Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
En ole yhtään pahoillani että kirjoitan nyt vaan Chaista, koittakaa te muut jaksaa 😀
Mulle musiikki on tärkeää ja Noalle onkin ihan oma soittolista tehty. Nämä biisit muistuttaa mua Noasta tavalla tai toisella ja siksi tahdon ne näiden tarinoiden yhteyteen laittaa, vaikkei ne välttämättä ihan sanasta sanaan (tai ollenkaan) just siihen tarinaan sovikaan. Mut hei, mun hahmo ja mun tarinat, mä saan tehdä niin. 😀Sormeni tapailivat kitaran metallisia kieliä. Vähän hitaasti, vähän jäykästi, muttei varsinaisesti huonosti. Muistelin päässäni soivan kappaleen sointuja, eikä kitarasta lähtevä melodia kovinkaan kaukana siitä ollut. Pitäisi virittää se taas. Hellolta varmaan katkeaisi verisuoni päästä jos kuulisi että soitan kitaralla jonka D-kieli on epävireinen.
Istuin jalat rennosti ristissä huoneeni nurkkaan asetetulla patjalla, kitara sylissäni ja sivusilmällä Chaita katsellen. Hän oli kumartunut tarkastelemaan ikkunalaudalla olevaa lihansyöjäkasvia. Osa sen loukuista oli alkanut kellastumaan ja nahistumaan, ne olivat ikään kuin painuneet kasaan joka sai koko kasvin näyttämään melko surkealta.
”Eikö tää syö?” Chai ihmetteli lopulta.
”Ei oo mitään mitä syödä.”
”Kärpäsiä?”
Vilkaisin häneen kulmaani kohottaen.
”Näätsä tääl kärpäsii?”
”On niitä mun luona vielä.”
”No vie roskas roskiin.”
”Oon mä vienyt!” Chai puhahti ja mutristi suloisesti alahuultaan. ”Mut niitä on silti. Se on vanha talo…”
”Nii, tää onki nii kauheen uus..”Mietin Chain asuntoa Meijerillä. Sitä samaa asuntoa, jonka väljähtynyt huoneilma muistutti minua etäisesti katkaisuhoidon aikaisesta laitoksesta, ja jota ei voinut olla terveellistä hengittää. Yritin olla miettimättä koko asiaa, sillä en halunnut ajatella siitä pidemmän päälle koituvia seurauksia, mutten myöskään voinut olla ihmettelemättä miksi Chai valitsi asua siellä.
Hän katsoi minua ja siristi silmiään nenäänsä pikkuruisesti nyrpistäen. Hymyilytti. Tiesikö hän ollenkaan, miten mahdottoman soma hän olikaan?
Painoin katseeni takaisin kitaraan ja näppäilin sen kieliä taas muutamaan kertaan.”Hämähäkkejä sit?” Chai ehdotti.
”Jos siltä tuntuu sä voit mennä niitä pyydystään. Tallista löytyy ainaki.”
”Etkö tuu mun kans?” hän kysyi päätään kallistaen. Katsahdin häneen arvioivasti, mutten voinut olla puraisematta huultani ja laskematta katsettani pian takaisin alas. Tiesikö Chai, miten hän sai edelleen vatsanpohjani kääntymään ja kutkuttamaan sillä samanlaisella tavalla, josta aina rakkaustarinoissa kerrotaan? Ja joka sai minut haluamaan vain kaapata hänet tiukasti halittavaksi?
”Mä oon vanha ja väsyny”, huokaisin ja asetin kitaran syrjään. ”Emmä jaksa. Tuu sä tänne.”
”Minne?”
”No tänne näin”, viittasin itseäni kohti, valuin alemmas makaamaan patjalle ja avasin käteni. ”Ehkä hyväl tsägäl täältäki löytyy hämis.”
”Mieluummin ei”, hän pudisti päätään mutta käveli luokseni. Varovasti Chai asetteli polvensa vierelleni ja hetken verran näin, miten hän mietti mihin hän tarkalleen voisi tulla. Ojensin käteni, otin hänen käsivarsistaan kiinni ja vedin hänet itseäni vasten. Kasvoni painoin hänen hiuksiaan vasten ja huokaisin syvään nenän kautta. Just siinä on hyvä.Chai rentoutui rintakehääni vasten ja tunsin miten hän ryhtyi sormin nypläämään paitaani. Se oli mielestäni hellyyttävää, miten hänellä oli tapana sillä tavalla aina vähän näpertää sormillaan jotain. Tosin lähes kaikki mitä Chai teki oli mielestäni suloista, tai hellyyttävää, tai ihanaa, innostavaa, pehmeää, hyvää.. Hän voisi vain istua paikallaan ja olla tekemättä mitään, ja silti minusta tuntuisi että rintani halkeaisi siitä paisuvasta tunteesta, mikä sen joka kerta valtasi kun edes mietinkin Chaita.
”Miten Loimu voi?” Chai mumisi, poski toisen solisluuni lähellä leväten.
”Ihan jees. Pitää kohta laittaa se taas horrostaan talven yli.”
”Kauanko se voi olla syömättä?”
”Noh, luonnossa ne on kylmimmät kuukaudet horroksessa. Mä yleensä pidän sen viimeistään joulukuun alusta johonkin helmikuuhun asti, eli pari kolme kuukautta ihan hyvin.”
”Mm.. Aika pitkään.”Silittelin Chain alaselkää pienellä liikkeellä juurikaan keskittymättä siihen. Mielikki päästi pienen uikahduksen omalla pedillään, mutta jatkoi untaan siihen havahtumatta.
”Skidinä halusin et musta tulee laulaja”, kerroin muuten vain.
”Ai?” Chain äänestä kuuli että hän hymyili. ”Siksikö sä soitat kitaraakin?”
”Joo, sen takia mä aloitin. Vaikka lasketaanko tota nyt niin osaamiseks oikeesti..”
”No mitä tapahtu, miksei susta tullut laulajaa?”
Hymähdin hiljaa.
”Elämä tapahtu.”
”Miten niin?”
”Jos et oo sattunu huomaan, niin mulla on vaan yks jalka.”
Chain sormet lopettivat nypläyksensä.
”Oon mä. Mut eihän se estä laulamista, vaikka olisikin.. Vaan yksi jalka..”
”Mm, eipä kai. Mut siinä oli monta muutakin juttua. Enivei, ei haittaa, kun en mä voiskaan olla mikään super feimi. Sit ei jäis aikaa pussailuun sun kanssa.”
”Nii”, Chai hymähti ja jatkoi paitani nypertelyä sormillaan. “Se olis harmi.”Ajatukseni ajelehtivat takaisin aikaisemmin käymäämme keskusteluun hänen ollessa käymässä.
”Kuule, mä oon vähän funtsinu sitä meidän keskustelua.”
Chai kohotti päätään. ”Mitä keskustelua?”
”No sitä kun viimeks puhuttiin, kyl sä tiiät.”
”Joo..?”
”Kun sä mietit jos et osaakaan tai olisit huono tai silleen.. Nii ihanku sillä oikeesti olis jotain välii. Kun mä tiiätkö haluun vaan olla sun kaa, se on se pääasia.”
Chai oli painanut otsansa kaulaani vasten puhuessani.
“Mut sä oot ollut – kun sä oot ollut monen kanssa, niin miten sillä ei oo väliä?”
Hengähdin hiljaa ja painoin silmäni kiinni. Yritin palata ajassa taaksepäin ja miettiä, miltä minusta oli tuntunut ollessani samassa tilanteessa kuin Chai nyt. Vai olinko koskaan ollutkaan sellaisessa? En muistanut että olisin ikinä uhrannut kahta ajatusta enempää sille olenko jonkun mielestä “hyvä”, tai kuinka monen kanssa se toinen on ennen minua jo ollut, tai oikeastaan mitään muutakaan sellaiseen liittyvää.
“Kun ei sillä vaan oo. Ei siitä tarvii ottaa mitään paineita, eikä kukaan voi osata heti.”
“Mmm.”
“Enkä mä sitä paitsi koko ajan oo jotain seksiä vailla”, naurahdin ja kohotin päätäni sen verran että sain vilkaistua Chaita. Hän piti edelleen kasvojaan piilossa mutta vaikutti ihan rauhalliselta, vaikka jatkoinkin aiheesta puhumista. Jos jotain olin viime aikoina hänestä oppinut niin sen, ettei hän mene ollenkaan niin helposti rikki kuin alunperin pelkäsin.
“Mä oon tyytyväinen jos saan välillä vaan ihan nukkuu sun vieres, ja muutenkin vaan olla. Sitä paitsi – mitä paineita sulla ees oikeesti on, kun mä oon kuitenkin ihan hiton invalidi.”Chai kohotti kasvonsa ja katsoi minua suoraan silmiin jotenkin määrätietoisesti. En osannut tulkita hänen ilmettään, mutta hän lähtikin kapuamaan vartaloani pitkin ylöspäin niin, että lopulta päädyimme ihan kasvokkain. Ähkäisin Chain painaessa kyynärpäänsä rintakehälleni ja tunsin miten hän nosti molemmat kätensä poskiani vasten.
“Et sä oo invalidi”, Chai sanoi totisen kuuloisena, lähes julistamalla.
“Oikeestaan oon mä, se on ihan virallinen termi”, vastasin vaikka Chai painoikin poskiani niin että puhe muuttui lähes epämääräiseksi sössötykseksi.
“Nii, joo, mut et sä silleen kuitenkaan oo.”
“Mitennii ei, kun multa p-…”
“Ei nyt enää siitä jalasta”, Chai keskeytti minut ja painoi suukon huuliani vasten. Lämmin aalto lähti lipumaan kehoni läpi.
“Okei. Mistäs sitten?”
“Tuutko mun kanssa hakemaan Jaria?”Sitäkin olin miettinyt useampaan kertaan. Mitä Jari ajattelisi, jos saapuisin Chain mukana häntä noutamaan asemalta? Miten esittelisin itseni? Esittelisikö Chai minut, vai tietäisikö Jari jo? Mitä hän ylipäätään ajattelisi minusta? En välittäisi siitä muuten, mutta kyseessä oli kuitenkin Chain isä. Tai.. Isäpuoli. Isähahmo…?
Olin kaksi kertaa aikaisemmin elämässäni esitellyt itseni kumppanini vanhemmille, eikä se ollut mitenkään erikoista. Ehkä siksi, että ensimmäisellä kerralla näitä vanhempia ei olisi läsnäoloni voinut vähempää kiinnostaa, ja toisella en ollut selvinpäin. Tämä kerta olisi kuitenkin erilainen, koska sillä oli oikeasti väliä, se merkitsisi jotain. Sekä minulle että Chaille.“Mut mä en sit oo sun boifrendi kun esittäydyn Jarille?” tarkistin.
Chai laski kätensä poskiltani hiuksiini.
“Onks se – onks se – haittaako se..?” Chai kysyi varovasti.
“Ei haittaa. Tarkistin vaan. Joo mä tuun.”
“Hyvä. Kiva”, hän sanoi pehmeästi ja katseli jonnekin silmiäni alemmas.
“Meidän tarvii sitten mennä sun autolla…” hän jatkoi pienen hetken kuluttua.
Suuni tipahti auki niin että kieli naksahti kitalakea vasten, ennen kuin nauroin.
“Ai siis sen takii sä pyysit mut messiin!”
“Mitä – en! Tai – vähän, senkin, mutta – en oikeesti!” -
Kolmen hengen tiimi kuulostaa määrällisesti hyvältä, sovitaan siis se ja tehdään tarvittaessa poikkeus sääntöön! 😀 Ja tiimit tosiaan voidaan määrätä arpomalla, ja niihin saa vaikuttaa tarinallisista syistä.
Noa tulee Flidan kanssa tiimikisaan. Santtu kisaa Fifin kanssa sekä yksilö- että tiimikisassa. Jos joku välttämättä haluaa kisata yksilökisassa muttei omista hevosta, niin Flidan saa ottaa siihen lainaan!
-
Päivämäärää voidaan muuttaa jos tarvii! En oo yhtään perillä mitä kaikkea tapahtumaa on just virtuaalimaailmassa meneillään, niin sanokaa jos tulee päällekkäisyyksiä ikävästi. 😀
-
Tapahtui pari päivää Aihkian ratsujousiammunta kisojen jälkeen.
Onneksi Noaa ei haittaa vaikka päätyikin vikalle sijalle, mut ei silti kerrota että mä tajusin vasta just ennen tuotoksen lähettämistä että näissä kisoissa oikeesti oli joku aihe luokalle….
“No, miten teillä meni?” Sonja kysyi hymyillen. Hän kuulosti aidosti uteliaalta, eikä laisinkaan katkeralta vaikka joutui itse jäämään pois.
Minua alkoi hymyilyttää kun mietinkin koko kisoja. Pudistin kuitenkin päätäni, joka sai Sonjan ilmeen muuttumaan hämmentyneeksi, vaikka tiesin että kasvoillani oli edelleen typerän näköinen virne.
“No?”
”Ihan siis jees, ei sillä. Monta pientä juttuu meni vaan pieleen, että ei me sijoille päästy. Silleen nätisti sanottuna.”
”Ai, höh.. Tylsä juttu.”
Kohautin olkiani.
”No jaa.. Ei mua se niin kiinnosta, kokemuksena oli kuitenkin magee.”
”Mitkä jutut teillä sitten meni pieleen jos meni kuitenkin ihan hyvin?”
”Arvioin välimatkoja surkeesti, et en saanu oikeen hyvää rytmiä koko hommaan. Sit häsäsin jotain omaa ja nokitin pari kertaa niin huonosti, et ammuin ulos. Yhdestä taulusta, mut kumminki. Ja, no.. Flida ei ihan pärjää noille nopeemmille hevosille, ja se tais olla koko reissusta vähän väsyny muutenki. Harvoinhan me missään käydään. Et sellasta, monta pientä juttuu määritti kokonaisuuden.”
”Aivan, aivan.. No mutta hei, pääasia että oli hyvä kokemus! Nyt vaan lisää treeniä, eiks vaan?”
”Todellakin.”
Noa ja Flida kisaradalla -
Tämä on nyt aika hiomaton, mutta tarpeeksi pitkään sitä odottanut turhaan, joten olkoon. Ihan hyvä se saa nyt olla näinkin.
En kenties koskaan kyllästyisi siihen, miten pehmeiltä Chain huulet omiani vasten tuntuivat. Tahdoin vain vajota niihin hetkiin, samalla peläten hengittää – heräisinkö sitten, ja huomaisinkin ettei se olekaan totta?
Se oli vaarallista, sillä hetki hetkeltä huomasin, miten tahdoin käydä ahneemmaksi.Chai oli sanonut etten voisi olla hänen poikaystävänsä. Olin päättänyt heti, etten mieti asiaa sen enempää, en kysy miksei. Eikä minulla ollut mitään hätää – siinähän hän oli edessäni, melkein sylissäni, paitani rinnukset puristettuna nyrkkeihinsä. Olinhan hänen phaenginsa. Voisin olla Chain phaeng niin kauan kuin hän tahtoisi.
Sillä hetkellä en kuollaksenikaan muistanut ketkä olivat sillä hetkellä kotona. Tai jos totta puhutaan, en miettinyt koko asiaa. Nellyä en ollut nähnyt viime päivinä erityisen paljoa muutenkaan ja Eetu nyt tuli ja meni omaan ahkeraan tapaansa.
Nojauduin hiljalleen enemmän Chaita vasten ja kaadoin hänet pehmeästi selälleen patjalle suudelmaa keskeyttämättä. Chai veti terävästi henkeään nenänsä kautta ja liikutti toisen kätensä paitani kaulukselle. Tunsin hänen sormenpäänsä ihollani. Vatsanpohjassani hypähti innostuneesti.
Saatoin melkein tuntea omaa rintakehääni vasten miten Chain sydän hakkasi kiivaasti hänen rinnassaan. Hetkittäin en saattanut uskoa sitä todeksi, sillä vain muutamia kuukausia sitten Chain lähelle, siis todella lähelle pääseminen tuntui kaukaiselta haaveelta. Nyt hengitin hänen tuoksuaan autuaasti, syvään, ja mietin miten hiton onnellinen olin.
Hellin kosketuksin lähdin tunnustelemaan Chain poskipäätä, leukaa. Tunsin hänen nielaisevan pienesti, ennenkuin pyyhkäisin peukalollani hänen vasempaa solisluutaan. Näin miten Chain kulmat värähtivät. Pysähdyin vasta Chain paidan helmalle. Kiireistin itseäni tunnustelemaan, miten Chain keho hohkasi lämpöä kättäni vasten, jotten ajattelisi miten paljon tahdoin purra hänen alahuultaan, kaulaansa, niitä solisluita. Vähitellen ujutin sormiani Chain paidan sisäpuolelle, kohottaen sitä ylemmäs hänen vatsallaan. Voisinko sittenkin purra, vetää keuhkoni täyteen hänen huumaavaa tuoksuaan ja kuulla, miten Chai pyrkisi pysymään vaiti, vaikka minä -…
”Noa”, Chain terävä ääni havahdutti minut ajatuksistani. Samalla hetkellä hän lennätti oman kätensä käsivarrelleni ja puristi sormensa sen ympärille niin tiukalla otteella, etten saanut kättäni hivutettua enää mihinkään suuntaan. Ymmärrys iski kasvojani vasten kuin kylmä, märkä rätti, ja nykäisin itseni Chaista kauemmas kuin sähköiskun saaneena.
Voi paska.
Siirryin sivummalle Chain päältä jotta hän pääsi takaisin istumaan ja yskähdin hiljaisesti poskeani raaputtaen. Olin mennyt liian pitkälle. Sen näki Chain ilmeestä, vaikkei hän edes katsonut minua. Hän siirtyi istumaan kylki minua kohti, kunhan ensin yritti vaivihkaa kiskoa paitaansa takaisin alemmas, ja veti polvensa rintakehäänsä vasten. Hänen katseensa oli suunnattu muualle, mutta näin hänen silmiensä muuttuneen lasittuneiksi. Chai puraisi alahuultaan ja näin, että hän tahtoi sanoa jotain. Silti hän pysyi hiljaa.
Pitäisikö minun pyytää anteeksi, vai Chain? Samalla tiesin, tai ehkä vain toivoin, ettei kummankaan tarvitsisi pyytää anteeksi. Miksi oloni oli silti niin syyllinen?”No”, sanahdin lopulta, onnistumatta peittämään äänessäni kuuluvaa pettymystä. ”Mun pitiki käydä suihkus jokatapauksessa..”
”Lähdenkö mä?” Chai kysyi kummallisen nopeasti.
”Ei sun tarvi”, sanoin tosissani. ”Ellet sä siis halua.”
”En mä, en mä siis sillä… Ja äsken mä vaan -.. Kun mietin että -..”
Katselin Chain kasvoja yrittäessäni ymmärtää mitä hänen päänsä sisällä tapahtui. Näytti siltä, että hänellä oli niin paljon sanottavaa, niin paljon asioita jotka hänen mielessään poukkoilivat. Mikä niitä esti pääsemästä ulos? Missä se muuri oli, ja miksi se oli rakennettu?
”Ei mitään”, sanoin niin rohkaisevasti kuin osasin. ”Mä meen nyt. Menee joku vartti.”Pitelin silmiäni kiinni viileiden vesipisaroiden valuessa kasvojani pitkin. Seisoin suihkun alla kasvot seinää kohti käännettynä ja yritin parhaani mukaan jäsennellä ajatuksiani kasaan. Olin pettynyt, siitä ei päässyt mihinkään. Kumma kyllä en ollut eniten pettynyt Chaihin, vaan itseeni. Missä vaiheessa Chai oli jännittynyt, enkä ollut sitä huomannut? Kunnes vasta sitten liian myöhään, tietysti. Olinko antanut omien halujeni saada turhan paljon valtaa, vaikka tiesin etten voinut edetä Chain kanssa liian nopeasti? En ollut varma oliko Chailla juuri sellaisesta kokemusta, ainakaan samalla tavalla kuin itselläni. Oli helppoa unohtaa, miten iso asia sellainen voi jollekin olla, kun joskus erinäiset irtosuhteet olivat lähes päivittäinen asia omassa elämässäni. Valehtelisin jos sanoisin, ettei kärsivällisyyttäni koeteltu ollenkaan. Chai oli laittanut sen koetukselle jo useaan kertaan, mutta olin päättänyt jo alussa että etenisimme Chain tahdissa. Vaikka se tarkoittaisi sitten sitä, että joutuisin nielemään karvaan pettymyksen odotuksista, jotka olin itse typerästi asettanut. Sitä en ollut vielä suostunut ajattelemaan, mitä sitten jos edistystä ei tapahtuisi.
Mutta ymmärsin häntäkin, tai ainakin niin uskoin – yritin. Pelkästään sen täytyi vaivata, ettei meillä juuri koskaan ollut oikeaa yksityisyyttä. Tuvassa oli lähes aina joku, eivätkä ne seinät kaikkia ääniä eristäneet…Eetu oli keittiössä keittämässä kahvia sinne kävellessäni, löysät kollarit jaloissa ja pyyhe rastojen ympäri pyöräytettynä. Kurotin Eetun ohitse jääkaapille, jolloin mies havahtui läsnäolooni.
“Laita paita päälle”, Eetu sanoi kuulostamatta mitenkään erityisen käskevältä.
“Saan mä ilman paitaa olla mun himas.”
“Eira on käymässä.”
“Missä se on?”
“Olohuoneessa.”“Eira!”
“Mitä?!”
“Laita silmät kii.”
“Ai miks?”
“Mul ei oo paitaa.”
“No enkai mä sua kato!”Katsoin Eetua merkitsevästi ja hörppäsin jääkaapista ottamaani vitamiinijuomaa. Eetu huokaisi syvään nenänsä kautta ja kaatoi itselleen ison kupin kahvia. Hän oli vaikuttanut kireämmältä viime päivinä kuin jo hyvään toviin. Kun asuu jonkun kanssa jo toista vuotta, vaikka emme me Eetun kanssa varsinaisia sydänystäviä olekaan, oppii tuntemaan sen toisen aika hyvin vaikka tahtomattaankin. Enkä laisinkaan ihmetellyt, sillä Eetun elämässä oli tapahtunut paljon melko lyhyessä ajassa. Vaikutti siltä, että Eetu kaipasi hetken omaa rauhaa kahvinsa kanssa, joten päätin jättää hänet omiin oloihinsa ja palata huoneelleni.
Tavallaan yllätyin oven avattuani, sillä osa minusta oli kaiketi ajatellut Chain lähtevän sillä välillä. Siellä hän edelleen kuitenkin oli, katselemassa lämpölampun alle lämmittelemään tullutta Loimua. Suljin oven perässäni mitään sanomatta ja suuntasin vaatekaapin luokse. En pitänyt siitä erikoisesta hiljaisuudesta joka välillämme oli. Levitin pyyhkeen kuivumaan, vedin hupparin päälleni ja siirsin pöydän viereltä tuolin lähemmäs huoneen nurkassa olevaa patjaa jolle Chai oli palannut takaisin. Istuin alas, nojasin käteni reisiin ja vedin henkeä nenäni kautta. Chai kääntyi katsomaan minua muttei ehtinyt sanomaan mitään, kun päätin rikkoa hiljaisuuden.
“Mitä sä pelkäät?” kysyin katsoessani Chaita silmiin. En kuulostanut syyllistävältä, tai edes haastavalta – ainakin yritin olla kuulostamatta. Tahdoin vain niin kovasti ymmärtää Chaita, mutten voinut myöskään enää olla kysymättä. Näytti siltä, että jos tahdoin vastauksia, niitä täytyi alkaa kaivaa esille. Tahdoin tietää miksi oli hetkiä, kun Chai jähmettyi ja hänen silmiinsä nousi hätääntynyt katse, mutta samalla pelkäsin ajavani häntä aina vain kauemmas lähtiessäni etsimään niitä vastauksia.
”Johtuuks se siitä kun me ollaan täällä? Tai oonks mä jotenkin liian vanha? Vai mistä se johtuu?” jatkoin kyselyäni jo melkein siihen tilanteeseen kärsimättömänä, antamatta Chaille juuri tilaa vastata, tai edes miettiä vastaustaan.Tajusin kuitenkin sulkea suuni ja vetää henkeä syvään ja hitaasti. Ei hiillostamisesta olisi mitään hyötyä, saatika kiihtymisestä. Varsinkin kun kummallekaan ei oikeasti ollut oikeutta, tuskin edes syytä.
Rapsutin päätäni molemmin käsin leuka rintaa vasten painettuna, ennenkuin nostin katseeni takaisin Chain kasvoihin.
”Mä vaan en haluu et sä pelkäät mua. Kai sä tiedät että mä en ikinä painostais sua mihinkään mitä sä et haluu tehä? Me voidaan mennä sun tahdissa, mut sit sun tarvii kans kertoo mulle missä mennään.” -
Toiveita, vaatimuksia ja odotuksia
Thak.
”Aika hyvä”, Chai huikkasi maneesin päädystä. Jäin katsomaan maalitauluun uponnutta nuolta.
”Ihan ok.”
”Osui.”
”Joo, mut ei keskelle.”
”Osui kumminkin. Ja aika lähelle.”Chai oli oikeassa. Nuoli ei ollut mennyt kuin muutamia, ehkä kymmenen senttiä sivuun taulun keskipisteestä. Vielä hetki sitten olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen siihen, mutta nyt huomasin olevani vain vähän jotain sinnepäin.
”Ai uudestaan?”
”Joo.” Käänsin Flidan takaisin samaiseen päätyyn jossa Chai oli. Tamma huokaisi syvään lompsiessaan ties jo monennettako kertaa edestakaisin, kuin sanoakseen että eikö alkaisi jo riittää. ”Kerran ainakin.”Thak. Thak.
Flidan laukka oli rauhallista, muttei sentään nelitahtista. Ehdin hyvin miettiä omia liikkeitäni, kerätä keskivartaloni voiman pysyäkseni vakaana, jännittämään jousen ja tähtäämään.
Flida hiljensi parin raviaskeleen kautta käyntiin, pysähtyi ja laski päänsä alas kihnuttamaan silmäkulmaansa jalkaansa vasten. Se oli selvä vihje, että nyt sille riittäisi harjoitukset siltä päivältä. Olin sen kanssa samaa mieltä, enhän kuitenkaan tähdännyt täydellisyyteen. En ole koskaan ollut erityisen tavoitteellinen ratsastaja, hädintuskin edes innokas ratsastaja. Osittain varmasti siksi, ettei se ole Flidankaan lempi puuhaa. Se kantaa ratsastajaa kiltisti selässään, tekee mitä pyydetään, eikä yhtään sen enempää. Eikä minulla ole tarvetta siltä vaatiakaan yhtään sen enempää, noin yleisesti ottaen.
Rosita Degerlundin kesäinen valmennus oli kaikin puolin melko mielen räjäyttävä kokemus. Ei vain siksi, että jousiammunta hevosen selässä oli mielestäni hauskinta ikinä, vaan siksi, miten kovasti Flida siitä nautti. Kenties sen mieleen palasivat aika Venäjän Siperiassa jossa sen silloiset ihmiset harjoittivat jousiammuntaa hevostensa kanssa, sillä oli päivänselvää että sen valmennuksen aikana esiin tullut kipinä ei ollut vain syttynyt, vaan se oli herätetty uudelleen liekkeihin. Se tunne oli uskomaton. Sitä on melkein mahdoton kuvailla, sillä yleensä niin tasainen ja hidasliikkeinen hevoseni ryhdistäytyi allani ja tuntui suorastaan kasvattavan siivet. Silloin Flidasta huokui jotain niin isoa ja vahvaa energiaa, että se oli minullekin voimaannuttavaa. Tamma ponnisti laukassa ylämäkeen, pyöristi selkäänsä ja kaulaansa, pärskähteli innostuneen kuuloisena ja hetken verran tunsin yhteenkuuluvuutta jollaista en koskaan ennen ollut sen kanssa tuntenut.
Siitä lähtien jousiammunta on ollut meille yhteistä tekemistä. Se oikeastaan tapahtui vähän itsestään, sillä huomasin vain yhä uudelleen ja uudelleen kiipeäväni Flidan selkään Rositan kautta ostamani jousen kanssa, ja jokaisella kerralla ymmärsin enemmän miten oikealta se tuntui. Satunnainen puuhastelu muuttui vähitellen systemaattiseksi harjoitteluksi, pitäessäni edelleen Rositaan yhteyttä verkon kautta ja saadessani häneltä tarvittaessa neuvoja miten jatkaa. Harjoittelu olikin tuottanut tulosta. Ei vain itsessäni, vaan Flidassa myös. Sen laukka pyöri jo paljon paremmin ja onhan sen peruskuntokin noussut huimasti.
Pysäytin Flidan, laskeuduin alas sen selästä ja annoin tammalle taskustani porkkanan palan.
”Joko sua jännittää?” Chai uteli siirtyessään lähemmäs. Hän ojensi kätensä silittääkseen Flidan otsaa sen paksujen jouhien alta ennenkuin hän tarjoutui ottamaan ohjat kädestäni. Yhtä matkaa lähdimme kävelemään maneesin reunoja pitkin, Flida verkkaiseen tahtiinsa Chain perässä kävellen.
”Mm. No vähän”, myönsin hetken mietittyäni.En yleensä ollut jännittäjä tyyppiä, puhtaasti siksi etten ole kovinkaan kilpailuhenkinen, mutta esimerkiksi silloin jännitin ihan kunnolla kun kaksoset syntyivät. Nyt olin kuitenkin mennyt ilmoittautumaan Aihkian vaellustallin ratsastusjousiammuntakilpailuihin, joka oli Lapissa asti. Varmaan jostain hetken mielijohteesta, koska en osannut ajatella itseäni tai Flidaa samalla tavalla kilpailemassa kuin vaikka Marshall, tai Janna, jotka olivat molemmat myös lähdössä samaisiin kisoihin. Hakra on näyttävä ja Paahtis nopea. Piirteitä, joita kisahevosilla yleensä toivotaan olevan.
”Mut ihan positiivisella tavalla”, lisäsin kuitenkin pienen tauon jälkeen.Olkoonkin, ettei Flida olisi nuorin tai nopein tai näyttävin. Se teki sitä koko sydämestään, ja minun silmissäni se oli maailman hienoin hevonen. Miksi emme mekin voisi mennä kokeilemaan jotain uutta ja hauskaa, varsinkin, kun niiden ei ole tarkoituskaan olla erityisen vakavamieliset kisat?
”No hyvä sitten”, Chai hymyili. ”Hyvin se menee! Mä kannustan täältä teitä.”
”Tack”, hymähdin. ”Niin ja kiitos, kun teet sen mun vuoron. Muuten mä en olis päässyt ees lähteen.”
”Eipä mitään! Tai ole hyvä. Ei ole iso vaiva.”
”Silti.”Minun teki hirveästi mieli pysäyttää Chai siihen paikkaan ja suudella häntä. Ihan muuten vain, ihan vain koska hän oli. Kenties muuten olisinkin, mutta maneesin oven takaa kuului silloin vislaus ja pian se vedettiin auki.
”Mooi”, Janna tervehti meitä taluttaessaan Paahtiksen peremmälle.
”Älä laita kii, me ollaan just lähdössä”, ehdin sanomaan tervehdyksen jälkeen ennenkuin Janna ryhtyi vetämään ovea taas kiinni. Hän päästi ovesta irti ja asteli tammansa kanssa maneesin reunalla olevan jakkaran luo.
”Miten teirän harjootukset suju?” Janna kysyi nyökätessään merkitsevästi maalitauluja kohti.
”Ihan jees. Flidan kanssa kaikki on niin helppoo”, vastasin ja kurotin taputtamaan Flidan kaulaa. Siitä oli aina helppoa olla ylpeä, myös silloinkin vaikka kaikki olisi ollut ihan tavallista ratsastusta ilman pegasoksia tai taikavoimia.
”Niin moon ymmärtäny, soon kyllä ihanan oloonen tyyppi”, Janna nyökytteli.Janna oli sillä kertaa tullut ratsastamaan ihan sileällä, joten keräilin maalitaulut pois Chain vielä kävellessä Flidan kanssa. Sen jälkeen meidän oli aika poistua ja käydä hoitamassa Flida tallissa ennen sen palauttamista takaisin pihattoon. Fanni pärjäsi jo vallan mainiosti vaikka sen mamma välillä lähtikin pidemmäksi aikaa. Se ei ollut enää toviin huudellut Flidan perään ollenkaan, saatika lähtenyt edes seuraamaan hakiessani Flidan töihin. Flida itse tuntui olevan ihan tyytyväinen saadessaan viimein kunnolla omaa tilaa, ja olihan Fannilla muutakin seuraa. Fifi jaksoi leikittää sitä väsymättä jos muista ei seuraksi ollut ja Typyn kanssa Fannilla tuntui aina olevan jotain pikkutammojen juttuja meneillään. Typy harvemmin pihatosta mihinkään lähtikään, joten Fannilla oli oikeastaan poikkeuksetta aina seuraa.
Talli oli ihanan hiljainen. Ulkona oli alkanut hämärtää ja sen päivän vierailijat olivat pitkälti käyneet jo aamulla. Flida seisoi käytävällä yhdestä narusta kiinni ja joi hartaasti sille antamaani pellavavettä. Chai harjasi piikkisualla sen kevyesti hionnutta karvapeitettä ja minä saatoin vain katsella vierestä. Suupieliäni nyki hymy.
”Tähän vois kyllä tottua.”
”Mihin?” Chai kääntyi heti katsomaan minua uteliaana.
”Tähän, et joku hoitaa mun hevosen pois ja vielä kävelyttää loppukäynnitkin.”
”Aa. Mä luulin että johonkin oikeasti hienoon juttuun.”
”Onhan tää ihan luksusta!”
Kietaisin käteni Chain ympäri takaapäin ja painoin kasvoni hetkeksi hänen hiuksiaan vasten. Hengitin hänen tuoksuaan ja mietin miten onnelliseksi se minut tekikään. Sitten kumarruin suukottamaan hänen poskeaan kerran, kaksi, kolme kertaa, jonka jälkeen Chaita alkoi jo naurattaa enkä osannut enää lopettaa.”Kai sä tuut vielä käymään?” kysyin, kunhan olimme viimein saaneet tallissa kaiken valmiiksi. ”Voin heittää sut himaan sitten.”
”Voin mä hetkeksi. Mulla on aamulla töitä, mutta ei vielä ole niin myöhä.”
”Jes. Ees hetki riittää.”Pohdin pitäisikö minun kysyä suoraan mitä me olimme, tai mitä meidän välillämme oli. Oliko Chai keksinyt sille jonkin nimen, pitikö sille löytää jokin kategoria ja asettua sen tekemään muottiin? Olisiko niin parempi tai helpompi, kun kaikki muutkin tekevät niin? Ja kun kaikki muut tuntuivat odottavankin jotain sellaista. Hopiavuoressa mikään ei säily salassa. Tai no, lähes mikään. Ne asiat, joista ei hiisku sanallakaan kenellekään saattavat hyvällä tuurilla pysyä poissa valosta, mutta kaikki muut.. Kaikki tietävät niistä muutaman päivän sisällä. Olin varma että meistä Chain kanssa oli puhetta ja pohdintoja, mutta kukaan ei ollut vielä tarttunut aiheeseen suoraan. Ehkei kukaan ollut vielä tarpeeksi varma kysyäkseen, koska siitä ei voinut olla kyse ettei ketään kiinnostanut. Talli oli täynnä toinen toistaan uteliaampia hevosihmisiä, ja hevosihmiset jos jotkut rakastavat puhua muiden asioista.
Eikai siitä olisi haittaa kysyä… Ehkä sitten, kun ajaisin Chain kotiin. Silloin ainakaan ei olisi ketään kuuntelemassa tai häiritsemässä. Voisin kysyä, ja elää sitten minkä tahansa vastauksen kanssa kun kerran olin ihan tyytyväinen näinkin.
Pieni osa minua kuitenkin tiesi, että voisin ehkä olla vieläkin tyytyväisempi jos Chai valitsisi juuri tietyt sanat, mutten tohtinut ajatella sitä liikaa. Miksi pilata jotain hyvää asettamalla sille liikaa odotuksia..? -
Miljoonan vuoden jälkeen vakuutan, että oon elossa. Anteeksi, kun en ehdi täällä olla enää niin useasti.
Minun vuoroni huolehtia sinusta
Keittiössä tuoksui kahvi ja vastaleivottu mustikkapiirakka. Kerrostaloasunnon ikkunaa vasten ripotti pieniä, hentoja vesipisaroita syyskuisessa pääkaupunkiseudun maisemassa. Olin viimein päässyt taas tapaamaan äitiä, aivan liian pitkän tauon jälkeen.
“Sehän alkaa olla aika hyvä tilanne jo”, äiti sanoi ja laski kaksi lautasta pöydän molempiin päätyihin.
“Hm?” havahduin ajatuksistani ja käänsin katseeni ikkunasta häneen. Äidin suupielet olivat kohonneet pieneen hymyyn. Hänen silmäkulmiinsa oli kertynyt ryppy tai kaksi lisää, sekä oli outoa nähdä miten paljon hänen hiuksensa olivat harmaantuneet.
Oikeastaan näytti siltä, kuin koko ihminen olisi ikäänkuin harmaantunut…
“Niin, se korona. Nyt kun on jo rokotteet ja kaikki. Pian uskaltaa käydä kaupassa taas normaalisti.”
Pakko myöntää, että Otsonmäellä koko pandemia unohtuu helposti. Etenkin töissä, siellä kaikki tuntuu jo niin normaalilta.
“Mm.. Ootko sä käynyt missään muuallakaan kun vaan kaupassa?”
Äidin ilme muuttui hämmentyneeksi. Hän asetti eteeni höyryävän kahvikupin ennen kuin asettui itse istumaan pienen keittiö pöydän toiseen päätyyn.
“Missäs minä.. Onhan tuossa puistoja ihan lähellä, niissä tulee kyllä käveltyä.”Kurtistin tahtomatta kulmiani ja laskin katseeni kahviin. Kurkkuun nousi inhottava puristus, jonka nielaisin väkisin alas. Äiti ei ole tarjonnut minulle kahvia vuosiin.
“Onks sulla mitään muuta täällä? Jotain harrastusta, tai kerhoo.. Tai frendejä?”
Äiti naurahti pehmeästi.
“Mitä sinä nyt tuollaisia kyselet, kyllä minä täällä pärjään. Maista nyt sitä piirakkaa, tuliko kummoinen.”
En alkanut väittämään vastaan. Kai äiti itse tiesi parhaiten.Mustikkapiirakan päälle levitetty kermavaahto oli sulanut veteläksi lautasen reunoille, mutta olisi se ollut hyvää ilmankin. En muista olisiko äiti kertaakaan onnistunut tekemään mitään syömäkelvotonta.
“Missäs se Mielikki menee? Pitäähän sillekin antaa”, äiti huomautti ja kumartui katselemaan jalkoihinsa.
“Se jäi sinne Otsonmäelle, niinkun puhuttiin.”
“Ainiin, no niinpäs olikin”, äiti hymähti silmiään pyöräyttäen, selvästi kiinnittämättä koko asiaan sen enempää huomiota. Minä en pystynyt sivuuttamaan sitä yhtä helposti, sillä Mielikki oli tullut puheeksi sen reilun kahden tunnin aikana jo kolmannen kerran.
“Miten.. Tai millanen olo sulla on? Tai on ollut?”Vihdoin äiti malttoi pysähtyä touhottamiseltaan kunnolla katsomaan minua. Katsoin takaisin ja näin hänen ilmeensä muuttuvan jälleen, tällä kertaa jo vähän huolestuneeksi.
“Voi lapsi rakas, älä sinä minusta huolehdi. Kyllä täällä pärjätään, ei minulla mikään hätä ole. Tietysti vanhaksihan tässä tullaan, toinen polvi välillä kipuilee, mutta ei kuule mitään vakavempaa.”
Tahdoin uskoa häntä. Ja ulkoisesti kaikki vaikuttikin olevan hyvin; jääkaappi oli täynnä, asunto kiilsi puhtauttaan tapansa mukaan, pakkasessa oli pusseittain pullaa – joista pitäisi vähintäänkin kaksi ottaa mukaan vietäväksi kun lähden takaisin… En vain saanut karistettua mieleni perukoilta kalvalvaa ajatusta, että kaikki ei ollut ihan kunnossa.
“Okei. Uskotaan, mutta kerrot sit heti jos tulee jotain.”
“Kerron, kerron. Kerro sinä nyt kuitenkin vihdoin siitä Chaista, sitä minä olen niin odottanut! Ja juo nyt kahvisikin, ettei jäähdy.”Ei minulla ollut sydäntä kieltäytyä, vaikka mustan kahvin karvas maku ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Ajatukseni kääntyessä Chaihin tunsin miten hartiani tipahtivat rennompina alaspäin ja suupieliäni nyki hymy.
Mietin niitä hetkiä, kun Chai tuli käymään, ja uskalsi joka kerta reippaammin ilmoittaa saapumisestaan vaikka tupa olikin ihan täynnä. Mietin sitä, kun näytin Chaille ensimmäisen kerran miten Loimu ruokitaan, ja miten hän säpsähti käärmeen hyökätessä sulaneen pakastehiirensä kimppuun silmänräpäyksessä. Ja sitä, miten saatoin laskea pääni Chain vatsaa vasten hänen maatessaan lattialla ja tuntea hänen sormensa hiuksissani tai rintakehälläni. Niitä viattomia suukkoja joita häneltä varastin tallin takana tai viileässä illassa työvuoron jälkeen. Miten joka kerta tunsin, miten sydämeni oli pakahtua entisestään, ja miten lähtö eri suuntiin tuntui aina vain haikeammalta, vaikka se olisikin vain seuraavaan päivään asti.
Ja mietin myös sitä, miten en vieläkään tiennyt mitä me olimme. Mahtoiko Chaikaan tietää. Vai oliko edes meitä? Tahdoin kuvitella, että oli. Että meillä oli sanaton sopimus, että me olemme me, vaikkei mitään oltu virallistettukaan. Tavallaan olin siihen ihan tyytyväinen. En tarvinnut mitään virallista, mitään kiveen hakattua ja ehdotonta. Mutta toisaalta, en tahtonut mitään muutakaan, kuin vain olla Chain kanssa. Miksei se sitten voisi olla virallista? Minä tiesin, että olin antanut itseni vajota siihen helvetilliseen hamsterinpyörään, jota rakkaudeksi kutsutaan, ja olin valmis juoksemaan siinä vaikka maailman ääriin asti. Kunhan vain Chai tuntisi samoin. Ehkä siksi mikään ei vielä – vieläkään – ollut virallista, koska mitä jos Chai kuitenkaan ei tuntenut täysin samoin? Tosin, tiesinhän minä itsekin, että tilaisuuksia joissa olisin voinut Chailta asiasta kysyä oli tullut vastaan jo vähintäänkin kymmenkunta, enkä silti ollut kysynyt. En voinut osoittaa syyttävää sormea kehenkään muuhun kuin itseeni.
“Ollapa nuori taas”, äiti myhäili kahvikuppinsa takaa. “Ihanaa, että sinullakin on viimein joku. Kyllä minä vähän ehdin jo epäillä mahdatko ikinä asettua aloillesi.”
“Kiitos”, hymähdin sarkastisesti, vaikka tiesin ettei äiti tarkoittanut sanojaan pahalla. “Joo, on.. On kiva, että on joku.”
Ei tarvinnut tuntea oloaan niin yksinäiseksi.“Otatko vielä toisen kupin?” äiti oli jo nousemassa pannua hakemaan, mutta pudistin päätäni.
“Ei kiitos. Mun tarvii kohta alkaa nostaa kytkintä, että jaksaa huomenna taas duunissa.”
“No voi, nyt jo. Odotapa hetki, niin haen tuolta pakkasesta ne pullat..” -
Tahtooko Janna kisata Paahtiksella yksilönä vai ryhmässä vai molemmissa? Entäpä onko Janna kiinnostunut tulemaan jatkoille? Rasmus on ehdottomasti myös tervetullut sinne! 🙂
-
Onneksi kukaan ei ole kuulemassa kun luen näitä tarinoita, sillä ne äänet ei oikeasti välillä kuulosta yhtään inhimillisiltä. Tää on vaan niin kivaa, nää tarinat on kivoja ja koko kuvio on kiva ja Chai on kiva ja sä oot kiva ja sitä rataa.. 😀
Flidan kuvailusta tulee fiilis, että oot tainnut joskus ainakin kokeilla vähän hitaampaa hevosta. Sen verran (tuskallisen) tutulta se kuulostaa, että vähän kaikki tapahtuu viiveellä. Siitä saa heti käsityksen miten koko ratsastus sujuu, vaikkei myöhemmin puhuttaisikaan volteista tai mistään muustakaan. On myös selvää, että Flida ei ihan ole Chain tapainen hevonen. Vaikka hän väittääkin ettei osaa mitään, niin osaahan hän, ja kevyemmät, nopeammat hevoset ovat hänen alleen parempia. Mutta ihanaa miten siitäkin huolimatta Chai on sitä mieltä että Flida on hieno ja osaava ja just hyvä sellaisena! <3
Vaikka se kaikki draama ja tuskailu Noan ja Chain välillä ennen kuin mitään alkoi varsinaisesti tapahtua oli kivaa, niin kyllä mä nyt väitän että tämä on kivempaa. On hauskaa, ja ihanaakin, että Noa voi kasuaalisti heittää tahtovansa pussailla Chain kanssa suulissa, ja Chai uskaltaa silti hymyillä vaikka ihmisiä onkin samalla tontilla. Ja vielä kun sä kirjoitat Noan aina niin kauniisti, eihän siitä voi olla kun vaan otettu.
Chain panikointi alkaa myös tässä vaiheessa olla enemmän huvittavan söpöä kuin ahdistavaa. Mun ei tarvii enää pelätä ihan samalla tavalla sitten kuitenkaan että nyt se menee rikki kun sen päähän tulee yksikin pelottava ajatus. 😀 Ennemminkin voin katsoa vierestä ja vähän silittää sen päätä ja todeta että Noniin, eiköhän nyt sitten taas siirrytä elämässä eteenpäin. Niinkuin tämän tarinan lopussakin. Voi Chai, kun sä oot niin hassu. 😀
Mutta edelleenkin, ihanaa kun Jari tulee vierailulle! Saapa nähdä mitä Noa tästä Chain ideasta sanoo. Mulla on kyllä aika hyvä ajatus siitä mitä mieltä se on, onhan tässä nyt kyseessä isähahmo jollaista Noan elämässä ei juuri ole ollut..
-
Noniin, tässä vaiheessa on varmaan ihan hyvä myöntää että mä olin (ja siis olen edelleen!) ihan hitokseen innoissani siitä, että Hopiavuoressa on nyt toinen issikka. Saatoin Eetua hätyytelläkin sen takia, mutta onneksi hän ei kanna (ainakaan paljon) kaunaa semmoisesta… 😀
Muttakun – emmää voissille mitään, issikat on vaan niin uskomattomia. Teen oikeassakin elämässä töitä issikkatallilla niin että ymmärtänette.. Ja suotte hössötykseni anteeksi :’DdTervetuloa Ea ja Gæs! Siinäpä kaksi melko uniikkia nimeä, uskon että Ea joutuu useampaan otteeseen selittämään miten hänen hevosensa nimi lausutaan.
Ean ajatukset läpi tarinan ovat myös hyvin samaistuttavia ja aidon tuntuisia! On jännittävää kun hevonen, se oma hevonen!, muuttaa uuteen kotiin. Ja mitä sitten jos sen uusi lauma ei sitä hyväksykään? Ihminen tykkää aina huolehtia ja huolestua, vaikka aika usein siihen ei ole edes tarvetta. Uskon vahvasti että Gæs viihtyy Hopiavuoressa, vaikka muutto hevoselle aina onkin stressaavaa. Eiköhän kotiutuminen kuitenkin mene hyvin, Gæs vaikuttaa ihastuttavalta rohkealta pikku tammalta! -
Hihii! Pakko myöntää että ehdin ensin miettiä oliko ihan tyhmä veto ehdottaa Santtua Sonjan kaveriksi. Mietin kuitenkin sitä, kun ollaan puhuttu että niitä olisi hauska nähdä enemmän samoissa tarinoissa, ja kun Santtu on kuitenkin ihan fiksu jantteri. Ainahan sen vanhemmat olisi voineet kieltää ja sanoa, että sinä et mihinkään Pariisiin lähde, mutta onneksi ei! On meinaan Santullekin melkoisen iso juttu, ja kun Mortti on kuitenkin sillä tavalla fiksu että eiköhän Santtukin sen kanssa pärjää. Eli ihan mahtavaa kun se pääsee Sonjan mukaan! 😀
Nämä tälläiset tarinat on oikeesti ihan parhaita. Niissä ei näennäisesti tapahdu paljoa, mutta sitten kuitenkin tarpeeksi. Vaatii nimittäin taitoa osata kirjoittaa ihan normaaleista, pienistäkin askareista sillä tavalla, että saa todella tarinan aikaiseksi. Tai ainakin musta se vaatii, koska mulle itselleni se on tosi vaikeaa. 😀 Se onkin ollut yksi sun vahvuuksista kirjoittajana mun silmissäni, että osaat kirjoittaa ihan mistä vain. Lukisin oikeasti mielenkiinnolla Sonjan pohdintoja ostoslistan tekemisestä, sen ei tarvitsisi edes kirjoittaa koko listaa vaan miettiä vain sen tekemistä ja olisin silti ihan inessä. 😀
-
Ihan mahtavaa, kun oot ollut niin ahkera kommentoimaan ja ottamaan muita hahmoja omiin tarinoihisi mukaan! Just tälläisiä tyyppejä me Hopiavuoreen tarvitaan, jee <3
Kunhan mulla on taas vaan aikaa (yhyy, olispa vuorokaudessa enemmän tunteja) Santun tarinassa on just hyvin Aamun ja tietysti Polinan näköinen paikka vapaana!
Santussa ja Aamussa onkin jonkin verran samaa, johtuneeko molempien nuoresta iästä ja tuoreesta hevosomistajuudesta, mutta tuollainen loputon kyseenalaistaminen ja huolestuminen tuntuu olevan teema. Toisaalta kai se tarkoittaa myös sitä että molemmat ovat tunnollisia ja tietoisia siitä, että kyllä sillä omallakin eläimellä voi olla kipuja, eikä siltä voi vaan sulkea silmiä.Hevoset ovat onneksi siitä ihania, että ne elävät hetkessä. Vaikka kipuja olisikin, niin sen hetken ne voivat myös nauttia ihan vaan rapsutuksista oman ihmisen kanssa. Toivon vahvasti, että Polina oireilee todella vain viilentynyttä säätä ja liikunnan vähentymistä, eikä tässä ole kyse mistään suuremmasta. Mä ihan oikeasti pidän Hopiavuoren jokaisesta hevosesta niin paljon, että ihan pelottaa että ne joskus täältä lähtevät 😀 Ei kai pitäisi kiintyä virtuaalisiin hahmoihin ja niiden hevosiin, mutta minkäs teet, kun te kaikki ootte niin hyviä kirjoittamaan.
-
Sonjakin sen sanoi, mutta sanon minäkin. Onneksi Chailla on Jari. Jokainen tarvitsee jonkun jolle puhua. Toisaalta on vähän surullista ettei Chai koe, että hänellä on ystäviä joille voisi puhua. Hän on kuitenkin vielä sillä tavalla nuori että kaverit ovat yleensä elämässä tosi tärkeässä roolissa, siinä missä tietysti perhekin. No, onneksi on Jari. Toivottavasti joskus vielä sellainen sydänystäväkin jolle voi puhua kaikesta.
Jari vaikuttaa ihanalta tyypiltä. Kärsivällinen, ymmärtäväinen, sellainen iskä. Musta on hellyyttävää miten hän on myös omaksunut tämän isän roolin Chaille, vaikka itsekin muistuttaa että on vaan melkein isä. Jos kokee olevansa isä ja toimii sillä tavalla, niin onko väliä vaikka verellistä sukua ei olisikaan?
Sitten ihmettelen, että miksi ja miten Jarin tapainen mies on päätynyt yhteen Chain äidin kanssa. Ja sitten heti perään koitan muistuttaa itseäni, että nyt nähdään Chain äiti nimenomaan Chain näkökulmasta, ja heidän suhteensa on nyt vähintäänkin kyseenalainen. Ehkä uskonnon ja kovan kasvatuksen takaa löytyy kuitenkin viehättävä nainen joka osaa olla empaattinen ja lämmin..? Ainakin näin toivon.En malta odottaa että pääsen lukemaan lisää Jarista, odotan innolla hänen saapumistaan perjantaina!!
Mutta voi Chai </3 Usein on tullut mainittua että Niklas ja Santtu ovat hahmoja joiden puolella lukija aina tahtoo olla, niin kyllä mun mielestä Chailla on tämä sama vaikutus. Häntä tekisi mieli halata lujasti ja pitää piilossa maailman pahalta silmältä.
Ja sinä, poika, et ikinä ole niin iso ja vanha, että sä saisit mennä Helvettiin ilman mun lupaa.
Tämä oli ihan mun suosikkini tästä kaikesta. Siinä jos jossain on isä. -
Byääh, älä Chai yritä itkettää mua.
1. Eikun kirjoita vaan. Ei haittaa. :> Just hyvä.
2. Ei ressiä. Oo säkin armollinen itsellesi, koska meistä lukijoista ei kukaan tuomitse. (Seikka jonka koitan pitää myös itse mielessä.)
3. Arvaa pelottiko ihan hitokseen kun tarinaa julkaistessa mietin että miten tässä käy, kun todennäköisyys Chain katoamistempulle oli oikeesti katossa. 😀 Oishan siitäkin saanut bensaa liekkeihin, mutta onneksi ei… Mä tykkään Chaista täällä.Oonkohan jo maininnut siitä, että soooriiii, kun mä aina jätän Chain niin ”tyhjäksi” mun tarinoissa.. Koitan skarpata, mutta voi veljet kun mä en oikeasti yhtään tiedä mitä se tuommoisessakin tilanteessa sanoisi, niin oon nyt kokenut että parempi jättää vähän ilmaan leijumaan ne kohdat kuin laittaa sanoja Chain suuhun, joiden takia joutuisit sitten enemmän tempomaan sen kanssa miten tähän tilanteeseen nyt päädyttiin ja miten siitä päästään pois. Onneksi onneksi onneksi tässä tarinassa kävi jotakuinkin sinnepäin miten ajattelin (ja toivoin), niin sain taas vähän enemmän varmuutta siihen että kyllä mä jo tässä vaiheessa Chain tunnen edes melko hyvin.
Jollain tavalla mua ilahduttaa että Chai kaikesta pelostaan huolimatta silti ajattelee, että antaa mennä vaan. Vaikka se onkin sellainen repäise laastari äkkiä pois niin ei satu- mentaliteetti, niin silti. Onpahan kuitenkin. Uskon siis vahvasti, että kyllä Chai vielä lötää itsensä, oman äänensä ja oman tahtonsa kaiken sen alta, mikä hänelle on päähän iskostettu. Vaikka samalla surettaa ihan kamalasti että Chai niin kovasti ahdistuu ja pelkää, vaikka kyseessä on asioita joiden kuuluisi tehdä elämästä hauskempaa.
Nämä Chain tarinat, etenkin nyt juuri just tämä, saa mut kyllä niin onnelliseksi. Voi kun mä tykkään Chaista. Iiihana vaikka vähän pönttö välillä onkin. Istuin autossa ja mun piti peräti jutella ihmisen kanssa samalla kun luin tätä, enkä kyllä kuullut puoliakaan saati saanut mitään sanottua, mutta välillä piti katsoa ikkunasta ulos ja vetää oikein syvään henkeä nenän kautta samalla kun hymyilytti. Kutkutteleva tämä koko kuvio, ei voi muuta sanoa.
Ai hei, tiiättekö sen meemun joka kiersi instassa joku aika sitten, jossa jengi sai filtterillä vaan silmät ja suun käyttöön jollekin kuvalle ja teki sitten hassuja videoita…? Selkee selitys joo, mutta mulle tuli niin tosta hämähäkistä sellainen mieleen. Jotenkin niin koominen lisä. Hämis siinä ihan silleen :0 ja ainakin mua se ajatus huvitti ihan kauheesti :DD
-
Vitsi mä tykkään tästä Sonjasta! Myönnetään, ennen tätä Anssia, Sonja on ollut vähän sellainen.. Peruskamaa. Sonjalla on ollut vaikeita asioita elämässä, niistä on selvitty, uusi rakkaus löydetty, Sonja treenaa ja kisaa.. Ei sillä että niissä olisi mitään vikaa, mutta tiedät varmasti mitä ajan takaa. Tässä Sonjassa on vähän tulisuutta 😀 Oikeassa elämässä pettäminen on ihan paskamaista, mutta näin tarinoissa se saattaa tuoda just sellaista hyvää draamaa, niinkuin vaikka nyt.
Huomaan kyllä helposti ajattelevani Sonjan lailla, että hei, eihän se nyt oo iso juttu. Harri ei saa tietää, ja mitä ei tiedä ei satuta. Kivaa harmitonta puuhaa vaan. Sit mun pitääkin muistuttaa että mun pitäisi olla Harrin puolella, eikä mennä vaakakupissa sinne Anssin päätyyn. Mutta onhan se nyt kiva että Sonjalla on jotain säpinää….
Kuinkahan käy, jaksaako Sonja ikuisesti puntaroida Anssin oikeudellisuutta? Mut ei vitsit, mä jotenkin samalla uskon että Harrilla on kanssa meneillään ihan omat kuvionsa siellä jossain, vaikka Harri on kyllä kaikkea muuta paitsi epäluotettavan oloinen. Ehkä mä sillä jotenkin koitan vaan oikeuttaa Sonjan tekemisiä. En tiiä, mutta tätä on ollut kutkuttavan hauskaa lukea!Niin ja tälläset yhteenvedot on just hyviä, tämäkin hyvä just tälläsenä! Nämä on käteviä monestakin syystä. Uudet tyypit saa heti kiinni mitä kaikkea Sonjan, ja Hopiavuoren elämässä on tapahtunut viime aikoina, ja vanhat tyypit saa hyvän kertauksen, tai jos joku on mennyt ohi kiireiden takia niin tietääpähän viimeistään tässä vaiheessa sitten. Ja samalla kuullaan Sonjan ajatuksia menneistä tapahtuneista, kuten vaikka juuri mummon kuolemasta. Ikävä on, mutta Sonja on selvästi päässyt jo eteenpäin. Eli jatkossakin ei mitään deleteä vaan tänne vaan kaikki!
-
Mäpä oon sitä mieltä, että Inari on aina ollut vähän katkera ja kateellinen Eiralle. Joo, on totta että Inarilla on sellainen kiltin tytön syndrooma – ei kuulu, näkyy vaan kun sille on aihetta, hymyilee ja niiaa. Eira on ihan Inarin vastakohta, ja musta onkin ihan älyttömän hauskaa että meillä on tälläinen parivaljakko. Inarin tarinoissa on ennenkin tullut esille, kun Eira sitä, Eira tätä. Aina vain Eira, Eira on sievempi, rohkeampi, taitavampi, aina jotain enemmän kuin mitä Inari. Eli mun mielestä tämä Inarin reaktio on enemmänkin ”no viimeinkin”, koska on sitä jo odotettu. Eikä tämäkään vielä niin iso ollut kuin mitä voisi.
Mulla on meinaan sellainen tunne, että pinnan alla kiehuu. On vaan ajan kysymys kun kamelin selkä katkeaa, ja luulen että sitä ei monikaan halua nähdä kun niin käy. Vai käykö sitten kumminkaan? Onkohan Inari oikeasti niin hitokseen tunnollinen että pystyy kuin pystyykin tukahduttamaan ihan kaikki tunteensa ja elämään elämäänsä puolivillaisesti tyytyväisenä..? Jaa-a. Vähän toivon että ei.
-
Eetun murre! 😀 Se jos mikä on ehta Hopiavuoren tavaramerkki etenkin ensimmäisissä tarinoissa lähes poikkeuksetta, onhan Eetu se heppu joka pääasiassa uudet tulokkaat vastaanottaa.
Ihanaa saada lisää uusia ihmisiä Hopiavuoreen, tervetuloa! <3 Onpa myös hauskaa, että Alman ja Agitan yhteinen matka on oikeasti vasta alkamassa. Mitä kaikkea he toisiltaan varmasti voivatkaan oppia, ja miten siistiä päästä seuraamaan sitä matkaa ihan eturivistä. En malta odottaa!
Kivaa, kun otit heti toisia hahmoja tarinaan mukaan! Me kaikki varmasti tiedetään että voi olla hankalaa päästä ”ineen” kun vanhaa porukkaa on jo jonkin verran, niin tuo sinun lähestymistapasi hahmokuvauksien kautta on oikein hyvä ratkaisu. Näinollen Alma on jo ollut olemassa jonkun toisen hahmon maailmassa, ja tämän hahmon kirjoittajalla on pienempi kynnys napata Alma omaan tarinaansa. Varmasti Alma on pian osa Hopiavuoren väkeä yhtä tiiviisti kuin kaikki muutkin, hän vaikuttaa tosi kivalta persoonalta! Ja muutenkin, tykkäsin tästä kovasti. Kaikessa oli hyvä rytmi, miellyttävää luettavaa, hyvää dialogia, jnejne…. Kaikkea sitä positiivista siis! 😀
Vielä kerran, tervetuloa! 🙂
-
Eira sä oot paha ihminen.
Tuli pää kipeeks kun ees mietin koko homman laskemista. Tosin mä en olekaan fiksu niin en varmaan sitten koskaan enää voisi käyttää Hopiavuoren nettiä jos siellä asuisin. En kyllä tiiä onko Noakaan……Nää tälläiset viriketarinat on kivoja! Kiva kun keksit niitä, oot sä vaan aika mestari näissä hommissa.
-
Flidaa saa kyllä lainata! 🙂
Harmi ettei mun hahmoilla oikeastaan kenelläkään ole isää tämmöiseen, hirmu hauska idea! Fifikin on turhan pieni Santun isälle.. 😀 Mutta toisaalta kyllähän siellä islannissakin kaikenlaiset korstot niillä pikkuhepoilla ratsastaa, että ehkä isä Aarnipuro voiskin osallistua..! Pitääpä miettiä. -
Joko Niklas kokee olevansa sillä tavalla aloittelija, että tarvitsee sekä kypärän että hanskat taluttaessa, tai hän onkin oikeasti tarpeeksi fiksu ja jopa ammattitaitoinen niitä käyttääkseen. Siitä hänelle pisteet! Olin positiivisen yllättynyt tähän yksityiskohtaan johon sitten tietysti oli pakko heti tarttua 😀
Vitsi, miten noi hirvet aina onnistuukin oleen siellä missä niitä vähiten kaivataan! Barnumin käyttäytyminen oli tosi aidontuntuisesti kuvailtu, näin ihan sieluni silmin koko tilanteen ja hevosen kehonkielen.
Mutta voi Niklas! </3 Toinen yrittää vaan tehdä hyvää ja parhaansa ja sitten koko homma menee kumminkin ihan pipariksi. -
Voi Sonja!! No mä vähän mietinkin kun ei ollut teidän nimiä siellä listassa, että mikä homma…. 😀 Höh, tylsää että kävi näin, mutta hei – aikas hyvin ”pelastit tilanteen”! Mä olisin varmaan jättänyt koko hommasta kirjoittamatta tyystin kun en olisi keksinyt mitään että miksi osallistuminen meni sivu suun. Ja eiköhän noita kisoja vielä tule, joihin Mortti ja Sonjakin pääsee mukaan! Vaikkei Sonja siitä äärimmäisen pahoillaan olisikaan, niin silti.
Mua ilahduttaa että Sonja laittoi Harrille viestiä ensin. Anssin viestistä en ehkä niinkään ilahtunut, mutta en sano siitä tässä välissä sen enempää. Mä kun tykkään kun liekkeihin heitetään bensaa ihan urakalla, niin kivasti makustelen tätä kuviota jota Sonja itse (joko tietoisesti tai tietämättään) punoo.. 😀
-
Auuuu au au Chai kun sä saat mut niin palasiksi. Jos osaisin kirjoittaa Noasta yhtä ihanasti kuin miten sä kirjoitat siitä Chaina niin takuulla rakastaisin sitä miljoona kertaa enemmän. Ehkä omasta hahmosta ei kuitenkaan oo tarkoitus kirjoittaa niin. Ja onneksi pääsen tätä kautta sitten lukemaan (ja vähän hajoamaan aina) miten ihana Noa on. :—D
No joo. Mutta siis oikeesti. Et arvaakaan miten hiton huolissani olin että menisin ja sössisin koko homman kun lähtisin edistämään kaikkea liian nopealla tahdilla. Onneksi kerrankin osasin malttaa, ehkä jopa vähän turhankin paljon tällä kertaa, mutta parempi näin. Koska nyt tuntuu siltä, että mä vihdoinkin tunnen Chain. Sanoin siitä viimeksi kun kommentoin, että olin vähän hukassa Chain kanssa (vähän enemmän kuin vähän, ja aika pitkään), kun en ollut varma millainen tyyppi se oikeasti on. Nyt tuntuu että tiedän. Mikähän siinä oikein kesti näin pitkään!! Oon varmaan jotenkin vaan hidas.
Chai on niin sympaattinen. Vaikka välillä mun tekisikin mieli vähän ottaa kiinni ja ravistaa ja sanoa napakasti että nyt Nitthan Paithoonbuathong unohda se mitä äiti sanoo ja elä itse omaa elämääsi!! Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa, ja vaikka olisikin, en silti taitaisi viitsiä. Mikäs sen ihanampaa kuin seurata sivusta miten Chai tuskaile tämän koko kuvion kanssa. Jonkin sortin masokisti sen kyllä täytyy olla.. 😀Tässä tarinassa mun ehdoton lempikohta oli (puremisen lisäksi) se, kun Noa oli lähdössä kotiin saatettuaan Chain. Kun kummallakaan ei oikeasti ole kiire, ja sellaista ulkopuolisen silmiin jopa vähän ällöä lääppimistä, silmiin katselua ja hymyilyä. Äh, yäk, niinkuin jossain kunnon rakkaustarinassa. Tykkäsin siitä mielikuvasta ihan hirveästi ja mun pienessä kylmässä sydämessä vähän läikähti. Onhan nämä kaksi suloisia, vaikka vähän onnetonta räpellystä tämä onkin. En kyllä yhtään osaa arvella pääseekö Chai ikinä oikeasti helvetin pelostaan vapaaksi, mutta koska en osaa niin otan tästäkin kaiken ilon irti ja nautin.
-
Uii tässä on jotain hauskan sotilaallista! 😀 Mä niiiin näen Marshallin olevan komennossa, melkein nään jopa sen pystyssä olevan miekan joka tähän mun sotilaalliseen mielikuvaan sopii. Onhan Marshilla eniten kokemusta näistä kaikista ratsukoista, niin käy järkeen, ja vähänkö muuten siistiä että onkin tälläinen kotivalmentaja ihan omasta takaa! Luulenpa kanssa, että Hopiavuori lähtee tähän Aihkian rentoon jousiammuntakisaan kumminkin ehkä hitusen liian tosissaan… 😀 Mutta olispas hienoa, jos tulisi tiimikisa tässä lajissa! Pitää selkeesti alkaa suunnitteleen, tai palkata joku järjestämään meidän puolesta sellainen…
-
Hei ei haittaa, onneksi tää ei oo mikään skaba että kuka on nopein! Vaikka en mä kyllä yhtään pahastuisi jos kirjoittaisit vaikka joka päivä, koska kyllähän näitä lukee.. 😀
Musta on ihanaa nähdä Camilla ”oikeana” ihmisenä. Kas kun tallilla, eli töissä, Camilla on töissä. Ja ne kaikki tiedetään että Camilla jos joku tekee työnsä vähintäänkin täydellisesti eikä silloin jää aikaa juuri muuhun kuin keskittymiseen siihen työntekoon. Näitä on siis hauska lukea, missä Camilla juttelee ihan rennosti ja vieläpä tutun tyypin kanssa.
Camillan elämää on pitkään varjostanut surullisuus, josta Eetukin taisi jossain kommentissa mainita. Se tulee hienovaraisesti ja silti niin selvästi esille aina uudestaan, joka kertoo sen olevan pitkäkestoinen olotila. Onneksi Camilla ei taida olla ainakaan vielä – enää? – niin masentunut ettei elämä tunnu yhtään miltään. Kyllähän hän kuitenkin vielä osaa asioista nauttia ja nauraakin, tai edes hymyillä.Mä niin toivon, että Camilla löytäisi elämästään uutta puhtia ja valoa. Vaikka joo, samalla en, koska kyllähän me kaikki tykätään draamasta 😀 Mutta silti, voi Camilla kyllä sinä ansaitset vaan hyvää elämääsi! Onneksi on edes Leo jonka kanssa vähän heittää läppää.
-
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan teema jatkuu. Vastaan tähän nyt paremmin kun kerran niin lupasinkin tehdä, ja varsinkin kun mulla on tästä (tästäkin) jotain sanottavaa.
Palaan ihan ekana tässä johonkin kun aiempaan kommenttiin, jossa mainitsit että sun käy mua sääliksi jos sä olet nyt mun ensimmäinen leikkikaveri tälläisen tarinan aiheen kanssa. Joo, olet 😀 Mutta ei mua harmita yhtään että leikin just sun kanssa, koska sä oot tässä kumminkin hyvä! Ja koska tiedän että jos (kun) mä teen jotain mokia niin sä oot tarpeeksi nokkela ne korjaamaan niin, että mun ei ihan tarvii vajota jonnekin maanrakoon. Kiitos<3
Mutta siis joo, onhan tää ihan hitokseen pelottavaa, varsinkin kun mulla on tosi vähän aikaa nykyään kirjoittaa niin vielä kaiken lisäksi hävettää pitää odotuttamassa. Niin kommenttien kuin omienkin tarinoiden osalta, mutta koitan ajatella että Hopiavuori odottaa ja ottaa mut vastaan aina kun sinne pääsen, koska en halua että mulle rakkaasta harrastuksesta tulee stressiä tai ahdistusta kun sitä on oikeessakin elämässä tarpeeksi.
Josta pääsen jotenkin aasinsillan kautta siihen, kun joskus puhuit jotain siitä, että olisipa ollut hauska jos Chai olisi ollut mun tarinassa just niin äkkipikainen kuin se oikeasti on. Siis jotain sinnepäin, en muista nyt tarkalleen, mutta sen muistan että mun piti siihen jotain sanoa. En yhtään tiedä miksi, mutta Chai on edelleen mulle tosi, tosi vaikea kirjoitettava. Sun Chai on ihan erilainen kuin mun, koska mun Chai on se, mitä Noa on nähnyt.
Sille Chai on, tai on ainakin ollut se tyyppi, joka jäätyy paikalleen ja näyttää siltä että varmaan hajoaa tuhanneksi sirpaleeksi jos sitä päin katsookin. Se joka tuntuu kokoajan vähän olevan paniikissa ja vähän peloissaan ja vähän hämillään ja vähän kaikkea muutakin sellaista. Mun itseni on tosi hankala päästä siitä kuvasta eroon, kun Noalle se oli niin iso juttu, että siitä tuli mullekin iso juttu, ja lopulta totesin että jos jätän Chain aika pieneen rooliin en voi mennä kauhean pahasti metsään :DD Itsesuojelua parhaimmillaan. Äläkä nyt siis ota tätä niin, että Chai olisi vaikea hahmo tavoittaa tai ettet kirjoita häntä selkeästi, koska siitä ei ole kyse. Tai varsinkaan että tässä nyt jotenkin moittisin tai mitään, koska en! Koitan vaan avata että Chai on ollut Noalle Chai, vaikka Chai ei ihan itsensä olekaan ollut.Mutta senkin muistan, kun joskus aikojen alussa sanoit että jokainen on omassa tarinassaan jokaisen hahmon herra. Tai jotain sinnepäin, koska se on tuonut mulle paljon lohtua. Uskaltaa käyttää muiden hahmoja vapautuneemmin ja todeta että no, jos ei nyt mene ihan just yks yhteen niin ei se ole niin justiinsa.
Onneksi Chai oli kuitenkin lopulta se joka uskalsi. Se tuntuu jotenkin luonnollisemmalta, kun mietin millainen dynamiikka Noalla ja Chailla on. Noa on kuitenkin enemmän sellainen jahkailija, vähän hidas tekemään mitään muutoksia tai ratkaisuja. Enemmän sellainen antaa elämän kuljettaa- tyyppi, kun Chaista mulle tulee mieleen muutamakin ihan erilainen asia. Yksi niistä on duracell pupu, ja toinen kultaisennoutajan pentu.
Ekan ja tokan kerran kun luin tän pakko myöntää etten kyllä ihan uskaltanut hengittää. Nyt, noin kolme kuukautta myöhemmin sentään jo uskallan, mutta kyllä tämä edelleen kivasti vatsanpohjassa kutittelee. Toivottavasti sä et ole jo koko kuvioon ihan lopen kyllästynyt, tai jos oot niin onpahan siinäkin sitten aineksia tarinaan jos toiseenkin. 😀 Tämä tuo mulle niin kovasti iloa ihan vaan Noan ja tietysti Chainkin puolesta, sekä tarinallisesti on kiva päästä haastamaan itseään ihan uudella alueella.
Mutta joo. Niinkuin Chaikin vähän totesi, niin tämän paremmin se ei olisi voinut mennä.
