Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
24.07.2021
Se oli pahin taklaus, jonka olen tähän asti kokenut. Isku salpasi hengityksen enkä pystynyt puhumaan. Silmissäkin musteni enkä enää edes kuullut mitään. Tätäkö se on, tältäkö kuolema tuntuu? Lyyhistyin alas ja vihdoin sain taas hengitettyä. En uskaltanut avata silmiä enkä kuullut vieläkään mitään, joten keskityin vain hengittämiseen. Nenän kautta sisään, suun kautta ulos: Rauhallisemmin, kuulin kuinka etäisesti tuttu ääni sanoi. Se oli vain päässäni, koska täällä ei ollut ketään. Olin yksin, pimeässä ja kylmässä.
En tiedä kauanko lojuin eteisessä enkä varsinkaan sitä, miten olin päässyt sieltä ylös, kerättyä oleelliset tavarat ja raahattua itseni kotiin. Jossain sängyssä maattujen tuntien välissä olin myös laittanut Eetulle viestin, että pitäisin vähän omaa vapaata. Hän ei onneksi kysellyt mitään ja oli varmasti vain tyytyväinen, koska talli oli aivan liian tyhjä kolmelle ulkopuoliselle työntekijälle.
Kun lopulta sain raahattua itseni tallille, tietenkin Hellokin oli siellä. Näin vain vilauksen hänestä, mutta se riitti. Henki salpautui samalla tavalla kuin hänen eteisessä ja jalatkin meinasi lähteä alta. Onneksi pääsin nurkan taakse ottamaan seinästä tukea ja uskoin, ettei hän nähnyt minua. Eipä sillä mitään väliä olisi vaikka olisikin nähnyt, ei hän välittäisi kuitenkaan.
Kun sain taas happea ja tunsin, että jalkani kantavat, lähdin etsimään Eetua. Aivan sama mitä muut ajattelisivat, en vain voinut jatkaa tätä enää. Ja tuskinpa he edes huomaisivat mitään, ei kukaan ole nytkään mitään sanonut, vaikken melkein kolmeen viikkoon ole ollut tallilla. Ei minulla ole enää mitään syytä olla täällä.
-
Odottaisitko sä mua?
”Mun on pitänytkin jutella siitä sun kanssa, mut..” aloitin, mutta kääntäessäni päätä Hellon suuntaan solisluutani särki. Siihen tulisi varmaan kunnon mustelma, sen verran tiukasti Hello siitä nappasi kiinni.
”Mut mitä?” Hello tivasi, koska olin kaiketi liian pitkään hiljaa.
”Se on vaan aina jäänyt enkä mä.. En vaan tajunnut, että se on sulle niin tärkeää.” Hello tuhahti ja tiesin, ettei se ollut totta. Kyllähän mä tiesin kuinka tärkeä perhe Hellolle on ja että hän halusi minutkin osaksi sitä. ”Mä vaan pelkään.”
”Mitä? Mitä sä pelkäät?” Hello äyskähti ja vilkaisi minua.
Niin, mitä mä oikeasti pelkäsin. Etten kelvannut, etten ollut tarpeeksi hyvä heidän pikkupojalleen. Ettei ne halua poikansa tuovan kaksimetristä miestä kotiinsa, vaan nätin tytön, joka antaa heille lapsenlapsia. Tai edes normaalin mittaisen ja rikkaan miehen, joka turvaa heidän lapsensa tulevaisuuden. Vai että Hello vihdoin tajuaa, ettei haluakaan minua, vaan sen nätin tytön, jonka kanssa saada lapsia.
”Tide, mitä sä pelkäät?” Hello toisti, koska olin edelleen hiljaa.
”Mä pelkään, etten mä kelpaa.”
Hello tyrskähti yrittäen pidättää nauruaan. Niin tyypillistä Helloa. Ei se osaa ottaa mitään tosissaan.Tai kyllä hän jotkut asiat otti, koska hän oikeasti vei minut kotiini. Pikkuyksiölleni, jonka olin onneksi saanut sen jälkeen, kun olin majaillut Oonan nurkissa pari kuukautta. Vaikka olinkin ollut mykistynyt Hellon ilmoittaessa, ettei halunnutkaan muuttaa yhteen, niin tämän parin kuukauden ajan olin ymmärtänyt sen olleen oikea päätös. Oli kiva, että oli oma paikka, vaikka enimmäkseen olimmekin yhdessä Hellon luona.
”Hello, mä rakastan sua. Jos mä tuun käymään sun vanhemmilla, niin..” aloitin Hellon pysäyttäessä kerrostalon parkkipaikalle. ”Odottaisitko sä mua?”
”No en mä nyt oo niille lähössä”, Hello vastasi. En voinut olla hymyilemättä hänen vastaukselleen, vaikka sisälläni tuntui kipeältä. Tämä ei voinut odottaa enää ja sopivaa hetkeä ei ole olemassakaan, joten pakko se on vain sanoa: ”Odottaisitko mua, jos mä lähtisin muutamaks kuukaudeks Saksaan?” -
What’s happened so far
En päässyt Saksaan kesällä, koska korona. Se harmittaa edelleen ihan vietävästi, vaikka onhan täti laittanut kuvia ja pari videotakin Beestä. Ori on kasvanut ihan mahdottomasti, alkaa olla jo oikeasti iso poika ja niin osaavakin. Sillä oli alotettu jo ratsukoulutuskin, ensimmäisiä kertoja ollut joku tuntematon tyyppi sen selässä ja Bee otti sen niin hienosti. Mä vähän pelkään, ettei se enää edes muista mua. Enkä oo edes varma tuleeko se enää koskaan takaisin. Tätihän voisi todeta, että tää on niin hieno heppa, ettei sitä kannata minnee pimeään Suomeen kuskata, kun sen on parempi olla Saksassa.
Ja oon mä miettinyt, että ehkä parempikin niin. Mitä mä sillä saisin aikaan, kun en ole pitkään aikaan päässyt kunnolla edes hevosen selkään. Mun pituus on ongelma melkein jokaisen hevosen kohdalla, minkä kanssa työskentelen. Nytkin olen kuullut, että niin Janna ja kuin Nelly kaipaisi liikutusapua hevosilleen, mutta kummallakaan en viitsi ratsastaa. Cozmina on auttamattomasti liian matala ja Paahtis.. No, se olisi kyllä ihan tarpeeksi korkea, mutta kovin nuori ja kevytrakenteinen, etten vain sovi sen selkään. Molempia toki voisin juoksuttaa, joten pitää ehkä jossain välissä mainita siitä.
Vaikka missäpä välissä minä sitäkään tekisin, koska enhän mä edes ole paljon enää Hopiavuoressa. Viikonloppuvuoroni teen säännöllisesti ja satunnaisesti paikkailen arkisin, mutta enimmäkseen arkiaamut menee koulussa ja illat Pöystilässä, jossa oon ollut nyt muutaman kuukauden töissä. Oona hankkinut tallinsa tupaten täyteen suokkeja eikä enää yksin ja vanhempiensa avulla saa kaikkea hoidettua. Mikä kyllä kelpaa mulle, säästötili näyttää todella lupaavalta ja voin jo suunnitella muuttoa.
Ja sitä varten mun pitäisi saada itseäni niskasta kiinni ja keskustella Hellon kanssa. Hänen luonahan mä olen majaillut jo pitkän aikaa enkä silti tiedä kuinka esittäisin kysymyksen. Keskustassa olisi kyllä halpoja yksiöitä eikä kaksioissakaan kovin pahat vuokrat olisi. Oma asunto olisi aina tietysti se oma, saisi olla rauhassa, kun sitä kaipaa. Enkä tiedä haluaako Hello minua virallisesti nurkkiinsa pyörimään.
Puhelimeni piti sen oudon piippauksen, joka tarkoitti, että sain Snapchat-viestin. Siinä yksi täysin turhake sovellus, jonka Hello puoliksi väkisin asensi puhelimeeni. Olisinhan minä voinut sen vain poistaa, mutta eipä siitä nyt varsinaisesti mitään haittaa ollut ja Hello oli ainoa, jolta sieltä viestejä sain. Avasin puhelimen ja rupesin nauramaan, kun näin Hellon lähettämän viestin.
-
30.07.2020
Mä olin ajatellut, että nyt kun Enniä ei enää ole, niin saisin olla enemmän Hellon kanssa. Mä olisin halunnut sen yhden illan, mutta Hellon piti päästä pois. Kyllä mä nyt tajuan miksi hänen piti lähteä ja että mun olisi pitänyt sen ekan huudon kohdalla antaa olla, mutta enhän mä silloin voinut tietää. Miten mä oisin voinut tietää, että Nelly on raskaana. Ja miksi sen piti olla Hello, joka on hoitamassa asiaa. Ehkä se onkin Hellon? Ei se ookaan Eetun, muutenhan Eetu olisi Nellyn kanssa hoitamassa omat asiansa.
Kyllä mä kuulin miten Hello kirosi minut ennen lähtöään ja oli väittänyt ettei se ollut hänen, mutta.. Ajatus silti kalvoi mieltäni, kuristi kurkkua ja ärsytti silmiä. En saanut henkeä, koska kuvittelin tummatukkaisen pörröpään juoksevan Nellyn jaloista Hellon syliin. Suljin silmät ja yritin rauhoittua, jotta saisin hengitettyä vapaammin. Päästyäni suurimmasta panikoinnista ohi, nostin polvet syliin ja painoin pääni niihin. Räpyttelin silmiäni parhaani mukaan, mutta silti muutama pisara karkasi poskipäille.
Lopulta se oli Jerusalem, joka herätti minut horroksesta. En tiedä kauanko olin istunut sohvalla ajatellen ei mitään ja kaikkea. Olisin halunnut vain lähteä pois, mutta en voinut rankaista viatonta eläintä siitä, että olin ollut typerä, lapsellinen ja idiootti.
”Joo, mennään pihalle”, sanoin koiralle, joka tuli jalkoihin pyörimään noustessani. Olisin voinut käyttää koiran vain takapihalla, mutta sen verran sain järkeiltyä, että nyt olisi hyvä käydä pidempi lenkki seuran kera. -
Jäähyväiset
”Kiitos Oona taas kerran, kun lähdit kuskiksi”, sanoin ehkä kolmatta kertaa istuessani hevoskuljetusauton matkustajan paikalle. Olimme lastanneet Ennin ja sen tarvikkeet traileriin ja lähdimme kuskaamaan sitä takaisin kotiin.
”Tottakai, ainahan mä sua autan!” Oona vastasi hymyillen, ”Sustakin on ollut paljon apua mulle, en varmaan olisi selvinnyt tästä kesästä ilman sua.”
”No mut sähän maksat mulle siitä”, naurahdin. Olen ollut tämän kesän apulaisena Pöystilässä, mikä ehkä onkin ollut yksi syy, miksi päätin lopettaa Ennin ylläpidon. Tykkään tammasta todella paljon ja olisin mieluusti halunnut pitää sitä vielä pidempään, mutta jotenkin tuntuu siltä, etten halua enää niin suurta vastuuta hevosesta.
”Miltä nyt tuntuu?” Oona kysyi, kun olimme ajaneet tovin hiljaisuuden vallitessa.
”En oikein tiedä. Haikealta ainakin, mut”, vastasin miettien tuntemuksiani.
”Se on täysin ymmärrettävää, olihan Enni sulla kuitenkin pitkään.”
”Mut on tää oikein”, kerroin, ”En oo antanut sille niin paljon aikaa kuin se olisi ansainnut ja tuntuu, ettei me edistytä.”
”Niin, Enni on nuori ja oppivassa iässä vielä, joten sille tekee ihan hyvää päästä kunnon koulutukseen. Enkä todellakaan tarkoita, että sä olisin huono!” Oona sanoi nopeasti vilkaisten minua.
”Joo, kyllä mä tajuan.”
”Tammalle teki varmasti hyvää ottaa tavallaan vähän rennommin tän kesän, ihan niin kuin kesälomalla.”
”Niinpä, vaikka kyllähän mä treenasin sen kanssa aktiivisesti aiemmin. Mut kun ei osaa niin ei vain osaa”, sanoin viimeisen lauseen hieman hiljempaa.
”Noh noh, älä nyt yhtään soimaa itteäs. Sä tarvisit vaan kunnon valmentajan, niin susta olisi vaikka mihin!”Saapuessamme Hukkapiiloon, Kiia odotti meitä jo pihalla. Tervehdin häntä ja menin hänen kanssa avaamaan lastaussiltaa. Hän siirtyi suoraan traileriin, joten jäin suosiolla ulkopuolelle. Ehkä parempi näin, eihän se ollut kuin ylläpitohevonen pari kuukautta. Silti tunsin puristuksen kurkussa, joka ei lähtenyt nieleskelemällä. Voikko tamma tunnisti kotinsa, koska siihen tuli ihan erilaista energiaa, kun se pääsi trailerista ulos.
”Kiitos todella paljon sulle, oot pitänyt tosi hyvää huolta Ennistä”, Kiia sanoi taputtaen tamman kaulaa.
”Eiku kiitos sulle, että sain tamman pitää.” Taputin tamman toista kylkeä ja siirryin nostamaan siltaa ylös.
”Eiköhän me nähdä vielä joskus, kisoissa ainakin”, Kiia sanoi hymyillen.
”Nii, eiköhän joo. Me voidaan Oonan kanssa viedä tavarat”, sanoin nopeasti ja siirryin varusteiden puolelle.
”Ne voi jättää siihen varustehuoneen ulkopuolelle, mä käyn ne siitä sit läpi, kun saan Ennin vietyä.”
”Joo, me varmaan jatketaan tästä sitten suoraan matkaa, että kiitos vielä kerran, jos ei enää nähdä.”
”Okei, heippa!” Kiia sanoi ja talutti kauniin voikon tamman ensin harjauspuomille ottaakseen kuljetussuojat pois.
”Kyllä se siitä”, Oona sanoi ja taputti selkääni. ”Aletaanhan hommiin, niin päästään nopeammin matkaan.” -
<*a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/hopiavuoren-hevostallin-henkilokunta/#post-1186″>Tiitus< */a> – < *a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/enni/”>Enni< */a>
– ei etunenään tai häntäpäähän -
Rakas ampiainen (322 sanaa)
10. Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa. | Kirje kirjoitettu Tiituksen hevoselle Beelle.Hei, mitä kuuluu? Toivottavasti hyvää. Toivon, että olet pysynyt terveenä ja oppinut kaikkea uutta. Minulla on ollut todella ikävä sinua ja pelkään, että oletkohan jo unohtanut minut. Jos et enää haluakaan jatkaa minun kanssa, kun olet ollut siellä hulppeissa tiloissa ja saanut olla ammattilaisten hoivassa. Täällä sinua odottaa ihan normaalikokoinen karsina, jossa ei ole uusinta uutta vesiautomaattia tai parhainta kuiviketta. Tarhankin joudut jakamaan yhden tai kahdenkin hevosen kanssa eikä maastotkaan ole mitään postikorttityyppiä. Mutta myös minä olisin täällä, malttamattomana odottamassa, että tulisit jo takaisin.
Ai mitä minulle kuuluu? No ihan hyvää, kai. Olen oppinut paljon uuden ratsuni Ennin kanssa. Kuten sen, että minusta ei ole kilparatsastajaksi. Kyllähän minä tiedän, että se vaatii paljon enemmän treeniä, valmentajia, hevoselle hierojia ja mitä kaikkea, että voisi pärjätä oikeissa kisoissa. Mutta olisin minä silti odottanut, että olisimme saaneet edes yhden sijan tai olisimme jääneet vaikka kahden sijan päähän sijoittumisesta. Mutta ei, me ollaan oltu häntäpäässä – aina. Enkä voi syyttää kuin itseäni, en vain osaa, joten se siitä.
Sunnuntaina olisi vihdoin finaali edessä eikä odotukseni todellakaan ole kovin ylhäällä. Lähinnä odotan, että se olisi vihdoin ohi ja voin jättää koko kilpailustressin taakseni. Eihän minun nytkään tarvitsisi stressata, voisin vain ajatella, että menee miten menee, ei sillä väliä. Mutta en pysty siihen. En ole nukkunut muutamaan yöhön kunnolla, koska näen painajaisia, että Enni katkaisee jalkansa tehdessämme laukanvaihtoa käynnin kautta. Tai radalta poistuessamme se heittää minut selästään ja kaikki nauravat ja kieltävät minua koskaan ikinä ratsastamasta millään hevosella.
Ai minkälainen Enni on? Se on nätti tyttö, tykkäisit varmasti siitä. Ei, se ei todellakaan ole parempi kuin sinä! Se välillä pelkää omaa ruokaämpäriään ja kerran se otti nokkiinsa, kun taputin sitä mukamas liian kovakouraisesti treenin jälkeen. Se myös yrittää laiskotella, jollei ratsastaja ole tarkkana ja pyydä siltä tarpeeksi. Enhän toki tiedä millainen sinusta koulutuksen myötä tulee, mutta uskon, että sinusta tulee maailman paras ratsu! Eikä haittaisi, vaikket olisikaan täydellinen, olisit silti just hyvä juuri sellaisena kuin olet.
Toivottavasti näemme pian!
-
Hopiavuoren varsat
”Niin siis mikä se toinen nimi oli?” kysyin Noalta toistamiseen, koska en vieläkään saanut sitä kielen päällä taittumaan.
”Soleirolia”, mies vastasi hörpättyään teekupistaan, ”Se on erään viherkasvin tieteellinen nimi.”
”Soler.. Solei.. rolia”, tavasin hieman takellen.
”Joo, onhan se vähän hankala, mutta Ronjaksihan sitä kaikki kuitenkin kutsuis.”
”Mikäs Peikon nimeksi sitten meinasit?”
”Trøllabundin”, Noa vastasi.
”No.. Joo. Onhan se kukkanimikin nätti, mutta jotenkin ite aattelin, et Rövardotter sointuis paremmin kyllä Peikon virallisen nimen kanssa. Vaikkei se kyllä taida ruotsia olla, mutta ihan tarpeeks lähelt.”
”Nii, se on ihan totta.”
”Vaikka eihän niiden ookaan mikään pakko toisiinsa sopiakaan, vaikka kaksosia ovatkin”, jatkoin vielä, ettei Noa luule minun lyttäävän hänen nimi-ideoitaan.
”Niinpä. Hankalaa kyllä tällanen! Sonjan kanssa puhuttiin, että niistä tulisi Ronja ja Peikko of Hopiavuori tai käännettynä Silver Mountain, mutta ei niistä kyllä kumpikaan kuulosta hyvältä.”
”Joo, ei. Ehkä Hopiavuoren Ronja ja Hopiavuoren Peikko voisi toimia. Tai sitten ihan vaan Ronja Metsärinne ja Peikko Metsärinne”, vastasin naurahtaen. Hieman ehkä hassua nimetä hevoset noin suoraan omalle nimelleen.
Noakin nauroi: ”Ei kyllä ainakaan Metsärinnettä nimeen, varsinkin Ronjaa luultaisiin vielä mun oikeaksi tyttäreksi.” -
Ihan pöhköä touhua! (407 sanaa)
1. treeni hevosen näkökulmastaMitä, taasko toi päätä pidempi hujoppi tulee häiritsemään minun päivänokosia? Pohdin mielessäni, kun huomasin tutun kaksijalkaisen kävelevän tarhaani kohti. ”Minut oli vasta hetki sitten tänne tuotu, joten miksi minun piti nyt lähteä pois?” kysyin pojalta, joka minua portilla kutsui. ”Enkä muuten tule, turha luulla!” huudahdin vielä ennen kuin käänsin pyllyni sitä kohti.
”Miksi sinä tuolla tavoin ihmiselles puhut?” samassa tarhassa majaileva Pond kysyi kummissaan.
”Ensinnäkin a) toi ei todellakaan oo mun ihminen, mun ihminen on sellainen nätti, normaalikokoinen punatukkainen likka ja b) eihän toi edes ymmärrä minua. Kato nyt, se hölmö on nyt tulossa tänne, vaikka just sanoin, etten oo tulossa.” Jotain Pond tuhisi nuorukaisista, mutta mikäpä se on mitään sanomaan. Ei se itsekään mene läheskään aina, kun se mustatukkainen pikkupoika sitä kutsuu luokseen. Mutta auta armias, kun se vaaleatukkainen komentaa, sitten Pond kyllä menee.Ja siis niinhän minä luulin, etten olisi lähdössä, mutta jotenkin se pitkäkoipinen sai minut keploteltua tarhasta pois ja sinne katoksen alle, missä aina tuulee ikävästi. ”Miksi meidän pitää tässä seistä, eikö voitaisi mennä vaan talliin?” kysyin siltä, mutta se vaan höpötti jotain ihmeellistä takaisin. Kuopaisin oikealle etujalalla, josko se sitten tajuaisi, että haluan pois tästä. Mutta ei, se poika kehtasi muuttaa ääntään komentamismoodiin! ”No aivan sama, seistään tässä sitte!” pukahdin.
”Aitojen väliin, taasko? Miksei me voitais joskus mennä maastoon, me pyöritään aina vaan tässä tai tuolla kuumassa kopperossa, jossa kaikuu”, sanoin sille höpöttelijälle, kun se talutti minut aidatulle hietikolle. Mutta eihän se minua kuunnellut, sinne me siis mentiin ja se nousi selkään ja patisti liikkeelle. Ja niinhän me sitten pyörittiin, tehtiin ympyröitä ja sitä outoa vinoa linjaa ja lopulta ympyräkin jäi ihan kesken – en ymmärrä! Sit se vielä halus, että pyöritän mun peppua, ihme tyyppi!
Kunnes vihdoin otettiin vauhtiakin mukaan, jes! Mutta siinäkään ei riittänyt, että meen mun omaa laukkaa, vaan siinäkin piti vääntää takajalkoja enempi mahan alle. Eikä voitu mennä edes suoraan, vaan jotain ihme kiemuraa piti siinä laukassa tehdä. Ja vaihdella yhtäkkiä taas käyntiin ja sitten taas laukkaan. ”Tää on ihan pöhköä touhua!” tuhahdin sille pojalle selässäni, mutta eihän se ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan ohjasi taas kulkemaan sitä kiemuraa.
Homma jatkui vielä jonkun aikaa, kunnes kysyin varovaisesti pärskien: ”Kuumahan tässä tulee, joko riittäis?” Taisi poika olla samaa mieltä, koska se käski hidastaa ravin kautta käyntiin, taputti minua kaulalle ja antoi pitkät ohjat. Ja ai että, sitten se ohjas mut sinne maastoon! Olisihan se ollut kivempi käydä siellä laukkaamassa, mutta pääasia, että pääsin edes hengähtämään sinne lintujen laulua kuunnellen.
-
Toimittajan välttelyä (322 sanaa)
18. Kirjoita tarina takaperin. Voit joko tehdä tarinan, joka… b) etenee myöhemmistä tapahtumista kohti aikaisempia tapahtumia, kirjoittaen alusta loppuun.Onnekseni Outin haastattelu oli päättynyt kiertäessäni kenttää ja tuntematon nainen oli hävinnyt varmaan talliin etsimään uutta uhria, joten saatoin rauhassa mennä maneesiin vilkaisemaan sen kuntoa. Olisi kyllä ehkä voinut pujahtaa tupaankin, ei kai hän sinne tunkisi jutun perässä. Mutta olin jo kerennyt maneesille, joten ajattelin saman tien käydä hoitamassa sen pois alta. Oskarihan maneesista yleensä piti huolen, mutta kun hän ei viikkoon täällä olisi, jonkun muun se piti tehdä.
Ennen maneesille menoa olin palaamassa tallille ja huomasin, että Outi oli suulissa Ukon ja jonkun minulle tuntemattoman naishenkilön kanssa. Outi puhui taukoilevansa tämän viikon ja odottavan innolla seuraavaa ratsastuskertaa Jussin kanssa. Sen jälkeen kuulin naisen kysyvän oliko Olavi Suden poika Outin valmentaja, joten päättelin että hänen on oltava joku toimittaja, joka kyselee Tie Tähtiin -kilpailuista. Minä en todellakaan halunnut vastailla miksi olemme niin huonoja emmekä saa yhtäkään sijoitusta. Tamman omistajakin oli jopa kolmas ekassa kisassaan, joten pitäisihän nyt tälläkin hevosella pärjätä.
Ennen Outin ja toimittajan huomaamista olin pohtinut, että normaalisti olisi ollut hienoa lähteä Ruotsin kilpailuihin. Tätinikin oli pyytänyt minua sinne kisahoitajaksi osallistuessaan itse kilpailijana. Mutta Tie Tähtiin -suoritukset oli yksinkertaisesti vienyt minulta kaikki mehut ja suoraan sanottuna mielenkiinnonkin koko kilpailemiseen. Olin siis päästänyt pienen valheen ja kertonut, että minun piti jäädä tallille. Eikä se oikeastaan ollut edes valhe, koska Eetu ja Oskari lähtivät molemmat kisoihin, joten jäimme Camillan kanssa kahdestaan virallisiksi työntekijöiksi. Onhan täällä tietysti Nelly ja Hello sekä Chaikin auttamassa, mutta kuitenkin.
Ja tämä pohdita oli lähtenyt siitä, kun olin taluttanut Ennin tarhalleen, jossa normaalisti majaili kaksi ruunikkoa tammaa, mutta Hannaby Hanami Week, kansaivälinen suurkilpailu oli vienyt molemmat Ruotsin maalle. Niinpä Enni sai pitää tarhan ihan itsellään koko viikon.
”No niin, ethän sitten liikaa riehu siellä”, sanoin tammalle päästäessäni sen vapaaksi tarhan sisäpuolella. Tamma oli kyllä jo tottunut minuun eikä testannut minua ihan koko aikaa. Enimmäkseen vain ollessani sen selässä. Mutta ei se kuitenkaan ollut mikään suurystävä minun kanssani eikä se nytkään jäänyt pyytämään rapsutuksia, vaan lähti heti ravaten pidemmälle tarhaan.Ristikuulustelu (303 sanaa)
17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita.”Hei, Tiitus.. Tiitus!” kuulin jonkun kutsuvan minua heti, kun olin astunut ulos maneesista.
”Niin?” kysyin kääntyen ovilla ympäri, koska en tunnistanut ääntä.
Nuori nainen kiiruhti luokseni käsi ojossa: ”Mä olen Minja Jaakkola, teen juttua Tie Tähtiin -kilpailuista ja haluaisin kysyä pari kysymystä.”
”Okei”, sanoin ehkä turhankin tympeästi ojetaen silti käteni kätelläkseni toista.
”Sähän olet siis Tiitus Hellevaara”, nainen luki paperilehtiöstään, ”Kilpailet Sinevan Butterscotchilla helppo A:ssa.”
”Joo”, vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi toivoen, että nainen lopettaisi, kun en kerro mitään.
”Sehän ei oo sun oma hevonen?” hän kysyi nostaen katseensa takaisin silmiini.
”Ei.”
”Oot sä sen kilpailija vai?” nainen kysyi laskien taas katseensa paperiin valmiina kirjoittamaan.
”En, se on mulla ylläpidossa.”
”Ai, onks se täällä?” nainen sanoi ääni nousten hieman korkeammaksi ja hymyilevät kasvot katsoivat minua.
”Joo.”
”Voitaisko me mennä kattomaan sitä?”
”Toki”, vastasin lähtien samantien kävelemään kohti tamman tarhaa.
”Eikös se ollut”, Minja aloitti lukien taas paperiaan yrittäessään pysyä pitkien askelieni vauhdissa. ”En nyt löydä sitä täältä, mutta kukas sen omistaa?”
”Kiia Kalliokoski.”
”Aivan, tässähän se olikin. Eikös hän itsekin kilpaile näissä kisoissa?”
”Joo.”
”Mutta ette kuitenkaan samassa luokassa, että ei sentään tarvi ihan vastakkain kilpailla”, nainen sanoi hymyillen.
”Tuollahan tuo Enni on”, kerroin osoittaen tarhan nurkassa ruohonjuuria hamuilevaa voikkoa tammaa.
”Oi vitsit, onpas se nätti”, nainen henkäisi, ”Saisinko mä ottaa siitä kuvan?”
”Kaipa se sopii.”
”Voitko sä..” Minja aloitti, mutta lopetti katsoessaan minua, ”Tai ehkä mä voin ottaa sen tästäkin.”
”Kyllä mä voin kutsua sitä, mut en lupaa, että tulee lähemmäs. Ennii, maltatkos tulla tänne päin?” kutsuin hevosta, joka vain nosti päänsä ylös.
”Onko se kuinka kauan ollut sulla?”
”Maaliskuusta lähtien. Ei se nyt näytä haluavan tulla, joten saatkohan otettua kuvan tässä?”
”Oho, vaan pari kuukautta ja ootte jo kisaamassa yhdessä!” nainen vastasi ihmetystä äänessään ja otti pari kuvaa Ennistä. ”Joo, kyl täst tuli ihan hyvä”, hän jatkoi katsoessaan kuvia kameran näytöltä.Haastattelu (357 sanaa)
13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.Jätimme Ennin rauhaan, koska tamma ei halunnut tulla tervehtimään meitä. Minja oli näyttänyt ottamiansa kuvia ja totesin itsekin niiden olevan hyviä, vaikkei tamma nyt missään esittelyasennossa ollutkaan. Sitten vasta tajusin, että minun ehkä pitäisi kysyä Kiialta lupa kuvaan ja sanoin sen ääneenkin naiselle.
”Mä oon itse asiassa menossa Auburniin tässä parin päivän päästä, niin jos vaan saan hänet käsiini, voin kysyä häneltäkin mielipidettä näihin kuviin. Enkä tietenkään julkaise epäedustavia kuvia”, Minja kertoi kävellessämme tarhoilta pois päin. ”Mä tiedän, että oon vienyt sulta jo paljon aikaa, mutta en oo vielä saanut kysyttyä oikeastaan lainkaan itse Tie Tähtiin -kisoista sulta. Olisko sulla ollut vielä aikaa muutamaan kysymykseen?”Olisin halunnut sanoa suoraan, että ei kiinnosta. Tai olisin voinut kertoa, etten kerkeä, koska olen töissä. Mutta jokin naisen vilpittömässä kysymyksessä ja lämpimässä katseessa sai minut vastaamaan, että tottakai. Ja tarjosin vielä kahviakin tuvassa, mikä idiootti olenkaan! Niinpä siirryimme sisätiloihin, jossa joku oli juuri keittänytkin tuoretta kahvia.
”Ootte siis..” Minja lunttasi taas paperistaan, ”Ennin kanssa tunteneet kaksi kuukautta.”
”Joo, aikalailla.”
”Ja ekat TT-kisat oli jo huhtikuun alussa, eli olit kuukauden ollut sen kanssa ennen ekaa starttia.”
”No oikeastaan meillä oli kaksi kisaa jo maaliskuun puolella.”
”Oho, sähän oot nopsaan lähtenyt.”
”No niistäkin eka oli just aloitteleville suunnattu harjoituskisa.”
”Mut mites nyt nää TT-startit, teille ei oo sijoituksia oikein tullut?”
Sieltähän se pelkäämäni kommentti tuli. Miks ootte niin huonoja, miksi edes lähditte mukaan, olisihan sun pitänyt tajuta osallistua edes helpompaan luokkaan.
”Joo, kahdesti oltiin sijalla 11 ja kerran 14.”
”No mut onhan se ihan hyvä suoritus noin uudelta ratsukolta”, nainen myönsi kirjoittaen taas paperilehtiöönsä.
”Niin, niinhän se kai on.”
”Kuinka paljon te treenaatte, onko sulla joku valmentaja?”
”Ei mulla ketään valmentajaa oo, ihan omatoimisesti treenataan”, vastasin miettien kehtaanko myöntää, ettei treenausta ole ollut tarpeeksi.En kuitenkaan päätynyt sitä mainitsemaan, koska Minja kysyi seuraavaksi hopiavuorelaisten kisamatkoista ja minkälaista oli kilpailla omia tallilaisia vastaan. Kerroin, etten itse ainakaan ajatellut kilpailevani ketään vastaan, vaikka sitähän se tietysti tosiasiassa oli. Kerroin, että olen ylpeä meidän porukan menestyksestä ja totesin vielä loppuun, että jonkunhan ne häntäpään paikatkin pitää aina ottaa. Minja kiitti haastattelusta ja kahvista ja poistui tuvasta. Itse jäin vielä istumaan hetkeksi ennen kuin palasin töiden ääreen.
-
Eihän sitä aina tartte kommentoida jotain rakentavaa tai edes oleellista, eihän? Koska halusin kertoa vaan sen, että viestissä on väärä päivämäärä 😀
-
Mä luin sen norsun, mut en jääny sitä sen enempää miettimään ja nyt haluan tietää, mikä se sana oli, mitä se korvas 😀
Munki piti saada aikaseks työntää Tide Hellon porukoille aikapäiviä sit, mut kiire ja ikuisuusblokki ja kaikki muut enemmän tai vähemmän turhat syyt pitäny mut saamattomana.
-
Mie just miettin, että ois tuonu Been aikuisena takaisin ja sil ois voinu tänne osallistua, mut itse oon edelleen blokissa viimevuotisen jäljiltä, niin taitaa kyllä jäädä multa tähän osallistuminen 😀 Ehkäpä sitten ensi vuonna, niin kerkeää Beenkin tuoda sopivammalla ajalla takaisin.
-
Haha, niin siitä Sonjasta kohta tulee kisaaja 😀
-
Hymähdin tolle ruumis-jutulle, en tiiä mut jotenkin se sopii niin hyvin Niklakselle 😀 Kivasti tartuttu Noan koukkuun, tosi sujuvasti jatkettu ja niiiiin näppärästi pelastettu Noa hieman tukalasta tilanteesta.
-
Mäkin oon jo tovin pelännyt, että Sonja lähtee. Ensin se haaveili omasta tallistaan ja olin ihan varma, että nyt sillä vinksahti päässä ja se oikeasti rakentaa sen hulppean rötiskön ja jättää Hopiavuoren. Ja nyt sit tää Harrin työtarjous, ihan varmana ne tarttuu siihen ja sit ne jättää meidät! Mut se toki onkin sitten mysteeri, että jääkö hevoset silti Hopiavuoreen, niillehän tarvii sit liikuttajat jajaja.
-
Aaawh, voi Camilla ja voi Steffe! Mitähän niille käy, tuleeko Steffe koskaan takaisin, vaikka Gunnar niin vähän meinaa. Plus onko Camilla ottamassa sitä takaisin, jos hän lähteeki jonneki jajaja.. Odotan mielenkiinnolla!
-
Jes! Hyvä, että Niklas kertoi Eetu-Epäreilulle miten heinäautomaattien kasaus oikeasti meni. Innolla kyllä odotan miten Eetu aikoo asian Eiralle esittää, koska ei hän tuota voi vain sivuuttaakaan.
-
Vooooooi vitsin vitsit! Minäkää edes ajatellut Noan tilannetta, kun toisille tulee vauva. Toki ikävä puoli on se, ettei Noalla kyllä kauheasti sananvaltaa asiaan olekaan, mutta onhan se silti kurjaa, kun toista ole mitenkään huomioitu.
Mulle sä ainakin myit Eetun mielipiteet ihan täysillä, kuten myös Nellyn ja Hellon toiminnan.
-
Voi kamala sitä ihmetystä ja huutoakin varmasti, kun kahvitauolla ollut porukka lähtee takaisin hommiin ja kengät on joko täynnä vettä tai vuotavina yksilöinä ainakin ihan litimärät 😀
-
Hymähdin ihan ääneen tolle kanakeitolle 😀 Vaikka eihän Eetu voi niistä keittoa tehä, kyllä niille nyt joku paikka saahaa, jos eivät tallissa voi olla.
-
Joo joo, kattelemaan vaan, niin vissiin 😀 Melkein voisin epäillä, että Sonja tulee heti hevosen paperien kanssa kotiin, jollei koko hevosen kanssa.
-
Ai vitsi mä jään kans jännäämään miten Herman (tai sen kaverit?!) vastaukseen reagoi.
-
Vitsit kun Heli on niin mahtava, kun ottaa Eiran noin mukaan! Ja Eirakin on niin oma ittensä tässä, varsinkin noi Helin vastaukset lopussa sai ihan hymyn huulille, kun pystyin kuvittelemään mitä ja miten Eira kysymykset esitti.
-
Kuten jo tarinassakin todettiin, niin mullakin tuli heti Eetun hätiköinnistä mieleen, että on kyllä niin hänen tyylistä. Ja miksikäs hän ei olisikaan ollut kummissaan, kun kerta näki toisen lähtevän ratsain ja palaavan kävellen. On kyllä selvästi Nellyn valmennus menossa ja oon niin kateellinen kuin hyvin siitäkin kerrottu.
