Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Vapaailta
Tupa oli hiljainen. Vain pöydästä lähti ihmeellinen, humisevan natiseva ääni, kun vatkasin hermostuneesti jalkaani sen alla. Lopetin heti, kun tajusin sen. Hörppäsin kahvikupista. Katsoin ulos, mutta eipä keittiön ikkunasta mitään hevosia nähnyt. Poimin pöydältä Ilkka-lehden käteeni ja tuijotin sen etusivua. Taittelin lehden pois. Tartuin siihen uudestaan ja avasin. Taittelin taas. Otin sen käteeni ja läpsytin sillä pöytää. Jalka oli alkanut taas vatkata ja humisuttaa pöytää. Huokaisin ja yritin istua käsieni päällä. Yritin voittaa kahvikuppini tuijotuskilpailussa.
”Mä voin jäädä tänne, mee sä nyt vaikka sinne maastoon”, oli Nelly sanonut ja lähettänyt minut tieheni rehuhuoneesta hänen työvuoroaan häiritsemästä.
Mutta kuinka minä nyt voisin maastoon mennä? Mitä jos kotona vaikka sattuisi jotain? Mitä jos Pasi kaataisi taas bioroskiksen karkumatkallaan? Vain Hello, Eira ja minä taisimme osata nypätä sen pystyyn traktorilla, eivätkä Hello ja Eira olleet paikalla. Kyllä minun pitäisi kuitenkin mennä takaisin talliin ja tarkistaa, että Inkan naarmu ei ollut tulehtunut…Ja silti en voinut mennä talliin. Nelly ajattelisi, että epäilen hänen osaamistaan. Tavoittelin jo puhelinta pöydän reunalta. Ajatuksenani oli, että soittaisin Hellolle ja pyytäisin hänet jollain verukkeella talliin. Sitten ei tarvitsisi kuin lämmittää ruokaa mikrossa ja avata vähän tuuletusräppänää, niin tuoksu houkuttelisi hänet paikalle ja kertomaan, oliko hevosilla nyt varmasti kaikki hyvin. Luovuin siitä ajatuksesta. En minä nyt ainakaan mitään kätyreitäni talliin lähettäisi.
Nousin ylös ja menin astiakaapille. Käänsin kaikki kahvikupit, joita on muuten meillä tosi monta, sillä tavalla, että kaikkien korva osoitti samalla tavalla oikealle niin kuin kaikissa kahviloissa. Mikä ihme siinä on, että tupa oli hiljainen aina kun kaipasin seuraa? Avasin jo lusikkalaatikonkin ja aioin järjestellä lusikat epämääräisestä kasamuodostelmasta sieväksi pinoksi. Rämäytin kuitenkin laatikon kiinni.
Ensimmäinen vapaailta sitten Hopiavuoren hevostallin avaamisen, ja mitä tekee Eetu Hopiavuori? Järjestelee lusikkalaatikkoa, eikä uskalla mennä omaan talliinsa vaikka haluaa.
Jätin puoliksi juodun kahvin pöydälle Vaasan Combon outletista lahjaksi saatuun kuppiinsa ja kiskoin tuulitakin niskaani. Ihan Jussia menisin katsomaan sinne. Oikeasti. Kysyisin Nellyltä, miten hän pärjää. En varmasti kyllä katsoisi sitä Inkan naarmuakaan siellä. Ehkä kysyisin. Tai no, varmasti tulisi kyllä kysyttyä. Menisin maastoon, tai edes kentälle ainakin.
-
Jes, no niin! Olisiko karsinajärjestys nyt tämä seuraavaan mullistukseen asti? Yritin muokata aloitusviestiin myös tarhajärjestystä selkeäksi: toivottavasti meni oikein. 😀 On kyllä tilaa levittäytyä vielä, jos tulee ongelmia. Eetu pitää tallia lähimmät tarhat mieluiten aktiivisimmassa käytössä silkkaa laiskuuttaan ja askelia säästääkseen. 🙂
-
Ilmeestäni saattoi nähdä, etten ymmärtänyt Nellyn puhetta sen paremmin kuin Noankaan. Kuinka joku muka halusi ratsastaa yksin? Mitä? Miten niin vaikeaa väistellä, kun sopu sijaa antaa? Miten niin kymmenittäin hevosia jossain Helsingissä? En saanut edes naurahdettua, niin kuin kohteliaisuus olisi vaatinut. Sen sijaan rykäisin, räpytin silmiäni liian monta kertaa ja nousin ylös samaan aikaan kuin Noakin.
”Ei sun tartte mihkää kaup — Noa –” yritin mutista, mutta kämppikseni olivat jo menneet. Tartuin sitten tyhjään kahvikuppiin jotain tehdäkseni.
”Siellon kyllä lämmin”, vastasin vielä Nellylle ja laitoin kupin puolityhjään tiskikoneeseen. ”Onneksi on tuata pihahommaa tuas. Tuukko sä tallihin kans? Vai otakko kahavia lisää? Mä sammutan?” -
”Hyvä ku katto tulit nii opit tavoolle”, hymähdin Noalle ja palasin tyhjin käsin ikkunan viereen istumaan, koska joku oli syönyt kaikki pullat. ”Tämoli kysyny flikoolta jotta pitääkö maneesi varata”, kerroin Nellylle. Olin vieläkin aivan varma, että maneesinvarauslistat ja muutaman hassun tunnin pituiset tarhausajat olivat urbaanilegendoja. Ei kai Helsingissä montaa hevosta voinut olla raitiovaunujen seassa, kun siellä oli kaikki pelkkää mukulakiveä varmasti tallin pihaan saakka? Mitä sitä nyt varauslistaa muutamalle hevoselle, kun kaikki mahtuivat varmasti kerralla maneesiin?
Kahvi oli jo haaleaa, kun hörppäsin siitä. Mielikki näytti hymyilevältä. Minä olisin halunnut koiran, mutta missä välissä minä olisin sitä hoitanut? Ja olihan minulla Jussi. Vilkaisin ikkunasta tallillepäin, mutta eihän hevosia siitä voinut mitenkään nähdä.
”Siellon hyvä päivä tulos”, sanoin kun Noa nousi koiran kanssa. ”Siellon karsinansiivous mulla vielä vaihees mut majattelin kaffin ottaa välillä. Ajattelittako te ratsastaa? Mä ainaki menisin jos kerkiääsin ku on näin komia ilima. Joko soot Noa käyny Mäensisukses? Kannattaas mennä. Menisittä yhtenä vaikka joku komia päivä.”
Kun ehtisi itsekin maastoon. Vaikka mielummin minä tein joka päivä tallilla hommia ehtimättä enää ikinä Mäensisukseen, kuin menisin joka päivä Mäensisukseen omistamatta tallia. Join viileää kahvia ja vilkaisin taas ikkunasta hevosia, joita en voinut nähdä. Olikohan niillä nyt kaikkea tarpeeksi?
-
Mielikki on hyvä koira, mutta kinkku oli sitä varten, että saisin sen varmasti sisälle. Saunan ovesta pääsi takapihalle, jota kiersi aita. En uskaltanut päästää muiden ihmisten koiria irti muualla. Jerusalem oli kerran hoidossa ollessaan lähtenyt raivoisasti jäniksen perään, vaikkei minkään sortin metsästyskoira olekaan, ja joku rouva oli saanut sen vasta Ilmajoella kiinni. Mielikki oli kuitenkin ison rotan kokoinen. Se jäisi auton alle heti: ei sitä kukaan näkisi kun se kiitäisi liikenteen seassa kuin pieni karvainen formula.
Se oli tainnut oppia jo, ettei kinkkua tulisi, ennen kuin on pissat ja kakat tehty. Tomerasti se meni asioilleen, vaikka kostea, sulava alusta vähän sitä näytti tassujen nostelusta ja tärinästä päätellen paitsi viluttavan, myös ällöttävän. En viitsinyt käydä nakkelemassa sen jätöksiä pienellä lapiolla ojaan, koska minulla oli vain villasukat jaloissani. Ne Inarin tekemät tietenkin, eikä ne Hellon, joista toinen oli pitkä ja ohut kuin kaulahuivi. Kinkku kelpasi kyllä ovella kuitenkin, ja kun palkka oli saatu, Mielikki säntäsi silmät kiiluen tupaan, varmaan takaisin keittiötä kohti.
Minä tömistelin sen perässä rauhallisemmin. Eteisen kautta keittiöön astuessani toivoin, ettei kahvi olisi vielä kylmää.
”No? Olittako te kiltisti?” kysyin tullessani ja käännähdin katsomaan, olisiko kaapissa vielä pullaa pöytään nostettavaksi.
-
Mielikki!
”Siinä se ny tuloo. Tämon kämppis numero kolome!”
Yritin houkutella Mielikkiä juustolla, mutta eihän se nyt mitään nähnyt ja kuullut. Sen kun näytti Nellyllekin, miten hienosti se osasi hyppiä tasajalkaa ja aivastella samalla leikin merkiksi. Ja sitten se osasi istuakin niin hienosti kinkun toivossa, ettei kyllä mikään toinen koira osaa yhtä hienosti.”Ei mitää hätää Mielikki”, sanoin oikeastaan Noalle, ”Hello ei oo täs ny nii sullekki riittää kinkkua. Mä laitoon Noa eileen sen sun teefatis kaaphin.” Sitten käännyin sanomaan Nellylle, että Hello on Ilveksen Helemias, ja tapaa käydä usein. ”Tua on sitte Mettärintehen Noa. Asuu täs. Tämon toi Nelly. Vai näittäkö te jo eileen?”
Hörppäsin vielä kerran kahvikupista ja kaivoin kinkunsiivun paketista. Sitten nousin ylös.
”Mee siihen Noa kaffille. Mielikki tuu, menhän saunan ovesta pissalle, tuu, katto makkaraa!” -
Yritin olla ajattelematta sitä, miten pidin vieläkin ruokailuhuoneen ison pöydän yhtä nurkkaa toimistonani. Ei se ollut ollenkaan sellaista, että meillä oltaisiin jotain illallisia järjestelty, ja oma väki ahtautui kuitenkin aina keittiön pienen pöydän ääreen, vaikka salin pöytä olisi ollut kuinka tyhjä. Mutta olisihan sitä nyt edes voinut vähän yrittää elää niin kuin ihminen. Jos olisin vaikka puoli tuntia aikaisemmin herännyt, olisin saanut paitsi pöydän tyhjäksi, myös sen yläkerran imuroitua ja vielä tehtyä vaikka jotain kunnon aamupalaa valmiiksi. Nyt aamun ensimmäiset hetket olivat kaikki kuluneet tallissa, kun olin nukkunut melkein seitsemään!
Tallustin ensimmäisenä keittiön ovista. Pidin siitä kaikesta vaaleanvihreästä. Keväthän tässä oli. Vedin astiakaapin oven ja lusikkalaatikon auki ennen kuin nostin pöytään maitoa, sokeria ja leiväntekovärkkejä.
”Noni, hyvä sitte jotta meni hyvin! Ne on ne hirvikoirat tossa pellon takana jokka haukkuu melekeen puolehenyöhön. Ei tänne kuulu mutta joskus ku istumma tossa verannalla niin silloon”, juttelin kaikessa rauhassa laittaessani kaiken valmiiksi. ”Täs on niinku ittepalavelu. Mä koulutan kaikki heti jotta ne sitte osaa itte ottaa ku ne tuloo. Kuppeja on tossa, ja lusikoota.”
Kaadoin itselleni kahvia malliksi ja istahdin pöydän ääreen. Vieraille tarjotaan ensin, mutta huomennahan tämä Nellykin olisi omaa väkeä.”Mullon kolome”, vastasin siihen kämppiskysymykseen. Silloin kuulin yläkerrasta mau’untaa, ja koska meillä ei ole kissaa, sen täytyi olla Mielikki. ”Kuulekko kun yks ulajaa? Se on meirän — eiku Noan koira. Mun pitää käyrä varmaan päästämäs se sieltä jos ei isäntä itte sitä ny vapauta sieltä. Se on huria vahti se. Sellaanen rotan kokoonen. Onneksi on taas koira — ja hyvä kun tuloo hevoosia. Sunki hevoonen söi aiva hyvin aamulla ja tuli tyytyvääsnä pihalle. Joko meinaat mennä kattomahan maneesia tänään?”
-
No jos vielä äkkiä siirrän tuon Noan antaman köynnöskasvin, minkä niminen se nyt olikaan, makuuhuoneen ikkunalle, kun siellä on kivempi valo. Oho, onpas ikkunalaudalla pölyä. No jos vielä äkkiä haen rätin ja pyyhin ikkunalaudan. No niin. No mutta jos tässä ikkunalaudalla on pölyä, niin voi kauheaa miltä yläkeran ikkunalautojen täytyy näyttää! No jos minä vielä äkkiä — mutta kun se Nelly varmaan kohta pääsisi tuohon ovelle asti. Mutta jos minä vain ihan nopsasti vielä pyyhkäisen… Mutta olipa pölyä! Ei tällaisessa voi eläviä ihmisiä majoittaa. Jos minä äkkiä imuroin yläkerran —
Niin minä olin ajautunut jo siniseksi maalatut rappuset ylös asti, vaikka minun piti pysyä alhaalla. Ehdin jo aukaista kaapin, jossa yläkerran imuri oli, mutta kuulin luojan kiitos huhuilun alakerrasta ennen kuin ehdin oikeasti alkaa imuroida. Rytisyttelin siis kantapäilläni sinisiä rappusia takaisin alakertaanpäin ja olohuoneeseen. Jokuhan siellä aina kävi ja liikkui, mutta oma väki osasi olla huhuilematta. Sen kun ottivat kahvia pannusta. Ja varsinkin Hellon tapauksessa ruokaa kaapista.
Tietenkin olohuoneessani seisoi Cozminan vuokraemäntä, Nelly, jonka olin käynyt hätyyttelemässä jalkeille. Hymyilin heti: hän näytti jotenkin pelokkaalta.
”No miten meni yä tuas?” kysyin samalla kun ojentelin käsiäni ruokailuhuoneen takana olevaa keittiötä kohti sillä tavalla, että sinne olin häntä ohjaamassa. ”Haukkuuko piskit? Tänne tupahan ei kuulu mitää kumminkaa niin…” -
Vai on Jilla miettinyt koko päivän Helloa. Ei ole kuule ainoa, joka on miettinyt! Minäkin olen miettinyt paljon Jillaa ja Helloa, tai siis Jelloa, ja olen tosi innoissani orastavasta draamanpoikasesta. Onneksi Jillalla on kuitenkin muutakin elämää: aina voi usuttaa vaikka pojat mukaansa maastoon! Ja Eetu ainakin tykkäsi, kun joku pakotti hänet ulos talostaan. Se mies oli oikeasti vaarassa tulla mökkihöperöksi.
Niin kuin Jillakin tuumasi, niin tämä se vasta on elämää! Kiireettömiä maastoreissuja, lämmin kevätaurinko ja ennen kaikkea kavereita. Voisinpa itsekin muuttua hahmoksi Hopiavuoreen, tai nousisipa Hopiavuori näytöltäni tähän todellisuuteen.
-
Voi Jake. Vaikka joillain hahmoillani on löyhä moraali, minulla ei ole, ja minä säälin Jake-parkaa. Oli kyse mistä tahansa, on hirveä tunne kun luottaa toiseen, eikä toinen olekaan sen luottamuksen arvoinen. Sentään tästä kaikesta seurasi jotain hyvää, nimittäin ihana Sofi. Toivottavasti hän pääsee useamminkin iskän tarinoihin mukaan. Jake kuitenkin selvästi haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan.
Tarinan lopussa minulla on uudestaan paha mieli Jaken puolesta. Haluaisin tulla kylään kaffille ja kertoa, että ei kurjuus kestä ikuisesti. Jake on varmasti hyvä mies, eivätkä oikeat naiset kyllä tykkää mistään töykeistä raggareista, niin kuin sanotaan.
Enpä olisi Jaken historiaa tällaiseksi kuvitellut: tai siis hahmo on vielä niin tuore, etten ole oikein kuvitellut vielä mitään. Taustatarinat tuovat aina kaivattua syvyyttä hahmoihin.
-
I-ha-na alku Nuoskan silmien kautta. <3 Ihana mamman Nuoska. Tämä oli ehkä hellyyttävintä, mitä olen hetkeen lukenut, kumisaappaineen kaikkineen. Tämä oli aivan todella onnistunut alku! Musta on myös ihanaa, miten Heli puhuu lemmikeistään. Nainen saattaa olla aika topakka ja kritisoida ajatuksissaan tallin puitteita ja koko Otsonmäkeä, mutta koiraa ei kyllä, eikä hevostakaan. Tottapuhuen vähän arastelen Heliä, vaikka hän onkin vain mielikuvitusta, mutta tämä Nuoskan tapaus teki hänestä heti minun silmissäni inhimillisemmän ja vähemmän pelottavan ihmisenä. Ja kun Heli on Inkallekin mamma!
Samalla kun Helistä tulee vähemmän pelottava, huomaan sympatioideni siirtyvän entistä enemmän hänen puolelleen. Minun, kirjoittajankin, omatuntoa vähän pistää, kun en ole vielä ehtinyt ottaa Heliä mukaan omiin tarinoihini. Heli-parka. Jonkunhan pitää tietenkin ihan hakea hänet tupaan ja kaffille. Eetu on pöllö ja odottaa, että kaikki uskaltavat paukahtaa itsenäisesti sisälle ja ottaa kupin kaapista, kun kahvihammasta kolottaa. Pitää pitää hänelle puhuttelu käytöstavoista! Lupaan tarinallesi vastakaikua sunnuntaina, kun pääsen taas kirjoitushommiin. Ellei joku muu ehdi ensin!
En tiedä oikein, mitä sanoisin tekstistäsi teknisessä mielessä. Nämä kaikki juttusi ovat niin tosi, tosi hiottuja ja viimeisteltyjä pienimpiä tyyliseikkoja ja ilmaisuja myöten. Hyvässä tekstissä lukija kiinnittää huomionsa vain sisältöön, eikä niinkään tekstiin, ja tässä käy kyllä juuri niin. Luen kuitenkin oikeastaan kaiken aina useampaan kertaan, ja osaan kyllä arvostaa ilmaisutapaasi. Luen tähän tyyliin kirjoitettuja romaaneja, enkä oikeastaan suostu lukemaan muunlaisia. Jos joskus julkaiset jotain, ihan varmasti ostan sen heti. Oikeasti. Tähän tapaan kirjoitettuna lukisin ihan mitä tahansa mistä aiheesta tahansa.
-
Aii, mamma-Flida, mikä ajatus. Olen jo kiintynyt tähän hepoon aivan kauheasti ja olen varma, että jos se saisi varsan, siitä tulisi maailman söpöin. Maailman hirvein varmasti myös, koska onhan suuri osa Hopiavuoren väestä aika kädetöntä porukkaa, mitä varsoihin tulee. 😀 Mutta maailman söpöin silti. Eikä yhtään ihme, että Hello heti yllyttää siinä niin kuin joku varsaryhmän cheerleader. Vaikka sillä on oma varsa, se ei taida vielä yhtään tajuta, että niissä on oikeasti hommaakin…
Joskus on vaikeaa keksiä, miten perustelisi jotain hahmon ratkaisua tai vaikka elämänasennetta käyttämättä liikaa tylsää metatarinamaista selostusta. Tämä oli siisti tapa kertoa paitsi ihan konkreettisesti siitä, että Flidalla on lännensatula, myös samalla siitä, millaista Noan mielestä on ratsastaa. Koska hei, niin kuin eilisissä jutuissa aloitusteemana pyöri, niin kaikkihan me ollaan kiinnostuneita. Kukaan ei vain kehtaa kysyä.
Samalla sait huomioitua vielä Jakenkin olemassaolon. Aina, kun joku mainitsee oman hahmon, ainakin mulle tulee samantyyppinen olo kun lapsena, kun joku kävi varta vasten pyytämässä leikkiin. Sellainen, että oho, mullakin on väliä, mustakin tykätään. Vaikka kyse onkin vain hahmoista, eikä oikeista ihmisistä, niin onhan nämä hahmot meidän leluja. Samoin mulle tulisi Nellynä tosi huomioonotettu olo siitä, miten sivusit Nellyn aiemman tarinan säikäytystä näin useamman päivän kuluttua. Niin kuin sinäkin siitä Jillan Netflixistä kommentoit: tulee sellainen olo, että muiden teksteillä on sinulle väliä, kun muistat tällaisia. Eihän näitä tarvi väkisin joka tarinaan tukkia, älkää kukaan siitä paineita ottako, mutta eikös vain olekin kiva, että aina silloin tällöin oma juttu tulee noteerattua? 🙂 Erityisen hyvä on ottaa tuota Heliäkin mukaan juttuihin, koska sitä hahmoreppanaa ei kukaan ole tainnut vielä oikein kädestä taluttaa tupaan kaffille ja mukaan porukkaan, niin kuin Helin tämän päivän tarinassa kerrotaankin. Monta heppua sait tähän tukittua, ja vieläpä hämmentävän sujuvasti. Minunkin pitäisi uskaltaa kokeilla tällaista, miten otetaan isompi lössi kerrankin mukaan muutenkin kuin maininnan tasolla. En tosiaankaan osaa sitä vielä näin hyvin, mutta onpa minulla sinut sparraamassa tässä tarinoinesi.
Aluksi Hopiavuori taisi olla minulle komiaa kuntaa ja lakiaa pohojalaasta peltoa. Nyt se on tätä, kun kaikki ihanat hahmot ja ihanat hevoset kohtaavat. Parempaahan tämä on, kun litteinkään peltomaisema. <3
-
Mitä ihmettä täällä tapahtuu. 😀 Mitä ihmeen lientä se Hello on nyt kaikille nuorille naisille juottanut? 😀 Pitää kysyä siltä, mistä se sitä ostaa, jos saisi itsekin samaa ainetta. Tästähän voisi ottaa vauhtia vaikka minkälaiseen tarinaspiraaliin. Draamalaama.
Niin kuin Noa sanoi, tästä käy kyllä ilmi, että Nelly on tyytyväinen Cozminaan. Ne pienet eleet, joihin hän viittaa, taitavat olla paitsi suoraa kerrontaa (Sitä minä erityisesti rakastin tammassa), myös sanavalintoja (Hevonen halusi antaa parastaan, vrt. hevonen antoi aina parastaan). Pienet sanavalintakysymykset ovat tehokkain tapa välittää asennetta jotakin kohtaan. Katso nyt vaikka näitä tuulesta tempaisemiani esimerkkilauseita:
Onks Eetu vielä tallis? -> oletus on, että on
Onks Eetu enää tallis? -> oletus on, että ei ole
tai
Tuleeks Eetuki? -> neutraali tai hämmästelevä
Eiks Eetu tuu? -> oletti, että oli tulossa. Jos ei avata enempää, on pettynyt tai ihmeissään
Eihän Eetu tuu? -> pliis sanokaa ettei se tuu
Tuleehan Eetu? -> pliis sanokaa et se tuleeJos haluat kehitysehdotuksen, tämä olisi helppo homma:
Kun puhuja vaihtuu, aloita repliikki uudelta riviltä. Se helpottaa aivan hirvittävästi sen seuraamista, että kuka puhuu. 🙂 -
No näillä kahdella on varmasti ollut miellyttävä ja tuottelias aamu. Nellyn ei kannata yhtään olla huolissaan, vaikka Eetu aina valittaa, että hän on liian hidas hommissaan. Eetu nyt vain suhtautuu aika tosissaan talliinsa ja hoivaamiinsa hevosiin. Hänen on jo aikakin saada apua töihinsä, niin että onneksi Nelly tarvi hommia! Hulluksihan hän olisi lopulta tullut seitsenpäiväisen työviikon ja 24-tuntisen työpäivänsä kanssa, vaikka eipä hän olisi ennen sitä kehdannut valittaa.
Mitähän mahtavat Jilla ja Noa tuumata siitä, kun Eetu on tuollainen, että ruokkii Helloa ja lupaa kyselemättä suihkun? 😀 Tyypillistä Eetua. Hän ei varmaan ole helpoin kämppis.
Tämä on tarinallisesti hyvä, taustoittava juttu. Teknisesti puolestaan pidän aloituksestasi ja lopetuksestasi erityisen paljon. Menet suoraan asiaan jaarittelematta, ja samoin lopetat tehokkaasti. Välillä sitä lukee tietenkin mielellään myös kaikkea romanttista ja viipyilevää, mutta tämä teksti ei tosiaankaan kaivannut yhtään ylimääräistä jaarittelua. Samalla huomaan, miten paljon olet kehittynyt kirjoittajana sen jälkeen, kun luin ensimmäiset tekstisi. Ilmaisutapasi on nyt tosi paljon jäntevämpi: käytät tehokkaita, kuvailevia verbejä ja substantiiveja sen sijaan että kuvailisit suotta adjektiivien ja kaiken maailman partisiippien kautta. (Vaikka en minä niitäkään suoraan pannaan julista!! Sanonpa vain, että kuvailussa ei kannata ottaa mallia jonkun minun teksteistä ollenkaan.)
-
Eikä, ihanaa että tämä jatkaa siitä mihin Jillan päiväkirjassa jäätiin! Jake kohtelee Eiraa hellyyttävästi vähän niin kuin pikkusiskoa, ja Eira viettää päässään häitä Texasissa. 🙂 Pidän Jakesta tämän tekstin jälkeen ihmisenä enemmän kuin aluksi. (Hahmonahan pidin hänestä tietenkin heti.) Antaa nyt vieraan teinitytön kokeilla hevostaan. Ja kun Jake antoi stetsoninsakin, niin minä olin ihan että aww. 😀
Dipskin on hevonen vailla vertaa. Niin kuin sanoin, hevosen hermot ovat tärkeintä, ja tällähän on ihan lehmän hermot! Toivottavasti pääsette vielä ihan kilparadoille asti. Dips ei varmaan mikään ihan huono sielläkään ole, kun ottaa noin lunkisti!
Tämä tarina on herttainen ja iloinen. Luin tämän heti monta kertaa. Tuleekohan Jakesta Eiralle se isovelihahmo, jota hän välillä kaipaa ja hakee Hellosta? 🙂 Saa nähdä!
-
Noni ei vitsit mä kuolen. Noa mikä sua vaivaa?
Imeydyin niin täysillä niin alussa kuin lopussakin tähän Hellon tapaukseen, ettei minulle lukijana voinut millään jäädä paha maku suuhun tarinan lopussa edes sen kelvottoman Peetun käytöksestä. Toki siellä kaupassa aistin, miten Jillaan sattui, mutta kas kummaa kuinka unohdin sen Jillan ja Hellon palattua takaisin keittiöön. Mutta oikeasti! Ärsyttävä heppu. Eihän Peetu nyt mitenkään seurustellut Jillan kanssa tai mitään, mutta ei kai kukaan normaali ihminen silti noin käyttäydy! Hymyile ja häivy blondeineen. Vitsit.
Teet Hellosta niin tavattoman suloisen ja halittavan, että minäkin rakastan tätä hahmoa nyt ihan eri tavalla. Nykyään keskityn Hellon pörrötettävän pehmoisiin hiuksiin ennemmin kuin siihen, miten se lopulta syö Eetu-paran perikatoon. Onhan Hello ihana — varsinkin tällä tavalla Jillan silmien kautta katseltuna. Toisaalta on siinä Hellossakin puolensa. Mikä sitä riivaa, kun se vain nauroi, vaikka toisella oli paha mieli? 🙁
Mutta tämä tarina osuu nyt suoraan johonkin sydämessäni. En ole kysynyt Hellolta, onko se rakastunut, mutta minä olen jo. Ei vitsit kun kaipaan taas sitä Netflixistä tuttua katso seuraava jakso -nappulaa! Voi vitsin Noa.
Näin sitä luodaan tottavie sellainen loppu, että lukija on ihan koukussa. Minä ainakin olen. Kolmannen kerran: voi vitsit, Noa!
-
Ihana nähdä, kun kirjoittelette Nikan kanssa yhdessä. Kun Hopiavuoresta puhutaan, minulle kehutaan yhtenään juuri tätä yhdessä tarinoimista ja toisten juttujen kommentoimista niin tarinoin kuin varsinaisin kommenteinkin.
Ketku se on aika pakkaus! Jo ensimmäinen lauseesi esittelee hevosen tehokaasti. Ketkusta kertoo paljon se, miten Jilla ajattelee sen nauttivan maastoilusta salaa, ja miten sen hapannaamaisuus ei mitenkään poikennut tavallisesta.
Ketku saa varmasti vielä paljon aikaan tarinassa. Pystyn haistamaan, että se ei joka päivä kuljekaan tyynesti karsinan, haan ja kentän väliä, vaan saattaisi haluta vaikka kunniakierrokselle, tai sitten sillä on ihan omia mielipiteitä asiaintiloista. 🙂
-
Iloluontonen. 😀 Voi Eetu! Eiköhän se äijä ymmärrä, että joku vielä taittaa niskansa, kun Eetu aina selittelee Pasin temput parhain päin sen sijaan että varoittaisi asianmukaisesti? 🙂 Vaikka hyvin Nika sen kanssa pärjäsi! Eihän Pasi ole ilkeä, vaan vain hieman reppana heitteille jäänyt.
Ilahduin heti kun huomasin, että Pasi on päässyt lenkille ja tarinaan. Muiden hevosista, niin kuin hahmoistakin on minusta aluksi vaikea kirjoittaa. Rohkeasti kuitenkin tartuit toimeen: yhtä rohkeasti kuin hahmosi ohjaksiin.
Tämä oli ihana kunnon heppatarina. Kuvailit ratsastusta sillä tavalla, että ihan itsenikin tekee mieli nousta hevosen selkään sadan vuoden tauon jälkeen. Se, miten Nikan mielestä Pasi on kiva eikä pelottava, oli myös virkistävää. En varmasti osaisi itse käsitellä ja ratsastaa Pasin tapaista hevosta. Myös juttelu Jillan kanssa kuulosti kivalta. Paitsi hevosten takia, tottahan tallilla ollaan ystävien takia. <3
Minun on nostettava vielä tähän yksi käyttämäsi ilmaisu, jonka otin ilmaisujen postimerkkikokoelmaani.
punainen pehko naisineenKiitos tästä lukukokemuksesta!
-
Yritin kommentoida, mutta sen sijaan kirjoitin novellianalyysin. Kelpaako?
Tämä kuvaa sitä, millaista minun mielestäni Hopiavuoren pihassa on. Eihän siellä ketään liiku, eikä valoakaan kajasta kun jopa keskustan katuvalot sammuvat kello 10. Lisäksi tästä tekstistä paistaa se, että tätä on hiottu. Joka ainoa ilmaus on niin nätisti paikoillaan, ja miljöötä kuvaillaan jokaisen aistin kautta. Talollakin on melkein oma elämänsä. Jopa se kertoo jotain, että Noa puhuu talosta, eikä ainakaan vielä kodista. Ei sentään asunnosta: se olisi kertonut jo suorastaan siitä, ettei Noa sopeudu.
Talo-sanan käytön kanssa sopii hyvin yhteen se, miten Noa ei varsinaisesti missään vaiheessa sano, että kaupungin äänet olisivat olleet ärsyttäviä. En kuitenkaan tulkitse, että tässä olisi kyse varsinaisesta koti-ikävästä, vaan pikemminkin siitä, että Helsinkiin jäi kuitenkin monia hyviäkin muistoja.
Sopeutumisteema jatkuu minun tulkintani mukaan siinä, miten Noa jää vielä valvomaan muiden mentyä nukkumaan. Se kohta kertoo mielestäni yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä. Epävarmuuden tuntua lisää se, miten pimeä piha onkin jopa uhkaava, eikä enää kodikas. Metsässäkin asuu lauma hirviöitä, jotka toden totta vievät koiria pihasta jopa keskellä kirkasta päivää, ja niillä on kiiluvat silmät. Mielikille pöllökin on uhka, vaikka aluksi sen huhuilu kuvattiin kodikkaana. Ja se ulko-ovi! Eetun mielestä se sanoo tervetuloa ystävät, ja Noan mielestä tänne vaan kaikki rosvot ja murhaajat.
Tarkoitusta ja merkitystä etsivä sieluni huokaa rentoutuneena tarinasi lopetuksessa Noan ja Mielikin mukana. Lopetus on paitsi toiveikas, myös luo tarinaan kivaa syklisyyttä. Lähdetään kodikkaasta, käydään pelottavassa ja yksinäisessä, ja palataan sitten kodikkaaseen. Toimii! Vaikka Noa kulta, ei Eetukaan susista takuuseen mene. 😉
Sitten kun olet niin pitkällä, että julkaiset romaanin nimeltä Mitä kuuluu, Metsärinne? niin vaihdat tämän luvun nimeksi Hyvää yötä, Metsärinne.
-
Siinä missä viime tarinasi oli niin hieno, koska ratsastus oli niin teknisesti uskottavaa, tämä on hieno romanttisuutensa takia. Tuulen, joka on auringossa lempeä ja varjossa hyytävä, voi aivan tuntea. Olet sinä aika kameleontti kirjoittajana.
Tämä on myös kekseliäs tapa huomioida uusi hahmo! On vaikeaa kirjoittaa tuoreesta tulijasta, koska vielä ensimmäisen tarinan perusteella on aina hieman haastavaa saada kiinni siitä, miten hän liikkuu ja puhuu. Nyt et joutunut ottamaan kantaa siihen, mutta sait silti kaverin huomioitua. En tunne ketään, kenelle ei tulisi aina hyvä mieli kun oma hahmo mainitaan muiden tarinoissa!
Nostaisin esiin vielä sellaisen tyyliseikan, joka on auennut itselleni oikeastaan vasta viime vuonna, ja joka sujuu sinulta tosi hienosti. Se on kuvailu. Kuvailu on tosi tärkeää jo senkin takia, että vain sitä kautta lukija näkee tarinasi sitä lukiessaan. Liiat adjektiivit kuitenkin löysistyttävät tekstiä. Minua ainakin vaivaa adjektiivitauti! On usein parempi käyttää kuvailevia verbejä, niin kuin nyt Eetu tallusti ja Nelly laahustaa vaappuen. Hyvä, just näin!
Tässä on niin ihanan rauhallinen tunnelma, että ihan toivoin miljöön valuvan tästä tietokoneen ruudusta ulos, jotta voisin itsekin olla tuolla. Vitsit kun pääsisi kävelyttelemään hevosia, kun on näin lämmintäkin!
-
Tottahan Hopiavuoren Eetu nyt Pennasen Tuomon tuntee, kun kanala on tuolla Ilmajoellapäin ollut jo iät ajat! Ja koko Pennasen sukuhistorian tietenkin. Ja varmasti hän on iltaan mennessä selvittänyt Jakenkin kuviot. 🙂
Hyvä kun saatiin teidät tänne. Koiriakin alkaa olla niin monta pihapiirissä, että olisi syytä pitää jonkinlaiset koiratreffit edes kerran viikossa. Onpahan Jessielle seuraa siinä missä Jakelle ja Dipsillekin!
Olet leiponut hienosti tekstiin sisään myös sen, miten Jake pitää autoista. Jos häntä ei kiinnostaisi, hän mainitsisi korkeintaan autonsa merkin, ja senkin kerran. Tällainen uskollisuus hahmon mieltymyksille tekee tekstistä ja hahmostakin heti syvällisemmän ja uskottavamman.
Toivottavasti Dips kotiutuu nopeasti, niin että pääsette heti kunnolla hommiin! Ties vaikka Eirakin innostuisi lännenratsastuksesta, hän kun Flidan ja Uunon mukana terapiahevosten klinikalla tuntuu pitävän kovaasti eräästä cowboysta. 😀
-
Ei hätää Jake, jotkin lännenratsastuksen monista lajeista ovat tälle vanhalle kilparatsastajalle tuttuja juttuja, vaikka Eetu ei yhdestäkään lajista niin ymmärräkään mitään. 🙂
Dips se kuulostaakin ihan pätevältä lännenratsulta, kun rauhallisuus ja tottelevaisuus ovat kuitenkin oikeastaan joka lajissa se tärkein ominaisuus, hyvien jalkojen lisäksi tietenkin. Seuraan jo uteliaana treenejänne ja yritän päätellä, mitä lajia harrastatte. Tosi mielenkiintoista!
On aina mukavaa, kun joku valitsee lännenratsastuksen hahmonsa ratsastustyyliksi. Se tuo minulle kotoisan tunteen aina, koska koen monet lajit ja oikeastaan koko tyylin englantilaista tyyliä ja lajeja luonnollisempana. Se saattaa kuitenkin ainakin osin johtua myös siitä, etten elämässäni ole montaakaan kilometriä ratsastanut englantilaisittain. 😀 Tämän toki huomaa myös teksteistäni, heh heh. 😀
Minulla on toisaalla hahmoja, jotka toivottavasti jonain päivänä törmäävät Jakeen. Siitä syntyisi varmasti hieno soppa, sillä vaikka pikkuiseni ovat lännenratsastajia, heidän koko suhtautumisensa ratsastukseen ja hevosharrastukseen on niin täysin erilainen kuin Jakella. En malta odottaa. Hopiavuoressakin uumoilen olevan muutamia hahmoja, jotka ihastuvat ja vihastuvat Jaken asenteeseen. Ainakin Eetulla on vahvoja mielipiteitä heti, kun hän ehtii tutustumaan.
-
Tästä kyllä välittyy ihanasti se, miten rakas Onni on, ja miten vauva se vielä on. Suloista, että synttärisankari sai oikein herkkuja lahjaksi. Niistä kai joka poni eniten pitää. <3
Heitän sinulle haasteen: treenaile pilkutusta. Liikkeelle voi lähteä siitä, että pää- ja sivulauseen väliin tulee pilkku. Voi opetella vaikka ihan vain yhden pilkkusäännön kerrallaan. 🙂 Pienikin pilkutus auttaa jo tekstin ymmärtämistä ja helpottaa lukemista. Katsopa vaikka näitä!
Epäilty saa tuomion. Tuomio kuuluu näin: Armoa ei Siperiaan!
Syytettyä eustava lakimies huokaisee helpotuksesta, koska lapussa lukee hänen mielestään: Armoa, ei Siperiaan!
Syyttäjä huokaisee helpotuksesta, koska lapussa lukee hänen mielestään: Armoa ei, Siperiaan!
Tässä on syytetyn koko tuomion sisältö pilkun varassa! Tulkinnathan ovat ihan päinvastaisia, ja ilman pilkkua ei lausetta voi ymmärtää. 🙂 -
Tämä tarina on niin uskollinen Helin luonteelle, ja jo ekassa tarinassa esiin tulleelle — miten sen sanoisi — pessimismille? On niin Helin tyyppistä ajatella, että kuinka kuivikkeetkin ovat epätasaisesti karsinassa! Voi jos Eetu osaisi lukea ajatuksia. Se alkaisi varmasti asetella alusetkin puru kerrallaan, kun on muutenkin koko ajan huolissaan nelijalkaisten vuokralaistensa elinoloista.
En olisi uskonut, että Heli ja Eira tulevat noinkin hyvin toimeen, koska onhan Eira sellainen moottoriturpa. On juuri Eiran tyylistä kutsua itsensä noin vain maastoonkin. Aluksi hämmästyin, että Heli pitikin Eiraa loppujen lopuksi mukavana, mutta tarkemmin ajateltuna sehän on ihan loogista. Heli on ehkä vähän yksinäinen, ja niin kuin olet kirjoittanut, ei tuppukylästä toiseen muuttaminen siihen varsinaisesti auta. Eirassa puolestaan on vikansa kaikessa dramaattisuudessaan, mutta kaikesta huolimatta hän on aina aidosti ystävällinen — paitsi tietenkin suuttuessaan jostain oikeasta tai kokonaan kuvittelemastaan asiasta.
Tämä on ihana tarina. Vaikka Helin tyyli on marmattaa ajatuksissaan siitä sun tästä, toivon hänelle hyvää ja sympatiani ovat hänen puolellaan. Ei ole Helin vika, että elämä on välillä rankkaa ja pistää harmittamaan. Oli kivaa, että tässä tarinassa hän pääsi hieman hengähtämään ja lopetus oli loskasta huolimatta kevyt.
Kuten viimeksikin, ihailen monia monia ilmaisujasi. Kolme timanttisinta olivat karvainen petturi, muumilimsan vertaaminen taskumattiin ja se ironinen ajatus miten koira nääntyisi nälkään mikäli ruoka vielä hetken myöhästyisi. Paljon oli muutakin hienoa, ja voisin nostaa näitä tähän vaikka kaksikymmentä!
Tunnut panostavan näihin tarinoihin niin tosi paljon, että sparraat aina miellyttävästi minuakin ihan siinä samalla. 🙂
-
Sieltä ne tulee, Hopiavuoren kaikki asunnot ja kartat pala palalta. 😀 Eetun tuvan ja tallin pohjapiirrokset ovat vielä linevaiheessa. Vitsit, kun olisi kyllä inspiraatiota taas tehdä vaikka mitä, mutta on niin kipeä vaihe, ettei saa piirrettyä vakaata viivaa! Mutta kyllä se siitä.
Miljöökuvaus on tärkeää. Ensinnäkin, olen tämän tallin kanssa taipuvainen suunnittelemaan kunnollisen ja kattavan miljöön tarinoille, ja joka yksityiskohta on tärkeä. Minusta on ihanaa tietää, millaisissa maisemissa hahmoni kulkevat.
Toisekseen ainakin minulle, ja lyön vaikka vetoa että myös muille, on nyt helpompaa tulla kylään Nellyn luokse. Tiedämme millaista siellä on, niin on kivempi kirjoittaa. Lisäksi tästä näkyi hienosti myös Nellyn suhtautuminen kotiinsa ja sitä kautta elämänasenne. Kompakti koti on hänelle ihan OK. Se ei taitaisi ihan joka hahmolle olla. Eetukin tarvitsee tilaa ympärilleen, ja mietipä jotain Eiraa suljettuna pieneen tilaan. Hello puolestaan varmasti menestyisi, mutta Hello on niin kuin rikkaruoho ja kasvaa missä tahansa.
Minusta tämä asumisjärjestely on mielenkiintoinen paitsi siksi, etten ole tällaiseen aiemmin virtuaalimaailmassa törmännyt, myös siksi, että tästä saa vaikka kuinka monta tarinaa irti. Nellyhän pystyy helposti sujahtamaan niin kaupungista kuin tallista ja tarinastakin toiseen autoineen. Voit kirjoittaa kesälomareissuista, kisareissuista ja vaikka mistä. Aina Nellyllä on koti mukana, mutta joka kerta takapiha on eri.
