[Sonja T.Valvoja]

Siellä missä pitikin
Kuinka monta ikuisuutta mahtuu neljään viikkoon? Ei, kolmeen viikkoon ja viiteen päivään. Aika monta, voin kertoa! Olin laskenut päiviä ja sitten jo melkein tunteja siihen, että saisin taas nousta hevosen selkään. Nyt olin perin juurin kyllästynyt jo ja aioin ratsastaa tänään, vaikka teknisesti ottaen vasta maanantaina tulisi kuluneeksi se maagiset neljä viikkoa siitä leikkauksesta. Mutta kun olin ihan terve ja kunnossa, ei se kahdesta vaivaisesta päivästä voi olla kiinni.

Eiran piti vielä auttaa satulan kanssa, sillä en saanut nostella kovin painavia asioita. Ja muutenkin Eira tuli kentän laidalle katsomaan, miten meillä sujuu. Kerran näinkin päin: Eira vahtimassa minua. Hän lupautui juoksuttamaankin Aaveen ennen kuin nousisin selkään, mutta sen sentään halusin tehdä itse.

Ponnistin hyvin varovasti satulaan korokkeelta ja hain oikeata istuntaa. Satula tuntui niin tutulta ja istunta myös, mutta tuli jotenkin heti sellainen olo, etten jaksaisi kovin kauaa ratsastaa. Sitten en ainakaan, jos aioin tehdä jotakin muutakin kuin lontia pitkin ohjin käyntiä ympäri kenttää. Kai se oli se neljän viikon liikkumattomuus, joka tuntui siltä kuin kroppa ei olisi oikein oma, ei oikein ihan sellainen kuin aiemmin.

Mutta ensin nyt lonnittiin rauhallista käyntiä pitkin kenttää. Totuttelin taas Aaveen keinuvaan askeleeseen. Ja totta puhuakseni, ravi pelotti. En tiennyt pystyisinkö keventämään kunnolla, mutta harjoitusravi tuntui ikävältä jo pelkkänä ajatuksena. Siitä huolimatta en pystynyt estämään huulille tai oikeastaan koko kasvoille leviävää hymyä. Minä taas takaisin siellä missä pitikin! Aaveen selässä! Ratsastamassa!

”Miltä tuntuu?” huikkasi Eira aidalta, ihan kuin ei olisi nähnyt minun ilmettäni.
”Ihan ookoo”, huikkasin takaisin tarkoituksellisen laimeasti.

Eiraa nauratti.
”Joo, siltähän tuo näyttääkin.”

Ja sitten kun en keksinyt enää muutakaan, nostin sen ravin. Keventäminen tuntui niin huojuvalta, että päätin yrittää istua sitten. Ei sekään mennyt niin hyvin kuin tavallisesti, mutta paremmin kuitenkin keventämiseen verrattuna. Laukkaaminen sen sijaan sujui hienosti. Mitään kovin monimutkaisia liikkeitä en edes yrittänyt, mutta tästä se lähtisi taas.

[Sonja T.Valvoja]

(Toinen tuotos Solgårdenin kisoihin. Santun olen napannut omine lupineni hoitajaksi.)

Jäisillä teillä
Iesus Maaria että jännittikin. Päässä pyöri taas se sama tuttu kela: miksi menin tekemään tällaista? Miksen vain antanut olla? Miksen päässyt ajassa taaksepäin niin että olisin voinut kolkata itseni tajuttomaksi ennen kuin lähetin kisaosallistumista eteenpäin? Ja samaan aikaan tiesin, että se aikamatkustus oli edelleen mahdotonta, täällä sitä oltiin ja nyt oli mentävä kentälle tuomareiden ja yleisön silmien alle tekemään se paras, mihin tänään pystyisimme. Se oli niin helppoa periaatteessa ja vaikeaa käytännössä.

Ei se vaativa A ollut tässä se ongelma, vaan intermediaire. Ei kun siis intermediate. Jotenkin PSG:stä siirtyminen astetta korkeampaan luokkaan oli ihan kauhean paha asia. Kas kun ykkös-inter oli se viimeinen luokka, jossa ei vielä vaadittu piaffia ja passagea. Tähän asti pääsi tällainen harrastelija-kouluratsastaja, mutta tästä eteenpäin tie oli täynnä kaikkea vaikeata. Simo oli kyllä ilmoittanut, että piruetti ja oikeastaan laukkasiksakitkin vaativat samaa kokoamisastetta kuin piaffi ja passage, niin että jos me selvisimme niistä, selviäisimme kaikesta muustakin.

Mutta kun! Mahassa kiersi ikävästi ennen luokan alkua ja kädet vapisivat miltei silminnähtävästi. Muutenkin kädet tuntuivat siltä kuin ne eivät olisi omat. Yritin muistaa hengittää ja keskittyä siihen. Suljin silmät ja ajattelin takkatulta, metsää, solisevaa puroa, kotia. Miten iltahämärässä pellon poikki kulki hirvilehmä vasoineen. Tai sade ropisi ikkunaan samalla kun puut rätisivät takassa ja istuin sohvalla lukemassa.

”Onks kaikki ok?” kysyi Santtu, joka piti Aavetta ohjista.
”Ei. Tai siis on. Yritin tässä vähän rauhoittaa itseäni.”
”Ai. Sori että häiritsin, ei ollut tarkoitus”, Santtu näytti nololta.
”Ei se mitään eikä tähän nyt tämän enempää aikaa tarvinnutkaan. Ja kohtahan se pitää lähteä verryttelyynkin.”

Olin ihan tosissani, sillä yleensä jännitykseltä katosi pahin terä kun nousin Aaveen selkään ja lähdin verryttelyyn. Jotenkin se tuttu selän keinunta rauhoitti. Tuli semmoinen ajatus, että se on nyt mentävä, mutta ollaan me menty aiemminkin, mennään kaikessa rauhassa. Se muistutti jotenkin sitä, jos täytyi lähteä ajamaan pahassa kelissä. Istuin autoon, vedin henkeä ja ajattelin samaa. Mennään rauhassa, kyllä me pärjätään tuolla. Autoa en sentään taputtanut, mutta Aavetta taputin.

[Sonja T.Valvoja]

Mitähän sitä keksisi haluta?
Oli semmoinen määrittelemätön harmistus. Vähän kaikki otti pattiin, ei vakavasti, mutta kun niitä harmittavia asioita oli paljon, niin siitä kertyi melkoinen harmistuskuorma. Teki mieli pakata Aave traileriin ja ajaa auringonlaskuun, ihan sama minne. Teki mieli kuuluttaa koko maailmalle, että hei, tämä idiootti on rakastunut parhaaseen kaveriinsa, eikö olekin typerää, ja sen nimi on Kimmo. Teki mieli huutaa lääkäreillekin, että pitäkää leikkauksenne, en tule, mutta näihin ongelmiin on parempi löytää jokin ratkaisu, heti tänään tai viimeistään ensi viikolla. Mitä minä näistä tekisin? En mitään.

Jotenkin harmitti jopa se, että edistyminen Aaveen kanssa tuntui niin tuskastuttavan hitaalta. Viikkoja kului kaikkien perusjuttujen hiomiseen emmekä päässeet yhtään mihinkään. Paitsi nyt sinne interiin. Mutta se oli vasta ykkös-inter! Aave oli GP-luokkien hevonen! Se osaisi piffit ja paffit mennen tullen, mutta aina oli vastassa se Nellyn vanha laulu: tarvitaan kuntoa, lihaksia, tasapainoa, kaikkea sellaista, jonka hankkimisessa meni aikaa. Niin ja ratsastaja, sekin tarvitsi keskivartaloa, tasapainoa, tunnetta ja taitoa. Jos hevonen osasikin asioita, minä en osannut. Ja oma kehittyminen. Se se vasta kuulkaa hidasta olikin.

Samaan aikaan ei auttanut yhtään se, että Oskari ja Noeul ja ties ketä napsivat sijoituksia joka suunnasta. Miten ne sen tekivät? Noeulkin vain tuli sieltä Thaimaasta tai mistä nyt tulikaan, hyppäsi hevosen selkään ja kas! ruusuke interistä! Oskarikin ratsasti koulua korkeammalla tasolla kuin minä. Minä olin huonompi kuin vammainen, vaikkei niin saanut sanoa eikä ajatella. Mutta Oskari oli maannut vuosi sitten koomassa eikä ollut varmaa, pystyisikö hän edes kävelemään kunnolla ikinä. Vielä puuttuisi se, että Hello hyppäisi jonkin Skotin selkään ja vetäisi 85 prosentin GP-kürin ihan tuosta noin vain. Kai se sen vielä tekisi, jos ei muuten niin minun kiusaksi.

Mistähän nämä tämmöiset ajatukset edes kumpusivat? En päässyt oikein siihen kiinni.

En minä kuvitellut, että minun pitäisi olla parempi kuin kaikki muut tallilla, mutta oli vain niin tuskastuttavaa kökkiä siellä omalla tasollaan, josta kaikki tiesivät, että hevonen pystyi parempaan. Ehkä minun pitäisi ottaa todesta se Nellyn nalkutus siitä, että pitäisi hankkia toinen hevonen, jos kerran pystyi. Toinen hevonen ja hoitajat molemmille niin että saisin keskittyä enemmän ratsastamiseen.

Mutta kun minä halusin keskittyä ratsastamisen lisäksi siihen paijaamiseenkin, ajattelin kun rapsuttelin Aaveen silkinsileän harjan tyveä, juuri siitä oikeasta kohdasta säkän yläpuolelta. Oli vaikeaa kun ei tiennyt mitä itsekään halusi. Paitsi Kimmon, mutta se ei kuulunut tähän eikä tulisi tapahtumaan. Aave ei välittänyt minun säädyttömistä ajatuksista vaan lerputti tyytyväisessä nirvanassa ylähuultaan ja päästeli pieniä öriseviä ääniä. Se kuulosti huvittavalta.

Joitain ratkaisuja piti tehdä asioiden suhteen, mutta nyt elettiin suvantovaihetta. Nyt just ei voinut tehdä yhtään mitään yhtään minkään suhteen. Paitsi tietysti valmistautua siihen Solgårdenin kisaan.

Suvannon ajattelemisesta sain kuitenkin välittömästi toteuttamiskelpoisen idean.
”Kuule Aave, mä tiedänkin mitä tehdään. Me mennään Jätinmontulle uimaan. Se on syyskuu nyt, mutta kun on niin lämmintä vielä.”

[Sonja T.Valvoja]

Kaksi blondia
Eetu kallisti vain päätään, mutta Nellyn kasvoille nousi jotakin, minkä tulkitsin pelästykseksi tai joksikin semmoiseksi. Kiirehdin selittämään heti, kun ei tässä nyt ihmisiä pitänyt pelotella.

”Niin siis ei mitään vakavaa ole, syöpää tai semmoista. Ihan rutiinileikkaus sairaalassa kuulemma.”

Nellyn ilme lauhtui, mutta vain vähän.
”Kyllä tuo neljän viikon sairasloma kuulostaa aika vakavalta.”
”No kato kun operoivat tuota vatsan aluetta, niin siinä on sitten leikkaushaavat. Ei saa ponnistella ettei ne repeä. Ja kun tuota keskivartaloa nyt tarvitaan vähän kaikkeen, niin siksi kai pitää ottaa rauhassa niin pitkään.”
”No juu, se keskivartalo!”
”Se just. Mutta joka tapauksessa, mä olen neljä viikkoa pois pelistä, että jos teillä olisi tiedossa edes joku ratsastaja Aaveelle siksi aikaa, ettei se ihan laiskana joudu seisomaan. Ei sen nyt tarvitse mikään huippuratsastaja olla. Ja jos sille sopii, niin mä voisin kyllä maksaa ne viikottaiset valmennustunnit sulle, mutta toinen vain ratsastaa.”

Nelly pohti vähän aikaa.
”Mites Eira?”

Oli Eetun vuoro näyttää miltei kauhistuneelta.
”Ei sitä flikkaa voi Aaveen selkähän päästää. Ei se pärijää oriin kanssa. Täysverine ja mitä kaikkia.”
”Pärjäähän se Typynkin kanssa ja helpompi se Aave noista kahdesta on”, Nelly paukautti arvelematta. Eetu napsautti suunsa kiinni ja näytti vähän nololta. Nellyä ei käynyt vastustaminen.

Eiraan minäkin olin mietteissäni tullut. Hän ei ollut vielä vaikeiden ratojen ratsastaja, mutta huikeasti kehittynyt sen jälkeen, kun sai Cozminan ja Typyn ratsastettavaksi säännöllisesti ja jonkinlaista valmennusta. Ja Eira halusi oppia koko ajan lisää eikä vain pelkästään sitä, miten jokin asia tehdään vaan myös että miksi. Minusta tämä oli tosi hyödyllinen piirre. Jos siis Nelly ja Eetu katsoisivat vähän päältä, niin kyllä minä luottaisin Aaveen Eiran ratsastettavaksi. Lisäksi lääkäri oli lupaillut, että pääsisin leikkauksen jälkeen liikkumaan hyvinkin nopeasti, niin että voisin tulla itsekin katsomaan Eiran ja Aaveen ratsastusta. Sitten piti vain kysyä Eiralta, että mahtaisiko kiinnostaa ja ehtisikö…

[Sonja T.Valvoja]

OPERAATIO

… paljon aikaisemmin tapahtunutta…
”Kohtu on pallomainen ja seinämä paksuuntunut. Selkeästi adenomyoottinen…”
Yritin tiirailla ultraäänilaitteen näytöltä lääkärin osoittamia kohtia, mutten minä niistä mitään ymmärtänyt. Ihmeellistä, liikkuvaa massaa vain, mutta jos lääkäri kerran sanoi että iso ja adenomyoottinen, niin kai se sitten oli.

Tutkimuksen jälkeen puin päälleni ja istuin tuolille odottamaan tuomiota. Lääkäri naputteli tietokoneelleen tekstiä, mutta kääntyi sitten minun puoleeni.
”Eli varsin selkeä adenomyoosi nyt sen endometrioosin lisäksi. Ei se mitään harvinaista ole, monella endo-potilaalla on myös adenomyoosia.”
”Mikä on adenomyoosi?”
”Siinä kohdun limakalvoa kasvaa kohtulihaksen sisään. Siis vähän sama asia kuin endometrioosi, mutta eri paikassa. Sitä pidetäänkin joskus endometrioosin alatyyppinä.”
”Okei. Mutta mitäs näille vuoto-ongelmille sitten voisi tehdä, johtui ne nyt sitten siitä endosta tai tästä adenomyoosista?”

Lääkäri katseli vähän aikaa monitoria, luki varmaan potilastietojani.
”Niin sulla oli migreeni? Auraton vai aurallinen?”
”Pääosin auraton.”
”Pääosin?”
”Niin. Yleensä auroja ei ole, mutta muutaman kerran olen nähnyt sahalaitaa tässä… jonkun kahdenkymmenen vuoden aikana.”
”Mutta että niitä kuitenkin on joskus?”
”No joo.”
”Sitten ei yhdistelmäehkäisypillerit ehkä sovi. Ja ikäkin on vasta-aiheena jo. Mä määrään sulle nyt keltarauhashormonia, että saadaan ne vuodot edes poikki. Mitä sanoisit ehkäisykapselista? Sama lääkeaine kuin hormonikierukassa, mutta sitä olisi sitten enemmän kun olisi sekä kierukka että se kapseli.”
”No ei mulla mitään sitä vastaan ole, että jos se auttaisi tähän.”
”Varataanko sitten aika sen laittoon? Olisiko ensi viikolla torstaina? Iltapäivästä?”
”Joo käy.”

… ei ihan niin paljon aikaisemmin tapahtunutta…
”No siis vuodot ja kivut palaa heti kun yhtään yritän vähentää noita lääkkeitä. Se on ihan heti seuraavana päivänä taas, jos otan yhdenkin pillerin vähemmän.”
”No tällä tavalla ei voida jatkaa. Tuo on niin iso annos sitä keltarauhashormonia, ettet sä voi sitä loppuelämääsi syödä. Etkä kyllä voi loppuelämääsi vuotaa vertakaan. Periaatteessa voisi kokeilla tuplakierukkaa, mutta se vie taas sen puoli vuotta ennen kuin se saavuttaisi hoitotason. Ja jos tuo kapselikaan ei ole auttanut, niin mä en voi taata, että se auttaisi. Tietysti se kierukka on suoraan siellä limakalvolla, että sillä tavalla voi hoitaa paremmin. Mutta jaksatko taas puoli vuotta tätä kokeilua?”
”Mitä vaihtoehtoja mulla on?”, sanoin vähän toivottomasti. Aloin olla niin kypsä tähän verenvuoto- ja pillerisirkukseen.
”Sitten pitäisi ehkä harkita kohdunpoistoa. Miltä se kuulostaisi?”
”Käy mulle. Ei tule ikävä.”

Lääkäri naurahti ymmärtävästi.
”Se on kuitenkin jonkinkokoinen operaatio ja riskinsä siinäkin on. Aika pienethän ne riskit toki on, suurin osa menee ihan hyvin. Ja se on sitten se lopullinen ratkaisu. Niin että kirjoitanko lähetteen heti sitten?”
”Vaikka joo. Tehdäänkö sitä täällä teillä vai meneekö julkiselle?”
”No meillä ei tehdä, kun täällä Seinäjoella ei ole leikkaussalia. Vaasassa voitaisiin leikata tai sitten voin lähettää tämän julkiselle puolelle. Se on siellä toki paljon edullisempaa, mutta jonot on jonkinlaiset.”
”Mites Tampere, voiko siellä leikata?”
”Kyllä, kyllä meillä on Tampereella sairaala. Sinnekö haluaisit?”
”No mielellään joo.”
”Selvä. Mä teen tästä lähetteen sitten sinne. Hommahan menee siten, että ensin on leikkaavan lääkärin konsultaatio, siinä käydään läpi kaikki tarpeellinen, ja sen jälkeen varataan se leikkausaika. Ja senhän voi perua vielä vaikka leikkaussalin ovella, jos tulee toisiin ajatuksiin.”

… tänään…
Lähes kaikki oli nyt sitten kunnossa. Lähtisin Aaveen kanssa sinne Kangasalle ja sitten Ruotsiin kilpailemaan, ja sen jälkeen päätyisin itse leikkauspöydälle. Olin sopinut jo melkein kaiken tarvittavan. Töihin oli ilmoitettu, että 16.9. lähtien kolmen viikon sairasloma, toivottavasti ei enempää. Kimmo tai Helena hakisi minut sairaalasta leikkauksen jälkeen, kun sieltä ei pääse ilman saattajaa pois. Lupasivat myös vahtia minua niin kauan kuin on tarvis.

Kimmo lupasi tulla vaikka Orioniin asti niin pitkäksi aikaa kun tarvitsin apua. Se voisi olla hyvä asia, sillä olisin operaation jälkeen peräti neljä viikkoa kaikenlaisessa ponnistelukiellossa. Kahteen viikkoon en saisi nostaa mitään vissypulloa painavampaa. Muuten voisin luottaa Otavan väen apuun, mutta kun tässä oli korjuuaika kohtsiltään alkamassa, niin että Risto ja Markus olivat molemmat kiireisiä. Kristalla oli oma työnsä ja Riitta hoiti kotiasioita.

Aaveelle vain pitäisi löytää ratsastaja vähintään neljäksi viikoksi. Se vielä puuttui. Kai sen voisi lomallakin pitää, mutta kun se justiinsa oli ollut laitumella, niin että vähän hölmöä. Mietin kuumeisesti, kuka voisi olla sopiva. Nelly tuskin vielä, ei ollut ratsastanut Cozminallakaan synnytyksen jälkeen. Eetu ei ehdi. Camilla ei taida olla kummoinen ratsastaja. Oskarille en aikonut Aavetta antaa. Alexista en tiennyt ja mahtoiko tuokaan keritä. Se uusi tyyppi nyt oli uusi. Jannallakaan varmaan ei ollut aikaa. Jäljelle taisi jäädä oikeastaan Eira, mutta mahtoiko häntä kiinnostaa…

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tuotos Solgårdenin avajaiskisoihin, joihin toki en ole vielä osallistunut, mutta aion! Ja tuotos on intermediaireen, luokka 7.)

Solgården 1
Minä se päätin olla järkevä aikuinen ja skipata nämä alkukauden kisat, Komia Dressagen (vaikka se kyllä houkutteli, kun oli niin lähellä) ja ne Hangon kisat. Ensimmäisenä tähtäimessä olisi etelä-Ruotsi syyskuussa. Nelly asettui olemaan samaa mieltä, vaikka olikin aluksi kannustanut osallistumaan siihen Komia Dressageen. Olihan siinä kuulemma pointtinsa, että valmistautuu kunnolla eikä lähde ramppaamaan kaikkia mahdollisia kisoja läpi vaan valikoi ja keskittyy sitten kunnolla niihin tiettyihin.

Sitä en tiennyt, että miksi juuri Ruotsi, kun olisihan niitä kisoja ollut lähempänäkin. Jotenkin vain tuntui siltä, että olisi kiva lähteä jonnekin pidemmälle, vaikka sitten vain kisareissulle. Hopiavuoresta oli Solgårdeniin lähdössä isompikin porukka ihmisiä ja hevosia. Pitäisi katsoa mahtuuko mukaan vai kulkisinko omia reittejäni – taas. Olihan minulla auto ja traileri.

Nelly ei antanut siunaaman rauhaa sen jälkeen, kun varovaisesti lausuin ääneen sanan ”intermediaire”. Että kyllä, ehdottomasti voisi olla aika debytoida interissä. Että Aavehan osasi nämä asiat jo, se tiedettiin. Että se oli taas paremmassa kunnossa ja jaksoi enemmän. Että kyllä minäkin osasin kunhan vain harjoittelisin ahkerasti. Että sinne vaan, ei se niin mahdoton ole!

Valmennuksessa palattiin laidunloman jälkeen niihin perusasioihin, apujen keveyteen, reagointiin ja siirtymisiin, siirtymisiin, siirtymisiin! Aave oli meistä se kärsivällisempi näemmä, sillä se suoritti hyväntuulisesti kaiken mitä minä keksin siltä pyytää. Välillä tuli kommunikaatiokatkoksia, mutta niistäkin selvittiin. Minulla ei ollut kokemusta tammoista, josko ne olisivat äkkiväärempiä, mutta ainakaan tämä ori ei ottanut pienistä nokkiinsa.

”Teet sen tervehdyksen nyt siellä uralla.” kailotti Nelly, jolla oli vauva rintarepussa nukkumassa. ”Koottua laukkaa kulmasta, puolipidäte, sitten pysähdys tarkalleen tuohon peilin etureunaan ja kootussa ravissa sit eteenpäin.”

”Sit teet saman kuvion, mutta ilman pysähdystä. Koottua laukkaa, puolipidäte ja siirtyminen raviin. Vähän pohkeita, ettei se yritä taas pysähtyä, se kuitenkin luulee taas niin. Eteenpäin, eteenpäin…”

”Ja sitten oikein pontevaa koottua käyntiä. Ratsastat sitä kunnolla istunnalla, ettei se laiskottele. Kyllä sä tiedät. Hyvä! Noin. Ja sitten lisäys siihen pitkälle sivulle. Anna ohjaa, anna sen venyä. Hyvä! Oikein tosi hyvä. Jumantsuikka kun saisitte kisoissa tuollaisen lisätyn käynnin niin teitä ei kyllä pitelisi mikään.”

”Siihen onkin sit hyvä lopettaa tältä kerralta, tuli niin hieno lisätty käynti. Ja lisäksi tää toukkakin heräsi.”

Nelly kiikutti jälkikasvunsa sisälle, mutta vannotti minua vielä tulemaan tupaan, kun olisin saanut Aaveen hoidettua. Käytäisiin läpi tämä valmennuskerta. Lupasin tulla ja olihan minulla asiaakin. Ajattelin nimittäin mennä tässä pikapuolin Kangasalle Simon valmennukseen siitäkin huolimatta, että pahimmassa tapauksessa törmäisin Anssiin siellä. Olin kuullut muita reittejä pitkin, että Anssilla oli taas jokin hevonen ratsastettavana, mutta sen tarkemmin en tiennyt siitä. Enkä ollut viitsinyt kysellä.

Nelly nyökytteli hyväksyvästi. Ehdottomasti kannatti käydä muilla valmentajilla ja Simolla varsinkin. Sieltä saisi uusia ideoita ja uusi valmentaja todennäköisesti näki ja huomasi asioita, joita Nelly ei nähnyt eikä huomannut. Ja jos muita valmentajia kiinnosti tsekkailla, niin kuulemma siellä Solgårdenissa valmensi parikin ihan nimekästä tyyppiä. Nelly voisi kaivaa ne nimetkin, joita ei nyt just muistanut ulkoa. Toinen oli kuitenkin töissä siellä ihan, valmensi esteitä ja koulua. Toinen sitten oli freelance-valmentaja, joka valmensi omaan laskuunsa Solgårdenissa, se se vasta iso nimi olikin. Vaativa toki maineeltaan, mutta niin pitikin.

[Sonja T.Valvoja]

Olympiatunnelmissa
Kenttäratsastuksen kouluosuus ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa, vaikka se ohjelma oli kyllä ihan mielenkiintoinen. Ja hevosetkin olivat mielenkiintoisia, kun moni oli niin erioloinen kuin puhtaat kouluratsut. Sirompia, pienempiä, vähän semmoisia vinttikoiramaisia. Monelle ratsukolle tämä koulukoe tuntui olevan vähän sellainen pakollinen paha, pakko tehdä kun kuuluu lajiin, mutta ajatukset ovat jo maastoradalla. En tiedä, niin minä ajattelisin.

Selasin sitten tarjontaa, että mitä muuta tuli tänään. Haa, miesten telinevoimistelua! Voimistelu oli edelleen yksi suosikkilajeistani katsella. En minä siitä turhaan ollut lapsena kiinnostunut, sillä olihan se upeaa. Isä oli joskus kertonut, että olin nähnyt joskus jo pikkukersana televisiosta voimistelua, ihastunut ja alkanut kärttää, että haluan kans. Mietin joskus, että mahtoiko tuohon aikaan olla kovin koristeltuja kilpa-asuja, että mahtoiko kiinnostus johtua alunperin kauniista, kiiltävistä asuista. Mutta niin tai näin, Seinäjoelta oli löytynyt voimisteluopetusta ja loppu… no, ei se nyt historiaa ollut, mutta tulihan siitä monivuotinen harrastus.

Vaikka miehillä oli pääasiassa eri telineet kuin naisilla, löysin lähetyksestä paljon tuttuja asioita, joita en ollut muistanut aikoihin. Valmentaja tai joku toinen nostamassa rekille ja varmistamassa vielä, että ote oli hyvä ja voimistelija paikoillaan. Kyllä, sen piti olla joku tuttu aikuinen aina nostamassa, ainakin kisoissa. Kuka tahansa ei kelvannut, näitä henkimaailman asioita näet. Ja ärsytti jo telkkarin kautta ne magnesiumin sotkemat trikoot. Se oli ihan kamalaa, kun oli hieno kisapuku ja se sitten oli tuhriintunut valkoisella jauheella. Se sai olon nuhjuiseksi, vaikka hyvin tiesi, että kaikilla muillakin oli eikä se vaikuttanut arvosteluun. Ei kai ihme, jos pidin eniten valkoisista kisapuvuista.

Niitä kisapukuja ja muita varusteita haettiin joskus Helsinkiä myöten, kun eihän silloin verkkokauppoja ollut. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun pääsin siihen yhteen voimistelutarvikkeisiin erikoistuneeseen kauppaan ihan paikan päälle (Mikä sen nimi oli? Melkein muistan.) Se oli maanpäällinen taivas! Tossuja, lämsiä, säärystimiä, kaiken maailman vaatteita, mitä voimistelija ikinä saattoi tarvita ja paljon kaikkea sellaistakin, mistä en edes tiennyt mihin niitä tarvitaan. Myyjä oli onneksi avulias ja selitti mihin tarkoitukseen mikäkin on. Siitä kauppareissusta puhuttiin kauan. Olin vähän aikaa kaikkien kateuden kohde, kun minulla oli kaikenlaista hienoa ja ihanaa ihan Helsingistä asti haettuna.

[Sonja T.Valvoja]

Pitäis ja pitäis
Sen loman jälkeen hiipi kuvioihin taas se sama vanha levottomuus. Normaali elämä ei tuntunut oikein miltään, vaikka yleensä pidin arjestani. Pitäisi suunnitella jotain, mennä johonkin. Pitäisi tehdä jotain mahdollisesti tyhmää, että voisi palata maitojunalla kotiin.

Pitäisi repäistä.

Viimeksi kun oli tällainen olo, lähdin sinne Sveitsiin. Se idea tuli jostain ihan tyhmästä pikkujutusta. Taisin kai nähdä jonkin Royal Gardenin somepostauksen, joka näytti houkuttelevalta. Sitten googlasin paikan, kyselin vähän ympäriinsä (niin introvertti kuin olenkin, kisoissa verkostoitumisesta on tiettyjä hyötyjä!) ja alle vuorokauden päästä lähetin kyselyä sinne, että mahtuisiko yksi yksityishevonen sinne omistajineen ja koirineen. Se oli pikaistuksissa tehty päätös, voin sen nyt myöntää, muttei sitä katua tarvinnut. Ei ne kaikki hyvät päätökset vaadi aina pitkää harkintaa. Ja Mortti olisi voinut sen jänteensä teloa ihan koti-Suomessakin.

Pitäisiköhän sitä vaikka sinne… Royal Gardeniin?

Ei se kai huono idea olisi nytkään. Tuttu paikka, tutut ihmiset, ainakin omistajat ja valmentaja, Rizikin taisi olla vielä siellä. Jos saisin sen taas kisaratsuksi. Sillä voisi huoletta osallistua ykkös-interiin ja treenailla piffejä ja paffeja. En minä vielä ollut valmis ammattiratsastajaksi heittäytymään, mutta kaiketi siellä voisi ratsastaa näinkin, edelleen.

Oikeastaan sillä levottomuudella oli syynsä, jos vain kehtasin tunnustaa. Syyttäisin Markusta siitä, jos kehtaisin, sillä Markus oli juuri se, joka oli mennyt mainitsemaan Kimmon nimen, kun puhuimme minun miesasioista. Että mites se Kimmo, olisiko siitä miesystäväksi, kenties puolisoksi. Olin kieltänyt ehdottomasti puhumasta edes moisia. Ei Kimmo, se oli ystävä. Mutta sitten sain itseni toistuvasti kiinni ajatuksista, että mitä jos. Ja sitten tuli mieleen, ettei se välttämättä niin kovin paha ajatus olisi. Mutta ei, olimme luvanneet olla ihastumatta, saati rakastumatta, toisiimme silloin vuosia sitten enkä minä tiennyt oliko Kimmo edelleen samaa mieltä. Ja todellakaan en menisi kysymään! Mikään hänen käytöksessään ei viitannut siihen, että asiat olisivat muuttuneet. Muuttunut oli vain se, että minulla kihelmöi jossain sisuskaluissa aina kun ajattelin Kimmoa.

Niin että olin nyt sitten mennyt rakastumaan parhaaseen ystävääni. Juuri näin ei pitänyt käydä.

Että jos sitä taas lähtisi jonnekin ulkomaille valmentautumaan vaikka. Jos se välimatka edes vähän jäähdyttäisi näitä tunteita. Kun olin luvannut, ettei näin kävisi. Vähäsen lohdutti se vanha lausahdus, jonka terapeuttini oli joskus sanonut: tunteitaan ei voi juurikaan kontrolloida, mutta käytöstään voi. Ja nyt just tuntui siltä, että fiksuin ratkaisu olisi olla jäämättä edes samaan maahan Kimmon kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Paluu kesälaitumilta
Loma oli selkeästi tehnyt hyvää sekä minulle että Aaveelle. Aave näytti vähän kasvattaneen heinämahaa laitumella ja mittanauhakin kertoi vähän paisuneesta ympärysmitasta, mutta ei tuo vielä pahasti ollut lihonut. Eikä Aave missään tapauksessa lihava ollut. Kylkiluut tuntuivat helposti edelleen vaikkeivät olleet varsinaisesti näkyvissä. Eikä hännäntyvessä tai säkän tienoilla ollut ylimääräistä pehmeätä. Aave oli vähän niin kuin Salieri, ei lihonut kovin helpolla. Jaa jaa, mitähän Salierillekin mahtoi kuulua…

Minustakin oli kiva palata takaisin kotiin ja arkeen, vaikka töiden suhteen loma jatkuikin edelleen. Aavetta ja tallielämää oli ollut jo vähän ikävä, vaikka lomareissu sinne itä-Suomeen oli tosi kiva. Kimmo oli kyllä maailman parasta matkaseuraa. Ikinä ei tarvinnut nähistä siitä, että pitäisi tehdä sitä tai tätä tai ei ainakaan tuota.

Kaikki tallilla tervehtivät kun sattuivat osumaan satulahuoneeseen ja kaikki kysyivät saman kysymyksen: ”Jokos olet Aaveen hakenut laitumelta?” ”Ihan vasta tässä tänään”, vastasin kyselijöille. Olin vain harjannut sen ja tarkistanut yleisen kunnon sekä tietenkin rapsutellut ja silitellyt sitä. Aave otti nykyään hellittelyt vastaan oikein tyytyväisen näköisenä. Eetunkin aurinkorasvapakkomielteeseen se oli vissiin tottunut, koska ei näyttänyt nyrpeätä naamaa Eetun nähdessään. Itse asiassa hörähtikin ohikulkevalle Eetulle! Mokoma.

Minä istuin siellä satulahuoneessa, selasin kännykkääni ja tein muistiinpanoja. Niin paljon kiinnostavia kisoja tulossa, ettei tässä tiedä mihin suuntaan sitä repeäisi! Ensin se Komia Dressage, josta en vieläkään tiennyt, menisinkö vai en. Heti sen perään olisi Hangossa Guldholm Summer Festival. Vitsit, sielläkin olisi sopivat kisaluokat, vaativa B ja A, ja karkkina kakun päällä vielä match show. Tosin oriluokka oli uhkaavasti täyttymässä, että mahtaisiko sinne ehtiä enää ilmoittautua.

Ja syyskuun alussa olisi etelä-Ruotsissa Solgårdenin kisat, joissa kylläkään ei ollut PSG:tä tarjolla. Tosin Nelly oli uhkaillut jo keväällä sillä, että voisi olla aika debytoida inter ykkösessä. Siinä ei tarvittu vielä piaffia tai passagea, ja toisaalta keväällä Simon valmennuksessa niitäkin oli jo kokeiltu vähän. Olin pyörtyä pelkästä ajatuksesta: minä ratsastamassa passagea! Piaffia! Aaveen fysiikka ei riittänyt vielä kovin kummoisiin esityksiin, mutta se osasi ne kuitenkin. Minun piti vain treenata sitä niin, että sillä riittäisi voimat ja kokoamisaste niihin liikkeisiin, ei se muusta kuulemma ollut kiinni.

Siinä vertaillessani kouluratsastusohjelmia hämmästyin oikein sitä, miten vähäiset erot olivat pyhän Yrjön ja ykkös-interin välillä. Interissä oli siksakki, vaihdot joka toisella askeleella ja täysi piruetti. Tietenkin myös suurempi kokoamisvaatimus ja vaativammat tiet, mutta ne eivät olleet ongelma. Pitäisiköhän sitä ihan tosissaan miettiä?

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on taas tätä lomahöpsöttelyä, yrittäkää kestää. Yritän tässä potkia tulppaa irti.)

Ingress-portaalien perässä
”Tosta sit vasemmalle.”
”Roger that.”
”Tätä tietä ei ole kovin pitkää matkaa. Itse asiassa se kääntyis tuosta nyt vasempaan.”
”En mä tuonne kyllä mene autolla, sehän on ihan kinttupolku.”
”Joo, no voidaan kävellä. Ei ne kovin kaukana ole, kato.” Kimmo näytti skanneria.
”Jos sais auton parkkiin johonkin.”
”Kato tossa on vähän tollaista levennystä.”
”No siihen. Nouse sä hei pois eka, mä yritän ajaa ihan tuohon reunaan.”

Mallasin autoni ihan pienen levikkeen reunaan ja kun katselimme sitä tienreunassa, olimme molemmat sitä mieltä, että siitä mahtui auto ohitse eli ihan hyvä parkkipaikka. Tokko täällä peräkylillä kauheata liikenneruuhkaa oli. Lähdimme tarpomaan mäkeä ylöspäin.

”Joo, ei tänne kyllä autolla olisi päässyt”, totesin ja näytin syviksi painuneita uria ja kiviä. ”Meinaan vaikka tuossa Mersussa on maavaraa kyllä, niin olisi silti voinut olla liian jännittävää.”
”Joo ei eikä sitä olis saanut käännettyä täällä missään. Ja aika kapeekin tää tie on.”

”Tonneko meidän pitää nyt mennä?” kysyin ja osoitin ruohottunutta poluntapaista.
”Sinne.”
”Täällä on satavarmasti sitten punkkeja. Mä ainakin vedän sukat lahkeiden päälle tässä kohtaa. Jos se pitäisi edes muutaman pois iholta.”
”Hyvä idea…”

”Ei pisteitä seksikkyydestä”, totesi Kimmo saatuaan sukanvarret farkunlahkeiden päälle.
”No ei”, sanoin ja yritin olla nauramatta, mutten onnistunut. Lähdimme tarpomaan heinikossa kohti portaalia.

”Hei täällä! Kato, on tässä ihan oikea kivi ja laatta, mutta se on näin pieni”, sanoi Kimmo kun ensin pyörimme korkeassa ruohikossa ihmetellen, että onko täällä mitään. Portaali ja poke-stoppi olivat kyllä, mutta sen varsinaisen kohteen löytäminen kesti hetken.

”Tällä paikalla sijaitsi Suomen ilmapuolustuksen Kärmäen ilmavalvonta-asema tunnusnumero 3120.
Talvi- ja jatkosodan aikana vastasivat valvontatornissa Miettilän kylän lotat havaintojen tekemisestä ja niiden viestittämisestä suorittaen tärkeää tehtäväänsä isänmaanvapauden puolesta”, luin muistolaatan tekstin ääneen. Tämä oli myös niitä asioita, jotka meikäläinen pohjalainen koki miltei eksoottiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on ehkä tuotos Komia Dressageen, jos nyt pääsen mieleni päälle, että osallistuvatko Sonja ja Aave siihen.)

Komiata, komiata!
Selasin kisakutsua puhelimellani pihakeinussa. Hitsi kun tämänkin olisi tiennyt aiemmin! Kisa tuli niin pian loman ja laidunkauden päättymisen jälkeen, että oli tosi kyseenalaista, kannattiko sitä ylipäänsä harkita. Jos olisin nyt kotona enkä täällä Puumalassa liottamassa varpaitani Saimaassa, voisin hakea Aaveen laitumelta heti ja aloittaa valmistautumisen. Jos mökin vuokra-aikaa ei olisi vielä puoltatoista viikkoa jäljellä ja jos ei olisi näitä kaikkia suunnitelmia Kimmon kanssa, niin lähtisin kyllä kotiin. Jos ja jos.

Purnasin asiaa Kimmollekin. Olihan se pakko tietysti kertoa, kun toinen näki minun tuijottavan puhelinta otsa kurtussa.

”No mut jos sä haluat lähteä kotiin, niin kyllä se mulle käy. Vähänhän siinä menee rahat hukkaat, mutta rahaa se vain on”, Kimmo sanoi heti. ”Tai sit jos haluat ja uskallat jättää autos mulle tänne, niin mä voin viedä sut vaikka Imatralle junalle, niin pääset kotiin.”

Kultainen Kimmo! Valmis jättämään mökkilomansa kesken minun hevoskilpailuni takia. Mietin vähän aikaa, sillä tarjous kieltämättä oli houkutteleva, mutta oliko koko ajatus tarpeeksi houkutteleva, niin sitä tässä piti miettiä.

”En mä kuule taida”, sanoin sitten. ”Tätä lomaa on kuitenkin odotettu niin kauan ja tämä mökki on niin kiva ja Aavekin varmasti viihtyy laitumella, niin että mä jään tänne ja jatketaan tätä lomailua just niin kuin oli suunniteltu.”
”Oot varma kans?”
”Joo. Ja onhan siinä sekin vaihtoehto, että jos tekee mieli osallistua, niin voinhan mä osallistua vähän helpompiin luokkiin kuin mitä tavallisesti. Ja eipä tuo nyt silleen ole iso satsaus, jos tuonne Komia Dressageen lähtee vähän niinkuin turistina, kun se on niin lähellä. Matkat ei maksa rahaa eikä niihin mene aikaa.”

Vähän ne kisat jäivät kaivelemaan mieltä silti. Laskeskelin ettei minulla olisi kuin pari viikkoa aikaa valmistautua niihin, kun kotiutuisin reissusta. Riittikö se mihinkään? Edes vaativaan B:hen tai A:han? Sitten ajattelin kysyä toista mielipidettä asiasta Nellyltä, huolimatta siitä, että vauva oli olemassa. Vastatkoon jos haluaa ja kun ehtii.

Nellyltä tuli vastaus miltei heti Whatsappiin.
Nelly: ”No siis totta kai sä voit osallistua niihin, vaikka just se vaB ja vaA, jos ei se pyhä yrjö tunnu hyvältä idealta”
Nelly: ”Ei se Aave siellä laitumella ihan täydeksi kameliksi ole taantunut”
Nelly: ”Ja mä voin hei tehdä jonkinlaisen treenisuunnitelman, että jos ei muuta niin voit sitä seurata, jos mä en pääse pitämään tunteja teille”
Nelly: ”Kyllä mä nyt jukoliste ainakin yhden valmennustunnin teille pidän ennen niitä kisoja”
Nelly: ”Saa Eetu vahtia toukkaa sen aikaa”
Nelly: ”Mutta pirä sä nyt kuitenkin kiva loma äläkä murehdi niitä kisoja”

Se oli sitten kumma, että Nelly pystyi jopa Whatsappin välityksellä valamaan minuun varmuutta silloin kun en tiennyt itse mitä kannatti tehdä.

[Sonja T.Valvoja]

Mitäs me kesälomalaiset
Istuin sohvalla ja selasin Hopiavuoren WA-ryhmää. Se Nelly oli nyt sitten poksahtanut, poika tuli. Kääröstä oli jaettu jo ainakin kolme kuvaa kanavalla, mutta kaikki kuvat olivat taattua Eetu-laatua: ei niitä vauvaksi juuri tunnistanut. Oli ihan pakko vetää suupieltä hymyyn niiden kuvien takia.

Kai se täytyisi Nellyäkin onnitella. Tämä nyt kuitenkin oli haluttu ja toivottu perheenlisäys ja mikä tärkeintä, kaikki oli mennyt hyvin tällä kertaa. Vauva oli ilmeisen terve ja Nelly kai myös kunnossa, vaikka eihän niitä raskauden tai synnytyksen aiheuttamia kremppoja vieraille juoruttu. Oli nyt kuitenkin kotona ja elossa.

Nelly oli uhonnut, että hän ei sitten uppoa mihinkään vauvahattaraan niin että jättäisi valmentamisen kokonaan. Että kunhan tästä nyt saadaan kesälomat, laitumet ja uuden elämän alkuhässäkkä pois alta, niin hän voisi jatkaa minun ja Aaveen valmentamista. Toivoin todella, että Nellyn lupaus pitäisi, mutta olin kuitenkin vähän skeptinen. Näitä oli nähty ennenkin, että ennen vauvan syntymää suunnitellaan vaikka mitä pikaista paluuta töihin ja harrasteisiin ja ettei ainakaan aio linnoittautua kotiin, mutta sitten käykin just niin.

Kimmo puuhasi silityslaudan ja -raudan kanssa avaranoloisen olohuoneen toisessa päässä. Illaksi piti saada puku ja paita sileiksi, koska olimme sinne oopperaan menossa ja sitä ennen syömään Savonlinnaan.

”Onks sulla silitettävää?” hän kysyi kun nostin katsettani kännykästä. ”Meinaan tässä olis kuuma rauta.”
”Ei mulla ole. Tuo mun pikkumusta on semmoista materiaalia, että se oikenee heti kun sen nostaa henkariin.”
”Vähän epistä kyllä.”

Tänään oli ollut sateinen ja viileä päivä. Päätimme aamulla yksissä tuumin, että tänään ei tehdä mitään. Siitä huolimatta lämmitimme aamusaunan ja pitihän sitä tietysti uimassa käydä. Olisimme sitten ainakin järvenraikkaita illan menoja varten. Kevyt lounas (uusia perunoita!) ja päiväunet viimeistelivät valmistautumisen.

Loma oli alkanut lupaavasti, vaikka säät eivät ehkä olleet ihan täydelliset. Loma on kuitenkin lomaa, vaikka sataisi sammakoita vaakasuoraan. Välillä oli hyvä ihan vain olla, hautautua sinne sohvannurkkaan kirjan kanssa ja unohtaa, että pitäisi tehdä jotain muuta. Kuka muka pakotti? Ei kukaan.

Ja olimmehan me jo tehneet kaikenlaista. Kävimme tutustumassa salpalinjaan ja siihen kuuluvaan bunkkeriin ja konekivääripesäkkeeseen tässä lähellä. Minulle salpalinja oli jotain vierasta ja oikeastaan jopa eksoottista. Kun isä oli umpipohjalainen ja äidin suku lähtöjään Ruotsin puolelta eikä lähisuvussa ollut enää elossa olevia sotaveteraaneja, salpalinja ja oikeastaan koko itä-Suomen sotahistoria oli suuri tuntematon minulle. Kyllähän se veti hiljaiseksi, kun kävimme siellä korsussa sisälläkin. Niin ja ne panssariesteet, joita kilometritolkulla oli. Ei semmoisiin kyllä Pohjanmaalla törmännyt.
Sitten kävimme uimassa yhdellä kuulemma Saimaan upeimmista rannoista. Upea se olikin, silmänkantamattomiin hiekkarantaa ja läpeensä kirkasta vettä. Lähetin sieltä kuvan Hopiavuorenkin kanavalle ja se sai asiaankuuluvia ihailuja. Kyllä, olisi tosi makea paikka uittaa hevosia ja laukata pitkin rantaviivaa! Valitettavasti vain vähän kaukana.

[Sonja T.Valvoja]

(Pahoittelut tauosta. Tässä nyt on ollut blokki, työkiireitä ja kesä, niin en ole ehtinyt kirjoittaa enkä kommentoidakaan. En lupaa, että jatkossa paranisi, mutta yritetään.)

Kesälomasuunnitelmat
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun starttasin auton Hopiavuoren pihasta kohti kotia. Eihän minun tallilla olisi tarvinnut käydä, kun Aave oli laitumella ja Eetu ja Nelly katsoivat sen perään siellä. Kävinpähän nyt kuitenkin katsomassa ja vähäsen keittiössä juoruamassa. Asiat olivat muuttuneet, kun Marsh ja Niklas olivat lähteneet ja Ilona samoin. Varsinkin Marshin ja Niklaksen lähtö oli jättänyt pöydän ympärille aukon, jolla ei ollut nimeä eikä paikkaa, mutta se oli silti olemassa. Tai sitten se olin minä vain. Ehkä se olin minä.

Oikeastaan minulla oli kyllä ihan asiaakin tallille, piti nimittäin sopia Eetun kanssa siitä Aaveen huolehtimisesta, sillä minun oli tarkoitus lähteä parin viikon lomalle. En kovin kauas ollut menossa, itä-Suomeen vain, mutta silti. Eetu lupasi ja tiesin Aaveen jäävän hyviin käsiin. Eetukin oli päässyt vähitellen eroon siitä pelosta, että Aave palaisi auringossa. Ei se palanut, mutta oikein kovien helteiden varalta olin hankkinut aurinkorasvaa, jota voisi levittää turpaan ja silmien ympärille. Semmoista maailmallakin käytettiin näiden tämmöisten albinohevosten kanssa.

Kun pääsin kotipihaan, Telegramissa odotti viesti Kimmolta.
Kimmo: mä niitä oopperoita katoin, niin alkukuusta menee semmoset kuin Nabucco, Lohengrin ja Don Giovanni
Kimmo: kaikkiin olis vielä paikkoja
Kimmo: saat oikeestaan päättää että mikä noista, mä en niistä osaa sanoa

Klikkasin auki Savonlinnan oopperajuhlien nettisivut ja katselin esittelyjä, aikatauluja ja laulajia. Pitäisi muodostaa jokin mielipide. Mozart toimisi aina ja Don Giovanni on hieno teos. Olin sen tietysti nähnyt viime syksynä Pariisissa, mutta eri paikka, eri esittäjät, eri dramaturgia, niin se oli eri asia. Nabucco on hieno sekin ja Verdikin on aika helppo säveltäjä. Lohengrin sen sijaan… Wagner ei kuulunut suosikkeihini, tuppasi olemaan raskasta ja pitkää tai ainakin minulla oli sellainen mielikuva, varmaan Nibelungin sormuksen johdosta. Äitikään ei tykännyt suuremmin Wagnerista.

Sonja: Olisko se tuo Nabucco?
Kimmo: jos oot sitä mieltä
Kimmo: mulla tosiaan ei oo mielipidettä
Sonja: Se nyt olisi noista ehkä se minkä mä eniten haluaisin nähdä
Sonja: Don Giovanni tuli nähtyä silloin viime syksynä ja mä en yleisesti oikein välitä Wagnerista
Sonja: Vaikken kyllä ole koskaan nähnyt Lohengrinia
Kimmo: mitä mä noiden juonikuvauksia luin niin se Lohengrin ei oikein kiehdo, että olisin kans ehdottanut joko sitä Don Giovannia tai sit Nabuccoa
Kimmo: mut jos sä olet just sen Don Giovannin nähnyt niin parempi sit se Nabucco
Sonja: Ok, mennään sillä. Mä voin katsoa liput. Onks paikkatoiveita?
Kimmo: ei, mä en ole koskaan ollut Savonlinnassa joten sä tiedät varmaan paremmin
Sonja: Ok, mä katon jotkut hyvät paikat sitten

Meillä oli varattuna mökki pariksi viikoksi Puumalasta. Minä ja Kimmo olisimme siellä sen pari viikkoa ja Tuomo ja Helena kävisivät siellä lyhyemmän aikaa, näin oli ainakin suunniteltu. Ainakin kuvissa mökki näytti tosi kivalta. Siellä oli kaikki nykyajan herkut, sähkö, juokseva vesi, jääkaappi, pakastin, pesukoneet, mikro ja ilmastointikin. Lisäksi se oli Saimaan rannassa ja omassa rauhassa. Saarella oli muitakin vuokramökkejä, mutta ne oli ripoteltu siten, ettei naapuri ollut lähellä. Uimaranta oli mainosten mukaan hiekkapohjainen ja vesi kirkasta, ja kaiken kruunasi puulämmitteinen rantasauna. Kuulosti todella hyvältä.

Mitään erikoisempia suunnitelmia ei ollut, vaan ajattelimme pyöriä autolla pitkin kaakkois-Suomea. Se Savonlinna nyt oli yksi aikataulutettava asia, mutta oikeastaan ainoa. Olimme bongailleet sieltä täältä kiinnostavia ravintoloita, uimarantoja, museoita, muistomerkkejä ja luontokohteita, mutta oikeasti menisimme sinne minne nokka näyttää. Sekin kuulosti hyvältä.

[Sonja T.Valvoja]

Eiköhän Sonja ja Aavekin lähde.

[Sonja T.Valvoja]

Pieni suomalainen helle
Aave kukoisti oikein. En minä tiedä mistä sen erityisesti huomasi, mutta vähän kaikesta. Se oli aktiivinen, pirteä, tosi tyytyväisen oloinen ja kaikin tavoin se näytti voivan suorastaan erinomaisesti. En minä sillä etteikö se muutenkin olisi ollut pirteä ja tyytyväinen ja terve, koska olihan se. Nyt ne vain jotenkin… korostuivat enkä minä tiennyt miksi.

Oliko se tämä kesä vain? Lämpö ja helle? Selasin päiväkirjasta viime kesän merkintöjä, mutta silloin en ollut huomannut mitään. Toki Aave oli silloin vielä kovin uusi tuttavuus, niin että jos tämmöiset vähän vaivihkaiset muutokset menivät kaiken muun ihmettelyn joukossa.

”Lähdeksää tuon kummituksesi kanssa sinne yömaastoon kans?” kajautti Alex tallinkäytävällä. Yömaasto oli nyt viimeisin puheenaihe tallilla ja kieltämättä se kuulosti hyvältä idealta.
”En mä tiedä vielä”, vastasin kuitenkin. ”Aave ei toistaiseksi näytä pahemmin kärsivän näistä helteistä.”
”No eiks se ole jostain autiomaasta kotoisin? Varmaan kestää pahempaakin paahdetta.”
”Onhan se, vaikken mä tiedä onko Aave varsinaisesti autiomaata nähnytkään…”
”No ei mutta tuo rotu kuitenkin luulisi kestävän pientä suomalaista hellettä.”
”Sitä mäkin ajattelin, kun tää on jotenkin niin pirtsakka.”
”Sulanut vihdoin ja viimein niiden viime talven pakkasten jälkeen.”

Naurahdin kun muistin niitä tammikuun paukkupakkasia, jolloin autokin olisi varmaan halunnut saman peiton alle yöksi. Ei ollut ikävä.

”Kuis sä et lähtenyt sinne Britteihin Ilonan kanssa?” Alex jatkoi jo toista asiaa Tetriksen karsinasta. ”Eiks Marsh esittänyt sulle ihan virallista kutsuakin sinne?”
”Joo niinhän se esitti, mutta mä mieluummin vietän kesän täällä Suomessa. Ja Aavehan menee kesälaitumelle kans.”

Talutin Aaveen tallinpihalle kun olin saanut sen varusteisiin. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja melkein kuulin miten hiekka tirisi kuin makkara grillissä. Kentälle paistaisi aurinko ja siellä olisi kuuma. Maneesissa olisi varjoa, mutta siellä oli tuplasti kuumempi, kun aurinko paahtoi sen kattoa ja seiniä. Metsäpolut tuntuivat kaikkein kivoimmalta ratkaisulta vaikka kuulin mielessäni jo Nellyn marmatuksen treeniohjelmasta ja sen noudattamisesta. Vaikka eipä tässä kisoja ollut tulossa ja se kesälaidun lähestymässä. Metsäpolut se on.

[Sonja T.Valvoja]

Eiköhän pistetä Aavekin poikain sekaan.

[Sonja T.Valvoja]

Vääriä mielipiteitä
Krista oli iltavuorossa ja lapset puuhasivat omiaan yläkerrassa, kun istuin Otavan tuvan pöydän ääressä Markuksen kanssa. Olin taas tullut tänne syömään, kuten tapanani oli, ei ehkä ihan niin säännöllisesti joka päivä kuin aiemmin, mutta useamman kerran viikossa kuitenkin. Ja olihan minulla kerrottavaakin Markukselle.

Hän ehti kuitenkin kysyä ensin.
”No? Mites se Suomasen Kristian?”

Huokaisin vähän haikeasti. Ei se tämäkään mato maistunut.
”Ei siitä taida mitään sen kummempaa tulla.”
”Mikäs siinä? Ei vaan kolahda?”
”Ei. Ja sit sillä tuntuu olevan vähän vääriä mielipiteitä semmoisista asioista, joista mä en haluaisi joutua vääntämään.”
”Kuten?”
”Tasa-arvo ja politiikka, noin alkuunsa.”

Markusta nauratti, mutta yritti salata sen. Me olimme näistä jutelleet paljonkin. Ihan kaikesta emme olleet samaa mieltä, mutta ylivoimaisesti suurimmasta osasta kuitenkin. Voi, jos jossain olisi toinen Markus, niin sen minä nappaisin!
”Joo, se on vähän turhan republikaani mulle”, jatkoin. ”Ja kun ei muutenkaan oikein nappaa, niin ei se… Ei siitä tunnu tulevan oikein mitään.”
”No ei sitä väkisten kannata.”
”Eipä ei. Joskus sitä miettii, että mulla on ollut liian hyviä miehiä elämässäni.”

Markusta nauratti taas.
”No en mää ny näkis jotta se kauhia ongelma on.”
”Ei se olekaan, mutta sitten ollaan tässä, että mikä tahansa rutusäkki ei kelpaa.”
”Kuule, mä oon meinannu kysyä tätä jo aiemminkin, en vaan oo keherannu, mutta mites se Kimmo? Tehän näytätte tulevan niin hyvin juttuhun ja se tuntuu viihtyvän täällä.”

Pelkäsin että poskeni karahtivat tulipunaisiksi. Ei Markus voinut mitnekään tietää, että meillä oli vähän historiaa eikä sitäkään, että olin kyllä miettinyt, voisinko vihjata Kimmolle jotakin vanhoista kuvioista. Olisi se vähän rumaa hoitaa omaa läheisyydenkaipuutaan sillä tavalla ja kun Kimmo ei mitenkään antanut ymmärtää, että haluaisi yhtään mitään, niin olin antanut olla.

”Kimmo on liian hyvä kaveri. Tai ystäväksi sitä kai pitäisi sanoa.”

[Sonja T.Valvoja]

Hannabyn ekan päivän tuloksia.

Kymmenes
Kymmenes sija, ajattelin ja kohautin olkapäitäni. Eipä se, tärkeämpää oli itse suoritus. Niin ja prosentit, 70 ja risat, joka oli oikein mukava tulos. Ja muutenkin rata oli mennyt hyvin, joten olin tyytyväinen. Tajusin asian vasta siinä vaiheessa, kun Alex tuli sihisemään minulle, että ala mennä, hopi hopi. Ala mennä, minne? No palkintojenjakoon tietysti! Mutta mähän olin vasta kymmenes. Juu mutta isossa luokassa sijoittuneitakin on peräti kolmetoista.

Niin että eipä siinä muuta kuin jälleen uusi ruusuke Aaveen suitsiin ja pieni rahapalkintokin. Olihan tämä nyt toki mukava yllätys. Ruusukkeita alkoi vaivihkaa kertyä, vaikka voittoja emme niin kovin usein olleetkaan saavuttaneet. Ei se voitto tai palkinto ollut tärkeä minulle, mutta olihan se kiva lisä silloin tällöin. Vaikka olin minä joskus saanut sijoituksen sellaisella suorituksella, että ihan hävetti. Minkäs teet kun muut olivat tuomarien mielestä vielä huonompia.

Palkintojenjaossa vieressäni oli Melina täplikkään tamman selässä. En muista nähneeni sitä aiemmin, että lieneekö tuore hankinta. Minusta oli kiva, että Rosenbergit ja muutkin kilpailivat ainakin toisinaan joillain vähän erikoisemman näköisillä hevosilla. Olin kyllä tottunut jo Aaveen ulkonäköön ja siihen, että varsinkin kotimaan pikkukisoissa se keräsi katseita. Kansainvälisillä kentillä saatoimme erottua isosta joukosta, muttemme olleet ainoita. Isoihin hevosmääriin mahtui aina jos jonkinlaista vipeltäjää.

Kun olin saanut Aaveen riisuttua varusteita ja hoidettua muutenkin, annoin sille vielä pari ylimääräistä sokeripalaa. Se oli ne ansainnut. Grigori ei ollut turhaan kehunut oria hyvähermoiseksi tapaukseksi, jonka mielenrauhaa ei kisapaikkojen kuhina tai tammatkaan hetkauta. Minusta se oli hyvä piirre hevosessa. Mortti oli ollut samanlainen. Aave oli monessa asiassa ihan erilainen, muttei tässä. Ja samalla tavoin Aave otti mielellään vastaan rapsutukset korvien takaa. Oli se yhden sortin lutumussukka, vaikkei ollutkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Uutta matoa koukkuun?
Lämpimän viikon jälkeen oli ikävä palata taas hyytävään kylmyyteen ja suorastaan arktiselta tuntuvaan tuuleen, jonka seassa vihmoi vettä tai kenties jotakin kiinteämpää. Vaan ei auta, koirat on ulkoilutettava vaikka ulkona sataisi ämmiä puukot hampaissa, kuten mummu sanoi aina. Lähdimme Markuksen ja koiralauman kanssa metsään, sillä siellä oli vähän kivempi kävellä kuin peltojen viimassa. Markus vitsaili melkein kaivaneensa pilkkihaalarin talviteloilta. Koiria kylmyys ei haitannut vaan ne touhottivat innokkaina nenät maassa pitkin metsänpohjaa ja välillä kisailivat keskenään.

Me Markuksen kanssa juttelimme niitä näitä, mitä nyt yleensäkin. Miten töissä menee, mitä kylille kuuluu, miten Aave voi ja entäs kersat. Jossain puolivälissä lenkkiä päätin kysyä erästä mieltäni askarruttanutta asiaa, kun ei se siitä kysymättä mihinkään muuttuisi.

”Hei kuule, eilen siellä ampumaradalla… Kuka se tyyppi oli, joka ampui siinä pistooliradalla mun toisella puolella? Ja tuli sit kans sinne kivääriradalle.”

Markus siristi silmiään ja mietti.
”Nyt ei yhristä yhtäkkiä. Minkä näköönen soli? Ja mitkä aseet, katoikko?”
”Kivääri vissiin oli Sakon tai ainakin Sako kantolaukku sillä oli. Pistoolista en tiedä, joku geneerisen näköinen muovirunko. Glocki ehkä. Muuten semmoinen about meidän ikäinen, pitkä, varmaan sun pituinen, hoikanpuoleinen, keskiruskeat lyhyet hiukset, silmälasit. Hopeanharmaa pick-up, en ole varma olisko Amarok.”
”Juu, no nyt kato alkaa muisti palailla. Se oli Suomasen Kristian, kyllähän mä sitä morjestinkin. Se asuu justihin Lapuan puolella, mutta sillä on jotakin mettämaita täällä, niin että se käy meilläkin ampumassa joskus. Mitäs sä siitä kyselet?”

Hymähdin lievän huvittuneena. Mitäpäs minä.
”Se kysyi mua kahville.”

Markus katsoi minua kulmat kohollaan, pieni hymynvirhe suupielessä.
”Vai niin teki. Lupasikko lähtee?”
”Joo, sovittiin että huomenna Seinäjoella neljän aikoihin. Että koitas kertoo jos tiedät sen olevan ukkomies.”
”Eijei, eronnut se mun mielestä on. Ja ei ole kersoja siitä avioliitosta. Tai muutenkaan, mun tietohon.”
”Mitä se tekee työkseen?”
”Sun pitääs oikeastaan kysyä isältä, se varmahan tietäis paremmin. Ei sillä vissiin peltoa ole ainakaan paljoa, on jossain ulkopuolisella töissä. Kunhan ei kans olis tietotekniikan kanssa tekemisissä. Vai että se semmosta meni kysymähän. Mitäs sillä on miälessä?”
”Mistä minä tiedän. Kai se huomenna selviää.”

Noudatin Markuksen neuvoa ja piipahdin kotiin palatessani vanhan parin tuvassa. Ristoa ei tarvinnut erikseen usuttaa puhumaan.
”Vai notta Suomasen poika. No mikäs siinä, eronnuhan tuo on. Silloli joku avovaimo jonkin aikaa sen eron jälkehen, mutta sekin tais poistua kuvioosta jo useampi vuos sitten. Ennen koronaa vissihin jo. Muttei oo tosiaan kersoja laittannu kummankaan kanssa. Ei, ei sillä peltoa ole, mutta mettiä piisaa. Se on johonakin vaasalaisessa firmassa töissä, mutta etätöitähän se sekin tekee kun on just kans jotakin tietotekniikan hommia. Mun mielestä se on lukennu ittensä insinööriksi Vaasassa, mutten ny oo ihan varma, kun niitä on kaikenmoista tradenomia ja datanomia ja tierä mitä kaikkee. Mut jotakin sillä on tekoo tietokoneiren kanssa. Kova mettämieshän tuo on. Niin ja sen isä oli aikanahan Lapuan kunnanvaltuustossa. Silloin se kävi joskus…”

Talsin vesisateessa kotia kohti Axa vierellä. Se mies, Kristian siis, oli vaikuttanut ihan mukavalta, sen lyhyen hetken ajan kun olimme jutelleet parkkipaikalla niitä näitä, kun Markus oli lähtenyt jo pois. Vaikea sitä toki oli sanoa yhtään mitään varmaa tältä pohjalta, mutta ehkä huomenna selviäisi enemmän sitten. Lapseton poikamies ja tietotekniikan kanssa tekemisissä, ei se nyt näin paperilla vaikuttanut maailman huonoimmalta vaihtoehdolta. Eikä minun vissiin tarvinnut alkaa selittää ampumaharrastustani kun sen tiesi jo etukäteen. Hymyilin vaivihkaa. Katsotaan. Katsotaan mitä käy.

[Sonja T.Valvoja]

En heti aluksi tajunnut, että Minja ei olekaan tässä nyt kisaamassa vaan tekemässä työtään. Ja se on muuten tosi poikkeuksellinen näkökulma asioihin. Minja ei ole edes tuomari eikä tallinomistaja eikä muukaan kisatoimitsija, jolla sinänsä olisi jotain tekemistä hevosten tai kisojen kanssa ihan konkreettisesti, vaan lehden toimittaja, mikä tekee tämän tarinan näkökulmasta vielä enemmän erilaisen. En tiedä onko tämmöistä nähty koskaan aiemmin, mutten minä ainakaan ole. Eli varsin virkistävä tulokulma näihin kisoihin.

[Sonja T.Valvoja]

Kiitos, että kerroit Inarista!
Vähän haikeaa hyvästellä pitkäaikainen hahmo, vaikka toisaalta Inari oli vähän aina vähän kaukainen tapaus. Menetys ei siis tarinamielessä ole suunnattoman suuri. Mutta silti.
Tästä tekstistä en osaa sanoa mitään järkevää, koska se olisi edelleen sitä samaa hehkuttamista, että hei, joku kirjoittaa naisesta, joka ei rakasta eikä edes halua rakastaa lastaan, koska se on tabu. Joku toinen voi olla toista mieltä ja varmaan onkin, mutta minusta tämä tarina on virkistävä poikkeus ja poikittainen maila äitimyytille. Eihän tämä ole kuin yksi tarina pienelle yhteisölle, muttei sen merkitystä voi silti vähätellä. Näitä näkökulmia ei turhan usein tarjoilla ja oli hieno juttu, että tartuit tämmöiseen tabuun. Ja erityispisteet siitä, että et kirjoittanut tähän sitä ällöklassikko-loppua, että kyllä se Inari sitten oppi rakastamaan vauvaa. Minä Inarina en olisi ravistellut vauvaa, mutta tuota sosiaalityöntekijää kylläkin.

Lisäksi oli kiva lukea, että Inarilla tulee menemään hyvin. En tiedä, jos hän päätyy sosiaalityöntekijäksi, mutta omien kokemustensa perusteella hänestä tuskin tulee yhtä ääliö sossu kuin tässä tekstissä oleva tapaus.

[Sonja T.Valvoja]

En tiedä miten olen onnistunut missaamaan tämän viimeisimmän. Jotain aiempaa kirjoitusta, jossa tätä samaa sivuttiin, kommentoinkin jo, että ollaan suuren tabun äärellä nyt. Että mitä jos äiti ei rakastakaan lastaan. Minä ihan totta uskon, että näin voi käydä vaikka omakohtaista kokemusta ei olekaan. Sen sijaan moni ei varmaan suostu uskomaan että tällaista olisi mahdollista edes ajatella. Ainakaan sitä ei SAA ajatella, jos nyt tuleekin mieleen eikä tätä ole olemassakaan ikinä missään kellään. Ja siksi minä liehutan taas lippuja täällä salaa itsekseni. Kaunokirjallisuudella, fiktiolla on oma osansa tabujen purkamisessa.

Helmipuron äiti ei taaskaan saa mitenkään korkeita pisteitä käytöksestään. Ei ole kyllä eka kerta. Se on patakonservatiivi, vaikka uskalsi lähteäkin väkivaltaisesta parisuhteesta. Siinä taisikin sen ainoat plussapisteet ollakin. Ja pelottaa ihan tuo Inarin ajatus, että äiti vielä palaa isän kanssa yhteen. Toisaalta kun on varmasti lapsesta asti iskostettu vähintään epäsuorasti sitä, että nainen on äiti ja äiti rakastaa aina lastaan, niin onhan se tietysti vaikeata ajatella, että mitä jos näin ei olekaan.

Sen sijaan Inari saa pisteitä. Tulkitsin tuon lopun siten, että hän tosiaan aikoo tehdä asialle jotakin, antaa vauvan adoptioon kenties. Se on rohkea päätös, epätavallinenkin ja varsinkin kun lähipiiristä ainakin äiti on sitä vastaan. Vähäsen lippujen heilutusta Inarillekin. Jäin vain miettimään, että miksei se tehnyt sitä aborttia? Minä ihan luulin että teki, jossain tekstissä viitattiin vähän siihen suuntaan tai sitten se oli minun tulkintavirhe. Toki on mahdollista, että se ei olekaan jostain syystä onnistunut tai mennyt liian myöhäiseksi tai jotain.

Tämä tilanne kuitenkin herättää kovasti kysymyksiä tulevaisuudesta. Mitä jos Inaria alkaakin kaduttaa? Miten hänen äitinsä suhtautuu Inariin tämän jälkeen? Miten muut suhtautuvat, ne jotka tietävät siis? Olisi myös hauska lukea Eiran ajatuksia. Pitääkö hän siskoaan totaalisen vastuuttomana epäonnistujana?

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa (takaisin)!
Mä olen ollut viime aikoina niin laiska ja saamaton kommentoimaan, kirjoittamaankin, että hävettää ihan itseänikin. Anteeksi Eetu ja anteeksi kaikki muutkin. Mutta nyt yritän sanoa jotakin!
Minua huvitti erityisesti tuo Eetu tuossa alussa. Kyllä todellakin, joku toinen olisi into piukassa hehkumassa hyvää suoritusta PJ:ssä, muttei Eetu. En kyllä tiedä, että miksi. Tai no, Eetu ei ole sellainen tyyppi, joka repostelisi maailman asioita. Eetu haluaa olla maailman paras tallinpitäjä ja varmaan myös maailman paras isä toukalle. (Olen ottanut oikeudekseni nimittää Eetun ja Nellyn vauvaa toukaksi, olenpahan vielä pannut Nellynkin käyttämään sitä nimeä. Sorry not sorry.) Mutta ne on Eetulle se numero ykkönen maailmassa. Se että pärjää jossain hienossa kansainvälisessä estekisassa, niin se on toisarvoista ja Eetua varmaan nolottaakin ihan, kun se muiden mielestä on hieno juttu, vaikka hän ei pidä minään.
Eikä Eetu tietenkään usko, että Bruno olisi niin paha, että tulisi aidoista läpi.

[Sonja T.Valvoja]

Mä nyt mielessäni hurraan vähän tälle tekstille, koska tässä puhutaan ihan järjettömästä tabusta. Mitä jos (naispuolinen) ihminen ei rakastakaan lastaan? Kaikkihan olettaa, että omaa vauvaansa rakastaa ihan simona, äiti varsinkin, mutta mitä jos ei? Eihän sellaista voi olla. Tässäkin sitä vähän sivutaan: ”Kyllä se Inari tulee järkiinsä”. Paitsi ettei Inarin järjessä mitään vikaa ole tälläkään hetkellä.
Tietysti on kaikenlaiset hormonit ja synnytyksenjälkeisen masennukset ja muut, mutta kai silti voi olla niin, ettei se oma vauva tunnu oikein siltä, että sen haluaisi pitää. Eihän Inarikaan sitä vihaa, kuten käy ilmi.

Mä olen vähän yllättynyt tästä käänteestä, koska kuvittelin Inarin päätyneen aborttiin. Semmoiseen käsitykseen jäin, mutta se oli sitten näemmä väärä käsitys. Tosin vähän keskenhän se jäi, ei sitä suoraan sanottu. Jännä kuitenkin nähdä, että millaiseen ratkaisuun tässä päädytään.

[Sonja T.Valvoja]

Kun tätä näin pedataan, niin Kissin synnytyksessä tapahtuu jotain! Iso maha jo tässä vaiheessa voisi viitata jopa kaksosiin, mutta ehkä ei kuitenkaan. Iso varsa sitten, onko liiankin iso, tuleeko synnytyksessä komplikaatioita? Ja TOTTA KAI se syntyy just silloin kun Oskari on jumissa jossain keskellä Itämerta ja laivasta hajosi koneet niin että se kelluu siellä kuin korkki pääsemättä eteenpäin tai jotain vastaavaa.

[Julkaisija]

Viestit