Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
27.7.2019 (Heli)
1200 sikaa
”Huomenta”, Hopiavuoren hevostallin yövieras toivotti keittiön ruokasalin puoleisesta oviaukosta ja katseeni hakeutui häneen.
”Huomenta”, vastasin Helille. ”Tuu ottamahan aamupalaa. Tänään on viiliee kun eileen, mutta kuuma siälon viäläki.”Aamutalli oli ollut nopea tehdä vielä sunnuntaina, koska hevoset viettivät viimeistä laidunpäiväänsä ja siivottavana oli ihan muutama karsina. Ei siinä muuta hommaa sitten ollutkaan, kuin viedä ruuat autolla laitumille ja päästää tallissa olevat hevoset ulos. Olin tuvassa kahvinkeitossa niin aikaisin, että Heli oli vasta herännyt sohvalta, kun kaadoin itselleni toista, myöhäisempää kupillista aamukahvia. Hölskytin pannua sen merkiksi, että kahvia oli vielä vaikka kuinka, ja avasin valmiiksi kuppeja sisältävän kaapin oven ja lusikkalaatikon. Vietyäni oman kuppini pöydälle etsin jääkaapista voita, kinkkua, juustoa ja tomaattia Jillan paistamien sämpylöyden kaveriksi. Minulla ei ollut nälkä, sillä olinhan vasta puoli seitsemän aikoihin syönyt aamupalaa, mutta tein kuitenkin itselleni sämpylän puoliskan. Noin niin kuin malliksi ja seuraksi. Samalla höpöttelin tavanomaisesta aamusta tallilla, varsinkin Inkasta tietenkin. Se oli ihan terveenä ja tyytyväisenä, syönyt hienosti kaikki, juonut hyvin.
Vasta kun haukkasin sämpylääni, kahviaan tuijotteleva ja sitä sekoitteleva Heli alkoi puhua. Tai oikeastaan mutista ikään kuin keskeltä lausetta.
”…kun mä tänne tällä tavalla tuppaudun…”
”Kuule. Kyllä tänne voi tulla”, sanoin painokkaasti, kun olin saanut nielaistua suuni tyhjäksi.
”Olisin mä nyt kotonakin…”
”Sä tarvittit seuraa. Ja ooppahan ny valamihina täälä. Mä tarvitten apua kun mä meen kastelemahan ne tyähevooset.”
Heli ei millään halunnut nostaa katsettaan, vaikka eihän siinä Seinäjoen reissussa nyt mitään ollut: siinä ääressähän se oli, ihan lyhyt reissu.
”Vaikka ei ne kasva silti”, jatkoin Heliä katsellen.
”Mitkä?” hän kysyi ja katsoi vihdoin minua, vaikka olikin hyvin vakava yhä.
”Skotti ja Uuno. Vaikka kuinka kasteloo, niin ei ne kasva”, toistin vitsin ja pidättelin hymyä kunnes Heli hyväksyi vitsini pienellä hymyllä ja alkoi hörppiä kahviaan.Siitä ei puhuttu koko aamupalan aikana, siitä edellisöisestä. Heli ei ollut ollenkaan juttutuulella, ja ymmärsihän sen. Sen sijaan, että olisin jatkanut höpöttämistä, vilkaisinkin perjantaisten lehtien etusivuja. Nurmon sikalapalo oli ollut koko viikon suurin uutinen, ja se olikin ollut värisyttävä tarina tällaisen pikkutilallisen näkökulmasta. Tuhatkaksisataa sikaa oli palanut. Olin tietenkin miettinyt sen jälkeen paljon sitä, että mitä jos hevostalli syttyisi tuleen. Yritin olla murehtimatta, mutta aina kun joku puhui aiheesta, tai kun silmäni osuivat uutisotsikkoon, melkein näin hevostallin tulessa. Minun oli pakko vilkaista ikkunasta ulos…
”Tarvikko? Eetu?”
Räpäytin pari kertaa silmiäni palatakseni maan pinnalle. ”Mitä?”
”Apua nyt siellä tallissa?”
”Ai. Ei siellä mitää akuuttia oo. Mee vaan suihkuhun tai jotaki jos sä haluat esti. Siälon saunan siälä ylälooras hantuukia ja sellaasia.”
”Saaksä ne yksin sitten kuitenkin kasteltua?”
”Mikkä?”
”Ne hevoset.”
”Nii no, Uunon periaattees mutta se toinen luuloo aina jotta se yritetähän hukuttaa kun se näköö vettä…”Kun Heli oli saanut aamupalansa syötyä ja olin korjannut ruuat pois pöydältä, lähdimme kuitenkin yhdessä talliin kastelemaan työhevosia, vaikka ne eivät siitä kasvaisikaan. Karistin viimeisetkin sikala-ajatukset mielestäni. Helin edellisilta oli ollut kurja, ja nyt hänen aamustaan piti tehdä kiva, vaikka hän joutuikin lähtemään minun kanssani hevosenkasteluhommiin. Ajattelin, että parempi sekin kuitenkin olisi, kuin yksin istuskelu. Usuttaisin hänet sitten tupaan viilentymään ja lepäämään, kun muut heräisivät ja alkaisivat valua paikalle. Ainakin minun murheisiini, kuten tallipalohuoliin, auttoi vain työnteko ja ihmisseura.
-
Tämä on tunnelmaltaan taas niitä ihania tarinoita, joihin onnistut mut imeyttämään mukaan ihan täysillä jo ensimmäisestä virkkeestä asti. Tämän tarinan suhteen osaan kuitenkin kommentoida asiaa vähän rakentavammin kuin yleensä, kun totean vain, että ihana tunnelma. 😀 Tässä tunnelman luominen lähtee kahdesta isommasta jutusta muiden pienempien ohella.
Ensimmäinen ja tärkein on se, ettei valoa ole ilman pimeyttä: onnea ei ole ilman murhetta. Oikeassa elämässäkin onni latistuu, jos koko ajan on vain ihan onnellista ilman nousuja ja laskuja. Fiktiossa on vielä helpompaa saavuttaa se latistumisen lakipiste. On tärkeää, että kauniiden kesäpäivien yllä häilyy pilviäkin. Suurimmat ahdistuksenaiheet tässä ovat kesän loppuminen ja rahojen loppuminen, ja molemmat taitavat vieläpä olla aika tuttuja melkein kaikille ainakin jossain vaiheessa elämää siis! Se, että tuot Noan huolia esiin, ei tosiaankaan latista onnea, vaan antaa siihen sen aidon oikean elämän onnen vivahteen: sen tiedon, että onni ei kestä ikuisesti, ja se on vaarasa. Silti onnistut olemaan vesittämättä tunnelmaa… …mistä päästäänkin toiseen isoon asiaan, jolla luot tunnelmaa.
Noan persoona on toinen tunnelman luoja. Hän on seesteinen ja rento, eikä aavistele liiemmin pahaa. Jos olisin itse hänen tilanteessaan, olisin repinyt hiukseni jo kuukausia sitten. Olisinko lie ajautunut edes hänen tilanteeseensa, siis kolmen lemmikin omistajaksi (joista yksi syö melkein kirjaimellisesti rahaa) jos en olisi suhteellisen varma tulevaisuudestani? Tuskin! Mutta olenkin negatiivinen ihminen, joka aavistelee koko ajan pahinta! Jos joku minunlaiseni olisi tämän tarinan kertoja, tämä ei olisi kaunis ja herkkä muistelu ihanasta kesästä, joka on haikeasti lopussa. Tämä olisi kauhukuva siitä, kuinka rahat loppuvat, hevoset kuolevat, mä kuolen, kaikki kuolee ja apua. 😀 Jo varhain löysit Noan äänen ja olet pitänyt siitä niin tosi hyvin kiinni!
Tunnelma nousee myös pikkuseikoista, ja yhden sellaisen erityisen hienon haluan nostaa esiin. Käytät tässä silmiinpistävän paljon vertauksia (juossut kuin ravihevonen, kuin kehräävä kissa, kiiltävät kuin uudet…), mutta teet sen niin järjestelmällisesti, että käyttämäsi toisto on kaunis tehokeino. Se on aivan selvästi tarkoituksellista, ja silloin just hyvä juttu. Lisäksi olet onnistunut jokaisessa vertauksessasi niin hyvin, että en kakistele yhdenkään suhteen vastaan. 😀
Kaikesta tästä hienosta mun suosikkijuttu on kuitenkin Noan pikakelaus muista porukoista. Se on yhtä hyvin kirjoitettu kuin kaikki muukin, vaikka onkin kooste. Lyhyesti on vaikea sanoa hyvin, mutta nyt se onnistui! Se on kuitenkin mun suosikki ensisijaisesti siksi, että Noa kertoo niin kiltisti muista, todetessaankin. Jopa Eirasta…. 😀 Toki mä ilkeistäkin hahmoista pidän, siis fiktiossa, mutta voi vitsi mä taas ajattelen, että voisinpa olla niin kuin Noa ja ajatella muista melkein aina kiltisti.
Mä odotan virtuaaliheppasyksyltä varmaan eniten sitä, että miten varsat kasvaa: siis Kerttu, Bee ja Typy, mutta yhtä lailla myös se, joka kasvaa Flidan vattassa!
-
Mitä enemmän omalla hahmollaan kirjoittaa, sitä enemmän sen oma erityinen ääni alkaa löytyä. Vaikka ajallisesti näiden tarinoiden julkaisu ei ole kaukana toisistaan, mä näen jo näiden kahden välillä eron. Vaikka ensimmäinen tarinakin on tosi hyvä ja tosi reipasotteinen, se on hieman toteavampi ja selittävämpi siinä missä tämä on pohdiskelevampi ja kuvailevampi. Tässä Kevinin ihan oma persoona pilkahtelee esiin useammin kuin ensimmäisessä! Luulen, että se johtuu siitä, että näytät Kevinin pään sisältä jo heti alussa muutakin kuin pelkkiä tilannetta selostavia ajatuksia. Kevin aloittaa tarinan huolehtimalla!
Ja se huolehtiminen on niin normaalia, niin inhimillistä. 😀 Mä aprikoin samanlaisia joka kerta, kun olen lisännyt uuden koiran laumaan. Kuinka paljon pyörittelisinkään tuollaisia huolia, jos ostaisin hevosen! Koska vaikka eläimen arvoa ei rahassa mitatakaan, hevonen on kalliimpi. Lisäksi siitä on vaikeampi päästä eroon, jos oikeasti tarvii, minkä Kevin toteaakin. Ja se saa enemmän vahinkoa aikaan, jos riehaantuu.
Tämän tarinan tokassa kappaleessa tulee myös esiin Kevinin asiantuntemus ratsastajana ja hevosenomistajana. Mietin tietenkin heti, mistä hän on tämän kaiken tiedon kerännyt, mutta kaikkea ei tarvitse eikä edes saa paljastaa heti! Ehkä kuulemme vielä joskus Kevinin taustoista. Tässä vaiheessa ajatukseni ajautui myös omiin hahmoihini: tällä kertaa Milaniin ja hänen hevosensa Biffeen, kenttäratsukkoon. Kun Kevin on noin taitava ja tavoitteitakin tuntuu olevan, tuleeko näistä toisiaan sparraava tiimi, kilpailijoita keskenään, vai tuleeko lie mitään, kun Kevin ei se sosiaalisin tyyppi ole, ja Milan taas on? Nähtäväksi jää. Milanin ja Biffen takia tämä kohta inspiroi muakin kirjoittamaan. 😀
Hoidat hyvin siirtymän ajatuksista todellisuuteen navigaattorin avulla. Se keskeyttää lukukokemuksen, mutta niin sen on nimen omaan tarkoituskin. Minusta se tukee sitä ajatusta, että se keskeyttää myös Kevinin mietteet.
Musta on ihanaa, että otat heti meilläkin muita hahmoja mukaan, niin kuin otit Hukkasuossakin. Vaikka kerroit Kevinin olevan epäsosiaalinen, tottahan hän muita tapaa, ja ajat hänet heti luonnollisella tavalla näkemään pari uutta naamaa! Voin myös samastua Kevinin ja Inarin sananvaihtoon. 😀 Mulla on ainakin aina sellainen olo, että sanon jotain tyhmää, kun tapaan uusia. Vaikka eihän Kevin mitään tyhmää sanonut siis: se vain tuntui hänestä siltä!
Vitsit kun Kevinillä ja Ampalla sujuisi heti ihan kivasti. Musta on tosi mielenkiintoinen ajatus lukea näin tosi tutusta hepasta, mutta kirjottaa siitä myös sellaisesta näkökulmasta, etten sitä tunne. Näistä hahmoista kukaan ei ole nimittäin tainnut sitä tavata!
-
Vitsi kun olisin niin hyvä piirtäjä, että osaisin saati kehtaisin arvioida näitä kuvia myös samalla tavalla kriittisesti kuin tekstejä. Musta on tosi ikävää, että olet piirtänyt tänne ihanan ja söpön kuvan, mutta saat kommentiksi nyt ylläpitäjältäkin, että ”onpa söpö poni”. Varmasti tiedät, että on! Se on mun silmään niin ihanan ikäisensä näköinen vieläpä: niin kevyt ja vauvainen! Yksinkertainen taustakin sopii tähän kuvaan hyvin. 😀 Niin just. 😀 Mun seuraava iso homma on kyllä opetella kommentoimaan rakentavasti kuvia!
-
Musta on ihanaa, että olet selvillä siitä, mitä kirjoitat. Se osoittaa sellaista kunnioitusta muiden tarinoita ja juonia kohtaan, ja sellaista perehtyneisyyttä, että ihan täytyy hattua nostaa. Minä olen seurannut Hukkasuota niin monet vuodet niin tiiviisti, että toki tiedän Crimis-nimisen hahmon muuttaneen opiskelemaan. En tiedä, kuinka tuttu talli on sinulle, mutta ai kuinka paljon tykkäsin siitä, että olet jopa tuollaisesta asiasta perillä, vaikka on kyseessä vain hevosen hakeminen tallilta! Mut tämä tarina vakuutti heti tuollaisella yksityiskohtaisuudella. Jos tarina ei olisi mulle tuttu, en tiedä, olisinko ymmärtänyt keksiä yhtä hienon vedon: olisinko tajunnut tutkia noin tarkasti!
Hukkasuon lisäksi mulle on Amppakin tosi tuttu hevonen moooooonista tarinoista ja jutuista. 😀 Senkin tästä tunnistaa, vaikka jokaisella on oma tapansa kuvata hevosia, jotka ihmissilmin ovat kuitenkin vähäsen keskenään samanlaisempia kuin toiset ihmiset. On kiva, kun etenkin tarinahevonen saa pysyä samanlaisena koko pitkän elämänsä ajan. Hyvä, että Kevinin ja Ampan tiet kohtasivat tällä tavalla! Se on vanha ja hyvä heppa, joka on Kevinin kaltaisen hyvän isännän ansainnut.
Siitä, miten Kevin Amppaa arvioi, näkyy, miten monissa koeratsastuksissa hän on käynyt. Hän antaa heti ajatuksissaan kommentteja siitä, millaisen hevosen selkään on noussut. Jos koeratsastus olisi ensimmäinen, huomiointi saattaisi olla haaveilevampaa, mutta nyt koeratsastukset taitavat mennä jo rutiinilla. Kevin tietää, mitä haluaa, mutta ei elättele liiaksi toiveita petyttyään jo niin monesti. Mutta onneksi nyt kävi hyvin ja hintakin saatiin hiottua kivemman näköiseksi. Kyllä se yhteinen taival siitä alkaa sujua, ja vaikka Amppa ei lässytettävä timanttiponi olekaan, eiköhän sekin uudelle isännälle hellyyttä osoita vähän tutustuttuaan!
Sait jo yhden kirjoitusvinkin Sannilta, ja siinä on sulattelemista isommaksi opeteltavaksi asiaksi, ja se onkin hyvä seuraava kehityskohde sinulle! Toiseksi, pienemmäksi ja helpommaksi jutuksi nostaisin esiin numerot kaunokirjallisuudessa, sillä se sinun on helppo oppia ja muistaa nyt saman tien, ja se sujuvoittaa tekstiä pikkuruisella vaivalla ihan tosi paljon. Eli numerot yhdestä yhdeksään sekä tasakymmenet kirjoitetaan melkein aina kirjaimin. Eli Kevin on koeratsastanut kahdeksan puoliveristä, minä asun noin kahdenkymmenen kilometrin päässä Hopiavuoresta ja olen asunut ainakin sata vuotta. Epätasaisemmat numerot kirjoitetaan numeroin, koska ne on helpompi ymmärtää niin. Hopiavuoreen mahtuu 26 hevosta, ja minä olen omistanut elämässäni yhteensä 32 kesyrottaa. Niin helppoa se on. 😀 Muista myös kirjoittaa erisnimet isolla!
Tee muuten Kevinistä esittely hahmotopaan. 😀 Unohdin sanoa siitä!
-
Aivan hirveetä, oikeasti! 😀 Sanni simppailee niin tosi uskottavasti, että muakin pelottaa. Miten sen kanssa muka pärjäisi, jos pitäisi oikeassa elämässä olla sille lapsenvahtina ilman että olisi siihen nähden vahvassa auktoriteettiasemassa? Mä tunnen tietenkin Sanneja, mutta koska mä olen niiden ope, niillä ei koskaan ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kohdella mua yhtä reilusti kuin mä yritän niitä, tai ne ei saa peruskoulun päättötodistusta ennen kuin mä eläköidyn. Jos mulla ei olisi sellaista valtaa, että ne ei pääse mun ohitse kuin koulua vaihtamalla, millä ihmeellä olisin pelkäämättä niitä! Sitä paitsi 15-kesäiset on muutenkin yksi pelottavimmista asioista ikinä, varsinkin parvina. Ikinä ei voi ennustaa, mitä niiden päässä liikkuu, vaikka suurin osa tietenkin on ihan sairaan kivoja lapsia! 😀
Kirjoitat tosi hyvin paitsi Sannin, myös Eiran. Mä en ole uskaltanut edes yrittää vielä laittaa näitä pikku ystäviä leikkimään yhdessä, koska musta tuntuu etten millään osaa pitää sellaista palettia kasassa! En kerta kaikkiaan keksi Sannin suuhun yhtä veemäisiä henkilökohtaisuuksia kuin sinä saat hänen ajatuksiinsa joka käänteessä, ja sen lisäksi en osaa edes ennustaa, miten Eira niihin reagoi! Nyt mä uskon tähän Eiraan. Nokkava ja nenäkäshän se on, kovaääninen ehdottomasti, erittäin lapsellinen ja ehkä vähän leuhka… …mutta on se herkkäkin. Kyllä mä tiedän, että sen pieni sydän särkyy jossain vaiheessa Sannin jutuista, mutta en vielä osaa aavistaakaan, millainen se on kun sitä ihan oikeasti loukataan. Siis oikeasti-oikeasti, eikä niin että se taas kuvittelee kokeneensa vääryyttä. Viittaat kivasti myös Eiran ajatuksiin Uunosta! Eirahan haaveilee puoliverisestä ja sairaan hienoista estekisoista, mutta on Uunokin sille rakas. Tottahan Eira sitä puolustaa, vaikka sen alla nyt kyllä osui ja upposi. Uunon maantietankkimaisuus on Eiralle paha paikka! Samoin Eira taitaa olla aina kova arvostelemaan muita. Kai se ajattelee, ettei Sanni pärjää, koska Sanni on vain vuoden Eiraa itseään nuorempi, ja Eira tietää, ettei itse ainakaan pärjäisi. Itseenhän sitä kaikkea tulee verrattua, tai tuttuihinsa.
Musta on ihanaa, että Sanni välittää ponistaan, ja sekin tulee ilmi koko ajan. Hän on ylpeä siitä, miten hienosti se on, vaikka on niin nuori, ja ihan viimeisessä kappaleessakin hän on sen puolella, kun Eira saattoi traumatisoida sen. Sannin kaltaisista hahmoista on tosi helppoa ja nopeaa kirjoittaa sellaisia, että ne eivät enää viehätä minua: sen kun unohtaa antaa niille hyviä ja pehmeitä puolia! No, tässä hahmossa on kuitenkin hyvää jo hevosjutuissa. (Aina muuten hyvien puolien ei tarvitse näkyä. Kun kirjoittaja tietää ne itse tarkasti, ne tuovat jo hahmoon syvyyttä, koska vaikuttavat taustalla.)
Tekstinä tämä tarina taas on sellaista sutkautusten ja sivuhuomioiden räiskyntää, että mun tekisi mieli lainata puoli tekstiä tähän ja sanoa, että tässä ovat mun lempikohdat. En kerta kaikkiaan osaa päättää, mistä tykkään eniten. Viittauksista Noaan, Noan jalkaan, yleisestä Eiran ja Noan inhoamisesta, siitä miten Noa otti sen toisen otuksen syliin, mutta ei siis Eiraa, vai mistä! En tiedä! Koko teksti on niin tosi hyvin hiotun ja viimeistellyn näköinen.
-
Saat usein sekä multa että muilta näitä kommentteja tarinoidesi realistisuudesta, arkisuudesta ja aitoudesta, mutta kun tällä hetkellä se on tarinoidesi yksi paras puoli. Outi saattaa tehdä asioita, joita en itse tekisi, tai elää sellaista elämää, jota en itse voisi, uskaltaisi tai haluaisi, mutta silti pystyn ihan aina uskomaan hänen kokemuksiinsa ja samastumaan jopa niihin, joita en itse enää tekisi. Tällä kertaa tietenkin samastun ratsastusajatuksiin.
Kun Outi yritti ihan vain istua Jussin käynnissä, uskoin ihan täysin, että tuollaista se on, palata hevosen selkään. Siitä alkaa olla kymmenisen vuotta, kun viimeksi oikeasti ratsastin, ja joskus olen kuvitellut, miltä tuntuisi taas nousta selkään. Ja olen todennut, että se olisi ihan varmasti aluksi enemmän kamalaa kuin kivaa. Hevosen askelissa oli joskus tuttua istua, eikä päätä paleltanut vaikka kuinka lujaa meni, mutta siitä alkaa olla kymmenen vuotta aikaa. Ainakin mä olen raihnastunut ihan hirveästi siinä ajassa: 17-vuotiaana uskalsi mennä vain. Nyt mä pelkään, että mulle sattuu jotain! Mua ainakin oikeasti pelottaisi nousta hevosen selkään taas. Sanotaan, että se on niin kuin pyörällä ajo, mutta eihän se voi olla niin kuin pyörällä ajoa!! Tämä pyörä on kuitenkin puoli tonnia painava ja sillä on oma tahto: tarpeeksi kun tulee ikää ja taukoa, niin sellainen on kauhistuttavaa. (Okei. Mun pitää kai päästä tallille. Ilmeisesti alan pian pelätä hevosia.)
Toisaalta en usko, että ratsastustaito oikeasti mihinkään haihtuu, vaan ehkä se vain vähän ruostuu. Oikeassa elämässä Outin eka ratsastus olisi voinut varmaan mennä myös sulavammin, mutta tarinallisesti alkukankeudet ovat paaaaljon mielenkiintoisempia. On jotain, mitä lähteä tarinoissa työstämään. Ja myönnetään: kyllä mä vaikeuksiin uskon vähän enemmän kuin sellaiseen liian helppoon menoon. Onhan tässä taukoa, vieras hevonen, jännitystä… Miten se voisikaan mennä ihan nappiin? Vaan ei Outin ratsastus mitenkään huonosti mennyt. 😀 Mun oli pari kertaa tarinaa lukiessani yritettävä välillä tietoisesti irtautua tämän maailman realiteeteista: mun oli vaikea saada aivot siihen asentoon, että mun hahmo antaa Outille vinkkejä. Outihan on tietenkin nimittäin miljoona kertaa taitavampi kuin mä. Minä reppana en osaa englantilaista yhtään, vaikka sinnikkäästi ja varmasti epäloogisesti siitä kirjoitan. Musta onkin ihana lukea sellaista ratsastustekstiä, jossa ratsastusasioita kuvataan riittävän tarkasti ja uskottavasti, niin kuin tässä. Et kuitenkaan missään vaiheessa lipsahtanut liian teknisen kuvauksen puolelle! Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallisuus, eikä Opi Ratsastamaan -käsikirja Pollux-heppakerhosta. :DD Tosi hyvä ratsastuskohtaus.
Vielä ihailisin hetken Eetun hahmoa tässä, mutta ihan hetken vaan hei. Olen useasti sanonut, että toinen sun ehdottomista vahvuuksista on kuvata muiden hahmot oikein. Sanon taas. Lisäksi se on niin kiltti tässä. Jos se ei olisi mun hahmo ja sitä myöten mun ajatuksissa usein jotenkin ”minä”, olisin ihan lääpälläni siihen muutaman tällaisen tarinan jälkeen… :DD
Kuvasta ei mun piirto- ja väritystaidolla mitään monipuolista ja kattavaa kommenttia anneta, heh, mutta kyllä mä näen, että se toimii. Mua taitaa miellyttää siinä vähäsen erikoinen, vaikeampi kuvakulma yhdistettynä vähäsen rennompaan otteeseen linejen ja värityksen kanssa. Tilannekuvissa tämä on just parhautta. 😀 Ajattelen tilannekuvia ja niitä Virallisia Rakennepönötyksiä vähän niin kuin kännykkäkuvina ja järkkärikuvina. Molemmissa on hyvää. Toisissa on muistoja ja aitoja tilanteita, ja toisissa hevosta on aseteltu ja puunattu viisimiljoonaa tuntia jotta saataisiin yksi ainoa studiovalokuva jalostusmainokseen tai jotain. Hyvä että päätit piirtää! Tämä on just sellainen ihana ja sielukas muistokuva. 😀 Saanko lisätä sen Jussin sivuillekin?
-
Ulkopuolelta Outin elämä kuulostaisi varmaan aika ihanalta. Vitsi mikä ajatus. Jos työni olisi läppärissäni, kun harrastuksenikin on, olisin aika vapaa reissaamaan koirien asettamissa rajoissa. Sitä voisi asua suurimman osan vuotta Otsonmäen tapaisessa muuttohäviökunnassa, ihan koska viihtyy niissä ja koska siellä on halpaa, ja kun kaipaisi vilinää, voisi käydä aina heittämässä vaikka puolen vuoden kiertueen Helsingissä. Töitä voisi tehdä pitkän matkan junissa ja omalla sohvalla talvisin, kesäisin myös terassilla, kahvilassa ja koirapuistossa. Sitä olisi ihan vapaa menemään Orihuela Costalle äkkilähdöllä vaikka heti huomenna.
Sitten kun pääsee Outin pään sisään, saa muistutuksen siitä, että kaikilla ihmisillä on ne omat juttunsa, joita he murehtivat. Outihan on ihan tosi yksinäinen! Monella on ihan varmasti samanlaisia fiiliksiä, kun täytyy muuttaa uuteen paikkaan. Ei tunne ketään, niin ei oikein pääse minnekään. Outi sentään on niin reipas, fiksu ja rohkea, että itsehoitaa tilaansa. Kun menee mukaan johonkin harrastukseen, vaikka sitten hevostallille, pikkuhiljaa tutustuu ihmisiin.
Barbikin on sellainen hahmo, joka monen elämässä varmasti on. Aina se ei ole hevonen, mutta silti. Kaikesta rakkaasta on kova paikka luopua. Kun jouduin taistelemaan, että eron aikoihin sain pitää mun koirat, mun pikku esikoispojat, päätin että ikinä enää en kiinny niin kovasti elukkaan, joka ei ole laillisesti ja kokonaan mun. Saman päätin kyllä jo silloin, kun omistaja päätti lopettaa mun kilpahevosen, kun olin vielä nuori. Ei pitänyt se päätös. 🙂 Mikä voit, kun tykkäät eläimistä. Silti mä en ole varma, korvaako kaikki se hyvä sen eron niistä, kun erosta päättää joku muu kuin itse.
Tämä on teksti, joka paranee loppua kohti, ja jonka avulla tutustumme paremmin Outin ajatuksiin ja menneisyyteen. Aina ei tarvitse tapahtua mitään kauhean radikaalia. Tässä Outin ajatukset virtaavat hyvin luonnollisen tuntuisesti ihan pienten ympäristön ärsykkeiden mukaan. Sillä tavalla kirjoitetaan hyviä takaumia ja muistoja. Vaikka oikea ihminen saattaa ykskaks kassajonossa seistessään ja edessä olevan sedän selkää tuijottaessaan alkaa elää uudestaan sitä yhtä joulua, kun oli neljän ja sai sen ihanan kauko-ohjattavan auton pukilta ja se takavarikoitiin kun hän ajoi sillä kuusen nurin, kirjallisuuden hahmo ei yleensä voi tehdä niin. Kirjallisuudessa takauma on yleensä vähän kömpelö ilman valokuvien tai posliiniyksisarvisten kaltaisia ärsykkeitä. Ehkä se johtuu siitä, että kirjallisuudessa jo muutenkin yritetään kuvata sanoilla asioita, jotka eivät oikeasti koostu sanoista. 😀
Lopetus on erityisen hyvä. Mulla on itsellä vaikeuksia lopettaa kaikki haaveilu- ja muistelutekstit. Kerään koko ajan vinkkejä niiden lopettamiseen, ja tämän laitoin muistiin. On tehokas ja selkeä lopetus palauttaa Outi taas jonkun melko pienen ärsykkeen avulla todellisuuteen ja jatkaa oikeaa elämää ihan muutaman virkkeen verran, ilman turhan pitkiä muistelutekstiin kuulumattomia suuria tapahtumia.
-
Helillä ei totisesti ole onnea miesjuttujensa kanssa. :/ Musta on kamala ajatus, että ihan kenelle tahansa tapahtuu sellaista, että joku voi kuvitella jotenkin ostavansa hänet jollain illallisella ja teatterilipulla, mutta aivan erityisen inhottavaa on, kun samaa ihmistä jollain lailla potkitaan päähän useasti samantyylisten asioiden suhteen. Surkeinta kaikista on se, kun luottamus toiseen menee kertaheitolla tavalla tai toisella, ja nyt Heli-reppana kuvitteli olevansa minilomalla kivan kaverin kanssa. Mä voin uskoa, ettei tämäkään Helin kokemus ole ainutkertainen oikeassa maailmassa. Ihmiset osaavat olla tosi törkeitä. Voi Heliä.
Toisaalta musta on ihanaa, että Helillä on joku hakemassa pois Seinäjoelta, koska kaikilla ei ole. On niitä, joiden olisi pitänyt jäädä sinne hotellihuoneeseenkin vaan, koska ei ole vaihtoehtoa. Niin hyvä, että Helillä oli, vaikka olihan hänestä Eetulle soittaminenkin kiusallista ja epämukavaa. Vaikka kyseessä ei olisi edes mun hahmo, olisin tosi iloinen, kun hän soitti Eetulle. On Hopiavuoressa muitakin kunnon ihmisiä, ja paljon onkin, mutta ehkä jotain Eetun tyyppistä Heli kaipaa. Eetussakin on tietenkin vikansa ihmisenä ja ystävänä, mutta ainakin hän on tasainen ja melko hyvin ennustettava tyyppi, joka tottakai lähtee hakemaan Heliä vaikka sitten yöllä Seinäjoelta ja tekee pedin sohvalle.
Kiinnitin huomiota tarinasi yksityiskohtiin: siihen, missä oltiin, mitä syötiin ja niin edelleen. On selvää, että itse tykkään nyhertää yksityiskohtien kanssa, mutta niin minä tykkään sellaisten lukemisestakin! Kun syödään ”ruokaa ravintolassa”, en ihan samalla tavalla voi elää ja hengittää tilannetta, kuin jos syödään siikaa ja poroa Uppalan kartanolla. Vielä niitäkin hienompia yksityiskohtia ovat ne, joita annat kaikille hahmoille! Vaikka Tuomo vaikuttaa vain lyhytaikaiselta sivuhenkilöltä Helin elämässä, olet tehnyt hänestäkin ihan kokonaisen ja omien tapojensa mukaan toimivan ihmisen, keijutytöstä puhumattakaan.
Ja kun keijutyttöön nyt tultiin, hänestä taisin pitää Eetun hakureissun jälkeen kaikkein eniten. Hän on niin kuin enkeli, tai no, keiju, kun ilmestyy ja katoaa tyhjästä. Hänessä on kuitenkin nimenvaihdosta tatuointiin ja sateenkaarilaukkuun sellaisiakin piirteitä, joita ei keijuihin ja enkeleihin mielletä, joten hän ei ole kliseinen kuin vaaleaan pukeutunut enkelinkiharainen pelastaja. 😀 Nyt hän herätti mielenkiintoni ja haluaisin kuulla hänestä vielä uudelleen. Hänellä on selvästi hyvä sydän ja otsonmäkeläisittäin (joskaan ei välttämättä seinäjokelaisittain) erikoinen elämäntapa.
Jätät tämän tarinan loppuun myös sellaisen koukun, joka sai mut heti luonnostelemaan seuraavan päivän tarinaa. Edes luonnos ei ole valmis, enkä osaa sanoa, mihin se johtaa, mutta inspiraatio on herätetty!
Tämä tarina jättää mut toivomaan entistä enemmän, että Heli saisi oikeita kavereita oikeista hahmoista, vaikka sitten Eetusta. Hän tarvitsee niitä. Kaiken lisäksi Heli on nyt minusta entistä enemmän sellainen hahmo, jonka kanssa sormia syyhyttäisi leikkiä. Hän on aivan hirvittävän vahva ja itsenäinen, ja osaa pitää huolen itsestään ihan joka tilanteessa — ja samalla niin herkkä ja hajalla, että ehdottomasti tarvitsee muita. Onnistut täydellisesti tämän kontrastin luomisessa hahmoon. Helistä on kasvanut aivan tosi monitahoinen tyyppi ilman että hän on lainkaan ristiriitainen.
-
Mä en niin mitenkään pysty täysin keskittymään tähän tekstiin! Se ei johdu susta tai kirjoituksesta. Näen, että tämä on hyvä ja tunteellinen tarina, mutta jotenkin aina kamera mun ajatuksissani kääntyy pois Camillasta ja alkaa kuvata mua itseäni. Mä en kestä hyvin kirjoitettuja eroja, koska alan myötäelää niitä ihan liikaa. Musta on kamalaa, että Camillan mies on palannut hetkeksi, ihan vaan jotta voisi lähteä kahdesti, eikä lopun toiveikkuus tavoita mua, koska olen liian syvällä jossain ajatuksissani aina siinä vaiheessa. Tunnistan toki toiveikkuuden hyvin kirjoitetusta tekstistä ja näen, että Camillalla on ihan uusi tulevaisuus aukeamassa, eikä se näytä mitenkään huonolta. Taidan olla tämän tekstin kanssa paljon surullisempi kuin Camilla itse.
Tässä on sellaista ihanaa taiteellisuutta, joka syntyy siitä, kun asiaa ei sanota ihan suoraan, eikä liian vaikeastikaan, vaan helpon ja luonnollisen oloisesti kiertäen. Sellaisesta tulee mulle tosi huoliteltu, viimeistelty olo tekstistä. Samoin symbolit, kuten shampoovalinta, toimivat.
Yleensä mua häiritsisi, ettei Camillan eksällä ole nimeä. Nyt musta tuntuu kuitenkin siltä, että se sopii Camillan pidättyväiseen persoonaan ja tilanteeseen. Välillä tulkitsen tämän tekstin niin, että hän ei kerro kaikkia asioitaan edes minulle, joka elän eri todellisuudessa kuin hän. Välillä taas ajattelen tekstin olevan Camillan päänsisäisiä ajatuksia, joissa hän ei halua sanoa sen Yhden nimeä ääneen edes.
Jännä miten sitä aina ajattelee, ettei selviydy erosta, ei jaksa, ei pysty, elämää ei ole jäljellä. Ja sitten. Kuitenkin aina selviytyy.
-
Vitsit. Ajattelen usein, etten ole ikinä nähnyt Jaken kaltaista aikuista. Teinejä kyllä, moniakin, mutta en aikuista. Ja aina, kun se ajatus tulee mieleeni, seuraava on, että onneksi Jake on keksitty henkilöhahmo. Kirjallisuudessahan hän on vallan mainio ja mielenkiintoinen. Oikeassa elämässä taas pudistelisin varmaan päätäni ja ajattelisin, että tuo on raukka tainnut lyödä omansa. Ja sitten minulle tulee aina paha olo siitä, miten ihmisiä tuomitsen. Jake elää cowboyunelmaansa ja on paljon rohkeampi kuin minä.
Kirjallisuudessa tämä pätkä on hieno ja tunnelmallinen. Kun tätä lukee, tulee sellainen olo, että voisipa itse elää niin kuin Jake. Istua varjoissa hevosineen ja soitella kitaraa, olla vaikka olevinaan cowboy keskellä Otsonmäen sysimetsää! Tuuli olisi viileä, vaikka päivät ovat nyt olleet niin tappavan kuumia. Vitsit, miten kivaa se olisi. Jake pohtii tässä tekstissä itsekin olemassaoloaan: että onhan tuo touhu nyt vähän naurettavaa. No niin on — mutta hei, kaikilla meillähän on joku oma naurettava juttu, ja minkä tahansa jutun saa karrikoitua kuulostamaan naurettavalta!! Miettikää vaikka meikäläistä leikkimässä mielikuvitushevosilla 20 vuotta putkeen, vaikka olisin voinut tehdä ties mitä muuta. Mutta mä tykkään tästä. Olen ottanut Jaken tapaisista ihmisistä mallia ja alannut sanomaan tämän ihan julkisesti harrastuksekseni, kun joku kysyy. Ei siinä ole mitään pahaa, että on jokin oma juttu. Mun kaltaiset ihmiset, jotka epäilevät Jakejen lyöneen päänsä — meissä on pahaa!
-
Voi Dips parkaa. Vaan nythän ne kaveritkin alkavat palailla laitumiltaan, niin ei ole niin yksinäistä tarhoillakaan enää. 😀 Onneksi kaikki muutkaan hevoset eivät ole olleet laitumilla tänä kesänä, niin ei ole Dipsinkään tarvinnut ihan yksistään nyhjätä, reppanan.
Mua aina huvittaa lukea Jaken kasvatusmetodeista. 😀 Mulla ei ole lapsia, mutta huomaan perineeni ajatukseni lasten kasvatuksesta mun omalta äidiltäni. Meillä ei tosiaankaan ollut tiukka kasvatus, ei mitenkään päin: ei kotiintuloaikoja, ei kotiaresteja, ei mitään sellaisia… …kunhan me vain puhuttiin aina totta ja osattiin itse päätellä, mikä on oikeus ja kohtuus. Jos me oltaisiin pyydetty kahdeksansadan euron puhelinta, me oltaisiin oltu varmaan pian ilman puhelinta, jotta osattaisiin arvostaa ihan normaalia puhelinta. 😀 (Ja jos me ei oltaisi itse käsitetty tulla hyvissä ajoin kaverilta kotiin, ei meille olisi kotiintuloaikoja laitettu, vaan me ei vain sitten oltaisi päästy minnekään, kun ei olla osattu itse olla asianmukaisesti.) Mä tunnen kyllä niitä ihmisiä, joilla oli ne kahdeksansadan puhelimet. Siis vertauskuvallisesti: kaikillahan oli 3310 kun mä olin yläasteella… Niitä oli kahta sorttia niitä teinejä. Se näkyi päältä, onko puhelin saatu lahjaksi, vai oliko teini itse joutunut säästämään siihen. Kaksi ja puoli sataa ei olisi mulle niin iso raha, olenhan mä työssä käyvä aikuinen, mutta Sofin ikäiselle se on kokonainen omaisuus. Jos se on sen rehellisellä työllä tienannut ja itse säästänyt, se on kyllä jopa mun mielestä tainnut puhelimensa ansaita… 800 euroa on paljon, Jake sen tietää, mutta kun Sofi on niiiin ahkera! Mun kasvatusfilosofia ei olekaan ainoa oikea. 😀
Mun isä oli hellämielisempi kuin äiti. Olisin voinut kuvitella, että jos se olisi kasvattanut meidät yksin, se olisi muuttunut aika Jakemaiseksi touhuksi. Vaikka se oli hyvä isä, nyt aikuisena olen onnellinen, kun äiti oli aina kuvioissa. Mitä musta olisikaan tullut, jos mulla olisi ollut kahdeksansadan euron puhelin, mutta ei edes yhtä vanhempaa, joka vaati mua aina ankarasti käyttämään järkeäni? Vaikka Jake on aivan varmasti ihana isä niin kuin munkin isä oli, Sofi on ehkä ihan onnekas, kun se saa olla välillä myös muiden hoiteissa. Toisaalta taas jakemaiset ihmiset opettavat lempeyttä ja muita hienoja arvoja. Jakejakin tarvitaan, Jaket tasapainottavat muita siinä missä muut Jakeja.
-
Musta on erityisen ihanaa, että otit juuri Helin mukaan tarinaan. 🙂 Vaikka Heli on ollut aktiivinen jo pitkään, hahmo on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Tavallaan ymmärtäähän sen: Heli oli jopa pelottava aluksi, kun oli niin tosi aikaansaava, mutta nythän hän on ihan tosi paljon helpommin lähestyttävä, kun hän on kotiutunut jo aika paljon. Ja Jilla on vieläpä niin sellainen tyyppi, jonka tuntuu olevan helppo lähestyä muita. Hänhän on niin kiltti, ettei kukaan tavallinen ihminen kieltäytyisi hänen seurastaan. Ja kun aina saa pullaa, sämpylää ja etenkin sympatiaa. :DD
Jilla on osoittautunut heti aluksi romantikoksi. Tottakai juuri hän suunnittelee vähän Helillekin uutta miesystävää — vaikka veikkaanpa samaa kuin Heli tässä tarinassa, että Jake ei välttämättä ole ihan hänen tyyppiään. 😀 Jakekin voi olla aika erikoisen tai jännittävän oloinen nimittäin, kun elää cowboyelämäänsä keskellä Otsonmäen korpea! Vaikka kun Jakeen vain tutustuisi, hänhän on myös oikein herttainen, vaikka joissain asioissa toki aika vanhanaikainen tyyppi. Mutta se tietenkin tekee Jakesta just Jaken ja tuo häneen särmää!
Mä en tiedä tai muista, mistä se juttu lähti, että kaikki on aina keittiössä. 😀 Nyt se on musta tosi hauska juttu. Kun vieressä on iso ruokasali, johon oikeasti väki mahtuisi, niin eeeeeei, kun keittiöön on jäätävä. Mun on pitänyt niin kauan piirtää Hopiavuoren keittiö: on meinaan kodikas paikka mun ajatuksissani. Se tietenkin selittää sen, miksei kukaan oikein ajaudu tummasävyiseen, vähän liian virallisen näköiseen ruokasaliin, jonka pöydänkulmassa Eetu pitää toimistoaan…
-
Mulla on ihan hirveän huono omatunto kun olen tämän kesän tokavikalla koiranäyttelyreissulla, enkä ole pystynyt paneutumaan tähän tarinaan sen ansaitsemalla tavalla! Vaikka tämä on tosi arkinen tarina (tai oikeastaan just siksi) se herätti mussa heti halun jatkaa omalla tarinalla. Kärryajelusta olisi toki kerrottavaa, mutta Hellon suhteen tarjoat mulle itse asiassa sen lisäksi hyvän spinnarin ainekset! Jos olisin kotona ja koneella, olisin vastannut jo omalla tarinalla, mutta nyt olen koko loppuviikon niin jumissa, että saa nähdä onnistunko varastamaan hetken kirjoittamiselle ennen maanantaita…
Sun vahvuus selkeästi ovat henkilöhahmot just nyt. Täällä on monenlaisia kirjoittajia, joista jokainen arvostaa vähän eri asioita. Mä kuitenkin tykkään hyvin kirjoitetuista hahmoista kaikkein eniten, ja siksi niin tekstiesi parissa viihdyn. Väkeä on niin paljon, että varsinkin melko tuoreena hopiavuorelaisena täytyy olla tosi rankkaa muistaa, mikä minkäkin hahmon ”se juttu” on. Uskallat kuitenkin kokeilla monenlaista porukkaa, ja se on hieno ja rohkea veto! Vaikka itse rakastankin eniten just hahmoja, mulla on uudessa paikassa paha tapa nyhjätä tosi pitkään muutaman hahmon kanssa, kunnes opin ne. Sulla nyt ei todellakaan ole sitä ongelmaa. :DD Saat kaikki toimimaan vielä niin luonnollisestikin, osan ihan niin kuin olisit itse hahmot luonut.
Tykkäsin erityiseti Sebastianin pullista. 🙂 Yksi pieni ärsytyksenaiheenk virtuaalimaailmassa on, että hahmoja vain katoilee tarinasta. Tietenkään ei voi vaatia hahmon omistajalta mitään lähtötarinaa, kun inspi tai aika ovat loppu, mutta oli todella tyylikäs veto ikään kuin kirjoittaa Sebastian ulos! Olisin ryhtynyt toimeen itse alkuviikosta, mutta onneksi ehdit ensin. Hoidit sen paljon tyylikkäämmin, turhia selittelemättä. Oikeasti, hieno veto!
Tämä on ihanan tunnelmallinen ja elävästi kirjoitettu juttu. Oikeasti tosi harmi, etten ole vielä voinut tarttua siihen! Sormia syyhyttäisi kyllä jo…
-
Vooooooooi onhan se Bee niiiin kiintynyt Tiitukseen, vaikka se onkin vähän haastava heppa! 😀 Se on raukka niin kakara vielä: yhtä hysteerinen kuin arat kolmivuotiaat ihmiskakarat, kun ne viedään kerhoon ekaa kertaa. Äiti tai iskä ei saa lähteä, ei ennen kuin ne ovat uponneet leikkiin keskenään!! Beelle nyt sitten kävi niin, että iskä lähti sittenkin, ja onhan se nyt tuollaiselle herkälle sielulle outoa olla yksin maneesissa ilman että kukaan varsinaisesti puuhaa sen kanssa mitään, vaan yrittää kiinni vain. 🙁 Ehkä se kuitenkin lopulta rauhoittui ja sai iskänsä takaisin…
Tää tarina kuvaa mun mielestä jotenkin niin ihanasti pikkulasten sielunelämää. 😀 Sellainenhan Bee nyt vielä on kuitenkin!
-
Tää. On. Niin. Ihana. Tarina! Vitsit miten Tiituksen ja Been pieni hellyyshetki tuolla lopussa tuntuukin musta ihanalta just siksi, että olet pantannut tätä onnistumista niin sairaan kauan. On ihan loogista, että hevonen kasvaa laitumella, mutta tietenkin odotin sen olevan samanlainen apina kuin sinne lähtiessäänkin. Tiituksella on ollut niin kurjaa sen kanssa. Mutta vaikka tämän tarinan loppu niiiiiiin superihana olisikin, se ei olisi lähellekään yhtä hyvä ilman kontekstiaan! Mä olen odottanut ja odottanut kiintymystä ja onnistumista, ja vihdoinkin!! Tästä onnistumisesta on myös mielenkiintoista lähteä kirjoittamaan kohti syksyä. Bee on nyt tämän myötä vähän uudessa vaiheessa. Kun kirjoittajalla loppuu sanottava edellisestä, onkin aika mennä eteenpäin, mutta ei yhtään ennen! Nyt Tiitus pääsee kokeilemaan kaikkia uusia juttuja, ja olen siitä niin inspiroitunut kuin kyseessä olisi minun heppani ja hahmoni. 😀
Mä olen huomannut koirissa ja hevosissa sellaisen piirteen, että yleensä ne toimii niin kuin käsittelijä odottaa niiden toimivan. Jos pelkään, että mun piski riehuu hihnassa ja on niin kuin ääliö, niin se onkin sellainen. Jos ojennan hihnan jollekulle toiselle, joka ei koiraa tunne ja olettaa sen olevan ihan rauhallinen, se parin testausvetämisen jälkeen onkin. Mutta aina välillä ne kuitenkin yllättää. Yleensä pahassa. Mutta onneksi välillä hyvässäkin! Loma on tehnyt Beelle hyvää. Nyt vielä kun saadaan Tiitukseen valettua itsevarmuutta, niin kyllä se homma siitä alkaa skulaamaan.
Jonkun pitäisi sanoa Tiitukselle, että voimakasluonteisista ihmisistä tulee hyvin koulutettuina menestyjiä (ja jättää sanomatta, että heistä tulee huonosti koulutettuina rikollisia), ja että samalla lailla se pakkaa mennä hevostenkin kanssa. 😀 Jos Tiitus onnistuu, niin vitsit mikä voittamaton ja itsevarma kilparatsu hänellä on.
Olen taas ihan koukussa. Ei silleen mitään paineita, mutta mä odotan tähän ilmestyvän jatkoa suurin piirtein nyt.
-
Miksi se kesä tosiaan menee joka vuosi nopeammin? Mä just pääsin kesälomalle kera mun oppilaiden, ja nyt kun mä seison mun parvekkeella, mä olen nähnyt ekoja niitä. Ai mitä niitä? No keltaisia lehtiä koivussa!!! Mutta kun taaksepäin katsoo, niin onhan kesällä ehtinyt kuitenkin vaikka mitä tekemään. Niin ovat Matilda ja Kerttukin, ja tämä onkin sellainen mukava pitkän ajan kokoava postaus. On superkivaa päästä lukemaan kaikkia erilaisia tekstejä. 😀
Kerttu on todella aikuistunut ja kasvanut! Laitumen puolivälin tienoille vertasin sitä kovasti aina Typyyn, joka taitaa olla luonteeltaan helpompi, mutta huonon koulutuksen takia lapsellisempi ja pahasti takamatkalla. Nyt vertailu ei taida enää onnistua! Syksyllä Kerttu alkaa kasvaa jo ratsuksi, ja ainakin toistaiseksi reaali-ikääntyvä Typy on edelleen parivuotias pikkupenikka. Mä odotan kuitenkin niitä ratsutuskertomuksia. Musta se vaihe on oikeastikin, oikean hevosen elämässäkin mielenkiintoisin. Olen ollut töissä suomenhevosia kasvattavalla tallilla ja saanut tiukan valvonnan alaisena omiakin projekteja, ja veikkaan, että aika monta oikeaa ja virtuaalista hevosta saisin vielä kasvattaa aikuisiksi ennen kuin kyllästyisin. Lukemiseenkaan en kyllästy, koska just siinä koulutusvaiheessa taitaa olla laajin kirjo polkuja valittavaksi oman hepan varalle. Siitä voi vielä tulla vaikka mitä — ja sen voi vielä mokata niin pahasti, ettei siitä tule yhtään mitään. 😀
Matildan äitin homma on vähän harmi. Kyllä sitä nyt aina välillä pitäisi leikkimään ryhtyä, vaikka olisi kuinka aikuinen! Hulluksihan sitä muuten tulee. Mäkin leikin heppaa tässä ihan reteesti. 🙂 Olisihan Matilda voinut tuoda vaikka siskonsa tänne tappelemaan, tai Pekankin… 😀
-
Voi Kerttu! 😀 Onhan se nyt aika eläinrääkkäystä, kun pidetään pientä hevosparkaa nälässä koko kesä laitumella, jolla ei kasva karvaakaan ruohoa! Ja lihoneeksi vielä luullaan, vaikka ihan tosissaan nälkää on kärsitty koko kesä, tai ainakin viisi minuuttia. Onneksi pääsee jo talliin. 😀
Tykkään eniten siitä, miten Kerttu on vähän hölmö — tai siis hevosittain varmaan ihan tosi looginen tyyppi. Sen äänestä kuulee läpi tekstin, millainen lapsi se vielä on, vaikka alkaakin isojen tyttöjen hommiin jo oppimaan. Varmaan me kaikki ihmislapsetkin ollaan joskus lähdetty vaikka mummolaan ja päätetty, että me ei tulla ikinä takaisin, kun ollaan koettu muka niin suuria vääryyksiä kotona! Mä ainakin olen lähtenyt muutaman kerran niin, etten tule ikinä takaisin… 😀 Ei ne elämän realiteetit näköjään sen enempää hevoslapsen päässä paina kuin ihmisenkään.
Hevosen näkökulmasta kirjoitetuissa teksteissä on yleensä aika paljon ongelmia. Me ei tiedetä, miten hevoset oikeasti maailman näkee, ja ainoa malli eläinten päänsisäisille jutuille on faabeleista. Varmaan siksi eläinten näkökulmasta kirjoitettaessa jutuista tulee helposti aika lapsellisia. Tässä se tietty lapsellisuus on kuitenkin niin tosi hyvässä suhteessa hevosen nuoreen ikään ja lapsellisuuteen muutenkin, että voisin ihan uskoa, että näin Kerttu maailman näkee! Toinen ongelma, jota tässä ei ollut, mutta joka yleensä näkyy, on liika päänsisäisyys. Kun eläinten näkökulmasta yritetään kertoa vähemmän lapsellisesti, jää miljöö- ja tapahtumakuvaus yleensä ihan minimiin. Tuntuu, että asioita tapahtuu kirjoittajan pään sisällä, mutta ne jäävät sinne. Lopulta teksti on kirjoitettu kuin kertoja olisi kuurosokea, ja kuvaa ainoastaan sisäistä maailmaa. Sen ansakuopan vältit hienosti, ja vaikka Kerttu paljon suunnitteli ja uhosikin, tässä on myös tapahtumia ja ulkoisia ärsykkeitä.
-
Mitä suurempi on porukka, sitä vaikeampi siitä on kirjoittaa niin että pitää kaikki mukana alusta loppuun. Ainakin mulle se on oikein erityisen vaikeaa. Musta tuntuu, että onnistuitkin paljon paremmin tässä kuin mä äsken ensiyrittämälläni! Varsinkin Allun tapaiset on helppo unohtaa alusta asti, kun ne eivät oikein mitään saa sanottua, mutta olit jopa sen saanut pysymään läsnä. Mulla olisi ollut antaa kaikille vinkiksi, että älkää edes yrittäkö kirjoittaa kerralla koko kisasta, vaan rajatkaa aika paljon pienemmäksi, niin se on helpompaa. Voi tehdä sitten vaikka useamman tarinan. Mutta sä teitkin niin jo! Rajaus pelkkään ykkösrastiinkin olisi toiminut, ja se olisi ollut helppo rajaus. Paljosta oltaisiin kuitenkin jääty paitsi. Sitä paitsi tarinan aloittaminen Oonan vanhempien kotoa on musta tosi symbolisen oonmaista. Mulle on jäänyt sellainen kuva, että se aloittaa jutellessaankin kertomuksensa vähäsen liian kaukaa: jos se kertoisi ”pelkästä rasti ykkösestä”, se aloittaisi kyllä vähintään matkasta tallille. 😀
Tässä tarinassa on rento ja lämmin fiilis, mikä myös sopii hahmoon hyvin. Oonalle on helppo mennä uusien tyyppien seuraan ja tutustua. Olisi ollut outoa, jos olisit yhtäkkiä kuvannut liikaa vaikka sitä, miltä uusien tyyppien tapaaminen tuntuu. Ei kai Oona sellaisia mieti, jos se ei tunnu erityisesti miltään, kun se on hänelle niin luonnollinen tilanne? Sellaisen vatkaamisen sijaan fiilis välittyi dialogista, ja siitä superhyvästä ideasta, että kaikki saa ajaa heppaa rastilla (paitsi Hello). 😀
Hellolla taitaa olla aika suuret luulot itsestään! Kun kyseessä on pikkutarkka rata ja kömpelö heppa jättikärryineen, miten ihmeessä maailman suurpiirteisin ihminen voisi ajaa sen riittävän tarkasti? Vaikka kyllä mä aivan täysin siihen uskon, että se jotenkin oletti ajavansa. Ei se kai ole muita ajeluttanutkaan, kuin Allua, ja vähäsen Tiitusta! Tottahan se ojentautuu ohjia kohti.
Oonan vanhemmat yllättivät mut. Mä en mikään psykologian tai muutenkaan ihmisten pääkoppien tutkija ole, mutta välillä lueskelen kirjallisuutta. Nyt mulla on kesken iso tutkimus ujoudesta hahmotutkimuksen vuoksi, ja siinä on paljon sellaisia ajatuksia, joita olen joskus pyöritellyt, mutta jotka siinä todetaan ihan paikkansa pitäviksi. Niin kuin se, että ujous periytyy, mutta niin periytyy tietty hölösuisuus ja rohkeuskin, vaikka ei olekaan selvää, mikä osa periytyy geeneissä ja mikä kasvatuksessa. Vaikka en olisi lukenut sitäkään, olisin odottanut jomman kumman Oonan vanhemman olevan oiken erityisen vauhdikas tyyppi. 😀 Toisaalta poikkeuksiahan on ihan hirveä määrä joka suuntaan. Olenhan mäkin tällainen nurkkia pitkin hiippailija, vaikka mun molemmat vanhemmat todellakin saavat suunsa auki ja varsinkin äitille on oikein superhelppoa mennä vaan juttelemaan kaikille. En mä silti ajatusta esittelemistäsi vanhemmista vierasta! On vaan jännä huomata, että mulle on kehittynyt joitain vahvoja oletuksia, joista olen väärässä. Onneksi en yrittänyt kirjottaa näitä vanhempia tyhjästä ekana, kun olisi mennyt kyllä ihan pieleen. :DD
-
Voi kun toinen on niin tietäväisen näköisenä siinä. 😀 Toinen on niin tomera, ja tuntee tasan tarkkaan koirien supervoiman. Eihän niille voi olla antamatta vähän juustoa leivältään, eihän? (Tai jauhelihoja kastikkeestaan.) Eihän pieni pala mitään tee. Kun ne sillä tavalla katsovat. 😀 Kyllä vain on niiiin söpö kuva!
Tässä on Mielikille ihan oma palkinto hänen suuresta panostuksestaan kapteenin, johtajan, maskotin ja valmentajan ominaisuudessa. Se on vaaleanpunainen, niin kuin asiaan kuuluu, mutta sitä ei voi syödä eikä varmaan purrakaan, jos ei ihan tosi kovasti yritä. En ihan tiedä, mitä se sillä tekee, kun olet niin julkea, ettet ole hänen korkeudelleen omaa hahmoesittelyä tehnyt, mutta kuitenkin.
-
Ihan uskomaton ero entiseen, vau! Tähän hienoon tarinaan verrattuna edellinen versio alkaa näyttää luonnokselta: niin kuin lyijykynähahmotelma ennen kuin piirtää tussilla oikeat ääriviivat päälle. Mun mielestä näistä kahdesta tarinasta oikein konkreettisesti nyt näkee sen, että välillä kannattaa pysähtyä tekemään hommia vähäsen pidemmäksi aikaa sen yhden ja saman tarinan kanssa! Olisi ollut aika sääli, jos et olisi tullut tiristäneeksi tätä tarinaa itsestäsi uudelleen.
Nyt tämä kertoo samat tapahtumat, mutta jos ne tapahtumat ovat luuranko, kaikki muu siinä on se ihminen siinä luurangon ympärillä. Kiinnitin huomiota samaan seikkaan kuin Outi: Hermanhan on kohtelias ja kiltti jätskikiskalta lähtemisen perusteella, ja tätä ei olisi tullut ilmi ilman tuota pientä moikkausyksityiskohtaa. Vaikka kaikkien hahmojen ei saakaan olla kilttejä (koska kiltti jengi on ihana oikeassa elämässä, mutta tylsä fiktiossa), kiltteys on mun ihan varmasti eniten arvostama piirre ihmisessä. Vielä kun se liitetään tässä nuoreen sälliin, joihin siis kiltteyttä ei yleensä ensimmäisenä piirteenä mielletä, se oikein nousee esiin. En tiedä, arvostaako Eiran ikäiset tytöt oikeasti kilttejä poikia vai ei, mutta ainakin mä itse jo silloin kun ekan kerran mitään tyttöystäväajatuksia ajattelin, halusin kiltin tyttöystävän. Toinen ihan pieni yksityiskohta, joka kiinnitti huomioni, on Hermanin ahkeruus ja Otsonmäen masentava todenmukainen konteksti. Hän on hakenut kesätöitä, mutta Otsonmäen tapaisissa pikkupaikoissa kauppaan otetaan aina vain joku yksi, joka on pomon kummityttö tai jotain. Ja silti sitä nuorena jaksoi toivoa, ennen kuin oppi, kuka on kenenkäkin sukua. 😀
Hermanin luonteen pehmeä puoli tulee muutenkin tässä esiin aivan eri tavalla kuin ennen. Onhan hän Eiran tuhahteluja ennenkin sietänyt, mutta vaikka tässä Herman on kertoja, kyllä Eira päättää, toimii ja on aktiivisempi, ja Heman seuraa. Just tällä kertaa se taisi toimia. Kun kirjoitit edellisen tarinasi, siis sen mihin kirjoittelin vastaustarinaakin jo, Hermanhan yritti olla aktiivinen. Hän pyysi Eiran mukaansa puhuakseen. Mutta Eirapa ei passiiviseen rooliin istu, vaan alkoi heti määrätä tahtia: nyt viet mut jätskille, nyt yrität paremmin. Sait siitä heti kopin, mutta taisin tajuta sen vasta tämän myöhemmän tarinaversion aikana, kun Hermanin passiivisuus korostuu tarkemman kerronnan vuoksi.
Lopetat hyvin, kun kyseessä on tällainen vuorovaikutteinen tarina. Jos tämä olisi romaanin tai novellin loppu, olisin vihainen, koska inhoan avoimia loppuja. Niillekin on tietenkin lukijansa. Kun tarinaa on tarkoitus pallotella, tämä kuitenkin taitaa olla ainoa oikea ratkaisu. Kaksi ärsyttävintä asiaahan vuorotellen tarinoinnissa ovat, että toinen liikuttelee toisen ihmisen hahmoa liikaa — ja että toinen liikuttelee toisen ihmisen hahmoa ihan liian vähän. 😀 Nyt uskallat tehdä ihan hyvin päätöksiä Eiran puolesta ja laittaa hänetkin liikkumaan, tekemättä kuitenkaan liikaa. Et ole lähelläkään mitään rajaviivaa, vaan halutessasi voit olla vielä rohkeampikin. Voit vaikka päättää toisen hahmon ottaman jätskimaun. Joo, joskus käy niin että laittaa jonkun Hopiavuoren vegaanin istumaan Pingviini-tuutti suussa, mutta se ei ole vakavaa. 😀 Sellaiset pienet jutut annetaan anteeksi aina. Ei kukaan voi tietää, että Eira inhoaa minttujätskiä ja tykkää mansikasta, koska en ole sitä missään kertonut.
Mä voin ihan rehellisesti sanoa nyt, että mä olen tosi ylpeä susta. 😀 Ihan hirveän hyvää työtä!
-
Voi vitsi. Ihan niin kuin näkisit mun ajatukset Jussista Hopiavuoren kontekstissa. Yleensä virtuaalihevosta kuvattaessa todetaan, että se nyt vaan on jonkinlainen luonteeltaan ja ulkonäöltään, ja just sen takia hevonen jää aina latteaksi. Se kuvaus on nimittäin vain yhden ihmisen näkökulma siihen hevoseen. Onnistut tässä tekstissä täydellisesti siinä, mitä mä olen yrittänyt tuoda esiin kertomalla samoista hevosista monien eri hahmojen näkökulmasta. Jussi voi olla Eetun arkinen paras kaveri, ja samaan aikaan se on Eiralle jonkinlainen tavoiteratsu ja Hello näkee siinä vaan jonkun ruskeanvärisen hepan jolla sattuu olemaan ohuemmat sääret kuin Skotilla. No Outin mielestä Jussissa on kaksi puolta. Toinen on se, mikä ehkä tarttuu Eetun asenteesta: Jussi on hyvä kaveri ja hevonen. Toinen taas on se, että onhan Jussi nyt herran tähden pelottava!
Ja mä ymmärrän sen pelon. Jos mut nyt nostettaisiin tältä istumalta Hopiavuoreen, Jussi taitaisi olla se hevonen, jota pelkäisin eniten! Se ei johdu sen käytöksestä, koska onhan se ihan kiltti, vaan siitä, että mä olettaisin sen varmasti olevan vielä arvokkaampi kuin se on. Sehän on nätti ja sopusuhtainen urheiluhevonen, joka herättää huomiota, vaikka on ihan perusruunikko. (Tai no, se yrittää olla spesiaali, mutta kun mun piirto- ja väritystaito on rajallinen.) Mitä jos mä rikkoisin sen? Eetu on ihan lupsakan oloinen isäntä, mutta olisiko se yhtä lupsakka, jos tekisin jotain väärin? Mä näen itseni yhtä hysteerisenä suitsenkokoajana, vaikka mulle ei olekaan käynyt onneksi mitään sellaista hoitoponin kanssa kuin Outille pienenä. Toivon, että Outi lopulta rentoutuu (vaikka tarinallisesti jännitys onkin mielenkiintoista). On ihan hirveää olla töissä tai harrastamassa sellaisessa paikassa, jossa koko ajan pitää olla vähän varpaillaan. Eikä sillä ole väliä, onko ahdistuksen syy kuviteltu vai oikea. Jos pelottaa, niin pelottaa. Mutta minäpä pääsen Eetun pään sisään. Ei se suuttuisi, vaikka mitä kävisi. Eirakin vain kuvittelee, että Eetu on mustasukkainen. Oikeasti Eetu suojelee Eiraa eikä Jussia, ja vieläpä suurimmaksi osaksi ihan turhan takia! Vaan eipä Outi voi siitä tietää mitään. 😀
Sulla on tässä muuten myös onnistunut takauma, joka taas taustoittaa hahmoa. Siinä missä Hopiavuori on sun tarinoiden perusteella ollut olemassa ennen Outia, Outikin on ollut olemassa ennen Hopiavuorta. Mä olen ihan fanaattinen hahmojen taustatarinoiden suhteen, ja tapaan nykertää etenkin omieni kanssa. Aina, kun avataan tällä tavalla ikkuna menneeseen, kyllä mun mielenkiinto herää.
-
Vai sellaisessa paikassa on Jilla luurannut. 😀 Taisi olla poikkeuksellisen lämmin sää Australiassa vuodenaikaan nähden: ainakin tekstistä välittyi sellainen auringonpaiste ja raikas ilma, että oikein tunsin sen. Voi veljet kuinka erilaista ja suomalaisittain eksoottisen oloista menoa siellä Australiassa onkaan! Hitsi kun olisin tiennyt Jillan lähdöstä aikaisemmin. Olisin voinut vinkata, että kannattaa samalla matkalla käydä tutustumassa Ranch O’ Haraan: siellähän yksi Eiran muinaisista ihastuksistakin, itse Ben, nimittäin asuu! Ja olen kuullut huhuja, että siellä on vieraana pari sellaistakin tyyppiä, jotka ovat käyneet Hopiavuoressakin… 🙂
Miljöökuvauksen lisäksi olen erityisen iloinen siitä, että Jilla pääsee elämässään eteenpäin. Australiaan mahtui pieni suhdekin, eikä jokaisen sellaisen tietenkään tarvitse edes olla sen enempää ollakseen juuri oikeanlainen juuri siihen tilanteeseen. Vielä enemmän tykkäsin siitä, miten Jilla sai matkallaan kavereita, varsinkin Melindan. Vaikka sellainen reteä ja välitön ihminen vähän Jillaa taisi säikäyttääkin, aika moni meistä varmaan haluaisi oman Melindan. Mä ainakin. Olisi niin paljon helpompaa tutustua uuteen ympäristöön, jos toinen puhuu ja touhaa, niin ettei itse tarvitse yrittää niin tosi kauheasti koko aikaa!
Pääsisipä itsekin seikkailuun. Australiassa on kuitenkin mukavasti kulttuurieroja suomeen, myös hevosenkäsittelyssä! Molemmissa hevoskulttuureissa on hyvää ja huonoa, mutta vain näkemällä ja kokemalla mahdollisimman paljon voi muodostaa ihan oman käsityksensä siitä, mikä on oikein hevosten kanssa. 🙂 Toisaalta kulttuurieroja hevosenpidossa on jo Helsingin ja Otsonmäenkin välillä esimerkiksi käsityksessä siitä, mikä on hevoselle sopivan pituinen aika olla tarhassa. Kun viettää liikaa aikaa yhdessä paikassa, vähän metsittyy. Mä esimerkiksi nauroin, kun kuulin ensimmäisen kerran ”puolipäivätarhauksesta” pysyvänä järjestelynä, koska se oli mun mielestä sellainen käytänne, jota ei voi oikeasti olla olemassa. Ilmeisesti kuitenkin voi. Jillapa on nyt nähnyt hevosmaailmaa paljon enemmän kuin moni muu!
Kirjoitusvinkeistä et niin paljon piittaa, ja se on OK, mutta yksi superhelppo vinkki mulla sulle on, jolla tekstisi paranee ilman että joudut näkemään vaivaa! Kirjoita numerot kirjaimin, jos ne ovat pienempiä kuin kymmenen, tai tasakymmeniä, kuten kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä, sata ja tuhat. Epätasaisemmat numerot, kuten 11, 21 ja 125 voidaan kirjoittaa myös numeroin. Tämä pätee tietenkin vain kaunokirjallisuuteen: jos kirjoitat tieteellistä artikkelia, sääntö on vähäsen monimutkaisempi. 😀
-
Nyt on :DD Tämä siitä seuraa kun pyörittää näitä tarpeeksi monen muutoksen verran. 😀
-
Noin vain! Onnea hienosta saavutuksesta. 😀 Helin juhlinta on ihan tosi rajua. 😀
