Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Pölyinen piano
Inhosin maksaa laskuja. Kun näpyttelin viitenumeroita tietokoneelle, ne tuntuivat aina vaihtavan paikkaa. Hello oli jankuttanut, että minun pitäisi asentaa jokin kännykkäsovellus, mutta en uskonut sellaisiin. Varmaan sellaiset olivat jotain tietojenkalastelua. Näpyttelin siis mieluummin, vaikka se kestikin aina kauan. Vaan lopulta sekin oli aina tehty! Nousin ruokasalin tummalta puutuolilta pöydän äärestä, jossa tallin toimisto vieläkin oli sijaitsevinaan, ja venyttelin niin että selkä nitisi.
Talossa oli hiljaista. Se oli harvinaista ja tuntui kovin epäilyttävältä. Normaalisti siellä oli aina sellainen meteli, että korvissa särki. Silloin kuitenkin vain tuuli natisutteli ikkunanpieliä ja nurkkia ja ulvoi hormissa. Ulkonakin näytti talvelta, vaikka pitäisi olla jo kevät. Pääsiäisenä äidillä oli ollut tapana grillata kevään ensimmäiset makkarat ulkona, ja myöhemmin minä olin tehnyt sen Leevin kanssa. Eipä paljoa tehnyt mieli grillailla lumisateessa.
Minulla oli jaloissani mustavalkoraidalliset villasukat, joista ainakin toinen oli kulunut päkiän kohdalta puhki, sillä puulattia tuntui nihkeältä jalkojeni alla tassutellessani olohuoneeseen. Nakkasin maksettujen laskujen pinon pianon päälle.
Ikkunasta kajastavassa kalpeassa valossa näkyi, miten ilmavirta lennätti pieniä pölyhiukkasia tanssimaan keskenään. Kurtistin kulmiani. Sellainen pölyn lento ei ollut normaalia. Liu’utin sormeani pianon kantta pitkin. Sen jälkeen etusormessani oli pieni, harmaa, villainen pölykasauma. Se ei tosiaankaan ollut normaalia. Hopiavuoren Ritvan vanhassa pianossa oli ollut pölykerros ainoastaan vuoden 2015 tienoolla, kun ei ollut ollut yhtäkään Ilveksen poikaa sitä soittamassa.
Maksetut laskut makasivat pianon päällä. Niiden ohella siinä oli kolme likaista kuppia, niitä valkoisia, Vaasan Combosta ostettuja, joiden pilkut olivat lähteneet heti irti pesukoneessa. Kuppien alla oli Jillan vastikään etsimä Taru sormusten herrasta -kirja, sekin hieman pölyssä, ja ainakin parin viikon taa päivätty Ilkka-Pohjalainen. Olipa joku nostanut sotkun sekaan talteen Jillan sukankutimen, hopeaköynnöksen kastelemiseen käytetyn sitruunalimsapullon ja Mielikin violetin pallonkin.
Kaikki muu olohuoneessa oli normaalia, siis jos ei hiljaisuutta laskettu. Telkkarissa oli aina pölyä, vaikka sitä katsottiinkin, ja vanhan pleikkarin ohjaimet olivat levällään pitkin lattiaa. Hello nukkui sohvan nurkassa Nellyn aamutakki peittonaan, matto oli hieman rytyssä kauempana ja häntää heiluttava Mielikki tuijotti minua saunan oven edestä nukkuvan Jerusalemin lämpöisessä kyljessä maaten.
Hello oli nuohonnut pianon ympärillä noin kaksikymmentä vuotta pitäen vain välillä yhden noin vuoden tauon, kun ei tavannut yhteen aikaan käydä äidin luona. Hän ei milloinkaan pyyhkinyt siitä pölyjä, eikä kyllä kukaan muukaan. Hän soitti koskettimet puhtaiksi ja muuten tapasi omituisella tavalla retkottaa pianon päällä ja roikkua sen kannella niin, että jokainen pölyhiukkanen tarttui häneen monta kertaa päivässä. Sitä varten koko hökötys niin naarmuinen ja haalistunut olikin, kun Hello oli kosketellut sitä taukoamatta kaksi vuosikymmentä. Hello viritti itse äidin vanhan pianon, ja oli kahdesti korjannut sen pedaalitkin. Hän istahti sen ääreen niin monesti päivässä, etten enää edes huomannut ärjyväni laskujenmaksuhommistani, että antaisi minun nyt edes nämä viitenumerot näppäillä ennen kuin pimputtaisi. Eikä hän kuitenkaan koskaan ollut totellut. Hello soitti niin paljon, että minäkin, joka en oikeastaan kuuntele musiikkia, tunnistin helposti hänen suosikkinsa, Bachin ja Tchaikovskyn, ja erotin heistä saman tien Beethovenin ja Mozartin yhtä helposti kuin Hellon omatkin sävellykset. Radion nykyhitit ja kunkin uuden elokuvan soundtrackit tunsin vain pianoversioina, ja osasin sanoa senkin, milloin Hello oli harjoitellut niitä niin paljon, että oli kyllästynyt ja lisännyt niihin ylimääräisen kerroksen omalla käsialallaan vähän niin kuin olisi piirtänyt kappaleiden päälle. Osasin piirrettyjen, varsinkin Disneyn lallatukset ulkoa etu- ja takaperin, tai ainakin kaikki Hellon lukuisat humoristiset, hävyttömät ja koomisen vakavat tulkinnat niistä. Olin joutunut kuuntelemaan kolme tuntia yhteen menoon kissanpolkkaa, kun Hellolla oli ollut huolia Tiituksen kanssa, puhumattakaan siitä, miten usein olin herännyt tuntia ennen herätystäni tai paria nukkumaanmenoni jälkeen, kun Hello oli hiipinyt pianon ääreen äkillisen öisen inspiraation kourissa. Ja nyt piano oli pölyinen.
Hello nytkähti unissaan kuin koira, vaikka ei hänestä sohvan selkänojan ohitse paljoa muuta näkynytkään kuin toinen käsivarsi ja pörröinen pää, ja vähän vaaleanpunaista aamutakin reunaa. Muuta en voinut hänen hyväkseen tehdä kuin ottaa varovaisesti nojatuolista ryttyyn istutun, äidin tekemän, isoäidinneliöistä virkatun villin kirjavan viltin ja levittää sen Hellon päälle sohvalle. Minusta Hello näytti kalpealta, mustasilmäiseltä ja jopa poskipäistään tavallista terävämmältä, vaikka oli, reppana, vasta parikymppinen ja siksi vielä poskistaan pyöreä. Taisin kuitenkin vain kuvitella kaiken pianon pölyisyyden takia.
-
Isbergin opeista on selkeästi ollut hyötyä useammalle Hopiavuorelaiselle. Siitä valmennuksesta kannatti maksaa, kun se jätti ajattelemisen aihetta vielä jälkikäteenkin. Se kai se hyvän valmennuksen idea onkin: että saa oppia treeniin. Luulisi TT:n menevän loppuun asti hyvin, kun kerran väki niin innolla harjoittelee ja jaksaa yrittää parastaan treenikerrasta toiseen!
-
Mun mielestä tämä tarina on mielenkiintoinen erityisesti sisällön ja kerrontatavan vuoksi. Sonja asennoituu pianon soittamiseen uskottavan asiantuntevasti. Kun on soittanut tarpeeksi, tuntee ja kuulee erot eri soittopeleissä ja pystyy kuvailemaan niitä vähän niin kuin viiniharrastajat osaavat kuvailla viinejä. En itse osaisi missään nimessä kirjoittaa pianosta noin, mutta tunnistan tavan havainnoida. Se on asiantunteva, tarkka ja analyyttinen: täysin erilainen kuin Hellolla (jonka musiikkijuttujen kautta kirjoitan ihan vain päiväkirjaa siitä, miltä musta tuntuu kirjoittaa..).
Ja tietenkin koko lauma kerääntyy kuulemaan Sonjaa niin kuin Disneyn elokuvassa pikkuörkit Lumikin ympärille. 😀 Mua ainakin kiinnostaa kans heti, kun jostain harrastuskaverista löytyy jokin kätketty erikoistaito. Ja hyvä pianisti kai soittaa millä vaan, vaikka ei Hopiavuoren Ritvan vanha piano missään nimessä vedä vertoja Sonjan pianolle!
-
Mikä se sieni oli? Kerro heti! Saako sillä oikeasti karvat pois? Eli saako mun kangassohvankin oikeassa elämässä vielä sellaiseen kuntoon, että kehtaan joskus kutsua jonkun oikean ihmisen kylään ilman että pitää pelätä ettei se edes löydä sohvaa koirankarvan alta?
Okei, mutta siis nirisen aina aika paljon (okei tosi paljon) ratsastuskuvauksesta, mutta taas tässä on sellainen aihe, joka miellyttää just mua lukijana. Luin Isbergin kouluvalmennuksen tekstitkin, tietenkin, sillä luen kaikki, ja jo siinä mut vakuutti se, miten Marshall on valmis ottamaan neuvoja vastaan ja kokeilemaan uusia ratkaisuja. Tässä mulle tulee jotenkin hyvä mieli, että hän on tarpeeksi nöyrä jatkamaan siitä, mihin valmennuksessa jäätiin, koska hän ilmeisesti huomasi Isbergin raippaniksin hyväksi. Ja toimivaltahan se kuulostaa: koko Isbergin valmennus oli sellainen, että mulla on hirveä ratsastusinspiraatio oikeassakin elämässä. 😀 Mutta siis nyt ihan odotan sitä, että miten Marshall edistyy vai edistyykö, kun kerran olet tehnyt tästä pienen kehityskertomuksen. Heti, kun tarinassa on jokin juoni, olen näköjään valmis lukemaan: en taida inhota ratsastuskuvausta, vaan juonetonta kuvailua. Tavallaan harmi, että nyt on just TT käynnissä, joten et voi kirjoittaa ihan vapaasti. Marshallin kehittymiset ja onnistumiset riippuvat finaaliin asti harmittavasti arpaonnesta. Olisi turhauttavaa kirjoittaa onnistumisia ja saada huono sija, tai kirjoittaa kamalaa kangertelua ja sijoittua. Kaikki kisaajat taitavat joutua kirjoittelemaan keskimääräisiä suorituksia, elleivät päätä olla ottamatta tuloksia kauhean vakavasti, tai ovat valmiita kirjoittamaan muidenkin kehittyneen kohisten tai kämmänneen luokassa pahasti hahmon senhetkisestä taitotasosta vähän riippuen. Mutta eipä TT ikuisesti kestä, ja olet osoittautunut kirjoittajaksi, joka saa ratsastukseenkin juonen kun oikein yrittää.
Tietenkin mitään ratsastusta parempaa musta on silti kaikki se muu meininki. Olet pitänyt Marshallia paljon esillä ja sivunnut muiden juttuja ja ongelmia tuoden koko ajan jotain lisää tarinoihin: vaikka sitten pikku yksityiskohtia. Kun teet näin, ainakin mä ajattelen Marshallin suhteen muihin koko ajan kehittyvän myös piilossa. Tällä hetkellä mun mielikuva onkin, että Marshall on aika yleisesti pidetty heppu tallissa. Hän ei ole hörskötysväleissä tietääkseni kenenkään kanssa, mutta uskaltaa muuten kyllä olla oma ystävällinen itsensä.
En tiedä, haluatko konkreettisia kirjoitusvinkkejä aina välillä, mutta annan niitä siltä varalta, että haluat. Älä loukkaannu näistä: kukaan muu ei varmaan edes huomaa, että tarinoissasi on yhtään mitään pienintäkään vikaa. Kirjoitat tosi hyvin, ja tavallisille kansalaisille täysin näkymättömien virheiden bongaaminen on mulle ammattitauti, kun sille päälle satun. Jos siis haluat painia kielioppijuttujen kanssa, relatiivipronominien opettelu voi olla oikea suunta. Ne oppii etsimällä ensin teorian (se on tosi helppo: joka viittaa edelliseen sanaan, mikä viittaa edelliseen lauseeseen) ja sen jälkeen oikolukemalla tooooosi tarkasti muutaman tarinansa joka ainoan relatiivipronominin osalta. Sitten ne ovatkin jo hyvin selkärangassa. Tavallista lukijaa mitkään pienet relatiivipronominivirheet eivät tosiaankaan häiritse, kunhan virheistä ei tule koomisia. 😀 (Sain sängyn mummolta, joka oli päästä vedettävä…)
-
Joskus olisi ihan hauskaa kurkistaa Sonjan elämään. Olen itse aina valikoinut tarinatalleja, jotka muistuttavat niitä talleja, joilla olen oikeastikin ollut. En osaa kuvitella, millaista on elämä hevosen kanssa päristelevien mopopoikien keskellä, tai no, ylipäätään lähellä normaalia ihmisasutusta. Mun lapsellisissa mielikuvissa esimerkiksi helsinkiläishevoset kipittelevät pitkin mukulakivikatuja, vaikka tietenkään en niin torvi ole, että oikeasti näin ajattelisin. Tietenkin kaupunkitalleilla heppa on heppa ja ei ne hepat keskikaupungeissa kasva, mutta mua kiehtoo sairaasti erot. Siis muutkin kuin se, että isommissa paikoissa hevosen pitäminen on vissiin oikeasti rikkaiden hommaa! 😀
Nelly on kyllä aika tyyppi. Sadismistaan päätellen se voisi tulla Oskarin kanssa jollain tasolla toimeen, hmm. Musta on rohkea veto myös ottaa Oskari tarinaan. Koen itse, että sellaista hahmoa olisi vaikea saada puhumaan ja liikkumaan, kun ei oikein vielä tiedä, mitä sen päässä liikkuu. Se nyt ainakin on ihan varmaa, että se on kauhuissaan joka hevosen aivastuksestakin nyt, kun pelkää että Ukko on jonkinlainen potilas numero nolla! Mun pitäisi varmaan paljastaa kaikille kirjoittajille se, mitä Oskari ei tiedä itse vielä aikoihin: Ukon sairaus ei voi tarttua kehenkään tai mihinkään.
-
Normaalisti en ratsastuskuvauksesta pidä, mutta tarinoista pidän, ja siksi olisin lukenut tästä ratsastuskerrasta mielelläni kerrontaa. Tilanne on niin poikkeuksellinen Sonjalle ja Salierille. Kyllähän Salierista on ennenkin liikettä löytynhyt, mutta ai että. En ole kouluratsastaja, mutta voin kuvitella, miltä tuntuu kun hevonen on sellaisella tuulella, että haluaa painaa töitä ja kohdistaa kaiken energiansa juuri oikeisiin juttuihin. Tässä tarinassa tykkään ehkä eniten tästä mielikuvasta, ja siitä, miten ihan vain parilla virkkeellä onnistuit luomaan mulle kokonaisen mielikuvan ratsastuksesta. Siitä, miten olisi liikettä. Sonjakin haluaisi mennä niin kuin Salierikin. Mutta kuinka pitää ottaa rauhallisesti. Ja seuraavalla kerralla taikaa ei enää todennäköisesti olekaan. Vaikka tärkeintähän on, että Salieri tuli kuntoon.
:DD Ja vitsi miten Eetua on se, että kun joku hevonen ryskää ja riehuu, kaikki on hyvin ja hyväntuulista, vaikka se rikkoisi paikkoja mennessään. Mutta auta armias, jos joku ihminen rikkoo paikkoja ja häiritsee hevosia, niin jo tulee kyyditys pihalle riehumaan.
-
Mulle tulee näistä Hopiavuoren pikkutytöistä (Alicesta, Sannista ja Eirasta) aina välillä sellaisia jos-minä-olisin-niiden-isä-niin-minä-kyllä -hetkiä. 😀 Ihan hyvä, että mulla ei ole lapsia. Alice on tarinassa niin ihanan uhmaikäinen. Se on eka mun lukema teini, joka itse tiedostaa haastavansa riitaa. Mulla on sellainen tuntuma, että silloin sata vuotta sitten teininä sen kyllä tiedosti, mutta sitä ei tasan olisi myöntänyt ääneen. Ehkä kirjallisuuden teinit ei myönnä sitä ajatuksissakaan sen takia, että yleensä ne on kirjoitettu olemaan samastuttavia ja cooleja omanikäistensä mielestä. Alicen kohderyhmähän on ihan eri, koska Hopiavuoren harrastajien keskimääräinen ikä on korkeampi kuin hahmojen keskimääräinen ikä.
Alice on tässä ärtyneempi kuin aiemmin. Ehkä Otsonmäki alkaa jo nyppiä. Toivottavasti hän todella pääsee pian kontaktiin muiden kanssa. Meidän muiden kirjoittajien on vaikea ottaa Alice omasta aloitteestamme ensimmäistä kertaa tarinoihin mukaan, sillä vielä on tosi vähän näyttöä siitä, miten Alice suhtautuu erityyppisiin uusiin ihmisiin. Eetun perusteellahan hän ei ole suoraan avoimen vihamielinen kaikille, mutta mitenpä hänen kanssaan pärjäisi herkempi tai äänekkäämpi tyyppi? Mitä Alice pitää liian nolona heppuna, mitä ihan kivana?
-
Kun mä luin tätä, mä muistin yhtäkkiä elävästi viime kevään. Mä asuin silloin vielä siinä kaupungissa jossa halusin, ja olin muutenkin sairaan onnellinen. Mä olin just valmistunut ja elämäni ekaa kertaa oman alan töissä oikeen kunnolla. Ja julkaisin Hopiavuoren sivut. Noista Cozminan karvoista mä sen muistin. Ei vitsit, hemmot, meidän pieni talli on täyttänyt vuoden. Silloin oli karvanlähtöaika kans, kun me aloitettiin, ja Flidasta ja Typystä lähti eniten karvaa. 😀
Onhan tää nyt muutenkin tarina, josta tulee hyvälle mielelle, vaikka ei olisikaan sellaisia henkilökohtaisia mielleyhtymiä kuin mulla on. Agnes puki sen tosi hyvin sanoiksi. Hahmoilla on just sellainen meininki, jonka haluaisin olevan oikeallakin tallilla. 😀
-
Joka kerta mä vaan ihailen sua ja kaikkia muitakin, jotka saa Eetun puhumaan nuan komiasti jottei tosikaa. 😀 No joo, kyllä mä yrittämistäkin aina ihailen. En mä saa edes Nellyä puhumaan uskottavasti, vaikka se ei edes murra pahasti! Mutta ylipäätään tykkään siitä, miten vaivattoman tuntuisesti moni tyyppi puhuu ja heiluu tässä tarinassa. Jokainen paitsi kuulostaa itseltään, myös tekee just sellaisia asioita kuin voisin kuvitellakin.
Jätät mulle hyvän tilan kertoa lisää Eirasta ja Otsonmäen venäläisvihasta tässä. Usko pois, olen yrittänyt jo! 😀 En ole vain vielä löytänyt kimmoketta, joka saisi Eiran riehumaan. Vitsit kun Inari olisi vielä kotona: sille olisi ollut jo syy aloittaa mittavampi operaatio Marshallia vastaan ja näyttää, että myös joka ainoassa kiltissä ja kunnollisessa hahmossa on jotain väärää ja vikaa. Mutta kyllä: kutsu on huomattu ja tilattu draama on tulossa saman tien kun mun mielikuvitus tai teidän muiden jutut antaa minkä tahansa syyn Eiran (tai muiden otsonmäkeläisten) riehaantua.
-
Mun käy niin sääliksi Camillaa. Varmaan kaikki meistä on joskus tunteneet sen tunteen, kun kovasti yrittää, mutta silti kokee olevansa huono työssään. Se on aika epätoivoinen tunne se, ja sitä voi ihan hyvin tuntea vaikkei olisi syytä. Joillakin on siihen suurempi taipumus, niin kuin Camillalla musta on, ja kauheinta on, että se olo ruokkii itseään. Ensin tekee hyvin, sitten tulee jokin takaisku, sitten yrittää aina vain kovempaa, ja kun väsyy, olo pahenee, virheet lisääntyy, taas olo pahenee ja näin. Sitten kauhistuu jo ihan väsymyksestä sellaisiakin asioita, kuin että puolet hevosista on muka varastettu.
Hopealinnan ravirata onkin hyvä juttu! Otsonmäellä harva pitää edes omaa pellon ympärille lanattua harjoitusrataa, kun joka nurkalla on kuitenkin niitä oikeita ratoja. Se on hyvä, että Eino on ilmeisesti taas ohjaksissa, vaikka välillä näytti siltä, että Joonas on ottamassa vallan kun vanha isäntä väistyy. 😀 Camillalla kävi kerrankin tuuri, mikä on ihanaa. Ja Steffe, siitä sietääkin olla ylpeä. Huomasin muuten vasta nyt tehneeni kuprun ratatreeneihin, mutta ehkä se ei haittaa. Taisin oikean elämän paljasjalkaisena otsonmäkeläisenä vahingossa ohittaa tiedon, että omia ratojakin on tarjolla!
Camillan ja Oskarin koti-illat on musta kyllä veikeitä. Tietenkin elän niitä myös Oskarin kautta. Joskus unelmoin vieläkin, että mulla olisi kämppis, ja tuollaista se olisi, kuin tämä on Oskarin näkökulmasta. Että olisi juttuseuraa aina välillä, ja katsottaisiin vaikka joku leffa. Saisinkohan mä jonkun muuttamaan tänne mun kanssa, kun se kuulostaa niin kotoisalta? :DD
-
Oona on kyllä ihan oikeassa, vaikka Outille onkin nyt ollut viimeaikoina vähän tyypillistä vähätellä itseään Jussin kustannuksella. Olet ollut tarkkana, ja tämä on ihana tapa kertoa, että Outin jutut on luettu. 😀 Mutta Tiitus, voi Tiitus, pidä nyt pokerinaama, vaikka pieni heppa vähäsen talloo koko viidensadan kilon painollaan. 😀 Ilman sellaista musta itse asiassa tuntuu, että kun kallalaiset katsoisivat pieneltä Otsonmäeltä tulevaa Tiitusta Ennin vierellä, kukaan ei yhtään epäilisi, etteikö Tiitus kuuluisi niin hienonhienoon paikkaan! Kun kerran hevonen on niin hieno, ja Tiituskin sellainen hyvin käyttäytyvä ja kiltti, että kehtaa kyllä tämän tallin maineen laittaa sellaisen edustuksen varaan vaikka sitten Auburnissa asti.
Oonaa mun onkin aina välillä vähän ikävä, kun se on sellainen iloinen höpöttäjä, jollaisen ehdottomasti haluaisin omaksikin kaveriksi. 😀 Ihanaa, että hänkin näyttäytyy! <3
-
Mä en siis kestä. Olen kateellinen kaikesta. Erityisesti siitä, miten kaikki hahmot tuntuu ihmisiltä enkä hahmoilta. Tämän osasin joskus itsekin. Siitäkin olen kateellinen, miten Outi osaa olla Oskarin kansa. Tätä en ole edes ikinä osannut. 😀
Kun kuvataan vähäsen tuskaisia ja jännittäviä ihmissuhteita, nielen ihan kaiken jo aiheen perusteellakin. Kaikki tietää, että tätä mä haluan, ja jos joku tätä mulle tarjoilee, tietenkin olen eturivissä fanittamassa. En muista oikein analysoida, kun fiilistelen vaan sitä, että oi ja mitä jos. En tästäkään osaa vielä näinkään monennella lukukerralla nostaa konkreettiseksi kommentoinnin kohdaksi muuta kuin ihanat yksityiskohdat. Tykkään maailman eniten siitä, miten Outin kahvi tärisee kupissa.
Nämä tarinat saa myös mut aina kirjoittamaan. Olen vähän oikeasti-oikeasti ahdistunut orastavasta kolmiodraamasta, enkä aina saa pidettyä mielessä miten kaikki on keksittyä. Toinen ahdistuksenaiheeni on, että mulla on taas blokki, joka ei estä kirjoittamista kun osaan jo suhtautua sellaisiin rennosti, mutta joka aiheuttaa sen, etten tykkää mistään mitä kirjoitan. Että sori, kun pilaan omituisilla raapustuksillani hienot kuviot. 😀 Tykkään itse kirjoittaa vastatarinoita yksityiskohdista: kertoa siitä, mitä ei edellisessä tarinassa kokonaan kirjoiteta. Tähän aloitin jo vastausta leffasta, mutta vaihdoin sitten suuntaa Kyrönjoelle, koska olen vähäsen liian hidas tällä hetkellä. 😀 Mutta kivaa oli. Sosiaalisena tarinana oletkin tehnyt tämän taitavasti. Tarinahan on ihan kuin mun momman tekemä isoäidinneliö: tasainen ja kokonainen, mutta silti siinähän on erityisesti Oskarille ja Camillalle loputtomasti silmukoita, joihin voi liittää oman palan.
-
Myönnän, suoritin heti näpäytyksen. 😀 Se oli rumasti tehty, mutta nyt kun Hello on menossa kohti raiteitaan, en anna sen lipsua. Mutta niin kuin aina, nou hätä. Mä olen ennenkin kutsunut itseäni jumalaksi kirjoittajaksi, eli osaan kyllä enemmän tai vähemmän sulavasti korjata hahmon kuin hahmon kurssin, eli kenenkään ei ikinä tarvitse pelätä tekevänsä mitään ”väärin”. Ei tunnu kuulkaa missään! Chaista olisin mielelläni kirjoittanut, kuinka pitkä ajomatka Seinäjoelle voi olla, mutta en kehtaa, kun kyllästytte kumminkin. 😀
Tallin väki miettii ihan samoja juttuja kuin mä itse. Niin kuin varsa olisi oikea, mäkin arvailen sen sukupuolta. Toivon myös tiettyä sukupuolta, mutta en varmana sano edes arvailujani ääneen, ettei se vaikuta missään tapauksessa mihinkään. Samoin olen sen väritystä miettinyt, mutta siinä olen tullut siihen tulokseen, että jotain ihan spesiaalia sieltä tulee.
Muakin harmittaa, kun Noan äiti ei pääse. Harmittaa ihan siksikin, että tykkään lukea siitä. Se on luonteeltaan ja ajatusmaailmaltaan tosi paljon niin kuin mun maailman suurin esikuva ja idoli, mun oma just 90v täyttänyt momma, ja jotenkin täällä miljoonan kilsan päässä kaikista mun tutuista Noan äiti on ollut mulle lohdullinen hahmo. 😀 Samoin on muuten Sonjan mummo ja Hellon isä. Musta on ihanaa, että isomummo on niin kiinnostunut tulevasta jälkikasvusta kans. Niin kuuluukin olla, kun varsa on Noalle tietty tosi iso ja tärkeä asia.
Kuva on kans söpö ku höpön löpö. Flidalla on semmonen Mona Lisa -ilme, josta tietää, että se kyllä tietää, mitä on meneillään vaikka kaikki muut on vielä ihan pihalla.
-
Voooi, kyllä sitä Hopiavuorenkin paljasjalkaisissa otsonmäkeläisissä on yhtä jos toista vihaa ja epäreiluutta, myös ”hyvissä tyypeissä”. Eiran suoranainen rasismi johtuu tietämättömyydestä ja opetetuista ennakkoluuloista, niin kuin Hellonkin. Eira vaan inhoaa vähän avoimemmin, kun taas Hello ihan tiedostamattaankin suhtautuu automaattisen epäileväisesti venäläisiin. Ulkomailla oleva Inari on samanlainen kuin Hello, mutta maneesia vuokraava Milan ei pidä venäläisiä oikeastaan edes oikeina ihmisinä. Jokaisella on syynsä, vaikka kenenkään syy ei olekaan hyvä tai toiminta oikein. Näkyypä jaettu venäläisviha Eetussakin, joka varmistaa automaattisesti aksentin haistettuaan, ettei kyseessä ole kukaan Otsonmäen vääristä venäläisistä. Suoraan syrjintään onkin varmaan helpompi suhtautua kuin siihen, miten koko Otsonmäki on olevinaan ihan kohtelias, mutta ei anna töitä, ei sano hei, ei hankkiudu puheväleihin, poistuu pöydästä nopeasti niin kuin siihen tulisi spitaalinen…
Fedoran ajatukset Ruskasta, joka nyt on aika tärkeilevä natiainen tällä hetkellä, on musta liikuttavan lempeitä. Lapset on sellaisia, että ne tuntuu haistavan aika nopeasti, tykkääkö joku niistä vai ei. Ehkä sekin oli Ruskan tapa osoittaa jotain sympatiaa ja arvostusta kiltille tätille, kun hän meinasi, ettei Fedoran ole pakko mennä voltteja niin ohkaisella hevosella. Joku olisi voinut loukkaantua tästä, ja vähän hahmoihin tutustuakseni laitoinkin Ruskan tokaisemaan hyödyttömiä, ärsyttäviä ja tahattoman loukkaavia kommentteja. Sanotaan, että miehestä tietää kaiken sen perusteella, miten se kohtelee eläimiä ja pikkulapsia, mutta niin taitaa tietää naisestakin. 😀 Koiranpotkijat voi olla virtuaalisesti ihan mielenkiintoisia hahmoja, mutta Fedora olisi tällä hetkellä oikeassakin elämässä just mun suosiossa. En etukäteen tullut olettaneeksi, että sillä olisi näinkin lempeä puoli.
Ruska Svart on muuten sellainen pesusienimäinen olento, joka omaksuu luonnostaan kaikkia mahdollisia vieraita kieliä, joita sen isä ei tosiaankaan puhu. Nämä ”taikakielet”, joita isi ei osaa, huvittavat sitä ihan hirveästi. Joten odottakaapa vain Marshallin kanssa, kun Ruskalle valkenee, että maailmassa on vieläkin sille uusi taikakieli. Silloin on valitettavasti taattua, että Fedorallakin on puolimetrinen peräkulkemi.
-
Oooi jotenkin niin ihana teksti että mun on pakko kommentoida sitä nyt välistä, vaikka yleensä yritän mennä joten kuten järjestyksessä. (Kadun tätä myöhemmin, kun unohdan kommentoida aiempia.) Tota se fanittaminen musta on, ja tosta oikean (pidempään fanittaneen) fanin musta tunnistaa: kyvystä kertoa yksityiskohtia ihailemistaan tyypeistä ja asioista. Esimerkiksi multa ei onnistu leipoa minkään tarinan sisään sulavasti oikean elämän kouluratsastajia, vaikka joku mun hahmoista (Oskari…) olisi kuinka hullaantunut niistä. Onneksi muutaman virtuaalisen ratsastajan nimet muistan, koska olen kiinnostunut kouluratsastuksesta edes virtuaalisesti. 😀 Mutta joo: siis oikea pointtini on se, että tämä teksti on niin sulava, että ajatukset voisivat tulla kirjoittajalta itseltään. Eli joko olet seurannut kouluratsastusta oikeasti, tai sitten teit hirveän työn yhden tarinan takia ja saat mut joka tapauksessa uskomaan täysin Sonjan kiinnostukseen kouluratsastusta kohtaan.
Pakko vielä avautua, että olen tainnut korjata liikaa kokeita viimepäivinä. Vähän niin kuin tapailin jo sohvan käsinojalta piirtopöydän kynää, jolla olisin tehnyt paksuja äkäisiä ympyröitä Kyra-sanan ympärille pdf-tiedostoon. :DD Nyt ajattelenkin, että kuuluuko tarinassakin aikuinen ihminen olla Kyrklund, ellei käytä siis taiteilijanimenä etunimeä tai jotain? Onkohan mikä huonoa ja mikä hyvää tyyliä? Musta olisi outoa kutsua omia lapsuuden idoleitani Tommiksi, Arsiksi ja Mikaksi edes omissa ajatuksissani, mutta melko outoa olisi sanoa Evilä ja Harju (Halvari käy). Ennemminkin nämä kaksi muuta mieltyvät mun päässäni olemaan nimiltään Tommievilä ja Arsiharju, niin kuin ne kombona olisivat jotenkin aurinko-sanan kaltaisia tosi spesiffejä yleisnimiä… Vierastan jopa virtuaalisia etunimiä, jos hahmo olisi minun hahmolleni tuntematon, niin kuin idoli. Toisaalta reiluuden nimissä on myönnettävä, että varmaan kasvuympäristön takia ihmisen sukunimi kertoo mulle tyypistä jo ihan lähtökohtaisesti, ihan tutuissakin ympyröissä, paljon enemmän kuin etunimi. En edes muista etunimiä helposti. (/ajatuksenvirtainen väsynyt kommentti päättyy)
-
Oooooi. Huippuvalmentaja sitten varmana on ollut ihan pähkinöinä, kun joku oikea aikuinen on letittänyt hevosen harjankin tätä Oikeaa Valmennusta varten! Musta on aina jotenkin suloista, kun joku ymmärtää pikkulapsen ajatusmaailmaa, vaikka en edes pidä lapsista. Sellasiahan ne Ruskan ikäiset on, että ne ottaa just tällaiset jutut tosi vakavasti… Ne oikeasti uskoo, että ne on suuria valmentajia, vaikka ne ei sitten ihan uskokaan. Parasta kuitenkin on, kun aikuiset leikkii joskus mukana. Olisihan prinssessan valmennuksellinen itsetunto nyt varmaan romahtanut, jos Marshall olisi sanonut, että sen neuvo kevennyksistä on ihan yhtä hyödytön kuin kaikki muukin sen sanoma…
Marshall on tässä tarinassa tosi erilainen kuin yleensä. Se on aina ollut musta vähän jäyhä heppu. Luulin kauan, että se suhtautuu Niklakseen niin kuin pikkulapseen, ja silloin kun kuvittelin Marshallin oikeaksi ihmiseksi, se ärsytti mua suunnattomasti: olisin suositellut Niklakselle pikaista poikaystävän vaihtoa sellaiseen, joka kohtelee sitä niin kuin täysivaltaista. Mutta nyt kun näkee, miten Marshall kohtelee lapsia, eihän se nyt sitä ollutkaan. :DD Eihän Marshall lapsia inhoa ja käyttäydy niin kuin nokkaansa nosteleva veteraanikoira ylivilkkaan pentueen keskellä. Niin hyvinhän sillä menee, kuin vieraan kakaran kanssa nyt vaan voi mennä. Suuri valmentaja on ainakin nyt Marshallille suosiollinen.
-
Ei kun tuli. 😀 Mä ajattelin, että tänne tullut oli vahinko kun se on myöhäisempi, ja poistelen aina tuplapostaukset kun vain mulla ja valvojilla on oikeudet. Mutta voin mä sen Tatin päiväkirjastakin poistaa, jos mielummin säilytät täällä ja saat kommentin tänne. Tulkitsin vain väärin päin sen takia, että Tatin päiväkirjaan postasit saman myöhemmin.
-
Vooi Herman. 😀 Sannikin sen sanoi, että kuvaat hirveän hyvin Hermanin fiiliksiä. Välillä sitä pelottaa tai hirvittääkin, ja se on ihan oukei. Hehe, ketä tervettä ei hirvittäisi Sannin kyydissä kun se ajaa päissään? 😀 Mäkin odotan vähän sitä, miten Herman jatkaa elämää tämän jälkeen. Mun hahmoistahan tähän episodiin ei nyt millään lailla kuulu kuin Eira, ja se viettää aikaa ihan eri ihmisten kanssa kuin Sanni ja Herman: jos tämä kaikki oli Hermanin mielestä normaalia, sillä ei ole morkkista, ja Eiralla kestää varmaan piiiiiitkä aika saada tästä vihiä (koska Sanniahan se nyt ei ihan heti usko)! En ole kirjoittanut vielä Eiran tallipäivistä just siksi, etten pilaa mitään, jos sulla on suunnitelma.
-
:DDD Ei saisi nauraa, mutta ihana kun Sonjalla on paha päivä. 😀 Se suhtautuu yleensä aika neutraalisti ja järkevästi kaikkiin harmeihinkin, mutta kun niitä kasaantuu, niin jonkun naperon sinisestä tukastakin voi tulla ongelma! Jotenkin ajattelin, että hiusvärien ”omistaminen” ja toisten ”matkiminen” jäi sinne 15-kesäisten maailmaan, mutta ei se vissiin sitten jääkään. :DD Kai se on sitten hyväksyttävä, että vielä aikuisenakin ”matkii toista”, jos päätyy tekemään saman ratkaisun. Vaikka Sonja olisi varmana tyylikäs niin sinisessä kuin pinkissäkin.
Harri on kyllä ihan oikeassa. Ei ole Sonja mikään täti, eikä ole kampaajalla käymiset mitään matkimista. Vaikka selkäänsä sietäisi, kun toiselta suklaata pimittää.
Tää on musta ihan hirveän hauska tarina, vaikka ei saisi tällä lailla toisen pahasta tuulesta huvittuakaan. 😀
-
Voi Herman, mihin kuntoon Sanni hänet juotti. 😀 No, ehkä se on melkein jokaisen joskus koettava. Hermaninkin, vaikka hän on yleensä juonutkin maltillisesti ja ollut polttamatta. 😀 Mitähän nyt käy? Oliko Sannin kanssa sylikkäin makoilu Hermanin mielestä pikkuseikka, jota ei niin tarvitse murehtia, vai seuraako tästä omantunnontuskia?
-
Jes! Sanni on sivunnut sitä, että sen pitäisi erottaa Herman ja Eira, koska eihän Hermanin mielenterveys voi Eiraa kestää. Itselleen se tuntuu uskottelevan, että se nimen omaan tämän takia pyrkii lyömään kiilaa näiden väliin, mutta en usko, että näin on oikeasti. Sanninkin mielestä Herman voi olla poikaystävämateriaalia. En haista ihan, olisiko Sannin mielestä Hermanista juuri hänelle poikaystäväksi, mutta sen olen näkevinäni, että ainakin muiden kanssa seurustelu on Sannin mielestä Hermanille vähän väärin, varsinkin jos se joku muu on niin rasittava kuin Eira.
Mulle kirjoittajana tämä tekee niin hyvää, kun joku laittaa pisteen Eiran ja Hermanin harmoniselle teinirakkaudelle, ja kiitän jo etukäteen miljoonan tulevan tarinan inspiroimisesta. Voi mitä kaikkea hienoa mulla onkaan edessäni: sinisilmäinen Eira, joka on varma, ettei sen poikaystävä ketään halaile. Eira, joka kuitenkin saa jostain tietää vaikkei uskokaan. Eira, joka lopulta uskoo, ja jonka mielestä ylipäätään juuri Sannin vierellä istuminenkin oli anteeksiantamaton teko… :DD
Sannin bile-elämä kuulostaa musta etäisesti hauskalta. En elänyt sitä koskaan itse, vaan meidän bileet oli aina luvallisia jonkun kotona ja kaikkien vanhemmat tiesi vaikka oltaisiin oltu jo kahdeksantoista, tai ihan vähäsen alle. Silti mä voin kuvitella tästäkin tekstistä, millaista olisi istua Hermanin kanssa, kun takana olevasta mökistä kuuluisi bassojumputus, kun olisi sopivasti päissään, ja kun olisi nuori ja terve ja vapaa. 😀
-
Oletpa tarkasti katsonut, kun olet huomannut sellaisenkin seikan, ettei muumitalon ovia lukita. Kuvaat Alicen kulttuurishokkiakin mun mielestä ihanasti: vähän kerrallaan ja turhia jaarittelematta, lähtien yksityiskohdista eikä kokonaisahdistuksesta.
Olet jo muutamalla tarinalla vakuuttanut mut siitä, että olen Alicen puolella tässä kertomuksessa. Sillä on valtavasti sielunelämää, ja vaikka ensivaikutelma siitä olisi millainen, se tuntuu olevan oikeasti aika kiva tyyppi. Lisäksi olet jättänyt Alicelle varaa kasvaa, kehittyä ja muuttua, kun hänen tarinansa jatkuu vuodesta toiseen. Toivottavasti hänestä ei tule tylsää ja harmaata otsonmäkeläistä, mutta ehkä Otsonmäessäkin voi lopulta nähdä jotain hyvää.
-
Tehokas aloitus! Tämä voisi ihan hyvin toimia vaikka romaanin alkuna. Lukijalla on heti jonkinlainen kuva siitä, kuka Alice on, vaikka et vyörytäkään kerralla koko hänen maailmaansa ja historiaansa lukijan päälle. Kerrot myös syyn Otsonmäen perähikiälle joutumiseen ja Alicen suhtautumisen siihen.
Tämä oli Alicen ensimmäinen tarina täällä, ja heti mun silmään pisti, ettei se vihaa kaikkea ja kaikkia, niin kuin ennalta odotin. Ei se tosiaankaan nauti Otsonmäelle joutumisesta ja protestoikin räyhäämällä sosiaalitädille. Silti se ei mene henkilökohtaisuuksiin. Kun mä olen ope, multa tosi usein kysytään, eikö kakarat ole kauheita. Ei ne ole: ”kauheimmat” on just sellaisia kuin Alice. Ne voi ihan hyvin hyppiä silmille ja oirehtia, mutta tosielämässä ihan ääret-tö-män harva on mennyt millään lailla henkilökohtaisuuksiin tai kääntynyt mua vastaan, vaikka niillä olisikin paljon mielipiteitä siitä, mitä laitan ne tunneilla tekemään.
Tutuillehan ne teinit kamalampia on. Niin kuin Alice tässä isälleen (ja myöhemmin tädilleen). Yleensä siihenkin on syy: siis joko ihan oikea syy (niin kuin yleensä), tai joskus vaikka joku puoliksi kuviteltu tai paisuteltu syy siellä teinin päässä. Tunnistan vähän Alicen isänkin hahmoa oikeasta elämästä, vaikka sille ei ole annettu paljoa tilaa. Olen huomannut jotain yhteistä melko monen riehuvan ja hunningolla olevan kurittoman teinin vanhemmissa. Ne nimittäin sanovat tuolla lailla päin teinin naamaa, että ei me pärjätä sun kanssa, tai ei me voida sulle mitään. Musta ainakin olisi ollut pelottava ajatus nuorempana, jos mun äidin sana ei olisi oikeasti ollutkaan laki. Oli turvallista, kun tiesi että äiti sanoo aina viimeisen sanan, ja että se ei (juuri) koskaan oikeasti edes ole epäreilu, vaikka laittaakin meidät lapset kuriin ja järjestykseen. En mä nyt niin asioita yksinkertaista, että Alicen kaltaisten ongelmat johtuu kotioloista, mutta välillä näkee sellaistakin.
-
Apuva kuinka hieno ja sellainen rennon näköinen kuva. 😀 Vitsit Jussilla on timanttipanta ja kaikki! Tyylikkäät toverit. Saako tämän laittaa Jussinkin sivuille?
Mä tykkään aina siitä, kun kuvat kytketään jollain, millä tahansa tavalla osaksi tarinaa. Tietenkin tässä näkyy taas Hallavan maneesia ja kaikkea, mutta mulle ne heräävät eloon just silloin kun niiden ympärillä on jotain muutakin: mistä ne tulee jne. Erityisesti huomaan ihastuneeni niihin kuviin, joilla on kuka tahansa (nimetty hahmo tai ihan vain ”joku katsoja” tmv) ottajana, eikä ne tule tyhjästä. Joo, virtuaalihepoilla perinteisesti ratsastellaan tyhjillä kentillä ja tyhjissä maneeseissa ihan keskenään, joten niistä ei saisi ikinä ratsastuskuvia, jos kaikilla pitäisi olla joku ottaja, mutta silti. (Toinen outo kuvagenre, josta olen viime vuosina innostunut yhä enemmän, on ”epäonnistuneet valokuvat” piirroshevosilla, muuten. Etenkin, jos tiedetään jonkun hahmon olevan surkea valokuvaaja tai vaikka särkeneen puhelimensa kameran linssin… 😀 Ei siis sillä että tämä olisi ”epäonnistunut”, mutta…)
-
Ooooi. Munkin tekee mieli purra Noaa poskesta eikä vain Chain, kun se tuumaa, että jonkun pitää jäädä pitämään huolta Eetusta. 😀 Ehkei se ennen uuden jalan saamista paljoa heinäpaaleja apuna kanna, mutta varmaan katsoo uskollisesti, ettei isäntä tapa itseään tavalla tai toisella.
Noan asenne elämään on sellainen, että itsekin haluaisin pystyä siihen. Kyllä se on ymmärrettävistä syistä ollut nyt katkerakin menneisyydestään, mutta iiiiiihan tosi vähän. Mun oma elämä ei ole ihan yhtä rajoitettua kuin sen, mutta kyllä mä vaan olen katkerampi. Mun mielestä on ihan sietämättömän, uskomattoman, järkyttävän, käsittämättömän epäreilua, että just mulle puhkesi tällaisia sairauksia enkä voi jatkaa urheilua tai edes maalata enää, kun ne, jotka muutenkin vain makaa sohvalla ja köllöttää selällään, on terveitä. Olen niin katkera välillä, että samalla kun ihailen Noan suhtautumista, tekisi myös mieli lyödä sitä ja ärjyä, että itsepä aiheutit itsellesi tämän, itsepä vedit huumeita, mä en ole tehnyt oikeasti yhtään mitään, älä vikise. (Jep, olen siis oikeasti paha ihminen, jos se ei ole vielä kaikille valjennut.) Onneksi sellaiset katkeruuspiikit on tosi tosi harvinaisia mulle, enkä toimi niiden mukaan, mutta niitäkin on. 😀
Noa on osoitus myös siitä, että ihminen voi muuttua. Oikeassa elämässä olen vähäsen taipuvainen ajattelemaan, että kerran pilviveikko, aina pilviveikko: en ole ikinä nähnyt kenenkään tekevän muutosta ja passittaisin vaikka oman lapseni huumeista vankilaan. (Jumala tuomitsee, mutta niin minäkin. Taas: paha ihminen.) Munlaiset mustavalkoiset ihmiset juuri tarvitsevatkin paljon enemmän Noan tarinoita, niin oikeita kuin keksittyjäkin. Jos Noa yhtäkkiä siirtyisi samaan todellisuuteen kuin mä, en mä juuri tähän yksilöön suhtautuisi enää vihamielisesti. Päästäisin sen mun kotiin niin kuin Eetukin. Ehkä uskaltaisin jättää sen kanssa jopa mun maailman tärkeimmät olennot, mun Nisun ja Taavin… …ainakin päiväksi… …mutta niiden suhteen olen yhtä epäluuloinen, vaikka niiden kanssa olisi kuka. 😀
