Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
En kestä miten söpö Nuoska on. 😀 Sillä on niin söpö naama ja se on niin pörröinen, ja aina vaan sanon että teet sen hännän hyvin. Hehehehe olen saattanut harjoitella häntiä niin, että käytän Nuoskaa mallina. :DD Tykkään myös tämän kuvan väreistä. Tulee mieleen mun lapsuuden lempparikuvakirjat tästä värimaailmasta. Metsä on kuin satumaa.
Miksiköhän odotan näitä Hopiavuoressa syntyviä varsoja niin tosi kovasti, vaikka yksikään niistä ei ole millään lailla mun? 😀
-
Minäkin suosittelin heti tutustumaan Sanniin, kun muodostin Alicesta ensivaikutelman. Nyt, kun olen lukenut esittelyn ja ensimmäiset tarinat, en olekaan enää niin varma Alicesta ja Sannista. Varmaan näiden välille saadaan ihan mehukkaita riitoja, mutta eivät nämä taida todennäköisesti toimeen tulla. Yhtäkkiä olenkin sitä mieltä, että Alice voi olla samanhenkinen kuin Eira. On suuri vaara, että Alice ei pääse ikinä yli Eiran lapsellisuudesta ja Eira Alicen koppavasta ensivaikutelmasta, mutta jos he pääsevät tutustumaan, luulenpa, että he voisivat tulla toimeen yllättävän hyvin. Olisi huvittavaa lukea kahdesta tällaisesta tosiaan kohtaan loputtoman lojaalista sankarista, jotka aiheuttavat pahennusta ja paheksuvat toisiaan, mutta samaan aikaan toimivat harmonisesti kuin susilauma. Myös Hermanista voisi olla kaveriksi. (Santtukin on lojaali ja vaikka mitä, mutta epäilenpä, että se pelkää aluksi ja menee lukkoon.)
Mua viehätti tässä tarinassa se, miten Alice suhtautuu uusiin ihmisiin. Hänhän on vieraskorea, jopa ujo, vaikka ei varmasti myönnä sitä itse. Kun ensivaikutelman perusteella veikkasin iiiiiihan muuta, Alice yllättääkin ajattelemalla, ettei Hopiavuori ja Minttu eivät ole ihan perseestä, ja Alice vieläpä kättelee Eetua, joka selkeästi puhuu maailman junttimaisimmin ja näyttää maailman junttimaisimmalta. Tykkäsin myös ihan hirveästi siitä, että löysin heti selityksen (siis ainakin pienen osan selitystä) sille, miksi Alice on niin vihamielinen tätiä kohtaan. Kyllä muakin raivostuttaisi (ja raivostuttaakin), jos musta vaikka ulkönäön perusteella tehdään oletus, eikä oteta huomioon sitä, kuinka kumoan sen. Täti oletti heti, ettei Alice osaa käyttäytyä, eikä tervehdi Eetua.
Odotan sitäkin, miten Alice hankkii vihamiehiä, koska hänellä on Eetu jo puolellaan (kaikilla on, jotka antaa sille tassua ja on vähän niin kuin ihmiset). Mulla on jo tarinaidea, jonka toteuttamista odotan kovasti, mutta siihen vaaditaan joku purnaamaan siitä, kuinka Alice on maailman hirvein ja se pitäisi potkia pois tallilta. 😀
Ei Alice ole mikään puhdas pulmunen, ja paljon hänellä on opittavaa, kuten että ei näytellä mitään sormia kenellekään muutoin kuin äärimmäisissä poikkeusoloissa. Silti mä näen Alicen käytöksen tosi loogisena 15-vuotiaalle. Vaikka olin itse silloin sata vuotta sitten ihan erilainen teini, pystyn jollain tasolla samastumaan Alicen turhautumiseen. Taisin kokea samoja tunteita, mutta oirehdin tietenkin ihan eri tavalla.
-
Tosi ärsyttäväääääää, että jotkut osaa vain jutella niin kuin normaalit ihmiset ja kysellä taitavasti toistensa tekemisiä. Saisikohan kuulumisten vaihtamisesta käytyä vaikka jonkun verkkokurssin? Mieluiten sellaisen, ettei tarvitse puhua siellä kenellekään? 😀
Vitsit kun Salierin kärrykammon alkujuuret joku kerta selviäisivät. Kommentoinkin jo johonkin, että mulla on kutina, ettei se turhia säiky. Sitä en tullut ennen tämän lukemista ajatelleeksikaan, että tottahan tällainen ”pikkujuttu” on Sonjalle aika iso asia. Hän on tottunut ajattelemaan Salieria vakaana ja tasaisena, mutta se onkin kaikesta huolimatta välillä, noh, hevonen!
-
Vooooi meidän hahmot on ihania, kun ne pulisee kisoissa ja näyttelee numeroitaan. 😀 Ja Tiitus kun se niin jännittää, vaikka mäkin kyllä jännittäisin ja tarkistelisin, että ohjat on ehjät. Hello kyllä taitaa tuntea sen hyvin. 😀 Tunsin kuinka Tiden korvat menivät luimuun niin kuin koiralla, kun se jäi kiinni satulan liepeen pyyhkimissuunnitelmistaan, vaikka Hello ei edes nähnyt sen aikeita 😀
-
Odottelen salaa vieläkin jatkoa tälle. Olen aloittanut noin triljoona kertaa tarinoita siitä, miten Noan arki voisi sujua, mutta en tiedä. Ilmeisesti se menee kepeillä — siitähän on myöhemmin puhetta Noan päiväkirjassa — mutta ei se voi niillä kaikkeen pystyä. Millä se kantaa pyykkinsä yläkertaan tai likaiset vaatteet alas? Millä se muka saa teekupin kilsan päästä tasolta pöytään niin, ettei pala samalla kun konkkaa sen kanssa? Miten se pärjää, kun toinen jalka tietenkin rasittuu nyt enemmän kun pitää portaitakin ravata, ja sitäkin varmana särkee? Ja ennen kaikkea: miten se reagoi siihen, kun sen pitää oikeasti pyytää apua, kun ihmiset on jo niin tottuneet siihen, että se pystyy tekemään kaiken? Jääkö tekemättä jotain sellaista, mitä sen pitäisi ehdottomasti saada tehdä, kun se ei kehtaa pyytää apua just siihen? Noa on kuitenkin osoittanut, ettei se avun vastaanottaminen ole sille helppoa, varsinkin kun nyt siihen pakostakin sekoittuu sääliä ja ihan surkuttelua.
Sun Chai on musta ihan söpö. 😀 Ei ihme, jos se jää vähän hiljaiseksi hevosia talutellessaan. Kukaan ei oikein ikinä anna sille vastuutehtäviä. Se myös arastelee hevosia vieläkin ja uskoo, ettei osaa mitään. Sille on ollut varmaan maailman stressaavin ja tärkein tehtävä, kun sen on pitänyt saada Noa säilymään hengissä Pelottavan Ison Hevosen selässä kotiin asti. Ihme, että se uskalsi edes hengittää!!
-
Siitä se lähtee! Millään lailla huonosti ei mennyt, mutta muiden hahmojen ja juttujen huomiointi on kerta kerralla helpompaa. 😀 Kiva kun edes joku söi Hellon hienoa rahkaa! 😀
-
Tykkään Hopiavuoren arjesta. Lukisin siitä loputtomasti. Hopiavuoren keittiö on mun lempipaikka koko virtuaalisessa maailmassa.
Outin ulkonäön kuvaus oli ehkä paikallaan. Camillan tarinoissa sitä on kuvattu näköjään aika osuvasti. 😀 Olen kuvitellut aina Outin aika suituksi, mutta tavallaan sain sille varmistuksen vasta nyt… …vaikka verkkopalavereissa ihminen näyttääkin tietenkin erilaiselta kuin yleensä.
Mutta hähähähä minäpä tiedän ainakin osia sun salaisuudesta, jota Noa yrittää urkkia.
– Rohkeus ottaa vapauksia, eikä laittaa hahmoja ainoastaan toistelemaan niitä asioita, joita ne on ennenkin sanoneet.
– Vuorosanat, joissa tunnut miettineen ensin asenteen ja äänensävyn, ja sitten vasta sanat, ja jonkin sellaisen syyn takia ne sopii hahmojen suihin.
– Yksityiskohdat, niin kuin pienet liikahdukset. Osan esim. maneereista olet löytänyt muiden tarinoista, mutta osan olet keksinyt itse, joskaan et tyhjästä, vaan mun nähdäkseni luonteiden perusteella.
– Kertojan näkökulman huomioiminen!! Tämä on muuten vaikea. Minäkertoja ei juuri koskaan havainnoi itseään niin kuin muita, vaikka saattaakin olla välillä (yleensä jostain tietystä syystä) tosi tietoinen itsestään. Lisäksi minäkertoja on ihminen, eli ei voi huomata kaikkea muissakaan: hän kiinnittää huomiota vain osaan tapahtumista ja tyypeistä kerrallaan, ja kaiken lisäksi tapaa syystä tai toisesta huomata tietyt ihmiset (yleensä inhoamansa tai erityisesti tykkäämänsä) useammin ja tarkemmin kuin muut.
– Epätäydellisyys ja sen pitäminen normaalina. Niin kuin vaikka ne rytkyfarkut jalassa, kun ei jalat näy videokokouksessa. Jopa muissa on epätäydellisyyksiä, niin kuin pullanmuruja naamassa, eikä se ole ihmeellinen asia tai noloa. Wanhan Ajan Hienoissa Leffoissa esimerkiksi ei ikinä ole pullanmuruja kenenkään naamassa niin, että se olisi normaalia, vaan aina vain niin, että se on jotenkin hassua ja noloa. -
Panin merkille saman luonteen ilmaisemisen eron kuin Noa. Mun ensimmäinen ajatus ei kuitenkaan valitettavasti ollut vau (se oli vasta toinen), koska haaveilen aina liikaa. Ensimmäinen ajatus oli nimittäin Marshall, Reita ja Oskari juttelemassa. Miettikää niitä tallin pihalla, miettikää!! Ne seisoo kaikki kuuden metrin päässä toisistaan ilmeettöminä ja tosi liikkumatta ja puhuu tosi hiljaa. Kukaan ei edes tajua, että niillä on kesken sellainen keskustelu, josta ne on kaikki ihan äärettömän kiinnostuneita.
Mutta Marshallilla meni tosi hyvin (ja sitten se vielä suhtautuu siihen itse niin rauhallisesti, vaikka onkin tyytyväinen). Jes!
Tykkään kuvasta tietenkin kuvana, mutta tykkään siitä myös yhdestä melko oudosta syystä myös. Huomasin juuri äsken Hallavan sivuilla muista syistä käydessäni, että olet ihan tavattoman tarkka. Viimeisissä kuvissa Hallavan maneesi on kuvattu just tuollaiseksi. Musta tämmöinen pikkuasia on ihan tosi sydäntä lämmittävä, ihan niin kuin Eetu puhumassa omaa murrettaan muiden tarinoissa tai jotain sellaista: että toinen on nähnyt vaivaa ottaakseen tuollaisen yksityiskohdan selville. Toivottavasti kuva pistää Hallavan Aleksinkin silmään ja hän näkee, kuinka tarkkaan joku on halunnut katsoa.
-
Mä huomaan, että ajatus lähtee lentoon. Inspiraatiossa tuotetun tekstin tunnistaa samalla tavalla kuin tunnistaa myös pakotetun tekstin tai hiotun ja kypsyneen tekstin. 😀
Musta tämä on kiva alku valmennukselle. En yleensä ihan syty valmennustarinoista, koska niistä tulee usein vain tylsiä kuvauksia eikä kertomuksia, mutta Ennin tarinaa oli oikein pakko päästä lukemaan heti tämän alkupuolen takia ja odotinkin sitä. Näköjään mun juttu on mikä tahansa tarina. Et valmennustarinassakaan pettänyt mua: siinä näkyy vaikutuksia tästä lentävästä lähdöstä, ja niitähän minä menin sinne lukemaan.
Tiitus on kyllä niin Tiitus sekä Enniä rauhoitellessaan tallin pihalla että empiessään sen kanssa maneesin ovilla, ai että! Taas mun tekisi mieli venyttää sen poskia kun se on niin kiltti ja arka.
Sain tästä loimenputoamisepisodista myös mielikuvan, joka mun on varmasti pakko kirjoittaa. Siihen tarvitaan Tiitusta, drama queen -hevosta ja jotakuta jämäkämpää komentajaa, eli vissiin lähinnä Eetua tallipihalle. Nyt kun vielä keksisin juonen tämän yksittäisen kohtauksen ympärille ennen kuin unohdan. 😀
-
Olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti, jos Flida olisi ollut joku muu hevonen. Munkin tekisi mieli antaa ympäri korvia, kun lähdetään ilman puhelinta matkaan oikein kuin ongelmia kerjäten, joten saatan vain kuvitella miten vihainen eräs toinen ukkeli on. Ei sitä aina ajattele, tai ei ainakaan tarkasta onko se kännykkä mukana vai ei, vaikka kaikki tietävät että pitäisi.
Noan säälin kaihtaminen on yllättävää. Sitä on muistaakseni sivuttu vähäsen jo aiemmin, mutta Noa itse ei ole ottanut siihen suoraan kantaa. On sisupusseja, joiden kuvitteleekin ajattelevan, että minä itte, ja inhoavan sääliä. Noasta taas olin muoddostanut etukäteen kuvitelman, ettei sitä niin hirveästi haittaisi, vaikka se ei mukavalta tuntuisikaan. Olisin voinut kuvitella jonkun toisen hahmon (vissiin Eiran kun se uskaltaa sanoa mitä vain) kyselemään, että eikö sua harmita, voi raukka, voi reppanaa, miten sä kestät elämää. Ajattelin aina, että Noa vastaisi, että ei mulla Eira ole mitään hätää, hymyilisi ja vähän nyökyttäisi, ei pahastuisi ainakaan näkyvästi. Mutta siis tiedostan itsekin, että myös oikeiden ihmisten kohdalla mulle on tyypillistä niputtaa tiettyjä käyttäytymismalleja tai luonteenpiirteitä kimpuiksi ja ajatella, että jos tämä tyyppi on tällainen, hänen täytyy olla myös tuollainen.
Chai on myös yllättävä valinta sankariksi, enkä ole vielä ratkaissut, miten hän tähän kaikkeen loppujen lopuksi reagoi. 😀 Olen tosi iloinen, kun huomaan joutuvani miettimään tutuimpien hahmojeni reaktioita välillä. Toisaalta hänelle olisi tyypillistä lörpötellä koko tarina kaikille, mutta toisaalta taas Chai on superlojaali, eikä tyypillisesti puhu mitään sellaisista asioista, joiden itse katsoo olevan yksityisiä. Joka tapauksessa musta oli tietenkin parasta myös päästää Chai vähäsen hiplaamaan Noaa, koska tykkään horjuttaa sen maailman mustavalkoisinta ja jäykintä maailmankuvaa.
Parhaiten kirjoitettuja kohtia ovat Noan kaatuminen ja vahinkojen tarkastelu. Kaatuminen tuntuu hidastetulta, kun itse kaatuu (ja toisaalta joskus nopeutetultakin). Siinä prosessissa ehtii havainnoida yhtä ja toista, ja sen toit esiin hyvin. Rikkinäisen jalan puolestaan kerroit hyvin Noan havaintojen kautta. Vaikka tarkoitus on kertoa lukijalle mitä tapahtui, onnistuit tosi hyvin saamaan sen osaksi tarinaa.
-
Joo, varmaan itsekin voisin ottaa jonkun Harrin! Se on niin ihana. Vaikka se ei ole hevosihminen, se ymmärtää, miksi Sonja ei laittanut sille viestiä. Sitten se ymmärtää tarjota apua, ja osaa ihan itsenäisesti ajatella Sonjaa myös pakatessaan ensiapulaukkua tallilla yöpymiseen. Kaiken lisäksi se jää tueksi, voi vitsit, koska kamalahan se nyt on yksin odottaa mitä käy.
Tallin vintillä yöpyminen voisi potentiaalisesti olla jännää ja kivaa, jos tilanne ei olisi ollut näin ahdistava. Mutta ahdistavuudesta huolimatta mun romanttinen sieluni fiilisteli, millaista on kulkea tallissa yöllä kun on hämärää, kuuluu vain nukkumista ja rouskutusta, ja tuoksuu, noh, hevonen.
-
Tätä lukiessani ehdin jo pelätä, että olet päättänyt hankkiutua Salierista eroon. 😀 Tykkään siitä ihan hirveästi: virtuaalisista tarinahepoista mun suosikkeja ovat just ne tavalliset, järkevät hevoset, joiden kanssa oikeastikin haluaisi harrastaa kaikkea. Samansuuntaisesti taitaa ajatella tallin väki, kun Salierista yritetään huolta pitää, ja Sonjastakin tietenkin. Ei kukaan haluaisi omalle kohdalle puhelinsoittoa ähkystä.
Harvoin sitä hurrataan hepankakasta, mutta nyt kyllä ja aiheesta! Salier teki onnistuneen kakan, jee. 😀 Tekisin sille kunniamerkin, jos kehtaisin. 😀
Onkohan Salierin eläinlääkäri järvi-pohjalainen. :DD Vitsi miten jaksat koristella yksityiskohtia. Mäkin, vaikka suurin piirtein saan tehtyä eron pohjanmaan murteen, Seinäjoen suunnan ja Lapuan suunnan murteiden välille yleensä, olisin iiiihan varmasti kirjoittanut lääkäristä hyvin yleiskielisen silkkaa ajattelemattomuuttani. Vaikka mitä todennäköisimmin se on kotoisin jostain lähialueelta. Ja kaiken lisäksi Pohjanmaan murre ja E-P:n murteet tuntuu tarttuvan herkästi niihinkin, jotka vaan vierailee pidempään…
-
Mä en edes nähnyt Salieria sillä tavalla täydellisenä, että olisin osannut kaivata sille heikkoa kohtaa, mutta olen tietenkin kiinnostunut heti kärrykammon syistä. Ei Salieri ole kauhistunut paljon kummallisempienkaan juttujen edessä, niin miksi juuri kärryt? On niitä hevosia, joille on tyypillistä arkailla ja jopa pelätä kaikkea uutta ja outoa, mutta eihän tämä välttämättä sellainen ole. Mun villi ja valistumaton veikkaukseni onkin, että jotain on tapahtunut. Salierihan menee samalla tavalla kuin yksi poni mun ekassa työpaikassa, kun yritin laittaa siihen ötökkämyrkkyä pullosta. Sitten kävikin ilmi, että sitä oli tavattu hakata puolitäydellä limsapullolla. Eli jotenkin jään uumoilemaan, että jotain paljastuu vielä!! Heinäkärryjen mainitsemisen takia mietin nyt myös sitä, että pelkääkö se tosiaan muunlaisiakin kärryjä, vai onko sille aiheutunut kammo just koppakärryihin. Ai jai mua kun heti ajattelen pahinta mahdollista historiaa ja käy Salierin kautta sääliksi kaikkia maailman oikeita limsapullolla hakattuja hevosia: kuka ikinä haluaisi tahallaan tehdä Salierin kaltaisille pahaa? Tai ehkä onkin käynyt vahinko…
Onneksi Sonja ei ole ainakaan ääneen haaveillut, että haluaisi Salierista kärryponia just nyt heti, niin että mysteerin selvittämiseen ja/tai ratkaisemiseen on aikaa. 😀
-
Sonja-parka. Päin naamaa en kehtaisi sääliä sitä, koska tuskin se sellaista kaipaa, mutta näin kehtaa, kun se ei ole ihan samassa todellisuudessa mun kanssa. Sonjalla ei ole mitään maailman helpointa tasapainoilla uuden ja vanhan välillä. Vaikka sitä oikeasti tietää, että elämä saa jatkua, ei se voi niin helppoa olla että suru on käsitelty jossain vaiheessa ensin siististi alta pois ja sitten on aika uudelle. Ei aiempi elämä mihinkään katoa.
Tätä lukiessa mulle tuli taas yksi tällainen vau-näinkin-saa-muuten-tehdä -hetki. En ole tainnut lukea kirjettä ennen virtuaalitallilla (enkä varsinkaan tällaista). Koko tekstilaji taitaa painua pikku hiljaa historiaan. Damn, kirjeet oli kivoja. Mutta eikös tavoittamattomalle ihmiselle kirjoittamista, oli hän sitten kuollut tai vain vaikka tulehtuneissa väleissä kirjoittajan kanssa, käytetä ihan aina vain tunteiden ilmaisemisen apuvälineenä, koska se toimii?
Tämä on mulle vaikea teksti mun omien elämäntapahtumien takia, ja taas jotkut Sonjan jutuista tuntuu musta tosi tutuilta. Mä harvoin pystyn samastumaan tarinoihin jonkun läheisen menettämisestä, mutta sitä käsittelevät Sonjan jutut on tulleet mulle tosi tärkeiksi, koska Sonjan ajatukset ja tunteet tuntuu musta joko tutuilta tai vähintään loogisilta vuoron perään.
-
:DD Seuraa avautuminen. Nellyn kirjoittaja taisi olla eka, joka sanoi mulle Hopiavuorta Hoppikseksi. Raivosin tietty heti, että se ei mikään hitsin HopLop ole. Olen tuntenut aina syvää vihaa sellaisia sanalyhenteitä kohtaan kuin hoppis tai keppis. 😀 Ja nyt hoppislaiset sanoo sitä hoppikseksi. Sehän tarkoittaa että isäntä on hoppiksen Eetu. Apua. Odottakaa, kaadan mun korviin ja silmiin valkaisuainetta. :DD
Tiitus on ihana tässä. Saan mielikuvia siitä, miten se seisoo vintturassa toisella jalalla, kun kysyy kainosti.
Mutta mun lemppariyksityiskohta on ihan toisaalla. Vitsit mä tykkään siitä kohdasta kun Agnes janoaa mainetta ja mammonaa. 😀 Tiedän että se on klisee, mutta kun samalla se ei ole yhtään. Kuka minäkertoja on ikinä sanonut niin itsestään? Ei kukaan! :DD
-
Kommentoin nyt kommenttia. :DD Hulluiksihan me täällä ollaan tultu kun toistuvasti niin tehdään. Mutta leikitään nyt hei joukolla sivistyneitä ja keskustellaan kirjallisuudesta.
Noan jalka on ollut musta tosi vähän esillä. Se on herättänyt ihan hirveän vähän tunteita ja huomiota. Mä olen miettinyt sitä enemmän kuin mun hahmot, vaikka en ole ollut henkilökohtaisesti Noan kanssa tekemisissä, kun eri ulottuvuuksissa ollaan olemassa. Olen oppinut tietenkin Hyvän Käytöksen Oppaasta sen minkä muutkin lapset: ei saa tuijottaa, ei saa huomautella, ei saa liiaksi huomioida jos toisella on joku vamma. Mutta silti jos henkilöllä on näkyvä vamma… …mä ajattelen sitä! Tietenkin kun tutustun, siitä tulee luonnollinen osa, mutta varsinkin aluksi mä ajattelen sitä. Jotenkin kuvittelen, että olen huono ihminen, kun edes ajattelen.
Koska muiden hahmot ei ole huomioineet Noan jalkaa, en ole jotenkin halunnut kirjoittaa omia hahmojakaan huomioimaan sitä. Musta on tuntunut, että samalla jotenkin tulisin itse kaapista ulos sellaisena, joka ihan sitten varmasti kiinnittäisi huomiota noin suureen poikkeamaan aluksi. Nyt kuitenkin tunnustan: mä kiinnittäisin sen jalkaan melkein yhtä paljon huomiota kun Chai, vaikka tietenkin yrittäisin näyttää siltä etten kiinnitä (ja niin yrittää Chaikin). Musta on ihan hirveän törkeää ja loukkaavaa, että Chaita ällöttää Noan jalka, mutta samalla… …minkä se sille voi? Ei se kuitenkaan anna sen vaikuttaa siihen, miten se Noaa kohtelee.
Jos Noa ajattelisi itse jalkaansa näinkin pitkän aikaa sen menettämisen jälkeen joka tarinassa, se olisi musta outoa. Jos hän ajattelee sitä kun se oirii tavalla tai toisella, se on normaalia. Kun se vinkuu (tai varsinkin nyt kun se hajoaa), tottakai se on aika päällimmäisenä mielessä. Mullakin on oikeassa elämässä vammani, mutta koska ne on olleet jo vuosia, en mä ajattele niitä ellei niistä ole just sillä hetkellä mulle akuuttia vaivaa, tai ellei mun mieleen nouse syystä tai toisesta katkeruutta kun en ole terve. Musta Noa toimii just niin — niin kuin ihminen. Takaan, että kirjoitan itse omat hahmot miljoona kertaa ärsyttävämmin esittelemään Niitä Juttujaan, joista kulloinkin haluan kertoa. Mulla on ihme tarve saada ihmiset vaikka aprikoimaan, miksi Oskari yskii ja miksi sen henkeä ahdistaa ennen kuin kerron, vaikka se onkin vain sivujuoni sen hommissa.
On olemassa ärsyttävää minkä tahansa ominaisuuden korostamista. Aluksi, kun esittelee hahmoa sosiaalisessa kirjoittamisessa, sitä on kai vähäsen pakkokin tehdä, että joku maneeri tulee selväksi esimerkiksi. Oikeasti-oikeasti musta (täysin mun henkilökohtainen mielipide) ärsyttävää on vain se, jos jonkun hahmon koko persoona on jokin sen ominaisuus. (Hehe, Chai on luiskahtanut jo ainakin kerran sellaiseksi, ja takaan että luiskahtaa vielä joskus, jotta saan sen tarinan päätökseen — ellen sitten löydä semmoista kanssakirjoittajaa, joka antaa mun kertoa tarpeeksi hitaasti, niin että sen elämään mahtuu muutakin.) Noa ei kuitenkaan ole mikään jalka! 😀 Se ei ole edes se tyyppi, jolla on se jalka. Koska se on ennen kaikkea ihme kasvi-isi ja zen-mies ja partaansa hymyilijä, ei kyllä yhtään ärsytä vaikkaa sen seuraavat kolmekymmentä tarinaa kertoisivat jalasta, koska olet kirjoittanut tähän nyt syyn kertoa siitä.
*
Mutta rentoutukaa, Noa ja muu miehistö. Mun hahmot imee ihan mielellään ominaisuuksia muilta kirjoittajilta, ja jos en pidä niiden uusista ominaisuuksista, osaan ihan varmasti kirjoittaa ne pois. Olenhan
jumalakirjoittaja, ja niin on kaikki muutkin täällä. -
On meidän väellä vissiin jotain toivoa TT:ssa, kun Agnes ja Lex vaikuttavat kuitenkin tietävän mitä ovat tekemässä, ja Eevan kanssa yhteistyö sujuu aika hyvin. Kirjoitit Eevasta ihanan: kiltin ja taitavan!
-
Mä olen kans odottanut Flidan varsaa niin kuin Jeesuksen toista tulemista tai jotain, vaikka se ei ole mun hevonen. :DD Siitä täytyy tulla ihan supererikoinen varsa, kun sen kasvamista on seurattu näin pitkään ja hartaasti jo ennen kuin se edes on syntynyt. Joudun tekemään murhan, jos kirjoitat sen nyt vaikka kuolemaan. Tämä oli täysin laillinen uhkaus tässä tilanteessa.
Tämän tekstin kolmanneksiviimeinen ja viimeinen kappale ovat parhaat. Siinä kamera ikään kuin seuraa Mielikin liikkeitä niin kuin olisi sen yläpuolella leijuva drone, vaikka Noa onkin kertoja. Luonnollisesti aion kopioida tämän ratkaisun omaan tarinaan heti kun mahdollista. 😀
-
Elämänmuutokset on pelottavia, vaikka niitä pitäisi positiivisinakin. En yhtään ihmettele, että Nelly on vähän haikeissa tunnelmissa. Onneksi se taitaa olla niin tomera emäntä, ettei ehdi olla kauaa haikea ennen kuin keksii muuta ajattelemista. Vähän ehkä hirvittää, miten Hopiavuoren tupa muuttuu, kun Nelly asuu-asuu siinä. En tiedä, miksi mulla on niin kauheasti selittämättömiä ennakkoluuloja Nellystä. Olen varma, että se harrastaa raivosiivoamista, pitää kuria kengillä tuvassa kävelemisestä, eikä epäröi nakata Eetuakaan pihalle pois tieltään kun sille päälle sattuu.
-
Joo. 😀 Siitä tulee varmasti uskomattoman hienoa. Kun laittaa Hellon valmentamaan. Eikös se kerran valmentanut Eiraa tai jotakuta, ja sen ohjeet oli laatua tee niitä ympyräjuttuja ja käske heppaa sun takajalalla. Mä uskon, että jos Hello valmentaa Nellyä, Nelly kehittyy niin kohtuuttoman nopeasti, että se diskataan TT-kisasta, koska se on ylivoimainen.
-
Luulen että Tiituksen itsetunnolle tekee hyvää, kun kisatouhu sujuu heti ekojen harjoittelujen jälkeen paremmin! Ties millainen kilparatsastaja hänestä vielä tulee. Kaiken lisäksi luulen, että Tiituksen on loppujen lopuksi helppo kehittyä aina vain pidemmälle. En usko, että hän kehittää sellaisia ajatuksia, että on maailman paras eikä tarvitse kenenkään apua, vaikka hänestä tulisi Hopiavuoren paras.
Ihaninta on, että Tiituksella on nyt hevonen, joka sopii hänen kanssaan yhteen: molemmat kehittävät toisiaan. Tärkeintä hevosessa tietenkin on se, että se on inspiroinut sua kirjoittamaan jopa kisareissuista tarinoita!
-
Ihan niin kuin Tiituksen otteet olisivat varmemmat jo tässä. Hän kuitenkin pystyy rupattelemaan puolitutun kanssa niin kuin ihminen. Mutta sanoohan hän itsekin, että viime kerralla hän oppi yhtä ja toista ja osaa nyt varautua paremmin.
Musta on myös ihanaa, että Hopiavuoren ulkopuolella on elämää. 😀 Ennin äippä on kuitenkin suurimmalle osalle meistä vieras hahmo, ja pelkän punatukkaisuuden ja naiseuden esiin tuominen sai mut ajattelemaan, heh, Jillan siskoa. 😀 (Koska Jillan hiusväri tulee tietty geeneistä eikä purkista.)
-
Mutta eikös se niin ole, että ensimmäinen yritys on hyvä, jos siitä vain selviytyy? Ainakin ensimmäinen tarinaversio on aina hyvä jo kun se on olemassa, joten eikö heppakisoihin voi soveltaa samaa periaatetta? 😀
Musta Tiitus on ollut alusta asti jännittäjä ja murehtija, joten osasin odottaa tällaisia tunnelmia. Tiitus murehtii pienempiäkin asioita ja on välillä epävarma. Vaikka olisi kiva nähdä oman väen voittavan joka kissanristiäisissä, samalla olen salaa iloinen, ettei Tiitus ollut tällä kertaa kärkisijoilla. En olisi nimittäin lyönyt vetoa hänen puolestaan, koska olisin ajatellut jännityksen vievän tehoja suorituksesta. 😀 Ja onhan hänellä vasta vähän matkaa takana Enninkin kanssa.
Mutta hei, nyt se ensimmäinen yritys on tehty (ja toisenkin kerran Kalla Cupissa harjoiteltu ennen tätä kommenttia), joten vitsit kun Tiitus ja Enni näyttäisivät nyt TT-cupissa, mistä heidät on tehty!!
-
Koirakasvattajan jälkeläisenä ja toisen polven kasvattajana kiinnitän taas heti huomiota siihen, että olisivatpa kaikki koiran hankkijat niin kuin Niklas! Ei haittaa, vaikka koira tulisi ekaksi koiraksi, tai oikeastaan mikään ei haittaa, kun siitä kertoo rehellisesti. Mä olen huomannut, että joskus kyselijä ei tiedä rodusta mitään, ja joskus se saattaa olla tuskastuttavaa, mutta yleensä ei haittaa. Kasvattaja kertoo. Oikeasti ärsyttävää on valehtelu. Yleisimmät valheet on ”joo joo me osataan, tää on meidän yhdeksästoista koira” ja ”joo me etitään näyttelykoiraa”. Usein tunnutaan luulevan, että kasvattajat haluavat kuulla nämä jutut. No eikä halua. Kasvattaja haluaa tietää, kuinka paljon osaat, jotta osaa tukea just sille tyypille sopivan pennun. Ja se haluaa tietää näyttelysuunnitelmista, että antaa lupaavimman pennun sinne ja kotikoiraksi sopivan toisaalle, jotta se oikea näyttelyihminenkin saa siitä koirastaan irti sen mitä haluaa. 😀 Niklas taitaa olla sisäistänyt tämän ja saisi varmaan kasvattajalta kuin kasvattajalta pennun, kun on niin ihanan avoin.
Eipä sitä varmaan kukaan ensimmäisenä oleta, että nuori sälli niin kuin Marshall, osaisi kengittää. Tietenkin sitä ajattelee, että on hevoselta irronnut vain kenkä. En syytä yhtään Nellyä. 😀 Ja jos olisin Marshall, en kauheasti taidoistani huutelisi edes. :DD Niin kuin hän sanoo, kengittäminen on raskasta hommaa, ja pian saattaa käydä että väkeä on jonossa ruinaamassa palveluksia. 😀
Ihanaa kun Nelly on väleissä myös Marshallin kanssa. Niklaksen kanssa ystävystymistä en epäillyt hetkeäkään, kun Niklas on vähäsen sellainen hörsköttäjä, joista Nelly taitaa luonnostaan pitää. 😀 Mutta Marshallin ja Nellyn juttelu on myös ihanan vaivatonta.
-
:(((
Ymmärrän. Ei se oikein sallittua ole olla työkaverin tai kämppiksen kanssa, vaikka ei sitä kukaan kiellä-kiellä. Niin kuin aiemmin kommentoin, se monimutkaistaa kaikkea niiiiiiiiiin paljon, sujui se tai ei. Hahmojen välisenä se on kuitenkin ihan hauska ajatus. He olivat kämppiksiähän on ihan kauhean kulunut klisee, mutta enpä olisi itse ikinä kirjoittanut sitä. :DD Kolmiodraamoista on tullut kirjoitettua, ja vaikka oikeassa elämässä nekin on kauheita, tykkään tietenkin tarinoissa ihan valtavasti.
Mutta aaaaa parasta on tarinoissa se vaihe, kun kukaan ei seurustele. Siitä on parasta kirjoittaa, ja ihan oikeastaan yhtä kivaa on lukea, vaikka Oskarin itsekeskeisyys ja omat ongelmat estävätkin sitä huomaamasta mitään. Mutta odotan, saako se lopulta tietää, koska voi pojat, siitä kauhusta mulla on kerrottavaa. 😀 Mutta ainakaan vielä ei ole sen aika.
Tässä tekstissä on kaksi juttua, joita haluaisin kehua. Ensimmäinen on Outin hahmo ja se, miten Camilla hänet näkee. Itse sorrun usein kirjoittamaan kilpakosijasta sellaisen syvän inhon ja kateuden läpi, ettei kertojahahmoni näe hänessä hyviä puolia. Camilla puolestaan on ollut ennenkin huolissaan siitä, ettei ole hyvä tai riittävä, ja että on korvattavissa, joten tottahan hän näkee Outin kaikki hyvät puolet ja vahvuudet ja vertaa niitä itseensä.
Toinen juttu on tämä Capulet ja Montague -asetelma, jonka Camilla luo mun mielestä samasta syystä: oman riittämättömyyden tunteensa takia. Onhan se totta, että hevosjutuissa Outissa ja Oskarissa on paljon samaa. Ja on just Camillalle tyypillistä nähdä vain se, eikä ollenkaan sitä, että tallin ulkopuolella hänellä itsellään ja Oskarilla onkin yhteistä. 😀 Camillan silmin hän ja Oskari ovat ihan eri rotua. Koska joo niinhän se menee että ravikansa ja ratsukansa on jotenkin ilmiriidassa keskenään. 😀
