Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mikä neuvoksi, kun koti ikävä iskee?
Otsonmäellä on paljon sellaista, joka tuntuu kodikkaalta. Koti se ei silti vielä ole, enkä tiedä tuleeko koskaan olemaan. Koti on Helsingissä äidin luona, ja minä jossain kaukana keskellä metsää Otsonmäellä. Loimun ruokahiiretkin joudun tilaamaan netistä ja Seinäjoelta hakemaan lemmikkiliikkeestä.
Ensimmäisen kerran käärmettä ruokkiessani Hello oli ollut käymässä. Hän katseli vierestä erikoinen ilme kasvoillaan, kun kiehautin kattilassa vettä ja painoin juomalasin sen sekaan. Lasiin laskin muovipussissa olevan hiiren ja sitten vain odotin, että se sulaa.
”Mitä sä teet?” Hello kysyi lopulta. Hymyilin.
”Sulatan mun käärmeelle safkaa. Mä teen tän vähä turhan vaikeesti, muttakun”, hengähdin kevyesti ennenkuin jatkoin. ”Mä joskus sulatin nää hiiret ihan suoraan veteen laittamalla, ja joskus oikeestaan patterin päällä. Mut pari kertaa pidin niitä siinä liian kauan, nii ne sit halkes. Kun äkkiä jäässä olevat sisukset sulaa ja kuumenee niin niiden vatsalaukku saattaa poksahtaa, ja se haju on aivan törkee. Koko kämppä haisee sen jälkeen kirjaimellisesti kuolemalta. Niin mä laitan ne nyt sit lasiin, siinä menee vähän kauemman aikaa mutta eipähän poksahda. Ja muovipussissa se on siks, että nää on teidän kahvimukeja. Vaikka kyllähän mä nämä pesuun laitan, mutta silti. Älä kerro Jillalle.”
Hello oli siirtynyt vierelläni katsomaan, miten kattilasta nouseva höyry oli saanut muovin liimautumaan hiireen kiinni. Ruuaksi se oli kasvatettukin, ja vaikka sääliä haluaisin, niin pitäähän käärmeidenkin syödä.
”Saanko mä tulla katsoon kun se syö?” Hello kysyi kääntäessään katseensa minuun.
”Tietty!” lupasin leveästi hymyillen, ja muovisilla ruokintapihdeillö kokeilin, joko hiiri olisi tarpeeksi sula.”Haluatko sä antaa tän sille?” kysyin kävellessäni Hellon kanssa huonettani kohti.
”Mitä siinä pitää tehdä?” mies kysyi selvästi ehdotustani harkiten.
”Otat näillä pihdeillä hiiren hännästä kiinni ja heiluttelet sitä Loimun nenän edessä, niin se innostuu hyökkäämään. Musta on hyvä opettaa sitä syömään kuin, noh, ”oikea” käärme. Siis että se ponnistaa ja sitten kuristaa. Se kun ei pienenä matona osannut sitä, oikeastaan ihan vasta vähän aika sitten se oppi sen. Nykyään se onkin aika peto, hyvä ettei oo multa sormia vienyt mennessään”, selitin hyväntuulisesti Loimun liero aikoja muistellessani. Nyt se oli jo helposti yli metrin pittainen mötkö.
Hellon ilme oli aika huvittava sen kuullessaan, joten kiirehdin jatkamaan.
”Ei mut yleensä se tähtää ihan vaan ruokaan. Pidät tarpeeks kaukaa pihdeistä kiinni niin ei se osu.”Terraarion luokse päästyämme Loimu oli jo sen etulasia vasten nojaamassa. Fiksu tyttö tiesi, että on ruokapäivä. Edellisestä onkin jo ehkä kolme, neljä kuukautta. Sen talvihorros meni vähän mönkään muuttamisen takia, ja nyt sen paastoaminen on jatkunut kevään takia. Viime päivät se on kuitenkin ollut niin aktiivisesti liikkeellä, että epäilen sen ruokaa etsivän.
”Eikun pysy siellä vaan”, sain kädellä työntää punakirjavan käärmeen takaisin sen terraarioon lasin auki vedettyäni. Se oli heti matkalla maailmalle, mutta kiirehti muovisten kasvien sekaan piiloon kosketusta.
”Nytkö mä otan tämän?” Hello kysyi pihtejä ja lasia käsissään pidellen. Nyökkäsin, ja mies alkoi kalastaa hiiren hännästä pitävää otetta.Siirryin vähän sivummalle seuraamaan, miten Hello työnsi pihtikätensä terraarion puolelle. Loimun kuono pisti esiin kasvien seasta, ja sen kieli alkoi vipattamaan useasti esillä sen haistellessa ilmaa. Pian koko pää tuli esiin, ja näin miten se paikansi saaliinsa. Hitaasti se rullasi koko kroppansa taakseen, ja ihan yhtäkkiä se ponnisti. Yllättävä, nopea liike sai Hellon säpsähtämään, ja hiiri lipesi pihdeistä. Loimu sai siitä kuitenkin otteen, ja hetkessä pitkä keho kietautui hiiren ympärille. Nauroin hyväntuulisesti Hellon jokseenkin säikähtäneelle ilmeelle ja jäin sivusta seuraamaan, miten Loimu alkoi kuonollaan etsiä oikeaa päätä josta syöminen aloittaa.
”Aikamoinen, eikö vaan?” kysyin pihdit Hellolta ottaessani ja vedin terraarion lasin kiinni. Mies nyökkäsi.
”Tosiaan.”Nyt Loimu edelleen sulatteli kyseistä hiirtä, sillä se oli viihtynyt piilossaan johon lämpölamppu osoitti. Kohta sitä ei enää tarvitsisi käyttää kun kesä tulee.
Mutta entäpä kun käärmeen, hevosten ja valokuvien täytteisen arjen sekä uusien että vanhojen ystävien lomassa iskee koti ikävä?
Sellainen, joka saa olon hankalaksi ja levottomaksi, mutta silti ei tee mieli soittaa kenellekään kotona. Se vain pahentaisi asiaa.
En ole koskaan ajatellut sitä outona, että pidän äitiä niin tärkeänä osana elämääni edelleen. Vaikka olenkin lähempänä kolmeakymmentä voin silti rehellisesti sanoa olevani aina äidin pikkupoika. Ikävä iskee silti harvoin, mutta kun se iskee, niin sehän sitten iskee.Yksin ei huvittanut olla, jollekin teki mieli puhua. Puhua ihan joistain muista asioista. Mielikin kanssa keskustelu jää välillä vähän turhan yksipuoleiseksi, vaikka sillä onkin jokaiseen asiaan erittäin vahva mielipide. Talo oli ollut mielestäni hiljainen koko iltapäivän. Eetu taisi olla vielä tallissa, ja Jilla oli ainakin pari päivää ollut töissä siihen tahtiin, etten naista ollut hädintuskin nähnytkään. Se näkyi ja tuntui myös keittiössä, kun talon pääkokin paikan ansainnut huiteli muilla mailla.
Tiedä sitten, mistä Nelly tuli mieleeni. Johtunee siitä, että nainen asustaa talon pihapiirissä ja hänen kanssaan on helppo jutella. Pyysin Mielikin mukaani ja lähdin huoneestani kohti asuntoautoa, jonka ovi oli ollut koko päivän kutsuvasti auki. Olin utelias näkemään, millainen se on sisältä. Se voisi olla hyvin erilainen ratkaisu asumiseen, varmasti aika mielenkiintoinen sellainen. Enhän minä myöntänyt, että podin ikävää ja siksi tulin juttelemaan. Mielikkiä oli hyvä käyttää tekosyynä, kun Nelly sitä kuistilla istuessamme kyseenalaisti, vaikka tosiasiassa Mielikki kulki kuono maata pitkin vailla minkäänlaista oikeaa tarvetta olla pihalla. En myöskään kehdannut jakaa mietteitäni vaikka Nelly kysyikin kuulumisiani, vaan tarjosin asiallisen ”hyvää kuuluu, kiitos” vastauksen. Puhuin mieluummin Nellystä ja hänen kuulumisistaan.
Nelly sen sijaan jakoi itsestään tietoa, joka oli minulle uutta. Hän kertoi sukulaisistaan, jotka eivät olleet ihan samaa mieltä naisen valinnoista elämänsä suhteen. En varsinaisesti osannut samaistua, mutta ymmärsin kuitenkin. En minäkään muille sukulaisille puhu, paitsi äidille.
Siksi tähdistä oli mukavampi jutella. Pian olisi niin lämmin, että yöllä tarkenisi ilman vilttejä ja takkeja katsella taivaalle. Tiesin jo siinä vaiheessa, etten kuitenkaan saisi unta, mutta palatessani sisälle pohdin, kehtaisinko oikeasti käydä Nellyn herättämässä. Nainen oli empinyt hetken, vaikka hän olikin lopulta suostunut.Oli jo ihan pimeää kun seuraavan kerran kävelin ulos. Ilma oli raikas ja viileä, sellainen että piti pukeutua lämpimästi jos ei halunnut palella. Lunta ei oikeastaan enää ollut ja pihamaan kivet rahisivat jalkojeni alla. Asuntoauton ovi oli kiinni, kaiketi kylmää pitämään poissa. Vilkaisin vielä taivaalle, sinne oli kertynyt jo tuikkiva helminauha, ennenkuin koputin asuntoauton oveen. Odotin, ja koputin uudelleen. Kokeilin avata ovea, jos Nelly onkin kovin sikeä uninen. Sekään ei ollut lukossa, niinkuin ei päätalonkaan ovi koskaan ollut. Nousin asuntoauton kyytiin mutta pysähdyin heti ovelle. Oloni oli kuin murtovarkaalla tai jollain niistä pahan tekijöistä, jotka tulevat sisään avonaisista ovista yöllä. Olisiko outoa mennä herättämään nainen keskellä yötä, vaikka onkin luvan saanut? Päätin lähestyä sänkyä, olihan Nelly tosiaan siihen myöntynyt, ja kumarruin kevyesti ravistamaan Nellyn olkaa.
Tarkemmin katsottuani kuitenkin huomasin, että se ei ollutkaan Nelly. Se oli Hopiavuoren Eetu, joka näytti havahtuvan hereille pienen säpsähdyksen kera, ja jonka syleilyssä Nelly oli.
-
Tarina kirjoitettu Jessen näkökulmasta
Noan uusi koti
Kuka oikeesti kättelee nykyään? Ei ainakaan mun ikäluokka ja sitä nuoremmat. Silti tää mimmi tarjosi mulle kättään, johon havahduin tarttumaan pienellä viiveellä.
Yks Jesse. Noa kertoi. Niinpä niin, niinhän se Noa tais sitten kertoa. Mimmi, tai siis Eira, päästi irti kuin sähköiskun saaneena. Katsoin sitä vielä hetken ennenkuin käännyin katsomaan tien toisella olevaa metsämaisemaa. Puiden latvat keinahteli hiljalleen ohi pyyhkäisevässä tuulessa joka muistutti vielä viipyilevästä talvesta, joka ei routaista otettaan olisi halunnut irrottaa kesän tieltä. Voiton puolella oltiin kuitenkin jo. Pidin siitä maisemasta. Ymmärsin, miksi Noakin viihtyi.Hiljaisuus venyi, eikä se Eira tehnyt mitään lähtemisen elkeitä, niin mun täytyi väkisin keksiä jotain puhuttavaa. Siitähän se sitten innostukin, jatkoi puhumista vaan sen sijaan, että olisi myönytynyt ja lähtenyt. Hevoset oli onneksi helppo puheenaihe, ja vihdoin se tyttö häipyi. Olin säästellyt röökiäkin normaalia pidempään ottamalla lyhyempiä henkäyksiä, ettei mun tarvis kävellä sen kanssa takasin talliin samaa matkaa. Jotain se virkkoi pojista ja painavasta satulasta, mutta en mä siihen mitään enää sanonut. Joo, varmaan jotai pidempii jätkii kun mä niin että varmasti ylttää satulaa laittaan. Hengähdin lyhyesti nenäni kautta ja vilkaisin ihan loppuun palaneeseen tupakkaan. Se siitä rauhallisesta röökitauosta. Heitin natsan tielle jossa se pyörähti ja jäi hiljalleen savuamaan.
Tallille päin lähtiessäni Noa tuli vastaan.
”Menit sitte pahottaan meidän prinsessan mielen”, mies totesi vinosti hymyillen. Räpäytin silmiäni.
”Ai häh?”
Noa huokaisi silmiään pyöräyttäen yhä hymyillen ja pudisti päätään.
”Ei mitään, mennää vaan.”
Noan perässä kävelin pihamaalla olevan omakotitalon luokse, ja ovesta sisälle. Eetu ja Jilla kuulemma asuivat siellä myös, Noan kämppiksinä. Vedin kengät jaloistani eteisessä ja siirryin peremmälle.
”Nii onks ne sun kämppikset tääl nyt?” kysyin hiljempaa. En oikeastaa haluu nähä ketään ylimäärästä. Tollaset kimppakämpät ei oo ikinä auennu mulle.
”Tjaa, ei niistä oikein koskaan tiedä. Menee missä menee milloinkin”, Noa naurahti ja kulki peremmälle. Koiran kynnet alkoivat rapisemaan lattiaa vasten, ja ovensuuhun ilmestyvän Mielikin pikkuruinen keho alkoi vapisemaan innosta mut nähdessään. Sen häntä viskasi sellaiseen malliin että koko koira heilui sen mukana, eikä se tiennyt miten päin olla tai mihin mennä tai missä järjestyksessä tassunsa asetella. Kun se viimein kieppumiseltaan pääsi jalkoihini saakka se piti sellaista kiekumista josta voisi luulla, että sitä sattuisi johonkin ihan älyttömästi. Noa nauroi ääneen koiransa sekoamista katsellessaan.
”Jos mä otan sut sylii ni et kuse mun päälle”, käskin totisella äänellä mutta hymyilin koiran syliini nostaessa. Vasta aikansa mun sylissä hytkyessään yrittäessään ylttää nuolemaan mun naamaa se malttoi rauhoittua ja me päästiin Noan kanssa etenemään sen kämppään.Ei mun yöksi pitänyt alunperin jäädä, mulla olis taas huomenna menoa. Valmennuksia lisää, vittu jee. Huomasin kuitenkin istuvani Noan kanssa olohuoneen sohvalla vieläkin, vaikka ulkona alkoi jo olla pimeetä. Se Eetu, koko mestan omistaja, oli käyny tervehtimässä ohimennen, kovasti se toivotteli tervetulleeksi vinkeellä murteella puhuen, ja sitten se lähti omille teilleen. Noa oli kertonut sen allergiasta ja kissoista silloin, kai selittääkseen miksei Eetu jäänyt pidemmäksi aikaa jutskaamaan. Eipä sillä, että mua olisi se haitannut. Pitkin päivää me oltiin ehditty jubaan jo vaikka mitä, enkä oo varmaan kuukausiin puhunu yhden päivän aikana näin paljon. Lopulta Noa kuitenkin nousi ylös ja sanoi, että Mielikki pitäisi käyttää ulkona. Yhdessä me kuljettiin talosta ulos, Noa Mielikin kanssa pidemmälle pihaan kun mä jäin kuistille polttamaan.
”Onko sun mielestä Eetulla hyvä pylly?” Noan ääni oli aidosti utelias hänen kääntyessä katsomaan mua. Sytkä kädessä tuijotin sitä takaisin hetken, ennenkuin palasin röökin sytyttämisen pariin. Liekki leimahti, ja yhdellä imaisulla röökin pää syttyi. Siirsin sytkän takaisin taskuun ja puhalsin ekat savut ulos.
”Emmä kerenny kattoo. Kui?”
”Kun täällä yks sellanen Nelly vaan sanoi, että se on hyvä”, Noa käänsi katseensa Mielikkiin ja siirsi kätensä puuhkaan. Voisin vaikka vannoa, että se on miettiny tota jo useemman päivän. ”Ja kun enhän mä ymmärrä tollasista mitään, kun ei mua oo koskaan pyllyt kiinnostanu. Ja sä nyt kun oot..”
Kohotin toista kulmaani kysyvästi. ”Nii?” Imaisin röökistä uudelleen, jonka jälkeen karistin sen päähän kertyneet tuhkat maahan.
”Mitenhän mä saisin tän muotoiltua oikein.. Kun sä oot.. Astetta aktiivisempi katteleen muita kun mä?” Noa ehdotti huvittuneen kuuloisena. Tuhahdin vaan sille ja laskin katseeni syliini.
”Joo no, mäpä otan asiaks huomen ja kerron sul sit.”
Mielikki teki asiansa ja tupakan jälkeen me mentiin takasin sisälle, tällä kertaa olohuoneen sijaan Noan huoneeseen.
”Vau. Vittu sä oot kyl yks hippi.” Noan huoneessa oli jokaisella tasolla jonkin sortin kasvi, ja lattialla olevan patjan vieressä oli astia suitsukkeita varten. Ei ees kunnon sänkyä. Noa kohautti olkiaan ja siirtyi patjalleen istumaan. Hän alkoi irrottelemaan proteesiaan tottunein sormin, enkä voinut olla katsomatta. Proteesi päätyi nojaamaan seinään, ja jäljelle jäänyt jalka näytti ihmeen orvolta ilman sitä. Huomasin Noan kohottavan katseensa, joten käänsin omani pois. Ei pitäis tuijottaa, vaikka eihän se eka kerta oo kun mä nään Noan ilman sen proteesia.Vielä parikin vuotta sitten mun vatsassa olis lennelly perhosia jo pelkästä ajatuksesta, että mä pääsen nukkuun Noan vieressä. Olin ihan käsittämättömän kusessa siihen varmaan ekasta päivästä lähtien, kun me nähtiin. Sillä oli silloin jo rastat, mut ne oli paljon lyhyemmät, ja se puhui ihan törkeetä Stadin slangii. Siis sellasta, että ihan jokasen sanan kohdalla piti miettii mitä helvettiä se tarkottaa. Me oltiin jonkun yhteisen tutun kotibileissä, mun kaverit joiden kanssa sinne menin oli häipyny johonki, ja se päätti tulla pitään seuraa. Mentiin röökille ja se tarjos mulle yhen. Mä taisin olla kuustoista sillon. Noa oli silloin kakskytkaks. Me hengailtiin melkeen joka viikonloppu porukassa sen jälkeen pitkän aikaa, aina siihe saakka kunnes Noa joutu hoitoon. Muistan vieläki sen tunteen, ku mulle kerrottiin et ne ajo kolarin.
”Mitä mietit?” Noan ääni sai mut havahtuun ajatuksistani. Se makasi patjalla kyljellään toiseen käteensä nojaten rennon oloisesti, ja toinen käsi silitti Mielikkiä.
”En mitää”, vastasin ja astuin Noan yli niin, että mä saisin nukkuu seinän vieressä.
”Etpä”, Noa yritti ja kierähti selälleen mua katsoakseen. Sillä on edelleen sellanen sama tyhmä vino hymy joka saa mutkin hymyileen.
”Mä mietin kui vitu tyhmä sä oot”, hymähdin ja laskeuduin istumaan patjalle selkä seinää vasten nojaten. Noa päästi leikillään järkyttyneen äänen.
”Sä oot kyllä paha!”
”Mul oli hyvä opettaja”, kohautin olkiani ja katsahdin Noaan merkitsevästi.Me jatkettiin juttelemista pitkälle yöhön, ja vielä Noan nukahdettuakin makasin täysin hereillä kattoa katsellen. Kuuntelin vieressä kevyesti kuorsaavaa Noaa ja tuhisevaa Mielikkiä. En tiiä mikä mut sai ajatteleen Miikaa, mutta sitä mä kuitenkin mietin. Meidän erosta oli jo.. Paljonko siitä ees oli? Tarpeeks pitkään selkeesti. Silti se palasi välillä aina mun mieleen, ja aina silloin tunsin oloni niin helvetin yksinäiseks. Kuulin Millalta, sen ja mun yhteiseltä kaverilta, että sillä menee ihan hyvin. Se hengaa sen vitun Akselin kanssa, josta se aina jaksoi kertoo. Hyvät sille.
Noan vaihtaessa asentoa käänsin katseeni siihen.Minkähänlaista olis ollu, jos ne ei olis koskaan ajanu sitä kolaria, eikä Noa olis lähteny katkasuhoitoon? Se on melkeen kun eri ihminen nykyään. Yhtä kiltti ja hauska, mutta paljon rauhallisempi. En tainnu kuulla sen ees kiroovan kertaakaan koko päivän aikana. Noa, joka poltti askin päivässä ja huuteli vähän väliä vieraille ihmisille kaikenlaista paskaa, että vähemmästäkin tulee paha mieli.
Villi veikkaus, että ainakin sen elämä on nyt paljon parempaa. -
Kavereita vielä vuosienkin jälkeen
”Voinks mä jättää auton toho?” Jesse kysyi noustessaan tumman liilan Opel Astran kyydistä. Se näytti ihan uudelta, vaikka tiesin sen olevan vanha malli.
”Joo, jätä vaan!” vastasin päätäni nyökäten. Nuorempi oli pukeutunut täysin mustiin, ja käärinyt hupparinsa hihat ylös. Aurinko paistoi ja lämmittikin sen verran, ettei takille ollut enää tarvetta, ellei sitten ole kovin palelevaa sorttia. Hetken seisoimme Hopiavuoren parkkipaikalla tietämättä mitä tehdä, kunnes Jesse veti askin tupakkaa ja sytkän esiin. Hän vilkaisi minuun kysyvänä ja tarjosi punavalkoista askia.
”Ei kiitti, lopetin röökäämisen ihan kokonaan”, pudistin päätäni. Jessen toinen kulma kohosi hetkellisesti mutta ruskeissa silmissä oli ymmärtäväinen katse.
”Haittaaks jos mä polta?” hän kysyi.
”Ei, anna mennä vaan.””Mitä oot tykänny ol tääl? Vähä erilaine ku Stadi”, Jesse katseli tallissa ympärilleen kädet hupparin taskuissa.
”Oon tykänny yllättävän paljon! Onhan tässä ollu sopeutumista mut kyllä tää muutos oli ihan paikallaan”, selitin hakiessani Flidan riimunnarua.
”Niinpä, niinpä..” Jesse myötäili hevosten karsinoiden ovista nimikylttejä lueskellessaan.
”Muistaks sillon ku tavattii? En olis aatellu et susta tulis ikinä hevosen omistajaa”, mies jatkoi lähtiessämme kulkemaan tarhoja kohti. Naurahdin keveästi hänen sanoilleen.
”No en mäkään kyllä silloin niin aatellu. Eihän Flida ollu mikään suunniteltu ostos. Aika ja paikka oli vaan kohdillaan”, myönsin ja pysähdyin Flidan tarhalle, jossa se ja Typy olivat taas toisiaan kihnuttamassa. Typy ehkä enemmän, siinä missä Flidaa kiinnosti vähitellen kuivuneesta maasta löytyvä edelliskesän ruoho.
”Mut entä se sun vuokrahevonen? Mitä sä oikeen oot ees touhunnut näin hevosia aatellen?” kysyin Jesseltä siirtyessäni jo tarhan puolelle. Ehtisimme puhua muistakin asioista myöhemmin, hevosista oli hyvä aloittaa murtamaan jää, joka oli välillemme ilmestynyt parin vuoden puhetauon jälkeen. Outoa, miten erilaista se on puhua tekstiviestien välityksellä verrattuna kasvokkain. Olin melkein unohtanut miten vaisu persoona Jesse on. En sanoisi, että hänen kanssaan on vaikea puhua, vaan että hän ei juurikaan ilmeile tai muuta äänensävyään. Välillä häntä voi olla vaikea ymmärtää.
”Mä alotin Hallavas viime vuode syksyl, tai jotai sinnepäi. Loppuvuodest kuitenki. Eka mä olin sen ratsastuskoulu puolel hoitamas sellast budjonny tammaa, ja kisasinki sen kans. Me oikeestaa voitettii ratsastuskoulu mestaruus, seniori ja esteluokas. Nyt mä kisaa Tie Tähtii cupissa Hurmoksen kans, joka on siis se piensuokki mis puhuin”, Jesse selitti monotonisella äänellä tarhassa olevaa tamma kaksikkoa katsellen. Ihankuin se kaikki olisi ollut hänestä jotenkin pientä ja mitätöntä.
”Siinä on paljon kaikkee!” totesin vähän ihmetellen. ”Sehän on hienoo et pääset tolleen tavotteellisesti eteenpäin?”
Jesse naurahti kuivasti. Vislasin, jolloin Flida viimein malttoi nostaa päätään. Se lähti kulkemaan porttia kohti, Typy ihan sen perässä.
”On se aika puuduttavaa”, Jesse myönsi ja hänen äänensävystään ymmärsin, että olisi aika vaihtaa puheenaihetta.”Missä Mielikki menee?” Jesse ihmetteli talliin päästyämme. Ryhdyimme yhdessä harjaamaan Flidaa tamman karsinassa eikä aikaakaan, kun nuoremman miehen mustat vaatteet olivat saaneet valkean peitteen irtokarvoista.
”Sisällä, sitä ei taas huvittanu tulla pihalle. Mutta kyllä sä kerkeet sen näkemään vielä. Se varmaan pissaa innosta allensa kun se näkee sut”, nauroin hyväntuulisena Flidan satulan käsiini nostaen. Se ei olisi ensimmäinen kerta kun niin käy, Mielikki rakastaa Jesseä. Ja monta muutakin, mutta varsinkin häntä. Melkein yhtä paljon kuin se rakastaa äitiänikin. Johtunee siitä, että Jesse on erinomainen koirien kanssa. Jessen suupielet kääntyivät hetkellisesti ylöspäin, mutta hän ei sanonut mitään. Ryhdyin varustamaan Flidaa hiljaisuudesta piittaamatta, jonka Jesse rikkoi vasta lähtiessämme kenttää kohti.
“Eksä käytä kypärää?” nuorempi kysyi hämmästyneen näköisenä.
“Kai mun pitäis, mut ei se mahdu mun päähän näide lettien takii”, myönsin olkiani lyhyesti kohauttaen. Kai sitä voisi tarpeeksi ison kypärän ostaa, johon rastatkin mahtuvat, mutta se ei ole toistaiseksi ainakaan ollut prioriteettinä. “Enkä mä Flidan selästä tipu.”
“Etsä ikin voi tietää”, Jesse käänsi katseensa muualle, ja päädyin vain hymähtämään kevyesti.”Mitä te yleensä teette sit?” Jesse kysyi vierellämme kulkiessaan uran sisäpuolella. Flida sai kävellä pitkin ohjin uraa pitkin ja minä istuin sen selässä.
”Käppäillään lähinnä”, vastasin rapsuttaessani Flidan säkää. ”Vähän jotain ravi juttuja ja laukataan kun siltä tuntuu.”
”Eli sä ja sun hevonen ootte iha paskakunnos?” Jesse kysyi vinosti virnistäen.
”Hei! Et hauku mun hevosta paskakuntoseks”, väitin heti vastaan vaikka virne nyki omiakin suupielinä. Tiesin sen olevan vitsi, ja samalla totta.
”No katotaa. Iha ekana saat korjaa sun oman asennon.” Ja siitä lähti Lehtoniemen Jessen pitämä ratsastustunti. Mies huomautti käsieni asennosta, selkäni suoruudesta, kantapäät olivat liian ylhäällä, katse pois hevosen niskasta, pohkeet kiinni, peukalot päällimmäiseksi.. Ihan lyhyessä ajassa tuntui, että olin ihan pyörällä päästäni, eikä askellaji ollut vielä muuttunut käyntiä vauhdikkaammaksi.Pikkuhiljaa meno alkoi kuitenkin sujumaan. Sain taas jutun jujusta kiinni, osasinhan minäkin sentään jotain. Hyvin vähän, mutta jotain. Helpotti kun oli joku, joka katsoi mitä teen ja neuvoi, miten tehdä asiat oikein. Piti olla ohjasotetta, mutta samalla pitää kädet kevyenä. Ulko-ohjalla piti nostaa, vähänkuin ylämäkeen olisi menossa, ja sisäpohkeella auttaa.
”Aika hyvä!” kuulin Jessen kehuvan kentän keskeltä. Hymy levisi kasvoilleni. Flida ravasi eteenpäin, ja se oli kohottanut päätään normaaliin nähden enemmän. En osaa sanoa, oliko se siinä ”muodossa” mistä kaikki aina puhuvat, mutta ainakin se tuntui liikkuvan hyvin ja oli kevyt käsille, eli jotain tein oikein.
”Muistasit vaa laskee ne su kantapäät. Äläkä nojaa eteenpäi tollee”, ne kehut jäivät nopeasti Jessen muistuttaessa jälleen istunnastani raskaasti huokaisten. Hymyni katosi nopeasti.
”Anna nyt hei vähän armoo!” valitin ja olin hidastamassa Flidaa käyntiin.
”Eiku nyt jatkat, ravia viel!” Jesse komensi ja maiskautin Flidan uudelleen reippaampaan vauhtiin.
”Ei sen tarvii aina taipuu, tärkeetä on et se menee suoranaki. Et kulmii saa vähä asettaa, mut vaik kääntäsit voltille nii välttist ain ei tarvii. Tiäks?” Jesse tunki kätensä hupparinsa taskuihin selittäessään.
”En”, myönsin hengästyneenä jonka jälkeen minua alkoi naurattaa. Olimme kiertäneet kenttää jo varmasti pienen ikuisuuden ja olin kokoajan enemmän hukassa. Siirsin Flidan ravista käyntiin ja taputin sen kaulaa. Emme olleet vielä saaneet lupaa lopettaa, mutta tamma puuskutti sen verran että hetken kävely olisi tarpeen. Ja minulle myös.
”Sanoin et ootte paskakunnos”, Jesse virkkoi lähemmäs astellessaan.
”Dra åt helvete.”
”Emmä ymmärrä tota.” Kyllä hän varmasti ymmärsi edes sen verran, että viesti meni perille, mutta ei ollut tarpeellista suomentaa. Molempia hymyilytti, ja se alkoi tuntumaan tutulta keskustelulta. Ihan kuten ennenkin.
”Otetaas viel pätkä ja sit saatte huilaa. Vaihda kierros vaa eka.”Noin tunnin jälkeen pysäytin Flidan kentän keskelle joka alkoi hieromaan päätään etujalkaansa vasten. Se oli hionnut, joka oli harvinainen näky, ja sen suupieliin oli kerääntynyt pieni määrä vaahtoa. Oma oloni oli voipunut, mutta tyytyväinen. Tuntui hyvältä ratsastaa vähän yritteliäämmin pitkästä aikaa.
”Mikä fiilis?” Jesse kysyi toinen käsi hupparinsa taskussa, toinen Flidan kaulaa rapsutellen.
”Ihmeen hyvä. Tekee varmaan meille molemmille hyvää liikkua kunnolla ees välillä”, myönsin hymyillen ja lähdin taluttamaan Flidaa tallia kohti satulavyötä löysättyäni.
”Hyvä. Mä käyn tuol tien vieres röökil.” Niine sanoineen mies oli kulkenut asiallisen välimatkan päähän tallista savuketta sytyttelemään. Talutin Flidan sen karsinaan luottaen, että Jesse osaisi perässä yksinkin. Sillä sekunnilla Eira rynnisti paikalle.
”Kuka toi on?” teini tivasi ääntään hiljentäen.
”Kuka?” päätin esittää tyhmää Eiraa vähän kiusatakseni. Nostin Flidan satulan sen selästä ja laskin lattialle nojaamaan seinää vasten.
”No toi, kenen kanssa olit!” Eira supatti silmiään pyöräyttäen.
”Yks Jesse, mun kaveri vaan. Sekin harrastaa hevosia. Kyllä sä voit sille itellekin jutella jos siltä tuntuu”, hymähdin hymyillen. Siitäkös Jesse pitäisi, kun hänen luokseen ilmestyisi Eiran kaltainen blondi teini keskustelua haluamaan. Kuljin Eiran ohi varustehuoneeseen Flidan varusteet pois hoitaakseni, ja hakeakseni Flidan kuivatusloimen. Sille on niin harvoin käyttöä, ettei se ole edes karsinalla esillä. Jospa nyt sille tulisi olemaan tulevaisuudessakin. -
Flida on kyllä vielä virallisesti ihan He C tasolla, mutta sillä olis potentiaalia pidemmällekin, niin saiskohan Noa lähteä sen kanssa mukaan? 🤔
-
Mäkin samaistun tuon puhelun teennäisen sävyyn, eihän sitä kuulosta yhtään itseltään aina virallisia puheluita soittaessaan. Onneksi Eetu on reilu kaveri eikä sitä tarvitse yhtään jännittää ainakaan kasvotusten!
Seuraavaksi mua huvitti tuo Sokka Luxuries! Ehkä Burnislaisena mä vaan nappasin siihen erityisesti kiinni, mutta jotenkin niin hauskaa nähdä sitä Auburnin ympäristön ulkopuolella, kun onhan Sokka Luxuries ihan takuulla koko virtuaalimaailmassa tunnettu Sokan siskosten lailla! Hitsi miten hieno yksityiskohta!
Matilda ja Kerttu tulevat varmasti saamaan ystäviä Hopiavuoressa, se on taattu!
-
Mäpä tuun sanomaan samaa kun Tiitus, sormusta mäkin ensimmäisenä ajattelin! Ensin olin myös varma, että kyseessä on hirvittävä exä joka yrittää nyt Katyan elämään päästä takaisin, niin voit uskoa, että huokaisin helpotuksesta kun luin tätä tarinaa eteenpäin.
Varmasti Belka antaa anteeksi, koirat ovat siitä niin ihania, että ne antavat nopeasti anteeksi ja iloitsevat pienimmistäkin asioista. Niin suloinen tarina tämä, ai että!
-
Hei hei hei ja tervetuloa remmiin mukaan!
No huh, sinäpä osuvalla lauseella keksit tämän aloittaa. Tässä pitäis itse kunkin olla jo nukkumassa mutta eeeei, täällä mä luen teidän makeita tarinoita ja kommentoin ihan innoissani 😀
Mutta hetkinen seis. Matilda jos menisi Noalta kysymään, miksi ihmeessä Mielikin nimi on Mielikki, voisi stadilainen häntä katsoa vähän ihmeissään. Miksei ei, hän kysyisi ja sitten selittäisi vanhan kansantarun Mielikistä, joka oli hyvä parantaja mutta aikamoinen diiva, jota piti imarrella metsällä hyvää saalista saadakseen. Eli juuri niinkuin Noan Mielikki, joka Noan on parantanut monesti ja joka vaatii ainakin sata ja kymmenen kehua päivän aikana. Vitsi, kysyispä Matilda tätä oikeasti kun mä ihan innostuin aiheesta! 😀
Olipa sujuva sisäänajo sinulla tämän(kin) tarinan tiimoilta, jään innolla odottamaan lisää!
-
Voi eiiikä mitä nimiä! Mulla on kaverilla kanssa joku parisataa lehmää, ja mä oon aina ihan kikseissäni niiden nimiä lukemassa. Pari mäkin oon saanut nimetä, ja jotenkin niistä tulee aina tuollaisia Rätväniä 😀 ihan parasta!
Samaa sanon kuin Nelly, että oli mukavaa kuulla Jakesta ja Dipsistäkin tässä tarinassa. Ja hei apua tota kakkua, et arvaakkaan miten paljon mun alko tekemään mieli tollasta törkeetä överi makeeta suklaahirviötä. Noallekin kelpaa!
-
Mäkin tuun kehumaan, kun aina jaksat ja ennätät ottamaan muiden tarinoista koppia ja kirjoittamaan niistä Jillan näkökulmasta! Jilla on kyllä niin korvaamaton henkilö Hopiavuoressa ettei toista ole. Hän on lämmin, toimelias, avulias ja jos vielä Noaltakin kysytään, niin ältsin hyvä kokki!
Kyllä Eiran varmasti kelpaa nyt kun hän pääsi NewYorkeriin selaamaan ihan uutta kesämallistoa, ai vitsi mitähän hienouksia sieltä tarttui mukaan? Ehkä nyt niillä uusilla hienoilla kledjuilla Eira saa poikaystävän? 😀 iso käsi Jillalle kun hän oli Eiraa lohduttamassa ja Vaasaan kuskaamassa!
-
Aahahah aijaiijaii, vai äkkiä pitää mennä ennenkun tuvan asukkaat syö kaiken!! :DD oot Tiitus ihan oikeessa, Hello ja Noa kun näkee että on kakkua tarjolla niin se ei kauaa kerkeä koristeena olemaan. Noakin rakastaa leipomuksia ihan yli kaiken, vaikkei makeasta ihan niin paljoa välitäkään noin muuten.
Tää oli kyllä ilahduttava pätkä! Musta on niin kiva nähdä Alvaa näissä tarinoissa kanssa, varsinkin kun hän ei vielä ole päässyt yhtä usein esille kuin osa muista hahmoista. Ja Tiitus on kyllä niin symppis, kun kakku innosti niin paljon että alun vähän kiusaantunut ilmapiiri unohtui samantien. Ruoka tosiaan yhdistää ihmisiä! 😀
-
Ihan ekana, voi vitsin NewYorker. Vähän puolueellisesti sanon että mä ymmärrän Eiraa, se on ihan ältsin hyvä vaatekauppa! (Ja oon ikuisesti katkera etten vieläkään kolmen hakukerran jälkeen oo päässy sinne töihin!!)
Eirahan on oikee enkeli, niin jalo ja hyvä ja vaikka mitä. Tätä ei kyllä voi laittaa teiniyden piikkiin, tai en ainakaan ajattele niin. Eikai teinitytöt ajattele jokainen olevansa hyviä ihmisiä? Mistäpä minä tiiän 😀 Mutta silti, hauska ero aikaisempaan, jossa Eira jo vähän oli myöntämässä osaavansa olla ärsyttävä. Realistista, että eri päivinä on ihan eri fiilikset, ja että tunteet heittelee!
Hämmennyin ekan kerran tän lukiessani, että mitä vitsin suklaamunia, miksi se Eira niistä, mikä niiden tarkoitus tässä on. Mutta nehän toi Eiran luonnetta hyvin esille; kivasti keikistellään vaikka vähän puhuttaisiinkin kuin lapselle kun on jotain, mitä haluaa.
Ja voi, tuo loppu. Kyllä Eira mun sympatiat ainakin saa, eihän hän ruma ole ollenkaan ja ihan varmana joskus saa sen poikaystävän. Herttaista miten Jilla sen tilanteen otti haltuun, tuli jotenkin tosi hyvä mieli Eirankin puolesta! -
Sä osasit taas aika nappiin kuvata Noaa siten, miten mä sen ajattelinkin reagoivan! Mitä sitä suuttumaan, ehkä vähän ihmettelemään, että mitenkä se Nelly lupaa tähtien katselua jos sillä on yöllä seuraa, ja toisaalta, kai sitä vähän hämmentyy jos olettaa herättävänsä sorjan neidon mutta herättääkin murahtavan körilään 😀 (no ehkei Eetu ole ihan köriläs, mutta kumminkin.)
Huvittavaahan se vaan Nosta on alun ihmetyksen jälkeen! Pidin erityisesti tuosta, miten Nelly ja Noa molemmat olivat Eetulle ihan kysymysmerkkinä, kun hän oli menossa taloon nukkumaan. Mars asuntoautoon takaisin siitä!
Olipa jotenkin hauska extempore tarinaseikkailu tässä, josta varmasti riittää juonenhaarautumia vielä vaikka mihin ja moneksi!
-
Joo, hei! Noaa on takuulla kiinnostanut millaista Nellyn asuntoautossa on, eihän meidän kaupunkilainen oo eläessään sellasessa varmaan käynytkään. Just sopivan Noamaisen neutraalisti toit senkin esiin, lieneekö sopiva sattuma vai tunnetko vaan mun hahmon niin hyvin 😀 mutta just, että hän toteaa tyynesti, että tälläistä täällä. Voi että.
Aika veikeää, miten Noa vetosi Mielikin pissahätään kun Nellyn kävi kuitenkin ulos pyytämässä. Ai vitsi mä sain tästä heti ideaa omaan tarinaan! Tästä mä pidän täällä Hopiavuoressa niiin paljon, että miten inspiroivia tarinoita täällä jokainen tekee!
Sen verran kritiikkiä, että ainakin mä jouduin parit replat lukeen uudelleen ymmärtääkseni, kumpi hahmoista puhui. Esim. ”Eeei ne puhu mulle. Enkä mä niille.” Noa vaivaantui hieman, antaa kuvan, että Noa puhuu. Olisin itse ehkä laittanut suosilla vuorosanat ja hahmosta kuvailun omille riveilleen, niin erottuisi selvemmin missä mennään. Mutta ei toki mitään hirvittävän suurta tai vakavaa! 🙂
Nostanpa esille vielä tuon, että Noa nousi ylös astetta hankalammin kuin muut. Väkisinkin, kun paino on aikalailla vaan yhden jalan varassa. Silti Noa itse ei koe sitä mitenkään hankalaksi, hän vain nousee ylös. Tässä saan sellaisen viban, että Nelly ehkä vähän säälii Noaa? Tai ainakin on myötätuntoinen. Tai ehkä mä vaan luen rivien välistä 😀
Ja vielä, olispa muuten ihan sairaan Noamaista ilmestyä paikalle just väärään aikaan, ja tässä tapauksessa yllättää Nelly ja Eetu! 😀 Noalla on hyvä historia sen kanssa, että hän aina menee väärään paikkaan väärään aikaan. -
Voi vitsit tätä Hello fanitusta! Onhan se ihan ymmärrettävää, Hello on hurrrrjan valloittava! Musta olis niin mielenkiintosta tietää mitä se aattelis, kun sais tietää 😀
Tiitus kehittyy ihan selvästi joka tarinalta! Hänestä on nyt tullut hahmo, josta muidenkin on helppo saada kiinni. Hän siis tuntuu inhimilliseltä monine erilaisine ajatuksineen ja toimineen, eikä pelkästään hahmolta joka käy Hopiavuoressa. Ainahan se vie aikansa päästä hahmoihin sisälle, myös omiinsa, ja mua ilahduttaa kovasti nähdä tämä kehitys Tiituksessa! Kovasti hänestä nimittäin pidän, varmasti yksi sympaattisimmista kavereista joihin oon toistaiseksi törmännyt.
Musta oli hauskaa, että tarina alkoi ja loppui samalla idealla, ja että Tiitus innostui koirasta ja Hellon kutreista niin, että koko tarinan idea meni niinkuin ”unohtumaan”, eli se miksi Tiitus Helloa alunperin lähestyi menikin ihan poskelleen. Ehkä ensi kerralla sitten! 😀
-
Eihän sulla oo yhtäkään hahmoa, joista mä en pitäisi. Kaikista mä olen tähän mennessä pitänyt, mutta tää Milan. Nyt on sellainen täydellisyyden perikuva, että pakkohan siitä on pitää. Kuka ei muka elämäänsä sellaista haluaisi, joka pelkällä hymyllään karkottaa sadepilvet?
Jesse tarvis selkeesti pienen annoksen Milania 😀Tää oli ihan hirveän mielenkiintoinen! Toki tarina alkoholin ja tupakan katkuisista ensisuudelmista ja hämmennyksen täytteisistä romansseista on jo melko tuttu tarina, mutta miksipä ei? Se toimii, on dramaattinen, intohimoinen ja ehdottomasti loistava pohja työstää hahmoa sen tiimoilta ihan mihin tahansa suuntaan. Mäkin olen sitä käyttänyt ihan liian usein, luulisi että olisin jo kyllästyny, mutta aina se jaksaa viehättää ja kiinnostaa! Pieniin kliseisiin on välillä ihan oikeutettua sortua, varsinkin kun ne on niin hyvin tehty kuin tää.
”Milan sanoi, nauroi eikä itkenyt, ja oli poissa.”
Tämä kohta erityisesti vei mun huomion. Tekstistä voi olettaa, että Hello oli vähintäänkin surullinen, ellei ihan itkenyt. Tunnelma on alakuloinen, ja se samalla muuttaa ainakin mun kuvaa Milanista. Oikeastaan jo omenaviiniä juodessa mielikuva Milanista alkaa saada uutta sävyä, ja mä vedän siitä ihan omat johtopäätökseni, mutta kun en vielä tiedä miten oikeita ne on niin en kerro niistä sen enempää.
Sen sijaan mua kiinnostaa, miksei Milan naura tai itke. Onko hän niin surullinen, ettei halua antaa millekään tunteelle valtaa, vai eikö vain välitä?Tää tarina vaatii kyllä jatkoa! Heti!
-
Jos Noalle tulee ikinä sellainen kiire ettei hän kerkeä Flidaa itse liikuttamaan niin nytpähän tiiän, että Tiitusta voi siihen hommaan nakittaa!
Olipa huomaavainen ele Tiitukselta pyytää Eira mukaan, kuka nyt ei varsojen näkemisestä meinaan ilahtuisi? Samalla musta on tosi mielenkiintoista lukea ja seurata mukana, miten tämä Tiituksen elo ja olo lähtee Been kanssa rullaamaan. Vai lähteekö ollenkaan? Millainenhan kaveri siitä mahtaa isona tulla? 😀
-
Mun pitäis olla jo ajamassa tallille mutta ei, sen sijaan mä istun täällä ja luen ja kommentoin näitä. Yhden kun sain alta pois niin toista pukkaa!
Eipä oo hetkeen tullu tällä tavalla kerrottua tarinaa vastaan. Ihan omanlaisensa fiilis, jonka aikana saatoin kuvitella miten Eira pyörittelee silmiään, on kädet lanteilla, sitten puuhkassa, pyörittelee niitä ja laittaa ne taas lanteille. Naksuttelee kieltään ja tuhahtelee.
Musta on ihan super hauskaa miten Eira tarttuu aina jokaiseen mahdolliseen poikaystävä ehdokkaaseen ihan sukunimen muuttamiseen saakka! Ja se, että hän oli Tiitusta ehtinyt ihan kunnolla katselemaan ja lihaksiakin kehumaan. Mahtaakohan Inarikin seuraavalla kerralla ihan silleen viattomasti ohimennen vilkaista että onko sillä Tiituksella nyt oikeasti niin hyvä kroppa?
Tää oli ihan hurjan hauska! Jos kerkeisin niin kehuisin paljon enemmän, mutta nyt on pakko mennä, niin saat tyytyä tähän. 😀
-
Musta tuntuu, että teki ihan sairaan hyvää kirjottaa Jessestä noin ulkopuolisen silmin. Sen omat ajatukset on niin erilaiset kun miten muut sen näkee, koska just tollanenhan se on! Ei se katso kohti kun sille puhutaan, eikä se halua kantaa keskustelua vieraiden ihmisten kanssa. Se itse ei tosin ajattele ihan niin, kun sitä ei vaan kiinnosta. Se reagoi melkeen kaikkeen ihan vaan olkia kohauttamalla.
Ethän sä koskaan oo Jesseä ihan täysin erilaiseksi kirjottanut, mutta tää oli ehdottomasti lähimpänä sitä, mitä se tosiaan on! Ihan älyttömän siistiä, miten ehdit ja oikeen halusit jatkaa tota mun tarinaa! Oon nyt napannut Eiraa näihin uhriksi ehkä turhan paljon, muttakun se on jotenkin niin helppo kuvitella olemaan kaikkialla ja utelias kaikkea kohtaan 😀
Ja siis! Vai on Eetu ja Noa liian vanhoja kenenkään poikaystäviksi mutta ihan samaa ikäluokkaa olevaa cowboyta kyllä voi kuolata! Voi että, melkein toivon että Eira saisi joskus sen poikaystävän, mutta tällä hetkellähän suurin osa Eiran persoonaa on rakennettu tämän poikaystävä villityksen ympärille. Mitäs sitten, jos sellainen löytyy? Ehkä joskus niin käy, mutta toivottavasti ei kuitenkaan vielä pian. Näissä tarinoissa on niin huikeet määrät komedia arvoa!
Mutta voooi kyllä vähän sääliksi käy, kun Eira yhtäkkiä noin harmistuikin. Tuollaista tunteiden vuoristorataa teininä oleminen kuitenkin on, eikä tämä kerta varmasti jää viimeiseksi. -
Voi vitsit senkin ryökäleet!! Mäkin haluun tällästä ällösöpöö ihastumisrakastumis pusutteluhalailua mun hahmoille!!
Mutta voi että, saadaanko me Hopiavuoreen nyt toinen pari vai jääkö tää yön pimeydessä jaettu suukko kahden keskeiseksi salaisuudeksi? Tässä on nyt todella hyvä pohja vaikka minkälaiselle juonen kululle ja draamalle ja oi vitsi, en malta oottaa mitä keksittekään!(Mä oon kyllä ihan täysillä Eetu+Nelly jutussa mukana. Elly? Neetu? Olishan ne nyt aika hyvä pari.)
-
Jakakaapa niitä word tiedostoja uudelleenkin, kun tälläistä kaunista tekstiä siitä syntyy!
Mä oonkin jo hetken Eetua pohdiskellut. Se vaikuttaa sellaiselta perus suomalaiselta mieheltä, että turhiako sitä tunteilemaan. Mutta silti samalla Eetu hössöttää kun tulee vieraita, tarjoaa kotiaan yösijaksi, katsoo että kaikilla muilla on asiat hyvin tai vielä paremmin, ja sitten Eetu sulkeutuu. Se on helposti jo aijemmistakin tarinoista nähtävillä, että Eetu on hyvinkin herkkä ja tunteikas ihminen, jolla on monta puolta, kaikki yhtä aitoja mutta tulevat valitusti esille valitussa seurassa. Tässä tarinassa etenkin lukija pääsi viimein syvämmälle Eetun tunne elämään, ja onhan Eetu nyt aika reppana. Halata häntä pitäisi.
Musta oli ihan mielettömän hieno kohtaus, kun kerroit sormuksesta. Montako timanttia siinä oli ja missä se nyt sijaitsee kuvastaa, että se on esine jolla on paljon arvoa. Eetu takuulla valitsi sen harkitusti, pitkään pohtien mikä on ihanalle, rakkaalle Annikalle sopivin, eikä vieläkään raaski heittää sitä pois. Toisaalta miksi keittiössä? Eikö makuuhuoneen yöpöydän laatikko olisi paremmin? Keittiöstä sen voivat kaikki muutkin löytää, ja se tulee väkisin aina vastaan. Yöpöydän laatikossa se olisi yksityinen salaisuus jota katsella aina kun ikävä koittaa. Erittäin mielenkiintoinen valinta joka jäi ainakin mua kiehtomaan!
Tunnelma oli ihan erityinen tässä myös. Vitsit, kun mäkin osaisin kertoa jostain noin hartaasti. Sulla on vaan niin omanlainen ote tähän kirjoittamiseen, varsinkin, kun jokaisen hahmon kertoja on selvästi erilainen! Väitän että me kaikki osattaisiin sanoa pelkän tekstin perusteella kuka hahmo on kyseessä. Jotain, mitä mun täytyy vielä vähän harjotella, mutta onneksi mulla on noin hyvä esimerkki opastamassa!
-
Voooi miten herttanen tarina tää olikaan! Vai ihan Stadii on Hello opetellu, iha ältsin päheetä! 😀 Pitäis jaksaa enemmän kanssa ottaa sitä mukaan Noan puheeseen muttakun aina vähä valun sinne omalle mukavuusalueelle ja jätän vaan tekemättä.
Nää Hellon keksimät treffit on kyllä ihan tosi Hellomaiset. Ei mihinkään elokuviin tai ravintolaan, kun kotona voi kattella Netflixiä ja Jillan tekemää sienikastikettakin saa syödä, ja sit vielä Fairyä ja rautalankaa! Mä en oo ikinä elämässäni kuullutkaan tollasesta, niin vähän nyt mietin että onko se joku Otsonmäkeläisten juttu. Miksei osta vaan purkkia saippuakuplia ja mee niitä puhalteleen? Mutta sittenhän siitä katois kokonaan se itse tekemisen hienous ja erikoisuus.
Tartuin tuohon pieneen eleeseen, miten Hello veti Jillan lähemmäs housujen vyönlenkistä. Ai vitsi, jotenkin tollaset kohdat on vaan niin hienoja. Romanttisia ja vähän erilaisia kuin vaikka kädestä vetäminen, samalla myös leikitteleviä ja omalla tavallaan viehättäviä. Onneksi Noa ei ole kateellista sorttia (ainakaan paljon), koska mä oon vähän kateellinen tästä Jello jutusta! Söpöt!
-
Mäkään en koe olevani erityisen hyvä piirtämään, enkä oo mitään kouluja sitä varten käyny, kunhan itekseni huvikseni rustailen jotain välillä, mutta kommentoin silti! Musta tää kuva on vangitseva ihan kaikessa yksinkertaisessa kauneudessaan. Linejen paksuus on yleensä juurikin tyylikysymys, mutta välillä ne tekevät kuvasta myös vangitsevan. Tätä Nellyn kasvokuvaa huomasin jääväni katselemaan pitemmäksi aikaa, koska siinä on jotain todella kiehtovaa. Tietysti ohuemmat viivat ulkorajojen sisäpuolella tekevät hahmosta aina sorjemman näköisen niinkuin Eetukin tuossa mainitsi, joten sitäkin kannattaa testata jos siltä ikinä tuntuu! Mutta esimerkiksi tuosta alahuulen paksummasta rajauksesta pidän erityisen paljon. Kuitenkin omaa tyyliään kannattaa aina kehittää ja sen kanssa kannattaa kokeilla uuttakin, vaikka samalla säilyttää sen oman tavaramerkkinsä.
Kaunis tämä piirros kuitenkin on, eli voinpa samalla kehaista että kaunis Nellykin on! -
Olipa osuva otsikko, koska mulle Tiitus ei oo ihan vielä persoonana auennut! Siinä missä hahmojen pienet eleet ja ilmeet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, niin kyllä ne sanatkin kertovat paljon. Mulle itselleni henkilökohtasesti dialogi on älyttömän tärkeetä hahmoja ajatellen, että saan niistä kiinni. Puhuvatko hahmot sujuvasti muille, vai miettivätkö sanojaan pitkään, käyttävät täytesanoja paremman puutteessa, onko keskustelu hankalaa? Tälläisiin asioihin tartun, joten luen oikein mielelläni juuri tämän tarinan kaltaisia hyvin dialogipainotteisia tarinoita!
Kyllä mä vielä pian saan Tiituksen olemuksesta kiinni ja kerkeän hänetkin mun tarinoissa mainitseen! 😅
-
Voi että mikä hyvän mielen tarina! Voin kuvitella ton hiljaisen tallin ja kimaltelevat pölyhiukkaset, ai vitsi tuli niin kotoisa olo kun tota luki!
Välillä on niin hyvä ja kiva kirjoittaa sekä lukea tälläisiä rentoja tarinanpätkiä joissa ei oikeastaan tapahdu mitään erityisempää. Mun pitäis kanssa opetella tää taito! 😀 -
Mukavan maltillinen ote näissä tarinoissa! Aina ei tarvitse kauhealla vauhdilla edetä, varsinkin kun kyseessä on vauvaheppa! Been saapuminen Hopiavuoreen oli erityisen hauska keksintö, enkä vieläkään ole ihan varma mitä mieltä Tiitus siitä on. Onko hän iloinen omasta hevosesta vai harmissaan?
Voin kyllä täysillä samaistua tuohon varusteiden yhteen menevyyteen, tottakai kaiken pitää olla sävy sävyyn ja niin sarjaa kuin olla ja voi 😀 Saapa nähdä miten paljon Bee Tiitusta vielä juoksuttaakaan, aika vekkuli kaverilta se vaikuttaa!
