[Sonja T.Valvoja]

Ikinä hevosen selässä istunutkaan
Olihan se jotenkin liikuttavaa, että kaikki kuvittelivat minulla olevan ikävä ratsastamista. Tosiasiassa en ollut istunut hevosen selässä lähes kolmeen kuukauteen, mutta en minä sitä oikeastaan kaivannut. Olisihan se tietysti kiva ratsastaa, jos ratsuna olisi Mortti, vaan kun se oli toipilaana ja koko ratsastusasia oli herttaisen yhdentekevää.

Tarjokkaita olisi kyllä ollut, ei se siitä jäänyt puuttumaan. Heli oli kysynyt jonkun kerran haluaisinko ratsastaa Inkalla joskus. Marshall tarjosi jompaakumpaa ratsuistaan minulle maastoon. Eetu ja Outi kyselivät vuoron perään, jos haluaisin lainata Jussia silloin tällöin. Lopulta se oli kuitenkin Nelly, joka yksinkertaisesti ilmoitti, että huomenna hän pitäisi minulle ja Cozminalle kouluratsastustunnin ja että minun olisi syytä ratsastaa tamma läpi tänään kevyesti ja vähän tutustua siihen. Hän ei jäänyt lainkaan kuuntelemaan vastalauseita vaan marssi edeltä talliin ja lastasi syliini Cozminan varusteet.

Cozmina oli kauhean pieni ja niin hento, etten minä voisi sillä ratsastaa. Minä tarvitsin ison puoliverisen tai Mortin. Nelly ei ottanut kuuleviin korviinsa näitäkään valituksia. Joo, olihan tamma vähän pieni, mutta kyllä se minut jaksaisi ihan hyvin kantaa ja tässä nyt ei arvosteltu ratsukon harmoniaa. Ja enpähän putoaisi korkealta, jos niin hullusti kävisi. Nelly oli paljon varmempi asioista kuin minä.

Kyllähän sen huomasi aivan välittömästi, että edellisestä ratsastuskerrasta oli aikaa. Tunsin oloni satulassa huteraksi ja kertakaikkiaan amatöörimäiseksi. Ei hitsi, oliko tämä oikeasti näin vaikeaa istua edes tasapainossa? Se putoaminen alkoi kuulostaa ihan realistiselta vaihtoehdolta. Ja vielä kun Cozmina oli niin kapea ja kaikin tavoin erilainen Morttiin verrattuna. Miten täällä satulassa voi edes pysyä?

Mutta Cozminan liikkeet, ne olivat ihanat! Niin kevyet, lentävät, laukassa se tuntui melkein pyrähtelevän eteenpäin kuin pieni lintu. Nopeasti se tasapaino ja istuntakin alkoivat löytyä ja huomasin haikailevani takaisin satulaan muutenkin kuin vain tämän kerran. Ehkä minun pitäisi ainakin silloin tällöin hyväksyä muiden tarjouksia lainata ratsujaan.

— Näinkö minä oikein, että menit kentällä Cozminalla? kysyi Marsh keittiönpöydän toiselta puolelta kun istuin hauduttamassa teetäni.
— Joo, Nelly pakotti, naurahdin.
— No ei voinut olla niin kamalaa, kuittasi Nelly jääkaapilta.
— Ei ollut, myönnän. Cozmina tuntui tosi kivalta ratsulta, mutta voi taivas että mä itse olen ruosteessa. Miten sitä voi muutamassa kuukaudessa taantua näin paljon?
— Ai. Minusta ne menitte ihan hyvännäköisiä pätkiä.
— Ehkä joo, mutta oma tuntuma oli kyllä samanlainen kuin jos ei olisi ikinä hevosen selässä istunutkaan.
— Ratsastus on vähän niinkuin pyörällä ajaminen, että kun sen kerran oppii, niin sen osaa aina, vaikka saattaa tauon jälkeen tarvita muistinvirkistystä.
— Eli seuraavan kerran kun itseä laiskottaa, tiedän mistä kannattaa kysyä apua hevosten liikuttamiseen, sanoi Marsh leukaansa hieraisten.

Olivatkohan Nelly ja Marshall suunnitelleet tämän keskenään?

[Sonja T.Valvoja]

Synttärit
Kun palasin tallilta, kävin hakemassa Otsonmäen marketin pakettiautomaatista minulle tulleen lähetyksen. Se oli synttärilahja äidiltä. En malttanut odottaa edes autolle asti vaan aloin repiä pakkauspaperia jo heti ulko-ovella. Paketin muoto juorusi, että sisältä löytyisi kirja eikä se mikään ihme olisikaan. Kyllä äiti tyttärensä tiesi ja kirjahan nyt toimi aina.

Paketista tosiaan paljastui Diana Reidin Seeing Other People. Loistavaa! Olin lukenut Love & Virtuen alkuvuodesta, kun sain sen äidiltä joululahjaksi. ”Lukeminen” oli ehkä vähän väärä sana, sillä olin suorastaan ahminut sen läpi. Hyvä kirja. Australialaissyntyisen Reidin kirjoja ei ollut ainakaan näkynyt myynnissä Suomessa. Verkkokaupoista tietysti saisi kaikkea, mutta olihan tämä nyt silti eri asia kun sen oli äiti itse miettinyt, ostanut ja lähettänyt.

Kirjan välissä oli kortti, jossa luki: Birthday love and lots of big hugs.

Puhelinkin oli täynnä synttärionnitteluita. Facebook-kavereista useampi kymmenen oli sanonut jotakin, äitikin vaikka oli lahjan lähettänyt erikseen. Selasin viestejä läpi ja tykkäsin jokaisesta onnittelusta. Toivottavasti en missannut yhtään. Skrollasin seinääni vielä kertaalleen läpi. Huomenna voisi kiittää yhteisesti kaikkia onnitteluista ja silloin varmaan ainakin muutama mattimyöhäinen kommentoisi jotakin myöhästyneistä onnitteluista.

Kaksi tekstiviestiäkin oli tullut. Melkein arvasin etukäteen keiltä enkä ollut väärässä. Ensimmäinen oli Tuulalta ja Jaakolta, Jarnon vanhemmilta. Hymyilin itsekseni sille, mutta samalla tunsin jonkinlaista haikeutta. Ei sille mitään voinut, että Jarnon vanhemmista tuli aina mieleen Jarno itse. Kiva tietysti että muistivat vielä, vaikka Jarnon kuolemasta tulisi ensi keväänä kuluneeksi viisi vuotta. Viisi! Joko siitä oikeasti oli niin kauan? Jestas.

Se toinen viesti oli sitten Harrin vanhemmilta. Arvasin että hänen äitinsä muistaisi jollain tavoin kuitenkin, vaikka olimme eronneet jo puoli vuotta sitten ihan virallisesti. En tiennyt oikein mitä minun pitäisi ajatella siitä, mutta lähetin kuitenkin kiitokset paluuviestissä. Harrin vanhemmat olivat tukeutuneet monessa asiassa minuun sen jälkeen kun Harri oli lähtenyt Torontoon, mikä tietysti oli ihan loogista ja luonnollista. Nyt en sitten tiennyt oikein, että miten he pärjäsivät. Ilmeisesti jotenkuten, vaikka olin minä tässä syksyllä käynyt kerran heidän luonaan Harrin erityisesti pyynnöstä, neuvomassa uuden puhelimen käyttöä. Olihan se vähän kiusallista, mutta toisaalta autoin kyllä ihan mielelläni. Olin sanonut, että ottaisivat yhteyttä, jos tarvitsisivat jotakin apua. Kas kun se Harri nyt oli siellä Kanadassa eikä sille mitään mahtanut. He lupasivat, mutta ei sieltä mitään ollut kuulunut sen jälkeen muuta kuin nämä onnittelut nyt.

Telegramissa oli kavereiden onnittelut kuvien ja emojien kera, se oli odotettavaa, mutta Whatsappin puolella oli sitten sekä Anssi että Vladimir. Noh. Ehkä se oli odotettavissakin. Anssin kanssa kuitenkin silloin tällöin vaihtelin viestejä Salierin tiimoilta, mutta Vovasta en ollut kuullut mitään sen jälkeen kun olin hänet kesällä nähnyt lyhyesti Kultasaaressa. Miksi siis nyt? Paitsi tietysti siksi, että oli minun syntymäpäivä. Lähetin hänellekin takaisin kiitos-viestin, kuten kohteliasta oli. En tiedä olinko edes yllättynyt tai mitään, kun myöhemmin tuli taas viesti: ”Mitä sinulle kuuluu?”

[Sonja T.Valvoja]

Mites jalka?
Kuulin sen kysymyksen vähintään kolme kertaa päivässä: ”Mites jalka?” Tai ”Miten Mortin jalka jakselee?” tai ”Mitäs sille potilaalle kuuluu?” tai jotain muita lukemattomista variaatioista. Kaikki halusivat tietää, miten jalan parantuminen etenee.

Kyllähän se eteni, kunnes taas tuli jotain, lämpöä, turvotusta, pahempaa ontumaa. Eläinlääkäri tuli ja meni ja tuli taas, kokeiltiin monen sortin hoitoa ja laskut olisivat saaneet jonkun toisen repimään hiuksiaan. Minä en piitannut kuluista, sillä mitä iloa rahasta oli, jos sitä ei käyttänyt silloin todella tarvitsi? Eivätkä nämä nyt vielä olleet sellaisia summia, että olisin joutunut tinkimään jostain.

Ja minä olisin maksanut tosi paljon enemmän, jos olisin jotenkin keksinyt keinon parantaa Mortin mielialaa. Se ei yksinkertaisesti ollut tyytyväinen vaan flegmaattisen sorttinen, kärttyisä, tylsistynyt ja jotenkin vähän niinkuin jopa… masentunut. En tiedä voiko hevosesta sanoa niin, mutta joka tapauksessa Mortti ei ollut oma itsensä. Kaikenlaista olin kokeillut, rauhoittaviä tuotteita, stressiä vähentäviä lisäravinteita, kipulääkitystä, mutta mistään ei ollut mainittavaa apua. Tämän olisi voinut vielä kestää, jos jalan tilanne olisi mennyt hitaasti parempaan suuntaan mutta kun aina tuli niitä takapakkeja.

— Mites jalka? kuului taas tallinkäytävältä, kun olin pintelöimässä Morttia. Tällä kertaa kysyjä oli Marshall. Huokaisin niinkuin vain voi huokaista ihminen, jonka harteilla on kaikki maailman huolet ja marraskuu lisäksi. Minun olisi tehnyt mieli parkua oikein sydämeni kyllyydestä Marshille kaikki kurjuus, mutta enhän minä voinut sitä tehdä. Varsinkaan kun Ilona tuli talliin Marshin vanavedessä.

— No. Se on nyt taas tänään ollut ihan ok, totesin ilman suurempaa iloa. Se ei ollut mikään vale, sillä tänään oli tosiaan ollut ihan ok päivä, ei sanottavia oireita. Pelkäsin silti jo huomista ja ylihuomista ja ensi viikkoa ja sitä että Mortti näykkäisisi minua toistamiseen. Se ei ollut ikinä sellaista tehnyt paitsi toissa päivänä nyt sitten. Kuten sanoin, se oli kärttyisä.

Luojan kiitos Marsh ei sortunut tarjoilemaan niitä latteuksia, joita kuulin nykyään niin usein, kuten ”Jospa se vähitellen alkaisi parantua” ”Ehkä se siitä”. Hän tyytyi vain nyökkäilemään ja kysäisi Mortin mielialasta. Se ei ollut ok, huokaisin uudemman kerran. Olimme tätä pohtineet Marshin kanssa useammin kuin kerran, että mitä sille voisi tehdä ja olin saanut häneltä ja hänen vanhemmiltaan kaikenlaisia vinkkejä, joita noudatin tunnollisesti, mutta tulokset olivat toistaiseksi inhottavan laihoja.

— Eikös sinulla ole muuten tässä marraskuun alussa syntymäpäivä? kysyi Marsh seuraavan kysymyksen. — Aiotko juhlistaa sitä jotenkin?

Hämmennyin Marshin kysymyksestä, mutta sain kakaistua ulos että joo, huomennahan se ja ei, en meinannut juhlia. Ehkä toisin Hopiavuoreen kakun, keksin lisätä, vaikken ollut edes muistanut ajatella mitään kakkua. Niitä saisi kaupasta toki, kun vain saisi aikaiseksi käydä hakemassa. En ollut oikeastaan miettinyt koko syntymäpäivää tässä viime aikoina, toki en ollut miettinyt Mortin, Axan ja töiden lisäksi juuri paljon mitään muutakaan. Hirvimetsällekään en ollut lähtenyt vaikka kausi oli jo käynnissä. Ehkä pitäisi vaan millä ajalla sitä muka ehtisi?

[Sonja T.Valvoja]

Slowlove

I remember the future
All of the places I’ll see
I remember the faces
All of the strangers I’ll meet

Kimmo taas linkkasi uutta musiikkia kuunneltavaksi. Albumilta oli muutama sinkku jo julkaistu aiemmin ja yksi niistä oli kolahtanut melkein pakkomielteeksi asti. Joten Kimmo tiesi että olin takuulla kiinnostunut kuulemaan lisää samalta bändiltä. Kuten olinkin.

Follow me down to the river
And float down the stream
Follow me down to forever
All the time we need

Niin että hyvää musiikkia tältäkin albumilta löytyi, sen sinkkulohkaisun lisäksi. Ja ihan pahaa aavistamatta osuin sitten siihen. Kaunishan se biisi asiallisesti ottaen oli, jo pelkkä intro herätti kiinnostuksen, koska se oli kuin jostain klassisesta teoksesta. Ja muutenkin se oli rauhallisempi muiden seassa. Ei se nyt ihan slovari ollut, mutta melkein. Vähän jos olisi vielä hitaampi rytmi niin sitten olisi kyllä täydellinen.

Let’s take it slow, love
One kiss at a time, love
Move to the rhythm of slowlove
Wake up to my kind of
Love in slow-motion

Nyt se oli vain täydellinen itkubiisi. Jotenkin niin riipivä, kun alkoi oikein kuunnella. Voi kun olisikin joku, jonka sylissä voisi keinua tätä ja painaa päänsä rintaa vasten. Unohtaa että oli mitään muuta ja toivoa että se kappale jatkuisi ikuisesti. Vaan kun ei ollut ketään. Kaikki olivat kuolleet, lähteneet tai jättäneet, tai sitten olin itse tyrinyt asiani. Olin vain yksin työpöytäni ääressä, kuuntelin samaa kappaletta repeatilla ja pyyhin kyyneleitä.

(Inspiraatio ja lainaukset: BLACKBOOK – Slowlove)

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on taas vähän tämmöistä oman navan kaivelua ja pitkäksi venähtänyt, viimeistelemätön teksti, jonka lykkään tänne ihan vain koska voin tai jotain. Oli minulla ideakin mutta se hukkui matkan varrella.

Etä-etätoimisto
— Joo, tän ongelma on kyllä se, ettei se tiedä varsinaisesti tästä tuotteesta mitään. Hyvä toki jos on niin halukas oppimaan kuin miltä vaikuttaa, mutta mutta. Sen takia mä olisin taipuvainen pitämään tätä Nettaa parempana, vaikka sillä on vähemmän taas työkokemusta kaikkinensa, mutta olisi ehkä joku käry siitä, mikä tää on ja miten sitä käytetään… Totta kai joo… Joo… No siihen mä en osaa sanoa, musta ne molemmat vaikuttivat ihan ookoo tyypeiltä. Tällä Netalla on varmaan vähemmän työhaastatteluja takana, niin sitä selkeästi jännitti enemmän. Millois me luvattiin kontaktoida takaisin päin? Just…

Tähän oli tultu, että minä pidin työpalaveria Hopiavuoren ruokasalissa. Roikuin paljon tallilla Mortin takia kun ei sitä viitsinyt ajaa tallin ja kodin väliä kovin montaa kertaa päivässä. Nyt oli sitten tullut pakkotilanne eli palaveri juuri niin pahaan ajankohtaan, että olin ottanut työläppärin mukaani ja pyytänyt Eetulta ja Nellyltä erityishuomionosoitusta eli lupaa käyttää wi-fiä ja sulkeutua ruokasalin ovien taakse. Onneksi se onnistui ja Eetu oikein erikseen mainitsi Noalle ja kaikille muillekin, että nyt ei kukaan sitten huudata Netflixiä tai mitään muuta tuvan wi-fin kautta, kun täällä ihmiset pitävät tärkeitä bisnes-kokouksiaan. Ehkä se oli ylireagointia, koska en striimannut videota lainkaan, mutta eipähän tarvinnut yhden tunnin takia ajaa Orioniin vain tullakseni kohta taas takaisin.

Lopetin kokouksen, pakkasin läppärin tykötarpeineen reppuun ja huokaisten avasin oven keittiöön. Keittiössä ei ollut ketään silloin kun menin palaveriani pitämään, mutta nyt pöydän ääreen oli kerääntynyt jo jonkinlainen lauma tallilaisia. Kahvinkeitin pulputti pirteästi.
— Sulla oli kuulemma joku tärkeä kokous, sanoin Alex heti ensimmäisenä.

Alex oli minulle pienimuotoinen mysteeri. Hän oli tullut Tetriksensä kanssa tallille jo ennen kuin minä lähdin Sveitsiin, mutten ollut ehtinyt oikein tutustua häneen. Siinä keväällä oli ollut niin paljon kaikkea ylimääräistä mielen päällä muutenkin ja joulun ajan olin ollut matkoilla ja sitä ennen siellä Pariisissa Mortin kanssa ja kaikkea muuta sellaista, niin en ollut oikein ehtinyt noteerata koko Alexia. Tästä huolimatta Alex kohteli minua kuin olisimme vanhemmatkin tutut. Tai ehkä hän nyt vain oli tuollainen, kovin nopeastihan hän oli Ilonaankin tutustunut, sillä mikäli olin ymmärtänyt oikein, Ilona oli varsin uusi tulokas täällä ja he olivat Alexin kanssa jo hyvää pataa. Nytkin Ilona istui Alexin vieressä keittiön penkillä pyöritellen tyhjää Polle-mukia käsissään.

— No työasioita, vastasin, koska olisi epäkohteliasta olla vastaamattakaan.
— Mitä työasioita?
— Rekrytoinneista puhuttiin, sanoin yleisluontoisesti, vaikka minun työasiani eivät varsinaisesti kuuluneet muille. — Ollaan palkkaamassa uutta työntekijää.
— Ai… jaa, vastaatko sä sitten ihmisten palkkaamisesta? Alex ihmetteli silmät pyöreinä.
— En varsinaisesti, mutta olen kyllä useimmiten mukana näissä rekryprosesseissa jollain tavoin.

Nelly saapasteli keittiöön myös, kaatoi itselleen kupillisen kahvia ja istahti pöydän päähän.
— No niin Sonja, nyt kerrot kaiken sieltä Sveitsistä.

Myönnän että olin vähän vältellyt Nellyä tai ainakin joutumista kahvipöytään samaan aikaan hänen kanssaan. Tai oikeastaan vähän kaikkia, sillä osasin odottaa kyllä tätä kysymystä, johon minulla ei ollut oikein vastausta. Tietysti minä voisin kertoa kaikenlaista siitä millaista Royal Gardenissa oli ollut, millainen valmentajani oli ollut, miten kaunista siellä Rhônen laaksossa oli viinitarhoineen ja vuorineen, miten olin erääksi viikonlopuksi vuokrannut moottoripyörän ja ajovarusteet, vienyt Axan hoitolaan ja lähtenyt kiertämään kauniiksi mainittuja reittejä ilman sen kummempaa päämäärää…

— No, mitä mä siitä osaisin sanoa. Hienoahan siellä oli, aivan erilaiset maisemat kuin täällä, vuoria joka puolella. Ja se talli oli tosi hulppea, kaikki viimeisen päälle. Ihan kiva talliporukkakin, vaikken mä tietysti ehtinyt siellä kauhean läheisesti keneenkään tutustua. Koti-ikäväkin iski oikeastaan vasta siinä kohtaa kun Mortti sen jalkansa loukkasi, ei sitä jotenkin sitä ennen ehtinyt ajatella.
— Sitten mä kysyn helpomman kysymyksen: mitäs sä nyt meinaat sitten tehdä?
— Hoitaa Mortin jalan kuntoon tai ainakin katsoa että miten hyvään kuntoon sen saa. Ja hajoaako sillä pää ennen sitä. Kyllä se nyt toistaiseksi on pysynyt siinä sairastarhassaan, mutta jotenkin se tuntuu vähän kärttyisältä.

Nelly uteli läpi kaikki Salierinkin asiat ja tuntui vähän ihmettelevän sitä, miksen hakisi Salieria takaisin. Saisin sentään ratsastaa sillä ja jatkaa kenties kilpauraanikin, sillä ruuna oli kisakunnossa, kiitos Anssin. Ihmettelijöiden kuoroon liittyi muitakin, niitä jotka tiesivät Salierin entuudestaan. Joko siitäkin oli vuosi, kun se oli lähtenyt Kangasalle! Ihmettelin vähän itsekin sitä, että miksei oikeastaan halunnut Salieria takaisin itselleni, vaikka se niin tärkeä oli minulle olevinaan etten ollut tahtonut aluksi luopua siitä lainkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Työnarkomaanien sukua
— Ei tässä nyt oikein näy mitään… mutisi eläinlääkäri ultratessaan Mortin kipeätä jalkaa.

Turvotus, lämpö ja ontuma olivat palanneet taas ja olin tietysti konsultoinut eläinlääkäriä heti. Harmi vain että hänellä ei ollut tarjota mitään varsinaista syytä ja selitystä. Jänne oli se mikä se oli, parantumisen merkkejä oli näkyvissä, mutta oireiden paluu uhkasi sitä prosessia.

Yhden syyn lääkäri löysi sairastarhasta, joka oli pitkänomainen, sellainen jossa Mortti pystyi kävelemään edestakaisin edes vähän matkaa. Ja Morttihan tamppasi sitä ahkerasti. Sen näki jo tarhanponjan jäljistäkin. Lääkäri ehdotti pienempää tarhaa, sellaista mikä ei olisi juuri karsinaa suurempi mutta ulkona kuitenkin. Yhden tämänkokoisen sairastarhan Mortti oli jo Sveitsissä tuhonnut tulemalla yksinkertaisesti langoista läpi. Yritin selittää eläinlääkärille, että Mortti oli vähän tämmöistä työnarkomaanien sukua ja oli muutenkin ollut hankalana tässä viime ajat. Tulkitsin sen olevan pitkästymistä.

— Soonkin sitten hankalampi tapaus, tuumi ell. — Näitä tämmössiä on vaikia pitää tyytyväisinä ja ne saattaa hyvinkin rikkoa ihtiään kun on tylsää. Voisit kokeilla huviksesi jotakin rauhoittavaa luontahistuatetta tai semmosta. Ja pirä se nyt pienemmällä liikutuksella mutta jos mahrollista, niin parikin kertaa päivässä vois tehrä lyhyen taluttelulenkin. Kylymäykset ja pintelöönnit samaan malliin ku aiemminkin.

Lääkärin lähdettyä palasin Mortin karsinaan rapsuttelemaan sitä. Vielä se nyt ei ollut ainakaan ottanut takaisin repertuaariinsa oven kolistelua tai kutomisliikkeitä, joita se oli Sveitsissä pisimpinä karsinalepopäivinä esittänyt. Halusin pitää sitä mahdollisimman paljon ulkona, ettei se muistaisi näitä asioita, mutta kun siellä se sitten käveli edestakaisin. Käveli sentään, ei ravannut tai hypellyt muuten. Mietin ohimennen, jos pitäisi kuitenkin hakea Salieri takaisin niin Mortti saisi siitä seuraa, mutta luovuin ideasta. Olivathan ne rempoilleet Salierin kanssa keskenään ja sitä ei nyt kaivattaisi.

[Sonja T.Valvoja]

Joku heikko kohta
Linjan toisessa päässä Simo naksautteli kieltään pari kertaa.
— Voi vitsit, on kyä tosi harmi.
— Mmm, mumisin myöntävästi, sillä olihan se.
— Siis oikeesti. Mut tätä se on elävien eläinten kanssa, ei voi mitään. Onks sulla ny mitä suunnitelmia?
— Mä hoidan tuon Mortin jalan kuntoon tai ainakin yritän. Katsotaan sitten tuleeko siitä miten hyvä. Ja että miten pahasti Mortti sekoaa tuohon laiskotteluun tässä välillä, se on iso kysymysmerkki.
— Meinasitsää Salieria takaisin ottaa?
— En, en ainakaan nyt vielä, ravistin pontevasti päätäni vaikkei Simo sitä tietysti nähnyt.
— No, se on tiätysti sun hevonen ja teet sen kans mitä haluat, mutta tällä hetkellä sillä ja Anssilla tuntuu menevän kivasti. Ootsää Anssiin ollut yhteyresä?
— En sen ihmeemmin, se on joskus kuvia lähetellyt ja kertonut kisasuunnitelmistaan ja tuloksia, sanoin.

Se oli totta, sillä emme me Anssin kanssa enää viestitelleet juurikaan, saati että olisimme tavanneet. Tietysti sitä taas voisi, huomasin ajattelevani, nyt kun olin takaisin Suomessa. Ehkä sitä joskus voisi, kerran tai pari tai jotain, mutta ei Anssi sillä tavalla enää kiinnostanut. Simolla toivottavasti ei ollut näistä asioista harmainta hajua.

— No kattos juu, Salieri oli kesällä muutamav viikon lairunlomalla ihan kokonaan ja tuntui että se loksautteli siellä palasia kohrilleen omalta osaltaan, meinaan sen jälkeen niiren yhteistyä ol lähtenyt ihan uusiin sfääreihin. Salierilla tiätty ei oo enää iham määrättömästi aktiivivuasia jälellä, mutta jos pysyy terveenä niin viis vuatta vois laskee hyvinki. Hyväs lykys se pääsee Anssin kanssa interiin asti vaikkem mää siitä nyt uskalla mitään iha huippuhevosta luvata sille tasolle. Mutta kelvokas suorittaja se joka tapauksessa on. Niin että jos sää annat Salierin olla viä täällä, niim mää oon kyä tyytyväinen omasta ja Anssin pualesta. Eikä tua ruuna itekään kärsivän näytä.
— Joo, mä olen sitä mieltä että se saa olla siellä, vaikkei mulla nyt varsinaista ratsua olekaan, kun Mortti on taluttelukuurilla. Etkä sitten rupea järjestelemään mulle mitään kakkosratsua, mä en nyt tähän väliin semmoista huoli.

Simo nauroi linjan päässä.
— Kyähän tuassa muutama sopiva saattais olla, mutta niin hyvää mätsiä ei oo tarjota ku Mortti oli.
— Mikä siinä Mortissa oli, että sä sitä mulle lähdit edes kauppaamaan?

Muistin tämän vanhan kysymyksen, mitä olin ihmetellyt aikoinaan Harrinkin kanssa, mutten ollut koskaan tullut kysyneeksi sitä Simolta itseltään.

— No… em mää tiärä oikeen. Mää sen kevättalvella silloin vuanna kakskyt Saksasta ostin ja toin, en ihan tiärä ittekään että mikä siinä oli, mutta joku oli. Mulla on joku heikko kohta näille täysiverisille, vaikka mää tiärän että ne tekee välillä vähäh huanosti kauppansa. Mutta sen hintapyyntö oli järkevä ja kapasiteettia löyty. Eihän se sit tahtonut oikein ensin mennä kaupaksi, parikin ostajaa kävi sitä kokeilemassa, mutta se osoittautui liian hankalaksi molemmille vaikka ihan päteviä ratsastajia olivat. Aattelin välistä että pirän sen itte, mutta sitten tuli yhtäkkiä sellainen ajatus, että sehän on vähän niinkus sää, jotenki… Se oli vaan semmonen fiilis, jota mää em pysty selittään. Sää et arvaa miten mua jännitti kun te ekaa kertaa tulitte sitä katsomaan, että miten käy, kun joskus ne samankaltaiset ei sovikaan keskenään yhtään yhteen. Mut säähän olit heti ku vanha tekijä siällä Mortin satulassa. Eikä ollut yhtään hankala, vai mitä?
— Ei kyllä ollut, se on totta. Joskus tuntui siltä, että piti vähän nipistellä itseään, että miten muka voi mennä niin helposti kaikki hevosen kanssa.

Puhelun loputtua mietin Simon lausuntoa Mortista ja minusta. Niin, olihan Mortti kovin tärkeä ja rakas, tietenkin, mutta olisiko tuossa syy siihen, miksi nyt olin niin maissa itsekin sen jännevamman takia. Kenties. Eniten pelkäsin sitä, että joutuisin luopumaan Mortista, tavalla tai toisella.

[Sonja T.Valvoja]

Kotiinpaluu
Olin käynyt taluttelemassa Morttia vesisateesta huolimatta. Minulla oli sveitsiläisen eläinlääkärin tekemä huolellinen liikutussuunnitelma, josta en halunnut tinkiä vaikka taivaalta olisi satanut ämmiä äkeet selässä. Mortti oli näreissään vesisateesta, vaikka sillä oli loimi. Jos vanhat merkit paikkansa pitäisivät, näreys kyllä katoaisi sen päästyä kuivaan ja lämpimään talliin. Varsinainen kauniin ilman hevonen. Rapsuttelin sitä leukapielestä jutellen samalla hiljakseen.

Kylmäsin Mortin jalat suulissa huolellisesti, mutta karsinassa käärin pinteleiden alle lämmittävät patjat. Aineenvaihduntaa piti pitää yllä, jotta arpikudosta ei pääsisi muodostumaan ainakaan liikaa. Talutusta, kylmää, lämmintä, hoitoja, talutusta, kylmää, lämmintä… Sitä tämä oli nyt ja ratsastamaan ei päässyt kuukausiin. Oikeastaan minulla ei ollut ikävä ratsastamista, vaikka olisi voinut kuvitella. Nyt oli tärkeintä, että saisin Mortin kuntoon. Mikä se ”kunto” tulisi olemaan, en uskaltanut edes ajatella. Kieltäydyin päästämästä mieleen mitään kisakentille paluusta, koska sitten pettyisin, jos se ei koskaan toteutuisikaan.

Karsinan ovea avatessani Janna oli juuri vauvankopan kanssa tulossa ovesta. Minua jollain tavoin huvitti pieni koppa ja Elli siellä: heti vain tallille pienestä pitäen! Siitä kyllä kasvaisi heppatyttö, ehkä Janna ja Rasmus hankkisivat sille pikkuponin ja sitten vähän isomman kun tyttö kasvaisi ja kenties sitten vielä vähän isomman, kunnes Elli pääsisi siirtymään hevosiin.

Ajattelin niin Elliä ja tulevia poneja, etten aluksi rekisteröinyt Jannan hämmästynyttä ilmettä. Melkein hätkähdin, kun Janna huudahti:
— Mitä ihimettä sä täällä teet? Ja Mortti? Milloon tootta palanneet? Ja miks?

Ei hitsi, eihän Eetu tietysti ollut kertonut muuta kuin tallityöntekijöille ja kun Oskari, Camilla tai oikeastaan Tidekään eivät olleet mitään varsinaisia suupaltteja, niin tieto ei ollut ehtinyt vielä levitä. Lisäksi olin tullut vasta eilen iltapuolessa, joten jos Janna nyt vasta tuli tallille, niin eivät juorut olleet vielä hänen korviinsa asti ehtineet.
— No, me tultiin eilisiltana. Mortilla on jännevamma ja mä ajattelin sitten että palataan Hopiavuoreen nyt ainakin toistaiseksi.

Janna nosti kämmenen suulleen ennen kuin sanoi mitään. ”Jännevamma” oli ehkä pelottavin sana ikinä.
— Voijje, kamalaa.

Vähään aikaan Janna ei tuntunut osaavan sanoa mitään muuta, mutta levitti sitten spontaanisti kätensä.
— Ikävää jotta tuammoosen takia jouruitta tulemaan takasin, mutta kiva nähä sua kuitenkin taas.

Siitä ei ollut vielä niin kauan kun olin viimeksi halannut Jannaa, mutta huomattavasti onnellisemmissa merkeissä, silloin ristiäis-yllätyshäissä pari kuukautta sitten. Ehkä Jannakin muisti sen, koska ei hän muuten oikein tuntunut olevan mitään halailijatyyppiä.

Ehdimme jutella tallinkäytävällä pidemmän aikaa Mortista ja sen vamman laadusta ja hoidosta ja ylipäänsä kaikesta muustakin, mikä tuli mieleen. Sitten Elli alkoi kitistä kopassaan ja Janna kumartui ottamaan sen syliinsä.

— Tämä neiti soon taas näläkäänen vissihin, Janna totesi hyssytellessään Elliä. — Tarttee mennä syöttämähän. Onks se Harri palaamassa jo kohtapuolihin Suomeen kans? hän lisäsi nopeasti, ihan niinkuin tiedustellen vain asiaa.

— Noh… En keksinyt heti mitä sanoa, mutta kitisevä Elli ei antanut armonaikaa kiertelyyn tai miettimiseen.
— Harrihan nyt ei ole kuvioissa enää, todettiin jo keväällä että tämä oli tässä.

Jannan naama venähti jo toistamiseen. Hän olisi varmaan sanonut muutakin kuin pelkästään ”aijaa, ikävä kuulla”, ellei Elli olisi jatkanut parkumista entistä suuremmalla ponnella. Nyt alkoi olla varmasti jo kiire. Sanoin nopeasti jotakin lieventelevää että sellaista sattuu elämässä, mutta arvelin, että tästäkin saisin vielä kertoa useamman kerran ja Mortin jalkavammasta varsinkin.

Kun lähdin tallista, mietin hetken aikaa josko menisin tupaan istumaan tuttuun tapaan, mutta tulin sitten toisiin ajatuksiin. En vielä jaksaisi vastailla kaikkiin miljooniin kysymyksiin.

[Sonja T.Valvoja]

Tuhlarityttö
Siipirikko.
Se minulle tuli ensimmäisenä mieleen kun Hopiavuoren hämärtyvässä pihassa talutin hieman onnahtelevan Mortin ulos trailerista. Enkä minä ajatellut siipirikolla yksinomaan Morttia, vaikka se oli se, jolla oli jalka kipeä, vaan vähän myös itseäni, jostain syystä. Olin lähtenyt matkaan suurin odotuksin, mutta ilman tarkkoja suunnitelmia. Nyt palasin monta kokemusta rikkaampana, murunen sydämestä ja sielusta Sveitsiin jääneenä ja loukkaantuneen hevosen kanssa.

Hopiavuoressa kaikki oli niin kuin pitikin. Alkukesä oli muuttunut toki syksyksi, kuiva piha mutaiseksi, lämmin valo kylmänkalseaksi tihkusateeksi, mutta muuten kaikki oli niin kuin ennenkin. Talli – kylläpä se olikin pieni ja vaatimaton – oli siisti ja huolellisesti hoidettu ja tuttu karsinan ovi auki. Eetu, iltatallia tekevä Camilla, Nelly, joka halasi minua tervetuliaisiksi, Eira, Marshall, Noa, Santtu, kaikki tutut olivat paikalla ja jos eivät olleet, olivat viimeistään viikonloppuna tallille tulossa kuitenkin. Oli yksi uusikin tyyppi, Ilona nimeltään, jolle minut esiteltiin oikeana kilparatsastajana. Korjasin, että melkein-oikeana kilparatsastajana, jonka hevoselta oli nyt jänne poikki ja tulevaisuus auki.

Tuhlarityttö oli palannut kotiin.

[Sonja T.Valvoja]

Kaikkea hyvää sinulle, pieni
Siellä minä seisoin juhlavieraiden seassa, vaaleanvioletissa kotelomekossani ja mustissa Vuittonin korkosandaaleissa ja olin yhtä ällistynyt kuin kaikki muutkin. Että ristiäisten lisäksi vielä yllätyshäät! Janna totisesti oli yllätyksiä täynnä.

Sekin oli jo jonkinlainen yllätys kun Janna kutsui minut ristiäisiin. Mehän olimme vain tallituttuja ja nyt emme enää edes sitä sen jälkeen kun olin lähtenyt Sveitsiin. Vauvaakaan en ollut ehtinyt nähdä ennen lähtöäni. Kutsu oli virallisesti minulle ja Harrille, sillä en ollut kertonut kellekään meidän erosta. Ehkä Jannalla oli toiveissa, että jos Harri sattuisi olemaan käymässä Suomessa. Minun pitäisi tosiaan kertoa vähän faktoja tilanteestani.

Katselin ympärilleni ja ajattelin, että Harri olisi varmasti ollut kotonaan näissä kekkereissä. Hän piti lapsista, ihan pienistä vauvoistakin ja muutenkin hän oli hyvä seuramies. Ärryin kun sain itseni kiinni näistä ajatuksista. Vai vielä Harria tähän kaivattaisiin, hah! Kunhan hänellä ei olisi jo uusi nainen kierroksessa, niistä tietyistä FB-päivityksistä saattoi saada vähän sellaisen käsityksen. Ei sillä että minulla olisi varaa mitään sanoa, mutta silti. En haluaisi myöntää sitä edes itselleni, mutta koskihan se.

Viritin iloisen hymyn naamalleni kun oli minun vuoroni onnitella juhlaperhettä.
— Voi onneksi olkoon nyt, sanoin samalla kun rutistin Jannaa ihan tosissani. — Ihana yllätys tämä vihkiminen myös.
— No ajateltihin tässä samalla hoitaa tämä myös pois alta, Janna naurahti hieman hämillisen oloisena. — Saapahan juhulittua kerralla kaikki.

Rasmustakin halasin, mutta huomattavasti varovaisemmin. Hän oli komea tummassa, rennossa puvussaan. Tämä vieraiden joukossa jo kiertänyt tarina sukunimestä nosti jollain tapaa Rasmuksen pisteitä minun silmissäni. Ei ollut ihan patavanhoillinen kaveri tai ainakin sellaisen käsityksen tästä sai.

Pieni Elli kulki sylistä syliin. Kummisetä-Niklas tarjosi nyyttiä minunkin pideltäväksi, mutta kieltäydyin kohteliaasti ja tyydyin vain silittämään tytön pyöreää poskea. Onneksi Niklas oli niin täynnä kummin onnea, ettei huomannut mitenkään kommentoida tai edes ihmetellä kieltäytymistäni. Olihan Elli ihan söötti otus, mutta en minä osannut pikkuvauvoja sylitellä. Ellinoora Senja Maria Haglund, kauniin nimen olivat antaneet. ”Kaikkea hyvää sinulle, pieni”, ajattelin hiljaa itsekseni.

Vasta paljon myöhemmin tajusin yhden asian noista juhlista: Jannan puolelta ei ollut paikalla juuri ketään, paitsi meitä tallilaisia. Rasmuksen vanhemmat ja sisko ainakin olivat ja muutamia muita, joista ihan kaikkien sidettä juhlaperheeseen en tiennyt, mutta Jannan vanhempia ei ollut. Mietin ohimennen, että miksi näin, mutta toisaalta olihan minunkin isäni kuollut ja äiti toisella puolella maapalloa. Asioille oli aina selityksensä.

[Sonja T.Valvoja]

Hei sitten, Hopiavuori
Minä siinä tallinpihalla herkesin nostalgiseksi. Siitä nimittäin oli melkein kolme vuotta kun olin tänne Salierin kanssa tullut. Ihan pari kuukautta vajaa. Nyt olin pakkaamassa Morttia kaikkine tavaroineen autoon enkä tiennyt milloin tulisin takaisin. Vai tulisinko lainkaan, sekin oli vaihtoehto. En ollut sanonut mitään varmaa kellekään, en edes arviota, koska en tiennyt itsekään mitä aioin ja halusin. Tallipaikkasopimus oli purettu, Mortin turhat tavarat viety Orioniin, tarpeelliset tavarat olivat järjestettyinä laatikoihin.

Eihän Hopiavuoressa mikään salassa pysynyt enkä minä salassa yrittänytkään lähteä, vaikka mieli teki. Niinpä tallinpihalla pyöri lauma uteliaita katsomassa kun taas kerran pakkasin Morttia tavaroineen traikkuun. Yritin näytellä huoletonta ja iloista, koska en halunnut romahtaa kaikkien nähden. Kurkussa pyöri silti palanen kun ajattelin näitä kaikkia ihmisiä ja hevosia täällä, tuttua ympäristöä, pientä maneesia ja pilkun päälle hoidettua kenttää. Näkisinkö niitä enää koskaan? Kaartaisinko enää ikinä autoani Hopiavuoren pihaan traileri perässä, tyytyväisenä kotiinpaluusta? Vieläkö joskus Nelly huitoisi ikkunasta ja vaatisi teelle tupaan? Pakkaisimmeko jonain päivänä Marshallin kanssa hevosautoa, kuten olimme useasti tehneet Hopiavuoren pihalla, molemmat täynnä lähdön jännitystä vaikka kumpikaan ei sitä näyttänyt? Oi, olin melodramaattisessa vaiheessa nyt enkä tarvitsisi paljoakaan samankaltaisia ajatuksia kun purskahtaisin itkuun. Oli pakko ajatella jotakin muuta.

— Noni, hei nyt sitten ja hyvää matkaa, Nelly sanoi ja levitti kätensä minua kohti. — Niin ja paljon tsemppiä kisakentille.

Rutistin Nellyä ihan tosissani ja räpyttelin kyyneleitä silmistäni. Turhaan, sillä Nelly oli samalla tavalla liikuttunut ja molemmat vaivihkaa kuivailimme silmäkulmia. Eetu halasi väkinäisemmin, mutta halasi kuitenkin. Hän ei sentään herennyt kyynelehtimään, kunhan kröhäisi ja toivotti leviällä murteellaan myös hyvää matkaa ja jatkoa ja kaikkea ja että tervetuloa takaisin sitten joskus.

Niklaskin halusi halata, mutta Marshall tyytyi vain läimäyttämään minua selkään ja sanoi että nähdään. Niin näkisimmekin, olimme molemmat menossa ainakin Kultasaari Cupiin ja heinäkuussa Sommersolerviin, ehkä Comber Cupiinkin.

Sitten oli Noa ja Mielikki, Hello, Eira, joka sanoi jäävänsä kaipaamaan yhteisiä ratsastuksiamme sekä maastossa että kentällä, Janna ison mahansa kanssa, Heli, Santtu, Camilla, Oskari… Selvisin heistä kaikista kunnialla, mutta kun ajoin yhdistelmän kohti maantietä ja näin peilistä vielä Eetun ja muutaman muun nostavan kättään, jouduin jälleen räpyttelemään kyyneliä silmistäni että näkisin eteeni. Kurotin keskipaneelista paperinenäliinan, johon pyyhin silmäni ja niistin nenäni ja totesin, että se oli nyt mentävä. Kurotin rapsuttelemaan etupenkillä kerälle kääriytyneen Axan pehmeää niskaturkkia.

— Se on kuules tyttö nyt seikkailu edessä, sanoin Axalle, ihan kuin minun olisi Axaa tarvinnut rauhoitella. Sopi se toki itsellekin.

[Sonja T.Valvoja]

Onko tuo ”Mörön perse” ihan yleiskäytössä oleva termi? 😀 Ei sillä, osuva termihän se on kuvaamaan tätä marras-joulukuuta.

En oikein tiedä, mitä ajattelen tästä tekstistä. Hyvä teksti noin tekstinä ja tosi tunnelmallista kuvailua ja siitä olisi jäänyt tosi positiivinen kuva, ellei sitten aina välillä viitattaisi noihin negatiivisiin asioihin, kuten pimeyden aiheuttamaan ahdistukseen ja hektisen elämän aiheuttamaan väsymykseen. Jää sellainen tunne, että Ilonalla on kaikki kunnossa, muttei kuitenkaan ihan kaikki. Siksi tästä tuli vähän sellainen ristiriitainen fiilis vaikka välttämättä nuo asiat eivät ole mitään katastrofeja, jotka vaikuttaisivat Ilonan elämään pidemmällä aikavälillä. Joskus vaan on tämmöistä, mutta että onko se ohimenevää vai ei, niin se jää nähtäväksi. Jos tämä olisi Netflix, katsoisin seuraavan jakson.

[Sonja T.Valvoja]

Ilonan kanssa samoilla linjoilla että tuo Niklas jäi nyt vähän kaivelemaan. Tässä sitä muutosta alleviivattiin vain sillä, että hyppytreenien sijaan Niklas haluaakin istuntaharjoituksia, joten se parasta toivova aivopuolisko on sitä mieltä että Niklas nyt vain haluaa kehittyä, kenties siksi että koulusta on saanut jonkinlaisen kimmokkeen siihen. Mutta sitten taas kun miettii vanhoja stooreja, niin Niklaksella on ollut vähän mustasukkaisia ajatuksia (no hei, kellä meistä ei mut kuitenkin). Nyt niille olisi maaperää tarjolla kun Niklas on viikot pois. Joten saamme ehkä nähdä jossain vaiheessa, onko tässä ainesta johonkin enempään draamaan! Toivon ettei, koska Niklas ja Marsh ovat kyllä minun suosikkipariskunta Hopiavuoressa.

Mutta ihan parasta tässä olivat nuo pienet vitsit, joita tuli pitkin matkaa! Elämän karu totuus kun ei ole omaa ponia, ai vitsit, että Marshall on ihana kummisetä kyllä. Kuumemittaria kehiin kun toinen pyytää istuntatreenejä ja tuo loppu, että parempi kertoa suunnitelmista emännälle, ennen kuin se tulee kaulin kädessä vastaan joku kerta 😀

[Sonja T.Valvoja]

Voi Fifi-parkaa! Alkaa olla vähän sairastallin henkeä Hopiavuoressa, yksi kutiaa ja toisella jalka rikki. Tämä on jotenkin taas niin riipivä teksti. Santtu kaikkensa tekee ja toivoo parasta ja sittenkin taas vain kutiaa. Ja niin jälleen pestään ja puunataan ja loimitetaan ja lutrataan shampoita ja karkotteita ja kortisonia. Ja toivotaan. Ja odotetaan talvea, jonka jälkeen tulee taas kesä ja ötökät ja kutina. Sääliksi ihan käy Santtuakin, juuri sen takia, mitä tuo viimeinen lause alleviivaa: välillä tosi raskasta.

[Sonja T.Valvoja]

Siinähän tuli nyt taas selvitettyä sitä, mitä Outille tapahtui kun hän Hopiavuoresta lähti. Tämä on hyvä tietää, noin niinkuin kirjoittajan kannalta. Kerrassaan sujuvaa, hyvää tekstiä, joka piti mielenkiinnon ihan loppuun asti. Ja voi että tässä istutaan kuumilla hiilillä odottamassa jatkoa Oskarilta! Että mitä se sanoo tai oikeastaan, mitä Oskari kuulee, koska jos Outi ei syytä Oskaria mistään, niin Oskari syyttää itseään ihan kaikesta, kuvitellusta tai todellisesta. Riippumatta siitä mitä Outi sanoo ja miten asiansa muotoilee, Oskari saattaa ihan hyvin kuulla sen näin: ”Sä et kelpaa, sä et ole tarpeeksi hyvä, itse asiassa olet tosi nolo ihminen, häivy mun elämästä” tai jotain sinne päin.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tämä Noan menneisyys aina sellainen matopurkki, että sitä jotenkin ei tiedä että haluaisiko sen oikeasti selviävän muille hahmoille ikinä vai haluaisiko sen jäävän ikuisesti piiloon. Noa itse varmaan haluaa pitää sen piilossa, mutta se on kuitenkin aina siellä takaraivossa taakkana. Nyt Chaikin saa tuollaisen puolitotuuden. Hyvä tietysti että Noa jotakin sai kerrottua, uskon siihen että taakkojen jakaminen kannattaa, mutta kun Noa itse nyt ainakin tietää ettei siinä ole vielä kaikki, ettei oikeasti ollut ihan täysin rehellinen.

[Sonja T.Valvoja]

Eihän minulla tähän mitään järkevää kommentoitavaa ole, mutta pakko jotakin sanoa kun kerran Sonja mainittiin. Hienoa! Ja muutenkin sivuttu noita tallin suuria salaisuuksia että kuka tulee ja mistä tulee ja kelle tulee ja tuleeko.

[Sonja T.Valvoja]

No kärryille pääsemisessä ei näytä olevan ongelmia, teksteistä nimittäin paistaa kauas että Hopiavuoren tekstejä on luettu tarkalla kammalla, muitakin kuin niitä tuoreimpia, ja painettu yksityiskohtia mieleen. Ilonan kanssa olen samaa mieltä, että kiva Eakin on remmissä mukana taas vaikka voisihan sitä tietysti käyttää vähän epäaktiivisempiakin hahmoja omissa teksteissään. Jotenkin se on vain itselle helpompi käyttää niitä hahmoja, jotka ovat aktiivisia kullakin hetkellä. (Hei miten niin kalastelen kommentteja muka tai mitään?!)

Mutta ihania pieniä tunnelmapaloja kuluneelta puolelta vuodelta. Hello ja omituisten otusten kerho kyllä kruunaa tämän 😀 Tai oikeastaan tuo Eiran tokaisu, että peiliinkö katsoit. Siis juuri niin Eiraa (ja Helloa) kuin vain voi olla!

[Sonja T.Valvoja]

Minä olen muistaakseni useammin kuin kerran sanonut, että logiikka on yliarvostettua ja usein nämä liittyvät myös niihin aikataulun venyttelyihin. Ei se niin justiinsa.

Mutta mä arvasin, arvasin! En nyt löydä sitä ikuisuuksia vanhaa kommenttia, jossa kehuin että minullapa on teoria Oskarista ja sen historiasta (tai siis muistaakseni vihjailin asiasta useammankin kerran, mutta the originaali kommentti nyt välttelee silmää). En tietysti mennyt sanomaan sitä olettamustani ääneen, koska eihän se varma ollut ja toisaalta olisi ollut ehkä inhaa spoilata se kaikille. Mutta tässä se nyt tuli, melkolailla suoraan: Oskari on ollut Ilona. No, ehkä kaikki on tajunneet sen aikoja sitten muutenkin.

Se siitä.

En kommentoinut noita Kissy-juttuja silloin kun se oli pinnalla, mutta olihan se jotenkin liikkistä kun Oskari ensin vastustaa tammaa ihan pelkän nimen perusteella (okei, oli sillä jotakin ennakkoluuloja siitäkin että se on tamma) ja sitten ihastuu siihen vaikkei halua. Ja sitten se viedään pois ja Oskari ei ikinä saa tammaa nimeltä Tiny Kitten Kisses. Paitsi että! Tuleeko se joksikin aikaa kuitenkin Hopiavuoreen houkuttelemaan Oskaria? Vai että mikä tämä kuvio oikein on? Grillataanko tässä nyt vain Oskari-parkaa roikuttamalla nenän edessä hevosta, jota se ei voi saada vai onko isä-Sudella takataskussa jonkin sortin ylläri? Vai vai vai?!
Ja sitten tuo Dani. Kissy meni, mutta entäs Dani, joka näyttää ihan ponilta? Pieneltä ja tavalliselta. Olisiko siitä muka minkäänlaista korvaajaa upealle Kissylle? Joutuuko Oskari tyytymään johonkin ”ihan ok”-hevoseen?

[Sonja T.Valvoja]

Pitäisi joskus kai osata sanoa muuta kuin että voi Oskari, mutta ei ole tänäänkään vielä se päivä. Oskaria käy oikeasti sääliksi taas kerran. Mutta Oskarin kirjoittajaa ei käy sääliksi, on taas meinaan niin hienoa kuvailua että käy lähinnä kateeksi! Hyvä teksti, oikein hyvä teksti, jota luki mielellään vaikka toisaalta kyllä kiemurteli kiusaantuneena Oskarin takia. Ja vähän Outinkin, kun toinen ei tiedä minkälaiseen ongelmapesäkkeeseen on sekaantunut.

Lisäksi minulla on vähän pahoja kutinoita tästä. Nimittäin että vaikka jos O&O siunaantuisivat joskus jonnekin samaan paikkaan rauhassa ”puhumaan” ”kaikki” ”rehellisesti” läpi, niin jotenkin ensimmäinen ajatus on se, ettei siitä mitään tule. Nämä kaksi puhuvat todennäköisesti niin eri asioista sitten lopulta, että eivät ymmärrä toisiaan yhtään sen paremmin sen ”puhumisen” jälkeenkään ja kumpikin jää pettyneenä ihmettelemään, että mitä se toinen edes yritti sanoa ja miksi itse edes ikinä mitään… No, hypin tässä taas muiden hahmojen tonteilla, voihan olla että joudun totaalisen yllätetyksi.

[Sonja T.Valvoja]

Säälittävää ja outoa tekstiä, joopa totta… Ehkä jonkun mielestä, mutta minä en ole ainakaan se joku. Oli minusta oikein hyvää tekstiä! Eniten minä nautin tuosta Hellosta, joka tuolla tavalla kierosti kertoo Oskarille miten asiat ovat. Oskari ei tunnu ikinä näkevän sieltä omasta masentavasta risukasastaan sitä tilannetta realistisesti tai edes sinne päin. Vaikeahaan se tietysti on kaikille. Mutta Hellolla on joka tapauksessa tosi vahva pointti puheidensa taustalla ja voi jos Oskari nyt ottaisi siitä onkeensa. Syytä ainakin olisi, jos minulta kysytään.
Ja jotenkin on niin hellomaista, että kun ensin on puhuttu vakavia (jos tosin leikin varjolla), niin sitten taas heitetään koko homma oikeasti ihan höpöhöpöstelyksi. ”Hyvä! Jätä minut! Loiki tiehesi, Susi!” Terapiasessio on ohitse ja koko maailman Hello-pelle taas paikalla.

[Sonja T.Valvoja]

Noin säälittävä pieni koiraparka, kuka sitä voisi vastustaa? Ihana, ihana kuva! Ja ihana, ihana koiruus.

[Sonja T.Valvoja]

Olen joskus muinoin muistaakseni kommentoinut, että nämä Outin dialogit ovat tosi hyviä ja uskottavan kuuloisia. Ja ovat edelleen! Varsinkin tällainen, kun kumpikin osapuoli on vähän hämillään eikä tiedä mitä sanoa, niin dialogista tulisi helposti sellaista niin-tuotattelua, joka ei vain pääse eteenpäin. Vaan eipä tule, kun on hyvä kirjoittaja asialla!
Ja ääh, miten olet taas saanut Oskarin kuulostamaan ja vaikuttamaan ihan Oskarilta. Odotan innoissani vastapalloa (ei mitään paineita mutta mutta…).

[Sonja T.Valvoja]

Arvaapa ilahduinko minä, että Outi teki paluun! En nyt ihan voi sanoa että Outi on yksin vastuussa Mortin jännevammasta, mutta ei paljon puutu 😀

Noita viimeisimpiä käänteitä Harrin kanssa en koskaan kirjoittanut auki mihinkään, mutta vihjaus siihen suuntaan löytyy viimeisimmästä spinnarista.

[Sonja T.Valvoja]

Tähän on yksi ainoa vastaus ja se on awww <3

[Julkaisija]

Viestit