Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Nurruusen oloonen
Jussin ravi on aina hyvää. Se on komeaa ja näyttävää, mutta maastossa matkaavoittavaa ja vaivatonta. Jouduin yhtenään tarkistaa, että Nelly ja Cozmina pysyivät perässä, vaikka sitkeä poni kun oli, tottahan Cozmina pysyi.
Aina kun katsoin taakseni, Nelly hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin. Hetkittäin koin vieläkin kauhua siitä, joutuisinko jakaa tallini samalla kun elämäni, mutta silloin ei ollut sellainen hetki. Silloin risut viiltelivät poskiani, kun ravasimme Jussin kanssa niin lujaa, että väistää ei ehtinyt. Silloin oli sellainen hetki, kun ujutin salaa ratsastussaappaideni kauluksen satulasiiven alle, jotta pysyin itse Jussin matkassa paremmin. Vaikka ravi oli hurjaa, pyysin lisää vauhtia ja kevensin niin että jalka- ja vatsalihakseni tuntuivat vinkuvan.
Kun vilkaisin taakseni viimeisen kerran, Cozmina ja Nelly alkoivat jäädä meistä. Ajattelin jo hidastaa, mutta huomasin Nellyn huiskaisevan kädellään. Mene vain, se tarkoitti. Ja me menimme. Ja Jussi ravasi niin kovaa, että tuntui jatkuvasti pyrkivän laukalle, koska se ei olisi päässyt enää yhtään lujempaa. Mutta laukkaa minä en sen antanut nostaa, sillä niin kovassa vauhdissa laukannosto sai sen aina kompuroimaan ja hidastamaan. Sitä paitsi pian olisimme jo perillä…
Pihlajamäki kylpi ilta-auringossa. Se olisi ollut karu paikka silmuttomine puineen ja ylärinteelle romahtaneine pikku taloineen, mutta kultainen valo teki siitäkin kauniin. Jussi, joka yleensä oli kuin tummaa suklaata, näytti häikäisevän kupariselta. Pihlajamäki taisi olla Jätinmetsän ainoa paikka, jonne valo niin esteettä pääsi.
”Onpa täällä kivan näköstä”, sanoi Nelly hengästyneesti jo polunmutkasta kauempaa ilmestyessään.
”Nii no ny on”, hymyilin hänelle, vaikka arvasin, ettei hän voinut tietää minun tarkoittavan häntä.Katselimme hetken mäelle vierekkäin aurinko selkämmee takana. Pian huomioni kiinnittyi kuitenkin hevosiin. Cozmina ja Jussi käänsivät päänsä eri suuntiin ja tuijottelivat sivuille, sillä eiväthän ne toisiaan tunteneet ja kumpikin halusi osoittaa, ettei ole aggressiivinen. Cozmina oli paitsi matala, myös lyhytrunkoinen ja -kaulainen Jussin vierellä.
Kun katselin hevosia, huomasin Nellyn tutkivan katseellaan Pihlajamäkeä, jota olin itse jo etinyt ihailla ennen hänen tuloaan. Hän sai minut kiinni tuijottamisesta, mutta hymyilin. Sitten niin kuin yhteisestä päätöksestä patistimme hevoset liikkeelle ja kiipesimme mäen päälle hitaassa ja varovaisessa käynnissä, sillä maa oli epätasainen.
Pihlajamäeltä ei näkynyt kauas. Otsonmäellä ei isoja mäkiä ole, ja sekin oli oikeastaan vain kumpare. Sieltä näki nipin napin aavistuksen siitä, missä hevostalli olisi voinut olla, sillä tallin ympärillä oli laajalti peltoa. Syksyllä siellä oli silti kaunista, kun puiden latvat olivat niin upean värisiä, mutta näin keväällä Pihlajamäki oli ehdottomasti hienompi paikka alhaalta katsottuna. Minusta siellä oli silti mukavaa. Olin leikkinyt lapsena merirosvoa siellä. Silloin oli tuntunut, että se oli ikuisuuksia kestävän matkan päässä vanhasta Hopiavuoresta, vaikka oikeasti sinne oli kävellyt äidin luota puoli tuntia pienillä pojanjaloilla.
Kuulin miten Nelly huokaisi. Hän katseli rinteelle romahtanutta mökinrähjää, josta ei perustuksien lisäksi paljoa ollut jäljellä. Lähdimme kävelemään alaspäin ja Jussi eteni tiukassa takakenossa. Se oli joskus jo kahdesti liukastunut Pihlajamäen pienellä rinteellä niin että oli kaatunut.
”Karukko sä?” kysyin Nellyltä laskeutuessamme, tietenkin asuntoauton pois laittamista tarkoittaen, enkä pelännyt vastausta. Nelly oli sellainen, että saattoi haaveilla ja katua, mutta näytti pysyvän päätöksissään.
”En”, Nelly sanoi, haroi hiuksensa pois kasvoiltaan ja hymyili haikeasti.
”Solit vain niin nurruusen oloonen.”
”Vai nurruusen… Kyllä mä heti huomaan että mä sitä kaipaan.”
”Autoa?”
”Autoa autoa, mitäs muuta? Mutta kaipaan mä vaikka Porissakin asumista eikä se tarkota ettei mulla olis hyvä olla täällä. Noni. Laukataan.”
”Orota!”
”Mitä!”Tutkin vielä Nellyn kasvoja. Niissä ei ollut merkkiäkään mistään sellaisesta, että minun pitäisi olla huolissani. Olin ajatellut varmistella vielä hänen mielialaansa kyselemällä, mutta hän vaikutti pärjäävän itse. Päätin lennossa olla kyselemättä vielä ja vaihdoin puheeni suuntaa.
”Mä vain halusin varaaslähärön”, virnistin Nellylle ja annoin Jussille pohkeita niin että se pinkaisi matkaan.
Kuulin miten Nelly nauroi ja usutti sitten Cozminaa ottamaan Jussin etumatkan kiinni. Tiesin, ettei Jussi laukassa hirveän montaa kilometriä Cozminan vauhdissa pysyisi, joten en turhia taakseni katsellut. -
HeA
Nitthan Chai – Sand Pond -
On meidän väellä vissiin jotain toivoa TT:ssa, kun Agnes ja Lex vaikuttavat kuitenkin tietävän mitä ovat tekemässä, ja Eevan kanssa yhteistyö sujuu aika hyvin. Kirjoitit Eevasta ihanan: kiltin ja taitavan!
-
Mä olen kans odottanut Flidan varsaa niin kuin Jeesuksen toista tulemista tai jotain, vaikka se ei ole mun hevonen. :DD Siitä täytyy tulla ihan supererikoinen varsa, kun sen kasvamista on seurattu näin pitkään ja hartaasti jo ennen kuin se edes on syntynyt. Joudun tekemään murhan, jos kirjoitat sen nyt vaikka kuolemaan. Tämä oli täysin laillinen uhkaus tässä tilanteessa.
Tämän tekstin kolmanneksiviimeinen ja viimeinen kappale ovat parhaat. Siinä kamera ikään kuin seuraa Mielikin liikkeitä niin kuin olisi sen yläpuolella leijuva drone, vaikka Noa onkin kertoja. Luonnollisesti aion kopioida tämän ratkaisun omaan tarinaan heti kun mahdollista. 😀
-
Elämänmuutokset on pelottavia, vaikka niitä pitäisi positiivisinakin. En yhtään ihmettele, että Nelly on vähän haikeissa tunnelmissa. Onneksi se taitaa olla niin tomera emäntä, ettei ehdi olla kauaa haikea ennen kuin keksii muuta ajattelemista. Vähän ehkä hirvittää, miten Hopiavuoren tupa muuttuu, kun Nelly asuu-asuu siinä. En tiedä, miksi mulla on niin kauheasti selittämättömiä ennakkoluuloja Nellystä. Olen varma, että se harrastaa raivosiivoamista, pitää kuria kengillä tuvassa kävelemisestä, eikä epäröi nakata Eetuakaan pihalle pois tieltään kun sille päälle sattuu.
-
Joo. 😀 Siitä tulee varmasti uskomattoman hienoa. Kun laittaa Hellon valmentamaan. Eikös se kerran valmentanut Eiraa tai jotakuta, ja sen ohjeet oli laatua tee niitä ympyräjuttuja ja käske heppaa sun takajalalla. Mä uskon, että jos Hello valmentaa Nellyä, Nelly kehittyy niin kohtuuttoman nopeasti, että se diskataan TT-kisasta, koska se on ylivoimainen.
-
Luulen että Tiituksen itsetunnolle tekee hyvää, kun kisatouhu sujuu heti ekojen harjoittelujen jälkeen paremmin! Ties millainen kilparatsastaja hänestä vielä tulee. Kaiken lisäksi luulen, että Tiituksen on loppujen lopuksi helppo kehittyä aina vain pidemmälle. En usko, että hän kehittää sellaisia ajatuksia, että on maailman paras eikä tarvitse kenenkään apua, vaikka hänestä tulisi Hopiavuoren paras.
Ihaninta on, että Tiituksella on nyt hevonen, joka sopii hänen kanssaan yhteen: molemmat kehittävät toisiaan. Tärkeintä hevosessa tietenkin on se, että se on inspiroinut sua kirjoittamaan jopa kisareissuista tarinoita!
-
Ihan niin kuin Tiituksen otteet olisivat varmemmat jo tässä. Hän kuitenkin pystyy rupattelemaan puolitutun kanssa niin kuin ihminen. Mutta sanoohan hän itsekin, että viime kerralla hän oppi yhtä ja toista ja osaa nyt varautua paremmin.
Musta on myös ihanaa, että Hopiavuoren ulkopuolella on elämää. 😀 Ennin äippä on kuitenkin suurimmalle osalle meistä vieras hahmo, ja pelkän punatukkaisuuden ja naiseuden esiin tuominen sai mut ajattelemaan, heh, Jillan siskoa. 😀 (Koska Jillan hiusväri tulee tietty geeneistä eikä purkista.)
-
Mutta eikös se niin ole, että ensimmäinen yritys on hyvä, jos siitä vain selviytyy? Ainakin ensimmäinen tarinaversio on aina hyvä jo kun se on olemassa, joten eikö heppakisoihin voi soveltaa samaa periaatetta? 😀
Musta Tiitus on ollut alusta asti jännittäjä ja murehtija, joten osasin odottaa tällaisia tunnelmia. Tiitus murehtii pienempiäkin asioita ja on välillä epävarma. Vaikka olisi kiva nähdä oman väen voittavan joka kissanristiäisissä, samalla olen salaa iloinen, ettei Tiitus ollut tällä kertaa kärkisijoilla. En olisi nimittäin lyönyt vetoa hänen puolestaan, koska olisin ajatellut jännityksen vievän tehoja suorituksesta. 😀 Ja onhan hänellä vasta vähän matkaa takana Enninkin kanssa.
Mutta hei, nyt se ensimmäinen yritys on tehty (ja toisenkin kerran Kalla Cupissa harjoiteltu ennen tätä kommenttia), joten vitsit kun Tiitus ja Enni näyttäisivät nyt TT-cupissa, mistä heidät on tehty!!
-
Koirakasvattajan jälkeläisenä ja toisen polven kasvattajana kiinnitän taas heti huomiota siihen, että olisivatpa kaikki koiran hankkijat niin kuin Niklas! Ei haittaa, vaikka koira tulisi ekaksi koiraksi, tai oikeastaan mikään ei haittaa, kun siitä kertoo rehellisesti. Mä olen huomannut, että joskus kyselijä ei tiedä rodusta mitään, ja joskus se saattaa olla tuskastuttavaa, mutta yleensä ei haittaa. Kasvattaja kertoo. Oikeasti ärsyttävää on valehtelu. Yleisimmät valheet on ”joo joo me osataan, tää on meidän yhdeksästoista koira” ja ”joo me etitään näyttelykoiraa”. Usein tunnutaan luulevan, että kasvattajat haluavat kuulla nämä jutut. No eikä halua. Kasvattaja haluaa tietää, kuinka paljon osaat, jotta osaa tukea just sille tyypille sopivan pennun. Ja se haluaa tietää näyttelysuunnitelmista, että antaa lupaavimman pennun sinne ja kotikoiraksi sopivan toisaalle, jotta se oikea näyttelyihminenkin saa siitä koirastaan irti sen mitä haluaa. 😀 Niklas taitaa olla sisäistänyt tämän ja saisi varmaan kasvattajalta kuin kasvattajalta pennun, kun on niin ihanan avoin.
Eipä sitä varmaan kukaan ensimmäisenä oleta, että nuori sälli niin kuin Marshall, osaisi kengittää. Tietenkin sitä ajattelee, että on hevoselta irronnut vain kenkä. En syytä yhtään Nellyä. 😀 Ja jos olisin Marshall, en kauheasti taidoistani huutelisi edes. :DD Niin kuin hän sanoo, kengittäminen on raskasta hommaa, ja pian saattaa käydä että väkeä on jonossa ruinaamassa palveluksia. 😀
Ihanaa kun Nelly on väleissä myös Marshallin kanssa. Niklaksen kanssa ystävystymistä en epäillyt hetkeäkään, kun Niklas on vähäsen sellainen hörsköttäjä, joista Nelly taitaa luonnostaan pitää. 😀 Mutta Marshallin ja Nellyn juttelu on myös ihanan vaivatonta.
-
:(((
Ymmärrän. Ei se oikein sallittua ole olla työkaverin tai kämppiksen kanssa, vaikka ei sitä kukaan kiellä-kiellä. Niin kuin aiemmin kommentoin, se monimutkaistaa kaikkea niiiiiiiiiin paljon, sujui se tai ei. Hahmojen välisenä se on kuitenkin ihan hauska ajatus. He olivat kämppiksiähän on ihan kauhean kulunut klisee, mutta enpä olisi itse ikinä kirjoittanut sitä. :DD Kolmiodraamoista on tullut kirjoitettua, ja vaikka oikeassa elämässä nekin on kauheita, tykkään tietenkin tarinoissa ihan valtavasti.
Mutta aaaaa parasta on tarinoissa se vaihe, kun kukaan ei seurustele. Siitä on parasta kirjoittaa, ja ihan oikeastaan yhtä kivaa on lukea, vaikka Oskarin itsekeskeisyys ja omat ongelmat estävätkin sitä huomaamasta mitään. Mutta odotan, saako se lopulta tietää, koska voi pojat, siitä kauhusta mulla on kerrottavaa. 😀 Mutta ainakaan vielä ei ole sen aika.
Tässä tekstissä on kaksi juttua, joita haluaisin kehua. Ensimmäinen on Outin hahmo ja se, miten Camilla hänet näkee. Itse sorrun usein kirjoittamaan kilpakosijasta sellaisen syvän inhon ja kateuden läpi, ettei kertojahahmoni näe hänessä hyviä puolia. Camilla puolestaan on ollut ennenkin huolissaan siitä, ettei ole hyvä tai riittävä, ja että on korvattavissa, joten tottahan hän näkee Outin kaikki hyvät puolet ja vahvuudet ja vertaa niitä itseensä.
Toinen juttu on tämä Capulet ja Montague -asetelma, jonka Camilla luo mun mielestä samasta syystä: oman riittämättömyyden tunteensa takia. Onhan se totta, että hevosjutuissa Outissa ja Oskarissa on paljon samaa. Ja on just Camillalle tyypillistä nähdä vain se, eikä ollenkaan sitä, että tallin ulkopuolella hänellä itsellään ja Oskarilla onkin yhteistä. 😀 Camillan silmin hän ja Oskari ovat ihan eri rotua. Koska joo niinhän se menee että ravikansa ja ratsukansa on jotenkin ilmiriidassa keskenään. 😀
-
Vai ei Hello todellakaan tarvi enempää t-paitoja. 😀
Mä kuulen aivan tämän kohinan löytölaatikon ympärillä. Toivottavasti kaikki meni. Musta on kans muuton ainoa hyvä puoli, että tulee samalla tyhjättyä. Vaikka ei mulla muuta tyhjäämistä olekaan kuin alati paisuva kotikirjasto… Mutta Nelly pääsee vähällä! Muuttomatka oli aika lyhyt ja tavaraakaan ei yhteen asuntoautoon voi loputtomasti mahtua!Mitähän luulette, häiritseekö Noaa ja Jillaa tämä asumisjärjestely? Koska Eetun tuntien hän ainakin hyppii seinille ja murehtii, että häntä vihataan, kun hän päästää kaiken maailman asuntoautokulkijoita kotiinsa pitämättä mitään varsinaista perhepalaveria ensin Noan ja Jillan kanssa.
-
Nyt sai Onnikin tunteellisen jäähyväistarinan. Se on kyllä niitä heppoja, joihin olen ihan tosi ihastunut, ja harmi että sen tarina jäi toistaiseksi ohueksi. Mutta tottakai irl-elämä menee kaiken edelle ja (ainakin mulla) hahmojen oma draama hevosen tarinan edelle! Mutta ehkä Onnista kuullaan vielä virtuaalimaailmassa. Ainakin mä seurailen aina sivusilmällä hevosia, joita pidän kivoina ja hienoina, ja huomaan jos niiden tarinoissa tapahtuu jotain.
-
Jos olisin vain Tiituksen kaveri, miettisin, onko se ihan terveessä suhteessa. Tiitus kertoisi mulle tästä oven takana seisomisesta ja mykkäkoulusta puhelimessa, ja mua raivostuttaisi. Suosittelisin, että jätä se. (Tai no, en ikinä tohtisi suositella ääneen sellaista, mutta ainakin ajattelisin.) Mun käy nyt jo niin sääli Tiitusta. Se on niin kiltti ja iloinen, ja nyt kun sillä on ratsu, herkästi hevosasioistaan innostuva. Ei se yritä mitään pahaa tehdä ja silti se joutuu tuntemaan itsensä taas niin huonoksi.
Ja meikämanne lisää tietenkin puita pesään että valakia pysyy ja ahdistaa. En suostunut siihen, että Hello on tyhjästä kiukkuava kakara, jota olisi helppo pitää konnana ja kiusaajana. Ulospäin se ei ole helppo poikakaveri, mutta sekin teki tämän jälkeen tärkeysjärjestyksensä. Ihan samalla tavalla jos olisin Hellon kaveri, ajattelisin että jätä se, koska se sai sut irrottamaan otteen kitarasta. Sen täytyy olla Hellolle sama kuin jos mä päättäisin olla kirjoittamatta, ja siihen ihan totta kuolee, ihan siis niin että ei elä enää. Olen yrittänyt joskus olla kolme päivää kirjoittamatta. :DD
Nyt kun tiedän, mitä näillä molemmilla on meneillään, mun tekee mieli tehdä niin kuin Bong Joong-ho Oscar-patsaillaan. Jotenkin paljastaa näille, että haloo, Tide pyytää Helloa kisahoitajaksi koska haluaa olla sen kanssa, vaikka se on hoitajana yhtä hyödyllinen kuin haarukka keiton syömisessä, ja haloo, Hello rankkaa Tiden niin korkealle arvojärjestyksessään että kuvittelee voivansa lykätä musiikkia myöhemmäksi että se voi antaa tarpeeksi huomiota kisoissa. 😀
-
Olen niiiiiiiin kateellinen. Vähäsen ärsyttää, mutta enemmän vielä tietenkin olen iloinen kuin ärsyyntynyt. 😀 Mulla oli joskus sama armolahja kuin sulla nyt, että osasin kiinnittää sielun sellaisiin ihmisiin, jotka ihminen oli luonut, eikä mikään korkeampi voima. Siis osasin kirjoittaa tyypit itsensä kuuloiseksi. Nyt kun en osaa, voinpa lukea kun sinä osaat. Olen nimittäin ihan samaa mieltä kuin Sonja, että olet julkaissut nyt parhaita (ihmisistä kertovia) tekstejäsi tähän asti. (Tai siis enhän voi tietää, mitä kaikkea olet muualla julkaissut, mutta.) Jatkukoon tämä hyvä vaiheesi mahdollisimman pitkään, ja alkakoon se mahdollisimman nopeasti uudelleen kerran päätyttyään. Ihan siksi että saan itse lukea, tietenkin. :DD
Rakastun usein hahmoihin, ja sen kaikki tietää. Nyt mulla on joku omituinen ihastus Oskariin ja Outiin, ja nimen omaan sun kirjoittamiin Oskariin ja Outiin. Ne on niin ihania. Molemmat. En taaskaan tiedä, mitä ihmettä nostaisin esiin, kun tekisi mieli ottaa lainaus suoraan koko tarinasta. Kun Outi on vihainen ja ajattelee niin piikikkäästi, mutta on kuitenkin valmis antamaan anteeksi niin helposti, ja kun Oskari on niin Oskari, mutta kuinka siltäkin saa hymyn ja aa mä kuolen. En oikeasti tiedä mistä tykkään eniten. En osaa analysoida yhtään mitään tässä tilassa.
Outi on muuten kovempi luu kuin ajattelin. Kyllä minä olen sen huomannut, ettei hän kaikkein herkintä laatua ole, mutta että sellaista tanssituntiakin hän on kestänyt.
-
Se, että Oskari vastasi Outille typerästi, oli tahallista. Siinä on suivaannuksen ja muun tunteilun paikka, ja tartuit siihen. Sen sijaan se, ettei Oskari vastannut lopulta tarpeeksi nopeasti, on vahinko! Olen yrittänyt nimittäin ratkaista ongelmaa. Hahmona Oskari päätyisi varmasti valmentamaan Outia. Mutta kirjoittajana mulla on ihan järkyttäviä ongelmia, kun joudun googlaamaan jopa perusasioita ja häpeän silmät päästäni jokaista ratsastustarinaa. :DDD Kamalinta saattaa olla, että selkeästi osaat teorian noin miljardi kertaa paremmin kuin minä, vaikka mun hahmon pitäisi osata paremmin kuin sun hahmon!
Mutta joo. Outin kännykkäratsastuksesta tulee mieleen Instassa näkemäni kuva, jossa joku on laittanut lunttilapun hevosen suitsiin niskahihnan alle ja ratsastaa sen avulla rataa. 😀 Kaikki hienot jutut, joita radalla pitää suorittaa, on tietenkin mulle suurimmaksi osaksi vieraita sanoja, ja siksi olenkin taipuvainen uskomaan, että koulurata on mahdotonta oppia ulkoa. Jos mulla olisi rehellinen hevonen niin kuin Jussi, varmasti tulisi itsekin luntattua kännykästä, vaikka onkin vaarallista.
Outin ärsytys alkaa kasvaa tässä. Seuraavassa tarinassa (jonka olen tietenkin lukenut aikaa sitten) se saavuttaa jonkin lakipisteensä. Tässä se ärtymys on vielä sellaista, että luen Outin ajatukset vähän samalla sävyllä kuin Eiran puheen. 😀 Onnistut musta kuvaamaan sitä ärtymystä tosi hyvin sanomatta sitä oikeastaan ääneen. Oskari ilmeisesti mietti edelleen -kohta on tässä onnistunein, mutta en osaa sanoa, miksi. Sävy on tosi selkeä. Johtuukohan se siitä, että suomen puhekielen kieliopissa tuo ilmeisesti-sana tässä kontekstissa merkitsee ärtymyksen, vai mistä lie? (Sanokaa nyt vielä että kukaan muu ei lue sitä ärtyneenä kohtana niin menen maan alle.)
-
<333 Ai että! Voi vitsi! Aluksi olin että jaaha, kisatarina: katsotaan nyt. Sitten luin tätä ja teki mieli vähäsen tuulettaa tai kiljua maltillisesti tai jotain. Tässä on niin herttainen ja hyvä meininki Agnesin, Tiituksen ja Outin välillä, etten kestä! Haluaisin itse mukaan tuollaiselle reissulle, jossa lohdutetaan kisajännityksen kourissa kivikasvoistuvaa kaveria ja harotaan kaverin hevosen otsatukkaa haltioituneena, ja sanotaan kiitos. Ja vielä huomataan Elias, jonka kaikki jotenkin tietää, jos ei tunne, koska samalla tallin kamarallahan hän asteli.
Kivaa on myös se, miten hyvä mieli Agnesille tulee onnistumisesta, ja miten hän on ylpeä hevosestaan. :D Olen tietenkin stalkannut Agnesin ja Tiituksen tulokset jo ennen kuin kirjoititte mitään ja lukenut kommentit. Tykkäsin siitä, miten viitsit ottaa jopa kilpailuista saadun kommentin huomioon. :D Niitä on varmana aika kova homma kirjoittaa noin monelle, ja kun ne aina joku noteeraa, tekijälle tulee varmaan semmoinen olo, ettei ole tehnyt turhaa työtä.
Kyllä Agnes ja Lex ihan voittajia on, eikä siksi että sijoittuivat hienosti kolmanneksi, vaan siksi, miten ihanan sosiaalisen tarinan teit, ja otit mukaan sellaisiakin, jotka eivät kuulu Hopiavuoren välittömään ydintarinaan. :D
-
Höh. Helposti mun kaltaiset, jotka ei osaa mitään, ajattelee, että joillekin Agnesin kaltaisille TT ei ole mitään. Pitäisihän aikuisen ihmisen nyt hahmottaa, ettei kaikki ole aina niin mustavalkoista: itse asiassa hyvin harvoin on. Kaikilla on ihan omat ongelmansa ja epävarmuutensa.
Mun hahmo Reita paini osittain yllättävän samojen TT-mörköjen kanssa viime vuonna. 😀 Osallistuvien hahmojen keski-ikä on aika nuori, mutta Reita oli silloin 26, ja jo silloin 10 vuotta muita vanhempi. Siitä oli ihan kiva sivuta silloin yhtenä vuotena, mutta nyt olen oikeastaan iloinen siitä, että joku toinen hahmo tuntee itsensä välillä vanhaksi muihin verrattuna. Hahmoni ikä oli pääsyy sille, miksei se kilpaile tänä vuonna itse. :DD
Mutta kyllä, tunnen Agnesin olon. Se on se ärsyttävä olo, kun ihohuokosia ihan pistelee, ja pitää silti osata käyttäytyä ihmisten ilmoille ja olla vaikka ärjymättä Tiitukselle, että en tosiaankaan jää katsomaan mitään sun tyhmää treeniä. Koska eihän se Tiituksen syytä ole, että Agnes on huonolla tuulella ja pyörittelee ahdistavia ajatuksia. :/
-
Onhan se nyt rankkaa olla vähän ihastunut ja sitten toveri menee vokottelemaan ihan vääriä naisia, muka ”valmentaa” siellä. Mutta toisaalta, vaikka ei valmentaisikaan, tapahtuisikohan mitään? Äläpasko siellä missä syöt, tavataan kauniisti sanoa. Oikeassa elämässä seuraisin Camillaa ja Oskaria kauhuissani, koska en näkisi heidän edessään mitään mahdollisuuksia, pessimisti kun olen. Onneksi keksittyjen hahmojen hommia on oikeasti kiva seurata. Voihan joku onnistuakin muuttamaan kämppis- tai kaverisuhteen muuksi. Ja jos ei onnistu, ketään ei ihan oikeasti-oikeasti satu (vaikka täytyy olla muitakin kuin minä, joiden sydän jotenkin sympatiamurtuu joka kerta kun omalle hahmolle käy niin).
Viimeisenä kyllä olisin uskonut Camillan Hellon matkaan tarttuvan, tai toisinpäin. Vaikka yritän kirjoittaa Helloa tämän kevään aikana pikku hiljaa takaisin sellaiseksi kuin sen loin ennen kuin se lähti lentoon (on laiska, aika hiljainen, sanoo tyhmiä vitsejä vain omille ihmisilleen ja draamailee niiden kanssa leikisti, tykkää pullasta, huolehtii ihan omista asioistaan: ei missään nimessä jaksa olla mikään hyper silkkaa laiskuuttaan, ja osaa peruskäytöstavat vieraiden edessä), silti alkuperäishellolla ja Camillallakin on kohtia, jotka hiertävät. Camillahan on sellainen reipas, joka laittaa tapahtumaan. Hello on sellainen sohvalla makaava, joka ihmettelee miksi pitää nyt tehdä, kun huomennakin ehtii. Toisaalta näillä on ihan varmana enemmän yhteistäkin kuin Camilla tai Hello tietävät. Molemmat on äärettömän lojaaleita, kunnollisia, sisimmässään kilttejä ja pitävät itseään aika tavallisina ja ookoina tyyppeinä. Ja tietenkin molemmat tykkää ilmeisesti ravihevosista, joskin veikkaan että vähäsen eri syistä.
Joo, odotan että pääsen kirjoittamaan Steffestä. 😀 Olen hahmotellut jotain jo, mutta toistaiseksi mulla on ollut vaikeuksia sen oman hevoskohtaisen persoonan kanssa.
-
Koiria tulee ja menee: niin mulle sanottiin, kun täytyi laittaa yksi nuori koira pois. Se kuulosti kamalalta silloin, kun se sanottiin itselle, mutta tavallaan se on tietyssä mielessä tottakin. Myös hevosia tulee ja menee, ja oikeastaan se on kamalaa vasta silloin, kun on ensin ollut sen saman lemmikin kanssa pitkän aikaa. Veikkaanpa, että jos Arlekin joutuisi palaamaan kotiin, vielä tässäkin vaiheessa Marshall pääsisi siitä yli aika nopeasti, vaikka menevistä ja tulevista koirista ja hevosista ei aluksikaan ole mikään helppo luopua. Parin vuodden päästä jo olisi eri juttu, koska nopeasti sitä kasvaa yhteen heppansa kanssa.
Keksit hyvän idean. Mun romanttinen sielu ihastui ajatukseen ja tietenkin harmittaa, etten keksinyt tätä miljöötä itse. Ei ole tullut mieleenkään. Toisaalta mun jutussani ei oltaisi kerrottu vastalaukasta ja suorista teistä, vaan siitä miten muuttolinnut on tuoneet kevään. :DD
-
Vooi kyllä se siitä, Nelly. Tavalla tai toisella sen täytyy huomata, ettei kenenkään ura ole ratsastuskoulukisoista kiinni. :/ Mutta samastun tässä yliajattelemisessa Nellyyn ekaa kertaa kunnolla. (Se, että nyt vasta, ei johdu sun kirjoittamisesta, vaan siitä, että koen olevani jotenkin juuria myöten erilainen kuin Nelly.)
-
Damn! Nellyn fiilikset kuulostavat tosi tutuilta. 🙁 Meidän perheessä harrastettiin urheilua tosissaan, harrastetaan vieläkin. Joku joskus sanoi ihan läpällä, että jos ihmisellä on mun sukunimi, on noloa hävitä lajeissa x ja y, koska meidän normaali suoritus on olla niin paljon parempi kuin muiden. (Tämä ei siis tarkoittanut että tuomarit on puolueellisia: kyse ei ole mistään koiranäyttelystä vaan mitattavista yleisurheilu- ja muiden lajien suorituksista.) Vaikka se oli läppä ja vähän ilkeilyä, mulle tuli siitä ihan järkyttävät paineet. Eikä vain siitä, että mun sukunimellä vain piti voittaa aina eikä muita mahdollisuuksia ollut, vaan myös siitä, että mitä kateelliset sitten sanoisivat, jos kerran mokaisin enkä voittaisi. Menisi maine jotenkin, muka.
Aivan niin kuin Nelly kokisi näitä fiiliksiä. Että jos on itse valmentaja, kisat ei saa mennä koskaan huonosti, koska eihän hän ole silloin arvollinen opettamaan muita. Vaikka kannustan omaa väkeä, tavallaan jopa toivoisin Nellylle jossain osakilpailussa myös kunnon häviötä. Mun ja Nellyn kaltaisille sekin nimittäin tekee hyvää, vaikka sen huomaa vasta jälkikäteen. Kaikkein parasta olon ja itsetunnon tervehdyttämiseen on se, kun itsellä menee ihan nappiin ja kaikki sujuu, mutta sitten aina välillä on joku vieläkin parempi voittamassa. Sellainen häviö, jossa voi vedota pieleen menemiseen, kengissä rullautuviin sukkiin, ripsiin silmässä ym. ulkoisiin tekosyihin, ei auta ajattelemaan itsestään eri tavalla. 😀
-
Saatoin aluksi olla vähän plääh TT-kisoihin osallistumisesta. Pelkäsin joutuvani lukemaan monta kuukautta ratsastuksen ohjekirjoja siitä, missä pikkutarkassa asennossa ratsastajan pohkeet ja hevosen korvat olivat valmennuksissa. Mutta ei: eihän teiltä niitä tule kuin ihan minimaalinen määrä! Olet sitonut TT-kisat tosi hyvin osaksi Tiituksen ihan omaa tarinaa. Tapasi on kirjoittaa TT osaksi Tiituksen ja Ennin elämää, ei Tiituksen ja Ennin elämää osaksi TT-kisoja. Se, että kisaa jännitetään, siihen valmentaudutaan ja siitä jutellaan (että se ylipäätään herättää tunteita eikä ratsastusta) on saanut mutkin ihan messiin kannustamaan Hopiavuoren joukkueita. 😀 Vitsi miten hienoa olisi, jos joku meidän tallin hepoista ja hahmoista saisi ruusukkeita just tänä vuonna, kun lisäarpoja saa hankkia myös tarinoin!
Nelly on oikeassa, ei helpossa A:ssa mitään hävettävää ole. Onhan se vähän eri Tiituksen ja nuoren Ennin sitä mennä kuin jonkun ammattiurheilijan. Mittapuunsa kaikilla. 😀
-
Hyviä uutisia!! Sain kuvan!! :DD (Sori, en millään kerkeä panostaa enempää just tänään, mutta oli ihan hirveän hauska.) Kiitos inspistä!
Kaikki muut on kehuneet samoja asioita jo, joita mulle tuli heti spontaanisti mieleen. Tämä on niin hauska ja kaikki on niin omia itsejään, ja kyllä, tasan voin kuvitella meiningin huoneessa. :DD
-
25.3.2020 oli historiallinen päivä, sillä silloin muuan Harri, kunniavieras, purkasi sähkölangan keskeltä Hopiavuoren vastavalmistunutta pihattoaitausta. Ensimmäinen pihaton mailla käyskentelevä heppa piti olla Flida, mutta jostain syystä Typy pääsi joltakulta irti ja se olikin ensimmäinen.
Kiitos Sonja ja kaikki. Sanoista rakennettu pihatto on nyt valmis. 😀
