Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Juustohöylä jakoon
”Hei Eetu”, Nelly sanoi, kun kävelin talliin hakemaan Jussin satulaa.
”Hei Nelly”, vastasin.Tilanne oli tosi erikoinen. Emme me nyt tallissa tervehtineet. Me nukuimme samassa sängyssä. Nellyn katse kävi lattiassa ja hän puri huultaan. Se sai minut huolestumaan entisestään.
”Mä tässä vaan…” Nelly mumisi, mutta katsoi kuitenkin kireänä hevostaan eikä minua ja jätti lopulta virkkeensä kesken.
Ei se ollut Chain syytä, kyllä minä sen tiesin. Ei minun tarvinnut sellaista udella siltä pojalta sen enempää kuin Nellyltäkään. Eira kuitenkin luulisi niin, enkä jaksaisi tämän jälkeen enää korjata hänen käsitystään. Onneksi kaikki muut varmasti näkivät saman kuin minäkin. Chai oli muina miehinä nostanut Hellon käsivarren ilmaan ja ripustanut sen harteilleen mahtuakseen istumaan pirtinpenkin päähän, vaikka penkki olikin jo täynnä. Hello oli näyttänyt pelästyneeltä, mutta tuntunut unohtavan koko pojan hetken kuluttua ja takonut hänen hartiaansa nauraessaan jollekin. Muutkin reagoivat samalla tavalla häneen. Sohvalla istuneen Jillan silmät olivat olleet hyvin pyöreät, kun Chai oli istunut olohuoneessa hänen eteensä lattialle ja nojannut hänen polviinsa, mutta hetken kuluttua Jilla kuitenkin puhuessaan letittänyt Chain hiukset. Oskari, joka ei tuntunut ikinä edes hipaisevan ketään, oli puristanut hänen olkapäätään. Herran tähden, minä itse olin vasta aamulla pörröttänyt hänen hiuksiaan, kun hän oli haastanut minua pelaamaan jalkapalloa omituisen etukenoisessa leikkiasennossa kuin koira. Eira oli nähnyt jotain sellaista. Minä en kelvannut enää jostain ihan muusta syystä kuin jonkun toisen takia.
Laskin käteni Cozminan takapuolen päälle, Nellyn käden viereen ja katsoin Nellyä tiukasti silmiin. Kyllä minä tämän kestäisin. Näin sen piti mennäkin. Tiesin, että jossain vaiheessa näin käy. Oli reilua Nellyltä puhua siitä minun kanssani suoraan. Tekisin tästä helpompaa pysymällä koossa. Onneksi ei ollut edessä mitään omaisuuden jakamista: Nellyn harvat tavarat olivat asuntoautossa. Oman kodin puolittaminen on nimittäin kaikkein raskainta. Sitä antaa toiselle ainoan juustohöylän ja myöhemmin koko päivä menee pialle, kun seisoo aamulla keittiössä Vaasan ruispalan ja puolen kilon juustokimpaleen kanssa ilman juustohöylää ja se saa ajattelemaan, kuinka ikävä on. Mikään sellainen ei muistuttaisi Nellystä. Tällä kertaa se olisi helpompaa. Hyvä, ettemme menneet ikinä pidemmälle.
”Jos mä – saisin muuttaa sun luo. Ei oo pakko, mutta mä luulen että Masa homehtuu tohon ja se pitää varmaa siirtää. Mä voin kyllä lähtee pois johonkin toiselle parkkipaikalle, jos se häiritsee sua, onhan se rumakin.”
En kuunnellut Nellyä kauhean hyvin, koska en halunnut jälkikäteen muistella juuri tätä hetkeä.
”Joo ei se, tai soon ihan okei. Mä meen ny Jussin kans maastohon mutta tulisikko sä sitte kumminki tupahan syämähän?”
”Mit– Joo?”Vasta Nellyn vastauksen jälkeen sisäistin, mitä hän oli kysynyt. Purin hampaat yhteen, koska minun teki mieli loksauttaa suuni auki. Pyöritin hetken etusormeani Nellyn tamman karvoissa, mutta koska en keksinyt, miten tämän korjaisin ja mitä sanoisin, sanoin vain ”juu” ja lähdin satulahuoneeseen. Jouduin menemään uudelleen Nellyn ohitse palatessani.
Jussi polki jalkaa suulissa kun satuloin sen, vaikka se ei ollut ollenkaan sen tapaista. Huomasin unohtaneeni suitset satulahuoneeseen. Nelly katsoi minua kulmat kurtussa, kun menin uudelleen ohitse ja yritin vältellä katsomasta häneen. Suitsien lukiot takkusivat tahallaan ja ohjatkin olivat kuin kiusallaan kierossa, mutta lopulta ravasin Jussin kanssa tarhojen välistä kohti Jätinmetsää.
Vooooooooi mitä minä olinkaan mennyt sanomaan.
Jussin korvat pyörivät epävarmoina sen päässä, joten annoin vielä lisää pohkeita. Kyllä, poika, nyt ravataan alusta asti, vaikka normaalisti kävelemmekin hakojen ohitse ensin. Varmistus minulta sai sen onneksi uskomaan, että se toimi ihan oikein. Olisipa minullakin noin helppoa.
Minä haluan vaimon ja lapsia, ja minä haluan lapsia niin, että ne myös lähtevät ennen kuin olen liian vanha huolehtimaan niistä. Kun ne ovat lähteneet, minulla on monta hyvää ratsastusvuotta vielä. Kun ei ole enää, lapset tuovat omat lapsensa minulle monta kertaa viikossa, sitten lapsenlapsensa, ja minä hankin tietenkin ponin: kaksikin, jos minä saan ison perheen. Joskus tulee se päivä, ettei minulla enää pysy talikko kädessä, ja silloin tallissa on uusi Hopiavuoren isäntä. Minä istun silloin kuistilla, katson ettei tuli sammu pesästä ja autan nuorempaa Hopiavuorta hevosten rapsuttamisessa.
Pyysin Jussilta lisää vauhtia kun tarhat jäivät taa. Se totteli heti. Jos sillä ei sellaisen ravaamisen jälkeen olisi keuhkot ihan puhtaat, niin ei sitten ikinä. Ainakin se tuntui tosi mukavalta. Jotkut hevoset tapaavat mutkitella matkallaan. Jussi ei. Se meni luotisuoraan ja sen korvatkin osoittivat eteenpäin. Hieno poika.
Nellyn kanssa yhteen muuttaminen tuntui ahdistavalta ajatukselta. Emme olleen koskaan jutelleet tulevaisuudesta, mutta olin varma, että Nellyllä oli erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat kuin minulla. Valmentaminen, ratsastaminen, matkustaminen ja kaikki muu sellainen ei oikein antanut vaikutelmaa ihmisestä, joka halusi olla maanviljelijämn vaimo tai edes muutaman lapsen äiti. Nelly oli nuori ja vauhdikas. Senhän näki jo siitäkin, että hän oli valmis muuttamaan yhteen minun kanssani käymättä keskustelua siitä, mitä minä tulevaisuudeltani odotin. Minä menisin mielummin vaikka naimisiin jonkun kanssa kuin muuttaisin yhteen: avioliitto on helpompi purkaa kuin jakaa juustohöylä. Ja minä olin mennyt sanomaan, että kyllä me voimme yhteen muuttaa.
Jussi nosti laukan ja tuntui nauttivan menostaan. Kun nousin kunnolla jalustimille ja ristin ohjat Jussin niskaan saadakseni tukea niistä, pääsimme mielettömän lujaa. Se kuitenkin kesti vain lyhyen aikaa. En uskaltanut antaa Jussin sujahtaa niin kovassa vauhdissa metsään varsinkaan talviaikaan, kun en nähnyt ennalta, millainen pinta polussa oli. Lumen alla saattoi olla jäätä. Meidän oli siis hidastettava ravin kautta käyntiin. Potkin jalustimet jaloistani, nostin ne ristiin eteeni ja annoin Jussin kuljeskella hitaasti pitkällä ohjalla Jätinkissankiveä kohti.
Vatsaani sattui. Tämä oli pahempaa kuin olin kuvitellut. Kyllä minä olisin eron kestänyt, mutta mitä nyt, kun tämän jälkeen täytyisi todella jakaa yksi juustohöylä taas kahdelle ihmiselle, kun lopulta eroaisimme?
-
Tavallaan suloista ja lohdullista, että olisi sellainen ystävä, joka tulisi ja tosta noin vaan huolehtisi, kun on paha olla. Tai ylipäätään huomaisi ja ymmärtäisi huolestua. Heli on väsynyt, mutta vaikuttaa huojentuneelta. (Pystyn ymmärtämään ja samastumaankin, vaikka itse olisin niin kuin leijona jos joku yrittäisi tukkia mun pesääni silloin kun mulla on paha olla ja lasinsiruja mikrokuvun alla…)
Tarinassa täytyy olla takapakkeja ja katastrofeja, mutta Heli on yksi sellaisista hahmoista, joita haluaisin niin kovasti suojella. Hänellä on ollut jo ihan riittävästi kaiken maailman huonoja miehiä, ja nyt on vielä tuollainenkin torvi joka kehtaa seurustella väärän naisen kanssa. Kaiken lisäksi Heli on opettaja. Kuvittelisi, että omassa toimistokopissaan voisi välillä vähän salaa romahdellakin (en tiedä, en ole ollut sellaisessa työssä). Opettajana olen kyllä ollut silloinkin kun mulla on sydänsuruja, ja ai että miten välillä on vaikeaa paasata argumentaatioanalyyseistä ja semmoisesta. Jos ei työkaverit huomaa, että jokin on vialla, niin opiskelijat kyllä huomaa. Ja peruskoulussa, jossa Heli on, se ei ole kauhean hyvä jutska. Ja joo, varmasti vähän jopa kaduttaa kaikkiin ylimääräisiin kuvioihin lupautuminen, niin kuin Salieri, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Onneksi tosiaan on apua!
Heli ottaa koko Eetun jutun niin raskaasti, että kuvittelisin hänen visualisoineen iltaisin itselleen jotain yhteistä tulevaisuutta jo. Reaktiosta päätellen jotain olisi näkynyt ulospäinkin, ja ehkä Eetua vähän vähemmän röllimäinen mies olisi huomannutkin jotain. Veikkaanpa, että moni muu tallilla on havainnut Helin käytöksestä jotain jo aiemmin, ja että Eetunkin luulisi hoksaavan moisen välttelyn.
Kirjoitit kyllä sellaisen tekstin, joka vetoaa oikeasti mun tunteisiin. Lukemisessa parasta on uusien maailmojen näkemisen ohella se, että olen oikeasti niin monimutkainen olento, että pystyn kokemaan sääliä ja empatiaa täysin keksittyä ihmistä kohtaan. Nyt tunnen. 😀
-
Niin, mitähän mieltä väki on ravihevosista: itsekin olen kuullut yhtä ja toista kummallista harhaluuloa ravihevosista ja niiden treenaamisesta tai kilpailusta. Olisin varmasti jopa uskonut niihin, ellei ensimmäinen oikea työpaikkani olisi ollut ravitalli, heh heh. 😀 Minua kiinnostaa lisäksi se, mitä mieltä väki on nyt Camillasta!! Huomasin nimittäin juuri siinä työpaikassa, ettei tytöillä ja naisilla ollut ihan yhtä helppoa siellä. Yhdellä naisella oli oma hevonen tallissa, ravihevonen sekin, ja olin läheinen tämän naisen kanssa. Kun lemmikit tulivat puheeksi, hän sanoi, että hänellä on hevonen. ”Ai sä ratsastat”, oli ihan ymmärrettävä vastaus. Nainen vastasi, että ei kun se on ravihevonen. Arvaapa, mitä sitten kävi ja joka ainoa kerta? ”Ai. Ai sä vaan hoidat sitä.” :DD Hän oli jo oppinut vastaamaan, että ei kun valmentaa, tietenkin. Mielenkiintoisesti samaan aikaan, kun mä ilmoitin työpaikkani, oletus oli että joko siivoan karsinoita siellä tai ajan hepalla, mitkä oli molemmat tietenkin totta. Ravitallilla naiset näyttää vieläkin olevan rapsuttelijoita, enkä ihan usko, että sellainen sopii Camillalle. :DD
Mutta Markus on oikeassa. Kun ohjastamisen oppii, ei se mihinkään muistista katoa, ja senhän osoittaa todeksi Camillakin.
Musta on virkistävää lukea vaihteeksi ravihevosjuttuja, kunhan faktat osuu sinnepäin. Niin kuin olisi palannut kotiin! Lisäksi näen tässä uudessa hepassa valtavasti hauskoja tapahtumia mun omienkin hahmojen juttuihin.
-
Hyvä, että laitoit Niklaksen ihmettelemään vähän samoja asioita kuin minäkin ihmettelin. Marshall selittää luontevasti samalla minulle kuin hänellekin, mitä kaikkea on pelissä. Selitys nostaa Marshallin arvoa minun silmissäni hahmona, sillä tykkään sellaisista hahmoista, joiden peloille ja ajatuksille ja toiminnalle on jokin selitys. Aikuisten Oikeasti selityksen ei tarvitse olla edes uskottava, kunhan se on hahmon omassa päässä looginen.
No, tämä on ulkopuolisellekin uskottava. Pelissä todella on hevonen. Kaiken lisäksi se ei ole panoksena samalla tavalla kuin lastenkirjoissa, että Päähenkilötytön on saatava Just Se Hevonen Jota Rakastaa, vaikka on tuntenut sen vasta noin vartin. Pelissä ovat kaikki hevoset. Jos Marshall ei saa pitää Arlekinia, hänellä ei ole mahdollisuutta pitää mitään toistakaan hevosta.
Samaan aikaan huomaan, että arvostukseni ihmisenä häntä kohtaan laskee. (Nou hätä: ihmisenä ärsyttävä/lapsellinen/pelottava/jne hahmo voi aina vain olla hahmona ihan mahtava, ja onkin, koska prinssit ovat tylsiä.) Marshall ei olekaan tukevasti omilla jaloillaan seisova autonominen heppu, joka on saavuttanut kaiken itse, niin kuin olen erehtynyt kuvittelemaan. Hän onkin iskän elätti. Eikä ilmeisesti haluaisi olla! Marshallin tarina saattaakin kääntyä siihen, miten hän potkuttaa omille jaloilleen ja siten irti talutusnuorasta.
Niklaksen ajatukset lopussa ovat samastuttavia. Olisihan se outoa, jos ei tuntuisi miltään, että nyt vasta saa tietää tällaista. Toisaalta salaisuus ei ole kauhean vaarallinen, eikä ei-heppaihmis-Niklaksesta varmaan maailman kiehtovinkaan. Varmaan hän toivoo Marshallille onnea kokeeseen, mutta samalla hänen näkökulmastaan Arlekinin lähtö ei voi olla maailmanloppu. Siinä jää hyvin tilaa harmitella sitä, että hän kokee olonsa vähän idiootiksi, kun ei muka tiedä suvun tavoista mitään.
Iskän järjestelmä on musta tosi palkitseva ja kiva, vaikka näyttäytyikin aluksi niin uhkaavana. Iskä vaatii paljon, mutta jos hänen vaatimuksiinsa ei vastaa, ei lapsenakaan menettänyt kaikkea. Harjoittelemista sai jatkaa, joskin eri tavalla. Ja aina oli mahdollisuus yrittää kiivetä uudelleen eteenpäin sen sijaan että tilanne olisi heti ollut game over. Olisin itse motivoitunut tästä järjestelmästä tosi paljon.
-
Juuri kun hehkutin Helin tekstissä sitä, että jes, hahmoilla on samastuttavia huonoja puolia, niin hehkuttaisin sitä taas. Meistä moni on tehnyt just niin kuin Sonja, eikö olekin? Ja loput ovat kuitenkin fantasioineet siitä. Ja ai ettttttä miten hyvältä se tuntui sen hetken, kun itsekin katsoin silmiin entistä koulukiusaajaa, joka ei ollut päässyt raukka mihinkään ja itse olin. En kylllä olisi ikinä jutellut sille. Katsoin sitä vain loukkaavan huvittuneesti. Jos se olisi puhunut mulle, olisin loppuun asti teeskennellyt, etten muista sen naamaakaan, koska se oli mulle muka niin mitätön. Siitä on sata vuotta aikaa, enkä tasan anna ikinä anteeksi, vaikka en sitä mitenkään aktiivisesti jaksa vihatakaan. Sehän on muokannut mun ajatuksenkulkua ja omanarvontuntoa pysyvästi!
Toisaalta mietin jo silloin oman elämän keisssin aikaan ja uudestaan tätä lukiessani, että tavoitteisiin pääseminen ja onnellisuus on subjektiivista. Ajatteleekohan Heidikin Sonjaa katsoessaan, että voi raukkaa mikä luuseri? Tuolla raukalla ei ole edes lapsia, vaan hän asuu yksin isossa tyhjässä talossa. Itse tietenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että Sonja on menestyneempi, eikä se johdu vain siitä, miten Sonja on kertoja ja mulle tietenkin jotain Heidiä läheisempi. Osaltaan se nimittäin johtuu siitäkin, että Sonjan saavutukset on mun subjektiivisen näkökulman mukaan hienompia: en ole ikinä halunnut lapsia tai kokenut omaa perhettä elämän tarkoitukseksi, mutta sen sijaan taloudellinen turva ja koulutus on aina ollut mulle tärkeitä asioita, ja joskus se oma heppakin. :DD
Tekstistä välittyy, että vaikka Sonja ei normaalisti tosiaankaan leuhki, hänelläkin on menestyksen mittareita, joiden mukaan hän on menestynyt itse. Niitä ovat ainakin raha (hänellä on varaa asua missä haluaa, toiset ei pysty asumaan Vaasassakaan), asema töissä (on osakkana firmassa, toinen kaupan tätinä), nuoruus ja kauneus (toinen on kulahtanut) ja Salierikin. Joka ainoalla taitaa olla omat mittarinssa, ja kun edes muutamassa kokee kiivenneensä hyvän matkaa kohti huippua, ai kun taas tuntuu hyvältä. Toisaalta kukaan muu ei kilpailekaan just samoissa lajeissa. 😀
Harri saa olla kyllä just mitä mieltä haluaa. Ei ihmiseltä saa viedä pois sitä iloa, että vähän nauttii siitä, miten karmalla on tapana kostaa. Oikean elämän koulukiusaajat ansaitsee kaiken, mitä on tullakseen. Ei tarvikaan hävettää, kun vähän tökkää sellaista siihen pahan mielen suuntaan, johon se on kuitenkin menossa ja jossa se ansaitseekin olla.
-
Kyllä. Samastun. Voisinpa muuttaa niin kuin Sonja muutti aiemmin taloonsa, että ammattilainen pakkaa ja purkaa ja järjestää. Sen sijaan muutan aina niin kuin Elias! Vihaan pakkaamista, mutta vielä enemmän purkamista. Sen ehkä huomaa. Olen asunut täällä puoli vuotta, mutta makuuhuoneessa on kaapeissa ja lattialla kahdeksan pahvilaatikkoa ja eteisen yksi henkarikaappi on täynnä matkalaukkuja, joissa on kirjoja. Mulla ei ole vieläkään eteisessä kattolamppua. Veikkaan, että Elias pärjää lopulta paremmin, vaikka pelaaminen onkin miljoona kertaa mielenkiintoisempaa kuin romujensa lajittelu.
Uusin tulkintani Eliaksesta on, että hän on uusrikas. Joku, jolla on aina ollut varaa iMaciin ja muihin hilavitkuttimiin, kutsuu elektroniikkaansa nimillä tietokone, kännykkä, kello ja niin edelleen. Mistä tietää. Ehkä Eliaksen perhe on lyönyt jossain jutussa läpi vaikka viisi vuotta sitten ja raha on vielä uusi ja jännä juttu. Muut tekstit eivät tosiaankaan tue ainakaan sitä tulkintaa, että Eliaksella ei oikeasti olisi edes varaa iMaciin, joten kun hän on sen kovalla työllä saanut, hän haluaa kovasti korostaa että hänellä on sellainen, eikä mitään perus hp:ta. (Tätä olin havaitsevani monilla sellaisilla tavallisilla nuorilla, joilla on uusi tai uudehko iPhone!)
-
Ajattelin saman tien tämän tekstin alkaessa, että tässä on tärkeä teksti. Noa on varmaan ihan sellainen, jota nuorempi väki pitää Siistinä Tyyppinä, koska onhan Noa aika Rankka Tyyppi. Samaan aikaan Noa ei käytä mitään päihteitä, mikä on musta tästä näkökulmasta tosi ihastuttavaa. Voi ihan olla siisti tyyppi muutenkin.
Noalla on myös menneisyys, jota hän ei tuo esiin upeana, vauhdikkaana ja siistinä. Noan menneisyys ei ole hänen tarinoissaan tippaakaan rokkenroll. Se on hämyisä ja epäselvä, eikä hän halua roikkua siinä. Mielikki ja Flida ovat portteja nykyhetkeen. Noa tuo toistuvasti esiin, että ne ovat hänen pelastuksensa. Nykyään on paremmin kuin ennen.
Mutta silti aina välillä käy niin, että menneisyys näyttäytyy houkuttelevana. Noa tietää, ettei se ole, mutta silti. Toivon, ettei hän pääse ikinä täysin vapaaksi menneisyydestään, mutta samalla ettei hän koskaan palaa siihen, vaikka joskus kävisikin e-rit-täin lähellä. Sellainen tulella leikkiminen on tietysti tarinallisesti mun mielestä ihan kauhean kivaa, mutta on mulla toinenkin taka-ajatus toiveelleni. Nimittäin sivutoiminen huumevalistus. Meidän huumevalistus ala-asteella oli sitä, että meille monistettiin paperi, jossa kysyttiin, että mitä sanot jos joku tarjoaa huumeita, ja siihen piti kirjoittaa EI KIITOS. Joku nuori tuolla lukee Noan juttuja ja haluaa olla yhtä siisti tyyppi. Luulen, että sanoma jää pikkasen paremmin ja elävämmin päähän tästä. :DD Sitä paitsi toi ei yhdet henkoset haittaa -ajatus ja sen kanssa painiminen tuntuu mustakin niin tosi tutulta, vaikka se ei mun kohdalla liitykään huumeisiin.
Oletko koskaan nähnyt, miten värillisellä lakalla värjätään posliinikuppeja? Siinä laitetaan lakkaa veteen ja sekoitetaan ihan vähän, eikä lakka sekoitu veteen, vaan jää viiruiksi. Sait kirjoitettua tähän samanlaisen näkymän nykyisestä ja menneestä. Miksi mun takaumat ei näytä vedeltä ja lakkaviiruilta, vaan pikemminkin veteen sameaksi ja tylsäksi sekoitetulta akryyliväriltä?
-
Siis mitä, multa on jäänyt kommentin kirjoittaminen kokonaan välistä, vaikka luin tämän! En selkeästi partioi tarpeeksi muualla kuin päiväkirjoissa ja spinnareissa!
Jos mulla olisi hevonen, tällaista haaveilisin, että sen kanssa olisi. Vaikka se olisi kisansa kisannut (hehe, mitkä kisat?), sen pitäisi olla niin kiva, että aina vaan haluaisin tehdä sen kanssa tavoitteellisesti. Tosiasiassa haaveilen myös sellaisista virtuaalihepoista, ja onneksi niitä onkin pari. Yleensä vain pakkaa käydä niin, että kun saa merkitä laatuarvostelupalkinnot sivuille, se oli sitten siinä.
Tiitus ja Oona ne tulee niin hyvin toimeen. 😀 Toinen sanoo, ettei mun hevonen tykkää susta, ja kaveri vaan hymyilee. Ei ole montaa ihmistä, joka voisi sanoa mulle jotain sellaista ilman että mulle tulisi ihan hirveä olo! Toki hymyilisin silti: vielä kauheampaa kuin saada tuollainen kommentti, olisi nimittäin näyttää että nyt osui. Mutta tässä en tunne mitään sellaista. Nämä nyt on niin hyviä kavereita. …tai sitten Oonan vahvuuksiin ei kuulu syvällinen empaattisuus, kun sillä on niin vauhti päällä, ja sen kerrontakuvakulmasta ei näe muuta kuin Tiituksen hymyn. 😀
-
Nyt on kyllä ollut hämmentävän paljon tulijoita, jee! Hyvin Tiitus ne muistaa. Välillä kun hevosten suuri vaihtuvuus häiritsee mua, ajattelen, ettei ne vielä oikeasti-oikeasti ole Hopiavuoressa ennen kuin olen todennut, että tämä tyyppi jaksaa kirjoittaa enemmän kuin sen yhden tarinan ja sopii tyyliltään sosiaaliseen tarinointiin. On ollut kiva huomata, että aika vähän meillä on näitä yhden-kahden tarinan kirjoittajia, ja että en ole ainoa joka halusi oppia just tämän toisten selkää rapsuttavan harrastustyylin. Mutta uusista tulijoista tuntuu varmasti tosi kivalta, kun joku noteeraa uudet tyypit ja hevoset heti. Musta ainakin olisi tuntunut, jos olisin ilmaantunut yhteisölliselle tallille tässä vaiheessa, kun porukkaa on jo. Vaikeahan tänne on muuten tulla, ja se jo tietenkin karkottaa osan kivasta tarinaväestä pois.
Vitsit kun Cozmina on niin pieni rimppakinttu: se taitaa olla ihan kiva ja herkkä kouluheppa nimittäin, ja olisi kivaa päästää Tiitus ratsastamaan tosissaan välillä. Ainahan on tietenkin Oskarin Ukko, mutta saattaa olla että Oskari suorittaa seppukun jos hänen hevosensa tekisi mitä tahansa väärää vieras ihminen selässään. Eikä Tiitus vielä Oskaria tunne. :/ Jussi puolestaan on parempi hyppäämisessä. Työhevosilla ei tosiaan paljoa tehdä: niillä on ihan fyysisiä rajoitteita ja kumpikin taitaa olla vieläpä vaatimattomiin kykyihinsäkin nähden ihan mahdottoman matalalle tasolle koulutettu.
Laitetaan tästä myös + 1p. pihattoon. 😀
-
Nellyn ajatuksenjuoksu on erilainen kuin mun tai mun hahmojen. Mulla oli joskus sellainen vaihe, että halusin että mulle oikeasti selitetään, miten muut ihmiset ajattelee, mutta en ikinä tajunnut tarpeeksi niitä selityksiä. Mulla on nyt sama epäselvä olo tästä: ihan niin kuin yrittäisin nähdä ilman mun silmälaseja.
Niin kuin ilman silmälasejakin, näen tässä ikään kuin liikkeen ja värin, mutta muodot on sumeita ja yksityiskohdat ei välity mulle ollenkaan ennen kuin saan lasit eli ymmärrystä. Osaan tulkita, että muuttoasia ja Eetu muutenkin on koko ajan Nellyn mielessä. Se taas aiheuttaa Nellyssä sellaisia pakkoajatuksia, jotka toistaa itseään repeatilla ja on tosi ahdistavia. Silloin sitä menee aika pitkälle jossittelussaan.
Mun mielestä Nelly siis on päättänyt keskittyä ratsastukseen ja yrittää pakottaa itsensä siihen, mutta aina vaan ne ajatukset nousee välillä mieleen ja sitä harhautuu hetkeksi. Sen enempään mun näkö ei riitä. En havaitse esimerkiksi ollenkaan, miten Nelly suhtautuu niihin ajatuksiinsa. Antaako se niiden olla ja tulla ja mennä (niin kuin kuulemma pitäisi, koska ne on vaan ajatuksia), vai mitä se tekee? Ei se ainakaan näytä tekevän niin kuin minä, että pakottaa ja pusertaa ajatuksia pois niin kovasti, että aivot menee maitohapoille. Se tekee eri lailla kuin mä, eikä mun vahvuus ole ymmärtää eri lailla kulkevaa ajatuksenjuoksua.
Loppu kuitenkin olisi mun tulkinnassa vertauskuva tai, öö, symboli. Cozmina rentoutuu, mutta se on vertauskuva sille, että oikeastaan Nelly rentoutuu. Eetu ei nouse enää mieleen.
-
Mulle tulee Noasta outoja isoveliviboja kun se rakentaa pihattoa. Vaikka se ei varsinaisesti ole mua mitenkään erityisesti vanhempi, jotenkin ihminen kasvaa mun silmissä kilsan pituutta jos se osaa jotain sellaiselta alalta, miltä itse en osaa. Kyllä mäkin ruokakupin seinään saisiin kiinni tai ulkolaudoituksen suoraan sun muuta helppoa, mutta tässäkin se tuntuma nousee siitä kun Noa on tehnyt niin paljon ennenkin ja kun hän on aina niin rauhallinen. Rakentaa vähän ajatuksissaan, keskittyy kuitenkin yleensä ihan johonkin muuhun. Sillä lailla, ettei tarvitse ihan kauheasti keskittyä, koska osaa tehdä jo.
Eira on ihan hirveän onnistunut tässä tarinassa: sanoisin parempi kuin mun. Tietenkin sitä ärsyttää, kun joku tuntee sen ja osaa siksi lukea sen ajatuksia. Samalla se on nyt selkeästi valinnut Noan sellaiseksi, jolle uskaltaa kertoa vaikka Arkaluontoisia Ja Järkyttäviä Tapahtumia. Eirahan juoruaa paljon (varsinkin silloin kun ”ei kerro kenellekään”), mutta nyt sillä on omasta mielestään sen kaliiperin juttu, että ei se varmasti sitä ihan kenelle tahansa kerro. Eetulle tietenkin, koska sen mielestä se on äärimmäisen pakollista, mutta eiköhän loput tiedä Eetun kaffipöytäkeskustelusta ennemmin kuin Eiralta.
Mutta voi että!! :DDDD Miten Nelly ja Chai VOI olla Noan mielestä edes etäisesti sen verran uskottava pari, että se ylipäätään pitää naamansa peruslukemilla tai vertailee Chaita johonkin Helloon? :DD Nelly on kuitenkin aikunen ja sillä lailla ihan asiallinen ja vakavasti otettava tyyppi, omaa yritystä pitää ja menestyy ja näin, vaikka asuukin asuntoautossa. Toinen on niinku korviinsa kompasteleva koiranpenikka, joka kierähtää selälleen joka vastaantulijan eteen jotta saisi maharapsuja: ihan hellyyttävä mutta myös ihan avuton ja pää täynnä tyhjää! Nelly syö sellaisen aamupalaksi. :DD No okei: mun piti kirjoittaa Chaista enemmän ja odotin sitä ihan hulluna, mutta olen ollut koko viikon niin kovassa kuumeessa, etten ole ikinä aiemmin tällaista kokenut. Jos olisin kirjoittanut, olisi saattanut käydä ilmi, että se on niin vaaraton, välitön ja hellyydenkipeä, että jopa Oskari, varmaan jopa Eetu on jossain vaiheessa pörröttänyt sitä niin kuin koiraa. Ennemmin Nelly taitaa pettää Eetua Sannin kanssa :DD En tiedä, yrititkö vaan olla kohtelias siltä varalta että mä itse olisin niin höppänä että pitäisin tapausta millään lailla mahdollisena edes niin että siitä saisi draamaa. :DD Vai onko Noa niin tosi… …suvaitsevainen. Vai mustasukkainen. 😀 No joo, oli syy mikä hyvänsä, mun mielestä oli tosi hilpeää että Noa ottaa jonkun Chain tosissaan.
Mutta laitetaan tästä pisteitä näin:
+3 p. tarinasta
+1 p. koska tämä koko Chain kuvio huvittaa mua vielä näin kolmannellakin lukukerralla
+1 p. koska Marshall kirjoitti kommentin -
Siis aaaaaaa saako avautua?? (Mä avaudun aina: en mä oikeasti kysynyt.) Mua on aina häirinnyt, miten fiktiossa kuvataan tätä kuviota, että joku on ihastunut varattuun tyyppiin niin että näkökulma on tällä Helillä, tällä varattuun tyyppiin ihastuneella. Fiktiossa jos joku ihastuu varattuun tyyppiin, se on toki surullinen ja näin poispäin, mutta kaiken sen surun allakin se ajattelee koko ajan ja monta kertaa, että voi, onneksi rakkaani on löytänyt vierelleen jonkun, joka tekee hänet onnelliseksi, sillä muuta en hänelle toivo! En kyllä ole ikinä samastunut sellaiseen. Jos mä ihastun varattuun, tasan toivon että ne eroaa, ja jos niin todella käy, luikerran aina todella nopeasti olkapääksi. :DD Nuorena mua ahdisti se. Ajattelin että mä olen maailman ainoa niin paha ihminen, että toivon pahoja asioita mun ihastuksen suhteelle. (Kuvitelma tuli just fiktiosta: en näe kuin fiktiivisten tyyppien ajatukset!!) En kyllä ahdistu enää, koska fiktiosta huolimatta en tasan ole tässä(kään) asiassa mitenkään uniikki. Muutkin ihan varmana toivoo pahaa: ne ei vain halua myöntää sitä! No eipä Helikään halua myöntää edes itselleen, kun yrittää kimmottaa itsestään negatiivisia ajatuksia Nellystä. Mutta se on siellä. Se on siellä se paha ajatus! Se on mainittu, kuulkaa. Ai jumankekka. Tämä on toinen kerta mun koko elämässä, kun olen löytänyt sen fiktiosta, ja edellisellä kerralla niin ajattelevasta hahmosta muokattiinkin sitten ärsyttävästi tarinan pääpahis, ihan niin kuin sellainen tekisi ihmisestä kaikilla mittareilla pahan. Eikä tee. Mäkin olen (tai edes yritän olla) ihan kiltti, mutta silti mussakin on tunteita joita en itseeni haluaisi, niin kun kateutta ja mustasukkaisuutta. Niitä on muuten jännän vaikeaa kuvata edes osaksi omaa hahmoaan, kun niitä inhoaa niin paljon itsessäänkin!
Toinen juttu on se, että jos kirjotettava hahmo on omakuva tai edes oma avatar, sydänsuruissa on joku ihmeellinen bounce back -efekti! Että kun omalla avatarilla tai omalla hahmolla on sydänsuruja, se saattaa kaatua hetkeksi niihin, mutta ponnahtaa ihan sairaan nopeasti pystyyn niin kuin olisi hiusgeelillä valeltu koko ukkeli. Just ja just niiden antaa surra. Jotkut osaa antaa. Heli on surullinen. Kai se on vaan kivempi kirjoittaa sydäntenmurskaajia niistä hahmoista, joihin samastuu, koska kukapa itse haluaa huvikseen samastua niihin hylätyksi tulemisen tunteisiin joita se yksin jäänyt tai jätetty osapuoli usein kokee. Mullakin on hahmoja vaikka kuinka, mutta vain Eetu on ikinä oikeasti kunnolla jätetty niin että tuntuu, ja vain Hello on ikinä konkreettisesti polvillaan rukoillut että älä jätä mua, mä muutun ihan sellaiseksi kuin sä haluat jos sä et vaan lähde. Ja kummastakin olen kirjottanut vaan pöytälaatikkoon ja outoihin vihjailuihin! (Hellon jutun tosin joskus paljastan.) Ainoan varsinaisen yksipuolisen rakkaustarinani sosiaalisessa tarinoinnissa puolestaan menin pilaamaan.
En tiedä elääkö muut niin mukana hahmonsa tunteissa, että rajun surun kirjottaminen tuntuu ihan oikeasti pahalta, mutta mä elän, ja siksi mun näkökulmasta on sairaan rohkea veto kirjoittaa oma hahmo kärsimään.
Okei. Samastun tähän niin, että jää analyysi vähän vähille, mutta jotain annan. Tiedätkö, kuinka leffoissa kuuluu koko ajan jotain taustamusaa tai muuta hälinää? Ei ikinä ole ihan hiljasta hetkeä? No tässäkin on sama taustahäly koko ajan: Eira puhuu, hevoset ravaa ja tuuli humisee. Koko ajan on se pieni meteli, joka kuuluu asiaan. Sitten se tulee: suuri paljastus. Ja sen jälkeen kirjoitit kaiken ihan haudanhiljaiseksi. Välillä kuuluu hetken aikaa lyhyesti ääniä, laukkapätkän alussa ja lopussa, mutta muuten on ihan hiljaista. Dialogikin on jossain ulkopuolella, eikä kuulu enää, koska näkökuolma on niiiiin syvällä Helin turtien ajatusten sisällä. Tulee mieleen elokuvaversio Puhdistuksesta: siinä on käytetty hiljaisuutta yhdessä kohdassa semmosena tehokeinona, että se oikein oikeasti korviin ihan sattui, kun se oli niin tosi syvää. Tämä on tosi taitavasti tehty.
P.S. ai nii joo. Ekan kerran kun luin tätä, mun eka ajatus koko tekstistä lukemishetkellä oli, että onpa muuten Santtukin kuvattu kivasti heppakirjoineen.
-
Tämä on monella minun arvostamallani mittapuulla paras tekstisi, siis jos puhutaan tietenkin ihan tarinankerronnasta, eikä yhdessä leikkimisestä.
Onneksi en tosiaan tarttunut äitin hahmoon. Olisin tehnyt siitä ihan vääränlaisen. Marshallin äitihän on tosi (Hopiavuorelaisittain) erikoinen hahmo: ihan kuin repäisty jostain vanhasta yläluokkaisen maalaistalon elämästä kertovasta telkkariohjelmasta tai romaanista! Olen tavannut tällaisia äitejä taiteessa, mutta en vielä oikeassa elämässä, vaikka varmasti joskus, sillä niin kovasti tahdon nähdä hänenlaisensa oikeasti. Toisaalta äiti huitaisee pyyhkeellä, pitää komentoa ja osaa kokata, niin kuin Perinteisen Äidin kuuluu. Toisaalta äiti suostuu pelaamaan pleikkaripeliä vaikkei osaakaan, niin kuin Moderni Äiti voisi tehdä. Äiti on älykäs, äiti on välittävä. Päähenkilönä äiti olisi ainakin nykyisen vaikutelmani perusteella aika Mary Sue, mutta sivuhenkilönä ja äitinä ei niinkään! Marshall on tarinan päähenkilö ja yleensä fokalisoija: koen, että äidin lämpö ja täydellisyys ovat osin myös hänen päässään. Ainakin mun suurin sankari on nimittäin meidän äiti, ja vaikka siinä on vikoja, minä en fokalisoijana paljastaisi niitä lukijalle!
Iskä ei ole yhtään sen huonommin kuvailtu. Voin kuvitella hänet yhteen vaimonsa kanssa: he täydentävät toisensa. Iskän luonteen ja olemuksen analysoimista kiinnostavampaa on analysoida sitä, miten kerta kaikkiaan hienosti ilmaiset, että Marshall on enemmän isänsä kaltainen kuin hän luuleekaan. Ai vitsi mitä yksityiskohtia.
Mutta entistä enemmän kuulun Team Niklakseen. Saksi, Niklas, saksi!! Saksi salaa niin Marshallkin saa ison pojan hiusmallin! 😀 No joo, oikeasti siis tykkään Niklaksesta ihan muiden juttujen takia. Hänestä tuntuu tarinoiden myötä itsestäänkin nimittäin kasvavan iso poika. Aluksi hän saattoi olla hieman vätys, mutta nyt hänellä on energiapiikki. Se tekee hänestä hassun, vilkkaan ja hitusen lapsellisen, ja tietenkin mun henkilökohtainen mielipide ihmisistä on, että sellaiset tyypit on kivoja. :DD Etukäteen olisin veikannut, että just sellaiset eivät olisi Iskän mieleen, mutta no jaa, nähtäväksi jää. 😀 Iskäkin osaa yllättää.
-
Oii Wäckelin kuulostaa ihanalta paikalta, ja taas eniten tietenkin siellä asuvien hahmojen takia. Tietenkin luin heti tallin päiväkirjaakin, mutta vaikka siellä on neljä kuinka hienoa tekstiä, kyllä nämä hahmot elää oikeasti henkiin mulle vasta tämän tekstin myötä. Se voi toki johtua ihan siitäkin, että olen aivan kauhean puolueellinen ja taidan kiinnostua aidosti lähes ainoastaan tuttujen hahmojen kuvioista. Camillaan mä olen tietysti kiintynyt, joten sen meno ja kokemukset muista kiinnostaa. Varmaan perillä odottava valmis peti sun muu on niin ihanaa just siksi, että olen jo oppinut hurraamaan Camillan puolesta. Joka tapauksessa Camilla on kuin kotiin palaisi. Hän viihtyy, joten miksi hän on käynyt viimeksi pari vuotta sitten? :/ Ajanpuutettako lie?
Mutta Camillan ensitapaaminen melkein-oman hepan kanssa aiheuttaa mussa jotain nostalgisia väristyksiä heti. 😀 Kaikki me kai ollaan unelmoitu joskus oikeasta omasta hepasta. Mielikuvittelin lapsena niiiiiiiiiin monta kertaa, miltä se tuntuisi, kun vihdoinkin joku ojentaisi mulle riimunarun ja sen päässä oleva hevonen olisi mun. Mun mielikuvissa mun hevonen vain tuli kuljetuskopista mun entisen työpaikan pihaan. Sama fiilis tästä kuitenkin välittyy, kuin mitä itse aina kuvittelin. Melkein ei saa happeakaan enää, koska tuossa se nyt on, tuo on minun, ja olen unelmoinut tästä 20 vuotta. 😀
-
Kaiken kaikkiaan dialogit on tällä hetkellä sun vahvuus kirjoittajana. Ne etenee tosi luonnollisesti sisällöltään ja muodoltaan. Suurimmaksi osaksi ne on niin kuin opaskirjasta: dialogikappaleisiin ei saisi tukkia kuvausta (mitä itse teen), vaan sen pitäisi olla lähes kokonaan sitten dialogia. Sillä tavalla se on selkeämpää ja vähemmän raskaan näköistä. Lisäksi sun dialogit ovat tasapainossa kaiken muun kerronnan kanssa. Ne eivät veny kohtuuttomiksi, vaan katkaiset ne tarvittaessa. Lyhyissäkin tekstissä niitä on sopiva määrä, vaikka taustalta kuuluisi enemmänkin puhetta. Osaat keskittyä niissä olennaiseen, mikä taas lisää sitä selkeyttä, mutta samalla tuoda riittävästi yksityiskohtia, jotta niihin tulisi aitouden tuntu. Just sun dialogit tunnistaa myös telkkarisarjamaisesta tyylistä. Vaikka oikea ihminen änkyttää, sanoo vääriä sanoja ja miettii, telkkarissa sellaista ei jaksa katsella. Telkkarissa puhe on sujuvaa. Samalla osaat kuitenkin tuoda tekstiin jotain sellaisia kuvioita kuin hahmolle tyypillisiä sanoja, aiheita ja murteita, niin että dialogit eivät ole ollenkaan robottimaisia.
Tekisi mieli heittää sulle haaste, jotta halutessasi pääset myös kehittymään. (Täällä saa siis olla ihan vaan ja ainoastaan kirjottelemassakin, ei ole pakko kehittyä, mutta tämä on nyt ihan niin kuin varmuuden vuoksi. Tämä nimittäin tuntuu lukijasta niin ihanan vaivattomalta jo!) Sonjalla on kuuloaisti ja hän keskittyy kuulohavainnoissaan informaatiosisältöihin. Joku toinen hahmo voisi keskittyä vaikka äänenpainoihin tai tuulen suhinoihin sun muihin. Samoin Sonjalla on näköaisti ja sen suhteen hän keskittyy tapahtumiin, eikä vaikka siihen, miten joku pitää käsiään tai vaihtelee painoaan jalalta toiselle. Hänellä on vähän makuaistiakin, ainakin sen verran että hän vaivautuu itsekin tekemään ruokaa ja osaa halutaa tulla kahville. Mitä Sonja havainnoi tyypillisesti muilla aisteilla? Tai vaikuttaako joskus jokin ulkopuolinen tai hänen päänsisäinen tekijänsä joskus siihen, miten hän havainnoi näillä aisteilla?
-
Olen syyllistynyt juoniaukkoon Hellon ja Milanin kanssa! :DD Mulla oli aluksi toisenlaisia suunnitelmia, mutta sitten tarvitsin vauhditusta asioihin. Jotain selittävää on tulossa, mutta se saattaa kyllä olla vähän niinku parsisi punaisella seiskaveikalla sinisiä villasukkia: katotaan miten saan toimimaan. Se nyt on ainakin varmaa, että Milan ihan vilpittömistä syistä soittelee. Ihan vilpittömistä. 😀 Me ei olla koskaan nähty sillä minkäänlaisia taka-ajatuksia. 😀
Mutta Hellon hevosjutuista ei kannata kyllä mallia ottaa! Tämä hahmo on oppinut käsittelemään (”käsittelemään”) hevosia kokeilemalla itse, mitä mistäkin nappulasta tapahtuu. -
Heli, kerro salaisuutesi! Miksi mulla on ollut elämässäni neljä Ihan Omaa Koiraa, ja niistä joka ainoa pelkää hevosten (ja lehmien) PÄÄTÄ ja huutaa sille, vaikka muuten esim laiduntava hevonen on OK? Miksi ne ei ole niin kuin Nuoska, vaikka muuten ne tottelee joka vihjesanaa? Eikö Heli muuten pelkää, että vaikka Salieri on rauhallinen heppa, on se silti vieras, ja se voisi vaikka listiä Nuoskan? Vai olenko minä ainoa sellainen katastrofiajattelija? Tarinassa me tietenkin tiedetään, että Salieri on siihen liian kiva, mutta siis oikeassa elämässä hirvittäisi. (Ehkä jos kysyisin Heliltä, sillä voisi olla sama olo kun mulla silloin kun kysyttiin, että eikö mua pelottanut kun mun marsut ja koirat asui molemmat vapaina asunnossa. Tuntui meinaan ihan absurdilta kysymykseltä. Niin kuin ne jotain toisilleen tekisivät.)
Salierissa on ihana tekstuuri, joka sopii varsinkin sen päähän niin hyvin, että tietenkin kokeilin heti saanko kopioitua sen. Vielä ei kyllä ainakaan sopivaa brushia löytynyt. :DDD
-
No Heli on varmana ihan oikea nainen tehtävään! 😀 Mulla ainakin olisi turvallinen olo jättää sille mun lemmikit, kun olisin nähnyt, miten lempeästi se kohtelee omiaankin. Ja silti se pitää kurin ja järjestyksen. Tarinallisestikin tilanne on sopiva, kun Inka nyt on tiine. Ja ihan niin kuin Heli sanoi, nyt Heli saattaa päästä samalla kertaa paremmin tekemisiin muiden kanssa. Ujonpuoleinen hahmo kun tarvitsee usein jonkun sosiaalisemman portikseen. No, Sonja itse luulee tietenkin olevansa sosiaalisesti taitava kuin säkillinen soraa :DD mutta me muut tiedetään, että kyllähän hän oikeasti osaa ja tulee toimeen.
Salierikin on niin kunnon poika! Kyllä me nähtiin, että se Outinkin kanssa tuli toimeen, joten jotain tämänlaista oli odotettavissa. Mä henkilökohtaisesti tykkään eniten tarinassa just Salierin tyyppisistä normaalijärkisistä hevosista. Monen villiorin kohdalla en voi olla ajattelematta, että tosielämässä tuollaisen tappajan kohtalo olisi saada savua korvaan. Kymmenen vuotta sitten toki ajattelin, että vain villiori on kiinnostava, mutta eipähän ole. Mitä sen kanssa muka voi tehdä? Salierin kanssa voi tehdä yhtä ja toista, osallistua vähän kaikkeen, ja vieläpä löytää aina uusia hahmoja omalleen kaveriksi, kun heppa on käsiteltävissä.
Sulla on tässä muuten vaikea teksti kirjoitettuna. Toisiksiviimeinen kappale kangertelee, ja ymmärrän tasan miksi. En olisi osannut ainakaan paremmin vetää sitä itse tässä sosiaalisen tarinoinnin kontekstissa, vaikka tottahan me molemmat osattaisiin korjata se kertomisesta näyttämiseksi jos kyse olisi romaanista. Ongelmiahan aiheuttaa se, että näiden tarinoiden ainoa funktio ei ole viedä juonta eteenpäin. Samalla pitää myös osoittaa toisille oikea suunta: sanoa, että Salieri on muuten tämmönen ja tämmönen ratsu vieraiden kanssa. Sitä ei niin vaan yhdessä tarinassa näytetäkään tarpeeksi yksiselitteisesti, ellei sitten halua kirjoittaa aivan hirveätä määrää tekstiä.
-
Ei sitä ikinä tiedä! Kun on sinnikkäitä mentoreita ympärillä (niin kuin Nelly), itsensä ylittää helpommin ja uskaltaa kokeilla kaikkea uutta. Sitä paitsi eikös se niin mene, että minkä tahansa asian harjoittelu on hyväksi? Jos haluaa voimakkaat vatsalihakset, kannattaa harjoitella myös selkälihaksia, ja jos haluaa oppia katalaanin kieltä, laajasta muusta kielitaidosta on hyötyä. Mun eka työnantaja laittoi tallitytöt ratsastamaan ravihevosilla aika usein, vaikka naapurin isännät piti sitä outona. Se sanoi, että monipuolinen lihastreeni on paras lihastreeni ja komensi laukkaamaan myös ihan reteästi. Salieri ei joo (vielä!!!) ole ihan GP-ratsu, mutta eipä harrastehepallekaan ainakaan haittaa ole monipuolisuudesta. Vaikka maastoesteet onkin aika pelottavia. 😀 Tai kenttäratsastus. 😀 Tiedätkö, miksi on olemassa kenttäratsastajia? Siksi, että esteratsastajatkin tarvii idoleita. Ei sitä ikinä tiedä, mitä Sonjakin heppansa kanssa päätyy lopulta kokeilemaan tai jopa harrastamaan: tuntuivathan esteet ja kilpaileminenkin mahdottomilta.
Tarinan viimeinen dialogi vahvistaa mun ihan itse luomaa käsityksestä Eliaksesta. Vaikka en tiedä mitään, tapaan ajatella, että se on saanut käytöksensä ja ajatuksiensa perusteella kaiken helpolla, eikä käsitä juuri mitään rahan arvosta. Mun mielikuvissani sille olisi ihan tyypillistä pitää loogisena sitä, että jollakulla on hevonen, jota hoitelee päivät pitkät, kun ei tarvitse käydä töissä. Tiedä sitten, voiko ihmisellä ikinä olla sellaisia rikkauksia: eikös raha lisäänny niin, että sovittaa menonsa tuloihinsa, eikä varallisuuteensa? 😀
-
Ja minä raukka kun luulin, että Hello olisi kaksijakoinen, eikä supermies! Tietämättään musikaalinen ja muiden tietämättä sinnikäs opinnoissaan. Ahkeran opiskelun lieveilmiönä Hello osaa tietenkin lukea monimutkaisia tekstejä ja kirjoittaa yhdyssanat yhteen.
Toisaalta Hello on huono urheilussa. (Elämässä on musta kolme hyvettä: järkevyys, taiteellisuus ja urheilullisuus.) Hello on maailman huonoin hevosten kanssa, eikä osaa (viitsi) ottaa vastuuta lemmikeistään niin kuin mun mielestä pitäisi. Hän ei viitsi itsensä eteen sen vertaa että ostaisi huonekaluja kämppäänsä, vaikka itse kämppä on hyvä. Rahat sillä on kiinni sijoituksissa, eikä se nuukapukki koe tarpeelliseksi edes kivempien vaatteiden tai toisen sohvan ostamista. (No siksi sillä rahaa onkin, toisin kuin Allulla, joka hävitti nopeasti omansa.) Hän on ahmatti, vaikka ei olekaan ahne, ja kovin laiska.
Hello on toisaalta hyväsydäminen ja helppo kaveri, mutta (mun kriteereillä) huono poikaystävä. Se aikoo aina hyvää. Mutta se ei käsittele ongelmia, koska se ei näe ongelmia: sen mielestä kaikki sujuu hyvin siihen asti kunnes kaikki onkin (Hellolle ihan yllättäen) ohi. Toisaalta se samalla keksimällä keksii välillä draamaa, siis kaverisuhteissa, ihan vaan saadakseen huudattaa muita ja naureskella. (Vissiin vain Allu ja Nelly ja Hellon esittelemätön kaveri Janne reagoimisen sijaan hyppää mukaan sen näytelmiin, koska ne tuntee sen.) Ihmisillä on taipumus tykätä Hellosta, mutta poikaystävillä on tapana löytää tosirakkaus vasta Hellon jälkeen.
-
Mä puolestani olen just sitä toista koulukuntaa kuin Noa. Mä en lue edes Ikean hyllykön kokoamiseen tarvittavia ohjeita ennen kuin kokoan, joten ratsastusmanuaalitkin väsyttää. Kun haluan oppia jotain uutta, hankin aina mielummin opettajan, vaikka ratsastuksenopettajan, kuin luen ohjekirjan. Noa on sitä mieltä, että kunnon ratsastuskertomuksia on vähän, ja minä olen tässäkin ihan toista mieltä. Olen YLA:n tuomari: en yleensä muuta luekaan kuin sitä, miten hevosen korva värähtää mitäkin apua annettaessa. Osa ratsastuskuvauksista on kauniimmin kuvailtuja kuin toiset, tämäkin on kuvailutavaltaan varsin viehättävä, mutta silti näin yli vuosikymmenen harrastamisen jälkeen melko tutun kuuloista.
Tällä ratsastuskuvauksella on toki juonta kuljettava merkitys, mikä tekee sen kirjoittamisesta perustellumpaa. Marshallin on näytettävä Arlekinin menoa iskälle, jotta… …jotta mitä? Lukija ei tiedä vielä, mutta ilmeisesti epäonnistumisesta seuraa jokin sanktio. Tai ainakin Marshall luulee näin. Minun makuuni sopivammin ratsastuksen onnistumisia ja epäonnistumisia olisi kuitenkin kuvattu neljäsosassa tätä tekstimäärää, ja silloinkin ennemminkin Marshallin päänsisäisistä asennoista kuin pohkeiden asennoista käsin. Mutta niin kuin Noa sanoi, erilaisille teksteille on erilaiset lukijat, ja varmasti vähintään puolet Hopiavuoren väestä osaa arvostaa ratsastuskuvausta. Osa on täällä ihan oikeasti sen takia, että ovat heppahulluja, toisin kuin minä, joka on täällä koska rakastaa kirjoittamista. Se on ihan oukei.
Olen kuullut kolme neuvoa kirjoittamiseen. Yksi on, että kirjoita siitä, mistä tiedät. Toinen on, että kuvaile vain niitä asioita, joista et ennalta tiedä. Molemmat ovat oikein, eivätkä lainkaan ristiriidassa. Jotta voisi kirjoittaa uskottavasti ratsastuksesta, on tiedettävä jotain ratsastuksesta. Jos taas tietää paljon vaikkapa siitä teknisestä osa-alueesta, miten avut annetaan, se pitäisi jättää kerronnassa niin pieneen osaan kuin mahdollista. Kolmas neuvo on, että näytä äläkä kerro, ja siinähän sinä olet mestari. Oma neuvoni kuitenkin on, että kaikesta huolimatta kirjoita niin kuin haluat ja siitä mistä haluat. Ratsastuskuvaukselle on lukijoita, enkä minä ole ylituomari, vaan vain se, joka kommentoi eniten täällä.
Mutta heeeeei tässä on paljon niitäkin elementtejä, jotka kiinnostavat just mua. Kun ratsastuksen tislaa, siellä kerrotaan jotain Marshallin polvesta, enkä yhtäkkiä muista lukeneeni siitä ennemmin. Isän tyyli välittää on myös musta ihana ja tosi mielenkiintoisessa ristiriidassa Marshallin ajatusten kanssa isästä. Mielenkiintoisinta on ehkä Marshallin hahmokehitys: se, miten hän haluaa jo tulla kahville. En aina luota hahmoesittelyihin, koska usein ne tuntuvat olevan ennemminkin hahmon omia käsityksiä itsestään kuin oikea totuus, mutta Marshallin hitaahko uusille ihmisille lämpeäminen tuntuu kyllä tekstissä. Ja myös tietenkin, taas, mun leuhkasta sielustani tuntuu aina kuin sitä silitettäisiin, kun saan vihiä että joku on vilkaissut munkin tarinaa päin.
-
Noa on kyllä löytänyt tekstistäsi tosi osuvia plussia. Varsinkin taustatietojen etsiminen on sellainen homma, jota ihailen. Sanotaan, että ennen kirjoittamista pitää tehdä tutkimustyötä, ja tässä tapauksessa se tarkoittaa varmaan Hopiavuoren kahlaamista. On mullakin hahmoja, joiden vuoksi olen myllännyt vieraiden kielten kielioppeja, opiskellut vaikka minkä lajin teoriaa tai tutkinut vierasta tieteenalaa. Toisaalta on sellaisiakin, niin kuin monet virtuaalihahmoni: otan rennommin ja teen tutkimustyön vähän vasemmalla kädellä. En olisi itse löytänyt esimerkiksi lukitsemattomien ovien yksityiskohtaa, jos tulisin Hopiavuoreen nyt! Miksiköhän en aina viitsi nähdä vaivaa, vaikka just yksityiskohdat saavat mut itse uskomaan tarinaan? Panen ne aina positiivisesti merkille muidenkin jutuista.
Tässä todella on myös äiti avoinna tutustumiselle ja mahdollinen koukku. Syy, miksi en itse tarttunut siihen, on oma arkuuteni arvata. En tiedä Marshallin äidistä kerrassaan mitään muuta kuin että hän on lempeä, tasa-arvoinen perheen miesten kanssa ja puhuu englantia. En tiedä, miten eri tavalla hän suhtautuu erilaisiin ihmisiin. Selkeästi etenevä juonesi tuntuu vaaralliselta tällaisilla hetkillä. Jos kirjoitan äidin tykkäämään siitä, miten Hellolla on tapana yrittää olla suloinen ja flirttailla tädeille, meneekö lie juonesi pilalle, kun äiti onkin mielestäsi erilainen? Neutraalista kahville kutsumisesta ei varmaan menisi, mutta sellaisen tarinan olenkin jo kirjoittanut. 😀
Niklasta on jo nähty enemmän, joten hänen käytöstään osaa tietenkin ennustaa paremmin. Olen ennenkin sanonut, että olen aina tykännyt Niklaksesta ja jotenkin ”ollut hänen puolellaan”. Hän on oma harmiton, perusiloinen itsensä: hän vaikuttaa helpolta tyypiltä.
Tässä osoitat myös hellyyttävällä tavalla seuraavasi tallin nykyisiäkin tapahtumia. Haluaisin nostaa nyt esiin erityisesti Noan rastat. Foorumia aktiivisesti seuraavalle on selvää, mikä Noan ulkonäössä on muuttunut. Jonain päivänä muutos tulee kuitenkin olemaan jo niin vanha juttu, ettei kukaan muista sitä ilman mitään vihjettä. Yllätyin, kun referoit muutosta lyhyesti: tämä on taas sellainen yksityiskohta, jota en olisi itse hoksannut tehdä. Ehkä tarina kestää näin aikaa vähäsen paremmin. Ainakin kohtelet sillä hetkellä Noaa niin kuin omaa hahmoasi, niin kuin kuuluukin.
-
No ei, ei se katso ikää! Silti jopa mulla on ollut jo pitkään ikävä olo, että rakkaustarinoissa se katsookin, vaikka oikeassa elämässä ei. Vielä olen Sonjaa nuorempi, en kolmeakymmentäkään, ja silti kaikki kirjallisuuden ja oikeastaan elokuvienkin ihanimmat rakkaustarinat tuntuu tapahtuvan paljon muakin nuoremmille. Sonja on vielä tietenkin nuori nainen itsekin, mutta silti musta on ihanaa lukea perhosista vatsassa ja siitä miten teatterissa ei ihan uskalla toista koskettaa, kun se tapahtuu mua vanhemmalle. Ylipäätään olisi tärkeää, että myös aikuisista ihmisistä kirjoitettaisiin muitakin rakkaustarinoita, kuin niitä perheen kasvattamiseen ja muuhun arkeen keskittyviä. Kun kirjoitat, annat äänen monelle. Musta tuntuu, että kun jotain asiaa on esillä tarinoissa, tai no ylipäätään fiktiivisissä jutuissa, se jotenkin oikeuttaa sen olemassaolon oikeastikin. Toivon salaa, että Sonjan tarina on täällä kehittymässä ja muhimassa, ja joskus palaat siihen ja editoit sitä. Mä itse haluaisin lukea siitä, että aikuisetkin menee yhtä sekaisin rakkaudesta kuin 17-vuotiaat, enkä mä ole millään tavalla uniikki. Täytyy siis olla muitakin kuin minä, jotka lukisivat kernaasti romaanin Sonjasta ja Harrista. Ihan painetun, julkaistun ja muutenkin kirjastosta ja kirjakaupasta saatavan. Rakkaustarinoita tietenkin pidetään ylipäätään hömppänä ja vähäsen kioskikirjallisuutena, mutta ei ne kaikki tosiaankaan ole niitä Ärrän pokkareita, jotka luetaan kerran ja laitetaan paperiroskikseen. Kyllä ihan oikeatkin aikuiset lukisivat niitä, jos niissä olisi oikeasti sisältöä ja sellaista kuvailua että itseäkin jännittäisi. Nytkin aikuiset lukee niitä, ja paljon tätä huonompia, mutta jostain syystä yhtä salaa kuin katsovat Big Brotheria. Sitä paitsi aikuinenkin tarvitsee samastumisen kohteita!! Mä olen ollut pari päivää sai-raan onnellinen niin yksinkertaisesta seikasta kuin siitä, että yhdessä mulle tyypillisessä hömppäsarjassa on kerrankin just mun ikäinen päähenkilö (ja vieläpä ihan cool tyyppi), eikä taas kymmentä vuotta nuorempi. :DD
Koska olen tainnut lukea ja kirjoittaa vain parikymppisten lasten rakkaustarinoita, Sonjan ja Harrin tarina on mulle ihan uusi. Siitä puuttuu osa niistä peruselementeistä, jotka oikeasti kuvittelin, että rakkaustarinassa on jotenkin muka pakko olla. Samalla siinä on elementeistä mulle tärkein, jännitys, jota taas ei ole ikinä ollut niissä mua vanhempien rakkaustarinoissa, joita olen vilkaissut. Yksi toinenkin juttu mua miellyttää ihan sairaan paljon: tämä on oikea rakkaustarina, vaikka molemmat ovat olleet naimisissa ennenkin, eikä se vähennä tarinan arvoa. Siitäkään en ole tainnut lukea ennen, ja veikkaanpa, että monelle tämäkin asia on yllättävän tärkeä ja joillekin jopa lohdullinen. Hyvä on myös mun subjektiivisesta näkökulmasta se, ettet vyörytä tätä eteenpäin nopeasti alusta loppuun. Harrista ja ihastumisesta on kuultu jo ennalta, sitten oli tämä, ja vieläkin mentiin illalla omiin sänkyihin nukkumaan.
No joo.
Ei Sonjan tarina tietenkään ole kutistettavissa pelkäksi miehen löytämiseksi ja saamiseksi, mutta silti. -
No nyt on kulttuuri- ja terveyspainotteisia lupauksia! Kyllähän olen Sonjan kulttuuri-ihmiseksi jo ennenkin leimannut, mutta nyt tuli (taas kerran) sellainen teksti, että häntä tulee verrattua itseeni. Ja (niin kuin sanoin joskus) musta on niin outoa huomata, miten välillä mulla voi olla jotain yhteistä ja paljon samastumispintaa Sonjan juttuihin, vaikka tässäkin se tekee sellaisia lupauksia, joita en ikinä itse tekisi saati pitäisi. 😀 Jos Sonja olisi oikea ihminen ja vaikka mun työkaveri, veikkaan, että hymyiltäisiin toisillemme kohteliaasti ja sanottaisiin huomenta, mutta en koskaan tutustuisi häneen sen enempää. Mua ei kiinnostaisi oikeassa elämässä Sonjan vierailemat 12 museota, eikä Sonjaa mun kirjoittamat 12 uutta hiomatonta tarinaa. Just sen takia musta on erityisen jännää päästä näkemään Sonjan elämä ja varsinkin päiväkirja ja ajatukset! En i-ki-nä saisi sellaisia asioita selville tosielämässä, koska en tulisi tutustuneeksi tarpeeksi.
-
Yhteistarinointi esittelee taas parhaita puoliaan. 😀 Olin melko varma, että sulla olisi joku suunnitelma Camillan asunnon varalle. Samalla kuitenkin ajattelin, että tästä saisin revittyä muutaman tilannekomediajakson tähän näytelmään siitä, miten Oskari suhtautuu kämppiksen kyselemiseen ihan niin kuin olisi vaimoa kyselemässä Camillasta. Ennakko-oletukseni oli, että joku muu tarttuisi lopulta tyhjään huoneeseen, ja siis ihan vain siksi, että ajattelin sinulla olevan jo suunnitelman. Mutta tämähän meni vielä paremmin, ja kunhan Camilla palaa reissultaan ja asettuu, yhtä lailla niitä hienoja tilanteita saa silloinkin esiteltyä. 😀
Camillan asunto- ja elämäntilanne on kyllä ollut viimeaikoina sellainen, että olisin itse tullut hulluksi samassa jamassa. On ahdistavaa roikkua toisten nurkissa edes vähän aikaa, ja vaikka kuinka hoitaisi vauvaa ja yrittäisi pysyä poissa tieltä, aina sitä tuntee vähän pitkän päälle tunkeilevansa. Aleksin tapaisesta järjestelystä ahdistuisin varmaan kaikista eniten, mutta Camillaa se tuntuu haittaavan sen sijaan vähiten.
Camillan oman, tai no ”oman”, hevosen kuviokin tuntuu musta mielenkiintoiselta ja hauskalta. Tuntuu että tällainen tapa saada oma heppa talliin on tarinallisesti Camillalle sopiva, ja onhan se nyt erilainen kuin muiden tarinat. Saa nähdä, miten saan itse pidettyä näppini erossa hepasta. Mun hahmoista vain Hello taitaa olla ihan säällinen kuski, mutta musta itsestäni olisi niiiiin ihanaa aina välillä kirjoittaa jostain tutusta, josta oikeasti tiedän edes vähän. 😀 Samalla tykkään niin paljon ajatuksesta, että jollain on tarinaravuri. On niitä joo ollut aina välillä siellä täällä, mutta kaikki joita olen itse seurannut, ovat unohtuneetkin aika nopeasti. Olisi jo vaihtelunkin vuoksi kivaa lukea välillä ravihevosen elämästä, vaikka aina mulle tulevat olemaan hahmon kuviot tietenkin tärkeämpiä.
