[Sonja T.Valvoja]

Joku heikko kohta
Linjan toisessa päässä Simo naksautteli kieltään pari kertaa.
— Voi vitsit, on kyä tosi harmi.
— Mmm, mumisin myöntävästi, sillä olihan se.
— Siis oikeesti. Mut tätä se on elävien eläinten kanssa, ei voi mitään. Onks sulla ny mitä suunnitelmia?
— Mä hoidan tuon Mortin jalan kuntoon tai ainakin yritän. Katsotaan sitten tuleeko siitä miten hyvä. Ja että miten pahasti Mortti sekoaa tuohon laiskotteluun tässä välillä, se on iso kysymysmerkki.
— Meinasitsää Salieria takaisin ottaa?
— En, en ainakaan nyt vielä, ravistin pontevasti päätäni vaikkei Simo sitä tietysti nähnyt.
— No, se on tiätysti sun hevonen ja teet sen kans mitä haluat, mutta tällä hetkellä sillä ja Anssilla tuntuu menevän kivasti. Ootsää Anssiin ollut yhteyresä?
— En sen ihmeemmin, se on joskus kuvia lähetellyt ja kertonut kisasuunnitelmistaan ja tuloksia, sanoin.

Se oli totta, sillä emme me Anssin kanssa enää viestitelleet juurikaan, saati että olisimme tavanneet. Tietysti sitä taas voisi, huomasin ajattelevani, nyt kun olin takaisin Suomessa. Ehkä sitä joskus voisi, kerran tai pari tai jotain, mutta ei Anssi sillä tavalla enää kiinnostanut. Simolla toivottavasti ei ollut näistä asioista harmainta hajua.

— No kattos juu, Salieri oli kesällä muutamav viikon lairunlomalla ihan kokonaan ja tuntui että se loksautteli siellä palasia kohrilleen omalta osaltaan, meinaan sen jälkeen niiren yhteistyä ol lähtenyt ihan uusiin sfääreihin. Salierilla tiätty ei oo enää iham määrättömästi aktiivivuasia jälellä, mutta jos pysyy terveenä niin viis vuatta vois laskee hyvinki. Hyväs lykys se pääsee Anssin kanssa interiin asti vaikkem mää siitä nyt uskalla mitään iha huippuhevosta luvata sille tasolle. Mutta kelvokas suorittaja se joka tapauksessa on. Niin että jos sää annat Salierin olla viä täällä, niim mää oon kyä tyytyväinen omasta ja Anssin pualesta. Eikä tua ruuna itekään kärsivän näytä.
— Joo, mä olen sitä mieltä että se saa olla siellä, vaikkei mulla nyt varsinaista ratsua olekaan, kun Mortti on taluttelukuurilla. Etkä sitten rupea järjestelemään mulle mitään kakkosratsua, mä en nyt tähän väliin semmoista huoli.

Simo nauroi linjan päässä.
— Kyähän tuassa muutama sopiva saattais olla, mutta niin hyvää mätsiä ei oo tarjota ku Mortti oli.
— Mikä siinä Mortissa oli, että sä sitä mulle lähdit edes kauppaamaan?

Muistin tämän vanhan kysymyksen, mitä olin ihmetellyt aikoinaan Harrinkin kanssa, mutten ollut koskaan tullut kysyneeksi sitä Simolta itseltään.

— No… em mää tiärä oikeen. Mää sen kevättalvella silloin vuanna kakskyt Saksasta ostin ja toin, en ihan tiärä ittekään että mikä siinä oli, mutta joku oli. Mulla on joku heikko kohta näille täysiverisille, vaikka mää tiärän että ne tekee välillä vähäh huanosti kauppansa. Mutta sen hintapyyntö oli järkevä ja kapasiteettia löyty. Eihän se sit tahtonut oikein ensin mennä kaupaksi, parikin ostajaa kävi sitä kokeilemassa, mutta se osoittautui liian hankalaksi molemmille vaikka ihan päteviä ratsastajia olivat. Aattelin välistä että pirän sen itte, mutta sitten tuli yhtäkkiä sellainen ajatus, että sehän on vähän niinkus sää, jotenki… Se oli vaan semmonen fiilis, jota mää em pysty selittään. Sää et arvaa miten mua jännitti kun te ekaa kertaa tulitte sitä katsomaan, että miten käy, kun joskus ne samankaltaiset ei sovikaan keskenään yhtään yhteen. Mut säähän olit heti ku vanha tekijä siällä Mortin satulassa. Eikä ollut yhtään hankala, vai mitä?
— Ei kyllä ollut, se on totta. Joskus tuntui siltä, että piti vähän nipistellä itseään, että miten muka voi mennä niin helposti kaikki hevosen kanssa.

Puhelun loputtua mietin Simon lausuntoa Mortista ja minusta. Niin, olihan Mortti kovin tärkeä ja rakas, tietenkin, mutta olisiko tuossa syy siihen, miksi nyt olin niin maissa itsekin sen jännevamman takia. Kenties. Eniten pelkäsin sitä, että joutuisin luopumaan Mortista, tavalla tai toisella.

[Sonja T.Valvoja]

Kotiinpaluu
Olin käynyt taluttelemassa Morttia vesisateesta huolimatta. Minulla oli sveitsiläisen eläinlääkärin tekemä huolellinen liikutussuunnitelma, josta en halunnut tinkiä vaikka taivaalta olisi satanut ämmiä äkeet selässä. Mortti oli näreissään vesisateesta, vaikka sillä oli loimi. Jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät, näreys kyllä katoaisi sen päästyä kuivaan ja lämpimään talliin. Varsinainen kauniin ilman hevonen. Rapsuttelin sitä leukapielestä jutellen samalla hiljakseen.

Kylmäsin Mortin jalat suulissa huolellisesti, mutta karsinassa käärin pinteleiden alle lämmittävät patjat. Aineenvaihduntaa piti pitää yllä, jotta arpikudosta ei pääsisi muodostumaan ainakaan liikaa. Talutusta, kylmää, lämmintä, hoitoja, talutusta, kylmää, lämmintä… Sitä tämä oli nyt ja ratsastamaan ei päässyt kuukausiin. Oikeastaan minulla ei ollut ikävä ratsastamista, vaikka olisi voinut kuvitella. Nyt oli tärkeintä, että saisin Mortin kuntoon. Mikä se ”kunto” tulisi olemaan, en uskaltanut edes ajatella. Kieltäydyin päästämästä mieleen mitään kisakentille paluusta, koska sitten pettyisin, jos se ei koskaan toteutuisikaan.

Karsinan ovea avatessani Janna oli juuri vauvankopan kanssa tulossa ovesta. Minua jollain tavoin huvitti pieni koppa ja Elli siellä: heti vain tallille pienestä pitäen! Siitä kyllä kasvaisi heppatyttö, ehkä Janna ja Rasmus hankkisivat sille pikkuponin ja sitten vähän isomman kun tyttö kasvaisi ja kenties sitten vielä vähän isomman, kunnes Elli pääsisi siirtymään hevosiin.

Ajattelin niin Elliä ja tulevia poneja, etten aluksi rekisteröinyt Jannan hämmästynyttä ilmettä. Melkein hätkähdin, kun Janna huudahti:
— Mitä ihimettä sä täällä teet? Ja Mortti? Milloon tootta palanneet? Ja miks?

Ei hitsi, eihän Eetu tietysti ollut kertonut muuta kuin tallityöntekijöille ja kun Oskari, Camilla tai oikeastaan Tidekään eivät olleet mitään varsinaisia suupaltteja, niin tieto ei ollut ehtinyt vielä levitä. Lisäksi olin tullut vasta eilen iltapuolessa, joten jos Janna nyt vasta tuli tallille, niin eivät juorut olleet vielä hänen korviinsa asti ehtineet.
— No, me tultiin eilisiltana. Mortilla on jännevamma ja mä ajattelin sitten että palataan Hopiavuoreen nyt ainakin toistaiseksi.

Janna nosti kämmenen suulleen ennen kuin sanoi mitään. ”Jännevamma” oli ehkä pelottavin sana ikinä.
— Voijje, kamalaa.

Vähään aikaan Janna ei tuntunut osaavan sanoa mitään muuta, mutta levitti sitten spontaanisti kätensä.
— Ikävää jotta tuammoosen takia jouruitta tulemaan takasin, mutta kiva nähä sua kuitenkin taas.

Siitä ei ollut vielä niin kauan kun olin viimeksi halannut Jannaa, mutta huomattavasti onnellisemmissa merkeissä, silloin ristiäis-yllätyshäissä pari kuukautta sitten. Ehkä Jannakin muisti sen, koska ei hän muuten oikein tuntunut olevan mitään halailijatyyppiä.

Ehdimme jutella tallinkäytävällä pidemmän aikaa Mortista ja sen vamman laadusta ja hoidosta ja ylipäänsä kaikesta muustakin, mikä tuli mieleen. Sitten Elli alkoi kitistä kopassaan ja Janna kumartui ottamaan sen syliinsä.

— Tämä neiti soon taas näläkäänen vissihin, Janna totesi hyssytellessään Elliä. — Tarttee mennä syöttämähän. Onks se Harri palaamassa jo kohtapuolihin Suomeen kans? hän lisäsi nopeasti, ihan niinkuin tiedustellen vain asiaa.

— Noh… En keksinyt heti mitä sanoa, mutta kitisevä Elli ei antanut armonaikaa kiertelyyn tai miettimiseen.
— Harrihan nyt ei ole kuvioissa enää, todettiin jo keväällä että tämä oli tässä.

Jannan naama venähti jo toistamiseen. Hän olisi varmaan sanonut muutakin kuin pelkästään ”aijaa, ikävä kuulla”, ellei Elli olisi jatkanut parkumista entistä suuremmalla ponnella. Nyt alkoi olla varmasti jo kiire. Sanoin nopeasti jotakin lieventelevää että sellaista sattuu elämässä, mutta arvelin, että tästäkin saisin vielä kertoa useamman kerran ja Mortin jalkavammasta varsinkin.

Kun lähdin tallista, mietin hetken aikaa josko menisin tupaan istumaan tuttuun tapaan, mutta tulin sitten toisiin ajatuksiin. En vielä jaksaisi vastailla kaikkiin miljooniin kysymyksiin.

[Sonja T.Valvoja]

Tuhlarityttö
Siipirikko.
Se minulle tuli ensimmäisenä mieleen kun Hopiavuoren hämärtyvässä pihassa talutin hieman onnahtelevan Mortin ulos trailerista. Enkä minä ajatellut siipirikolla yksinomaan Morttia, vaikka se oli se, jolla oli jalka kipeä, vaan vähän myös itseäni, jostain syystä. Olin lähtenyt matkaan suurin odotuksin, mutta ilman tarkkoja suunnitelmia. Nyt palasin monta kokemusta rikkaampana, murunen sydämestä ja sielusta Sveitsiin jääneenä ja loukkaantuneen hevosen kanssa.

Hopiavuoressa kaikki oli niin kuin pitikin. Alkukesä oli muuttunut toki syksyksi, kuiva piha mutaiseksi, lämmin valo kylmänkalseaksi tihkusateeksi, mutta muuten kaikki oli niin kuin ennenkin. Talli – kylläpä se olikin pieni ja vaatimaton – oli siisti ja huolellisesti hoidettu ja tuttu karsinan ovi auki. Eetu, iltatallia tekevä Camilla, Nelly, joka halasi minua tervetuliaisiksi, Eira, Marshall, Noa, Santtu, kaikki tutut olivat paikalla ja jos eivät olleet, olivat viimeistään viikonloppuna tallille tulossa kuitenkin. Oli yksi uusikin tyyppi, Ilona nimeltään, jolle minut esiteltiin oikeana kilparatsastajana. Korjasin, että melkein-oikeana kilparatsastajana, jonka hevoselta oli nyt jänne poikki ja tulevaisuus auki.

Tuhlarityttö oli palannut kotiin.

[Sonja T.Valvoja]

Kaikkea hyvää sinulle, pieni
Siellä minä seisoin juhlavieraiden seassa, vaaleanvioletissa kotelomekossani ja mustissa Vuittonin korkosandaaleissa ja olin yhtä ällistynyt kuin kaikki muutkin. Että ristiäisten lisäksi vielä yllätyshäät! Janna totisesti oli yllätyksiä täynnä.

Sekin oli jo jonkinlainen yllätys kun Janna kutsui minut ristiäisiin. Mehän olimme vain tallituttuja ja nyt emme enää edes sitä sen jälkeen kun olin lähtenyt Sveitsiin. Vauvaakaan en ollut ehtinyt nähdä ennen lähtöäni. Kutsu oli virallisesti minulle ja Harrille, sillä en ollut kertonut kellekään meidän erosta. Ehkä Jannalla oli toiveissa, että jos Harri sattuisi olemaan käymässä Suomessa. Minun pitäisi tosiaan kertoa vähän faktoja tilanteestani.

Katselin ympärilleni ja ajattelin, että Harri olisi varmasti ollut kotonaan näissä kekkereissä. Hän piti lapsista, ihan pienistä vauvoistakin ja muutenkin hän oli hyvä seuramies. Ärryin kun sain itseni kiinni näistä ajatuksista. Vai vielä Harria tähän kaivattaisiin, hah! Kunhan hänellä ei olisi jo uusi nainen kierroksessa, niistä tietyistä FB-päivityksistä saattoi saada vähän sellaisen käsityksen. Ei sillä että minulla olisi varaa mitään sanoa, mutta silti. En haluaisi myöntää sitä edes itselleni, mutta koskihan se.

Viritin iloisen hymyn naamalleni kun oli minun vuoroni onnitella juhlaperhettä.
— Voi onneksi olkoon nyt, sanoin samalla kun rutistin Jannaa ihan tosissani. — Ihana yllätys tämä vihkiminen myös.
— No ajateltihin tässä samalla hoitaa tämä myös pois alta, Janna naurahti hieman hämillisen oloisena. — Saapahan juhulittua kerralla kaikki.

Rasmustakin halasin, mutta huomattavasti varovaisemmin. Hän oli komea tummassa, rennossa puvussaan. Tämä vieraiden joukossa jo kiertänyt tarina sukunimestä nosti jollain tapaa Rasmuksen pisteitä minun silmissäni. Ei ollut ihan patavanhoillinen kaveri tai ainakin sellaisen käsityksen tästä sai.

Pieni Elli kulki sylistä syliin. Kummisetä-Niklas tarjosi nyyttiä minunkin pideltäväksi, mutta kieltäydyin kohteliaasti ja tyydyin vain silittämään tytön pyöreää poskea. Onneksi Niklas oli niin täynnä kummin onnea, ettei huomannut mitenkään kommentoida tai edes ihmetellä kieltäytymistäni. Olihan Elli ihan söötti otus, mutta en minä osannut pikkuvauvoja sylitellä. Ellinoora Senja Maria Haglund, kauniin nimen olivat antaneet. ”Kaikkea hyvää sinulle, pieni”, ajattelin hiljaa itsekseni.

Vasta paljon myöhemmin tajusin yhden asian noista juhlista: Jannan puolelta ei ollut paikalla juuri ketään, paitsi meitä tallilaisia. Rasmuksen vanhemmat ja sisko ainakin olivat ja muutamia muita, joista ihan kaikkien sidettä juhlaperheeseen en tiennyt, mutta Jannan vanhempia ei ollut. Mietin ohimennen, että miksi näin, mutta toisaalta olihan minunkin isäni kuollut ja äiti toisella puolella maapalloa. Asioille oli aina selityksensä.

[Sonja T.Valvoja]

Hei sitten, Hopiavuori
Minä siinä tallinpihalla herkesin nostalgiseksi. Siitä nimittäin oli melkein kolme vuotta kun olin tänne Salierin kanssa tullut. Ihan pari kuukautta vajaa. Nyt olin pakkaamassa Morttia kaikkine tavaroineen autoon enkä tiennyt milloin tulisin takaisin. Vai tulisinko lainkaan, sekin oli vaihtoehto. En ollut sanonut mitään varmaa kellekään, en edes arviota, koska en tiennyt itsekään mitä aioin ja halusin. Tallipaikkasopimus oli purettu, Mortin turhat tavarat viety Orioniin, tarpeelliset tavarat olivat järjestettyinä laatikoihin.

Eihän Hopiavuoressa mikään salassa pysynyt enkä minä salassa yrittänytkään lähteä, vaikka mieli teki. Niinpä tallinpihalla pyöri lauma uteliaita katsomassa kun taas kerran pakkasin Morttia tavaroineen traikkuun. Yritin näytellä huoletonta ja iloista, koska en halunnut romahtaa kaikkien nähden. Kurkussa pyöri silti palanen kun ajattelin näitä kaikkia ihmisiä ja hevosia täällä, tuttua ympäristöä, pientä maneesia ja pilkun päälle hoidettua kenttää. Näkisinkö niitä enää koskaan? Kaartaisinko enää ikinä autoani Hopiavuoren pihaan traileri perässä, tyytyväisenä kotiinpaluusta? Vieläkö joskus Nelly huitoisi ikkunasta ja vaatisi teelle tupaan? Pakkaisimmeko jonain päivänä Marshallin kanssa hevosautoa, kuten olimme useasti tehneet Hopiavuoren pihalla, molemmat täynnä lähdön jännitystä vaikka kumpikaan ei sitä näyttänyt? Oi, olin melodramaattisessa vaiheessa nyt enkä tarvitsisi paljoakaan samankaltaisia ajatuksia kun purskahtaisin itkuun. Oli pakko ajatella jotakin muuta.

— Noni, hei nyt sitten ja hyvää matkaa, Nelly sanoi ja levitti kätensä minua kohti. — Niin ja paljon tsemppiä kisakentille.

Rutistin Nellyä ihan tosissani ja räpyttelin kyyneleitä silmistäni. Turhaan, sillä Nelly oli samalla tavalla liikuttunut ja molemmat vaivihkaa kuivailimme silmäkulmia. Eetu halasi väkinäisemmin, mutta halasi kuitenkin. Hän ei sentään herennyt kyynelehtimään, kunhan kröhäisi ja toivotti leviällä murteellaan myös hyvää matkaa ja jatkoa ja kaikkea ja että tervetuloa takaisin sitten joskus.

Niklaskin halusi halata, mutta Marshall tyytyi vain läimäyttämään minua selkään ja sanoi että nähdään. Niin näkisimmekin, olimme molemmat menossa ainakin Kultasaari Cupiin ja heinäkuussa Sommersolerviin, ehkä Comber Cupiinkin.

Sitten oli Noa ja Mielikki, Hello, Eira, joka sanoi jäävänsä kaipaamaan yhteisiä ratsastuksiamme sekä maastossa että kentällä, Janna ison mahansa kanssa, Heli, Santtu, Camilla, Oskari… Selvisin heistä kaikista kunnialla, mutta kun ajoin yhdistelmän kohti maantietä ja näin peilistä vielä Eetun ja muutaman muun nostavan kättään, jouduin jälleen räpyttelemään kyyneliä silmistäni että näkisin eteeni. Kurotin keskipaneelista paperinenäliinan, johon pyyhin silmäni ja niistin nenäni ja totesin, että se oli nyt mentävä. Kurotin rapsuttelemaan etupenkillä kerälle kääriytyneen Axan pehmeää niskaturkkia.

— Se on kuules tyttö nyt seikkailu edessä, sanoin Axalle, ihan kuin minun olisi Axaa tarvinnut rauhoitella. Sopi se toki itsellekin.

[Sonja T.Valvoja]

(Yrittää tässä potkia tulppaa irti, jos taas saisi kirjoittamisen päästä kiinni. Tämä on tällainen Inarin viimeisimmän inspiroima, mutta oikeasti vain taas Sonjan päänsisuksen kaivelua)

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut
Tuvassa oli hirveä huuto ja meteli. Melkein peruutin ovelta takaisin ulos pelkän äänenpaineen voimasta. Eteisessä sikin sokin lojuvat välikausihaalarit ja pienet saappaat paljastivat metelin aiheuttajan: Helmipuron kaksoset. En edes ymmärrä mitä ne täällä tekivät.

Hiippailin nopeasti keittiöön täyttämään vesipulloani ja moikkasin samalla yleisesti kaikkia keittiössä olevia. Luikin samaa tietä takaisin ulos eikä kukaan tuntunut huomaavan taktista vetäytymistäni koska pellavapäiset pikkutytöt kiinnostivat kaikkia enemmän. Hyvä niin, en minä halunnut joutua selittämään mitään. Istahdin terassituolille ottaen samalla siemauksen vesipullostani. Sisältä kuului metakka, mutta seinien armeliaasti vaimentamana.

Ulko-ovi kävi. Vilkaisin nopeasti tulijaa. Se oli Nelly, joka istahti penkille.
— Kuis sä tänne ulos tulit? hän kysäisi noin vain kysyäkseen.
— On niin hiki, valehtelin sujuvasti. — Tuolla sisällä oli niin kuuma.

Se ei ollut vale, sillä sisällä oli todellakin kuumaa ja tunkkaista, niin kuin nyt on kun on suuri määrä ihmisiä sisällä. Ja joku varmaan oli kokannut jotakin vastikään, koska keittiössä tuntui olevan aivan erityisen kuuma.

Nelly nyökkäili.
— Joo, se on heti kun on enempi porukkaa sisällä. Ja musta tuntuu ettei tuolla välttämättä ilmanvaihto toimi oikein hyvin. Tai mä en tiedä että onks sitä ylipäänsä, vanha talo ja kaikkea.

Ääntelin myöntävästi. Ei vanhojen talojen ilmanvaihto minun erikoisalaani ollut, joten mitäpä minä tuohon sanomaan. Sen tiesin, että syksyllä oli Hopiavuoressa tiivistetty ikkunoita ja ovia, mutta oliko nyt mennyt liiankin tiiviiksi sitten. Se kävi mielessä, mutten sanonut mitään.

Juttelimme siinä niitä näitä, kesän kisakalenteria, lomasuunnitelmia ja muuta sellaista yleistä. Sitten tuli se väistämätön kysymys:
— Mitäs Harrille kuuluu?

Teki mieli huokaista. Mitäpä sille, ihan hyvää kuulemma. Ratsastamassa oli käynyt säännöllisesti ja edistynytkin kivasti. Pitäisi tulla heinäkuussa Suomeen muutamaksi viikoksi. Juu, olihan se tosi kiva, totta kai.

Paitsi ettei ollut. Minua ärsytti jo etukäteen ihan suunnattomasti ajatus siitä, että Harri tulisi tänne häiritsemään minun elämääni ja olemaan siinä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Olin löytänyt itsestäni taas uusia eikä niin imartelevia piirteitä: minä melkein vihasin Harria. Kun kerran lähti sinne Kanadaan niin pysyisi siellä sitten mukisematta. Minä olin tottunut tähän itsenäiseen elämääni.

Vaikka eihän se niin kivaa ollut, kun tunsin oloni yksinäiseksi aika ajoin. Vladimirin kanssa en ollut enää tekemisissä, mitä nyt joskus satunnaisesti tykkäilimme toistemme postauksista Facessa tai Instassa. Tiedän, että olin tehnyt hänelle vähän paskamaisen tempun jättämällä kertomatta tilanteestani. En jaksanut olla kovin pahoillani siitä kuitenkaan.
Anssille olin sanonut sen mitä aioinkin: pidä hyvä huoli Salierista ja nähdään kun tavataan, mutta siinä se. Anssi oli katsonut maahan eikä nostanut katsettaan, mutta sanonut ymmärtävänsä. En tiedä mitä hän varsinaisesti ymmärsi, koska minä en ymmärtänyt yhtään mitään. En minä sitä jäänyt kyselemään.

Minulla oli taas kaikenlaisia ajatuksia, että pitäisi repäistä jotakin. Haaveilin että pakkaisin Mortin ja Axan autoon ja lähtisin keski-Eurooppaan kesäksi, treenaamaan, kilpailemaan, elämään jonkun ihan toisen elämää. Olin melkein jo kysynyt yhdeltä uusmaalaiselta tallilta karsinapaikkaa kesäksi, mutta tajusin sitten että Vladimir asui samalla paikkakunnalla joten todellakaan ei. Kozloveille voisi varmaan mennä myös, Anice oli vähän puhunut siihen suuntaan. Se vain vaatisi viisumijumppaa ja mitä kaiken maailman papereita Mortille ja Axalle enkä nyt jaksanut semmoista.

Mitähän ihmettä sitä taas elämälleen tekisi?

[Sonja T.Valvoja]

Terveisiä Hannaby Hanami Weekiltä

Ruotsissa
Jos olisin ollut liikkeellä oman auton ja trailerin kanssa, olisin voinut lähteä kotimatkalle heti saatuani oman kisaurakkani päätökseen. Vaan koska minä ja Marshall olimme samalla hevosautolla, piti minun odottaa vähintään Marshallin luokat ja jäisimme taas ihan loppuun asti katsomaan miten muut Kozlovit pärjäsivät. Meillä oli hyviä toiveita siitä, että Grigori pärjäisi GP:ssä niin hyvin, että pääsisi vielä sunnuntain finaaliin jollain kolmesta ratsustaan. Minä ainakin pidin peukkuja hänelle ja Stanimirille. Niin ja kilpailihan Dmitrikin esteluokassa kahdella hevosella. Lauantai-iltana olisi myös se juhlagaala.

Mutta en minä valita, etten vielä päässyt kotiin! Hannabyssä oli kaikin tavoin tosi hienoa ja siellä oli jo ihan kesäistä. Aurinko paistoi lämpimästi, ruoho ja puut vihersivät ja nurmikkoalueet olivat täynnä keväisiä sipulikukkia. Ja se hanamikin saatiin: kirsikkapuut kukkivat juuri tänään kaikkein kauneimmillaan ja niitä kirsikkapuita oli istutettu oikein runsaasti pitkin linnan aluetta, ei vain kirsikkapuistoon. Paikat olivat muutenkin hyvin asialliset, joten kyllä täällä kelpasi hevostaan pitää muutaman ylimääräisen päivän.

Heilautin itseni korokkeelta Mortin satulaan kun olin ensin kiristänyt satulavyötä reiän verran. Anssi teki saman Salierin kanssa ja niin olimme valmiit kevyelle lenkille, sillä Hannabyn alue tarjosi hyvin kauniita ratsastusmaastoja. Salieri ja Anssi olivat nimittäin myös tulleet tänne kimppakyydillä ja joutuivat odottamaan sitä, että kaikki mukanaolijat saivat omat kisansa selvitettyä, vaikka omalta kohdalta kisat olivatkin jo ohitse. Ei Anssikaan siitä pahoillaan ollut vaikka Simo oli tarjoutunut hoitamaan Salierin kotiin, jos Anssi olisi halunnut lentää kotiin jo aikaisemmin.

— Voi miten ihania nämä on, huokaisin kun suuntasimme hevosten kanssa kirsikkapuistoon ja ratsastimme kukkivien puiden alle.
— Mä en ole koskaan ymmärtänyt oikein sitä japanilaisten kirsikankukka-innostusta, Anssi tunnusti, — mutta nyt mää taidan tajuta ainakin perusteet. Mä tosin luulin, että ne olisi valkokukkaisia eikä vaaleanpunaisia.
— On niitä valkokukkaisiakin kirsikkapuita. Mä luulen että ne vaaleanpunakukkaiset ovat enemmän koristekirsikoita ja sit ne jotka oikeasti tuottaa hedelmää, ovat valkokukkaisia. Eivätkä näin näyttäviä kukinnaltaan…

Lehtimetsän keskellä kulki niin leveä ratsupolku, että ratsastimme rinnakkain. Molemmat hevoset kulkivat kaulat pitkinä. Oli niin rauhallista, kuului vain kavioiden kopse ja satuloiden narina sekä tietenkin pikkulintujen taukoamaton liverrys. Kisapaikan kuulutukset olivat vain pientä, mitätöntä taustahälyä. Juttelimme niitä näitä ja tietenkin keskustelu meni kisoihin, jotka eivät tulosten valossa olleet menneet mitenkään hirvittävän hyvin.

No, minä sentään sain sijoituksen vaativasta B:stä, jossa olin kahdeksas, juuri muutaman kymmenyksen edellä Marshallia. Anssi ja Salieri olivat sijalla 16, mutta prosenttitulos oli ihan hyvä siihen nähden, että kyseessä oli ratsukon ensimmäinen vaativa B. Lisäksi maanantain luokka oli muutenkin tosi korkeatasoinen ja tuomaroinnin taso tiukka, niin että tyytyväinen sai olla tuloksiinsa kumpainenkin.

Minun vaativa A:ni meni sitten ihan puihin eikä minulla ollut sille selitystä, muuta kuin että Mortilla oli tosi huono päivä. Ei, ei vain sujunut sitten yhtään! Muistin edelleen Nellyn lausahduksen siitä, että kisoja ei voi tilata niille hyville päiville, muina päivinä on tehtävä se mikä silloin on paras suoritus. No, tiistaina se paras oli viimeinen sija ja 57 %, ei voi mitään.

Tänään nämä minun 57 prosentin ratsu tuntui olevan oikeinkin hyvällä tuulella, mutta toisaalta niin olin minäkin, ratsastamassa tässä kaikessa rauhassa pitkin hiekkatietä. Juuri nyt tällä hetkellä minä en jaksanut miettiä edes näitä mieskuvioitani yhtään, vaikka yksi asianomainen ratsasti vieressä. Tänään oli lomapäivä ja kaikilla kivaa.

• Tätä vastausta muokkasi 2 vuotta, 6 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Linkin lisäys

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tapahtunut joskus viime viikolla ja on edelleen keskeneräinen, kun en ole saanut kirjoitettua tätä mihinkään loppuun.)

Kozloveilla, osa 3
Minä olin vetäytynyt kirjastosta vierashuoneeseen puhumaan Harrin kanssa. Anice pyysi sanomaan terveisiä ja minä mietin ensin että miksi, mutta muistin sitten että olivathan he tavanneet Harrin kerran silloin joskus… joskus kauan sitten kun kävivät Marshallin luona ja Hopiavuoressa sitten samalla. Marshilla oli silloin Arlekin, minulla vain Salieri eikä Harri ollut vielä hevosen selkään kiivennyt. Olipahan vain osunut minun kanssa tallille samaan aikaan kun Grigori ja Anice olivat käymässä. En olisi muistanutkaan.

Kerroin innoissani päivän tapahtumia, sillä olin taas ratsastanut useammankin hevosen. Lisäksi Anice oli pannut minut ja Mortin tänään tosissaan lujille, mutta se oli hyvä tunti! Harri kuunteli ja kyseli ja tuntui olevan iloinen siitä, että minulla oli kivaa. Sitten menin sanomaan ääneen ajatukseni siitä, että täällä oli muutenkin kiva olla, ei vain hevosten takia vaan myös seuran vuoksi.

— Mä kun kuvittelin että sä olet introvertti, naurahti Harri kun kerroin yhteisistä aamupaloista, lounaista ja iltahetkistä kirjastossa.
— Niin mäkin! Mutta ilmeisesti en ole, ainakaan ihan koko aikaa. Musta vaan jotenkin on tuntunut, että en kaipaa yksinäisyyttä nyt yhtään. Ja Anice nyt on sellainen, että se saa toisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi vaikka mä tälleen tunkeudun heidän perheen kotiin ja arkeen. Tai ehkä se vaan on sitä venäläistä vieraanvaraisuutta.
— Tai sit sä oot vaan ollut liikaa liian yksin, arveli Harri, nyt jo vakavampana.
— … niin… En tiedä, ehkä, kiertelin vaikka tiesin oikein hyvin että niin oli.
— Musta meinaan tuntuu että itellä on vähän sitä ongelmaa. Joinain päivinä vaan tuntuu että paras idea olis marssia pomon toimistoon ja sanoo että tää oli täs, mä lähen seuraavalla lennolla Suomeen, pakatkaa mun tavarat ja lähettäkää peräs, moido.
— Et kai sä nyt semmoista oikeasti mene tekemään?
— No en, kyllä nää työt pitää mut täällä, en mä niitä halua jättää keskenkää. Mutku… Kyl sä tiiät. Yksinäistä täälläki tuppaa olemaan kun ehti taas jo tottua siihen, että asuu toisen kans.
— Niinpä.

Seurasi masentunut hiljaisuus, kun kumpikin varmaan mietti että mitä tälle tilanteelle voisi edes tehdä. Ei mitään, kyllä me sen olimme tienneet jo etukäteen. Vaikka se ehkä pääsi yllättämään että tämä näinkin koville otti.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on vähän tällainen kuiva kuvailu, mutta parempaakaan ei nyt irtoa. Ja olen ottanut joitain taiteellisia vapauksia mm. Kozlovien perheen suhteen, toivottavasti ihan kauheasti ei mennyt metsään.

Kozloveilla, osa 2
Pudottauduin satulasta ja ja tuntui siltä, että jalat tärisivät. No, se tekee ihan hyvää vain tällaiselle lusmulle, ja olinhan juuri ratsastanut päivän neljännen hevosen. Se oli myös viimeinen tälle päivälle. Luojan kiitos, huomasin ajattelevani, vaikka tämäkin tunti oli oikein hyödyllinen ja antoisa.

Tänne Kozloveille tuleminen on kyllä osoittautunut hyväksi tempuksi. Anice oli oivallinen valmentaja ja Grigori myös, vaikka Anice minulle enimmät treenit piti. Muutaman päivän jälkeen ei tietysti voi sanoa, että olisimme menneet Mortin kanssa mitenkään selkeästi eteenpäin, mutta kyllä minä silti väitän jotakin edistystä tapahtuneen. En osaa oikein analysoida että mitä se on, koska vähän kaikenlaisia asioita olemme käyneet läpi: apujen huomaamattomuutta, keveyttä, istuntaa, reagointia, eteenpäinpyrkimystä, siirtymisiä… Ei tässä juuri kisojen alla mitään suuria muutoksia olla tehty, mutta ehkä ne on ne pikkuasiat, joista yksi ja toinen on parantunut vähäsen ja kokonaissumma tuntuu sitten jotenkin.

Mutta minä kyllä olen joutunut, tai päässyt, tietenkin, sellaiseen höykytykseen ettei toista! Olen joka päivä ratsastanut useampia hevosia, erityyppisiä, eritasoisia, erilaisia treenejä. Minusta tuntuu että olen oppinut ihan hirveästi kaikenlaista. Se on tietysti hyvä ja sen takia minä tänne tulinkin. Ratsastamisen lisäksi olen luuhannut talleilla muutenkin imemässä kaikkea mahdollista tietoa hevosten käsittelystä, hoidosta ja tallinpidosta.

Ja pääsinhän minä lopulta Stanimirinkin satulaan. Olen todella iloinen siitä, sillä Stanimirilla ja Grigorilla on heilläkin menossa kisoihin valmistautuminen ja pelkäsin, että tällainen Grigoriin verrattuna toistaitoinen räpeltäjä satulassa sotkisi ratsukon pasmat. Mutta ei kuulemma yhden tunnin ratsastuksella vielä oria saada pois raiteiltaan ja Grigori oli koko ajan tietysti katsomassa ja kertomassa mitä pitää tehdä ja miten.

Ei se Stanimir mikään enkeli ollut enkä minä sitä kuvitellutkaan. Sain ensin tutustua siihen maasta käsin ja sain pari kertaa väistellä hampaita. Grigorin läsnäolo kuitenkin sai oriin pidättäytymään suuremmilta sikailuilta. Itse katselin sivusta kun Grigori käsitteli oria ja näillä kahdella tuntuu olevan aivan erityinen suhde. Tietysti, Grigori on varsasta asti Stanimiria käsitellyt, hoitanut ja ratsastanut.

Grigori tuli kertoneeksi yhteisestä taipaleestaan Stanimirin kanssa enemmän kuin olisin voinut muuten jäyhänhiljaiselta isännältä odottaa. Sain kuulla muutamien tuttavien vihjanneen, ettei orloveista ratsuiksi ollut ja Grigori oli päättänyt todistaa väitteen kertakaikkiaan vääräksi.
— And now you’re riding Grand Prix with him? totesin huvittuneena.
— Da, sanoi Grigori lakonisesti, mutta veti suupieltään hymyyn myös. Pidin minä toki Anicestakin, kovasti, mutta pidin myös Grigorin kuivasta ja vain satunnaisesti pilkahtelevasta huumorista.

Ratsuna Stanimir on melko lailla haastava enkä minä siitä saanut mitään kovin kummoista ulos. En toki odottanutkaan, koska olihan Marsh minua varoittanut, että se ei ollut mikään kakunpalanen. Joitain ihan hyviä pätkiä kyllä onnistuin ratsastamaan ja olin niistä itsekseni hyvin tyytyväinen. Tunne oli vähän sama kuin sen kanadalaisen lusitano-oriin kanssa: herra ja hidalgo suostui suvaitsemaan minua satulassaan ja tekemään edes jotakin. Tosin Rojaparaiso oli kyllä aika helppo tapaus Stanimiriin verrattuna, myönnän.

Mutta on täällä Kozloveilla muutenkin ollut hyvä olla. Se oli hyvä valinta tulla asumaan heidän vierashuoneeseensa, vaikka huoneita olisi ollut tarjolla myös tallin yläkerrassa ja siellä olisi saanut olla enemmän omine nokkineen ja rauhassa. Yksinäisyys oli kuitenkin tällä hetkellä se viimeinen asia mitä kaipasin ja solahdin hyvin kivuttomasti osaksi Kozlovien arkea. Suurin syy siihen tietysti on Anice, joka ilmeisesti on tottunut majoittamaan kotonaan sukulaisia ja muita tuttavia enemmänkin.

Iltatallin jälkeen perheellä oli tapana istua kirjastossa yhdessä tekemässä niitä näitä, lukemassa, pelaamassa, katsomassa televisiota ja Anicella oli taas käsissään jokin tekopuolessa oleva riimu. Minä liityin seuraan ja aloin selailla venäjänkielisiä hevoslehtiä, joista katselin pääasiassa kuvia, mutta aloin ahdistella muita kääntämään sanoja ja lauseita. Lopulta Grigori luki niitä artikkeleita minulle ensin ääneen venäjäksi ja käänsi ja selitti. Sonjan ja Grigorin iltasatutuokio, letkautti Anice, joka muutenkin puuttui usein keskusteluun. Niin että kunhan minä täältä palaan, niin venäjänkielen taitoni on ainakin parantunut huomattavasti.

[Sonja T.Valvoja]

Pieni vastine Marshallin tuoreimpaan

Kozloveilla
Hämärä oli laskeutunut jo maisemaan, mutta tallinpihan kirkkaat valot toivottivat meidät tervetulleiksi, kuten myös vastassa olleet Anice ja Grigori. Lämpimät tervehdykset saivat minut tuntemaan itseni kauan kaivatuksi vieraaksi. Epäilemättä Marshall olisi osannut näyttää minulle vierastallin paikat, mutta nyt hän sai rauhassa purkaa Hakran tavaroineen kun Anice otti minut ja Mortin siipiensä suojaan.

Suoraan sanoen häikäistyin Kozlovien vierastallista. Se oli niin… hieno. Epäilemättä joko uusi tai ainakin tosi hyvin pidetty, tilava, siisti ja, voisiko sanoa, ylellinen. En tiedä mistä se johtui mutta sen vain näki heti, että täällä ei ole käytetty halvimpia materiaaleja kun tätä on rakennettu. Oli Hopiavuorikin hyvin pidetty, tilavakin ja aina viimeistä nurkkaa myöten puhtaaksi nuoltu, mutta ei sitä silti voinut sanoa ylelliseksi. Tunsin jälleen kerran jonkinlaista pientä kateutta, vaikka muistutin itseäni siitä, että Hopiavuoressa hevosensa asuttaminen ei maksanut juuri mitään ja minulle tärkeät asiat olivat kunnossa. Mortti ei kaivannut solariumia, tilavia varustehuoneita, vesiboksia eikä kalliin näköisiä karsinaelementtejä, se olin vain minä.

Kun olin saanut Mortin hoidettua matkan jäljiltä ja heinät sen eteen, jäin vielä rapsuttelemaan sitä karsinaan. Se oli hyvä poika, rento matkustaja eikä säpsynyt vieraitakaan paikkoja. Maltoin vihdoin jättää sen rauhaansa kun lähdimme kohti Kozlovien kotitaloa, jossa minulle puolestaan oli varattuna vierashuone.

[Sonja T.Valvoja]

(Ja tämä todellakin tapahtuu siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa mitään hyökkäystä Ukrainaan ei ole tapahtunut.)

Maa polttaa jalkojen alla
Minä olin taas pakkailuhommissa. Tällä kertaa matka vain suuntautuisi itärajan taakse, Kozlovien luokse ja mukana olisi Marsh hevosineen. Sieltä lähtisimme sitten Ruotsiin Hanami Weekille. Minua ei juurikaan enää jännittänyt matkustaminen Mortin kanssa eikä oikeastaan ne kisatkaan etukäteen. Kyllä minä toki juuri ennen omaa ratsastusvuoroani tutisisin kuin haavanlehti, mutta se oli sitten sen ajan murhe. Kerta kerralta se jännitys muuttui siedettävämmäksi. Kai tässä alkoi jonkinlainen kisarutiini karttua.

Ja teki oikeastaan hyvää päästä vähäksi aikaa pois näistä tutuista ympyröistä. Ei Hopiavuoressa vikaa, mutta muuten tuntui siltä, että olin pahasti solmussa muiden asioiden kanssa. Olin vihdoin ja viimein saanut kakaistua Vladimirille, etten ollut oikeasti sinkku eikä hänen kannattaisi elätellä mitään toiveita sen kummemmasta suhteesta. Ei hän sitä herrasmiehenä ääneen sanonut, mutta huomasin kyllä ilmankin, että hän pahastui siitä.

Vladimir lähetteli viestejä myöhemmin pariinkin otteeseen, joissa kertoi tosissaan rakastuneensa minuun ja toivoneensa… no, jotakin, tulevaisuutta yhdessä. En sitten tiedä oliko hän tosissaan vai yrittikö saada minut vain tuntemaan syyllisyyttä. Ei olisi tarvinnut, omatunto nalkutti kyllä jo muutenkin, mutta en minä sitä tietysti Vladimirille mennyt sanomaan.

Eikä Anssikaan oikein jaksanut enää kiinnostaa sillä tavalla. Jännitys, odotus ja se kihelmöinti oli kadonnut. Kai se oli vain arkipäiväistymistä, mutta Anssin kanssa olin tietyllä tapaa sidottu yhteen Salierin kautta. Nytkin Anssi oli tulossa Salierin kanssa Ruotsiin ja kilpailisimme ensimmäistä kertaa toisiamme vastaan vaativassa B:ssä. Tietenkin voisin sanoa, että pidä Salierista hyvä huoli ja nähdään kun tavataan, mutta mitään intiimimpää ei enää. Paitsi ehkä joskus, eihän Anssissa mitään vikaa sinänsä ollut.

Harri sitten! Soittelimme edelleen pari kertaa viikossa videopuheluita, mutta ei kummankaan elämässä ja arjessa tapahtunut kovin kummoisia raportoimisen arvoisia asioita. Tunteistakaan ei jaksanut jauhaa, koska ne olivat sitä samaa: ikävä on, mutta kyllä tässä selvitään, ei se ikävä ole päällimmäisenä mielessä aina.

Eli joo, parempi todellakin lähteä vähäksi aikaa miettimään pelkästään omaa ratsastustaan ja jättää nämä mieshuolet taakse. Muutenkin olin innoissani, sillä Anice oli luvannut että saisin ratsastaa heidän hevosillaan niin että pääsisin kokeilemaan erityyppisiä hevosia ja sellaisiakin juttuja, mitä emme Mortin kanssa vielä osanneet. Voi, jospa uskaltaisi toivoa pääsevänsä edes kerran sen upean Stanimirin selkään, vaikka Marshall olikin sanonut ettei se ole ratsuna sieltä helpoimmasta päästä.

[Sonja T.Valvoja]

Koska Sonja tuli ilmoittautuneeksi nyt sitten sinne Hannaby Hanami Weekille, niin tietysti pitää ottaa kaikki irti Ruotsin-matkasta. Tarjollahan on kisojen lisäksi myös cocktail-tilaisuus ja iltajuhla, pukukoodeina tumma puku ja juhlapuku. Niinpä sitä täytyy istahtaa netin ääreen ja lähteä…

Mekko-ostoksille
— Liian lyhyt.
— Tylsä.
— Kiva kukkakuosi, mutta muuten tylsä.
— Oiii, mikä ihanuus! Vitsit että on liian lyhyt juhlapuvuksi, mutta jos menisi siellä cocktail-tilaisuudessa vaikka sinne mulla kyllä periaatteessa on mekko jo olemassa mutta mutta… Vähän on tyyris kyllä, mutta pakko avata se tohon omaan tabiinsa talteen.
— Ai hitsi mikä bling-bling. Ihan kuin diskopallo. Tietysti siellä sanottiin, että saa vetää överiksikin, mutta kun sitä mekkoa pitäisi voida käyttää joskus myöhemminkin, niin ehkä ei.
— Kiva väri, mutta kun on tuo halter-neck.
— Porno.
— Mikä piru se tuo on?!
— Ihan kuin joku 60-luvun hippi-boheemiviitta.
— Oih, ihana bling-bling. Ai saakeli minkähintainen! No, de la Rentaa, tietysti.
— Olispas kiva malli, mutta toi musta väri on vähän tylsä. Se on kumminkin kevättä, niin voisi olla jotakin muuta. Vaikka saisihan sen tietysti asustettua värikkäämmäksi…
— Liian avonainen se tämäkin on.
— Ihan muodoton.
— Muuten kiva, mutta miksi tuon halkion täytyy ylettyä melkein lantiolle asti? Instant vilautus-vaara.
— Tääkin on aika kiva, mutta vähän… no… tylsänlainen. Perinteinen.
— Uhhuh! Ihana, ihana, IHANA! Voi vitsit, miten ihana. Musta kyllä juu ja vähän kallis, mutta aivan upea. Tarttee nyt vielä harkita, mutta upea.
— No huh huh…
— Voi miten ihana kukkaprintti, mutta vitsit kun on noin avonainen selästäkin.
— Jessica Rabbit.
— Liian lyhyt ja muutenkin outo.
— Oi kuin hieno, mutta ihan liian kallis kyllä. Jaha ja taas näemmä de la Renta. Mulla se on kallis maku, näemmä.
— Tästä tulee liiaksi häämekkovibat.
— Mummokolttu tuo on.
— No onpas siinä kerrakseen hörhelöä. Ja vielä vaaleanpunainen. Nätti kyllä sinänsä, mutta ei.
— Voi mikä ihana väri! Muuten kyllä vähän tylsä.
— Tuommoiset hihat, kääk.
— Vitsit tämä olisi varmaan tosi paljon helpompaa, jos edes itse tietäisi mitä haluaa…

[Sonja T.Valvoja]

Minä olen muistaakseni useammin kuin kerran sanonut, että logiikka on yliarvostettua ja usein nämä liittyvät myös niihin aikataulun venyttelyihin. Ei se niin justiinsa.

Mutta mä arvasin, arvasin! En nyt löydä sitä ikuisuuksia vanhaa kommenttia, jossa kehuin että minullapa on teoria Oskarista ja sen historiasta (tai siis muistaakseni vihjailin asiasta useammankin kerran, mutta the originaali kommentti nyt välttelee silmää). En tietysti mennyt sanomaan sitä olettamustani ääneen, koska eihän se varma ollut ja toisaalta olisi ollut ehkä inhaa spoilata se kaikille. Mutta tässä se nyt tuli, melkolailla suoraan: Oskari on ollut Ilona. No, ehkä kaikki on tajunneet sen aikoja sitten muutenkin.

Se siitä.

En kommentoinut noita Kissy-juttuja silloin kun se oli pinnalla, mutta olihan se jotenkin liikkistä kun Oskari ensin vastustaa tammaa ihan pelkän nimen perusteella (okei, oli sillä jotakin ennakkoluuloja siitäkin että se on tamma) ja sitten ihastuu siihen vaikkei halua. Ja sitten se viedään pois ja Oskari ei ikinä saa tammaa nimeltä Tiny Kitten Kisses. Paitsi että! Tuleeko se joksikin aikaa kuitenkin Hopiavuoreen houkuttelemaan Oskaria? Vai että mikä tämä kuvio oikein on? Grillataanko tässä nyt vain Oskari-parkaa roikuttamalla nenän edessä hevosta, jota se ei voi saada vai onko isä-Sudella takataskussa jonkin sortin ylläri? Vai vai vai?!
Ja sitten tuo Dani. Kissy meni, mutta entäs Dani, joka näyttää ihan ponilta? Pieneltä ja tavalliselta. Olisiko siitä muka minkäänlaista korvaajaa upealle Kissylle? Joutuuko Oskari tyytymään johonkin ”ihan ok”-hevoseen?

[Sonja T.Valvoja]

Pitäisi joskus kai osata sanoa muuta kuin että voi Oskari, mutta ei ole tänäänkään vielä se päivä. Oskaria käy oikeasti sääliksi taas kerran. Mutta Oskarin kirjoittajaa ei käy sääliksi, on taas meinaan niin hienoa kuvailua että käy lähinnä kateeksi! Hyvä teksti, oikein hyvä teksti, jota luki mielellään vaikka toisaalta kyllä kiemurteli kiusaantuneena Oskarin takia. Ja vähän Outinkin, kun toinen ei tiedä minkälaiseen ongelmapesäkkeeseen on sekaantunut.

Lisäksi minulla on vähän pahoja kutinoita tästä. Nimittäin että vaikka jos O&O siunaantuisivat joskus jonnekin samaan paikkaan rauhassa ”puhumaan” ”kaikki” ”rehellisesti” läpi, niin jotenkin ensimmäinen ajatus on se, ettei siitä mitään tule. Nämä kaksi puhuvat todennäköisesti niin eri asioista sitten lopulta, että eivät ymmärrä toisiaan yhtään sen paremmin sen ”puhumisen” jälkeenkään ja kumpikin jää pettyneenä ihmettelemään, että mitä se toinen edes yritti sanoa ja miksi itse edes ikinä mitään… No, hypin tässä taas muiden hahmojen tonteilla, voihan olla että joudun totaalisen yllätetyksi.

[Sonja T.Valvoja]

Säälittävää ja outoa tekstiä, joopa totta… Ehkä jonkun mielestä, mutta minä en ole ainakaan se joku. Oli minusta oikein hyvää tekstiä! Eniten minä nautin tuosta Hellosta, joka tuolla tavalla kierosti kertoo Oskarille miten asiat ovat. Oskari ei tunnu ikinä näkevän sieltä omasta masentavasta risukasastaan sitä tilannetta realistisesti tai edes sinne päin. Vaikeahaan se tietysti on kaikille. Mutta Hellolla on joka tapauksessa tosi vahva pointti puheidensa taustalla ja voi jos Oskari nyt ottaisi siitä onkeensa. Syytä ainakin olisi, jos minulta kysytään.
Ja jotenkin on niin hellomaista, että kun ensin on puhuttu vakavia (jos tosin leikin varjolla), niin sitten taas heitetään koko homma oikeasti ihan höpöhöpöstelyksi. ”Hyvä! Jätä minut! Loiki tiehesi, Susi!” Terapiasessio on ohitse ja koko maailman Hello-pelle taas paikalla.

[Sonja T.Valvoja]

Noin säälittävä pieni koiraparka, kuka sitä voisi vastustaa? Ihana, ihana kuva! Ja ihana, ihana koiruus.

[Sonja T.Valvoja]

Olen joskus muinoin muistaakseni kommentoinut, että nämä Outin dialogit ovat tosi hyviä ja uskottavan kuuloisia. Ja ovat edelleen! Varsinkin tällainen, kun kumpikin osapuoli on vähän hämillään eikä tiedä mitä sanoa, niin dialogista tulisi helposti sellaista niin-tuotattelua, joka ei vain pääse eteenpäin. Vaan eipä tule, kun on hyvä kirjoittaja asialla!
Ja ääh, miten olet taas saanut Oskarin kuulostamaan ja vaikuttamaan ihan Oskarilta. Odotan innoissani vastapalloa (ei mitään paineita mutta mutta…).

[Sonja T.Valvoja]

Arvaapa ilahduinko minä, että Outi teki paluun! En nyt ihan voi sanoa että Outi on yksin vastuussa Mortin jännevammasta, mutta ei paljon puutu 😀

Noita viimeisimpiä käänteitä Harrin kanssa en koskaan kirjoittanut auki mihinkään, mutta vihjaus siihen suuntaan löytyy viimeisimmästä spinnarista.

[Sonja T.Valvoja]

Tähän on yksi ainoa vastaus ja se on awww <3

[Sonja T.Valvoja]

”Niin kuin meitä kumpaakaan ei hiertäisi mikään”
Just näin! Ah, nuo ihanat kulissit.

Nellyn kitkeryyden ymmärtää ja se on selvä asia se, kun takana on oma järkyttävä menetys. (Voi että, tässä välissä sitä toivoo ettei Nellyn kirjoittaja olisi lähtenyt vaan olisi täällä tuomassa Nellyn näkökulmaa asiaan. Sitä kaipaisin.) Inarin tilanne ei ole niin päivänselvä tai ei oikeastaan selvä oikein mitenkään. Eihän Inarilla ole mitään varsinaista syytä olla surullinen, katkera tai muuten vain purra hampaita yhteen. Paitsi tietenkin se oma huonommuuden tunne, se että Eira on taas kerran parempi, tällä kertaa nyt sitten kaksosten kanssa leikkimisessä. Nekin tykkää enemmän Eirasta kuin Inarista. Eikä sitä kukaan tajua, Nellyn tilanteen tajuavat kaikki tai tajuaisivat, jos jaksaisivat ajatella niin pitkälle.

[Sonja T.Valvoja]

Voi teinit! Ai että ne on ihania 😀 Ja vaikka omista teinivuosista on niin paljon aikaa, etten viitsi edes kertoa (vinkki: ei silloin mitään kännyköitä tai snapchateja ollut), niin tunnistan tämän tilanteen silti. Onnistuneet treffit ja vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa leijailu, jota on pakko kavereille hehkuttaa ja mielipiteiden kyselyt ja nauruhepulit ja ei nyt ainakaan liian nopeasti saa vastata toisen viesteihin ettei se vain kuvittele epätoivoiseksi. Nauratti tämä ihan, koska se on niin tuttua.

Mutta tässä taas hiplataan näitä vauvanvaatteita enkä minä vieläkään ymmärrä että mitä niin ihmeen ihanaa on vauvanvaatteissa.

[Sonja T.Valvoja]

Näitä sukupuolirooleja ja niiden rikkomista on käsitelty täällä aiemminkin (en ole itsekään syytön siihen), mutta tuntuu että tässä taas kaivetaan sitä suota oikein isolla lapiolla. Ymmärrän sillä tavalla kyllä Oskarin hämmennyksen, onhan Suomessa hyvin sukupuolittunut työelämä. Toisaalta se lokerointi ottaa aina vähän pannuun. Oskari sentään saa nielaistua enimmät kommentit, mutta kyllähän sen vieressä istuja vaistoaa, että nyt tuli pienimuotoinen ylläri. Ja Alex on takuulla tällaiseen törmännyt noin miljoona kertaa aiemminkin, olen ihan varma siitä!

Mutta jos unohdetaan ne roolit ja epätyypilliset ammatinvalinnat, niin tästä paistaa tosi hyvin läpi se, että siinä istuu kaksi lapsuudenystävää, vaikka onkin ollut vuosia välissä ettei olla oltu yhteyksissä. Tietenkin sitä alleviivataan noissa dialogeissa, kun muistellaan sitä aikaa kun toinen oli just oppinut puhumaan ja toinen haaveili jalkapalloilijan urasta, mutta jotenkin se tulee ilmi muutenkin. En osaa oikein analysoida että mistä se johtuu.

[Sonja T.Valvoja]

Olet ollut tuottelias tämän itänaapurin reissun kanssa, että vaihteeksi minua hävettää kun en ole saanut kirjoitettua mitään omasta puolestani. Onneksi on aikaa kun vasta päästiin sinne Venäjän puolelle, yritän ryhdistäytyä omasta puolestani! Ja ainahan se lämmittää sielua kun olet selkeästi lukenut tekstejäni ja napannut sieltä niitä koukkuja, joita sinne olen asetellut, niin kuin nyt tuo Stanimir.

[Sonja T.Valvoja]

Se on kyllä ihan totta, että parempi kun kirjoittaa edes jotakin ja jättää nämä minun rutinat omaan arvoonsa!

[Sonja T.Valvoja]

Onpas kiva kuulla Jannan ja Paahtiksenkin kuulumisia! Olenkin välillä pohtinut että mitä Paahtiksen ja Jannan arki on alkanut sujua jälkimmäisen kasvattaessa mahaanssa. Onneksi Paahtiksella on kuitenkin liikuttajia omasta takaa. Tietysti nyt sitten vasta tulee mieleen, että kyllähän Sonjakin olisi voinut tarjoutua auttamaan liikuttamisessa ainakin silloin tällöin. Totta kyllä, Sonjalla on Mortti ja tehovalmennus päällä, mutta jos joskus tulee sellainen tapaus, että kukaan muu ei pääse liikuttamaan, niin kyllä Sonja voi sillä ratsastaa sileällä.

Minä en ole mikään (kaunokirjallisten) tekstien ammattilainen, mutta haluaisin kuitenkin yhteen asiaan kiinnittää huomiota: nimittäin sanojen toistoon. Tässä tekstissä toistuu sana ”tamma” niin monta kertaa, että se alkaa pistää silmään. Itse asiassa Paahtikseen viitataan nimellä 7 kertaa ja termillä ”tamma” peräti 16 kertaa. Viimeisen kappaleen ensimmäisessä virkkeessä on ”tamma” kolmeen kertaan. Pronominia ”se” et taida käyttää Paahtiksesta kertaakaan.
Itse asiassa nyt kun mietin, niin taidat useinkin viitata hahmoihinkin nimen lisäksi jollain substantiivilla ja pronomineja käytät niukasti. Tässäkin tekstissä viittaat Marshalliin ainakin kerran termillä ”mies”. Se ei mielestäni ole mikään ongelma, vaikka itse käyttäisin pronomineja rohkeammin. Toki pronominien ja pitkien, monimutkaisten lauseiden kanssa vaanii se vaara, että pronominilla onnistuu viittaamaan jotenkin hassusti väärään asiaan ja tällöin substantiivien käyttö auttaa yleensä hahmottamaan, että kenestä/mistä on kyse.

Mutta palatakseni tuohon viimeiseen kappaleeseen, kirjoittaisin sen itse vaikkapa näin:
”Paahtis hölkkäsi rauhallisesti ympyrällä ja sainkin nauttia sen liikkumisesta samalla kun pidin huolen (siitä), että tamma liikkuisi kunnolla. Kuitenkaan tänään sen ei tarvinnut liikkua kovinkaan rankasti joten vain lyhyt juoksutus sai riittää, ennen kuin siirsin sen laukasta raviin ja siitä käyntiin sekä lopulta pysähdyksiin, ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti suulia jotta sain hoidettua Paahtiksen takaisin tarhaansa.”

Tunnustan kyllä, että itsellä eksyy teksteihin toistoa usein varsinkin silloin kun kirjoittaa pienessä kiireessä eikä lue tekstiään ajatuksella läpi. Kirjoittaessa sitä ei huomaa mutta sitten kun valmista lukee läpi, minä ainakin bongaan toiston tosi helposti, useimmiten jopa omista teksteistäni. Lisäksi minä olen likipitäen allerginen sanojen toistolle ja yritän vältellä sitä jopa dialogeissa, vaikka muuten pyrinkin aika puhekielimäiseen dialogiin. Että minä voin olla nyt kyllä vähän epäreilu tästä huomauttaessani…

[Julkaisija]

Viestit