Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ei kun tuli. 😀 Mä ajattelin, että tänne tullut oli vahinko kun se on myöhäisempi, ja poistelen aina tuplapostaukset kun vain mulla ja valvojilla on oikeudet. Mutta voin mä sen Tatin päiväkirjastakin poistaa, jos mielummin säilytät täällä ja saat kommentin tänne. Tulkitsin vain väärin päin sen takia, että Tatin päiväkirjaan postasit saman myöhemmin.
-
Vooi Herman. 😀 Sannikin sen sanoi, että kuvaat hirveän hyvin Hermanin fiiliksiä. Välillä sitä pelottaa tai hirvittääkin, ja se on ihan oukei. Hehe, ketä tervettä ei hirvittäisi Sannin kyydissä kun se ajaa päissään? 😀 Mäkin odotan vähän sitä, miten Herman jatkaa elämää tämän jälkeen. Mun hahmoistahan tähän episodiin ei nyt millään lailla kuulu kuin Eira, ja se viettää aikaa ihan eri ihmisten kanssa kuin Sanni ja Herman: jos tämä kaikki oli Hermanin mielestä normaalia, sillä ei ole morkkista, ja Eiralla kestää varmaan piiiiiitkä aika saada tästä vihiä (koska Sanniahan se nyt ei ihan heti usko)! En ole kirjoittanut vielä Eiran tallipäivistä just siksi, etten pilaa mitään, jos sulla on suunnitelma.
-
:DDD Ei saisi nauraa, mutta ihana kun Sonjalla on paha päivä. 😀 Se suhtautuu yleensä aika neutraalisti ja järkevästi kaikkiin harmeihinkin, mutta kun niitä kasaantuu, niin jonkun naperon sinisestä tukastakin voi tulla ongelma! Jotenkin ajattelin, että hiusvärien ”omistaminen” ja toisten ”matkiminen” jäi sinne 15-kesäisten maailmaan, mutta ei se vissiin sitten jääkään. :DD Kai se on sitten hyväksyttävä, että vielä aikuisenakin ”matkii toista”, jos päätyy tekemään saman ratkaisun. Vaikka Sonja olisi varmana tyylikäs niin sinisessä kuin pinkissäkin.
Harri on kyllä ihan oikeassa. Ei ole Sonja mikään täti, eikä ole kampaajalla käymiset mitään matkimista. Vaikka selkäänsä sietäisi, kun toiselta suklaata pimittää.
Tää on musta ihan hirveän hauska tarina, vaikka ei saisi tällä lailla toisen pahasta tuulesta huvittuakaan. 😀
-
Voi Herman, mihin kuntoon Sanni hänet juotti. 😀 No, ehkä se on melkein jokaisen joskus koettava. Hermaninkin, vaikka hän on yleensä juonutkin maltillisesti ja ollut polttamatta. 😀 Mitähän nyt käy? Oliko Sannin kanssa sylikkäin makoilu Hermanin mielestä pikkuseikka, jota ei niin tarvitse murehtia, vai seuraako tästä omantunnontuskia?
-
Jes! Sanni on sivunnut sitä, että sen pitäisi erottaa Herman ja Eira, koska eihän Hermanin mielenterveys voi Eiraa kestää. Itselleen se tuntuu uskottelevan, että se nimen omaan tämän takia pyrkii lyömään kiilaa näiden väliin, mutta en usko, että näin on oikeasti. Sanninkin mielestä Herman voi olla poikaystävämateriaalia. En haista ihan, olisiko Sannin mielestä Hermanista juuri hänelle poikaystäväksi, mutta sen olen näkevinäni, että ainakin muiden kanssa seurustelu on Sannin mielestä Hermanille vähän väärin, varsinkin jos se joku muu on niin rasittava kuin Eira.
Mulle kirjoittajana tämä tekee niin hyvää, kun joku laittaa pisteen Eiran ja Hermanin harmoniselle teinirakkaudelle, ja kiitän jo etukäteen miljoonan tulevan tarinan inspiroimisesta. Voi mitä kaikkea hienoa mulla onkaan edessäni: sinisilmäinen Eira, joka on varma, ettei sen poikaystävä ketään halaile. Eira, joka kuitenkin saa jostain tietää vaikkei uskokaan. Eira, joka lopulta uskoo, ja jonka mielestä ylipäätään juuri Sannin vierellä istuminenkin oli anteeksiantamaton teko… :DD
Sannin bile-elämä kuulostaa musta etäisesti hauskalta. En elänyt sitä koskaan itse, vaan meidän bileet oli aina luvallisia jonkun kotona ja kaikkien vanhemmat tiesi vaikka oltaisiin oltu jo kahdeksantoista, tai ihan vähäsen alle. Silti mä voin kuvitella tästäkin tekstistä, millaista olisi istua Hermanin kanssa, kun takana olevasta mökistä kuuluisi bassojumputus, kun olisi sopivasti päissään, ja kun olisi nuori ja terve ja vapaa. 😀
-
Oletpa tarkasti katsonut, kun olet huomannut sellaisenkin seikan, ettei muumitalon ovia lukita. Kuvaat Alicen kulttuurishokkiakin mun mielestä ihanasti: vähän kerrallaan ja turhia jaarittelematta, lähtien yksityiskohdista eikä kokonaisahdistuksesta.
Olet jo muutamalla tarinalla vakuuttanut mut siitä, että olen Alicen puolella tässä kertomuksessa. Sillä on valtavasti sielunelämää, ja vaikka ensivaikutelma siitä olisi millainen, se tuntuu olevan oikeasti aika kiva tyyppi. Lisäksi olet jättänyt Alicelle varaa kasvaa, kehittyä ja muuttua, kun hänen tarinansa jatkuu vuodesta toiseen. Toivottavasti hänestä ei tule tylsää ja harmaata otsonmäkeläistä, mutta ehkä Otsonmäessäkin voi lopulta nähdä jotain hyvää.
-
Tehokas aloitus! Tämä voisi ihan hyvin toimia vaikka romaanin alkuna. Lukijalla on heti jonkinlainen kuva siitä, kuka Alice on, vaikka et vyörytäkään kerralla koko hänen maailmaansa ja historiaansa lukijan päälle. Kerrot myös syyn Otsonmäen perähikiälle joutumiseen ja Alicen suhtautumisen siihen.
Tämä oli Alicen ensimmäinen tarina täällä, ja heti mun silmään pisti, ettei se vihaa kaikkea ja kaikkia, niin kuin ennalta odotin. Ei se tosiaankaan nauti Otsonmäelle joutumisesta ja protestoikin räyhäämällä sosiaalitädille. Silti se ei mene henkilökohtaisuuksiin. Kun mä olen ope, multa tosi usein kysytään, eikö kakarat ole kauheita. Ei ne ole: ”kauheimmat” on just sellaisia kuin Alice. Ne voi ihan hyvin hyppiä silmille ja oirehtia, mutta tosielämässä ihan ääret-tö-män harva on mennyt millään lailla henkilökohtaisuuksiin tai kääntynyt mua vastaan, vaikka niillä olisikin paljon mielipiteitä siitä, mitä laitan ne tunneilla tekemään.
Tutuillehan ne teinit kamalampia on. Niin kuin Alice tässä isälleen (ja myöhemmin tädilleen). Yleensä siihenkin on syy: siis joko ihan oikea syy (niin kuin yleensä), tai joskus vaikka joku puoliksi kuviteltu tai paisuteltu syy siellä teinin päässä. Tunnistan vähän Alicen isänkin hahmoa oikeasta elämästä, vaikka sille ei ole annettu paljoa tilaa. Olen huomannut jotain yhteistä melko monen riehuvan ja hunningolla olevan kurittoman teinin vanhemmissa. Ne nimittäin sanovat tuolla lailla päin teinin naamaa, että ei me pärjätä sun kanssa, tai ei me voida sulle mitään. Musta ainakin olisi ollut pelottava ajatus nuorempana, jos mun äidin sana ei olisi oikeasti ollutkaan laki. Oli turvallista, kun tiesi että äiti sanoo aina viimeisen sanan, ja että se ei (juuri) koskaan oikeasti edes ole epäreilu, vaikka laittaakin meidät lapset kuriin ja järjestykseen. En mä nyt niin asioita yksinkertaista, että Alicen kaltaisten ongelmat johtuu kotioloista, mutta välillä näkee sellaistakin.
-
Apuva kuinka hieno ja sellainen rennon näköinen kuva. 😀 Vitsit Jussilla on timanttipanta ja kaikki! Tyylikkäät toverit. Saako tämän laittaa Jussinkin sivuille?
Mä tykkään aina siitä, kun kuvat kytketään jollain, millä tahansa tavalla osaksi tarinaa. Tietenkin tässä näkyy taas Hallavan maneesia ja kaikkea, mutta mulle ne heräävät eloon just silloin kun niiden ympärillä on jotain muutakin: mistä ne tulee jne. Erityisesti huomaan ihastuneeni niihin kuviin, joilla on kuka tahansa (nimetty hahmo tai ihan vain ”joku katsoja” tmv) ottajana, eikä ne tule tyhjästä. Joo, virtuaalihepoilla perinteisesti ratsastellaan tyhjillä kentillä ja tyhjissä maneeseissa ihan keskenään, joten niistä ei saisi ikinä ratsastuskuvia, jos kaikilla pitäisi olla joku ottaja, mutta silti. (Toinen outo kuvagenre, josta olen viime vuosina innostunut yhä enemmän, on ”epäonnistuneet valokuvat” piirroshevosilla, muuten. Etenkin, jos tiedetään jonkun hahmon olevan surkea valokuvaaja tai vaikka särkeneen puhelimensa kameran linssin… 😀 Ei siis sillä että tämä olisi ”epäonnistunut”, mutta…)
-
Ooooi. Munkin tekee mieli purra Noaa poskesta eikä vain Chain, kun se tuumaa, että jonkun pitää jäädä pitämään huolta Eetusta. 😀 Ehkei se ennen uuden jalan saamista paljoa heinäpaaleja apuna kanna, mutta varmaan katsoo uskollisesti, ettei isäntä tapa itseään tavalla tai toisella.
Noan asenne elämään on sellainen, että itsekin haluaisin pystyä siihen. Kyllä se on ymmärrettävistä syistä ollut nyt katkerakin menneisyydestään, mutta iiiiiihan tosi vähän. Mun oma elämä ei ole ihan yhtä rajoitettua kuin sen, mutta kyllä mä vaan olen katkerampi. Mun mielestä on ihan sietämättömän, uskomattoman, järkyttävän, käsittämättömän epäreilua, että just mulle puhkesi tällaisia sairauksia enkä voi jatkaa urheilua tai edes maalata enää, kun ne, jotka muutenkin vain makaa sohvalla ja köllöttää selällään, on terveitä. Olen niin katkera välillä, että samalla kun ihailen Noan suhtautumista, tekisi myös mieli lyödä sitä ja ärjyä, että itsepä aiheutit itsellesi tämän, itsepä vedit huumeita, mä en ole tehnyt oikeasti yhtään mitään, älä vikise. (Jep, olen siis oikeasti paha ihminen, jos se ei ole vielä kaikille valjennut.) Onneksi sellaiset katkeruuspiikit on tosi tosi harvinaisia mulle, enkä toimi niiden mukaan, mutta niitäkin on. 😀
Noa on osoitus myös siitä, että ihminen voi muuttua. Oikeassa elämässä olen vähäsen taipuvainen ajattelemaan, että kerran pilviveikko, aina pilviveikko: en ole ikinä nähnyt kenenkään tekevän muutosta ja passittaisin vaikka oman lapseni huumeista vankilaan. (Jumala tuomitsee, mutta niin minäkin. Taas: paha ihminen.) Munlaiset mustavalkoiset ihmiset juuri tarvitsevatkin paljon enemmän Noan tarinoita, niin oikeita kuin keksittyjäkin. Jos Noa yhtäkkiä siirtyisi samaan todellisuuteen kuin mä, en mä juuri tähän yksilöön suhtautuisi enää vihamielisesti. Päästäisin sen mun kotiin niin kuin Eetukin. Ehkä uskaltaisin jättää sen kanssa jopa mun maailman tärkeimmät olennot, mun Nisun ja Taavin… …ainakin päiväksi… …mutta niiden suhteen olen yhtä epäluuloinen, vaikka niiden kanssa olisi kuka. 😀
-
En kestä miten söpö Nuoska on. 😀 Sillä on niin söpö naama ja se on niin pörröinen, ja aina vaan sanon että teet sen hännän hyvin. Hehehehe olen saattanut harjoitella häntiä niin, että käytän Nuoskaa mallina. :DD Tykkään myös tämän kuvan väreistä. Tulee mieleen mun lapsuuden lempparikuvakirjat tästä värimaailmasta. Metsä on kuin satumaa.
Miksiköhän odotan näitä Hopiavuoressa syntyviä varsoja niin tosi kovasti, vaikka yksikään niistä ei ole millään lailla mun? 😀
-
Minäkin suosittelin heti tutustumaan Sanniin, kun muodostin Alicesta ensivaikutelman. Nyt, kun olen lukenut esittelyn ja ensimmäiset tarinat, en olekaan enää niin varma Alicesta ja Sannista. Varmaan näiden välille saadaan ihan mehukkaita riitoja, mutta eivät nämä taida todennäköisesti toimeen tulla. Yhtäkkiä olenkin sitä mieltä, että Alice voi olla samanhenkinen kuin Eira. On suuri vaara, että Alice ei pääse ikinä yli Eiran lapsellisuudesta ja Eira Alicen koppavasta ensivaikutelmasta, mutta jos he pääsevät tutustumaan, luulenpa, että he voisivat tulla toimeen yllättävän hyvin. Olisi huvittavaa lukea kahdesta tällaisesta tosiaan kohtaan loputtoman lojaalista sankarista, jotka aiheuttavat pahennusta ja paheksuvat toisiaan, mutta samaan aikaan toimivat harmonisesti kuin susilauma. Myös Hermanista voisi olla kaveriksi. (Santtukin on lojaali ja vaikka mitä, mutta epäilenpä, että se pelkää aluksi ja menee lukkoon.)
Mua viehätti tässä tarinassa se, miten Alice suhtautuu uusiin ihmisiin. Hänhän on vieraskorea, jopa ujo, vaikka ei varmasti myönnä sitä itse. Kun ensivaikutelman perusteella veikkasin iiiiiihan muuta, Alice yllättääkin ajattelemalla, ettei Hopiavuori ja Minttu eivät ole ihan perseestä, ja Alice vieläpä kättelee Eetua, joka selkeästi puhuu maailman junttimaisimmin ja näyttää maailman junttimaisimmalta. Tykkäsin myös ihan hirveästi siitä, että löysin heti selityksen (siis ainakin pienen osan selitystä) sille, miksi Alice on niin vihamielinen tätiä kohtaan. Kyllä muakin raivostuttaisi (ja raivostuttaakin), jos musta vaikka ulkönäön perusteella tehdään oletus, eikä oteta huomioon sitä, kuinka kumoan sen. Täti oletti heti, ettei Alice osaa käyttäytyä, eikä tervehdi Eetua.
Odotan sitäkin, miten Alice hankkii vihamiehiä, koska hänellä on Eetu jo puolellaan (kaikilla on, jotka antaa sille tassua ja on vähän niin kuin ihmiset). Mulla on jo tarinaidea, jonka toteuttamista odotan kovasti, mutta siihen vaaditaan joku purnaamaan siitä, kuinka Alice on maailman hirvein ja se pitäisi potkia pois tallilta. 😀
Ei Alice ole mikään puhdas pulmunen, ja paljon hänellä on opittavaa, kuten että ei näytellä mitään sormia kenellekään muutoin kuin äärimmäisissä poikkeusoloissa. Silti mä näen Alicen käytöksen tosi loogisena 15-vuotiaalle. Vaikka olin itse silloin sata vuotta sitten ihan erilainen teini, pystyn jollain tasolla samastumaan Alicen turhautumiseen. Taisin kokea samoja tunteita, mutta oirehdin tietenkin ihan eri tavalla.
-
Tosi ärsyttäväääääää, että jotkut osaa vain jutella niin kuin normaalit ihmiset ja kysellä taitavasti toistensa tekemisiä. Saisikohan kuulumisten vaihtamisesta käytyä vaikka jonkun verkkokurssin? Mieluiten sellaisen, ettei tarvitse puhua siellä kenellekään? 😀
Vitsit kun Salierin kärrykammon alkujuuret joku kerta selviäisivät. Kommentoinkin jo johonkin, että mulla on kutina, ettei se turhia säiky. Sitä en tullut ennen tämän lukemista ajatelleeksikaan, että tottahan tällainen ”pikkujuttu” on Sonjalle aika iso asia. Hän on tottunut ajattelemaan Salieria vakaana ja tasaisena, mutta se onkin kaikesta huolimatta välillä, noh, hevonen!
-
Vooooi meidän hahmot on ihania, kun ne pulisee kisoissa ja näyttelee numeroitaan. 😀 Ja Tiitus kun se niin jännittää, vaikka mäkin kyllä jännittäisin ja tarkistelisin, että ohjat on ehjät. Hello kyllä taitaa tuntea sen hyvin. 😀 Tunsin kuinka Tiden korvat menivät luimuun niin kuin koiralla, kun se jäi kiinni satulan liepeen pyyhkimissuunnitelmistaan, vaikka Hello ei edes nähnyt sen aikeita 😀
-
Odottelen salaa vieläkin jatkoa tälle. Olen aloittanut noin triljoona kertaa tarinoita siitä, miten Noan arki voisi sujua, mutta en tiedä. Ilmeisesti se menee kepeillä — siitähän on myöhemmin puhetta Noan päiväkirjassa — mutta ei se voi niillä kaikkeen pystyä. Millä se kantaa pyykkinsä yläkertaan tai likaiset vaatteet alas? Millä se muka saa teekupin kilsan päästä tasolta pöytään niin, ettei pala samalla kun konkkaa sen kanssa? Miten se pärjää, kun toinen jalka tietenkin rasittuu nyt enemmän kun pitää portaitakin ravata, ja sitäkin varmana särkee? Ja ennen kaikkea: miten se reagoi siihen, kun sen pitää oikeasti pyytää apua, kun ihmiset on jo niin tottuneet siihen, että se pystyy tekemään kaiken? Jääkö tekemättä jotain sellaista, mitä sen pitäisi ehdottomasti saada tehdä, kun se ei kehtaa pyytää apua just siihen? Noa on kuitenkin osoittanut, ettei se avun vastaanottaminen ole sille helppoa, varsinkin kun nyt siihen pakostakin sekoittuu sääliä ja ihan surkuttelua.
Sun Chai on musta ihan söpö. 😀 Ei ihme, jos se jää vähän hiljaiseksi hevosia talutellessaan. Kukaan ei oikein ikinä anna sille vastuutehtäviä. Se myös arastelee hevosia vieläkin ja uskoo, ettei osaa mitään. Sille on ollut varmaan maailman stressaavin ja tärkein tehtävä, kun sen on pitänyt saada Noa säilymään hengissä Pelottavan Ison Hevosen selässä kotiin asti. Ihme, että se uskalsi edes hengittää!!
-
Siitä se lähtee! Millään lailla huonosti ei mennyt, mutta muiden hahmojen ja juttujen huomiointi on kerta kerralla helpompaa. 😀 Kiva kun edes joku söi Hellon hienoa rahkaa! 😀
-
Tykkään Hopiavuoren arjesta. Lukisin siitä loputtomasti. Hopiavuoren keittiö on mun lempipaikka koko virtuaalisessa maailmassa.
Outin ulkonäön kuvaus oli ehkä paikallaan. Camillan tarinoissa sitä on kuvattu näköjään aika osuvasti. 😀 Olen kuvitellut aina Outin aika suituksi, mutta tavallaan sain sille varmistuksen vasta nyt… …vaikka verkkopalavereissa ihminen näyttääkin tietenkin erilaiselta kuin yleensä.
Mutta hähähähä minäpä tiedän ainakin osia sun salaisuudesta, jota Noa yrittää urkkia.
– Rohkeus ottaa vapauksia, eikä laittaa hahmoja ainoastaan toistelemaan niitä asioita, joita ne on ennenkin sanoneet.
– Vuorosanat, joissa tunnut miettineen ensin asenteen ja äänensävyn, ja sitten vasta sanat, ja jonkin sellaisen syyn takia ne sopii hahmojen suihin.
– Yksityiskohdat, niin kuin pienet liikahdukset. Osan esim. maneereista olet löytänyt muiden tarinoista, mutta osan olet keksinyt itse, joskaan et tyhjästä, vaan mun nähdäkseni luonteiden perusteella.
– Kertojan näkökulman huomioiminen!! Tämä on muuten vaikea. Minäkertoja ei juuri koskaan havainnoi itseään niin kuin muita, vaikka saattaakin olla välillä (yleensä jostain tietystä syystä) tosi tietoinen itsestään. Lisäksi minäkertoja on ihminen, eli ei voi huomata kaikkea muissakaan: hän kiinnittää huomiota vain osaan tapahtumista ja tyypeistä kerrallaan, ja kaiken lisäksi tapaa syystä tai toisesta huomata tietyt ihmiset (yleensä inhoamansa tai erityisesti tykkäämänsä) useammin ja tarkemmin kuin muut.
– Epätäydellisyys ja sen pitäminen normaalina. Niin kuin vaikka ne rytkyfarkut jalassa, kun ei jalat näy videokokouksessa. Jopa muissa on epätäydellisyyksiä, niin kuin pullanmuruja naamassa, eikä se ole ihmeellinen asia tai noloa. Wanhan Ajan Hienoissa Leffoissa esimerkiksi ei ikinä ole pullanmuruja kenenkään naamassa niin, että se olisi normaalia, vaan aina vain niin, että se on jotenkin hassua ja noloa. -
Panin merkille saman luonteen ilmaisemisen eron kuin Noa. Mun ensimmäinen ajatus ei kuitenkaan valitettavasti ollut vau (se oli vasta toinen), koska haaveilen aina liikaa. Ensimmäinen ajatus oli nimittäin Marshall, Reita ja Oskari juttelemassa. Miettikää niitä tallin pihalla, miettikää!! Ne seisoo kaikki kuuden metrin päässä toisistaan ilmeettöminä ja tosi liikkumatta ja puhuu tosi hiljaa. Kukaan ei edes tajua, että niillä on kesken sellainen keskustelu, josta ne on kaikki ihan äärettömän kiinnostuneita.
Mutta Marshallilla meni tosi hyvin (ja sitten se vielä suhtautuu siihen itse niin rauhallisesti, vaikka onkin tyytyväinen). Jes!
Tykkään kuvasta tietenkin kuvana, mutta tykkään siitä myös yhdestä melko oudosta syystä myös. Huomasin juuri äsken Hallavan sivuilla muista syistä käydessäni, että olet ihan tavattoman tarkka. Viimeisissä kuvissa Hallavan maneesi on kuvattu just tuollaiseksi. Musta tämmöinen pikkuasia on ihan tosi sydäntä lämmittävä, ihan niin kuin Eetu puhumassa omaa murrettaan muiden tarinoissa tai jotain sellaista: että toinen on nähnyt vaivaa ottaakseen tuollaisen yksityiskohdan selville. Toivottavasti kuva pistää Hallavan Aleksinkin silmään ja hän näkee, kuinka tarkkaan joku on halunnut katsoa.
-
Mä huomaan, että ajatus lähtee lentoon. Inspiraatiossa tuotetun tekstin tunnistaa samalla tavalla kuin tunnistaa myös pakotetun tekstin tai hiotun ja kypsyneen tekstin. 😀
Musta tämä on kiva alku valmennukselle. En yleensä ihan syty valmennustarinoista, koska niistä tulee usein vain tylsiä kuvauksia eikä kertomuksia, mutta Ennin tarinaa oli oikein pakko päästä lukemaan heti tämän alkupuolen takia ja odotinkin sitä. Näköjään mun juttu on mikä tahansa tarina. Et valmennustarinassakaan pettänyt mua: siinä näkyy vaikutuksia tästä lentävästä lähdöstä, ja niitähän minä menin sinne lukemaan.
Tiitus on kyllä niin Tiitus sekä Enniä rauhoitellessaan tallin pihalla että empiessään sen kanssa maneesin ovilla, ai että! Taas mun tekisi mieli venyttää sen poskia kun se on niin kiltti ja arka.
Sain tästä loimenputoamisepisodista myös mielikuvan, joka mun on varmasti pakko kirjoittaa. Siihen tarvitaan Tiitusta, drama queen -hevosta ja jotakuta jämäkämpää komentajaa, eli vissiin lähinnä Eetua tallipihalle. Nyt kun vielä keksisin juonen tämän yksittäisen kohtauksen ympärille ennen kuin unohdan. 😀
-
Olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti, jos Flida olisi ollut joku muu hevonen. Munkin tekisi mieli antaa ympäri korvia, kun lähdetään ilman puhelinta matkaan oikein kuin ongelmia kerjäten, joten saatan vain kuvitella miten vihainen eräs toinen ukkeli on. Ei sitä aina ajattele, tai ei ainakaan tarkasta onko se kännykkä mukana vai ei, vaikka kaikki tietävät että pitäisi.
Noan säälin kaihtaminen on yllättävää. Sitä on muistaakseni sivuttu vähäsen jo aiemmin, mutta Noa itse ei ole ottanut siihen suoraan kantaa. On sisupusseja, joiden kuvitteleekin ajattelevan, että minä itte, ja inhoavan sääliä. Noasta taas olin muoddostanut etukäteen kuvitelman, ettei sitä niin hirveästi haittaisi, vaikka se ei mukavalta tuntuisikaan. Olisin voinut kuvitella jonkun toisen hahmon (vissiin Eiran kun se uskaltaa sanoa mitä vain) kyselemään, että eikö sua harmita, voi raukka, voi reppanaa, miten sä kestät elämää. Ajattelin aina, että Noa vastaisi, että ei mulla Eira ole mitään hätää, hymyilisi ja vähän nyökyttäisi, ei pahastuisi ainakaan näkyvästi. Mutta siis tiedostan itsekin, että myös oikeiden ihmisten kohdalla mulle on tyypillistä niputtaa tiettyjä käyttäytymismalleja tai luonteenpiirteitä kimpuiksi ja ajatella, että jos tämä tyyppi on tällainen, hänen täytyy olla myös tuollainen.
Chai on myös yllättävä valinta sankariksi, enkä ole vielä ratkaissut, miten hän tähän kaikkeen loppujen lopuksi reagoi. 😀 Olen tosi iloinen, kun huomaan joutuvani miettimään tutuimpien hahmojeni reaktioita välillä. Toisaalta hänelle olisi tyypillistä lörpötellä koko tarina kaikille, mutta toisaalta taas Chai on superlojaali, eikä tyypillisesti puhu mitään sellaisista asioista, joiden itse katsoo olevan yksityisiä. Joka tapauksessa musta oli tietenkin parasta myös päästää Chai vähäsen hiplaamaan Noaa, koska tykkään horjuttaa sen maailman mustavalkoisinta ja jäykintä maailmankuvaa.
Parhaiten kirjoitettuja kohtia ovat Noan kaatuminen ja vahinkojen tarkastelu. Kaatuminen tuntuu hidastetulta, kun itse kaatuu (ja toisaalta joskus nopeutetultakin). Siinä prosessissa ehtii havainnoida yhtä ja toista, ja sen toit esiin hyvin. Rikkinäisen jalan puolestaan kerroit hyvin Noan havaintojen kautta. Vaikka tarkoitus on kertoa lukijalle mitä tapahtui, onnistuit tosi hyvin saamaan sen osaksi tarinaa.
-
Joo, varmaan itsekin voisin ottaa jonkun Harrin! Se on niin ihana. Vaikka se ei ole hevosihminen, se ymmärtää, miksi Sonja ei laittanut sille viestiä. Sitten se ymmärtää tarjota apua, ja osaa ihan itsenäisesti ajatella Sonjaa myös pakatessaan ensiapulaukkua tallilla yöpymiseen. Kaiken lisäksi se jää tueksi, voi vitsit, koska kamalahan se nyt on yksin odottaa mitä käy.
Tallin vintillä yöpyminen voisi potentiaalisesti olla jännää ja kivaa, jos tilanne ei olisi ollut näin ahdistava. Mutta ahdistavuudesta huolimatta mun romanttinen sieluni fiilisteli, millaista on kulkea tallissa yöllä kun on hämärää, kuuluu vain nukkumista ja rouskutusta, ja tuoksuu, noh, hevonen.
-
Tätä lukiessani ehdin jo pelätä, että olet päättänyt hankkiutua Salierista eroon. 😀 Tykkään siitä ihan hirveästi: virtuaalisista tarinahepoista mun suosikkeja ovat just ne tavalliset, järkevät hevoset, joiden kanssa oikeastikin haluaisi harrastaa kaikkea. Samansuuntaisesti taitaa ajatella tallin väki, kun Salierista yritetään huolta pitää, ja Sonjastakin tietenkin. Ei kukaan haluaisi omalle kohdalle puhelinsoittoa ähkystä.
Harvoin sitä hurrataan hepankakasta, mutta nyt kyllä ja aiheesta! Salier teki onnistuneen kakan, jee. 😀 Tekisin sille kunniamerkin, jos kehtaisin. 😀
Onkohan Salierin eläinlääkäri järvi-pohjalainen. :DD Vitsi miten jaksat koristella yksityiskohtia. Mäkin, vaikka suurin piirtein saan tehtyä eron pohjanmaan murteen, Seinäjoen suunnan ja Lapuan suunnan murteiden välille yleensä, olisin iiiihan varmasti kirjoittanut lääkäristä hyvin yleiskielisen silkkaa ajattelemattomuuttani. Vaikka mitä todennäköisimmin se on kotoisin jostain lähialueelta. Ja kaiken lisäksi Pohjanmaan murre ja E-P:n murteet tuntuu tarttuvan herkästi niihinkin, jotka vaan vierailee pidempään…
-
Mä en edes nähnyt Salieria sillä tavalla täydellisenä, että olisin osannut kaivata sille heikkoa kohtaa, mutta olen tietenkin kiinnostunut heti kärrykammon syistä. Ei Salieri ole kauhistunut paljon kummallisempienkaan juttujen edessä, niin miksi juuri kärryt? On niitä hevosia, joille on tyypillistä arkailla ja jopa pelätä kaikkea uutta ja outoa, mutta eihän tämä välttämättä sellainen ole. Mun villi ja valistumaton veikkaukseni onkin, että jotain on tapahtunut. Salierihan menee samalla tavalla kuin yksi poni mun ekassa työpaikassa, kun yritin laittaa siihen ötökkämyrkkyä pullosta. Sitten kävikin ilmi, että sitä oli tavattu hakata puolitäydellä limsapullolla. Eli jotenkin jään uumoilemaan, että jotain paljastuu vielä!! Heinäkärryjen mainitsemisen takia mietin nyt myös sitä, että pelkääkö se tosiaan muunlaisiakin kärryjä, vai onko sille aiheutunut kammo just koppakärryihin. Ai jai mua kun heti ajattelen pahinta mahdollista historiaa ja käy Salierin kautta sääliksi kaikkia maailman oikeita limsapullolla hakattuja hevosia: kuka ikinä haluaisi tahallaan tehdä Salierin kaltaisille pahaa? Tai ehkä onkin käynyt vahinko…
Onneksi Sonja ei ole ainakaan ääneen haaveillut, että haluaisi Salierista kärryponia just nyt heti, niin että mysteerin selvittämiseen ja/tai ratkaisemiseen on aikaa. 😀
-
Sonja-parka. Päin naamaa en kehtaisi sääliä sitä, koska tuskin se sellaista kaipaa, mutta näin kehtaa, kun se ei ole ihan samassa todellisuudessa mun kanssa. Sonjalla ei ole mitään maailman helpointa tasapainoilla uuden ja vanhan välillä. Vaikka sitä oikeasti tietää, että elämä saa jatkua, ei se voi niin helppoa olla että suru on käsitelty jossain vaiheessa ensin siististi alta pois ja sitten on aika uudelle. Ei aiempi elämä mihinkään katoa.
Tätä lukiessa mulle tuli taas yksi tällainen vau-näinkin-saa-muuten-tehdä -hetki. En ole tainnut lukea kirjettä ennen virtuaalitallilla (enkä varsinkaan tällaista). Koko tekstilaji taitaa painua pikku hiljaa historiaan. Damn, kirjeet oli kivoja. Mutta eikös tavoittamattomalle ihmiselle kirjoittamista, oli hän sitten kuollut tai vain vaikka tulehtuneissa väleissä kirjoittajan kanssa, käytetä ihan aina vain tunteiden ilmaisemisen apuvälineenä, koska se toimii?
Tämä on mulle vaikea teksti mun omien elämäntapahtumien takia, ja taas jotkut Sonjan jutuista tuntuu musta tosi tutuilta. Mä harvoin pystyn samastumaan tarinoihin jonkun läheisen menettämisestä, mutta sitä käsittelevät Sonjan jutut on tulleet mulle tosi tärkeiksi, koska Sonjan ajatukset ja tunteet tuntuu musta joko tutuilta tai vähintään loogisilta vuoron perään.
-
:DD Seuraa avautuminen. Nellyn kirjoittaja taisi olla eka, joka sanoi mulle Hopiavuorta Hoppikseksi. Raivosin tietty heti, että se ei mikään hitsin HopLop ole. Olen tuntenut aina syvää vihaa sellaisia sanalyhenteitä kohtaan kuin hoppis tai keppis. 😀 Ja nyt hoppislaiset sanoo sitä hoppikseksi. Sehän tarkoittaa että isäntä on hoppiksen Eetu. Apua. Odottakaa, kaadan mun korviin ja silmiin valkaisuainetta. :DD
Tiitus on ihana tässä. Saan mielikuvia siitä, miten se seisoo vintturassa toisella jalalla, kun kysyy kainosti.
Mutta mun lemppariyksityiskohta on ihan toisaalla. Vitsit mä tykkään siitä kohdasta kun Agnes janoaa mainetta ja mammonaa. 😀 Tiedän että se on klisee, mutta kun samalla se ei ole yhtään. Kuka minäkertoja on ikinä sanonut niin itsestään? Ei kukaan! :DD
-
Kommentoin nyt kommenttia. :DD Hulluiksihan me täällä ollaan tultu kun toistuvasti niin tehdään. Mutta leikitään nyt hei joukolla sivistyneitä ja keskustellaan kirjallisuudesta.
Noan jalka on ollut musta tosi vähän esillä. Se on herättänyt ihan hirveän vähän tunteita ja huomiota. Mä olen miettinyt sitä enemmän kuin mun hahmot, vaikka en ole ollut henkilökohtaisesti Noan kanssa tekemisissä, kun eri ulottuvuuksissa ollaan olemassa. Olen oppinut tietenkin Hyvän Käytöksen Oppaasta sen minkä muutkin lapset: ei saa tuijottaa, ei saa huomautella, ei saa liiaksi huomioida jos toisella on joku vamma. Mutta silti jos henkilöllä on näkyvä vamma… …mä ajattelen sitä! Tietenkin kun tutustun, siitä tulee luonnollinen osa, mutta varsinkin aluksi mä ajattelen sitä. Jotenkin kuvittelen, että olen huono ihminen, kun edes ajattelen.
Koska muiden hahmot ei ole huomioineet Noan jalkaa, en ole jotenkin halunnut kirjoittaa omia hahmojakaan huomioimaan sitä. Musta on tuntunut, että samalla jotenkin tulisin itse kaapista ulos sellaisena, joka ihan sitten varmasti kiinnittäisi huomiota noin suureen poikkeamaan aluksi. Nyt kuitenkin tunnustan: mä kiinnittäisin sen jalkaan melkein yhtä paljon huomiota kun Chai, vaikka tietenkin yrittäisin näyttää siltä etten kiinnitä (ja niin yrittää Chaikin). Musta on ihan hirveän törkeää ja loukkaavaa, että Chaita ällöttää Noan jalka, mutta samalla… …minkä se sille voi? Ei se kuitenkaan anna sen vaikuttaa siihen, miten se Noaa kohtelee.
Jos Noa ajattelisi itse jalkaansa näinkin pitkän aikaa sen menettämisen jälkeen joka tarinassa, se olisi musta outoa. Jos hän ajattelee sitä kun se oirii tavalla tai toisella, se on normaalia. Kun se vinkuu (tai varsinkin nyt kun se hajoaa), tottakai se on aika päällimmäisenä mielessä. Mullakin on oikeassa elämässä vammani, mutta koska ne on olleet jo vuosia, en mä ajattele niitä ellei niistä ole just sillä hetkellä mulle akuuttia vaivaa, tai ellei mun mieleen nouse syystä tai toisesta katkeruutta kun en ole terve. Musta Noa toimii just niin — niin kuin ihminen. Takaan, että kirjoitan itse omat hahmot miljoona kertaa ärsyttävämmin esittelemään Niitä Juttujaan, joista kulloinkin haluan kertoa. Mulla on ihme tarve saada ihmiset vaikka aprikoimaan, miksi Oskari yskii ja miksi sen henkeä ahdistaa ennen kuin kerron, vaikka se onkin vain sivujuoni sen hommissa.
On olemassa ärsyttävää minkä tahansa ominaisuuden korostamista. Aluksi, kun esittelee hahmoa sosiaalisessa kirjoittamisessa, sitä on kai vähäsen pakkokin tehdä, että joku maneeri tulee selväksi esimerkiksi. Oikeasti-oikeasti musta (täysin mun henkilökohtainen mielipide) ärsyttävää on vain se, jos jonkun hahmon koko persoona on jokin sen ominaisuus. (Hehe, Chai on luiskahtanut jo ainakin kerran sellaiseksi, ja takaan että luiskahtaa vielä joskus, jotta saan sen tarinan päätökseen — ellen sitten löydä semmoista kanssakirjoittajaa, joka antaa mun kertoa tarpeeksi hitaasti, niin että sen elämään mahtuu muutakin.) Noa ei kuitenkaan ole mikään jalka! 😀 Se ei ole edes se tyyppi, jolla on se jalka. Koska se on ennen kaikkea ihme kasvi-isi ja zen-mies ja partaansa hymyilijä, ei kyllä yhtään ärsytä vaikkaa sen seuraavat kolmekymmentä tarinaa kertoisivat jalasta, koska olet kirjoittanut tähän nyt syyn kertoa siitä.
*
Mutta rentoutukaa, Noa ja muu miehistö. Mun hahmot imee ihan mielellään ominaisuuksia muilta kirjoittajilta, ja jos en pidä niiden uusista ominaisuuksista, osaan ihan varmasti kirjoittaa ne pois. Olenhan
jumalakirjoittaja, ja niin on kaikki muutkin täällä.
