Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
En yleensä julkaise kisatarinoita, koska ne pakkaa olla aika juonettomia, mutta nyt tuli osallistuttua yhdellä juonellisella. Tämä on huomisen (22.3.) Ruunaan Kypärästä, jossa Eetu ja Jussi olivat 2/4 (ja Reita ja Pond 1/4, saanen elvistellä, mutta sen tarinan joudutte lukemaan kutsusta, koska se edistää vain Reitan juonta eikä Hopiavuoren juttuja).
Ruunaankosken ruusukkeet
on tehnyt LynnEn minä lähtenyt kilpareissulle Nellyä pakoon, en. En suinkaan karannut Jussi-hevoseni kanssa Ruunaankoskelle siitä syystä, että Nelly oli nyt minun avovaimoni, eikä tyttöystäväni. Ei se ahdistanut minua, sillä sitähän minä halusin. Vaimon ja lapsia, lapsille ponin, vaimolle hyvän puoliverisen. Sehän oli minun unelmani. Sehän OLI minun unelmani!
Tuijotin tiukasti päätuomarin ohitse kun tervehdin häntä Jussin selästä. Nelly, avovaimo-Nelly, valmentaja-Nelly oli sanonut, että ei yleistä kohteliaisuutta arvioida, mutta ei kukaan tuomari pidä mörön näköisestä ratsastajasta. Silti en saanut väänneltyä hymyä kasvoilleni, vaan nitkautin lantiotani sen verran että Jussi lähti ravaamaan luotisuoraan niin kuin armeijan hevonen.
Tunsin itseni robotiksi. Ratahan oli helpohko ja paljon harjoiteltu. Sen ratsastaminen sujui niin kuin Nellyn — siis avovaimoni Nellyn — sukkien neulominen. Automaattisesti. Välillä valmiista sukasta löytyi virhe, mutta eipä sitä kukaan katsonut. En ainakaan minä, kun sain laittaa avovaimon tekemät sukat aamutalliin, avovaimon tekemät sukat automatkan ajaksi tällekin kisareissulle.
Se oli virhe. Minun ja Jussin voltin halkaisija oli varmaankin lähempänä kuutta metriä kuin vaadittua kahdeksaa, mutta en tarkoita sitä. Nellyn kanssa yhteen muuttaminen saattoi olla virhe. Minä haluan vain tallini ja Jussini. Silti oloni oli uusien asumisjärjestelyidemme myötä niin sekava, etten osannut edes ratsastaa volttia, jossa halkaisija olisi edes suurin piirtein sen kahdeksan metriä. Voltin jälkeen yritin koota uudelleen liian pitkään muotoon valahtanutta Jussia ja liian hajalleen valahtaneita ajatuksianikin.
Nelly, avovaimo-Nelly oli hyvä juttu. Halusin hänet istumaan minua vastapäätä aamupalapöytään ja mulkoilemaan minua vihaisesti, ja halusin seurata miten hänen ilmeensä ensin lientyi ja sitten seestyi kun hän joi kaatamaani aamukahvia. Samalla halusin myös pitää minun tallini ja minun Jussini itselläni. Mitä jos menisimme naimisiin ja meille tulisi ero? Puolet Hopiavuoren hevostallista muuttuisi Nelly Jokikannaksen valmennustalliksi ja puolet Hopiavuoren Jussista Jokikannaksen Jussiksi. Se ei käynyt laatuun, ei edes ajatuksen tasolla.
Kun sain ajatukseni järjestykseen, Jussikin ajautui järjestykseen kuin itsestään. Meidän piti Jussin kanssa nyt vain ratsastaa luotisuora kokorata leikkaa ja sen jälkeen puhua Nellyn kanssa varovasti mutta vakavasti avioehdosta. Ja ne molemmat asiat me Jussin kanssa kyllä osasimme. Ehkä meillä Jussin kanssa oli vielä joitain mahdollisuuksia ruusukkeeseen ja onnistuneeseen avioliittoon.
-
Tiitus, koronan uhri 1
Ilman Helloa en olisi kiinnittänyt edes huomiota Tiituksen aivastukseen. Vähän väliähän tallissa joku aivasti, oli sitä kiinantautia tai ei. Vaikka kuinka yritin ostaa hyvää heinää, ainahan ne vähän pölisivät. Ja puru. Ja hevoset. Pikku aivastus oli siis niin tavallinen ääni, etten edes tajunnut sitä. Siivosin vain karsinaa vastapäätä Tiitusta.
Aivastuksen jälkeen kuului kuitenkin muutama äänekäs juoksuaskel.
”Herranjumala”, kuiskattiin Hellon äänellä, ja sitten ”voi piru!” kun hän meinasi liukastua tunkeutuessaan niin nopeasti karsinaan, jota Tiitus siivosi. Rysähdystä ei kuulunut: ilmeisesti Tiitus siis kuitenkin sai hänestä kopin.”Ootsä kipee!” Hello kysyi niin kireästi, ettei lauseessa kysyvää nuottia ollut ollenkaan.
”No en!” Tiitus yritti vakuuttaa, mutta taisi itsekin tietää, että turhaan.
”Sä aivastit!”
”Mun nenää kutitti.”
”Herranjumala! Sulla on kuumetta!”
”Kai nyt mun otsa on lämmin jos mä siivoan pipo päässä!”
”Sun niskassaki on kuumetta!”
”Mulla on takki ja huivi! Älä koskettele mun hikistä niskaa!”
”Nyt sisälle!”
”Mä oon Hello töissä. Mitä jos sä menisit hetkeksi vaikka–”
”MENE! Sisälle. Sä oot kipee. Sussa on korona. Sun pitää huilata.”Siirryin karsinasta seuraavaan. Aloin pelätä, että joutuisin tosiaan siivoamaan kaikki karsinat loppuun yksin. Hello riippui Tiituksen takinkauluksissa sen näköisenä, että pelkäsi Tiituksen oikeasti kaatuvan kohta kuolleena karsinan lattialle. Sellaisessa tilassa Hello on hämmentävän päättäväinen. Ja suorastaan vaarallinen, jos häntä yrittää rauhoitella. Hän ei paljoa elämästä turhia huolehdi tai välitä pikkuseikoista, mutta ihmisiään hän suojelee ja varjelee. Veikkaanpa, että jos Jätinmetsästä lönköttelisi vielä susia näin salakaatojenkin jälkeen ihmisiä häiritsemään, Hello kävisi niidenkin kimppuun vaikka paljain käsin aika monen tallilaisen puolesta. Minäkin olisin siis hänen käsissään kuin kuiva risu, jos hän kokisi minun uhkaavan Tiituksen henkeä komentamalla hänet töihin, kun hän Hellon mielestä oli selkeästi kuolemaisillaan.
Tiitus-raukka yritti mutista Hellolle puoliääneen yhtä ja toista lupausta ja suostuttelua, jotta saisi hänet lähtemään. Aluksi Hellokin vastaili niin hiljaa, etten kuullut, mutta mitä ahdistuneemmaksi hän muuttui, sitä kovempaa hän puhui.
”Ei oo leikkimisen asia tämä”, oli ensimmäinen hyvin vakavasti sanottu Hellon kommentti, jonka kuulin.
Tiitus mutisi siihen jotain.
”Ei ole allergiaa! Mene sisälle! Mä siivoan nää loppuun.”
Taas mutinaa.
”Enkä ole. Isäs oli riskiryhmää kun sua teki. Sitä paitsi mitä väliä sillä on? Jos sä oot kipee, mäki oon joka tapaukses jo.”
”…tartutat muita”, loppui Tiituksen kommentti, jonka alkua en kuullut.Hello veti henkeä. Siivosin karsinaa ja mietin, aikoikohan hän mahdollisesti huutaa, ja kuinka kovaa. Sellainen ei ollut kyllä Hellon tapaista ollenkaan. Onneksi hän ei kuitenkaan ihan huutanut.
”Etkö sä nyt käsitä että mä en halua enää elää jos sä kuolet”, Hello sanoi niin myrkyllisesti ja hyytävästi kuin ihminen vain voi. Minunkin ihokarvani nousivat pystyyn. Kuului omituinen hillitty tömähdys ja sen jälkeen vihaisia loittonevia conversen läpsähdyksiä tallin lattiaa vasten. Kun kurkistin käytävälle, näin Tiituksen irrottautuvan seinästä, jota vasten Hello oli ilmeisesti hänet raivoissaan tuupannut.
”Eetu”, Tiitus kutsui hetken päästä.
”No?”
”Voinko mä pitää mun kahvitauon nyt?”
”Joo?”
”En mä muuten kun… Hello vissiin oikeesti luulee että mä kuolen.”
”Oo sitte varovaanen.”
”Kuinka niin?”
”Se yrittää ihan varmahan juattaa sulle kuumaa mehua. Tai siis ei yritä vaan juattaa. Se kaataa sen vaikka suppilolla kiahuvana sun kurkkuhun.”Se oli Hopiavuoren ensimmäinen koronatapaus, vaikka todennäköisesti se olikin pelkkä pölyaivastus. Hello kulki kuitenkin joka tauolla tuvassa Tiituksen perässä vilttiä ja mehua tyrkyttäen, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan että Tiituksen oli muutenkin kuuma. Vaikka huolehti Hello muistakin, joskaan ei ihan samalla volyymilla. Noa todella joutui Hellon viltittämäksi niin tiukasti, ettei päässyt kapalostaan enää omin avuin pois, ja Eira puolestaan löi Helloa avokämmenellä poskelle kun tämä koetti hänen oletettua kuumettaan yllättäen ja ilman lupaa. Omasta terveydestään Hello puolestaan ei tuntunut niin kauheasti välittävän.
-
Musta erityisen kauniita kohtia on se, kun Outi kysyy TT-cupista ja se, kun Outi puhuu Oskarista ja Sonja pitää naamansa peruslukemilla. Jouduin hetken miettimään, miksi kiinnitin huomion just näihin kohtiin, mutta se on äänensävyn kuvailu. Luen aina enemmän tai vähemmän analyyttisesti ja huomaamattanikin pidän silmällä asioita, joita en itse osaa vielä tehdä, joten siksi pysähdyin kaikilla lukukerroilla näihin kohtiin. Tykkään!
Tarinallisesti mua viehättää, kuinka Sonja jaksaa mennä turvahevosensa kanssa auttamaan prinsessahevosta. 😀 Se on niin kauhean kiltisti tehty, että tulen siitä hyvälle tuulelle. Ja kun Fifikin on siellä, ää, mikä pikku rölli kahden pitkäkoiven seassa. 😀 Tässä olisi kyllä aihetta sarjakuvamaiselle piirrokselle!
-
Mikä sitä ukkelia riepoo? Siis Helloa. Miksi ihmeessä se käyttäytyy niin kuin viisivuotias, vaikka on yleensä vahva itsenäinen nainen, niin kuin itse sanoo? Voi Hello. Sillä täytyy olla jotain muuta meneillään, ja kaikki nyt vain sattuu kaatumaan Tiituksen niskaan. Mutta onneksi Tiitus ei enää pelkää Hellon joka naskahdusta, niin kuin aluksi pelkäsi. Aluksi ajattelin, että Hello vain draamailee, mutta kun se vielä Outinkin nähden oli vihainen, niin…
Mutta onneksi Outi paitsi uskaltaa puuttua, on myös tarkkasilmäinen. 😀 Ei se Tiituskaan ole niin herkkävaistoinen ajatuksenlukijapoikaystävä, että omin voimin ottaisi jostain Hellosta selvää.
Musta on ihanaa, että olet ilmoittanut tarinassa näistä sun kisajutuista. En ole kauheasti tarinassa ehtinyt reagoimaan niihin, mitä nyt vähän Hellolla aloittanut uuden jutun rakentamista, mutta siis muuten. Mä olen ihan itse oikeasti täällä jännittänyt esimerkiksi niitä harjoituskisoja Tiituksen ja Agnesin puolesta, ja vähäsen oikeasti tuntui harmitusta Tiituksen tuloksen takia, ja tietenkin Agnesista ja Lexistä olin ylpeä. 😀 Mutta ei joka kerta voi voittaa. Ja nyt on jännityksestä otettu pahin terä pois, niin Kalla-cup ja TT-cup luulisivat menevän paremmin tämän kenraaliharjoituksen jälkeen. 😀
-
Okei, nyt on aika kommentoida kunnolla. Mutta ensin sanon uudestaan, että
SE ON LAAJA TAMMA!!!
koska en voi muuten tarpeeksi painottaa tätä asiaa.
Luin ensimmäisen kerran tarinan alun ja lopun niin kuin Agnes, että keskellä on iso tunnelmanmuutos ja asennonvaihdos. Kun luin uudelleen ja osaan odottaa loppua, eipä olekaan. Se tunnelmanmuutos taisi johtua vain musta lukijana. Olen oppinut siihen, että varsanodotustarinat on ihania ja söpöjä ja ihania ja kivoja. Missään vaiheessa Heli ei kuitenkaan alussa ilmaise tuntevansa iloa tai innostusta, tai ylipäätään yhtään mitään. Hän tuo ilmi, että varsa on odotettu, mutta ei muuta. Uudelleen luettuna luen alunkin apaattisena.
Toki Helillä on elämässään muutakin sisältöä kuin hevoset, Nelly ja Eetu, joten alun apaattisuus voi olla mitä vain. Vaikka työstressiä. Etäopen päivät venyvät helposti piiiiiiiitkiksi. Kohtaamisessa Nellyn kanssa Helin mieliala kuitenkin rysähtää alas. Vaikka nellyajatuksia ei ajattelisikaan pitkin päivää, kai se nyt mielen matalaksi vetää, kun joku ääliö oikein naamaa vasten hieroo hyväntuulisuuttaan ja on vielä empaattinenkin, vaikka saisi kernaasti palaa Helvetissä.
Mutta voi vitsi Heli, kun joku hänelle kertoisi, että hänen reaktionsa ja ajatuksensahan ovat ihan normaaleja. Pataan ei ketään saa vetää, mutta vihainen saa olla!
-
:DDD Samastuin niiiiiiiin hirveän kovasti tuohon alkuun. Ainahan minäkin köhin, mutta auta armias jos vaikka kaupassa valuu lima kurkussa näinä aikoina.
Mutta kyllä. Teinihevosen kanssa ei varmaan ole helpot ajat edessä. Melkein kaikki eläinvauvathan vähän kokeilee, mitä saa tehdä ja mitä ei. Onneksi Serena vaikuttaa siltä, että pärjää kyllä. Hän suhtautuu niin rauhallisesti Nirrin pikku ylläreihin tässäkin tarinassa. Ei tässä taideta olla ihan ekaa kertaa hohtokeilaamassa. 😀
-
Semmosta ratsastusta. 😀 Fedoran ratsastustyylillä Tatin kanssa päästään varmaan vielä pitkälle.
-
Tykkään niin paljon tämän tarinan rakenteesta! Alku on toki vähäsen raskaampi: jos tässä kirjoitettaisiin romaania ja olisin kustannustoimittajasi, tulisi muokkauspyyntöä. Mutta kun ei kirjoiteta, vaan harrastellaan, niin ei kyllä haittaa yhtään. Toimii sairaan hyvin.
En olisi uskonut, että Outi pitää Oskarin valmennuksesta. (Vai pitääkö lie pelkästä Oskarista.) Niin intensiivinen heppu säikäyttäisi ihan heikot tiehensä. 😀 Vähän ehkä pelotti, että Outi alkaa kokea Oskarin liian kummallisena liian aikaisessa vaiheessa tarinaa.
-
Päätät itse, mitä lasketaan TT-juttuihin. Muut näkyy laskevan näitä tarinoita, joissa hahmo miettii lähteäkö vai eikö.
Jesse alkaa muistuttamaan mua niistä ajoista, kuin itse olin teini. Se kokee tosi samastuttavaa ulkopuolisuuden tunnetta, kun kaikki puhuu vähän eri kieltä kuin se. Se on vihainen sen takia, ja mäkin olin joskus. Mistä sen tietää, vaikka Jessenkin mieli muuttuisi, kun se kasvaa ja kehittyy kymmenen vuotta. Ainakin mä ymmärrän ihmisten puuhia ihan yhtä vähän vieläkin, mutta en ole vihainen enää. Ihminen on mun lempieläinlaji: ai vitsit miten ihmiset on söpöjä kaikkine kummallisine tapoineen!! Miettikää nyt! Kun ne kuulee että niitä uhkaa iso pöpö, ne tarttuu raukat hädissään kaikkeen konkreettiseen, mitä niiden ympärillä on. Onhan vessapaperi hei aika lohdullista, kun se on pehmeää ja sitä on helppo puristaa peloissaan kassajonossa rintaansa vasten niin kuin muitakin lohturättejä. Tai kumiset taikahanskat, taikakalut, joita ne vetää kaupassa käsiinsä, koskettelee kaikkea ja sitten hinkkaa niillä kuitenkin naamaansa.
Hurmoksen kohtalo on musta vieläkin ankea, ja Jessen suhtautuminen siihen sitäkin ankeampaa. Et tosiaankaan kirjoita, ettei hän välittäisi. Kirjoitat, että hän oikeastaan yrittää unohtaa, tai ainakin olla ajattelematta. Varjo ja Jesse ovat myös epäsuhtainen pari. (Älä ymmärrä väärin: tarinassa epäsuhtainen pari on aina paras, koska jatkuvasta pienestä hankauksesta riittää kerrottavaa. Mun kaikki hahmo-hevonen -yhdistelmät ja parhaat parisuhdekuviot on aina epäsuhtaisia.) Mietin välillä, onko Varjo laastarisuhde. 😀
Jesse sijaitsee tässä tarinassa kahdessa paikassa. Sulla menee sisäiskertomukset sekaisin kehyskertomuksen kanssa. Jesse muistelee sekä tupakilla pihalla sateessa että Varjon selässä. Mutta hehe, eipä se mitään, kirjoittaminen on pääasia. Nimimerkillä hän, joka on nyt puoli vuotta kirjottanut paaaaljon sekavampia juttuja.
-
Sonja sanoittaa nyt tosi vahvasti sitä, mitä näkee usein oikeissa ihmisissä, mutta harvoin (joskin tätä nykyä onneksi jo useammin) virtuaalihahmoissa ja muissa fiktiivisissä hahmoissa. Ihmisen oma kuva itsestä ei ole sama asia, kuin mitä ihminen oikeasti on! Musta tämä on ajatuksena ihan hirveän jännä oikeassakin elämässä. Varsinkin kun näen muista ihmisistä, millaisia he ovat ja kuulen millaisina he itseään pitävät — mutta itsestäni mulla ei ole aavistustakaan, millainen oikeasti olen. Hahmokuvauksessakin on vaikeaa kuvailla, millainen hahmo on. Melkein aina tullaan kuvailleeksi sitä, millainen hahmo luulee olevansa. Olet yhden mua ihan hirveästi kiinnostavan aiheen äärellä. Tarvitaan joku toinen ihminen peiliksi, jotta näkisi itsensä.
-
Tarina on muodoltaan virkistävää vaihtelua. Sopii aiheeseensa. Sonja on onneksi tottunut tekemään hommia kotoakin, mutta jokohan alkaa näin 11 päivää myöhemmin vähän jatkuvat etähommat riittää? Vissiin normaalit ihmiset ovat jo jonkin aikaa kaivanneet ihmisten ilmoille. Tai mitenhän Harrin kanssa sujuu, kun on oltava tiiviisti yhdessä, eikä välillä pääse edes Halpa-Halliin pakoon näpelöimään tilpehööriä?
-
Mutta eihän Eira ikinä saa poikaystävää.
No ei mutta Santun iskä on kyllä niin kuin vanhemmat aina. Heti jos lapsella on vastakkaista sukupuolta oleva kaveri, kaikki äipät ja iskät sanovat JAHAS sillä tietyllä äänensävyllä. Villi veikkaus, että tytöt ja pojat ei luonnostaan niin tiukasti istuisi eri puolilla luokkaa vielä lukiossakin, jos niille ei olisi pienestä pitäen opetettu, että toisen sukupuolen kanssa ei voi olla kaveri. En osaa nyt sitten sanoa Santustakaan, onko se oikeasti-oikeasti ihastunut vai ei. Ehkä se vain luulee olevansa, koska tykkää olla Eiran kanssa, ja jos tykkää olla jonkun tytön kanssa, siitä tulee silloin tyttöystävä. Oli tai ei, mun veikkaukseni on, että Santtu-parka aikoo olla hiljaa pitkään, ellei jopa aina. Mulla on sellainen olo, että tämä hahmo on syvällisesti oppinut, ettei toisen omaan kosketa. Musta tuntuu, että Santtu on liian rehellinen jopa sellaisen olkapään rooliin, jolle ruikutetaan omasta puolisosta kun se ei kuuntele ja huomataan, että hei sähän kuuntelet. Tai ainakaan en usko sen tekevän sellaista tahallaan.
Ihme ajatuksenvirtainen kommentti. Olen yrittänyt kirjoittaa tähän vastausta, mutta Eira on mulle varmaan maailmankaikkeuden hankalin kirjoitettava, paitsi kevyissä vitseissä. Mä en ole ikinä ollut lukiotyttö, ja vielä kun Eiran olemassaolon tarkoituksena tuntuu sen omasta mielestä olla tosi tosi lukiotyttö! Sitten Eira vielä ajattelee, noh, ihan kaikesta eri tavalla kuin minä ja pidän sen ajatuksia välillä typerinä. Kirjoita nyt siinä sitten ne sellaiseen muotoon niin kuin ne voisivat olla jollekulle totta. Tässä sitä kehittyy. Olen siis vieläkin vaiheessa.
-
Ratkaisuehdotus korona-asiaan: epäjärjestelmällisyys ja -loogisuus. Joinain päivinä sitä on, toisina ei, ja siitä voi käyttää just niitä puolia kun haluaa just silloin kun haluaa. 😀 Mun TT-universumissa ei ainakaan ole koronaa jotta kaikki voi kokoontua, mutta silloin sitä onkin kun haluan Oskarille rahaa tai Hellosta kanaemon.
-
No oispa! Hopiavuoressa en ole huomannut hahmojen välillä mitään hierarkiaa sen mukaan, onko heillä oma hevonen, tai millainen hevonen, mutta silti mun käy Outia aina tasaisesti sääliksi. Se tekee niin paljon Jussin eteen, ja silti kaikki sen kisatouhut sun muut ovat jotenkin alisteisia Eetun suunnitelmille, vaikka Eetu ei taida edes nähdä yhtä paljon vaivaa hevosensa eteen kun on tallia ja kaikkea. Tarinan ulkopuolellahan on selvä asia, että Outilla on etuajo-oikeus Jussiin, mutta eihän se tarinassa niin selvää ole. Taitaa olla aika suosionosoitus Eetulta, että hän antaa oman hevosensa, maailman tärkeimmän hevosen, koko kevääksi pois. TT-skaba on pitkä ja rankka: ei siinä paljoa kenttää samalla kilpailla. 😀 Vai onkohan Eetukin myös käytännöllinen? Kun muut reissaavat joukkueena kisoissa ja valmennuksissa ja Camillakin varmaan kilpailee ravihevosensa kanssa, ajatelleeko isäntä, että jonkun on oltava kotimiehenäkin eikä hän kuitenkaan pääsisi itse kilpailemaan. Kuulemma hän kuitenkin toivoo pääsevänsä edes joihinkin kisoihin mukaan.
Herttaisinta musta tässä silti on kaikki muut hahmot ja se, miten luonnollisia niiden touhut on. Ne tekee ja toimii just niin kuin niiden persoonaan sopii. Meinasin kirjoittaa, että erityisesti lihakeittoa syövä Eetu, sitten meinasin vaihtaa että ei kun erityisesti joukkueita fanittava Hello, ja ei kun varovainen Oskari — mutta ne kaikki on niin omia itsejään, etten osaa valita ketään.
Luulen tiedätkö, että Hellolta tulee vielä hieno merkki tai banneri kaikille osallistuville hepoille ja hahmoille. Ei siitä varmaan ihan yhtä hienoa tule kuin TT-ruusukkeet on, mutta joka tapauksessa.
-
Sonjassa näyttää olevan vähäsen samaa vikaa kuin mussa. 😀 Suuret on suunnitelmat, miten pitäisi kehittää itseään (tai hevostaan, tai keskittyä töihin tai mitä vaan), mutta kun maailmassa on kuitenkin niin paljon kaikkea kivempaakin hommaa. Sitä paisti siinä Sonja on oikeassa, että maastoilu ei ole koskaan väärin. Sitähän varten harrastehevonen kai on? :DD Ei kun oikeasti, Sonjan tavoitteet kuulostavat sellaisilta, että sellaista olen aina kuvitellut hevosenomistajuuden olevan. Tietenkin aina voi ja kannattaa kehittyä, mutta ei ole kiire, ja tärkeämpää on hyvä fiilis ja tietenkin terveys. Virtuaalimaailmassa kuitenkin aika harvoin on sellaisia hahmoja (hehe, ja niitä on kuitenkin kertynyt paljon just tänne). Täällä voi kuka tahansa olla se huippuratsastaja. Musta silti arjessa on enemmän kerrottavaa. Tykkään eniten kirjoittaa omistakin sellaisista hahmoista, jotka ovat tyytyväisiä vähän vähempään, vaikka luen kyllä kaikenlaisista.
Miten Sonjan autokauppakokemus kuulostaa musta otsonmäkeläisenä aika tutun oloiselta? Viimeksi kyllä olin naisen kanssa autokaupassa silloin kun mun äiti osti yhden auton mun ollessa pieni, mutta ennemmin myyjät tuntuivat puhuvan äidin just ja just autokortilliselle vävylle kuin äidille. Sitä en kyllä tiedä, onko se usein samanlaista joka paikassa, koska eipä ole vertailukohtia. Pohjalaisen naisen kyllä tunnutaan yleensä ajattelevan menevän autokauppaan sanomaan, että haluaa punaisen auton, kun siltä kysytään millainen pitäisi olla. Vaikka oikeasti ne onkin tietysti ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin ihmiset.
Kiva kun Sonjalla ja Agnesilla synkkaa. Teitä on tässä kaksi aktiivista kivaa kirjoittajaa, joiden hahmotkin voivat sopia tosi hyvin seikkailemaan välillä yhdessä, joten jes!
-
Jaa, unohdin sitten kommentoida tätä kun kiirehdin aikanaan miljoonaa kirjoittamaan Simosta. 😀 Tartuin aiheeseen oikeasti suurimmaksi osaksi sen takia, miten Sonja puhuttelee Simoa Simona järjestelmällisesti ja useasti varsinkin tekstin alkupuolella. Vaikka Simon täsmällisyyttä, taitoa ja tapoja kuvataan vaikka kuinka monella muullakin luovalla tavalla, mulle muodostui jotenkin tosi tärkeäksi heti se, miten Simo on vain Simo. Ei kaikki valmentajat anna simotella itseään. Tai siis ei kaikki ihmiset ylipäätään anna simotella itseään!
Sitten kun Simo on vielä julkkis. Siis oikea julkkis Hopiavuoressa!! No, pienethän Suomen hevospiirit on, ja väkilukuun nähden Suomessa on muutenkin ihan järkyttävä määrä julkkiksia, mutta silti. Vitsit kun mulla olisi ollut enemmän aikaa: muutkin mun hahmot menivät nimittäin sekaisin Simosta kuin pelkkä Oskari. Vaan arvasitpa oikein senkin, että Eetu ei usko julkkiksiin eikä kainostele. Hevosmies kun hevosmies, samaa sakkia sitä kaikki ovat. Niin taitaa ajatella kyllä Simokin. 😀
-
Siis en kestä. Olen niin nörtti kielen kanssa (on vissiin ammattitauti), että kiinnitän pikkujuttuihin huomiota. En tiedä teetkö sen tahallasi vai vahingossa, mutta tykkään niin hirveästi sun omaleimaisesta tavasta kirjoittaa ristiriitoja tekstin sisällön ja sanavalintojen tasolle, ja vieläpä sekoitella diskursseja keskenään. Oikein huippuesimerkki on se, kun keli on niin kuin morsian. Suomessahan ei ole säitä, vaan kelejä: keli on aina huono, kelillä on negatiivinen konnotaatio. Sää on neutraali tai positiivinen, mutta nyt keli on kuin morsian. 😀 Vissiin siis aurinko paistaa ja on ihan nättiä, kunhan katsoo ylöspäin ja yrittää olla näkemättä kaikka kuraa ja loskaa. 😀
Tuntuu että raakun aina samaa niin kuin papukaija, mutta miten voisin olla kommentoimatta taas kerran muiden huomioimista? Kun tämä ei ole edes vähimmässäkään määrin mekaanisen tuntuista sosialisointia, vaan sellaista, että olet lukenut muiden juttuja ja muistatkin niistä asioita niin että lukeminenkin on ollut muuta kuin läpilukua. Näet hirveästi vaivaa yksityiskohtien kanssa, ja vaikka yritän itsekin aina parhaani niiden kanssa, en i-ki-nä pystyisi samaan tarkkuuteen näin varhaisessa vaiheessa tarinaa uudella tallilla.
Jep, onhan Agnes kiva hahmo, mutta en minä sitä fanita. Vielä paaaaaaaaljon enemmän tykkään susta kirjoittajana. Luulen, että tykkäisin lukea, vaikka kirjoittaisit jotain kallioperän kiviaineksen analyysin raporttia.
-
Herman on sankari. 😀 Sankarit on omalla tavallaan ihania. En ole tottunut yhdistämään Hermanin kaltaiseen sluibailijaan sankaruutta, mutta se onkin hyvä juttu, koska tykkään uusista yhdistelmistä hahmoissa. Etenkin epätavallisista.
Hermanista huomaa, miten Eiran esitys menee sille ihan läpi. Musta tuntuu, että Herman ihan tosissaan ajattelee Eiran tarvitsevan itselleen jotain suojelijaa. Eirakin luulee tosissaan niin. Ai mitä käykään, jos Eira joskus viisastuu ja tajuaa olevansa oma itsenäinen ihmisensä!
Santunkin kanssa Hermanin hahmo pelaa hyvin yhteen. Santtu ja Herman ovat — taas — epätavallinen parivaljakko ja siksi musta mielenkiintoinen. Kiltti, vähän nolo, paljon ujo, läksynsä huolellisesti lukeva ja romanttinen Santtu harvemmin on oikeassa elämässä coolin Hermanin kanssa, jolla on pääsy siistien tyyppien kotibileisiin ja iltamyöhään kirkonkylälle. Muutaman kerran olen nähnyt näitä yhdistelmiä tai lukenut niistä, ja jostain syystä ne iskee muhun ihan täysillä. Tavallaan vähän elättelen toivoa, että Santtu ja Herman löytäisivät tavan olla kavereita myös ilman, että Eira on siinä välissä yhdistämässä heitä. Voisi tulla aika ihania poikain seikkailuja.
Kehityt koko ajan kirjoittajana ihan valtavin harppauksin. Kuvaat maailmaa monipuolisesti näkö-, kuulo- ja jopa tuntoaistin kautta. Seuraava tärkeä vaihe kirjoittamisessa voisi olla se, että pidät tiukasti kiinni Hermanin persoonasta. Muista kuka hän on ja kirjoita häntä vain itseäsi varten, juuri sellaiseksi kuin haluat ja muita miellyttämättä. Et ”häviä peliä” tai mitään, vaikka esim. Eiralla ja Hermanilla olisi ristiriitoja. Sen sijaan voitat: saat erilaista kirjoitettavaa. Nyt Hermanilla on mielenkiintoinen tilanne Sannin kanssa ja mielenkiintoiset etenemismahdollisuudet Santunkin kanssa. Miten juuri Herman toimiikaan omana persoonallisena itsenään? 😀
-
Jännä että Sanni on samaan aikaan niin kunnianhimoinen, vaikka toisaalta on ihan hunningolla. En yhtään epäile, etteikö hänestä todella voisi tulla vaikka mitä, kunhan hän ei vain pääsisi ajautumaan liian väärille raiteille.
Saat musta hyvin selitettyä Sannin käytöstä Hermanin tarinassa.
Mulle kesti näin kauan valjeta, ettei Sannilla oikeastaan taida olla mitään henkilökohtaista just Eiraa vastaan. Se on valmis sivaltamaan ajatuksissaan ihan yhtä lailla Hermaniakin, joka on kuitenkin sen kaveri. Nyt kun tajusin tämän, näen sen toki muissakin tarinoissa. Sanniin sopii yksi meemi, jonka löysin miljoona vuotta sitten ja joka nauratti mua silloin: I’m not a racist — I hate everyone equally. Tietenkin Eira nyt vain on osa Sannin ärsyyntyneimpiä talliajatuksia, koska, noh, Eira on oikeastikin ärsyttävä ja lapsellinen, mutta silti toimii omien moraalikäsitystensä mukaisesti aina, eikä voi olla hiljaa.
Musta Eira ei ole Sannille uhka, vaikka Sanni sanookin Hermanin olevan liikaa Eiran kanssa. Musta Sanni itsekin on sitä mieltä, että Eira on helposti eliminoitavissa, niin kuin varmaan onkin. Eri asia on sitten se, viitsiikö Sanni toimia Hermanin ja Eiran erottamiseksi, vaikka häntä heidän juttunsa low-key ärsyttääkin. Jos viitsii, veikkaanpa että lähinnä itseään hetken viihdyttääkseen eikä aidosta kilpailunhalusta.
Kyömynenäinen tantta on Sannin näkökulmasta niin osuva kuvaus Sonjasta että ihan pahaa tekee Sonjan puolesta, vaikka se ei olekaan oikea ihminen. Otsaryppyjä kasvattanut Eira ainoastaan huvittaa mua, vaikka onkin yhtä osuva: en mä omia hahmojani sääli. 😀
-
Hevosihmiset! Mikä niitä vaivaa! Ja koiraihmisiä! On varustetta varusteen perään. Jotkut jopa käyttää niitä kaikkia. Ja koiranomistajaväki katsoo mua tuomiten, kun mulla on yksi panta ja yksi remmi per koira, yhteinen vesikippo ja yhteinen ruokakippo ja that’s it. Veikkaan, että hevosihmiset olisivat kuitenkin vielä hullumpia. Mitenhän Hopiavuoressakin suhtauduttaisiin johonkin muhun, jonka hevosella olisi yksi satula, yksi huopa, yhdet suitset, pari riimua, naru, pölyharja, kumisuka ja kaviokoukku? Toisaalta tälläpäin onkin ihan yleinen hiljainen sopimus, että tallilla on ihan yleiseen käyttöön esim. juoksutuskamoja ja muuta varustetta ihan siksi, ettei vähäiset silytystilat ole heti täynnä. 😀
Odotin, että kuka tonkii ekana Sonjan jättämää laatikkoa. Tiituksen tonkimissyyt ovat ihan ymmärrettäviä. Hän ei kuitenkaan hirveästi vielä omista, ja opiskelijana ei edes saa varmaan irti ihan kaikkia hienoja juttuja, joita melkein tarvitsisi mutta ei kumminkaan ihan. Saatoin ehkä odottaa silmät kiiluen, onko meillä täällä joku hamsteri, joka ottaisi vaikkei tarvitsisi… 😀
-
Oi se kauhun- ja innostuksensekainen olo, kun on oikeasti ilmoittanut lemmikkinsä ekaan näyttelyyn (tai no ekoihin mihin tahansa kisoihin). Toisaalta odottaa jännityksellä. Toisaalta pelkää kämmäävänsä kunnolla.
Parasta Agnesin lisäksi on silti Noa ja Eetu, eikä näyttelyt. Eetu on niin kodikas ja uskottava sivuhenkilö, kun se touhaa pultteja hakemaan, ja Noa puolestaan on hyvä hahmo tutustuttaa omaan hahmoonsa päästäkseen eteenpäin. Lisäksi Noan kautta aika moni hahmo saa sanottua todellisiakin tunteitaan, niin kuin vaikka krapulan. Kai siitä aistii, ettei se tuomitse tai suutu mistään. Hepoistakin sen kanssa luulisi olevan helppo puhua, kun se ei sotkeennu liiaksi muiden asioihin, ja on niin aidosti kiinnostunut varsinkin omasta hevosestaan ja realistisesti itsekin sekä innoissaan että kauhuissaan varsasta. Luulenpa, että Noa taitaa ihan oikeasti tarvita vielä Agnesin apua varsan kanssa.
Sulla on ihana rauhallinen kerrontatyyli, joka sopii mun lempiaiheeseen: arkeen. Ihan hampaattomaksi kertojasi Agnes ei silti heittäydy, vaan osaa kertoa rauhallisesta sävystä huolimatta välillä kärkevinkin sanavalinnoin.
Annan tästä myös yhden pisteen pihattoon. Lisäksi Noan ja Sonjan kommentista tulee kummastakin yksi piste. Noa antoi myös ekstrapisteen. Näin saadaan neljä pistettä pihattoon.
-
Tästä tarinasta päällimmäinen ajatukseni on, että Enni saattaa sittenkin olla juuri sitä mitä Tiitus tarvitsee. Jos hän saa vietyä sitä eteenpäin, hänen itsetuntonsa kasvanee niin paljon, että Been kanssa on helpompaa sitten sen palattua. Toisaalta pelkään, mitä käy jos Tiitus mokaa. Hänelle olisi mahdollisesti tyypillistä ajatella, että kun hän ei aikuisen hevosenkaan kanssa pärjää, hän on toivoton tapaus. Toivon, että tällä tarinalla on onnellinen loppu, oli välillä mitä tahansa.
Enni on kyllä just sen tyyppinen hevonen, josta tykkäisin itsekin kirjoittaa kehityskertomuksen! Sillä on realistisia haasteita edessään. Se on vaikeahko heppa, josta voi tulla helppo. On ihanaa että sen kaltaisia on: hevosen ei tarvitse olla ihmissyöjä, jotta se voisi olla hahmolleen tarpeeksi haastava. Toisaalta olen heikkona eniten niihin virtuaaliratsuihin, jotka tekee niin kuin käsketään. Ennistä voi tulla lopulta sellainenkin, kun se kehittyy. Silloin saisi yhdellä hevosella sekä kehityskertomuksen että lopulta kunnollisen kilpa- tai harrasteratsun.
-
Musta on ihana ajatus, että Tiitus on vähän ujo ja arka. Se pyörittää melko negatiivista levyä päänsä sisällä, mikä ei olisi kivaa jos se olisi oikea ihminen, mutta musta se on (taas) samastuttavampi näin. Mä olen nähnyt niiiiiiin monta kuvausta Tiituksen kaltaisista urheilijapojista, joilla on ihan mahtava itsetunto. Varsinkin amerikkalaisissa sarjoissa. Yleensä Tiitukset on niissä pahiksia, mutta jotkut Tiitukset on jotenkin salaa pehmoja, mutta silti niillä on aina loistava itsetunto. Meille on uskoteltu, että kauniilla ja hyväkuntoisilla ihmisillä on: ne ei epäile itseään, kun ne menee katsomaan jotain heppaa toisen talliin ja sanoo moi, tulin sun hevosta katsomaan. Mä en ainakaan tällaisen aivopesun jälkeen uskoisi, että Tiitukset voi olla ujoja, jos en itse olisi nähnyt. Mulla on lähipiirissä yksi Tiitus, joka on nuori kaunis atleetti, ja joka vieläpä käyttäytyy aina tosi rennosti ja seisoo suorana. Mutta oikeasti sekin on ihminen ja epävarma. Kaikki on edes välillä, mutta se on suurimman osan aikaa, niin kuin Tiitus. Musta me tarvitaan näitä inhimillisiä hahmoja, joissa ominaisuudet ei niputu samalla kaavalla kuin Netflix-sarjoissa.
Mutta hevosen kanssa Tiitus onkin sitten heti niin kuin kotonaan. Kuulemma eläimille onkin helppo jutella ja niiden kanssa on helppo rentoutua. Joku sanoi, että se johtuu osittain siitä, että ne ei ota katsekontaktia ja ne liikkuu samaan suuntaan kuin ihminen: eivät ihmistä vastaan niin kuin toinen ihminen.
Toivottavasti Enni ei ole Tiitukselle pettymys. Olisin etukäteen arvaillut, että hän saattaisi valita jonkun jussimaisemman hevosen: tavallisen ja rauhallisen. Mutta nyt hänellä onkin pienen nirppanokkaisen prinssin sijaan iso nirppanokkainen prinsessa. 😀 Toisaalta tämäpä on koulutettu jo, ja siitä kai se Been kanssa kiikasti. Tiitushan on hyvä rauhoittava ihmiskontakti Ennin kaltaiselle hevoselle. Tässä tarinassa on mahdollisuuksia vaikka mihin.
-
Sanoin tästä kerran aiemminkin kun sulla oli eri kertoja, mutta sanonpa taas. Camillasta on hyvä välillä päästä kirjoittamaan ulkopuolelta. Se on sellainen itsepäinen tyyppi, joka ei suostu ajattelemaan itsestään ja maailmasta kovin hempeitä kuin poikkeustilanteissa. Kun se itse kertoo itsestään ja ajatuksistaan, ei sen iloiset ja eläväiset puolet pääse koskaan esiin. Ei se olisi ikinä itse paljastanut lukijalle lässyttäneensä Steffelle ja olleensa muutenkin niin innokas.
Toisaalta jokainen hahmohan on puolueellinen kertoja. Gunnar on Camillaa romanttisempi, mutta vaikuttaa siltä, ettei lukija saisi hänen kauttaan ikinä selville Camillan (tai oikeastaan kenenkään muunkaan) huonoja puolia. Gunnar ei niitä ajattele ja analysoi.
Saa nähdä, miten Steffelle käy. Onneksi perus pohjalaistalli on ravitalli ilman ravirataa, niin ettei Steffe paremmin varusteltua kotia ainakaan saisi, ellei sitten muuttaisi Seinäjoen raviradalle ja eläisi pienessä haassa moottoritien vierellä. 😀 Olisipa rata lähellä. 😀 Onneksi ainakin Seinäjoella, Härmässä, Tervajoella ja Vaasassa on radat, ja luulisi lähempääkin saavan jonkun isännän kehnohkoa pellon ympärille lanattua harjoitusrataakin lainata. (Tai pakottaa Eetun tekemään kilsan-parin päähän oman keväällä.) Apukäsiä ainakin on tyrkyllä uudelle melkein-hevosenomistajalle. Tiitus osaakin ihan jotain, ja — yllätys yllätys — Hello! Eivätkä kai muukaan nuoriso saati sitten aikuiset mitään ihan kädettömiä kuitenkaan ole. 😀
Sit vielä, hehe, naurahdin ääneen kun Susi sanoi olevansa Susi. 😀 Sen sosiaaliset taidot ei taida olla ihan priimaa…
-
Nämä on tarinoita, joihin suhtaudun tosi kaksijakoisesti. Tai oikeastaan en tarinaan: ei tarinassa ole mitään vikaa, vaan suhtaudun omituisesti koko aiheeseen. Kaikki tietää, että mistään en niin mielelläni lue kuin ihmissuhteista ja hehe etenkin parisuhteista, mutta samalla saan ahdistuskohtauksia sellaisista sanoista kuin rakkaudentunnustus ja suudella; ilmeisesti olen aika lapsellinen tyyppi. Toisaalta pystyn sitten sen takia samastumaan Tiituksen fiiliksiin tosi hyvin. Jos mun pitäisi sanoa jollekulle, että mä rakastan sua, mun suusta tulisi varmaan oksennus eikä sellaista lausetta! Kaikkein eniten samastun tuohon, miten Tiituskin ajattelee, että se pitäisi sanoa, nyt pitäisi uskaltaa. Pitää, täytyy, on pakko. Silloinkin kun oikeasti rakastan toista, en kyllä tosiaankaan halua sanoa sitä mieluiten ikinä. :DD (On vaikeaa suhtautua siihenkin, että Hellolle se ei ole niin ahdistavaa. Ja kirjoitinkin sen sitten väärin, koska eihän sellaisia ihmisiä vain voi olla jotka noin vain osaa sanoa sen!!) Tide on rohkea poika.
