Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
”Hyvä ku katto tulit nii opit tavoolle”, hymähdin Noalle ja palasin tyhjin käsin ikkunan viereen istumaan, koska joku oli syönyt kaikki pullat. ”Tämoli kysyny flikoolta jotta pitääkö maneesi varata”, kerroin Nellylle. Olin vieläkin aivan varma, että maneesinvarauslistat ja muutaman hassun tunnin pituiset tarhausajat olivat urbaanilegendoja. Ei kai Helsingissä montaa hevosta voinut olla raitiovaunujen seassa, kun siellä oli kaikki pelkkää mukulakiveä varmasti tallin pihaan saakka? Mitä sitä nyt varauslistaa muutamalle hevoselle, kun kaikki mahtuivat varmasti kerralla maneesiin?
Kahvi oli jo haaleaa, kun hörppäsin siitä. Mielikki näytti hymyilevältä. Minä olisin halunnut koiran, mutta missä välissä minä olisin sitä hoitanut? Ja olihan minulla Jussi. Vilkaisin ikkunasta tallillepäin, mutta eihän hevosia siitä voinut mitenkään nähdä.
”Siellon hyvä päivä tulos”, sanoin kun Noa nousi koiran kanssa. ”Siellon karsinansiivous mulla vielä vaihees mut majattelin kaffin ottaa välillä. Ajattelittako te ratsastaa? Mä ainaki menisin jos kerkiääsin ku on näin komia ilima. Joko soot Noa käyny Mäensisukses? Kannattaas mennä. Menisittä yhtenä vaikka joku komia päivä.”
Kun ehtisi itsekin maastoon. Vaikka mielummin minä tein joka päivä tallilla hommia ehtimättä enää ikinä Mäensisukseen, kuin menisin joka päivä Mäensisukseen omistamatta tallia. Join viileää kahvia ja vilkaisin taas ikkunasta hevosia, joita en voinut nähdä. Olikohan niillä nyt kaikkea tarpeeksi?
-
Mielikki on hyvä koira, mutta kinkku oli sitä varten, että saisin sen varmasti sisälle. Saunan ovesta pääsi takapihalle, jota kiersi aita. En uskaltanut päästää muiden ihmisten koiria irti muualla. Jerusalem oli kerran hoidossa ollessaan lähtenyt raivoisasti jäniksen perään, vaikkei minkään sortin metsästyskoira olekaan, ja joku rouva oli saanut sen vasta Ilmajoella kiinni. Mielikki oli kuitenkin ison rotan kokoinen. Se jäisi auton alle heti: ei sitä kukaan näkisi kun se kiitäisi liikenteen seassa kuin pieni karvainen formula.
Se oli tainnut oppia jo, ettei kinkkua tulisi, ennen kuin on pissat ja kakat tehty. Tomerasti se meni asioilleen, vaikka kostea, sulava alusta vähän sitä näytti tassujen nostelusta ja tärinästä päätellen paitsi viluttavan, myös ällöttävän. En viitsinyt käydä nakkelemassa sen jätöksiä pienellä lapiolla ojaan, koska minulla oli vain villasukat jaloissani. Ne Inarin tekemät tietenkin, eikä ne Hellon, joista toinen oli pitkä ja ohut kuin kaulahuivi. Kinkku kelpasi kyllä ovella kuitenkin, ja kun palkka oli saatu, Mielikki säntäsi silmät kiiluen tupaan, varmaan takaisin keittiötä kohti.
Minä tömistelin sen perässä rauhallisemmin. Eteisen kautta keittiöön astuessani toivoin, ettei kahvi olisi vielä kylmää.
”No? Olittako te kiltisti?” kysyin tullessani ja käännähdin katsomaan, olisiko kaapissa vielä pullaa pöytään nostettavaksi.
-
Mielikki!
”Siinä se ny tuloo. Tämon kämppis numero kolome!”
Yritin houkutella Mielikkiä juustolla, mutta eihän se nyt mitään nähnyt ja kuullut. Sen kun näytti Nellyllekin, miten hienosti se osasi hyppiä tasajalkaa ja aivastella samalla leikin merkiksi. Ja sitten se osasi istuakin niin hienosti kinkun toivossa, ettei kyllä mikään toinen koira osaa yhtä hienosti.”Ei mitää hätää Mielikki”, sanoin oikeastaan Noalle, ”Hello ei oo täs ny nii sullekki riittää kinkkua. Mä laitoon Noa eileen sen sun teefatis kaaphin.” Sitten käännyin sanomaan Nellylle, että Hello on Ilveksen Helemias, ja tapaa käydä usein. ”Tua on sitte Mettärintehen Noa. Asuu täs. Tämon toi Nelly. Vai näittäkö te jo eileen?”
Hörppäsin vielä kerran kahvikupista ja kaivoin kinkunsiivun paketista. Sitten nousin ylös.
”Mee siihen Noa kaffille. Mielikki tuu, menhän saunan ovesta pissalle, tuu, katto makkaraa!” -
Yritin olla ajattelematta sitä, miten pidin vieläkin ruokailuhuoneen ison pöydän yhtä nurkkaa toimistonani. Ei se ollut ollenkaan sellaista, että meillä oltaisiin jotain illallisia järjestelty, ja oma väki ahtautui kuitenkin aina keittiön pienen pöydän ääreen, vaikka salin pöytä olisi ollut kuinka tyhjä. Mutta olisihan sitä nyt edes voinut vähän yrittää elää niin kuin ihminen. Jos olisin vaikka puoli tuntia aikaisemmin herännyt, olisin saanut paitsi pöydän tyhjäksi, myös sen yläkerran imuroitua ja vielä tehtyä vaikka jotain kunnon aamupalaa valmiiksi. Nyt aamun ensimmäiset hetket olivat kaikki kuluneet tallissa, kun olin nukkunut melkein seitsemään!
Tallustin ensimmäisenä keittiön ovista. Pidin siitä kaikesta vaaleanvihreästä. Keväthän tässä oli. Vedin astiakaapin oven ja lusikkalaatikon auki ennen kuin nostin pöytään maitoa, sokeria ja leiväntekovärkkejä.
”Noni, hyvä sitte jotta meni hyvin! Ne on ne hirvikoirat tossa pellon takana jokka haukkuu melekeen puolehenyöhön. Ei tänne kuulu mutta joskus ku istumma tossa verannalla niin silloon”, juttelin kaikessa rauhassa laittaessani kaiken valmiiksi. ”Täs on niinku ittepalavelu. Mä koulutan kaikki heti jotta ne sitte osaa itte ottaa ku ne tuloo. Kuppeja on tossa, ja lusikoota.”
Kaadoin itselleni kahvia malliksi ja istahdin pöydän ääreen. Vieraille tarjotaan ensin, mutta huomennahan tämä Nellykin olisi omaa väkeä.”Mullon kolome”, vastasin siihen kämppiskysymykseen. Silloin kuulin yläkerrasta mau’untaa, ja koska meillä ei ole kissaa, sen täytyi olla Mielikki. ”Kuulekko kun yks ulajaa? Se on meirän — eiku Noan koira. Mun pitää käyrä varmaan päästämäs se sieltä jos ei isäntä itte sitä ny vapauta sieltä. Se on huria vahti se. Sellaanen rotan kokoonen. Onneksi on taas koira — ja hyvä kun tuloo hevoosia. Sunki hevoonen söi aiva hyvin aamulla ja tuli tyytyvääsnä pihalle. Joko meinaat mennä kattomahan maneesia tänään?”
-
No jos vielä äkkiä siirrän tuon Noan antaman köynnöskasvin, minkä niminen se nyt olikaan, makuuhuoneen ikkunalle, kun siellä on kivempi valo. Oho, onpas ikkunalaudalla pölyä. No jos vielä äkkiä haen rätin ja pyyhin ikkunalaudan. No niin. No mutta jos tässä ikkunalaudalla on pölyä, niin voi kauheaa miltä yläkeran ikkunalautojen täytyy näyttää! No jos minä vielä äkkiä — mutta kun se Nelly varmaan kohta pääsisi tuohon ovelle asti. Mutta jos minä vain ihan nopsasti vielä pyyhkäisen… Mutta olipa pölyä! Ei tällaisessa voi eläviä ihmisiä majoittaa. Jos minä äkkiä imuroin yläkerran —
Niin minä olin ajautunut jo siniseksi maalatut rappuset ylös asti, vaikka minun piti pysyä alhaalla. Ehdin jo aukaista kaapin, jossa yläkerran imuri oli, mutta kuulin luojan kiitos huhuilun alakerrasta ennen kuin ehdin oikeasti alkaa imuroida. Rytisyttelin siis kantapäilläni sinisiä rappusia takaisin alakertaanpäin ja olohuoneeseen. Jokuhan siellä aina kävi ja liikkui, mutta oma väki osasi olla huhuilematta. Sen kun ottivat kahvia pannusta. Ja varsinkin Hellon tapauksessa ruokaa kaapista.
Tietenkin olohuoneessani seisoi Cozminan vuokraemäntä, Nelly, jonka olin käynyt hätyyttelemässä jalkeille. Hymyilin heti: hän näytti jotenkin pelokkaalta.
”No miten meni yä tuas?” kysyin samalla kun ojentelin käsiäni ruokailuhuoneen takana olevaa keittiötä kohti sillä tavalla, että sinne olin häntä ohjaamassa. ”Haukkuuko piskit? Tänne tupahan ei kuulu mitää kumminkaa niin…” -
Herra Helemias Ilveksen syväluotaava henkilökuva
Hello oli aikeissa lähteä Typyä ja Jerusalemia kävelyttämään metsänreunaan saakka. Ajatuksena oli ymmärtääkseni, että Typy, joka oli välillä aika säpsy, tottuisi tuuleen. Päivä olikin oikein erityisen tuulinen, ja missäs sitä kovemmin tuulisikaan kuin alatarhojen ja pellon välissä? Ensin Typy piti kuitenkin Hellon mielestä harjata, koska sen olisi hyvä oppia, että ennen töitä hevoset yleensä hoidetaan. Tämän kaiken Hello minulle pälpätti iloisesti: alkoi puhua jo tallin ovista Typyn kanssa ilmaantuessaan, ja juttua olisi riittänyt vielä karsinallakin, mutta kun Eira tuli keskeyttämään.
”Hei nii, Hello nii, mä en saa tota kraanaa auki”, Eira sanoi sekavan näköisenä Hellolle, eikä edes vilkaissut minua, vaikka siivosin karsinaa siinä ihan vieressä. Hän puhui pihan puoleisesta vesihanasta. Kaikki muut taisivat saada sen väännettyä auki itsekin, paitsi Eira ja Ariel.
”Miksen mä kelepaa?” minun oli kysyttävä, koska minunhan tuollaiset asiat kuuluisi selvittää.
”No kun”, Eira aloitti topakasti, mutta jatkoi samaan hengenvetoon mutta paljon pehmeämmällä äänellä Hellolle: ”nii, voisiksä tulla sinne?”
Hello sanoi vain ”juu” ja hengitti omituisesti sisäänpäin sen sanoessaan, enkä minä saanut ikinä tietää, että miksei minua pyydetty.Hello palasi aika nopeasti, mutta eipä hän ehtinyt edes kunnolla karsinalle, saatiko harjoja hakemaan, ennen kuin Noa tuli kertomaan minulle jostain äijästä, joka kyseli minua.
”Ai äijä? Kuka? Siis millanen äijä?” Hello kysyi hevosensa turpaa kalterien lomasta silittäen ennen kuin ehdin edes laskea talikon käsistäni.
”No semmonen aika rankka äijä”, Noa kuvaili, ”oli prätkä, nahkatakki ja pitkä parta. Varmaan joku jengityyppi ku siin rotsiski oli joku logo.”
”Mitä se sua kyselee? Mä voin mennä”, Hello sanoi minulle. ”Se on vaan iskä”, hän lisäsi vielä Noalle ja taputti tämän olkapäätä. ”Tuu niin saat ilmasia parrankasvatusvinkkejä. Me tarvitaan niitä.”Hello oli poissa niin kauan, että siirryin Typyn toiselle puolelle siivoamaan seuraavaa karsinaa. Ehdin olla sielläkin hyvän tovin. Typykin alkoi hermostua, kun joutui olemaan tallissa keskellä päivää ilman muita hevosia. Ei ole laumaeläintä luotu muutenkaan tuolla tavalla omassa yksinäisessä sellissään pidettäväksi, saati sitten ilman katsekontaktia muihin.
Hello tuli, kun olin siirtymässä taas.
”Mitäs se halus?” kysyin heti.
”Kysyi kauhatraktoria”, Hello haukotteli ja suunnisti hakemaan viimeinkin Typyn harjoja.
”Kai sä lupasit? Vai jourunko mä soittamhan sille?” huikkasin Hellon perään.
”Tietenkin lupasin. En mä oo mikää idiootti.”Kun Hello oli juuri satulahuoneen kynnyksellä, Inari juoksi tallin ovista sisään.
”Hello! Hello! Mä en saa Ringoa kiinni!” Inari kuulosti hätääntyneeltä.
”Eiks Jeppe vois hakee?” Hello kysyi käsi ovenkahvalla. Kun Ilveksen Jerusalem komensi, niin Helmipurojen Ringo-koira kyllä uskoi aina.
”Ei kun — mä koitin mut seki meni! Ne on jo päätiellä!”
Silloin tuli Helloon vauhtia. Typykin pärski ja puhisi, kun isäntä juoksi tuhatta ja sataa Inarin perässä koiria pyydystämään. Minä sen sijaan jatkoin lannanluontia, koska tuossa koirahommassa ei minua tarvittu. Ja aivan oikein: pian kuului pihalta Hellon komento, ja sitä ei uskaltaisi Jerusalem sen paremmin kuin Ringokaan olla tottelematta. Ei kulunut kauaakaan ennen kuin Hello palasi talliin. Hän marmatti koiralle pakomatkasta ihan Typyn karsinalle asti. Hello istutti koiransa ankaran näköisenä Typyn karsinan ovenpieleen. Silti hän vihelteli jo ilmeisesti jotain itse keksimäänsä iloista sävelmää satulahuoneeseen kävellessään.Siirryin karsinasta toiseen, kun Hello oli päässyt pölyharjan kanssa karsinaan asti. Silloin Jillan pää kurkisti tallin ovesta sisään. Todettuaan meidän olevan paikalla Jilla tuli ihan sisään asti.
”Mä tein tämmösiä”, hän näytti Hellolle keksejä kourassaan, ”niin haluuksä koemaistaa?”
Koskapa Hello olisi ruuasta kieltäytynyt? Hän otti muka vain yhden keksin, mutta koska se oli ilmeisesti hyvää, hän otti vielä muutaman lisää ja kehui keksejä monin sanankääntein.
”Nii olisiks sä halunnu?” Hello huikkasi minulle erinomaisen hyväntuulisesti poimiessaan viimeisen keksin kouraansa, ”koska nopeat syövät ja hitaat eivät!”
”Niitä on kyllä lisää”, Jilla-parka kiirehti sanomaan.
”Nii Eetu, niitä on lisää”, Hello virnisteli, ”ne riittää ja riittää, kunnes ne loppuu!”
”Mä paan ovehen lukon vielä joku päivä”, sanoin muka tosi vakavana Hellolle.
”Sit kukaa ei pääse tupaan, ja kumminki sä tykkäät ku käy väkiä.”
”Mä paan semmoosen lukon jotta siihen pitää näppäällä sellaanen numerokoori. Sitte kaikki pääsöö, mut sinet sitä kooria muista nii jourut koputtelemhan aina.”
”Sä mitää laita, sä rakastat mua. Eiksnii Jilla? Eihän toi Eetu halua elää ilman mua?”Hello sai harjattua Typyä hyvän aikaa ja minä siivosin vielä pari karsinaa. Melkein koko talli oli jo siivottu sillä aikaa, kun Helloa oli revitty paikasta toiseen. Ennen kuin Typy oli täysin valmis, ja ennen kuin minä olin siivonnut viimeisenkin karsinan, pahantuulinen Eira palasi talliin housut ja takki vääntömärkinä.
”Korjaa toi paska!” hän ärähti Hellolle.
”Mikä paska?” kysyin taas hämmentyneenä siitä, kuinka hän yritti laittaa Hellon hommiin, vaikka minunhan pitäisi korjata kyseinen paska. Mistä paskasta sitten tällä kertaa olikaan kyse.
”No se kraana! Vähä kiva siinä yrittää mitää jalkoja kylmätä ku se ensi ei mee päälle ja sitte falskaa ja sit kaiken lisäks se koko vitsin letku pääsi irti!”
No se selittikin Eiran märän olemuksen.
”Mä laitan sen seuraavaks. Mullon täs enää tää karsina”, yritin sanoa Eiralle. ”Mee tupahan ja etti jostaki jotaki vaattehia niin mä heitän sut puolen tunnin päästä kotia.”
”En mä halua kotia!” Eira tiuskaisi. ”Hello tuu! Mun elämä on pilalla! Sun pitää laulaa mulle rakkauslauluja!”
”Mun pitäs viedä tää Typy-” Hello aloitti.
”Mitä! Sä olit viemäs sitä jo jotain tunti sitte! Ooksä taas haaveillu jotain vaan?”
”Joo vissiin”, Hello huokaisi ja hymyili. ”Sellanen mä vähä taidan olla, etten mä oikeen saa mitää valmista aikaan. No. Mä vien tämän hakaan.”Kun sain karsinat siivottua, tavarat paikoilleen ja kiinnitettyä letkun hanaan uudella kuristimella, suuntasin sisälle juomaan kahvia. Mietin, miksi minä edes olin mitään taukotupaa vintille remontoinut. Tupaanhan kaikki kuitenkin aina tulivat. Liian ahtaasta ja pimeästä eteisestä näki suoraan olohuoneeseen, jossa Hello toden totta soitti Eiralle huoneen nurkassa yleensä lojuvaa kitaraa. Tai siis Eira, joka meinasi hukkua minun huppariini, piti Helloa kuristusotteenomaisessa halauksessa ja rämpytti kiinnostuneen näköisenä kitaraa, jonka kieliä Hello vasemmalla kädellään samalla paineli.
Päätäni pudistellen siirryin keittiöön. Tasolla oli tyhjä lautanen, ja viimeinen keksi oli juuri siirtymässä Noan sormissa kohti hänen kitaansa. Hello oli sitten oikeasti maistellut melkein kaikki keksit yksin, tai ainakin varannut ne isoon pinoon itselleen olkkarin sohvapöydälle. Sentään kahvia oli vielä. Mutta pääasiahan tietenkin oli, että porukka kävi kahvilla ja uskalsi ottaa itse keksiä ja ruokaa.
-
Jussi vai tallityöt
On tässä ollut kaikenlaista. Katselin Jussin ohitse muita hevosia samalla kun rapsuttelin omani turpaa kyynärpäitäni aitaan nojaten. Kaikenlaista, tottavie, enkä olisi ikinä uskonut. Uuno nautti aamupäivän auringosta silmät puoliummessa. Se oli parkkeerannut päätien varteen ihan syystä: joskus siitä meni ohitse tyttöjä, jotka syöttivät sille omenaa, porkkanaa ja sokeria, vaikka eivät olisi saaneet. Skottikin yritti torkkua, mutta Pasi kierteli sen ympärillä häntäänsä huiskien ja ilmaa näykkien, jotta saisi sen ärsyyntymään. Pasista näki, ettei siitä välitetty: sen jälkeen, kun se oli tänne tuotu, kukaan ei ollut käynyt sitä katsomassa. Minulle maksettiin sen hoitamisesta aina ajallaan, mutta se olisi tarvinnut liikuntaakin, ja vähän muitakin maisemia kuin karsinansa ja hakansa.
Mutta mikä minä olin kritisoimaankaan? Puristin nyrkkini Jussin riimun poskihihnan ympärille ja päästin orin luikahtamaan portista luokseni. Enpä minä ollut tätäkään hienoa hevosta liian hyvin hoitanut. Jotenkin kaikki Jussin kanssa vietetty aika tuntui olevan aina pois maksavilta asiakkailta, joihin oma hevoseni ei tietenkään kuulunut. Aina, kun olisi ollut aikaa olla Jussin kanssa, tiesin hyvin, että olisin voinut puhdistaa karsinat vielä vähän tarkemmin, tai että taukotupaan pitäisi käydä ostamassa uusi kahvipaketti jo hyvissä ajoin ennen kuin vanha loppuisi. Alatarhat olisi kiire kunnostaa, kun hevosia oli jo vaikka kuinka, eikä olisi pahitteeksi suunnitella karsinajärjestystä uudelleen. Ja jos mitään muuta tekemistä ei muka ollut, raput tallin vintille kaipasivat lakaisijaa, rehuhuoneen sangot pesijää ja voisihan rehutilauksetkin hoitaa vaikka puoleksi vuodeksi kuukausittain toistuviksi.
Mutta vaikka tallini tuntui ränsistyvän silmissä, päätin unohtaa sen ihan hetkeksi ja kävelytin Jussin suuliin. Vaikka kukaan ei meitä varsinaisesti katsellut, olin Jussista ylpeä. Sen kanssa ei koskaan kerännyt katseita, koska olihan se aika tavallisen näköinen, mutta samalla kenelläkään toisella ei ollut yhtä komeaa hevosta. Ja yhtä viisasta oria: Jussi jäi melko rauhallisena lipan alle, vaikka lähdin hakemaan sen varusteita. Ja rauhallisena se odotti, kun palasin.
Siitä oli jo pari viikkoa, kun olin viimeksi taluttanut Jussin kentälle ja noussut sen selkään. Helmipuron Inari oli sillä ratsastanut, mutta aika vähän. En halunnut Eiran ratsastavan sillä ilman vahtia, eikä minulla ollut aikaa vahtia, joten Inarin piti liikuttaa Jussia salaa. Eira oli yleensä mukana tallilla, joten ei siitä tullut juuri koskaan mitään. Sen takia Jussi olikin niin täynnä virtaa, että pyöritti häntäänsä pohkeenväistössä, pukitteli rankasti joka laukannostossa ja ravasi epätasaisesti. Pelkästään sen rauhoittumisessa vierähti puolituntinen, enkä voinut olla ajattelematta, että taukotupa pitäisi imuroida ja hevosten ruokakupitkin olisi hyvä pestä.
Sitten kun alkoi sujua, sujuikin erinomaisesti. Jussi tuntui huokaisevan ja hakeutuvan rennosti kuolaimelle. Rentouduin itsekin kun se näytti mallia, vaikka oikeasti sen pitäisi mennä toisin päin. Sen selkä pyöristyi ja askel piteni kuin itsestään. Laukka muuttui nykivästä ja lapsellisesta melkein oikean kilpahevosen laukaksi, ja jotenkin ajauduin ihanaan flow-tilaan hevoseni kanssa. Aikaa tuntui kuluneen vain ihan hetken verran, mutta kentän reunalle ilmaantunut Inari sai minut suorastaan hätkähtämään huomautuksellaan.
”Tota, pitiks sun ruokkia hevoset vai jonku mun…?”Olin salamana alhaalla melkein kesken laukan. Puntasin Inarin nopeasti Jussin selkään ja sanoin, että kävelisi alatarhat päästä päähän jäähdyttelyksi ja tulisi sitten takaisin. Samalla kun annoin ohjeita, kiisin jo puolijuoksua eteenpäin. En tiedä, harmittiko minua enemmän se, että olin unohtunut sillä tavalla ratsastamaan Jussilla, vai se, että minun oli täytynyt lopettaa ratsastus jo.
-
Mä heräsin äsken. Tykkääks?
:DD Voin kuvitella tämän hetken. Olen saavinani juuri tästä kohdasta vahvoja aavistuksia siitä, mikä tekee Nellystä erilaisen kuin muut hahmot. Lisäksi ajatus tästä hetkestä huvitti minua. Se olisi ollut hauska keiden tahansa hahmojen välillä, mutta kun siinä oli vielä Eetu, joka on aluksi yhtä rento kuin rautakanki!!Samastun myös vahvasti tähän Nellyn empimiseen Eetun oven äärellä. Olen kokenut sen. Niissäkin tuvissa, joiden ovet ovat lukossa, on nimittäin usein kylmä kuisti. Jos siihen kuistin oveen koputtaa, se kuuluu tosi huonosti sisälle, ja isäntä tulee torumaan että mikset ovelle koputtanut. Niinpä tunnet itsesi idiootiksi. Ja sitten jos astut kuistiin, niin ovia onkin yleensä kaksi: toinen on oikoreitti yläkertaan, etkä voi mitenkään tietää kumpi. Koputat toiseen, ja se on aina väärä, ja isäntä avaa juuri sen toisen oven. Luojan kiitos suurin osa ihmisistä on normaaleja, eikä tarvi koputella!
Ihanaa, kun pääsimme lukemaan Nellyn ekasta aamusta tarinassa. Se oli taatusti erilainen kuin kenenkään toisen hahmon ekat aamut minkään heppatallin tarinassa! Seuraavat kerrat ovat onneksi helpompia, kun Nelly tietää kävellä ovesta sisään niin kuin kotiinsa ja kaataa itse kahvia itselleen. ”Soon itsepalavelu!” tapaa Eetu nauraa sellaisille, jotka eivät vielä osaa, ja aukoa valmiiksi kuppikaapin, jääkaapin ja lusikkalaatikon. 🙂
-
Siinä missä viime tarinasi oli niin hieno, koska ratsastus oli niin teknisesti uskottavaa, tämä on hieno romanttisuutensa takia. Tuulen, joka on auringossa lempeä ja varjossa hyytävä, voi aivan tuntea. Olet sinä aika kameleontti kirjoittajana.
Tämä on myös kekseliäs tapa huomioida uusi hahmo! On vaikeaa kirjoittaa tuoreesta tulijasta, koska vielä ensimmäisen tarinan perusteella on aina hieman haastavaa saada kiinni siitä, miten hän liikkuu ja puhuu. Nyt et joutunut ottamaan kantaa siihen, mutta sait silti kaverin huomioitua. En tunne ketään, kenelle ei tulisi aina hyvä mieli kun oma hahmo mainitaan muiden tarinoissa!
Nostaisin esiin vielä sellaisen tyyliseikan, joka on auennut itselleni oikeastaan vasta viime vuonna, ja joka sujuu sinulta tosi hienosti. Se on kuvailu. Kuvailu on tosi tärkeää jo senkin takia, että vain sitä kautta lukija näkee tarinasi sitä lukiessaan. Liiat adjektiivit kuitenkin löysistyttävät tekstiä. Minua ainakin vaivaa adjektiivitauti! On usein parempi käyttää kuvailevia verbejä, niin kuin nyt Eetu tallusti ja Nelly laahustaa vaappuen. Hyvä, just näin!
Tässä on niin ihanan rauhallinen tunnelma, että ihan toivoin miljöön valuvan tästä tietokoneen ruudusta ulos, jotta voisin itsekin olla tuolla. Vitsit kun pääsisi kävelyttelemään hevosia, kun on näin lämmintäkin!
-
Tottahan Hopiavuoren Eetu nyt Pennasen Tuomon tuntee, kun kanala on tuolla Ilmajoellapäin ollut jo iät ajat! Ja koko Pennasen sukuhistorian tietenkin. Ja varmasti hän on iltaan mennessä selvittänyt Jakenkin kuviot. 🙂
Hyvä kun saatiin teidät tänne. Koiriakin alkaa olla niin monta pihapiirissä, että olisi syytä pitää jonkinlaiset koiratreffit edes kerran viikossa. Onpahan Jessielle seuraa siinä missä Jakelle ja Dipsillekin!
Olet leiponut hienosti tekstiin sisään myös sen, miten Jake pitää autoista. Jos häntä ei kiinnostaisi, hän mainitsisi korkeintaan autonsa merkin, ja senkin kerran. Tällainen uskollisuus hahmon mieltymyksille tekee tekstistä ja hahmostakin heti syvällisemmän ja uskottavamman.
Toivottavasti Dips kotiutuu nopeasti, niin että pääsette heti kunnolla hommiin! Ties vaikka Eirakin innostuisi lännenratsastuksesta, hän kun Flidan ja Uunon mukana terapiahevosten klinikalla tuntuu pitävän kovaasti eräästä cowboysta. 😀
-
Ei hätää Jake, jotkin lännenratsastuksen monista lajeista ovat tälle vanhalle kilparatsastajalle tuttuja juttuja, vaikka Eetu ei yhdestäkään lajista niin ymmärräkään mitään. 🙂
Dips se kuulostaakin ihan pätevältä lännenratsulta, kun rauhallisuus ja tottelevaisuus ovat kuitenkin oikeastaan joka lajissa se tärkein ominaisuus, hyvien jalkojen lisäksi tietenkin. Seuraan jo uteliaana treenejänne ja yritän päätellä, mitä lajia harrastatte. Tosi mielenkiintoista!
On aina mukavaa, kun joku valitsee lännenratsastuksen hahmonsa ratsastustyyliksi. Se tuo minulle kotoisan tunteen aina, koska koen monet lajit ja oikeastaan koko tyylin englantilaista tyyliä ja lajeja luonnollisempana. Se saattaa kuitenkin ainakin osin johtua myös siitä, etten elämässäni ole montaakaan kilometriä ratsastanut englantilaisittain. 😀 Tämän toki huomaa myös teksteistäni, heh heh. 😀
Minulla on toisaalla hahmoja, jotka toivottavasti jonain päivänä törmäävät Jakeen. Siitä syntyisi varmasti hieno soppa, sillä vaikka pikkuiseni ovat lännenratsastajia, heidän koko suhtautumisensa ratsastukseen ja hevosharrastukseen on niin täysin erilainen kuin Jakella. En malta odottaa. Hopiavuoressakin uumoilen olevan muutamia hahmoja, jotka ihastuvat ja vihastuvat Jaken asenteeseen. Ainakin Eetulla on vahvoja mielipiteitä heti, kun hän ehtii tutustumaan.
-
Tästä kyllä välittyy ihanasti se, miten rakas Onni on, ja miten vauva se vielä on. Suloista, että synttärisankari sai oikein herkkuja lahjaksi. Niistä kai joka poni eniten pitää. <3
Heitän sinulle haasteen: treenaile pilkutusta. Liikkeelle voi lähteä siitä, että pää- ja sivulauseen väliin tulee pilkku. Voi opetella vaikka ihan vain yhden pilkkusäännön kerrallaan. 🙂 Pienikin pilkutus auttaa jo tekstin ymmärtämistä ja helpottaa lukemista. Katsopa vaikka näitä!
Epäilty saa tuomion. Tuomio kuuluu näin: Armoa ei Siperiaan!
Syytettyä eustava lakimies huokaisee helpotuksesta, koska lapussa lukee hänen mielestään: Armoa, ei Siperiaan!
Syyttäjä huokaisee helpotuksesta, koska lapussa lukee hänen mielestään: Armoa ei, Siperiaan!
Tässä on syytetyn koko tuomion sisältö pilkun varassa! Tulkinnathan ovat ihan päinvastaisia, ja ilman pilkkua ei lausetta voi ymmärtää. 🙂 -
Tämä tarina on niin uskollinen Helin luonteelle, ja jo ekassa tarinassa esiin tulleelle — miten sen sanoisi — pessimismille? On niin Helin tyyppistä ajatella, että kuinka kuivikkeetkin ovat epätasaisesti karsinassa! Voi jos Eetu osaisi lukea ajatuksia. Se alkaisi varmasti asetella alusetkin puru kerrallaan, kun on muutenkin koko ajan huolissaan nelijalkaisten vuokralaistensa elinoloista.
En olisi uskonut, että Heli ja Eira tulevat noinkin hyvin toimeen, koska onhan Eira sellainen moottoriturpa. On juuri Eiran tyylistä kutsua itsensä noin vain maastoonkin. Aluksi hämmästyin, että Heli pitikin Eiraa loppujen lopuksi mukavana, mutta tarkemmin ajateltuna sehän on ihan loogista. Heli on ehkä vähän yksinäinen, ja niin kuin olet kirjoittanut, ei tuppukylästä toiseen muuttaminen siihen varsinaisesti auta. Eirassa puolestaan on vikansa kaikessa dramaattisuudessaan, mutta kaikesta huolimatta hän on aina aidosti ystävällinen — paitsi tietenkin suuttuessaan jostain oikeasta tai kokonaan kuvittelemastaan asiasta.
Tämä on ihana tarina. Vaikka Helin tyyli on marmattaa ajatuksissaan siitä sun tästä, toivon hänelle hyvää ja sympatiani ovat hänen puolellaan. Ei ole Helin vika, että elämä on välillä rankkaa ja pistää harmittamaan. Oli kivaa, että tässä tarinassa hän pääsi hieman hengähtämään ja lopetus oli loskasta huolimatta kevyt.
Kuten viimeksikin, ihailen monia monia ilmaisujasi. Kolme timanttisinta olivat karvainen petturi, muumilimsan vertaaminen taskumattiin ja se ironinen ajatus miten koira nääntyisi nälkään mikäli ruoka vielä hetken myöhästyisi. Paljon oli muutakin hienoa, ja voisin nostaa näitä tähän vaikka kaksikymmentä!
Tunnut panostavan näihin tarinoihin niin tosi paljon, että sparraat aina miellyttävästi minuakin ihan siinä samalla. 🙂
-
Sieltä ne tulee, Hopiavuoren kaikki asunnot ja kartat pala palalta. 😀 Eetun tuvan ja tallin pohjapiirrokset ovat vielä linevaiheessa. Vitsit, kun olisi kyllä inspiraatiota taas tehdä vaikka mitä, mutta on niin kipeä vaihe, ettei saa piirrettyä vakaata viivaa! Mutta kyllä se siitä.
Miljöökuvaus on tärkeää. Ensinnäkin, olen tämän tallin kanssa taipuvainen suunnittelemaan kunnollisen ja kattavan miljöön tarinoille, ja joka yksityiskohta on tärkeä. Minusta on ihanaa tietää, millaisissa maisemissa hahmoni kulkevat.
Toisekseen ainakin minulle, ja lyön vaikka vetoa että myös muille, on nyt helpompaa tulla kylään Nellyn luokse. Tiedämme millaista siellä on, niin on kivempi kirjoittaa. Lisäksi tästä näkyi hienosti myös Nellyn suhtautuminen kotiinsa ja sitä kautta elämänasenne. Kompakti koti on hänelle ihan OK. Se ei taitaisi ihan joka hahmolle olla. Eetukin tarvitsee tilaa ympärilleen, ja mietipä jotain Eiraa suljettuna pieneen tilaan. Hello puolestaan varmasti menestyisi, mutta Hello on niin kuin rikkaruoho ja kasvaa missä tahansa.
Minusta tämä asumisjärjestely on mielenkiintoinen paitsi siksi, etten ole tällaiseen aiemmin virtuaalimaailmassa törmännyt, myös siksi, että tästä saa vaikka kuinka monta tarinaa irti. Nellyhän pystyy helposti sujahtamaan niin kaupungista kuin tallista ja tarinastakin toiseen autoineen. Voit kirjoittaa kesälomareissuista, kisareissuista ja vaikka mistä. Aina Nellyllä on koti mukana, mutta joka kerta takapiha on eri.
-
Voiiiii että. Noan äiti on ihan niin kuin mun ja Eetun ilmeisesti yhteinen momma, josta voisin avautua vaikka kuinka, mutten kehtaa. Me Eetun kanssa tykätään paitsi meidän mommasta, myös Noan äidistä. Äitihän on ihan kuin hänet olisi kasvatettu Otsonmäen tapaisessa paikassa. 😀 Varmaan Hellolle ja Almalle kehittyisi nopeasti jonkinlainen symbioosi, niin kuin Noa tuossa uumoilikin. Toinen tykkää syödä ja toinen ilmeisesti ruokkia. Kaikkia. Niin kuin Mielikkiä. 😀 Alma on niin ihanan kuuloinen, että ihan harmittaa, kun se on (ainakin tällä hetkellä!!!!) pelkkä sivuhenkilö. Sen pitää tulla tänne joskus! <3 Se voisi viettää maalaisromanttista kesälomaa. 😀
Ja sen lisäksi, että rouva Metsärinne on ihana, hän on vieläkin yhtä aito kuin Noan ekassa tarinassa. Noin ne äidit tekevät! Soittavat kuusimiljardia kertaa, kun ei vastata, ja huolehtivat itsensä kipeiksi. Pakkaavat pullaa käsilaukkuihinsa ja karauttavat autoillaan pelastamaan aikuisia lapsiaan varmalta, tai ainakin äärimmäisen todennäköiseltä turmiolta. Voi Alma-parka kun joutui huolehtimaan.
Voisin nostaa esiin vaikka mitä, mutta koska en ainakaan joka kerta kehtaa laittaa tarinaa pidempää kommenttia, niin nostetaan viimeisenä vielä se, miten Alma jälkikasvuunsa suhtautuu. Vaikka häntä vähän pelottikin, mitä Noa on mahtanut puuhata kun ei vastaa keskellä päivää puhelimeen, niin voi miten hän silti uskoo poikaansa. Niin kuin pitääkin, koska onhan Noa nyt hyvä poika. Kyllä äidit aina tietävät.
Ai p.s. hurraa-huuto vielä otsikolle, joka viihdytti mua.
-
Olen kyllä ennenkin sanonut, että sinä se olet erinomainen kuvailemaan ratsastusta tällä tavalla teknisesti. Joku (köh, minä) on niin romanttinen lähestymistavaltaan, että takertuu keinuviin askeliin ja vaihtuviin maisemiin, kun ei osaa ottaa tällaista ryhdikkäämpää näkökulmaa. Pitäisi varmasti joskus kokeilla ottaa mallia teksteistäsi ja kuvailla ratsastusta vähän mukavuusalueeni ulkopuolisesta vinkkelistä! 😀
Tästä tarinasta paistaa paitsi se, miten taitava Cozmina on, myös se, miten tyytyväinen Nelly siihen on. Tässä taitaa olla aika ässä työpari muodostumassa.
Vahvuutesi on myös sekoittaa kuvailussasi eri aistimuksia. Erityisen näppärä on esmerkiksi se kohta, kun kirjoitat hevosen harjan heilumisesta ensin näköaistin avulla, mutta sitten siirryt hiuksista ja aistista toisiin hiuksiin ja toiseen aistiin: Nellyn ponnari kutitti niskassa. Tämä on tyypillistä teksteillesi tällä hetkellä, ja mielestäni tyylisi on tässä asiassa kehittymässä tosi hienoon suuntaan!
Lopun kohtaaminen Noan kanssa oli hauska. Nelly on kyllä topakka flikka. Ensin oli se tykkääks-kohta viime tarinassa Eetun kanssa, jota ihailin, ja nyt tässä asuntoauton osoittamisessa on jotain niin tosi samanhenkistä. Tällä hahmolla on ihan omanlaisensa persoona, ja luulen, että olen juuri nyt saamaisillani siitä kiinni!
Ihanaa kun saatiin kuulla teistä näin pian uudelleen teknisistä ongelmista huolimatta. 🙂
-
Oi että! Löytyyköhän se Peetu? Mitähän tästä tulee? Kukahan se oikeastaan on? Mitähän nyt käy? Vitsit!
Jillan kannattaa laittaa puskaradio laulamaan omista taidoistaan. Lähikunnatkin ovat kuitenkin sen verran hiljaisia ja tylsiä, että tieto leviää Seinäjoelle ja melkein Vaasaankin ihan viikossa, kun puskaradiojärjestelmään syöttää jotain uutta, vaikka sitten ammattitaidostaan. 😀 Hopiavuoreenkin näyttää nyt kotiutuneen vähän kilpahevosenomaisia kavereita, ja niistäkin saattaisi saada asiakkaita hevoshierontabisnekseen. Sitäkään ei tiedä, miksi Flida välillä vispaa häntää — olisipa sekin vain lihasjumi.
En voi kuin ihailla Jillan sopeutumiskykyä. (Ja Noan myös.) En kestäisi itse Eetun kämppiksenä varmaan päivääkään. Se vielä menisi, että keskellä päivää tulee porukkaa, koska noh, niin on tapana. Minua kuitenkin hermostuttaisi, että terassillani järjestettäisiin jotain kaakaonkatkuisia illanistujaisia ties kuinka myöhään. 😀 No, kaikkea sitä kai kestää, kunhan joka ilta ei ole mitään disco-tekno-jumputusbileitä, eikö niin? 😀
-
No ihan varmasti on maailman hienoin hevonen! Ja kaikkea se on nähnytkin, kun on Mielikki ja terapiahevostausta, niin että eivätköhän ne yhdistyksen edustajatkin ole samaa mieltä siellä. Ja hyvin sillä kuulosti menevän! Ei kai terapiahevosen olekaan oleellista nostaa laukkaa jo melkein pyyntöä ennakoiden. Ihanasti tyttö sieti mitä vain: montaa hoitajaa, kakaroita, koiria… Olisipa Jussi yhtä viisas, vaan ei, kun Söör pelkää muunmuassa Mehukatti-kanistereita.
Toivottavasti se saa hienon kunniakirjan palkaksi käynnistään! Vaan eiköhän sieltä sellainen irtoa!
Tässä tekstissäsi on enemmän kongruenssivirheitä kuin muissa. Ehkä kokeilet paraikaa uutta tyyliä tai kertojanääntä, mutta tähän tyyli(?)seikkaan takerruin kyllä lukiessani muuten niin tosi soljuvaa tekstiä. Puhekielisyydet ovat siis OK myös kerronnassa, ja repliikeissähän kaikki menee. Inkongruenssia kuitenkin miettisin vielä toiseenkin kertaan: luoko se sellaisen vaikutelman, kuin haluat. Jos olet itse tyytyväinen, tietenkin jatkat oman äänesi kehittämistä juuri niin kuin haluat, ja lopulta saat varmasti inkongruenssinkin toimimaan oikealla tavalla, jos siihen pyrit. Kokeilemalla aina kehittyy!
Mutta. Ajan teitä kaikkia tahallani sosialisoimaan tosi hahmokeskeisesti. Välillä on kuitenkin ihanaa lukea ihan vain hepoista. Vaikka onhan siellä #helmipurotmainittu minun ilokseni. 😀 Kiitos tästäkin tarinasta. Olet sinä kyllä Hopiavuoren kansallisaarre kirjoittajana.
-
Ihanaa kun saavuitte ainakin melkein ehjinä perille! Etukäteen minua jo hymyilyttää ja mietityttää, miten Eetu ja Heli mahtavat tulla toimen. Molemmat ovat toki tomeria, mutta elämänfilosofialtaan taitavat olla aika ääripäitä. Ei tässä kai koko elämää ollut aikaa, Heli tuumasi saapuessaan, kun taas Eetu sanoo usein, että tässähän on aikaa koko elämä. 😀 Odotan jo Helin tarinan jatkoa, ja muiden kuvausta hänestä. Mitenköhän hänen käy, kun hän on niin erilainen kuin kukaan toinen koskaan tapaamani hahmo? 🙂 Kaikille on paikkansa Hopiavuoressa, ja nyt seuraankin, mikä rooli Helille lankeaa. Tai ehkä oikeammin; minkä roolin hän ottaa.
Miten hienovaraisesti tuotkaan esiin Helin ajatuksia Kristiinan tallista ja Hopiavuoren ensivaikutelmasta! Tässä kohdassa Helin asenne on niin hyvin leivottu osaksi tekstiä, että en millään keksisi, miten asian voisi ilmaista kekseliäämmin:
Olin käynyt toissapäivänä katsomassa Hopiavuoren tallia ja todennut puitteet sopiviksi Inkalle. Tai ainakin niin sopiviksi kuin tällaisella alueella vain suinkin voi olla. Toisaalta eipä Kristiinan tallikaan mikään luksustalli ollut.Rakastan sellaisia omintakeisia ilmaisuja, joita en ole kuullut kenenkään toisen sanovan, tai jotka ovat oikein erityisen osuvia kontekstissaan. Erityisesti nämä viehättivät minua tässä tarinassa:
kermanvalkoiselle taljalle ilmestyi hammaskalusto
Hopiavuoren tilan herra (jos Hello tämän kuulisi, alkaisi hän kutsua Eetua varmasti tilan herraksi tai suorastaan lordiksi :DD)
Ei olisi uutisia minulle semmoinen se. (Tämä summaa niin paljon, ja lauseen rakenne jo tuo tähän aivan erityisen asenteen ja äänensävyn!)Tätä oli ihana lukea. Sinulla todella on sana halussasi!
-
Voi hitsi miten lääpällään tämä nimistöntutkimuksesta, virtuaalihevosten nimistä gradunsa tehnyt nörtti on Mörrin lempinimeen.
Toinen juttu, johon huomioni heti kiinnittyi, on se, miten paljon ehdit viljelemään Otsonmäen kaltaisille pikkukunnille tyypillisiä yksityiskohtia tekstissäsi. Alva viittaa Havupuron Heikkiin niin kuin aito kuntalainen: kaikkihan hänet tietävät, kunhan tällä tavalla vain kertoo, minkä suvun Heikistä on kyse. Ja tottakai Havupuron isäntä, lähellä kun asuu, osaa ulkoa paitsi koko Hopiavuoren sukuhistorian, myös hevostallin käänteet ja juorut! Eikä kaksi isäntää esittelyjä kaipaa, koska näkyyhän Havupurous naamasta siinä missä Hopiavuorisuuskin. Ja oikeasti uudelle tuttavuudelle Eetu on tietenkin Hopiavuoren Eetu, jotta olisi heti ilmiselvää, kenenkä poikia tässä ollaan. Ai että. :DD Viihdyin niin hienosti ja luin tämän niin monta kertaa, kun bongasin aina vain lisää hienoja tuppukyläläisyyksiä tekstistäsi. Muutkin yksityiskohdat olivat hienoja aina siitä lähtien, että Mörrillä on nyt mielessäni ihan oma, muista poikkeava hirnuntaääni.
Hopiavuoressa on kyllä ollut alusta asti vilinää, joten eiköhän täältä löydy Alvallekin sekä kavereita että vihamiehiä, tai mitä ikinä kaipaatkaan. Ja Hellon kanssa jotain etäistä yhteistä historiaa jo onkin. Ihanaa, että päädyitte Hopiavuoreen. Tästä kehittyy vielä hieno tarina, ja
valitettavastionneksi moni tulee työntämään vielä nokkansa tähän. 🙂 -
Sinä se laitat asioita tapahtumaan. 😀 Odotapa vain, kun Eira kuulee, että Jilla on herranjestas pettänyt Helloa, joka on Eiran mielestä muutenkin vähän reppana!
Baari, johon Jilla päätyi, miellyttää minua. Otsonmäki on noin kahdeksantuhannen ihmisen kunta: eihän siellä nyt mitään discoa ole. Tämä baari sopii hienosti tuohon keskustaan, vaikka eipä minulla tietenkään mitään sananvaltaa disconkaan suhteen olisi ollut, kun aina vain panttaan keskustan esittelyä. 🙂 Kuulostaa ihan sellaiselta paikalta, jossa on ensin bingoa ja sitten karaokea, ja otsonmäkeläisisännät ovat siellä ihan fiiliksissä. 😀 Peetu sen sijaan ei taida olla alkuperältään otsonmäkeläinen, tai sitten hän oli nauttinut jo alkoholia. 😀 Lähikunnissa ihmiset kun tapaavat esittäytyä vaikka ”Hopiavuoren Eetuna” tai ”Helmipuron Eirana”, koska jos he sanovat pelkän etunimensä, seuraavat kysymykset ovat, että kenenkäs poikia/tyttöjä/isäntiä/emäntiä sitä ollaan, ja ollaankos sitä kotoisin Jätinhautuumaan, Poolanmetsän vai Mörkömäen suunnalta. :DD
Oi voi, kuinkahan ihanasti Jillan pää nyt menee tästä pyörälle? Pidin tästä(kin) tarinasta sen vuoksi, miten saat minut tuntemaan kuin olisin itsekin ollut tässä kapakassa mukana. Ja sen jännityksen, kun Pepsodent-Peetu heittäytyi noin hurjaksi!
-
Voi kaaaaauheeta. :DD En tajunnut kirjoittaneeni tänne Muumitaloa ennen kuin sanoit! Ja nyt kun tarkastelen asiaa, niin voi ei, näinhän minä juuri olen tehnyt. Myylläkin on nuttura! Vihaan Muumeja, tai ilmeisesti olen vain kuvitellut vihaavani, koska näitä omia muumejani rakastan. 😀 Lapsena ajattelin, että miksi siinä muumilaulussa lauletaan itsestäänselvyyksiä, että ei Muumitaloa lukita yöksi, koska ei kai kukaan nyt lukitse taloaan jos siellä vain on joku kotona. 😀
Voi Eira. Se nyt sitten luulee, että se on pääsemässä Helsinkiin. Sen mielessä ei ole epäilystäkään, että joku voisi ehdottaa sellaista kohteliaisuuttaan, vaan se on nyt sitten lähdössä. Ja voi poka siinä on sitten vahtimistakin. Noan ei auta nyt kuin toivoa, että sen äiti sanoo, ettei minkään vieraan kollin kanssa lähdetä kyllä yhtään mihinkään. :DD
Tätä tarinaa on siinä mielessä vaikea kommentoida järkevästi, että tässä on kaikki niin hyvin kohdallaan, etten tiedä mihin tarttuisin. Otsikko sopii tekstiin, tekstissä koko ajan vahva punainen lanka, se on hyvin kirjoitettu ja sellaista pientä. Sitten suurimpana ja tärkeimpänä juttuna fiilis välittyy. Eetun keittiöstä on tullut minulle nopeasti rakas mielikuvituspaikka, ja huomaan nauttivani tällaisista lämpimistä teksteistä, jotka sattuvat sijoittumaan sinne. Siellä on tosi samanlainen meininki kuin minun lapsuudenkotini keittiössä. Haluaisin Eetun patistelevan tarinoissa väkeä pysymään ”oikialla pualen tiän”, eli tallilla, koska hän on sinne kuitenkin taukotuvan rakentanut. Mutta pelkään, että joku kirjoittaja alkaa uskoa hänen narinaansa tosissaan, eikä kukaan enää paukahda ovista sisään. 😀
Tällä hahmolla todella on mielenkiintoisin kertojanääni kaikista niistä hahmoistasi, jotka olen tavannut. Tuntuu, että pääsen Noasta paljon helpommin jyvälle kuin muista, mutta samalla aina kun luulen käsittäneeni jotain, paljastuu jokin uusi pieni yllätys, jonka olen olettanut alun perin väärin. Siis sillä tavalla miellyttävästi: ei niin että Noan persoona olisikin joka päivä erilainen, mikä kertoisi vain huonosta suunnittelusta, eikä mielenkiintoisesta hahmosta.
-
Olen Nikan kanssa ihan samaa mieltä molemmista niistä pointeista, jotka hän nosti esiin. Ensinnäkin, tarinoissasi on aina aivan erityinen tunnelma! Tässä olen Jillan puolesta surullinen, kun saan tietää enemmän ja enemmän Roopen touhuista. Jo kun Jilla laittoi Miksulle tekstiviestillä tuollaisen kysymyksen, vähän jo aavistelin, mikä vastaus tulisi olemaan. 🙁 Ja olihan se juuri sellainen, kuin pelkäsin.
Onneksi Hello oli siellä. Vaikka alku oli niin surullinen ja dramaattinen tällaisten paljastusten takia, ja valokuva-albumin polttamisen takia, niin sentään Hello oli kontrastiksi tosi suloinen. Tuli sellainen lämmin olo itsellekin, koska Hellon halaus oli varmasti pehmeä ja lohduttava. 🙂
Allekirjoitan toisaalta Nikan pienen kritiikinkin. Voit muotoilla tekstiviestit tarinaan kahdella tavalla.
a) Kysyin Miksulta, oliko Roopella ja Jonnalla ollut jotain juttua ennen kuin erosimme.
b) ”Oliko Roopella ja Jonnalla ollut jotain juttua ennen kuin erosimme”, kysyin Miksulta tekstiviestitse.
Näistä a-kohta on minusta tekstiviestien ilmaisemisessa parempi, ja b-kohta yleensä puhutusta keskustelusta kerrottaessa näppärämpi.Kirjoitat tosi hyvin joka tapauksessa! Tämä pieni kritiikki on vain siltä varalta, että jonain päivänä kiinnostuisit hiomaan hyviä tekstejäsi vielä vähän paremmaksi. Pääasia kuitenkin aina on, että teksti on helppo ymmärtää (ja tämähän tottakai on!) ja että sinulla on hauskaa kirjoittaessasi. 🙂
Nyt jännittää, tuleeko Hellon ja Jillan välille ystävyyttä vai ei — vai mitähän tästä tulee. 😀
-
Noahan sen sanoikin. Jilla tuntuu tavoiltaan aivan unelmakämppikseltä. Kuulin Eetun tuossa kehuvan Hellollekin, että aivan kuin olisi taas emäntä tuvassa. Hello taisi olla liian kiireinen mättämään aamiaisen jämiä turpaansa jotta olisi ehtinyt vastaamaan. 🙂 On tosi hellyyttävää, miten Jilla huolehtii pojista, koska kyllä ainakin Eetu on vähän, noh, uusavuton välillä. Ainakin hän osaa arvostaa ruokaa, kaffia ja etenkin ajatusta yhtä paljon kuin minä. <3 Luot todella tunnelmaa Hopiavuoren tupaan. Ei se olisi enää koti ilman Jillaa.
Ihanaa että jatkoit tätä Roopen ja Jonnan kuviota tarinoissasi. Turhaa sitä hyvää draamaa pudottamaan käsistään ennen kuin sitä on esitelty oikein kunnolla! Monesti etenkin tallin ulkopuolisen draaman käsittely vain loppuu ekaan tarinaan, mutta ihanaa ettei tässä käynyt niin. Vieläkin lukisin mielelläni lisää!
Ja vitsit näitä yksityiskohtia, jotka maltat kertoa. Mielikki pääsi pissalle, koska tottahan se herää viimeistään ruuan tuoksuun ja tulee katsomaan. Ja se kuinka Jilla lähtee Vaasaan, joka on Seinäjoen ohella lähikuntalaisille maailman tyypillisin paikka käydä sekä töissä että ostoksilla. Ainakin hevoshierojan hommia on varmasti kummassakin kaupungissa, sekä niiden ja Otsonmäen ohella ainakin Ilmajoella, Ylistarossa, Kyrössä, Tervajoella (ja ehkä Laihiallakin, vaikka ne on niin nuukia siellä).
Myös Tatu kuulostaa omalla tavallaan ihanalta. Siskon puolesta mitä vaan!!
-
Ihana lyhyen hetken kuvaus! Tätä lukiessa tuntui ihan siltä kuin hengittäisi raikasta, hevosentuoksuista ulkoilmaa sisäänpäin oikein kunnolla. Luot tunnelmaa tosi tehokkaasti kuvaamalla sekä Nellyn aistimuksia että ajatuksia.
