta ja jäätelöstä ja siitä, että pyysit mua jonnekin.”
“Ei mitään, sitä varten kaverit on.”

[NoaYlläpitäjä]

Jaaaaha, saa nähdä kuinka kauan menee ennenkun Hopiavuoren pihassa ihan tosiaan vipeltää meneen taskukokonen poni 😀 Olishan sellanen aika hauska.. Ainakin niiden kerran kesässä järjestettävien markkinoiden aikaan 😀 voi vitsi, Nelly on niin mainio. En yhtään ihmettele että Eetu siitä tykkää.

Plus mä äänestän Cozminan lempinimeks Kossua, onhan se nyt ihan ilmiselvästi paras vaihtoehto mitä on! :DD Ihan aiheeseen kyllä tartuit, mä oon täällä itekseni miettiny että miks se on Cozmina eikä vaikka just Miina, ja ihan takuulla Noakin sitä on miettiny. Siinä toinen juttu jota jäädä odottamaan, että alkaako Nelly ikinä käyttää sille mitään lempinimeä 😀
(ja vähänkö olin muuten ilonen kun otit Noan mukaan, että sekin pääsee leikkiin!<3)

[NoaYlläpitäjä]

Voi vitsit. Mä muistan kun ekan kerran kävelin mun poikaystävän kanssa julkisesti käsi kädessä. Se ei ollu helppoa silloinkaan, ja ei oo vieläkään. Ihan sama syy siinä ei oo takana, mutta kuitenkin, aina saa olla vähän pelko perseessä, että miten käy kun julkisesti on jotain muuta kun ”normaali”. Tiitus itsekin kyseenalaistaa, että onko se kurkussa kuristava tunne pelkoa. Niin, onkohan se sitä? Pelkoa mistä? Että joku sanoo pahasti, tai kertoo muille? Vaikka omille vanhemmille? Vai pelkoa että saa turpaan? Kyllä mä ainakin oon pelännyt näitä kaikkia asioita tiettyinä hetkinä mun elämässä, ja epäilemättä Tiituksellakin menee oma aikansa päästä niistä yli. Nyt tää samainen pelko ja epävarmuus on mukana vielä melkein jokaisessa asiassa, mutta mäpä uskon, että Tiituksesta tulee vielä sellanen heppu jota ei vois vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Niin paljon se on sisua ja rohkeutta ja itsevarmuutta näyttänyt näissä tarinoissa, kaiken sen epäilyn ja hämmennyksen ja kyseenalaistamisen ohella!

Sekin, että Tiitus ihmettelee, miksei hän pysty olemaan yhtä huoleton kuin Hello on. Voi Tiitus, toivottavasti se joku päivä oivaltaa, että varmaan siksi kun Hello on ollut kaapista ulkona ainakin sata vuotta pidempään kuin Tiitus! Tai jospa Tiitus ja Hello keskustelisivat aiheesta, niin sekin varmasti auttaisi. Vaikka tarinan loppuhan on jo ihan eri sävyinen kuin alku. Just tuota itsevarmuutta mä tarkoitin aikaisemmin; ja ajan kanssa se varmasti vain vahvistuu!

[NoaYlläpitäjä]

Aih kamalaa, mä tuun taas kertomaan miten Hello ja mä ei tultaisi suhteessa toimeen sitten yyyhtään :DD Mulla on itseasiassa yks exä, joka oli sitä mieltä että mun pitäis huomioida sitä enemmän ja koiraa vähemmän. Ei muka saanu mun rakas vauva maata sängyssä meidän kanssa. No, koira mulla on edelleen ja se on vaan exä. Mä oon sitä mieltä että kenestäkään ihmisestä en tuu niin paljon välittään (paitsi omista vanhemmistai) kun mun koirista. Siks mä en yhtään osaa ajatellakaan, miten ihmeessä Hello Jepen komentaa lattialle. Miksei Jeppekin saa halailla kun Tidekin saa! Mitä ihmettä. Onneksi Jeppe taitaa silti olla ihan tyytyväinen, vaikkei Hellon ykkönen enää olekaan ainakaan ihan kokoaikaa. 😀

Sen sijaan tuohon tekosyyn keksimiseen kopeloimisen takia voin samaistua. Hurjaa miten paljon sitä lukeekaan oman elämän kokemuksia ja vivahteita muiden kirjoittamista tarinoista, voi veljet 😀 Eikai sitä missään suhteessa voi heti vaan kopeloida toista ilman mitään vitsikästä tekosyytä, joka tekee siitä kiusallisesta hakuammunnasta vähän helpompaa! Kyllä Hello tietää.

Ai että, tässä dialogi teki mut ihan mielettömän iloseks. Tollasia rentoja ja hassuja keskusteluja on ihan paras käydä läpi kenen tahansa läheisen tyypin kanssa, oli kaveri tai jotain enemmän. Ja se, että Hello unohti omat musikaaliset taitonsa. Hello pliis! :DD Tyhmähän sä olet. Ainakin vähän, välillä. Silleen hyvällä tavalla.

[NoaYlläpitäjä]

Mua nauratti tätä lukiessa ihan mielettömästi :DD Se, miten Eetu ihmettelee käärmeen nimeämistä, Mielikin pihalle käskemistä ettei sitä pistetä (MILLÄ EETU?? MILLÄ?? :DDD), Eetun vihaisia mulkoiluja ja kumisaappaiden paukutusta seinään. Tää oli aivan mainio! Arvelin jo alunperin etten osais Eetua tälläsenä kirjoittaa, jonka takia tarinan jätinkin siihen mihin jätin, ja oikeassapa olin.

Sen verran tota omaa jatkotarinaani avaten (kun kirjotin sen taas keskellä yötä ja epäilemättä siinä on kohtia jotka olis kaivannu enemmän selittämistä), vaikka Noa ehdottomasti huvittuikin Eetun käytöksestä, niin mustapa tuntuu että se enemmän yllättyi Eetun käytöksestä. Vielä toistaseks ei Noalle oo tullu vastaan ihmistä joka sais tollasen slaagin viljakäärmeen takia, eikä se osannut sitä odottaa. Varsinkin kun Eetu on muuten niin tyyni. Eikä Noalle kukaan oo tainnu sanoa kunnolla pahasti sen jälkeen, kun se päätyi katkaisuhoitoon laitokseen. Vaikka eihän Eetu oikeasti pahasti sanonutkaan! Mutta ihan äärettömän hauska ja mielenkiintoinen puoli tuli tässä tarinassa esiin Eetusta, jota näin lukijana voisin kyllä kattella lisääkin. 😀

Mun olisi ehkä pitänyt jäädä odottamaan vielä sitä Eetun jatkotarinaa sille, muttakun näin niin hyvän rakosen kirjottaa Nellyn tarinaan jatkoa ja kun mulla kerrankin oli aikaa kirjottaa näin ”päivällä” niin tartuin siihen. En kyllä jaksa uskoa että siinä olisi mitään sellaista, minkä takia ne Noan puolesta ei enää olis kavereita, jonka takia uskalsin kanssa tossa uudessa tarinassa siitä mainita.. 😀

[NoaYlläpitäjä]

ei viitsit mulla on tyyyyhmä olo kun mä NYT vasta tajusin, että Masa on nimenomaan se asuntoauto eikä vaan Nellyn lempinimi!! :DDD

tässä ihan parasta oli se, että selvästi tutkit heti noita karttoja jotka me saatiin käyttöömme. nyt uskaltaa kertoa kirjastosta ja apteekista ja Kontiola-pubista. Mut voi vitsi, toi on kyllä sellanen työ minkä mä voisin kuvitella Nellylle sopivaks! arvaa, kiinnostaisko mua lykätä yks toinenkin tyyppi sinne töihin, kun kerran kahdelle etsii paikkaa…. kuinkahan kävis jos nakittaisin sen sinnekin vielä hommiin ratsuttajan juttujen lisäks :DD

vähänkö ikävän jännään kohtaan jätit, kyllä mua kiinnostaa miten Eetu reagoi! Nellyhän saa sen kuulostaan siltä, että se ehdottaa niiden muuttavan yhteen! tai niin mä ainakin sen ottaisin jos Eetu olisin 😀

[NoaYlläpitäjä]

Jaiks. Noniin, nyt päästiin vihdoin lukemaan mikä Inaria harmittaa. Mä olen miettinyt onko Inaria ok ottaa tarinoihin mukaan ennenkuin selviää missä mennään, ja ehkä ihan hyvä etten ole, kun tässäkin mainitaan että Inari on nyt mieluummin yksin. Tokkopa hän olisi kenenkään kanssa jaksanut olla tai seurustella. Ehkä sitten, kunhan hyväksymiskirje tulee. Vaikka sittenhän Inari lähtisi pois, ja sekös olisi surullinen ajatus. Kyllä Inari Hopiavuoren tupaan kuuluu, vaikkei välttämättä nyt viihdykään.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä että Markus olikin ihan mulkku. Siitä huolimatta me ei ole yhtään sen kivempaa luettavaa, sillä mun silmissä Inari on yksi niistä harvoista hahmoista jotka ansaitsevat pelkkää hyvää. Inari on niin tunnollinen ja kiltti, että pahat asiat eivät hänen elämäänsä kuulu. Vaikka niistähän sanotaan kasvavan vain fiksummaksi ja voimakkaammaksi, ehkä niin käy Inarinkin kanssa, kunhan hän siitä yli pääsee. Jos Inari joskus puheseuraa kaipaa niin tiedän yhden rastapään, joka voisi hänen kanssaan keskustella. Vaikka sitten siitä kouluun menosta, sillä Noapa ei mitään noin hienoja kouluja ole edes käynyt mutta vastmasti kiinnostuu aiheesta.

Musta tuo miten Markus tuotiin esille oli myös hyvä. Sillä ei mehusteltu liikaa, vaikka se onkin aihe johon tarttua ja jossa viipyä. Tällä kertaa se oli ”lyhyestä virsi kaunis”, siinä tuli varsin hyvin selville mitä Markus on tehnyt ja ettei hän ole enää osa Inarin elämää. Ainakaan toivottavasti, eihän sitä tiedä jos tuon kaltaiset lierot yrittävät vielä luikerrella takaisin Inarin elämään..

[NoaYlläpitäjä]

Vai on meidän Tide herkkuperse! Mä samaistun, kakaranakin laitoin meinaan makkarakeittoon sokeria :DD Ja ihan näin aikuisenakin menee kaikki makee. Hyvä yksityiskohta että Eetu ihan muistaa jo miten Tiitus kahvinsa juo, eikös se hyvän isännän merkki ole että sokerimäärätkin muistaa. 😀

Mutta voi Tiitusta ja Helloa, joille mun pitää edelleen kehitellä sitä paritusnimeä. On ne niiiiin suloisia! Tätä rakkaustarinaa (koska sellanenhan tästä on tullut, enkä yhtään laita pahakseni) toivon saavani lukea vielä pitkään, koska tässä suloista ei ole pelkästään nämä hahmot, vaan myös se miten kivaa teillä kirjoittajina selvästi on tämän aiheen parissa! Musta tekstistäkin usein näkyy, onko kirjoittaja viihtynyt sen parissa. Ainakin mulla itselläni tekstistä näkee heti onko mua huvittanut kirjoittaa sitä vai ei, ja näistä Tiden tarinoista oikein huokuu sellainen ”tää on niin kivaa!”<3

[NoaYlläpitäjä]

Siis!!! Koitin nukkua tässä jo, mut sit ihan yhtäkkiä mä muistin että ainiin!! Eetu kirjotti kanssa enkä mä oo vielä kommentoinu siihen, ja samalla hiffasin et täällä ne rakennekynnet oli mistä jo Nellyn tarinaan hehkutin! :DD en kauheen kaukana ollu, mutta voi minua, olishan mun pitäny muistaa että sun tarinassa niistä mainittiin! Sanonpa siis uudelleen, että se huvitti mua niin paljon että ensin hihittelin itekseni sille, ja sittenpä vielä kesken nukkumisyritysten ponkaisin ylös kommentoimaan asiasta uudelleen! 😀

Onhan tuo Nelly jo aikalailla Hopiavuoren emäntä. Ei sillä ja Eetulla tarvitse vielä mitään kiveen hakattua suhdetta edes olla, mutta kyllä Nellystä sellaisen emännän viban saa. Ja musta siihen hommaan ei parempaa vaihtoehtoa kyllä olekaan, niinkuin tossa aikaisemminkin mainitsin niin Nelly täydentää Eetua mun mielestä just eikä melkeen sillä tavalla, mitä Eetu vähän tuntuu tarvitsevankin.

Mä voisin kanssa ihan tottua lukemaan siitä, miten talli on täynnä hommia tekevää porukkaa! Eetu vierastaisi sitten niin pitkään kuin vierastaisi, mutta mä saan niin paljon iloa irti siitä kun kuvittelen miten jokaisessa nurkassa joku puuhastelee jotain ja hommat on äkkiä monen avuliaan käsiparin tekemänä taputeltu.

[NoaYlläpitäjä]

Eetu varmaan tykkää kun ensin suunnitellaan lehmän hankkimista ja sitten miniponin. Taisi puhetta joskus vuohistakin olla… 😀 Aikamoinen eläintarha alkaisi Hopiavuori sitten kyllä olla.

Masan seikkailut olisi musta ihan loistava vaikka novellina nuorille suunnattuna. Kyllä mä olisin silloin lukenut kun ensimmäisen kerran kirjoihin hurahdin. Voi kun olis nykyäänkin aikaa lukee ihan kunnon kirjoja.. Mutta toisaalta, en laita pahakseni vaikkei oliskaan, kun saan lukee täällä tätä Hopiavuoren romaania joka taitaa olla parasta mitä oon vielä koko ikäni aikana lukenut. Onneksi siihen kuuluu tämä meidän oma Masa, joka toivottavasti on vielä asuntoautonsa kanssa pihassa pitkään.

Musta Nelly alkaa kokoajan tuntumaan enemmän ja enemmän sopivalta Eetulle. Eetun isi voi olla tästä erimieltä, mutta mun mielestä Eetu on sinällään vähän lapanen, että se tarvitsee tuollaisen tomeran mutta kiltin naisen, joka sanoo että nyt tehdään näin, ja samalla ajattelee kuitenkin Eetun parasta.

Ja oon ihan varma että jossain tarinassa mainittiin Noan rakennekynnet joka oli musta niin hauska juttu että hihittelin itekseni sille vaikka kuinka, miksen mä nyt löydä sitä! Mä oon ihan varma että sun tarina se taisi olla, voi kun olisin heti kommentoinu!

[NoaYlläpitäjä]

Ei vitsit Matilda, sustahan on tulossa mun ihan ykköslemppari kirjottaja!! Vau!

Tää tarina ei oikeestaan käsittele mua tai mun hahmoja, mutta hymyilin silti ihan koko tarinan ajan silleen, kun olisin ihan ite ollu messissä mukana! Tottakai tavallaan olinkin, mutta toivottavasti ymmärrät mitä ajan takaa 😀

Sun kirjoittamasi Eetu on sellainen, jota mä luen niiin mielelläni. Varsinkin toi miten Eetu asiantuntevasti potkaisee kärryjen rengasta, musta se oli ihan mainio kohtaus! Ja tottakai Matilda itsekin, kyllä minä hänestäkin mielelläni luen! Mahtaakohan ne Typyn kanssa päätyä uudelleen ojaan, vai kuinka käy tällä kertaa? 😀

[NoaYlläpitäjä]

Onhan tätä aihetta jo aikaisemmissakin tarinoissa käsitelty, mutta varsinkin tästä huokuu, miten tärkeä perhe Jakelle oli, ja on yhä. Hän tuntuu kaipaavan sellaista tasaista arkea vaimon ja lapsen kanssa. Vaikka Sofi nyt onkin hänen luonaan niin arki ei taida silti olla kovinkaan seesteistä tai rauhallista. Koen, että Jake on vähän hukassa, ja ollut siitä saakka kun hänen perheensä rikkoutui. Sitä on vaikea sanoa, mahtaako hän koskaan löytää enää sen saman onnen joka joskus aikaisemmin oli. Kenties, mutta tokkopa hän uutta vakavaa suhdetta edes uskaltaa alkaa harkitsemaan ihan pian, vaikka Sofikin on jo iso tyttö.

Onneksi Jakella on kavereita kuitenkin, kuten tämä Tuomo. On ainakin joku jolle jutella ja kenen kanssa naureskella. Musta erityisen hyvä kohta oli tuo, jossa Sofin kerrottiin siivonneen kanalaa ja kironneen kuin merimies, jonka jälkeen homma jatkui taas. Haluan uskoa että se kertoo tytön olevan sisukas ja päättäväinen, josta toivottavasti Jake saisi joskus vielä olla ylpeä.

[NoaYlläpitäjä]

En mä saanutkaan lisää Nellyn ja Hellon keskustelua, voi höh! 😀 Sen sijaan tuudittaudun siihen, miten onnistunut tunnelma tässä oli. Mun vuokrahevonen on sentään vaan issikka, isokokoinen sellanen kyllä, mutta silti, se on niin ruokamotivoitunut että sitä saa kiskoa välillä kanssa ihan tosissaan liikkeelle että se malttaa jättää syömisen kesken. Varsinkin nyt kun se on päässyt vihreen makuun. Siinä ja Skotissa on aika paljon samaa, vaikka onneksi se mun poni on vähän enemmän eläväistä sorttia kun Skotti. Mahdottoman hidas sekin, mutta säikähtelee kyllä sitä sun tätä, välillä varmaan vaan sen takia että saa mukamas luvan kanssa vähän kiihdytellä. Mutta siis, pointtina se, että tää tuntui mulle tosi kotoisalta ja aidolta luettavalta. Pystyin kuvitteleen ihan koko maastoreissun ajan missä mennään, miltä lämpö iholla tuntuu ja pehmeä hevonen pyllyn alla, miten sen askeleet keikuttelee paljaassa selässä.

Sen sijaan tähän Hellon kaipuuseen Tiitusta kohtaan en kyllä samaistu ollenkaan. Olisi ihan kamalaa jos multa vaadittaisiin tekstaria samantien kun on vasta lähtenyt toisen luota, tai että kokoajan pitäisi mennä toisen luokse ja viettää aikaa kaksin. Mä tuntisin oloni heti nurkkaan ahdistetuksi ja pyrkisin vaan pois, joka olis tietty suhteelle aika selkeä loppu 😀 Nytpä jäänkin oottaan, että onko Hello tälläinen kokoajan, vai onko kyseessä vaan alkuhuumaa. Alkaakohan Tiitusta ahdistamaan, vai tykkääkö se vaan pitemmänkin päälle että sillä on joku, joka kokoajan vähän haluaa lääppiä ja viettää aikaa yhdessä?

Niin ja vitsi mikä hodari!! Tuollaisen mäkin voisin ottaa!

[NoaYlläpitäjä]

Vitsi mitä kaikkee Noa aina missaa kun se nukkuu niin pirun pitkään! 😀 Vaikka se ei ihan yhtä utelias olekaan kuin vaikka Nelly niin veikkaampa, että sitäkin kiinnostaisi kuulla Tidestä ja Hellosta. Mutta ei, siellä se kuorsaa tyytyväisenä ja varmaan kuorsaa vielä parikin tuntia. Vaikka toisaalta, eipähän tarvinnut oman koiran sotkuja siivota kun oli nukkumassa.. 😀

Tälläset tarinat on välillä just sellasia mitä kaipaa. Mitään ei oikeastaan tapahdu, vaikka tapahtuukin. Mutta mitään radikaalia tai äärimmäisen normaalista poikkeavaa. Musta tän tarinan pääpaino oli sen dialogissa, sillä niissä käsiteltiin nyt kahta pinnalla olevaa asiaa; Neetua ja … Tille? Hede? Tiihe?? Hetus???? No kumminkin, Helloa ja Tiitusta. Meitä kaikkia kiinnostaa joko ne on vai eikö oo! Onneksi tähän on vielä jatkoa, koska mä haluan lukea lisää tätä Nellyn ja Hellon keskustelua, ihan vaan siks että niillä on niin mainio tapa puhua toisilleen :D!

[NoaYlläpitäjä]

No nyt!!!

Mä vähän mietin, miten nää kaksi oikein jaksaa toisiaan. :DD Niin auttamattoman rassukoita ne molemmat nyt on, vaikka kokoajanhan tässä tapahtuu edistystä, mutta voi vitsit silti!! Olispa niillä joku yhteinen kaveri joka tietäisi jo missä mennään ja voisi vaan huutaa että TEHKÄÄ NYT JO JOTAIN. Ihmeellistä pallottelua, kun pallo on vuoronperään molempien käsissä mutta kumpikaan ei tee koria. :DD

Ei vaan, täähän on just parasta. Hello ja Tide on musta kivasti edistynyt, sillä tavalla uskottavasti. Tunteet on saanut kehittyä rauhassa eikä se ole vain pelkkää tykkään susta, vaan sitä tykkäämistä seuraa epävarmuus, kuumottelu, ja samalla ihana ihastuksen aikainen jännitys.

Mutta kyllä mä itse, jos Hellon ihme selittämistä kuuntelisin, saattaisin vaan nauraa. Ihan noin vaikeaksiko se Hellevaara Ilveksen Hellon tekee, no johannyt! On Tide aika poika.
Teki mieli sanoa ennemmin joku vitsi. Ei vitsiä, Hello!
Hellon sielunelämä on kyllä ihan jotain omaa luokkaansa. Sitä lukiessa ei käy ikinä aika tylsäksi, sillä kuinka usein tulee vastaan samaan aikaan näin itsevarma mutta samalla herkkä ja no, vähän hukassa oleva heppu, joka on kaiken lisäksi hyvin kirjoitettu ja piru vie niin hauska, ettei tosi ole? No, ei ihan äkkiä. Mä sanoisin että Hello on yksi miljoonasta, tai ainakin tuhannesta. Mielettömän hienon hahmon sä olet tehnyt.

[NoaYlläpitäjä]

Ai, mitä kuvailua! Voin kuvitella just ton hetken Hopoavuoressa; terassin, auringon lämmön, ikävät hyttyset, jo vähän lämpimän limun, linnut laulaa jossain kauempana ja koira saattaa haukkua. Vedit mut mukaan tähän tarinaan ihan ensimmäisistä sanoista lähtien ja miten kurjaa, että sen piti loppua! Olisin voinu lukea niin paljon vielä lisääkin! Ääää!

Ja toi Eetun murre, miten sä osaatkin sen noin! 😀 Mulle myyt sen kyllä ihan täysillä ihan joka kerta, ja musta tuntuu että se tulee olemaan aihe jota me muut Hoppislaiset ihmetellään ja kehutaan. Jokku ossoo ja jokku ei 😀
Olipa kumma, että Eetulla jäi valot päälle pimeään talliin.. Mistähän mahtaa moinen johtua? 😀 Nelly ja Eetu tuntui tässä ihan yhtä aidoilta ja oikeilta kuin Matilda itsekin. Sulla taitaa olla taito hallussa sen suhteen, että osaat napata muut hahmot mukaan just eikä melkeen ja teet niistä omiasi niin, että ne toimii. Mun pitää vielä vähän itse opetella sitä, ja aina kun vastaan tulee joku joka osaa oon aina yhtä vaikuttunut!

Realistista empimistä Matildalla, että mennäkö vaiko eikö. Entä jos tosiaan joutuukin naurun alaiseksi tai ymmärsi Pekan sanat väärin? Tähän ajatustyöhön mikä Matildalla on meneillään voi varmasti moni samaistua. Matildan pään sisälle pääseminen oli ihan mahtavaa, sillä mua kiinnostaa aina, miten hahmo itsensä näkee ja miten erilainen kuva siitä voi ulospäin tulla. Nyt Matilda on varmasti monelle rauhallinen ja kiltti, mutta ei laisinkaan ilonpilaaja, kuten hän itse pelkää olevansa. En osaa vieläkään sanoa lähteekö Matilda Pekan kanssa vai ei, ja tää jännitys on ehkä liikaa! 😀

[NoaYlläpitäjä]

Mä oon ihan samaa mieltä kuin Nelly; sä olet kehittynyt aivan huikeasti kirjoittajana ja suunta on kokoajan vain ylöspäin! Ihan mahtavaa!

Ja toinen mahtava juttu on se, että otit noin nopeesti noin hienosti koppia mun tarinasta, olihan se korkee aika Jillan ja Noan vähän puuhastella jotain yhdessä kun saman katon alla asuvat ja vaikka mitä! 😀 Kivaa että Noa ja Jilla lähtivät torillekin vielä jälkeenpäin, veikkaan että Noa saattoi ihan oikeasti ostaa ne Hello Kitty lasit Mielikille.. 😀 Enpä itse olisi keksinyt mitään noin hauskaa, tässä taas näkee miten hienoa ja palkitsevaa on kirjoittaa muiden ihmisten kanssa jotka kaikki ajattelevat vähän eri tavalla ja miten hienoja tarinoita silloin syntyy.

Oli myös kiva lukea Jillasta niin että hän oli taas vähän paremmalla tuulella. Kukaan ei varmasti oleta hänen olevan iloinen vielä toviin, niin kovin hän Hellosta piti (ja varmaan pitää edelleen), mutta ainakin itse helpotuin kun Jillasta irtosi nauruakin. Se kertoo, että kyllä hän siitä vielä yli pääsee! Kenties vielä joskus Jilla tapaa miehen, joka on hänelle täydellinen jokaisella tavalla.

[Julkaisija]

Viestit