[Sonja T.Valvoja]

Dear diary: Italia ja sen ihmeet
Nonni, eilisiltana oli sitten ne SIM Prixin after partyt. Oli aikas tyylikäs yökerho, missä ne oli ja vallan menevät bileet. Soitettiin hyvä musiikkiakin, pääsi tanssilattialle oikein mielihalulla. Tai no, vähän ehkä turhan teknopainotteista se musiikki, olisi saanut olla enempi dancea, mutta meni se nyt noinkin. Mulla oli taas ne Vuittonin korkosandaalit, mitkä ostin vuosia sitten sieltä Minneapolisista. Ne on vaan niin hyvät jalassa.
Ja sit oli se vastikään ostettu Michael Korsin avaruus-minimekko. Se oli kauhean kiva, sillä vaikka se oli lyhyt, niin kaula-aukko ei ollut antava ja toisaalta se ei nuollut ihan kaikkia kurveja. Niinkuin mulla niitä nyt olis, mutta silti. Että se ei ollut mikään aivan karsea herutusmekko, vaikka mini. Oli siellä joillain niitä herutusmekkojakin, etten olisi eronnut joukosta mitenkään suuresti.

Kyllä silläkin mekolla miehiä näytti saavan. Tietysti moni tunnisti mut myös perjantain koululuokan voittajaksikin. Yksi italiaano yritti lähestyä täysin väärällä tekniikalla. En tiedä mikä macho-miljonääri se oli, Rolex näytti olevan ranteessa ja jos se oli aito, se oli kallis. Sitten kun en varsinaisesti lämmennyt sen itsevarmuudelle ja Rolexin heiluttelulle, niin se päätti siirtyä puhdaslinjaiseen rehentelyyn. Olis kuulemma ollut Ferrari parkkipaikalla. Meinasin sanoa, että paljonpa siitä on iloa, koska tyyppi ei ole ajokunnossa (olen aika varma, että se oli vetänyt jotain muutakin kuin vain alkoa), mutta totesin siihen, että sori, mä olen enempi Mersu-naisia. Yritti se sanoa, että onhan sitä nyt Mersulla ja Ferrarilla eroa. Myönsin toki, että juu niin on, onks se koskaan yrittänyt vetää Ferrarillaan kahden hevosen koppia. Siitä se tajusi lähteä kälppimään.

Vähän myöhemmin mä näin sen Eiraa vikittelemässä. Olin menossa jo pelastamaan Eiraa, mutta ilmeisesti se Luigi sanoi Eirallekin jotain todella huonosti harkittua, koskapa sai Eiralta sellaisen sanallisen selkäsaunan, että mäkin opin uusia englanninkielen termejä. Eira ei siis pelastajaa tarvinnut, melkein se äijä enemmän. Ehkä se oppi, että kannattaa tuolla asenteella pysytellä terveen välimatkan päässä suomalaisista naisista.

Oli siellä tuttujakin, Kozloveilta Niklas, Marsh ja Dmitri, tosin nämä eivät tulleet iltabileisiin. Heitä oli kiva nähdä, mutta kukaan ei kehdannut kysyä mitään Anicesta. Eikä oikein mistään muustakaan henkilökohtaisesta. Lähinnä puhuttiin hevosista ja kisoista niinkuin muidenkin kanssa. Royal Gardenista ei mun nähdäkseni ollut ketään, en ainakaan bongannut ketään tuttuja. Outoa, sillä olisi nyt luullut, että heillä on lyhyt matka Italiaan kisaamaan. Ja sitten oli paljon muitakin tuttuja, joita on kisoissa nähnyt ennenkin.

Huomattavasti sitä italialaista kivempi tapaus oli se joskus aamuyön tunteina tavattu ruotsalainen Krister. Mulle ei oikein selvinnyt, mitä se siellä edes teki. Se ei ollut ratsastaja eikä valmentaja eikä hevosenhoitaja eikä mikään tämmöinen, mutta hevosista se tiesi jotakin silti. Enemmän me puhuttiin Ruotsin ja Suomen historiasta. En ihan nyt just muista, että mistä ihmeestä se puhe sinne kääntyi. Mutta ei kai se. Krister selkeästi tiesi siitä jotakin ja muutenkin vaikutti varsin fiksulta tyypiltä.
Helena sanoi leikillään joskus, että mä haistan rahan ja tämä Krister kyllä haisi rahalta, vaikkei se sitä tuonut esille mitenkään erityisesti. No, asiahan ei tietysti mulle kuulu enkä tosiaan ala kehitellä mitään kaukosuhdekuvioita. Enkä mä nyt ole varma, tuli vaan sellainen olo, mutta näistä ruotsalaisista ei koskaan kyllä tiedä. Se suuteli mua illan loppuessa kun mentiin yhtä matkaa hotellille ja ehdotti vaivihkaa vielä viinilasillista hänen hotellihuoneessaan, mutta kieltäydyin siitä sentään. Se oli herrasmies, ei jankannut asiasta. Suuteleminen oli kyllä mukavaa. Eka kerta varmaan ikinä, kun olen historiasta puhumalla saanut miehen narrattua.

[Sonja T.Valvoja]

(Koska Sonja ja Aave menivät nyt sitten voittamaan SIM Prix 2025:ssa PSG:n.)

Hopiavuoreen uusi roskis
Kyllähän se aamusta lähtien tuntui, että tänään oli meidän päivä, hyvä päivä. Aave oli tosi tyytyväisen oloinen ja tuntui selästä käsinkin erinomaiselta. Ihan kuin sekin olisi katsellut vierasta maisemaa ja kisapaikan hälinää ja todennut, että nyt on tosi kyseessä ja pitää esittää parhaansa. Sen se kyllä tekikin. Ainahan minä halaan ja taputan Aavetta, kun ohjelma loppuu ja ratsastamme ulos radalta viimeisen tervehdyksen jälkeen, mutta tällä kertaa olisi pitänyt keksiä vielä jotain enemmän huomionosoitukseksi ja kiitokseksi.

Ei se ohjelma silti täydellinen ollut, väistöissä oli vetelyyttä ja puolipirueteissa parantamista. Tuomarit olivat samaa mieltä, se näkyi pisteissä ja kommenteissa. Silti 72,972 % oli ihan kelpo tulos, kun kisatauon jälkeen oli vähän rutiinit hukassa itse kultakin.

Ennen kaikkea olin päässyt itse takaisin tähän pisteeseen. Minut oli leikattu syksyllä ja nyt jo olin suorittamassa tällä tasolla kansainvälisissä kisoissa. Siitä minä varsinkin olin iloinen, sillä mitä ilmeisimmin se kuntosalilla ramppaaminen ei ollut ihan turhanpäiväistä. Tein päätöksen, että jatkan sitä, vaikka periaatteessa se keskivartalo alkaisikin olla kunnossa.

Tuloslista oli jonkinasteinen järkytys. Ensinnäkin oli järkytys nähdä oma nimensä luokan kärjessä, kun enhän minä tänne tullut kuin lähinnä huvikseni kokeilemaan kisaamista tauon jälkeen. Toisekseen oli järkytys huomata voittaneensa luokan neljän prosentin tuhannesosan erolla. Onko koskaan koululuokkaa voitettu näin naurettavalla marginaalilla? No, kai joskus on. Kaksi seuraavaakin olivat vielä saman prosentin sisällä, joten tiukille veti. Kättelimme Venjan kanssa ennen palkintojenjakoon ratsastamista ja minä totesin hänelle, että jos seuraavalla kerralla minä olen neljä prosentin tuhannesosaa huonompi, olen ansainnut sen. Venja naurahti ja sanoi, että se yksi epäonninen laukka-askel taisi maksaa hänelle voiton, kun hevonen ei ollutkaan ihan tasapainossa vaihdossa. Niin varmaan teki.

After ride -partyt olivat päässeet hädin tuskin alkuun, kun olin jo pienessä samppanjahiprakassa. Ei haitannut, huomenna ei olisi mitään velvollisuuksia eikä vastuita. Muut hopiavuorelaiset eivät olleet pärjänneet kovin kummoisesti, joten kaikki tuntuivat ottavan irti mahdollisuuden juhlia minun voittoani. Alexilla oli pari sijoitusta, sekin oli toki tosi hieno asia, mutta minulla oli tallin ainoa voittopokaali. Suunnittelimme sijoittavamme pokaalin hevosauton kojelaudalle niin että kaikki vastaantulijat varmasti näkisivät sen. Siitäkös naurua piisasi, sillä pokaali oli varsin massiivinen. Sanoin tuovani sen Hopiavuoreen tumppiroskikseksi sitten kun olisin kyllästynyt katselemaan sitä omissa nurkissani.

• Tätä vastausta muokkasi 5 päivää, 22 tuntia sitten  Sonja T.. Syy: Pari linkkiä lisätty
• Tätä vastausta muokkasi 5 päivää, 22 tuntia sitten  Sonja T..

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tuotos Sim Prix 2025:een)

Väärä talli, väärä riimu
“Paska. Mä olisin halunnut Ferrarille”, ilmoitti Alex nyrpeänä. Hänet oli arvottu Sauberille, kuten minutkin.
“Mä taas olisin mennyt mieluusti Mersun tiimiin”, sanoin.
“Niinpä tietysti, kun kotonakin ajat Meseä.”
“McLarenkin olisi kelvannut. Mutta hei, Lehtohan vissiin ajoi joskus muinoin Sauberia.”
“Eiks Bottas aja sitä nytkin?”
“Paljon mahdollista, en mä tiedä. Mä olen ihan pihalla nyky-formuloista.”
“Ketä muita meidän tallissa on?”

Selasin läpi listaa ja yritin bongailla sieltä tuttuja nimiä.
“Kultasaaren Sofia ainakin ja Pilvi Bask. Ja Birgitta Blomqvist. Niin ja Olavi. Susi siis.”
“Joo, sen mä tiesinkin”, Alex sanoi olkiaan kohauttaen.
“Sitten on tuommoinen kuin Taiel Arias, sillä on monta hevosta, mutta ihan outo nimi muuten.”
“Oon mä sen joskus varmaan kisoissa nähnyt. Tai ainakin nimen olen kuullut. Ei kyl muistikuvia.”
“Mä en taida tuntea”, sanoin ja käännyin kaivamaan pakettia Aaveen kaapista. Tilaamani riimu oli tullut toissapäivänä ja olin tuonut paketin tallille, mutten ollut ehtinyt vielä avata sitä ja sovitella.

“Mikä toi on?” kysyi Alex epäluuloisesti kun näki minun purkavan paketista ohutta hihnahässäkkää.
“Tämä on tämmöinen riimu, minkä ostin Aaveelle. Tämmöinen hyvin ohuesta hihnasta tehty. Arabiriimuksi sitä kai sanotaan. Tai ei se ole oikeastaan riimukaan, kun tähän tulee kuolaimet kiinni. Vaikkei Aave mikään paha ole, niin en viitsi oria talutella pelkällä riimulla. Tai ylipäänsä mitään hevosta.”
“Meinaat sä tuon sinne Italiaan ottaa mukaan? Esittelyriimuksi?”
“Joo tai ehkä.”

Nyt kun katselin riimua käsissäni, se tuntui jotenkin typerältä. Olin vain nähnyt nettiä surffatessani kuvan ahaltekistä, jolla oli tällainen riimu päässään ja se oli näyttänyt hyvältä. Tuli sitten mieleen, että voisihan sitä vähän panostaa Italian-reissua varten ja hankkia vähän erilaisen riimun kun siellä kuitenkin piti hevonen esittää eläinlääkärille maasta käsin. Mutta jotenkin tämä tekele nyt ei tuntunut sopivalta lainkaan.

Eikä se siitä muuttunut yhtään sen sopivammaksi, kun kokeilin sitä Aaveelle. Teknisesti se oli aivan sopivankokoinen ja istui hyvin, mutta se näytti ihan väärältä. Tammamaiselta tai jotain, en osannut oikein edes sanoa, että mikä siinä mätti. Ei, kyllä se oli parempi mennä ihan tavallisilla suitsilla. Minulla oli maasta käsin esittämistä varten omat suitset, mustasta nahasta tehdyt yksinkertaiset suitset, joista olin poistanut turpahihnan ja otsahihnan. Se näytti minusta tyylikkäältä.

“Tiäksä…” Alex seisoi tallinkäytävällä ja katseli Aavetta uusi riimu päässään. “Toi ei kyllä sovi Aaveelle yhtään. Se on jonkun toisen hevosen riimu.”
“Joo ei. Mä ajattelin ihan samaa. Taitaa mennä palautukseen.”
“Tarjoa sitä Nellylle, jos se menis Cozminalle.”
“No jaa, voisihan sitä kysyä. Jos tämä ei ole taas Cozminalle liian iso. Se on mun mielestä muutenkin niin kamalan pieni.”

[Sonja T.Valvoja]

Kakkara
Hopiavuoren tuvassa oli lämmin tunnelma, kuten oikeastaan aina. Juffe oli lattialla viltin päällä ja punnersi itseään käsillään taaksepäin kuin rapu, kunnes pääsi konttausasentoon. Vielä ei konttaaminen ihan onnistunut, joten hetken aikaa horjuttuaan Juffe tuiskahti takaisin mahalleen. Odotin parkua, mutta kuului vain tuskastunut ähkäisy ja peruuttaminen alkoi taas. Elli istui lattialla ja leikki Juffen leluilla. Seassa oli kyllä koirienkin leluja, mutta ei se niin tarkkaa ollut. Pöydän ääressä istui porukkaa kahvikuppien ja päivän Ilkka-Pohjalaisen kanssa.

”Mihinä Axa on?” kysäisi Janna.
”Se on metsällä taas sedän kanssa.”
”Ai, vieläkö jotakin lintuja ammutahan? Kun eihän soo mikään hirvikoira.”
”Ei ole, ei ja joo, useampia riistalintuja saa ampua vuodenvaihteeseen asti.”
”Jaa jaa, minen niin tuasta metästyksestä tiärä.”
”Musta kyllä tuntuu, että saalista tärkeämpää on se, että saavat rymytä pitkin metsiä jonkin tekosyyn varjolla. Sekä miehet että koira.”
”No mut soon kätevää kun saa sit takasin kotiin väsytetyn koiran, tartte ite lähtiä lenkille enää.”
”Se on kyllä totta”, virnistin.

Lattialta kuului pauketta, kun Juffe oli saanut käsiinsä puukauha ja hakkasi sillä lattiaa. Välillä kauha meni suuhun. Ei sekään niin tarkkaa ollut, kun kauha oli ihan Juffen leluksi tarkoitettu. Juffe oli utelias tapaus ja jaksoi viihdyttää itseään leluilla (joko sallituilla tai kielletyillä) loputtomiin eikä vaatinut ihan koko aikaa isänsä tai äitinsä huomiota. Sinänsä helppo kaveri siis, ainakin toistaiseksi.

Ulko-ovi kävi, kun Alex ja Oskari tulivat sisään. Minä vieläkin vedin henkiset hartiat taakse Oskarin läheisyydessä, vaikkei oikeastaan olisi tarvinnut. Oskari vaikutti ihan normaalilta.

”Et paa sitä takkias siihen!” rääkäisi Alex eteisessä.
”No miksen?”
”Se on paskanen! Mä en halua mun takkia paskaan.”

Eetu vilkaisi Juffea lattialla ja kurtisti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Juffe järsi kauhaansa eikä ollut lainkaan kiinnostunut eteisessä käytävästä keskustelusta. Ja toisaalta vahinko oli jo tapahtunut. Jos Juffen ensimmäinen sana ei olisi ”heppa”, se olisi ”kakkara”, sillä niin monta kertaa olin kuullut Nellyn tai Eetun kiljaisevan tallilla ”Juffe! Ei sitä kakkaraa suuhun!”

”Sun takkisi haisee röökiltä”, sanoi Oskari lakoniseen sävyyn ja ilmeisesti antoi takkinsa olla siinä, mihin oli sen ripustanut, sillä Alex tyytyi vain tuhahtamaan harmistuneeseen sävyyn.

[Sonja T.Valvoja]

Kun ei kuollutkaan vaikka niin luuli
Makasin jumppamatolla kuntosalin lattialla, tuijotin kattoa ja puuskutin. Hiki valui pitkin hiusrajaa. Tämä viimeinen sarja Russian twistejä isommalla painolla oli melkein kuolemaksi, mutta se onnistui, onnistui! En kuollutkaan.

Minä olin fyssarin ohjeita noudatellen hiputellut ihan pieniä vatsalihasliikkeitä ensin, heti kun ne vaaditut neljä viikkoa oli kulunut leikkauksesta ja saatoin palata salille. Tai palata ja palata, aika laiskasti täällä oli tullut käytyä. Nyt piti, kun oli syytä saada se keskivartalo kuntoon. Minipienet rutistukset tuntuivat ihan just sopivilta siinä vaiheessa, muttei siihen kauaa mennyt, kun ne alkoivat kyllästyttää. Mitään ei tuntunut oikein tapahtuvan vatsalihaksissa, vaikka nostinkin tehoja. Maha oli kuin hyytelöä ja kaikkein ikävintä siinä oli se, että se hyytelö haittasi ratsastusta.

Sitten hermostuin kokonaan ja jatkoin vanhoilla liikkeilläni, kevyempien painojen kanssa vain. Vatsalihakset huusivat hoosiannaa, mutta alkoivat ilmeisen vastentahtoisesti muuttua hyytelöstä joksikin muuksi. Nelly oli viimeisimmässä valmennuksessa huomannut sen, että jaksoin taas vähän pidempään ja Aave kulki taas vähän paremmin. Se antoi voimia jatkaa tätä salitreeniä, vaikka nyt just oli ihan työn ja tuskan takana kaapia itsensä lattialta ylös. Tämä viimeinen sarja oli mennyt sillä painolla, jota olin käyttänyt ennen leikkausta. Tuskaa se vielä tuotti, mutta onnistui. Olisin voitonriemuinen, jos jaksaisin.

Vielä loppuvenyttelyt ja sitten kotiin suihkuun ja kamojen pesuun. Niin ja syömään, sitä ei saanut unohtaa. Vaikkei sitä kyllä unohtanutkaan, tämä salilla käynti piti huolen siinä, että kiljuva nälkä oli paikalla.

[Sonja T.Valvoja]

Siellä missä pitikin
Kuinka monta ikuisuutta mahtuu neljään viikkoon? Ei, kolmeen viikkoon ja viiteen päivään. Aika monta, voin kertoa! Olin laskenut päiviä ja sitten jo melkein tunteja siihen, että saisin taas nousta hevosen selkään. Nyt olin perin juurin kyllästynyt jo ja aioin ratsastaa tänään, vaikka teknisesti ottaen vasta maanantaina tulisi kuluneeksi se maagiset neljä viikkoa siitä leikkauksesta. Mutta kun olin ihan terve ja kunnossa, ei se kahdesta vaivaisesta päivästä voi olla kiinni.

Eiran piti vielä auttaa satulan kanssa, sillä en saanut nostella kovin painavia asioita. Ja muutenkin Eira tuli kentän laidalle katsomaan, miten meillä sujuu. Kerran näinkin päin: Eira vahtimassa minua. Hän lupautui juoksuttamaankin Aaveen ennen kuin nousisin selkään, mutta sen sentään halusin tehdä itse.

Ponnistin hyvin varovasti satulaan korokkeelta ja hain oikeata istuntaa. Satula tuntui niin tutulta ja istunta myös, mutta tuli jotenkin heti sellainen olo, etten jaksaisi kovin kauaa ratsastaa. Sitten en ainakaan, jos aioin tehdä jotakin muutakin kuin lontia pitkin ohjin käyntiä ympäri kenttää. Kai se oli se neljän viikon liikkumattomuus, joka tuntui siltä kuin kroppa ei olisi oikein oma, ei oikein ihan sellainen kuin aiemmin.

Mutta ensin nyt lonnittiin rauhallista käyntiä pitkin kenttää. Totuttelin taas Aaveen keinuvaan askeleeseen. Ja totta puhuakseni, ravi pelotti. En tiennyt pystyisinkö keventämään kunnolla, mutta harjoitusravi tuntui ikävältä jo pelkkänä ajatuksena. Siitä huolimatta en pystynyt estämään huulille tai oikeastaan koko kasvoille leviävää hymyä. Minä taas takaisin siellä missä pitikin! Aaveen selässä! Ratsastamassa!

”Miltä tuntuu?” huikkasi Eira aidalta, ihan kuin ei olisi nähnyt minun ilmettäni.
”Ihan ookoo”, huikkasin takaisin tarkoituksellisen laimeasti.

Eiraa nauratti.
”Joo, siltähän tuo näyttääkin.”

Ja sitten kun en keksinyt enää muutakaan, nostin sen ravin. Keventäminen tuntui niin huojuvalta, että päätin yrittää istua sitten. Ei sekään mennyt niin hyvin kuin tavallisesti, mutta paremmin kuitenkin keventämiseen verrattuna. Laukkaaminen sen sijaan sujui hienosti. Mitään kovin monimutkaisia liikkeitä en edes yrittänyt, mutta tästä se lähtisi taas.

[Sonja T.Valvoja]

(Toinen tuotos Solgårdenin kisoihin. Santun olen napannut omine lupineni hoitajaksi.)

Jäisillä teillä
Iesus Maaria että jännittikin. Päässä pyöri taas se sama tuttu kela: miksi menin tekemään tällaista? Miksen vain antanut olla? Miksen päässyt ajassa taaksepäin niin että olisin voinut kolkata itseni tajuttomaksi ennen kuin lähetin kisaosallistumista eteenpäin? Ja samaan aikaan tiesin, että se aikamatkustus oli edelleen mahdotonta, täällä sitä oltiin ja nyt oli mentävä kentälle tuomareiden ja yleisön silmien alle tekemään se paras, mihin tänään pystyisimme. Se oli niin helppoa periaatteessa ja vaikeaa käytännössä.

Ei se vaativa A ollut tässä se ongelma, vaan intermediaire. Ei kun siis intermediate. Jotenkin PSG:stä siirtyminen astetta korkeampaan luokkaan oli ihan kauhean paha asia. Kas kun ykkös-inter oli se viimeinen luokka, jossa ei vielä vaadittu piaffia ja passagea. Tähän asti pääsi tällainen harrastelija-kouluratsastaja, mutta tästä eteenpäin tie oli täynnä kaikkea vaikeata. Simo oli kyllä ilmoittanut, että piruetti ja oikeastaan laukkasiksakitkin vaativat samaa kokoamisastetta kuin piaffi ja passage, niin että jos me selvisimme niistä, selviäisimme kaikesta muustakin.

Mutta kun! Mahassa kiersi ikävästi ennen luokan alkua ja kädet vapisivat miltei silminnähtävästi. Muutenkin kädet tuntuivat siltä kuin ne eivät olisi omat. Yritin muistaa hengittää ja keskittyä siihen. Suljin silmät ja ajattelin takkatulta, metsää, solisevaa puroa, kotia. Miten iltahämärässä pellon poikki kulki hirvilehmä vasoineen. Tai sade ropisi ikkunaan samalla kun puut rätisivät takassa ja istuin sohvalla lukemassa.

”Onks kaikki ok?” kysyi Santtu, joka piti Aavetta ohjista.
”Ei. Tai siis on. Yritin tässä vähän rauhoittaa itseäni.”
”Ai. Sori että häiritsin, ei ollut tarkoitus”, Santtu näytti nololta.
”Ei se mitään eikä tähän nyt tämän enempää aikaa tarvinnutkaan. Ja kohtahan se pitää lähteä verryttelyynkin.”

Olin ihan tosissani, sillä yleensä jännitykseltä katosi pahin terä kun nousin Aaveen selkään ja lähdin verryttelyyn. Jotenkin se tuttu selän keinunta rauhoitti. Tuli semmoinen ajatus, että se on nyt mentävä, mutta ollaan me menty aiemminkin, mennään kaikessa rauhassa. Se muistutti jotenkin sitä, jos täytyi lähteä ajamaan pahassa kelissä. Istuin autoon, vedin henkeä ja ajattelin samaa. Mennään rauhassa, kyllä me pärjätään tuolla. Autoa en sentään taputtanut, mutta Aavetta taputin.

[Sonja T.Valvoja]

Mitähän sitä keksisi haluta?
Oli semmoinen määrittelemätön harmistus. Vähän kaikki otti pattiin, ei vakavasti, mutta kun niitä harmittavia asioita oli paljon, niin siitä kertyi melkoinen harmistuskuorma. Teki mieli pakata Aave traileriin ja ajaa auringonlaskuun, ihan sama minne. Teki mieli kuuluttaa koko maailmalle, että hei, tämä idiootti on rakastunut parhaaseen kaveriinsa, eikö olekin typerää, ja sen nimi on Kimmo. Teki mieli huutaa lääkäreillekin, että pitäkää leikkauksenne, en tule, mutta näihin ongelmiin on parempi löytää jokin ratkaisu, heti tänään tai viimeistään ensi viikolla. Mitä minä näistä tekisin? En mitään.

Jotenkin harmitti jopa se, että edistyminen Aaveen kanssa tuntui niin tuskastuttavan hitaalta. Viikkoja kului kaikkien perusjuttujen hiomiseen emmekä päässeet yhtään mihinkään. Paitsi nyt sinne interiin. Mutta se oli vasta ykkös-inter! Aave oli GP-luokkien hevonen! Se osaisi piffit ja paffit mennen tullen, mutta aina oli vastassa se Nellyn vanha laulu: tarvitaan kuntoa, lihaksia, tasapainoa, kaikkea sellaista, jonka hankkimisessa meni aikaa. Niin ja ratsastaja, sekin tarvitsi keskivartaloa, tasapainoa, tunnetta ja taitoa. Jos hevonen osasikin asioita, minä en osannut. Ja oma kehittyminen. Se se vasta kuulkaa hidasta olikin.

Samaan aikaan ei auttanut yhtään se, että Oskari ja Noeul ja ties ketä napsivat sijoituksia joka suunnasta. Miten ne sen tekivät? Noeulkin vain tuli sieltä Thaimaasta tai mistä nyt tulikaan, hyppäsi hevosen selkään ja kas! ruusuke interistä! Oskarikin ratsasti koulua korkeammalla tasolla kuin minä. Minä olin huonompi kuin vammainen, vaikkei niin saanut sanoa eikä ajatella. Mutta Oskari oli maannut vuosi sitten koomassa eikä ollut varmaa, pystyisikö hän edes kävelemään kunnolla ikinä. Vielä puuttuisi se, että Hello hyppäisi jonkin Skotin selkään ja vetäisi 85 prosentin GP-kürin ihan tuosta noin vain. Kai se sen vielä tekisi, jos ei muuten niin minun kiusaksi.

Mistähän nämä tämmöiset ajatukset edes kumpusivat? En päässyt oikein siihen kiinni.

En minä kuvitellut, että minun pitäisi olla parempi kuin kaikki muut tallilla, mutta oli vain niin tuskastuttavaa kökkiä siellä omalla tasollaan, josta kaikki tiesivät, että hevonen pystyi parempaan. Ehkä minun pitäisi ottaa todesta se Nellyn nalkutus siitä, että pitäisi hankkia toinen hevonen, jos kerran pystyi. Toinen hevonen ja hoitajat molemmille niin että saisin keskittyä enemmän ratsastamiseen.

Mutta kun minä halusin keskittyä ratsastamisen lisäksi siihen paijaamiseenkin, ajattelin kun rapsuttelin Aaveen silkinsileän harjan tyveä, juuri siitä oikeasta kohdasta säkän yläpuolelta. Oli vaikeaa kun ei tiennyt mitä itsekään halusi. Paitsi Kimmon, mutta se ei kuulunut tähän eikä tulisi tapahtumaan. Aave ei välittänyt minun säädyttömistä ajatuksista vaan lerputti tyytyväisessä nirvanassa ylähuultaan ja päästeli pieniä öriseviä ääniä. Se kuulosti huvittavalta.

Joitain ratkaisuja piti tehdä asioiden suhteen, mutta nyt elettiin suvantovaihetta. Nyt just ei voinut tehdä yhtään mitään yhtään minkään suhteen. Paitsi tietysti valmistautua siihen Solgårdenin kisaan.

Suvannon ajattelemisesta sain kuitenkin välittömästi toteuttamiskelpoisen idean.
”Kuule Aave, mä tiedänkin mitä tehdään. Me mennään Jätinmontulle uimaan. Se on syyskuu nyt, mutta kun on niin lämmintä vielä.”

[Sonja T.Valvoja]

Kaksi blondia
Eetu kallisti vain päätään, mutta Nellyn kasvoille nousi jotakin, minkä tulkitsin pelästykseksi tai joksikin semmoiseksi. Kiirehdin selittämään heti, kun ei tässä nyt ihmisiä pitänyt pelotella.

”Niin siis ei mitään vakavaa ole, syöpää tai semmoista. Ihan rutiinileikkaus sairaalassa kuulemma.”

Nellyn ilme lauhtui, mutta vain vähän.
”Kyllä tuo neljän viikon sairasloma kuulostaa aika vakavalta.”
”No kato kun operoivat tuota vatsan aluetta, niin siinä on sitten leikkaushaavat. Ei saa ponnistella ettei ne repeä. Ja kun tuota keskivartaloa nyt tarvitaan vähän kaikkeen, niin siksi kai pitää ottaa rauhassa niin pitkään.”
”No juu, se keskivartalo!”
”Se just. Mutta joka tapauksessa, mä olen neljä viikkoa pois pelistä, että jos teillä olisi tiedossa edes joku ratsastaja Aaveelle siksi aikaa, ettei se ihan laiskana joudu seisomaan. Ei sen nyt tarvitse mikään huippuratsastaja olla. Ja jos sille sopii, niin mä voisin kyllä maksaa ne viikottaiset valmennustunnit sulle, mutta toinen vain ratsastaa.”

Nelly pohti vähän aikaa.
”Mites Eira?”

Oli Eetun vuoro näyttää miltei kauhistuneelta.
”Ei sitä flikkaa voi Aaveen selkähän päästää. Ei se pärijää oriin kanssa. Täysverine ja mitä kaikkia.”
”Pärjäähän se Typynkin kanssa ja helpompi se Aave noista kahdesta on”, Nelly paukautti arvelematta. Eetu napsautti suunsa kiinni ja näytti vähän nololta. Nellyä ei käynyt vastustaminen.

Eiraan minäkin olin mietteissäni tullut. Hän ei ollut vielä vaikeiden ratojen ratsastaja, mutta huikeasti kehittynyt sen jälkeen, kun sai Cozminan ja Typyn ratsastettavaksi säännöllisesti ja jonkinlaista valmennusta. Ja Eira halusi oppia koko ajan lisää eikä vain pelkästään sitä, miten jokin asia tehdään vaan myös että miksi. Minusta tämä oli tosi hyödyllinen piirre. Jos siis Nelly ja Eetu katsoisivat vähän päältä, niin kyllä minä luottaisin Aaveen Eiran ratsastettavaksi. Lisäksi lääkäri oli lupaillut, että pääsisin leikkauksen jälkeen liikkumaan hyvinkin nopeasti, niin että voisin tulla itsekin katsomaan Eiran ja Aaveen ratsastusta. Sitten piti vain kysyä Eiralta, että mahtaisiko kiinnostaa ja ehtisikö…

[Sonja T.Valvoja]

OPERAATIO

… paljon aikaisemmin tapahtunutta…
”Kohtu on pallomainen ja seinämä paksuuntunut. Selkeästi adenomyoottinen…”
Yritin tiirailla ultraäänilaitteen näytöltä lääkärin osoittamia kohtia, mutten minä niistä mitään ymmärtänyt. Ihmeellistä, liikkuvaa massaa vain, mutta jos lääkäri kerran sanoi että iso ja adenomyoottinen, niin kai se sitten oli.

Tutkimuksen jälkeen puin päälleni ja istuin tuolille odottamaan tuomiota. Lääkäri naputteli tietokoneelleen tekstiä, mutta kääntyi sitten minun puoleeni.
”Eli varsin selkeä adenomyoosi nyt sen endometrioosin lisäksi. Ei se mitään harvinaista ole, monella endo-potilaalla on myös adenomyoosia.”
”Mikä on adenomyoosi?”
”Siinä kohdun limakalvoa kasvaa kohtulihaksen sisään. Siis vähän sama asia kuin endometrioosi, mutta eri paikassa. Sitä pidetäänkin joskus endometrioosin alatyyppinä.”
”Okei. Mutta mitäs näille vuoto-ongelmille sitten voisi tehdä, johtui ne nyt sitten siitä endosta tai tästä adenomyoosista?”

Lääkäri katseli vähän aikaa monitoria, luki varmaan potilastietojani.
”Niin sulla oli migreeni? Auraton vai aurallinen?”
”Pääosin auraton.”
”Pääosin?”
”Niin. Yleensä auroja ei ole, mutta muutaman kerran olen nähnyt sahalaitaa tässä… jonkun kahdenkymmenen vuoden aikana.”
”Mutta että niitä kuitenkin on joskus?”
”No joo.”
”Sitten ei yhdistelmäehkäisypillerit ehkä sovi. Ja ikäkin on vasta-aiheena jo. Mä määrään sulle nyt keltarauhashormonia, että saadaan ne vuodot edes poikki. Mitä sanoisit ehkäisykapselista? Sama lääkeaine kuin hormonikierukassa, mutta sitä olisi sitten enemmän kun olisi sekä kierukka että se kapseli.”
”No ei mulla mitään sitä vastaan ole, että jos se auttaisi tähän.”
”Varataanko sitten aika sen laittoon? Olisiko ensi viikolla torstaina? Iltapäivästä?”
”Joo käy.”

… ei ihan niin paljon aikaisemmin tapahtunutta…
”No siis vuodot ja kivut palaa heti kun yhtään yritän vähentää noita lääkkeitä. Se on ihan heti seuraavana päivänä taas, jos otan yhdenkin pillerin vähemmän.”
”No tällä tavalla ei voida jatkaa. Tuo on niin iso annos sitä keltarauhashormonia, ettet sä voi sitä loppuelämääsi syödä. Etkä kyllä voi loppuelämääsi vuotaa vertakaan. Periaatteessa voisi kokeilla tuplakierukkaa, mutta se vie taas sen puoli vuotta ennen kuin se saavuttaisi hoitotason. Ja jos tuo kapselikaan ei ole auttanut, niin mä en voi taata, että se auttaisi. Tietysti se kierukka on suoraan siellä limakalvolla, että sillä tavalla voi hoitaa paremmin. Mutta jaksatko taas puoli vuotta tätä kokeilua?”
”Mitä vaihtoehtoja mulla on?”, sanoin vähän toivottomasti. Aloin olla niin kypsä tähän verenvuoto- ja pillerisirkukseen.
”Sitten pitäisi ehkä harkita kohdunpoistoa. Miltä se kuulostaisi?”
”Käy mulle. Ei tule ikävä.”

Lääkäri naurahti ymmärtävästi.
”Se on kuitenkin jonkinkokoinen operaatio ja riskinsä siinäkin on. Aika pienethän ne riskit toki on, suurin osa menee ihan hyvin. Ja se on sitten se lopullinen ratkaisu. Niin että kirjoitanko lähetteen heti sitten?”
”Vaikka joo. Tehdäänkö sitä täällä teillä vai meneekö julkiselle?”
”No meillä ei tehdä, kun täällä Seinäjoella ei ole leikkaussalia. Vaasassa voitaisiin leikata tai sitten voin lähettää tämän julkiselle puolelle. Se on siellä toki paljon edullisempaa, mutta jonot on jonkinlaiset.”
”Mites Tampere, voiko siellä leikata?”
”Kyllä, kyllä meillä on Tampereella sairaala. Sinnekö haluaisit?”
”No mielellään joo.”
”Selvä. Mä teen tästä lähetteen sitten sinne. Hommahan menee siten, että ensin on leikkaavan lääkärin konsultaatio, siinä käydään läpi kaikki tarpeellinen, ja sen jälkeen varataan se leikkausaika. Ja senhän voi perua vielä vaikka leikkaussalin ovella, jos tulee toisiin ajatuksiin.”

… tänään…
Lähes kaikki oli nyt sitten kunnossa. Lähtisin Aaveen kanssa sinne Kangasalle ja sitten Ruotsiin kilpailemaan, ja sen jälkeen päätyisin itse leikkauspöydälle. Olin sopinut jo melkein kaiken tarvittavan. Töihin oli ilmoitettu, että 16.9. lähtien kolmen viikon sairasloma, toivottavasti ei enempää. Kimmo tai Helena hakisi minut sairaalasta leikkauksen jälkeen, kun sieltä ei pääse ilman saattajaa pois. Lupasivat myös vahtia minua niin kauan kuin on tarvis.

Kimmo lupasi tulla vaikka Orioniin asti niin pitkäksi aikaa kun tarvitsin apua. Se voisi olla hyvä asia, sillä olisin operaation jälkeen peräti neljä viikkoa kaikenlaisessa ponnistelukiellossa. Kahteen viikkoon en saisi nostaa mitään vissypulloa painavampaa. Muuten voisin luottaa Otavan väen apuun, mutta kun tässä oli korjuuaika kohtsiltään alkamassa, niin että Risto ja Markus olivat molemmat kiireisiä. Kristalla oli oma työnsä ja Riitta hoiti kotiasioita.

Aaveelle vain pitäisi löytää ratsastaja vähintään neljäksi viikoksi. Se vielä puuttui. Kai sen voisi lomallakin pitää, mutta kun se justiinsa oli ollut laitumella, niin että vähän hölmöä. Mietin kuumeisesti, kuka voisi olla sopiva. Nelly tuskin vielä, ei ollut ratsastanut Cozminallakaan synnytyksen jälkeen. Eetu ei ehdi. Camilla ei taida olla kummoinen ratsastaja. Oskarille en aikonut Aavetta antaa. Alexista en tiennyt ja mahtoiko tuokaan keritä. Se uusi tyyppi nyt oli uusi. Jannallakaan varmaan ei ollut aikaa. Jäljelle taisi jäädä oikeastaan Eira, mutta mahtoiko häntä kiinnostaa…

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tuotos Solgårdenin avajaiskisoihin, joihin toki en ole vielä osallistunut, mutta aion! Ja tuotos on intermediaireen, luokka 7.)

Solgården 1
Minä se päätin olla järkevä aikuinen ja skipata nämä alkukauden kisat, Komia Dressagen (vaikka se kyllä houkutteli, kun oli niin lähellä) ja ne Hangon kisat. Ensimmäisenä tähtäimessä olisi etelä-Ruotsi syyskuussa. Nelly asettui olemaan samaa mieltä, vaikka olikin aluksi kannustanut osallistumaan siihen Komia Dressageen. Olihan siinä kuulemma pointtinsa, että valmistautuu kunnolla eikä lähde ramppaamaan kaikkia mahdollisia kisoja läpi vaan valikoi ja keskittyy sitten kunnolla niihin tiettyihin.

Sitä en tiennyt, että miksi juuri Ruotsi, kun olisihan niitä kisoja ollut lähempänäkin. Jotenkin vain tuntui siltä, että olisi kiva lähteä jonnekin pidemmälle, vaikka sitten vain kisareissulle. Hopiavuoresta oli Solgårdeniin lähdössä isompikin porukka ihmisiä ja hevosia. Pitäisi katsoa mahtuuko mukaan vai kulkisinko omia reittejäni – taas. Olihan minulla auto ja traileri.

Nelly ei antanut siunaaman rauhaa sen jälkeen, kun varovaisesti lausuin ääneen sanan ”intermediaire”. Että kyllä, ehdottomasti voisi olla aika debytoida interissä. Että Aavehan osasi nämä asiat jo, se tiedettiin. Että se oli taas paremmassa kunnossa ja jaksoi enemmän. Että kyllä minäkin osasin kunhan vain harjoittelisin ahkerasti. Että sinne vaan, ei se niin mahdoton ole!

Valmennuksessa palattiin laidunloman jälkeen niihin perusasioihin, apujen keveyteen, reagointiin ja siirtymisiin, siirtymisiin, siirtymisiin! Aave oli meistä se kärsivällisempi näemmä, sillä se suoritti hyväntuulisesti kaiken mitä minä keksin siltä pyytää. Välillä tuli kommunikaatiokatkoksia, mutta niistäkin selvittiin. Minulla ei ollut kokemusta tammoista, josko ne olisivat äkkiväärempiä, mutta ainakaan tämä ori ei ottanut pienistä nokkiinsa.

”Teet sen tervehdyksen nyt siellä uralla.” kailotti Nelly, jolla oli vauva rintarepussa nukkumassa. ”Koottua laukkaa kulmasta, puolipidäte, sitten pysähdys tarkalleen tuohon peilin etureunaan ja kootussa ravissa sit eteenpäin.”

”Sit teet saman kuvion, mutta ilman pysähdystä. Koottua laukkaa, puolipidäte ja siirtyminen raviin. Vähän pohkeita, ettei se yritä taas pysähtyä, se kuitenkin luulee taas niin. Eteenpäin, eteenpäin…”

”Ja sitten oikein pontevaa koottua käyntiä. Ratsastat sitä kunnolla istunnalla, ettei se laiskottele. Kyllä sä tiedät. Hyvä! Noin. Ja sitten lisäys siihen pitkälle sivulle. Anna ohjaa, anna sen venyä. Hyvä! Oikein tosi hyvä. Jumantsuikka kun saisitte kisoissa tuollaisen lisätyn käynnin niin teitä ei kyllä pitelisi mikään.”

”Siihen onkin sit hyvä lopettaa tältä kerralta, tuli niin hieno lisätty käynti. Ja lisäksi tää toukkakin heräsi.”

Nelly kiikutti jälkikasvunsa sisälle, mutta vannotti minua vielä tulemaan tupaan, kun olisin saanut Aaveen hoidettua. Käytäisiin läpi tämä valmennuskerta. Lupasin tulla ja olihan minulla asiaakin. Ajattelin nimittäin mennä tässä pikapuolin Kangasalle Simon valmennukseen siitäkin huolimatta, että pahimmassa tapauksessa törmäisin Anssiin siellä. Olin kuullut muita reittejä pitkin, että Anssilla oli taas jokin hevonen ratsastettavana, mutta sen tarkemmin en tiennyt siitä. Enkä ollut viitsinyt kysellä.

Nelly nyökytteli hyväksyvästi. Ehdottomasti kannatti käydä muilla valmentajilla ja Simolla varsinkin. Sieltä saisi uusia ideoita ja uusi valmentaja todennäköisesti näki ja huomasi asioita, joita Nelly ei nähnyt eikä huomannut. Ja jos muita valmentajia kiinnosti tsekkailla, niin kuulemma siellä Solgårdenissa valmensi parikin ihan nimekästä tyyppiä. Nelly voisi kaivaa ne nimetkin, joita ei nyt just muistanut ulkoa. Toinen oli kuitenkin töissä siellä ihan, valmensi esteitä ja koulua. Toinen sitten oli freelance-valmentaja, joka valmensi omaan laskuunsa Solgårdenissa, se se vasta iso nimi olikin. Vaativa toki maineeltaan, mutta niin pitikin.

[Sonja T.Valvoja]

Olympiatunnelmissa
Kenttäratsastuksen kouluosuus ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa, vaikka se ohjelma oli kyllä ihan mielenkiintoinen. Ja hevosetkin olivat mielenkiintoisia, kun moni oli niin erioloinen kuin puhtaat kouluratsut. Sirompia, pienempiä, vähän semmoisia vinttikoiramaisia. Monelle ratsukolle tämä koulukoe tuntui olevan vähän sellainen pakollinen paha, pakko tehdä kun kuuluu lajiin, mutta ajatukset ovat jo maastoradalla. En tiedä, niin minä ajattelisin.

Selasin sitten tarjontaa, että mitä muuta tuli tänään. Haa, miesten telinevoimistelua! Voimistelu oli edelleen yksi suosikkilajeistani katsella. En minä siitä turhaan ollut lapsena kiinnostunut, sillä olihan se upeaa. Isä oli joskus kertonut, että olin nähnyt joskus jo pikkukersana televisiosta voimistelua, ihastunut ja alkanut kärttää, että haluan kans. Mietin joskus, että mahtoiko tuohon aikaan olla kovin koristeltuja kilpa-asuja, että mahtoiko kiinnostus johtua alunperin kauniista, kiiltävistä asuista. Mutta niin tai näin, Seinäjoelta oli löytynyt voimisteluopetusta ja loppu… no, ei se nyt historiaa ollut, mutta tulihan siitä monivuotinen harrastus.

Vaikka miehillä oli pääasiassa eri telineet kuin naisilla, löysin lähetyksestä paljon tuttuja asioita, joita en ollut muistanut aikoihin. Valmentaja tai joku toinen nostamassa rekille ja varmistamassa vielä, että ote oli hyvä ja voimistelija paikoillaan. Kyllä, sen piti olla joku tuttu aikuinen aina nostamassa, ainakin kisoissa. Kuka tahansa ei kelvannut, näitä henkimaailman asioita näet. Ja ärsytti jo telkkarin kautta ne magnesiumin sotkemat trikoot. Se oli ihan kamalaa, kun oli hieno kisapuku ja se sitten oli tuhriintunut valkoisella jauheella. Se sai olon nuhjuiseksi, vaikka hyvin tiesi, että kaikilla muillakin oli eikä se vaikuttanut arvosteluun. Ei kai ihme, jos pidin eniten valkoisista kisapuvuista.

Niitä kisapukuja ja muita varusteita haettiin joskus Helsinkiä myöten, kun eihän silloin verkkokauppoja ollut. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun pääsin siihen yhteen voimistelutarvikkeisiin erikoistuneeseen kauppaan ihan paikan päälle (Mikä sen nimi oli? Melkein muistan.) Se oli maanpäällinen taivas! Tossuja, lämsiä, säärystimiä, kaiken maailman vaatteita, mitä voimistelija ikinä saattoi tarvita ja paljon kaikkea sellaistakin, mistä en edes tiennyt mihin niitä tarvitaan. Myyjä oli onneksi avulias ja selitti mihin tarkoitukseen mikäkin on. Siitä kauppareissusta puhuttiin kauan. Olin vähän aikaa kaikkien kateuden kohde, kun minulla oli kaikenlaista hienoa ja ihanaa ihan Helsingistä asti haettuna.

[Sonja T.Valvoja]

Pitäis ja pitäis
Sen loman jälkeen hiipi kuvioihin taas se sama vanha levottomuus. Normaali elämä ei tuntunut oikein miltään, vaikka yleensä pidin arjestani. Pitäisi suunnitella jotain, mennä johonkin. Pitäisi tehdä jotain mahdollisesti tyhmää, että voisi palata maitojunalla kotiin.

Pitäisi repäistä.

Viimeksi kun oli tällainen olo, lähdin sinne Sveitsiin. Se idea tuli jostain ihan tyhmästä pikkujutusta. Taisin kai nähdä jonkin Royal Gardenin somepostauksen, joka näytti houkuttelevalta. Sitten googlasin paikan, kyselin vähän ympäriinsä (niin introvertti kuin olenkin, kisoissa verkostoitumisesta on tiettyjä hyötyjä!) ja alle vuorokauden päästä lähetin kyselyä sinne, että mahtuisiko yksi yksityishevonen sinne omistajineen ja koirineen. Se oli pikaistuksissa tehty päätös, voin sen nyt myöntää, muttei sitä katua tarvinnut. Ei ne kaikki hyvät päätökset vaadi aina pitkää harkintaa. Ja Mortti olisi voinut sen jänteensä teloa ihan koti-Suomessakin.

Pitäisiköhän sitä vaikka sinne… Royal Gardeniin?

Ei se kai huono idea olisi nytkään. Tuttu paikka, tutut ihmiset, ainakin omistajat ja valmentaja, Rizikin taisi olla vielä siellä. Jos saisin sen taas kisaratsuksi. Sillä voisi huoletta osallistua ykkös-interiin ja treenailla piffejä ja paffeja. En minä vielä ollut valmis ammattiratsastajaksi heittäytymään, mutta kaiketi siellä voisi ratsastaa näinkin, edelleen.

Oikeastaan sillä levottomuudella oli syynsä, jos vain kehtasin tunnustaa. Syyttäisin Markusta siitä, jos kehtaisin, sillä Markus oli juuri se, joka oli mennyt mainitsemaan Kimmon nimen, kun puhuimme minun miesasioista. Että mites se Kimmo, olisiko siitä miesystäväksi, kenties puolisoksi. Olin kieltänyt ehdottomasti puhumasta edes moisia. Ei Kimmo, se oli ystävä. Mutta sitten sain itseni toistuvasti kiinni ajatuksista, että mitä jos. Ja sitten tuli mieleen, ettei se välttämättä niin kovin paha ajatus olisi. Mutta ei, olimme luvanneet olla ihastumatta, saati rakastumatta, toisiimme silloin vuosia sitten enkä minä tiennyt oliko Kimmo edelleen samaa mieltä. Ja todellakaan en menisi kysymään! Mikään hänen käytöksessään ei viitannut siihen, että asiat olisivat muuttuneet. Muuttunut oli vain se, että minulla kihelmöi jossain sisuskaluissa aina kun ajattelin Kimmoa.

Niin että olin nyt sitten mennyt rakastumaan parhaaseen ystävääni. Juuri näin ei pitänyt käydä.

Että jos sitä taas lähtisi jonnekin ulkomaille valmentautumaan vaikka. Jos se välimatka edes vähän jäähdyttäisi näitä tunteita. Kun olin luvannut, ettei näin kävisi. Vähäsen lohdutti se vanha lausahdus, jonka terapeuttini oli joskus sanonut: tunteitaan ei voi juurikaan kontrolloida, mutta käytöstään voi. Ja nyt just tuntui siltä, että fiksuin ratkaisu olisi olla jäämättä edes samaan maahan Kimmon kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Paluu kesälaitumilta
Loma oli selkeästi tehnyt hyvää sekä minulle että Aaveelle. Aave näytti vähän kasvattaneen heinämahaa laitumella ja mittanauhakin kertoi vähän paisuneesta ympärysmitasta, mutta ei tuo vielä pahasti ollut lihonut. Eikä Aave missään tapauksessa lihava ollut. Kylkiluut tuntuivat helposti edelleen vaikkeivät olleet varsinaisesti näkyvissä. Eikä hännäntyvessä tai säkän tienoilla ollut ylimääräistä pehmeätä. Aave oli vähän niin kuin Salieri, ei lihonut kovin helpolla. Jaa jaa, mitähän Salierillekin mahtoi kuulua…

Minustakin oli kiva palata takaisin kotiin ja arkeen, vaikka töiden suhteen loma jatkuikin edelleen. Aavetta ja tallielämää oli ollut jo vähän ikävä, vaikka lomareissu sinne itä-Suomeen oli tosi kiva. Kimmo oli kyllä maailman parasta matkaseuraa. Ikinä ei tarvinnut nähistä siitä, että pitäisi tehdä sitä tai tätä tai ei ainakaan tuota.

Kaikki tallilla tervehtivät kun sattuivat osumaan satulahuoneeseen ja kaikki kysyivät saman kysymyksen: ”Jokos olet Aaveen hakenut laitumelta?” ”Ihan vasta tässä tänään”, vastasin kyselijöille. Olin vain harjannut sen ja tarkistanut yleisen kunnon sekä tietenkin rapsutellut ja silitellyt sitä. Aave otti nykyään hellittelyt vastaan oikein tyytyväisen näköisenä. Eetunkin aurinkorasvapakkomielteeseen se oli vissiin tottunut, koska ei näyttänyt nyrpeätä naamaa Eetun nähdessään. Itse asiassa hörähtikin ohikulkevalle Eetulle! Mokoma.

Minä istuin siellä satulahuoneessa, selasin kännykkääni ja tein muistiinpanoja. Niin paljon kiinnostavia kisoja tulossa, ettei tässä tiedä mihin suuntaan sitä repeäisi! Ensin se Komia Dressage, josta en vieläkään tiennyt, menisinkö vai en. Heti sen perään olisi Hangossa Guldholm Summer Festival. Vitsit, sielläkin olisi sopivat kisaluokat, vaativa B ja A, ja karkkina kakun päällä vielä match show. Tosin oriluokka oli uhkaavasti täyttymässä, että mahtaisiko sinne ehtiä enää ilmoittautua.

Ja syyskuun alussa olisi etelä-Ruotsissa Solgårdenin kisat, joissa kylläkään ei ollut PSG:tä tarjolla. Tosin Nelly oli uhkaillut jo keväällä sillä, että voisi olla aika debytoida inter ykkösessä. Siinä ei tarvittu vielä piaffia tai passagea, ja toisaalta keväällä Simon valmennuksessa niitäkin oli jo kokeiltu vähän. Olin pyörtyä pelkästä ajatuksesta: minä ratsastamassa passagea! Piaffia! Aaveen fysiikka ei riittänyt vielä kovin kummoisiin esityksiin, mutta se osasi ne kuitenkin. Minun piti vain treenata sitä niin, että sillä riittäisi voimat ja kokoamisaste niihin liikkeisiin, ei se muusta kuulemma ollut kiinni.

Siinä vertaillessani kouluratsastusohjelmia hämmästyin oikein sitä, miten vähäiset erot olivat pyhän Yrjön ja ykkös-interin välillä. Interissä oli siksakki, vaihdot joka toisella askeleella ja täysi piruetti. Tietenkin myös suurempi kokoamisvaatimus ja vaativammat tiet, mutta ne eivät olleet ongelma. Pitäisiköhän sitä ihan tosissaan miettiä?

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on taas tätä lomahöpsöttelyä, yrittäkää kestää. Yritän tässä potkia tulppaa irti.)

Ingress-portaalien perässä
”Tosta sit vasemmalle.”
”Roger that.”
”Tätä tietä ei ole kovin pitkää matkaa. Itse asiassa se kääntyis tuosta nyt vasempaan.”
”En mä tuonne kyllä mene autolla, sehän on ihan kinttupolku.”
”Joo, no voidaan kävellä. Ei ne kovin kaukana ole, kato.” Kimmo näytti skanneria.
”Jos sais auton parkkiin johonkin.”
”Kato tossa on vähän tollaista levennystä.”
”No siihen. Nouse sä hei pois eka, mä yritän ajaa ihan tuohon reunaan.”

Mallasin autoni ihan pienen levikkeen reunaan ja kun katselimme sitä tienreunassa, olimme molemmat sitä mieltä, että siitä mahtui auto ohitse eli ihan hyvä parkkipaikka. Tokko täällä peräkylillä kauheata liikenneruuhkaa oli. Lähdimme tarpomaan mäkeä ylöspäin.

”Joo, ei tänne kyllä autolla olisi päässyt”, totesin ja näytin syviksi painuneita uria ja kiviä. ”Meinaan vaikka tuossa Mersussa on maavaraa kyllä, niin olisi silti voinut olla liian jännittävää.”
”Joo ei eikä sitä olis saanut käännettyä täällä missään. Ja aika kapeekin tää tie on.”

”Tonneko meidän pitää nyt mennä?” kysyin ja osoitin ruohottunutta poluntapaista.
”Sinne.”
”Täällä on satavarmasti sitten punkkeja. Mä ainakin vedän sukat lahkeiden päälle tässä kohtaa. Jos se pitäisi edes muutaman pois iholta.”
”Hyvä idea…”

”Ei pisteitä seksikkyydestä”, totesi Kimmo saatuaan sukanvarret farkunlahkeiden päälle.
”No ei”, sanoin ja yritin olla nauramatta, mutten onnistunut. Lähdimme tarpomaan heinikossa kohti portaalia.

”Hei täällä! Kato, on tässä ihan oikea kivi ja laatta, mutta se on näin pieni”, sanoi Kimmo kun ensin pyörimme korkeassa ruohikossa ihmetellen, että onko täällä mitään. Portaali ja poke-stoppi olivat kyllä, mutta sen varsinaisen kohteen löytäminen kesti hetken.

”Tällä paikalla sijaitsi Suomen ilmapuolustuksen Kärmäen ilmavalvonta-asema tunnusnumero 3120.
Talvi- ja jatkosodan aikana vastasivat valvontatornissa Miettilän kylän lotat havaintojen tekemisestä ja niiden viestittämisestä suorittaen tärkeää tehtäväänsä isänmaanvapauden puolesta”, luin muistolaatan tekstin ääneen. Tämä oli myös niitä asioita, jotka meikäläinen pohjalainen koki miltei eksoottiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Ihana Bruno! Kertakaikkiaan lystikkään oloinen tapaus kyllä 🙂
Ja joo, voin oikein hyvin kuvitella, että kun tekee remonttia, alkaa vähitellen nähdä remontoitavia kohtia ihan joka v*tun paikassa. Hopiavuoressa. Lähikaupassa. Kaverin kotona. Kun tarpeeksi kaukaa katsoo, saattaisi paikkakunnan kirkkokin kaivata ainakin uutta maalia. Pappila nyt ainakin. Kaikki keskustelut myös voi kääntää aina remonttiin: ”Onpas tänään karsea pakkanen.” ”Niin on, aattelinkin laitattaa maalämmön.” Minua ihan hykerrytti tuon alun lukeminen. Onpahan Joelilla ainakin ollut (teko)syy olla pois tallilta, vaikka Bruno ei selkeästikään ymmärrä.

[Sonja T.Valvoja]

Ei mulla muuta kuin että Alexilla on ollut aika aktiivinen yö 😀

[Sonja T.Valvoja]

Nätit! <3

[Sonja T.Valvoja]

No sieltä se kuva nyt sitten tuli! Eikä ole liian karmiva ilmestys, ainakaan tässä kuvassa. Minulle tulee jotenkin mieleen se Hellon teksti siitä, kun Aave tuli ja Hello luuli, että sillä on jokin sairaus, kun ei ole jouhia juurikaan. Ja oli tietysti valmis hoitamaan Aaveen kuntoon. Tässä olisi nyt Hellolle toinen työmaa, mutta eihän Oskari varmasti anna kenenkään koskea rakkaaseensa.
Niin todella, rakkaaseensa. Mikä tuossa Adiemuksessa nyt on sellaista, että Oskari siihen näin rakastui heti? Lueskelin tuossa noita aiempia tekstejä enkä oikein pääse siihen kiinni. Kun aluksihan Oskari oli ihan vastahankainen, mutta kelkka kääntyi nopeammin kuin ehti sanoa ”Mokoma luuska”. Kun ei se nyt voi oikein pelkästään olla sitäkään, että sai tosi hyvän, joskin kärähtäneen hevosen halvalla.

Mutta Adiemus vaikuttaa sympaattiselta kaverilta tämän tekstin perusteella.

[Sonja T.Valvoja]

”En mä tiedä tuleeko varsastakaan mitään ja mä varmaan pilaan senkin ennen kuin sillä on minkäänlaisia mahdollisuuksia”
Voi Minja! Olen tainnut sanoa tämän jo kyllä muutaman kerran aiemminkin, vähintään. Minja on jotenkin surkuteltava hahmo. Aina se pelkää pilaavansa kaiken mihin koskee ja aina se on oma vika kun ei pärjää. No, tyhmäähän se tietysti olisi hevosta, olosuhteita tai huonoa onnea syyttää, varsinkin jos niillä ei ollut mitään tekoa asian kanssa, mutta kun Minja luovuttaa. Antaa periksi. Heittää hanskat maahan ja menee maakellariin loppuelämäkseen häpeämään. Tiedän, että se on tosi vaikea kaivautua sieltä maakellaristaan ulos ja sitten jos varovasti kokeilee taas ulkoilmaa (ts. kisaa) ja epäonnistuu jälleen tai ei ainakaan onnistu ihan niin hyvin kuin olisi salaa halunnut, niin sinne kellariin mennään taas kahta kovempaa. Ja kahta vaikeampaa tulla sieltä taas ulos.
En tiedä, oliko Minjan tarkoitus olla tällainen hahmo alunperin vai ovatko kisojen tulokset saaneet siitä kuoriutumaan tämmöisen oman elämänsä epäonnistujan. Minusta ainakin on kauhean vaikeata kirjoittaa arvottujen kisatulosten perusteella mitään Sonjasta ja hänen suhtautumisestaan kisaamiseen, Aaveeseen ja koko maailmaan. Sonjaa on kuitenkin siunattu tai ”siunattu” analyyttisellä otteella ja tietyllä kunnianhimolla, jolloin pettymykset eivät jää ihan hirveästi kaivelemaan, vaan suunta on eteenpäin. Joskus tuntuu, että se on vähän liiankin helppoa, että jos Sonjassakin pitäisi olla realismin nimissä vähän Minjaa.

[Sonja T.Valvoja]

Huolimatta siitä, etten ole viime aikoina kommentoinut mitään enkä kirjoittanutkaan juuri mitään, olen kyllä ahkerasti käynyt lukemassa näitä tekstejä. Että jos on tuntunut siltä, että täällä vain yksin raapustaa, niin se on näköharha, mutta ymmärrettävä sellainen.
En tunne muuta tarinaskeneä enkä niinollen tiedä liittyykö Adiemus johonkin toiseen talliin, kirjoittajaan, ratsastajaan tai muuhun. Ei sillä sinänsä kai väliä ole, vaikka kiinnostaisi kyllä tietää hevosen historiasta vähän tarkemmin. Jotakin tiedonmurusia on riputeltu pitkin tekstejä, niistä pitää koota jotakin. Tallipalo siis, ei paljon muuta tästä nyt vielä saa irti. Mutta kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta tapaukselta noin tarinallisesti. Ja muutenkin. Hopiavuoressa on jo jos jonkinlaista hiihtäjää, kavioilla ja ilman, niin kyllä yksi palanutkin hevonen tänne varmasti mahtuu.
Tässä on rivien välissä vähän sitä samaa kuin Sonjan ajatuksissa, kun Aaveeseen törmäsi. Ensimmäinen ajatus on jotakin tyyliin ”ei todellakaan” ja sitten se mieli alkaakin muuttua, vaikka kuinka yrittää pyristellä vastaan. Ja tulihan tässä jo tuo ensimmäinen, muttei viimeinen kerta, kun Oskari puolustaa Adiemusta. Hahaa, kiikissä on, Oskari meinaan!

Oikeastaan haluaisin nähdä Adiemuksesta kuvan, mutta toisaalta en sitten haluakaan.

[Sonja T.Valvoja]

En heti aluksi tajunnut, että Minja ei olekaan tässä nyt kisaamassa vaan tekemässä työtään. Ja se on muuten tosi poikkeuksellinen näkökulma asioihin. Minja ei ole edes tuomari eikä tallinomistaja eikä muukaan kisatoimitsija, jolla sinänsä olisi jotain tekemistä hevosten tai kisojen kanssa ihan konkreettisesti, vaan lehden toimittaja, mikä tekee tämän tarinan näkökulmasta vielä enemmän erilaisen. En tiedä onko tämmöistä nähty koskaan aiemmin, mutten minä ainakaan ole. Eli varsin virkistävä tulokulma näihin kisoihin.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos, että kerroit Inarista!
Vähän haikeaa hyvästellä pitkäaikainen hahmo, vaikka toisaalta Inari oli vähän aina vähän kaukainen tapaus. Menetys ei siis tarinamielessä ole suunnattoman suuri. Mutta silti.
Tästä tekstistä en osaa sanoa mitään järkevää, koska se olisi edelleen sitä samaa hehkuttamista, että hei, joku kirjoittaa naisesta, joka ei rakasta eikä edes halua rakastaa lastaan, koska se on tabu. Joku toinen voi olla toista mieltä ja varmaan onkin, mutta minusta tämä tarina on virkistävä poikkeus ja poikittainen maila äitimyytille. Eihän tämä ole kuin yksi tarina pienelle yhteisölle, muttei sen merkitystä voi silti vähätellä. Näitä näkökulmia ei turhan usein tarjoilla ja oli hieno juttu, että tartuit tämmöiseen tabuun. Ja erityispisteet siitä, että et kirjoittanut tähän sitä ällöklassikko-loppua, että kyllä se Inari sitten oppi rakastamaan vauvaa. Minä Inarina en olisi ravistellut vauvaa, mutta tuota sosiaalityöntekijää kylläkin.

Lisäksi oli kiva lukea, että Inarilla tulee menemään hyvin. En tiedä, jos hän päätyy sosiaalityöntekijäksi, mutta omien kokemustensa perusteella hänestä tuskin tulee yhtä ääliö sossu kuin tässä tekstissä oleva tapaus.

[Sonja T.Valvoja]

En tiedä miten olen onnistunut missaamaan tämän viimeisimmän. Jotain aiempaa kirjoitusta, jossa tätä samaa sivuttiin, kommentoinkin jo, että ollaan suuren tabun äärellä nyt. Että mitä jos äiti ei rakastakaan lastaan. Minä ihan totta uskon, että näin voi käydä vaikka omakohtaista kokemusta ei olekaan. Sen sijaan moni ei varmaan suostu uskomaan että tällaista olisi mahdollista edes ajatella. Ainakaan sitä ei SAA ajatella, jos nyt tuleekin mieleen eikä tätä ole olemassakaan ikinä missään kellään. Ja siksi minä liehutan taas lippuja täällä salaa itsekseni. Kaunokirjallisuudella, fiktiolla on oma osansa tabujen purkamisessa.

Helmipuron äiti ei taaskaan saa mitenkään korkeita pisteitä käytöksestään. Ei ole kyllä eka kerta. Se on patakonservatiivi, vaikka uskalsi lähteäkin väkivaltaisesta parisuhteesta. Siinä taisikin sen ainoat plussapisteet ollakin. Ja pelottaa ihan tuo Inarin ajatus, että äiti vielä palaa isän kanssa yhteen. Toisaalta kun on varmasti lapsesta asti iskostettu vähintään epäsuorasti sitä, että nainen on äiti ja äiti rakastaa aina lastaan, niin onhan se tietysti vaikeata ajatella, että mitä jos näin ei olekaan.

Sen sijaan Inari saa pisteitä. Tulkitsin tuon lopun siten, että hän tosiaan aikoo tehdä asialle jotakin, antaa vauvan adoptioon kenties. Se on rohkea päätös, epätavallinenkin ja varsinkin kun lähipiiristä ainakin äiti on sitä vastaan. Vähäsen lippujen heilutusta Inarillekin. Jäin vain miettimään, että miksei se tehnyt sitä aborttia? Minä ihan luulin että teki, jossain tekstissä viitattiin vähän siihen suuntaan tai sitten se oli minun tulkintavirhe. Toki on mahdollista, että se ei olekaan jostain syystä onnistunut tai mennyt liian myöhäiseksi tai jotain.

Tämä tilanne kuitenkin herättää kovasti kysymyksiä tulevaisuudesta. Mitä jos Inaria alkaakin kaduttaa? Miten hänen äitinsä suhtautuu Inariin tämän jälkeen? Miten muut suhtautuvat, ne jotka tietävät siis? Olisi myös hauska lukea Eiran ajatuksia. Pitääkö hän siskoaan totaalisen vastuuttomana epäonnistujana?

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa (takaisin)!
Mä olen ollut viime aikoina niin laiska ja saamaton kommentoimaan, kirjoittamaankin, että hävettää ihan itseänikin. Anteeksi Eetu ja anteeksi kaikki muutkin. Mutta nyt yritän sanoa jotakin!
Minua huvitti erityisesti tuo Eetu tuossa alussa. Kyllä todellakin, joku toinen olisi into piukassa hehkumassa hyvää suoritusta PJ:ssä, muttei Eetu. En kyllä tiedä, että miksi. Tai no, Eetu ei ole sellainen tyyppi, joka repostelisi maailman asioita. Eetu haluaa olla maailman paras tallinpitäjä ja varmaan myös maailman paras isä toukalle. (Olen ottanut oikeudekseni nimittää Eetun ja Nellyn vauvaa toukaksi, olenpahan vielä pannut Nellynkin käyttämään sitä nimeä. Sorry not sorry.) Mutta ne on Eetulle se numero ykkönen maailmassa. Se että pärjää jossain hienossa kansainvälisessä estekisassa, niin se on toisarvoista ja Eetua varmaan nolottaakin ihan, kun se muiden mielestä on hieno juttu, vaikka hän ei pidä minään.
Eikä Eetu tietenkään usko, että Bruno olisi niin paha, että tulisi aidoista läpi.

[Julkaisija]

Viestit