Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Nurruusen oloonen
Jussin ravi on aina hyvää. Se on komeaa ja näyttävää, mutta maastossa matkaavoittavaa ja vaivatonta. Jouduin yhtenään tarkistaa, että Nelly ja Cozmina pysyivät perässä, vaikka sitkeä poni kun oli, tottahan Cozmina pysyi.
Aina kun katsoin taakseni, Nelly hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin. Hetkittäin koin vieläkin kauhua siitä, joutuisinko jakaa tallini samalla kun elämäni, mutta silloin ei ollut sellainen hetki. Silloin risut viiltelivät poskiani, kun ravasimme Jussin kanssa niin lujaa, että väistää ei ehtinyt. Silloin oli sellainen hetki, kun ujutin salaa ratsastussaappaideni kauluksen satulasiiven alle, jotta pysyin itse Jussin matkassa paremmin. Vaikka ravi oli hurjaa, pyysin lisää vauhtia ja kevensin niin että jalka- ja vatsalihakseni tuntuivat vinkuvan.
Kun vilkaisin taakseni viimeisen kerran, Cozmina ja Nelly alkoivat jäädä meistä. Ajattelin jo hidastaa, mutta huomasin Nellyn huiskaisevan kädellään. Mene vain, se tarkoitti. Ja me menimme. Ja Jussi ravasi niin kovaa, että tuntui jatkuvasti pyrkivän laukalle, koska se ei olisi päässyt enää yhtään lujempaa. Mutta laukkaa minä en sen antanut nostaa, sillä niin kovassa vauhdissa laukannosto sai sen aina kompuroimaan ja hidastamaan. Sitä paitsi pian olisimme jo perillä…
Pihlajamäki kylpi ilta-auringossa. Se olisi ollut karu paikka silmuttomine puineen ja ylärinteelle romahtaneine pikku taloineen, mutta kultainen valo teki siitäkin kauniin. Jussi, joka yleensä oli kuin tummaa suklaata, näytti häikäisevän kupariselta. Pihlajamäki taisi olla Jätinmetsän ainoa paikka, jonne valo niin esteettä pääsi.
”Onpa täällä kivan näköstä”, sanoi Nelly hengästyneesti jo polunmutkasta kauempaa ilmestyessään.
”Nii no ny on”, hymyilin hänelle, vaikka arvasin, ettei hän voinut tietää minun tarkoittavan häntä.Katselimme hetken mäelle vierekkäin aurinko selkämmee takana. Pian huomioni kiinnittyi kuitenkin hevosiin. Cozmina ja Jussi käänsivät päänsä eri suuntiin ja tuijottelivat sivuille, sillä eiväthän ne toisiaan tunteneet ja kumpikin halusi osoittaa, ettei ole aggressiivinen. Cozmina oli paitsi matala, myös lyhytrunkoinen ja -kaulainen Jussin vierellä.
Kun katselin hevosia, huomasin Nellyn tutkivan katseellaan Pihlajamäkeä, jota olin itse jo etinyt ihailla ennen hänen tuloaan. Hän sai minut kiinni tuijottamisesta, mutta hymyilin. Sitten niin kuin yhteisestä päätöksestä patistimme hevoset liikkeelle ja kiipesimme mäen päälle hitaassa ja varovaisessa käynnissä, sillä maa oli epätasainen.
Pihlajamäeltä ei näkynyt kauas. Otsonmäellä ei isoja mäkiä ole, ja sekin oli oikeastaan vain kumpare. Sieltä näki nipin napin aavistuksen siitä, missä hevostalli olisi voinut olla, sillä tallin ympärillä oli laajalti peltoa. Syksyllä siellä oli silti kaunista, kun puiden latvat olivat niin upean värisiä, mutta näin keväällä Pihlajamäki oli ehdottomasti hienompi paikka alhaalta katsottuna. Minusta siellä oli silti mukavaa. Olin leikkinyt lapsena merirosvoa siellä. Silloin oli tuntunut, että se oli ikuisuuksia kestävän matkan päässä vanhasta Hopiavuoresta, vaikka oikeasti sinne oli kävellyt äidin luota puoli tuntia pienillä pojanjaloilla.
Kuulin miten Nelly huokaisi. Hän katseli rinteelle romahtanutta mökinrähjää, josta ei perustuksien lisäksi paljoa ollut jäljellä. Lähdimme kävelemään alaspäin ja Jussi eteni tiukassa takakenossa. Se oli joskus jo kahdesti liukastunut Pihlajamäen pienellä rinteellä niin että oli kaatunut.
”Karukko sä?” kysyin Nellyltä laskeutuessamme, tietenkin asuntoauton pois laittamista tarkoittaen, enkä pelännyt vastausta. Nelly oli sellainen, että saattoi haaveilla ja katua, mutta näytti pysyvän päätöksissään.
”En”, Nelly sanoi, haroi hiuksensa pois kasvoiltaan ja hymyili haikeasti.
”Solit vain niin nurruusen oloonen.”
”Vai nurruusen… Kyllä mä heti huomaan että mä sitä kaipaan.”
”Autoa?”
”Autoa autoa, mitäs muuta? Mutta kaipaan mä vaikka Porissakin asumista eikä se tarkota ettei mulla olis hyvä olla täällä. Noni. Laukataan.”
”Orota!”
”Mitä!”Tutkin vielä Nellyn kasvoja. Niissä ei ollut merkkiäkään mistään sellaisesta, että minun pitäisi olla huolissani. Olin ajatellut varmistella vielä hänen mielialaansa kyselemällä, mutta hän vaikutti pärjäävän itse. Päätin lennossa olla kyselemättä vielä ja vaihdoin puheeni suuntaa.
”Mä vain halusin varaaslähärön”, virnistin Nellylle ja annoin Jussille pohkeita niin että se pinkaisi matkaan.
Kuulin miten Nelly nauroi ja usutti sitten Cozminaa ottamaan Jussin etumatkan kiinni. Tiesin, ettei Jussi laukassa hirveän montaa kilometriä Cozminan vauhdissa pysyisi, joten en turhia taakseni katsellut. -
HeA
Nitthan Chai – Sand Pond -
Vai ei Hello todellakaan tarvi enempää t-paitoja. 😀
Mä kuulen aivan tämän kohinan löytölaatikon ympärillä. Toivottavasti kaikki meni. Musta on kans muuton ainoa hyvä puoli, että tulee samalla tyhjättyä. Vaikka ei mulla muuta tyhjäämistä olekaan kuin alati paisuva kotikirjasto… Mutta Nelly pääsee vähällä! Muuttomatka oli aika lyhyt ja tavaraakaan ei yhteen asuntoautoon voi loputtomasti mahtua!Mitähän luulette, häiritseekö Noaa ja Jillaa tämä asumisjärjestely? Koska Eetun tuntien hän ainakin hyppii seinille ja murehtii, että häntä vihataan, kun hän päästää kaiken maailman asuntoautokulkijoita kotiinsa pitämättä mitään varsinaista perhepalaveria ensin Noan ja Jillan kanssa.
-
Nyt sai Onnikin tunteellisen jäähyväistarinan. Se on kyllä niitä heppoja, joihin olen ihan tosi ihastunut, ja harmi että sen tarina jäi toistaiseksi ohueksi. Mutta tottakai irl-elämä menee kaiken edelle ja (ainakin mulla) hahmojen oma draama hevosen tarinan edelle! Mutta ehkä Onnista kuullaan vielä virtuaalimaailmassa. Ainakin mä seurailen aina sivusilmällä hevosia, joita pidän kivoina ja hienoina, ja huomaan jos niiden tarinoissa tapahtuu jotain.
-
Jos olisin vain Tiituksen kaveri, miettisin, onko se ihan terveessä suhteessa. Tiitus kertoisi mulle tästä oven takana seisomisesta ja mykkäkoulusta puhelimessa, ja mua raivostuttaisi. Suosittelisin, että jätä se. (Tai no, en ikinä tohtisi suositella ääneen sellaista, mutta ainakin ajattelisin.) Mun käy nyt jo niin sääli Tiitusta. Se on niin kiltti ja iloinen, ja nyt kun sillä on ratsu, herkästi hevosasioistaan innostuva. Ei se yritä mitään pahaa tehdä ja silti se joutuu tuntemaan itsensä taas niin huonoksi.
Ja meikämanne lisää tietenkin puita pesään että valakia pysyy ja ahdistaa. En suostunut siihen, että Hello on tyhjästä kiukkuava kakara, jota olisi helppo pitää konnana ja kiusaajana. Ulospäin se ei ole helppo poikakaveri, mutta sekin teki tämän jälkeen tärkeysjärjestyksensä. Ihan samalla tavalla jos olisin Hellon kaveri, ajattelisin että jätä se, koska se sai sut irrottamaan otteen kitarasta. Sen täytyy olla Hellolle sama kuin jos mä päättäisin olla kirjoittamatta, ja siihen ihan totta kuolee, ihan siis niin että ei elä enää. Olen yrittänyt joskus olla kolme päivää kirjoittamatta. :DD
Nyt kun tiedän, mitä näillä molemmilla on meneillään, mun tekee mieli tehdä niin kuin Bong Joong-ho Oscar-patsaillaan. Jotenkin paljastaa näille, että haloo, Tide pyytää Helloa kisahoitajaksi koska haluaa olla sen kanssa, vaikka se on hoitajana yhtä hyödyllinen kuin haarukka keiton syömisessä, ja haloo, Hello rankkaa Tiden niin korkealle arvojärjestyksessään että kuvittelee voivansa lykätä musiikkia myöhemmäksi että se voi antaa tarpeeksi huomiota kisoissa. 😀
-
Olen niiiiiiiin kateellinen. Vähäsen ärsyttää, mutta enemmän vielä tietenkin olen iloinen kuin ärsyyntynyt. 😀 Mulla oli joskus sama armolahja kuin sulla nyt, että osasin kiinnittää sielun sellaisiin ihmisiin, jotka ihminen oli luonut, eikä mikään korkeampi voima. Siis osasin kirjoittaa tyypit itsensä kuuloiseksi. Nyt kun en osaa, voinpa lukea kun sinä osaat. Olen nimittäin ihan samaa mieltä kuin Sonja, että olet julkaissut nyt parhaita (ihmisistä kertovia) tekstejäsi tähän asti. (Tai siis enhän voi tietää, mitä kaikkea olet muualla julkaissut, mutta.) Jatkukoon tämä hyvä vaiheesi mahdollisimman pitkään, ja alkakoon se mahdollisimman nopeasti uudelleen kerran päätyttyään. Ihan siksi että saan itse lukea, tietenkin. :DD
Rakastun usein hahmoihin, ja sen kaikki tietää. Nyt mulla on joku omituinen ihastus Oskariin ja Outiin, ja nimen omaan sun kirjoittamiin Oskariin ja Outiin. Ne on niin ihania. Molemmat. En taaskaan tiedä, mitä ihmettä nostaisin esiin, kun tekisi mieli ottaa lainaus suoraan koko tarinasta. Kun Outi on vihainen ja ajattelee niin piikikkäästi, mutta on kuitenkin valmis antamaan anteeksi niin helposti, ja kun Oskari on niin Oskari, mutta kuinka siltäkin saa hymyn ja aa mä kuolen. En oikeasti tiedä mistä tykkään eniten. En osaa analysoida yhtään mitään tässä tilassa.
Outi on muuten kovempi luu kuin ajattelin. Kyllä minä olen sen huomannut, ettei hän kaikkein herkintä laatua ole, mutta että sellaista tanssituntiakin hän on kestänyt.
-
Se, että Oskari vastasi Outille typerästi, oli tahallista. Siinä on suivaannuksen ja muun tunteilun paikka, ja tartuit siihen. Sen sijaan se, ettei Oskari vastannut lopulta tarpeeksi nopeasti, on vahinko! Olen yrittänyt nimittäin ratkaista ongelmaa. Hahmona Oskari päätyisi varmasti valmentamaan Outia. Mutta kirjoittajana mulla on ihan järkyttäviä ongelmia, kun joudun googlaamaan jopa perusasioita ja häpeän silmät päästäni jokaista ratsastustarinaa. :DDD Kamalinta saattaa olla, että selkeästi osaat teorian noin miljardi kertaa paremmin kuin minä, vaikka mun hahmon pitäisi osata paremmin kuin sun hahmon!
Mutta joo. Outin kännykkäratsastuksesta tulee mieleen Instassa näkemäni kuva, jossa joku on laittanut lunttilapun hevosen suitsiin niskahihnan alle ja ratsastaa sen avulla rataa. 😀 Kaikki hienot jutut, joita radalla pitää suorittaa, on tietenkin mulle suurimmaksi osaksi vieraita sanoja, ja siksi olenkin taipuvainen uskomaan, että koulurata on mahdotonta oppia ulkoa. Jos mulla olisi rehellinen hevonen niin kuin Jussi, varmasti tulisi itsekin luntattua kännykästä, vaikka onkin vaarallista.
Outin ärsytys alkaa kasvaa tässä. Seuraavassa tarinassa (jonka olen tietenkin lukenut aikaa sitten) se saavuttaa jonkin lakipisteensä. Tässä se ärtymys on vielä sellaista, että luen Outin ajatukset vähän samalla sävyllä kuin Eiran puheen. 😀 Onnistut musta kuvaamaan sitä ärtymystä tosi hyvin sanomatta sitä oikeastaan ääneen. Oskari ilmeisesti mietti edelleen -kohta on tässä onnistunein, mutta en osaa sanoa, miksi. Sävy on tosi selkeä. Johtuukohan se siitä, että suomen puhekielen kieliopissa tuo ilmeisesti-sana tässä kontekstissa merkitsee ärtymyksen, vai mistä lie? (Sanokaa nyt vielä että kukaan muu ei lue sitä ärtyneenä kohtana niin menen maan alle.)
-
<333 Ai että! Voi vitsi! Aluksi olin että jaaha, kisatarina: katsotaan nyt. Sitten luin tätä ja teki mieli vähäsen tuulettaa tai kiljua maltillisesti tai jotain. Tässä on niin herttainen ja hyvä meininki Agnesin, Tiituksen ja Outin välillä, etten kestä! Haluaisin itse mukaan tuollaiselle reissulle, jossa lohdutetaan kisajännityksen kourissa kivikasvoistuvaa kaveria ja harotaan kaverin hevosen otsatukkaa haltioituneena, ja sanotaan kiitos. Ja vielä huomataan Elias, jonka kaikki jotenkin tietää, jos ei tunne, koska samalla tallin kamarallahan hän asteli.
Kivaa on myös se, miten hyvä mieli Agnesille tulee onnistumisesta, ja miten hän on ylpeä hevosestaan. :D Olen tietenkin stalkannut Agnesin ja Tiituksen tulokset jo ennen kuin kirjoititte mitään ja lukenut kommentit. Tykkäsin siitä, miten viitsit ottaa jopa kilpailuista saadun kommentin huomioon. :D Niitä on varmana aika kova homma kirjoittaa noin monelle, ja kun ne aina joku noteeraa, tekijälle tulee varmaan semmoinen olo, ettei ole tehnyt turhaa työtä.
Kyllä Agnes ja Lex ihan voittajia on, eikä siksi että sijoittuivat hienosti kolmanneksi, vaan siksi, miten ihanan sosiaalisen tarinan teit, ja otit mukaan sellaisiakin, jotka eivät kuulu Hopiavuoren välittömään ydintarinaan. :D
-
Höh. Helposti mun kaltaiset, jotka ei osaa mitään, ajattelee, että joillekin Agnesin kaltaisille TT ei ole mitään. Pitäisihän aikuisen ihmisen nyt hahmottaa, ettei kaikki ole aina niin mustavalkoista: itse asiassa hyvin harvoin on. Kaikilla on ihan omat ongelmansa ja epävarmuutensa.
Mun hahmo Reita paini osittain yllättävän samojen TT-mörköjen kanssa viime vuonna. 😀 Osallistuvien hahmojen keski-ikä on aika nuori, mutta Reita oli silloin 26, ja jo silloin 10 vuotta muita vanhempi. Siitä oli ihan kiva sivuta silloin yhtenä vuotena, mutta nyt olen oikeastaan iloinen siitä, että joku toinen hahmo tuntee itsensä välillä vanhaksi muihin verrattuna. Hahmoni ikä oli pääsyy sille, miksei se kilpaile tänä vuonna itse. :DD
Mutta kyllä, tunnen Agnesin olon. Se on se ärsyttävä olo, kun ihohuokosia ihan pistelee, ja pitää silti osata käyttäytyä ihmisten ilmoille ja olla vaikka ärjymättä Tiitukselle, että en tosiaankaan jää katsomaan mitään sun tyhmää treeniä. Koska eihän se Tiituksen syytä ole, että Agnes on huonolla tuulella ja pyörittelee ahdistavia ajatuksia. :/
-
Onhan se nyt rankkaa olla vähän ihastunut ja sitten toveri menee vokottelemaan ihan vääriä naisia, muka ”valmentaa” siellä. Mutta toisaalta, vaikka ei valmentaisikaan, tapahtuisikohan mitään? Äläpasko siellä missä syöt, tavataan kauniisti sanoa. Oikeassa elämässä seuraisin Camillaa ja Oskaria kauhuissani, koska en näkisi heidän edessään mitään mahdollisuuksia, pessimisti kun olen. Onneksi keksittyjen hahmojen hommia on oikeasti kiva seurata. Voihan joku onnistuakin muuttamaan kämppis- tai kaverisuhteen muuksi. Ja jos ei onnistu, ketään ei ihan oikeasti-oikeasti satu (vaikka täytyy olla muitakin kuin minä, joiden sydän jotenkin sympatiamurtuu joka kerta kun omalle hahmolle käy niin).
Viimeisenä kyllä olisin uskonut Camillan Hellon matkaan tarttuvan, tai toisinpäin. Vaikka yritän kirjoittaa Helloa tämän kevään aikana pikku hiljaa takaisin sellaiseksi kuin sen loin ennen kuin se lähti lentoon (on laiska, aika hiljainen, sanoo tyhmiä vitsejä vain omille ihmisilleen ja draamailee niiden kanssa leikisti, tykkää pullasta, huolehtii ihan omista asioistaan: ei missään nimessä jaksa olla mikään hyper silkkaa laiskuuttaan, ja osaa peruskäytöstavat vieraiden edessä), silti alkuperäishellolla ja Camillallakin on kohtia, jotka hiertävät. Camillahan on sellainen reipas, joka laittaa tapahtumaan. Hello on sellainen sohvalla makaava, joka ihmettelee miksi pitää nyt tehdä, kun huomennakin ehtii. Toisaalta näillä on ihan varmana enemmän yhteistäkin kuin Camilla tai Hello tietävät. Molemmat on äärettömän lojaaleita, kunnollisia, sisimmässään kilttejä ja pitävät itseään aika tavallisina ja ookoina tyyppeinä. Ja tietenkin molemmat tykkää ilmeisesti ravihevosista, joskin veikkaan että vähäsen eri syistä.
Joo, odotan että pääsen kirjoittamaan Steffestä. 😀 Olen hahmotellut jotain jo, mutta toistaiseksi mulla on ollut vaikeuksia sen oman hevoskohtaisen persoonan kanssa.
-
Koiria tulee ja menee: niin mulle sanottiin, kun täytyi laittaa yksi nuori koira pois. Se kuulosti kamalalta silloin, kun se sanottiin itselle, mutta tavallaan se on tietyssä mielessä tottakin. Myös hevosia tulee ja menee, ja oikeastaan se on kamalaa vasta silloin, kun on ensin ollut sen saman lemmikin kanssa pitkän aikaa. Veikkaanpa, että jos Arlekin joutuisi palaamaan kotiin, vielä tässäkin vaiheessa Marshall pääsisi siitä yli aika nopeasti, vaikka menevistä ja tulevista koirista ja hevosista ei aluksikaan ole mikään helppo luopua. Parin vuodden päästä jo olisi eri juttu, koska nopeasti sitä kasvaa yhteen heppansa kanssa.
Keksit hyvän idean. Mun romanttinen sielu ihastui ajatukseen ja tietenkin harmittaa, etten keksinyt tätä miljöötä itse. Ei ole tullut mieleenkään. Toisaalta mun jutussani ei oltaisi kerrottu vastalaukasta ja suorista teistä, vaan siitä miten muuttolinnut on tuoneet kevään. :DD
-
Vooi kyllä se siitä, Nelly. Tavalla tai toisella sen täytyy huomata, ettei kenenkään ura ole ratsastuskoulukisoista kiinni. :/ Mutta samastun tässä yliajattelemisessa Nellyyn ekaa kertaa kunnolla. (Se, että nyt vasta, ei johdu sun kirjoittamisesta, vaan siitä, että koen olevani jotenkin juuria myöten erilainen kuin Nelly.)
-
Damn! Nellyn fiilikset kuulostavat tosi tutuilta. 🙁 Meidän perheessä harrastettiin urheilua tosissaan, harrastetaan vieläkin. Joku joskus sanoi ihan läpällä, että jos ihmisellä on mun sukunimi, on noloa hävitä lajeissa x ja y, koska meidän normaali suoritus on olla niin paljon parempi kuin muiden. (Tämä ei siis tarkoittanut että tuomarit on puolueellisia: kyse ei ole mistään koiranäyttelystä vaan mitattavista yleisurheilu- ja muiden lajien suorituksista.) Vaikka se oli läppä ja vähän ilkeilyä, mulle tuli siitä ihan järkyttävät paineet. Eikä vain siitä, että mun sukunimellä vain piti voittaa aina eikä muita mahdollisuuksia ollut, vaan myös siitä, että mitä kateelliset sitten sanoisivat, jos kerran mokaisin enkä voittaisi. Menisi maine jotenkin, muka.
Aivan niin kuin Nelly kokisi näitä fiiliksiä. Että jos on itse valmentaja, kisat ei saa mennä koskaan huonosti, koska eihän hän ole silloin arvollinen opettamaan muita. Vaikka kannustan omaa väkeä, tavallaan jopa toivoisin Nellylle jossain osakilpailussa myös kunnon häviötä. Mun ja Nellyn kaltaisille sekin nimittäin tekee hyvää, vaikka sen huomaa vasta jälkikäteen. Kaikkein parasta olon ja itsetunnon tervehdyttämiseen on se, kun itsellä menee ihan nappiin ja kaikki sujuu, mutta sitten aina välillä on joku vieläkin parempi voittamassa. Sellainen häviö, jossa voi vedota pieleen menemiseen, kengissä rullautuviin sukkiin, ripsiin silmässä ym. ulkoisiin tekosyihin, ei auta ajattelemaan itsestään eri tavalla. 😀
-
Saatoin aluksi olla vähän plääh TT-kisoihin osallistumisesta. Pelkäsin joutuvani lukemaan monta kuukautta ratsastuksen ohjekirjoja siitä, missä pikkutarkassa asennossa ratsastajan pohkeet ja hevosen korvat olivat valmennuksissa. Mutta ei: eihän teiltä niitä tule kuin ihan minimaalinen määrä! Olet sitonut TT-kisat tosi hyvin osaksi Tiituksen ihan omaa tarinaa. Tapasi on kirjoittaa TT osaksi Tiituksen ja Ennin elämää, ei Tiituksen ja Ennin elämää osaksi TT-kisoja. Se, että kisaa jännitetään, siihen valmentaudutaan ja siitä jutellaan (että se ylipäätään herättää tunteita eikä ratsastusta) on saanut mutkin ihan messiin kannustamaan Hopiavuoren joukkueita. 😀 Vitsi miten hienoa olisi, jos joku meidän tallin hepoista ja hahmoista saisi ruusukkeita just tänä vuonna, kun lisäarpoja saa hankkia myös tarinoin!
Nelly on oikeassa, ei helpossa A:ssa mitään hävettävää ole. Onhan se vähän eri Tiituksen ja nuoren Ennin sitä mennä kuin jonkun ammattiurheilijan. Mittapuunsa kaikilla. 😀
-
Hyviä uutisia!! Sain kuvan!! :DD (Sori, en millään kerkeä panostaa enempää just tänään, mutta oli ihan hirveän hauska.) Kiitos inspistä!
Kaikki muut on kehuneet samoja asioita jo, joita mulle tuli heti spontaanisti mieleen. Tämä on niin hauska ja kaikki on niin omia itsejään, ja kyllä, tasan voin kuvitella meiningin huoneessa. :DD
-
25.3.2020 oli historiallinen päivä, sillä silloin muuan Harri, kunniavieras, purkasi sähkölangan keskeltä Hopiavuoren vastavalmistunutta pihattoaitausta. Ensimmäinen pihaton mailla käyskentelevä heppa piti olla Flida, mutta jostain syystä Typy pääsi joltakulta irti ja se olikin ensimmäinen.
Kiitos Sonja ja kaikki. Sanoista rakennettu pihatto on nyt valmis. 😀
-
Musta erityisen kauniita kohtia on se, kun Outi kysyy TT-cupista ja se, kun Outi puhuu Oskarista ja Sonja pitää naamansa peruslukemilla. Jouduin hetken miettimään, miksi kiinnitin huomion just näihin kohtiin, mutta se on äänensävyn kuvailu. Luen aina enemmän tai vähemmän analyyttisesti ja huomaamattanikin pidän silmällä asioita, joita en itse osaa vielä tehdä, joten siksi pysähdyin kaikilla lukukerroilla näihin kohtiin. Tykkään!
Tarinallisesti mua viehättää, kuinka Sonja jaksaa mennä turvahevosensa kanssa auttamaan prinsessahevosta. 😀 Se on niin kauhean kiltisti tehty, että tulen siitä hyvälle tuulelle. Ja kun Fifikin on siellä, ää, mikä pikku rölli kahden pitkäkoiven seassa. 😀 Tässä olisi kyllä aihetta sarjakuvamaiselle piirrokselle!
-
Mikä sitä ukkelia riepoo? Siis Helloa. Miksi ihmeessä se käyttäytyy niin kuin viisivuotias, vaikka on yleensä vahva itsenäinen nainen, niin kuin itse sanoo? Voi Hello. Sillä täytyy olla jotain muuta meneillään, ja kaikki nyt vain sattuu kaatumaan Tiituksen niskaan. Mutta onneksi Tiitus ei enää pelkää Hellon joka naskahdusta, niin kuin aluksi pelkäsi. Aluksi ajattelin, että Hello vain draamailee, mutta kun se vielä Outinkin nähden oli vihainen, niin…
Mutta onneksi Outi paitsi uskaltaa puuttua, on myös tarkkasilmäinen. 😀 Ei se Tiituskaan ole niin herkkävaistoinen ajatuksenlukijapoikaystävä, että omin voimin ottaisi jostain Hellosta selvää.
Musta on ihanaa, että olet ilmoittanut tarinassa näistä sun kisajutuista. En ole kauheasti tarinassa ehtinyt reagoimaan niihin, mitä nyt vähän Hellolla aloittanut uuden jutun rakentamista, mutta siis muuten. Mä olen ihan itse oikeasti täällä jännittänyt esimerkiksi niitä harjoituskisoja Tiituksen ja Agnesin puolesta, ja vähäsen oikeasti tuntui harmitusta Tiituksen tuloksen takia, ja tietenkin Agnesista ja Lexistä olin ylpeä. 😀 Mutta ei joka kerta voi voittaa. Ja nyt on jännityksestä otettu pahin terä pois, niin Kalla-cup ja TT-cup luulisivat menevän paremmin tämän kenraaliharjoituksen jälkeen. 😀
-
Okei, nyt on aika kommentoida kunnolla. Mutta ensin sanon uudestaan, että
SE ON LAAJA TAMMA!!!
koska en voi muuten tarpeeksi painottaa tätä asiaa.
Luin ensimmäisen kerran tarinan alun ja lopun niin kuin Agnes, että keskellä on iso tunnelmanmuutos ja asennonvaihdos. Kun luin uudelleen ja osaan odottaa loppua, eipä olekaan. Se tunnelmanmuutos taisi johtua vain musta lukijana. Olen oppinut siihen, että varsanodotustarinat on ihania ja söpöjä ja ihania ja kivoja. Missään vaiheessa Heli ei kuitenkaan alussa ilmaise tuntevansa iloa tai innostusta, tai ylipäätään yhtään mitään. Hän tuo ilmi, että varsa on odotettu, mutta ei muuta. Uudelleen luettuna luen alunkin apaattisena.
Toki Helillä on elämässään muutakin sisältöä kuin hevoset, Nelly ja Eetu, joten alun apaattisuus voi olla mitä vain. Vaikka työstressiä. Etäopen päivät venyvät helposti piiiiiiiitkiksi. Kohtaamisessa Nellyn kanssa Helin mieliala kuitenkin rysähtää alas. Vaikka nellyajatuksia ei ajattelisikaan pitkin päivää, kai se nyt mielen matalaksi vetää, kun joku ääliö oikein naamaa vasten hieroo hyväntuulisuuttaan ja on vielä empaattinenkin, vaikka saisi kernaasti palaa Helvetissä.
Mutta voi vitsi Heli, kun joku hänelle kertoisi, että hänen reaktionsa ja ajatuksensahan ovat ihan normaaleja. Pataan ei ketään saa vetää, mutta vihainen saa olla!
-
:DDD Samastuin niiiiiiiin hirveän kovasti tuohon alkuun. Ainahan minäkin köhin, mutta auta armias jos vaikka kaupassa valuu lima kurkussa näinä aikoina.
Mutta kyllä. Teinihevosen kanssa ei varmaan ole helpot ajat edessä. Melkein kaikki eläinvauvathan vähän kokeilee, mitä saa tehdä ja mitä ei. Onneksi Serena vaikuttaa siltä, että pärjää kyllä. Hän suhtautuu niin rauhallisesti Nirrin pikku ylläreihin tässäkin tarinassa. Ei tässä taideta olla ihan ekaa kertaa hohtokeilaamassa. 😀
-
Semmosta ratsastusta. 😀 Fedoran ratsastustyylillä Tatin kanssa päästään varmaan vielä pitkälle.
-
Tykkään niin paljon tämän tarinan rakenteesta! Alku on toki vähäsen raskaampi: jos tässä kirjoitettaisiin romaania ja olisin kustannustoimittajasi, tulisi muokkauspyyntöä. Mutta kun ei kirjoiteta, vaan harrastellaan, niin ei kyllä haittaa yhtään. Toimii sairaan hyvin.
En olisi uskonut, että Outi pitää Oskarin valmennuksesta. (Vai pitääkö lie pelkästä Oskarista.) Niin intensiivinen heppu säikäyttäisi ihan heikot tiehensä. 😀 Vähän ehkä pelotti, että Outi alkaa kokea Oskarin liian kummallisena liian aikaisessa vaiheessa tarinaa.
-
Päätät itse, mitä lasketaan TT-juttuihin. Muut näkyy laskevan näitä tarinoita, joissa hahmo miettii lähteäkö vai eikö.
Jesse alkaa muistuttamaan mua niistä ajoista, kuin itse olin teini. Se kokee tosi samastuttavaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun kaikki puhuu vähän eri kieltä kuin se. Se on vihainen sen takia, ja mäkin olin joskus. Mistä sen tietää, vaikka Jessenkin mieli muuttuisi, kun se kasvaa ja kehittyy kymmenen vuotta. Ainakin mä ymmärrän ihmisten puuhia ihan yhtä vähän vieläkin, mutta en ole vihainen enää. Ihminen on mun lempieläinlaji: ai vitsit miten ihmiset on söpöjä kaikkine kummallisine tapoineen!! Miettikää nyt! Kun ne kuulee että niitä uhkaa iso pöpö, ne tarttuu raukat hädissään kaikkeen konkreettiseen, mitä niiden ympärillä on. Onhan vessapaperi hei aika lohdullista, kun se on pehmeää ja sitä on helppo puristaa peloissaan kassajonossa rintaansa vasten niin kuin muitakin lohturättejä. Tai kumiset taikahanskat, taikakalut, joita ne vetää kaupassa käsiinsä, koskettelee kaikkea ja sitten hinkkaa niillä kuitenkin naamaansa.
Hurmoksen kohtalo on musta vieläkin ankea, ja Jessen suhtautuminen siihen sitäkin ankeampaa. Et tosiaankaan kirjoita, ettei hän välittäisi. Kirjoitat, että hän oikeastaan yrittää unohtaa, tai ainakin olla ajattelematta. Varjo ja Jesse ovat myös epäsuhtainen pari. (Älä ymmärrä väärin: tarinassa epäsuhtainen pari on aina paras, koska jatkuvasta pienestä hankauksesta riittää kerrottavaa. Mun kaikki hahmo-hevonen -yhdistelmät ja parhaat parisuhdekuviot on aina epäsuhtaisia.) Mietin välillä, onko Varjo laastarisuhde. 😀
Jesse sijaitsee tässä tarinassa kahdessa paikassa. Sulla menee sisäiskertomukset sekaisin kehyskertomuksen kanssa. Jesse muistelee sekä tupakilla pihalla sateessa että Varjon selässä. Mutta hehe, eipä se mitään, kirjoittaminen on pääasia. Nimimerkillä hän, joka on nyt puoli vuotta kirjottanut paaaaljon sekavampia juttuja.
-
Sonja sanoittaa nyt tosi vahvasti sitä, mitä näkee usein oikeissa ihmisissä, mutta harvoin (joskin tätä nykyä onneksi jo useammin) virtuaalihahmoissa ja muissa fiktiivisissä hahmoissa. Ihmisen oma kuva itsestä ei ole sama asia, kuin mitä ihminen oikeasti on! Musta tämä on ajatuksena ihan hirveän jännä oikeassakin elämässä. Varsinkin kun näen muista ihmisistä, millaisia he ovat ja kuulen millaisina he itseään pitävät — mutta itsestäni mulla ei ole aavistustakaan, millainen oikeasti olen. Hahmokuvauksessakin on vaikeaa kuvailla, millainen hahmo on. Melkein aina tullaan kuvailleeksi sitä, millainen hahmo luulee olevansa. Olet yhden mua ihan hirveästi kiinnostavan aiheen äärellä. Tarvitaan joku toinen ihminen peiliksi, jotta näkisi itsensä.
-
Tarina on muodoltaan virkistävää vaihtelua. Sopii aiheeseensa. Sonja on onneksi tottunut tekemään hommia kotoakin, mutta jokohan alkaa näin 11 päivää myöhemmin vähän jatkuvat etähommat riittää? Vissiin normaalit ihmiset ovat jo jonkin aikaa kaivanneet ihmisten ilmoille. Tai mitenhän Harrin kanssa sujuu, kun on oltava tiiviisti yhdessä, eikä välillä pääse edes Halpa-Halliin pakoon näpelöimään tilpehööriä?
