[EiraOsallistuja]

Hyvää joulunodotusta t. Typy ja Lilja (ja Eira kellä ainoona koko tallilla on yhtää tyylitajuu ja kuvaustaitoo nii et saa ylipäätään otettuu tän kuvan ilman että kukaan edes esim makso siitä vaikka se oli pakko ottaa jonku Hellon mielestä)

[EiraOsallistuja]

Se oli sitten siinä. Suukotin Typyn nenää, joka puristui karsinan kaltereita vasten. Ei ollut ikävä, mutta se ei johtunut siitä, etteikö olisi ollut maailman parasta kisata Typyllä. Se johtui olosuhteista. Typystä oli tullut minun kaverini, mutta näkisinhän minä sen joka päivä tästä eteenpäinkin. Tavallaan mikään muu ei muuttuisi kuin se, että Hellon pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä ratsastamaan hevosellaan pelkän paijaamisen sijaan. Minulla oli nimittäin muita kuvioita: oli kova kiire ratsastaa onnenkantamoisesta toiseen!

Olin oppinut kunnolla ratsastamaan Inkalla ja Cozminalla, vaikka Uuno olikin ollut kiva. Sitten olin saanut hoitaa Surrea ja sen takia myös Flidan varsoja, jotka olivat jo isoja. Olin päässyt kilpailemaan Typyllä, ja siihen en olisi pystynyt kenenkään muun kuin Hellon avulla. Vaikka minulla olisikin ollut nimittäin ihan oma Typy, tasan en olisi saanut lupaa saati rahaa kilpailla oikeissa kisoissa ilman Helloa. Siinä vaiheessa minä näytin kaikille! Kyllä minäkin opin ja osaan! Typy ja Hello olivat kuin ponnahduslauta. Minä, MINÄ, sain ratsastaa Aaveella, joka ei ole puoliverinen, mutta on kyllä tasan Jussiakin taitavampi hevonen. Kukaan ei edes kulkenut hokemassa, että älä sitten riko sitä, et sitten tee mitään tyhmää, varot sitten sitä. Nelly auttoi, mutta kerran Oskarin iskä odotti, että Equador pääsisi kentälle, ja katseli, ja sanoi sitten, että Eira — eli minä! MINÄ! — oletkos harkinnut kilpailevasi jollain puoliverityyppisellä. Sanoin, että arvaa vaan. Enhän minä voi, mutta olisin ilmeisesti Oskarin iskänkin mielestä valmis kokeilemaan. No, Oskari joka tapauksessa on saanut suostuteltua Milanin lainaamaan Biffeä — ja se on puoliverinen se!

Niin että tässä oltiin. Vähän niin kuin hyvästelemässä Typyä.

Hello oli antanut minun pitää kaikki Typyn ruusukkeet, mutta aamulla olin ottanut ne pois seinältä. Olin taitellut ne nätisti kaupasta omenoiden mukana tulleeseen pussiin. Siellä oli kaikki vanhat ruusukkeet, kaikki viisi. Niiden päälle olin laittanut kaikki viimeisimmät, jotka eivät olleet ehtineet seinäänkään asti vielä. Nyt ne olivat Hellon ja Typyn kaapissa kaiken muun romun keskellä.

Typy tykkäsi, kun sitä kutitti leuan alta. Sen ylähuuli läpsyi. Se yritti puristautua kaltereitaan vasten koko kaulallaan: ihmetteli kai, miksen tullutkaan sisään tai hakenut sitä mukaani. Saisi tottua. Se oli menossa Hellon kanssa maastoon kohta, niin ettei se ehtisi kauaa kaivata seuraa. Se oli lemmikkiheppa taas.

Eiran ja Typyn vipoja kisoja:
Harmony Champions: koulu HeA 1/64
Guldholm Summer Festival: kenttä Helppo 3/34
Häjy Showjumping: este 100 cm 2/38
Häjy Showjumping: este 110 cm 4/56
Vaahterapolun syyskisat: koulu VaB 3/22

[EiraOsallistuja]

Paska poikaystävä ja Ilkka-Pohjalaisen akka

Muiden kaikkien poikakaverit pussailee niitä kun ne voittaa kilpailut, mutta ei minun. Mitä sellaisella poikakaverilla edes tekee? Kun minä ja Typy saimme voittoruusukkeen ja palasimme kentältä, meitä ei ollut vastassa Noeul, joka suukotteli ennemmin Equadoria, vaan Ilkka-Pohjalaisen se akka, joka kirjoittaa niitä lehtijuttuja. En olisi halunnut jutella, mutta kai sitä täytyi. Onneksi hän ei tukkinut jokaiseen tällaiseen pieneen kilpailuun: tähän vain, kun piti kerran päivittää meistä taas jotain urheilusivulle Typyn kanssa ja voitto oli aika varma tällä kertaa.

Koska se oli kamera ojossa se akka, väänsin hymyn naamalleni. Ei sitä tiennyt, jos vaikka joku poika olisi lukenut sen jutun ja nähnyt kuvan: joku ulkopaikkakuntalainen jopa. Käänsin varovasti Typynkin päätä niin, että ruusuke varmasti näkyi, ja sitten räpsähti. Typyä ei haitannut. Eetu oli ottanut siitä joskus kuvia vahingossa salamallakin, mutta ne olivat aina tosi hirveitä kuvia. Tämä tyyppi otti ihan okei kuvia, vaikka en tykännytkään yhtään olla ratsailla ja tulla kuvatuksi alaviistosta. En edes ollut kauhean läski, mutta alaviistosta jokainen on läskin näköinen.

”Mites on nyt kausi menny?” se akka kysyi, vaikka varmasti tiesi paremmin kuin minä.
”Ihan hienosti”, vastasin säyseästi ja luisuin alas hevosen selästä. ”Typy on ollu tosi hieno koko ajan, vaikka ei se oo ennen sillä lailla kilpaillu. Paljon treeniä, vähän kisoja.”
”Ja kausi jatkuu?”
”Joo. Seuraavana on Komia Dressage melkein naapurissa, ja sitten taitaa tulla Solgården Slott ja Kultasaari, jos mä en nyt sekoita päiviä. Ne on jokainen kansainvälisiä kisoja. Aika hyvin suomenhevoselta, jos pärjää siellä sporttiponeja vastaan.”
”Onkos sulla tulevaisuudessa jotain suunnitelmaa Typyn varalle tai muuten..?”

Vilkaisin Typyä. Ilkka-Pohjalainen oli ratsastusmyönteinen lehti, vaikka ratsastusjuttuja tietenkin oli vähän, kun ei meilläpäin niin kauheasti ollut menestyviä ratsukoita. Jotkut muut lehdet sen sijaan kirjoittivat kriittisesti ratsastuksesta ja ratsastajista. Kun Ilkka-Pohjalaisen akka oli ryhtynyt pyörimään ympärilläni, Oskari oli varoittanut sanomasta yhtään mitään sellaista, joka voitaisiin vääntää sillä tavalla, että käytin hevosta hyväkseni. Ei tainnut olla viisasta sanoa, että kun kausi on loppu, toivottavasti minulla on puoliverinen tai edes iso poni.

”Me ei olla vielä keskusteltu Typyn omistajan kanssa jatkosta”, valehtelin sujuvasti ja silitin hevosta, niin kuin olisin siihen syvästi rakastunut, mikä oli kyllä tottakin sen ohella, että nyt se oli teatteriesitys. ”Tietenkin mä toivon, että me saataisiin jatkaa vielä kauan yhdessä, mutta en mä näitä päätöksiä yksin tee.”

Kesti vielä hetken verran karistaa Ilkka-Pohjalaisen akka kannoiltani. Onneksi hän oli ottanut pari kuvaa lisää niin, että olin jalat tukevasti maassa. Typy nyt näytti hyvältä varmaan kaikissa kuvissa, se kun oli näin kesäisin niin ihanan hopeinenkin, mutta kun minä en. Annoin sen katsella rauhassa ympärilleen samalla kun etenimme trailerin, Equadorin ja paskan poikakaverini luo. Sentään Noeulkin oli ihan sairaan hyvännäköinen. Olisi vaan voinut olla hyvännäköinen siinä lehtikuvassa mukana, mutta kun ei.

”Onnea vielä Eira!” Noeul sanoi niin kuin ei olisi vältellyt minua Equadorin luona juuri.
”Mhm”, puhahdin sille ja avasin Typyn satulavyön.
”Onko sulla jokin hätänä?”
”Ei. Ota tää satula ja pistä se tonne ja mee pois.”
”Okei…”

Rihtniemen heinäkuun estekisat: Eira ja Typy olivat 1/32 metrin esteillä.

[EiraOsallistuja]

Kultasaareen

Elin sellaista elämää, josta olin unelmoinut viisi vuotta sitten. Ei Typy ollut mikään puoliverinen, eikä minun omani, mutta muuten kaikki oli täydellistä hevosrintamalla. Kilpailin niin paljon kuin jaksoin. Pärjäsinkin. Olin ihan kelpo kilpailija kansainvälisissä kilpailuissa asti. Minulla oli tukijoukkojakin: Hello, Oskari ja Nelly. Ja muitakin.

Vaikka edellisistä kilpailuista oli kannettu ruusukkeita kotiin Typyn kanssa, vielä ei ollut levon aika. Seisoin taas uudessa tallipihassa Oskarin ja Alexin välittömässä läheisyydessä harjaamassa lainaratsua. Kultasaaren kilpailut tuntuivat tulleen ihan tosi nopeasti, vaikka olin odottanut tätä kilpailuviikkoa ihan hulluna. Nämä olivat isot kilpailut, niin kuin Komia Dressagekin, mutta tuntuivat isommalta panostukselta. Näitä varten olimme nimittäin ajelleet Hankoon asti, niin että mahdollinen tappo kirvelisi enemmän kuin Komiassa. No, Alex oli ajanut, Oskari oli ruuvannut rediota ärsyttävästi ja minä olin yrittänyt nukkua.

Hello uskoi minuun ja hevoseeni enemmän kuin minä itse, tai ainakin siltä tuntui. Hän ei edes piitannut ratsastuksesta, saati sitten kilpailuista, mutta roikkui päivä toisensa jälkeen kiinni kentän aidassa ja seurasi silmä kovana. Hello oli tullut mukaankin tällä kertaa, vaikka ei yleensä ehtinytkään. Hän lähtisi kuitenkin jo tämän ensimmäisen kilpailupäivän jälkeen kotiin. Arvostin sellaista tukea, mutta salaa, enkä tasan ikinä sanoisi sitä millekään Hellolle.

Samalla kun tuttu kisajännitys hyrähti käyntiin tallialueen vilkastuessa, nosti uusi ahdistuskin päätään. Hello tuki minua, vaikka tiesi, että tämän Kultasaaren kilpailun ja muiden loppukesän kisojen jälkeen hylkäisin hänen hevosensa, rakkaaksi ja luotettavaksi käyneen Typyn: jättäisin sen julmasti. Ei ollut Typyn syy, ettei se ollut syntynyt puoliveriseksi eikä kelvannut vaikeampiin luokkiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani hirveä ihminen, kun minulle ei riittänyt mikään.

[EiraOsallistuja]

Helmipuron äiti kertoo

Äidin pikku ratsastajat

”Mäkin meen mäkin meen mäkin meen!” Inkeri ärjyi, kun näytin Irmalle Solgården Slottin kilpailukutsua. Siellä oli lapsille oma luokka, ja vaikkei Inkeri osannut ratsastaa, hän tykkäsi hepoista. Vielä oli aikaa oppia istumaan hepan selässä, ja Eirahan voisi taluttaa häntä. Irma sen sijaan… No, Irma ei ollut yhtä innostunut hevosista. Hän ei edes leikkinyt tyttöjen Sleich-hevosilla.

”Ethän sä tykkää hepoista? Mitä jos sä pääsisit johonkin toiseen juttuun? Jos vaikka menisit Inarin kanssa Tropiclandiaan?”
”Eikä! Mä haluan kans mennä hepalla kisoissa!”
”Kun tässä lukee, että yksi hevonen saa mennä vain yhden lapsen kanssa tässä luokassa. Se tarkoittaa sitä, että vain toinen voi mennä. Mutta hei! Tässähän on kolme luokkaa. Sä voisit osallistua eri luokkaan kun Irma.”
”Eikä!” Inkeri ulvaisi ja alkoi itkeä. ”Mä haluan samaan kun Iima menee!”

Niinhän se oli lasten kanssa. Kun he halusivat sinisen paidan, alkoi hirvittävä poru, jos se oli pesussa ja tarjolla oli vain samanlainen punainen paita. Tietenkin Inkerin oli päästävä samaan luokkaan ratsastamaan kuin Irma. Tietenkin oli.

”Äiti koittaa kysellä jos sullekin olisi siellä joku poni. ”
”Lupaakko?”
”Lupaan kysellä. Mutta jos siellä ei ole sulle ponia, sun täytyy joko mennä eri luokkaan kun Irma tai olla menemättä kokonaan.”
”Eieieiei! Samaan luokkaan meen!”
”Inkeri. Asia on nyt näin.”
”Sit mä en mee nukkumaan.”
”Kyllä sä meet nukkumaan. Pistä pää tyynyyn niin mä luen teille tätä kirjaa.”
”Ai mitä kiijaa? Ai möökökiijaa!”
”Joo, katotaan mitä ne möröt pelleilee tänä iltana.”
”No joo! Mä meen Iiman sänkyyn kuunteleen.”
”Jos Irma huolii sut niin voit mennä.”
”Voi se tulla tänne.”

Niin ne äidin pikku ratsastajat mönkivät saman peiton alle niin kuin Eira ja Inari pieninä. Heitä piti oikein katsella hetki. He olivat yhtä vaaleita ja suloisia kuin isosiskonsakin. Sitten Inkerin otsa alkoi kurtistua — hän oli vähän niin kuin Eira pienenä – joten loin katseeni nopeasti kirjaan, jossa moniväriset, hassut hirviöt pomppivat ja seikkailivat.

[EiraOsallistuja]

Meidän äiti ja sen järki

Äiti oli muuttanut Virkatielle. Se oli kuulemma nyt se asunto, jossa hän aikoi olla. Harmi vain, että hän oli laskenut minun muuttavan omilleni. Onneksi Ilveksillä piti aina olla jokin kesälemmikki, ja nyt kun Inari ei ollut ollut siellä aikoihin, niin minä sitten olin. Otsonmäellä oli aina ihmisellä katto päänsä päällä, vaikka mitään muuta hyvää koko paikasta ei voinutkaan sanoa.

Oli se silti ihan sairaan erikoista seistä oman äidin oven takana ja painaa ovikelloa niin kuin mikäkin vieras. Jotenkin se oli tuntunut normaalilta silloin, kun oli käynyt meidän vanhassa kodissa. Olin vihannut sitä paikkaa, tai ehkä iskää.

Äiti avasi heti oven. Hymy levisi hänen kasvoilleen. Inkeri vahtasi äidin säärten takaa, mutta kiljaisi minut nähdessään ja tuli sukkasillaan portaille, että pääsi halaamaan. Nostin hänet ilmaan.

”Terve.”
”Eira tuu kattoon meillä on sleitsihevosille rakkori!”
”Mennään sisälle niin tuut olkkariin näyttään.”
”Ne haluaa molemmat asua Irman huoneessa yhdessä, niin ne leikkii Inkerin huoneessa”, äiti selitti ihmeellisen anteeksipyytävästi.
”Se on hyvä, että niillä on tilaa.” Mutta minulle ei ole.

Äiti keitti kahvia niin kuin olisin muuttunut aikuiseksi yhtäkkiä. Kaupasta ostettua pullaakin oli. Kun kerran olin aikuisen asemassa, en ottanut mehua, vaikka kahvi oli pahaa. Ainakin pulla oli ihan jees, vaikka ei se nyt ollutkaan mitään Ailin itse tekemää.

”Mä lähden Ruotsiin kilpailemaan syyskuus”, kerroin, kun jostain piti kerran puhua.
”Ai niin joo! Miten sulla on menny niissä kisoissa? Mä voisin tulla joskus katsomaan… Jos saan tytöt vaikka Ailille.”
”Ihan jees. Mutta ei sun tarvi tulla…”
”Mulla olis lomakin. Jos lähtisin sinne Ruotsiin…”

Hymyilin. Äiti ei lähtisi yhtään mihinkään. Äiti oli käynyt Hopiavuoren hevostallilla yhden ainoan kerran ja inhonnut joka hetkeä. Hevoset haisivat sellaisen nenään, joka ei hevosten kanssa koskaan ollut. Sitä paitsi äiti oli pelännyt joka ainoaa. Silloin tallissa oli asunut vielä Make-ponikin, ja jopa se oli ollut kauhistuttava äidin mielestä. Sitä paitsi vaikka isä maksoi Irmasta ja Inkeristä, äidillä ei ollut ylimääräistä rahaa mihinkään Ruotsin reissuihin. Komia Dressageenhan hän lupautuisi, jos olisi oikeasti muka tulossa johonkin.

”Se on näin nätti paikka siellä Ruotsissa”, sanoin kuitenkin ja ojensin äidille puhelimen. Siinä oli auki Solgården Slottin kilpailukutsu. En ollut tarkalleen ottaen pyytänyt vielä Hellolta lupaa lainata Typyä, mutta olin melko varma, että saisin mennä. Äidin puolesta asialla ei ollut väliä, sillä hän ei ollut tulossa, ei oikeasti.

”Mä oon ajatellut, että Irma ja Inkeri… Tai ainakin Irma sais alottaa ratsastuksen. Se tykkä poneista kauheasti”, äiti mumisi.
Joo niin varmaan. ”Mistä sulla on sellaset rah — eiku–”
”Rahaa? No mä ajattelin maksaa sulle.”
”Mulle? Mistä?”
”No kun sulla on se hevonen, niin jos tytöt vois vaikka mennä sillä. Opettaisit niille. Ei ne nyt mitään ihmeellistä… Saisivat edes muutaman kerran mennä. Sehän oli niin kilttikin se hevonen, iskä sanoi. Vaikka se on tosi iso.”
”Mikä hevonen? Typy?”
”Ei sen nimi Typy ollu…”
”Hä? Uuno!”
”Niin! Se iso hevonen! Eikö se ala olemaan aika vanha ja rauhallinen? Se on teillä Inarin kanssa ollut kuitenkin jo ainakin kymmenen vuotta…”

Teki mieli nakata kahvikuppi seinään. Olisin voinutkin. Äiti olisi suuttunut, mutta ei olisi käynyt minuun käsiksi, eikä heittänyt pysyvästi pihallekaan. Puristin sen sijaan silmät kiinni. Oli kauhean, siis kauhean vaikeaa yrittää pitää mielessään se ajatus, ettei Uunon lähtö ollut äidin syytä, eikä välttämättä sekään, ettei äiti muistanut. Silti en voinut olla syyttämättä äitiä edes vähän.

”Sä annoit isän myydä sen.”
”Annoinko? No millä ihmeen hevosella sä kilpailet?”
”Hellon hevosella.”
”Jaa jaa. Tekö ette Inarin kanssa enää halunneet omaa ponia?”
”Uunoa! Mä tein kuule kaiken mitä mä keksin, että mä saisin pidettyä sen!”

Äiti katsoi minua pää kallellaan ja sääliä silmissään. Eetun ilmeestä oli silloin aikaa sitten nähnyt, että hän ymmärsi, miltä Uunon lähtö tuntui. Ymmärsi jotenkin perin pohjin. Itse asiassa joka ainoa tallilla oli ymmärtänyt, ja ne, jotka olivat pystyneet, olivat yrittäneet auttaa. Olin saanut mennä Cozminalla niin paljon kuin ikinä. Olin saanut kulkea Sonjan perässä rasittavuuteen asti. Oskari oli opettanut Typyn kanssa, Hello lainannut hevosta, olin saanut ratsastaa jopa Oskarin hevosilla ja vaikka mitä. Kukaan ei puhunut enää Uunosta, mutta äiti ei edes muistanut sen nimeä saati lähtöä. Toisaalta en ollut itsekään voinut hyvin kotona. Äiti oli ollut iskän vallassa kuitenkin jo jotain sata vuotta.

”Hei täällähän on lapsille jotain omia luokkia!” äiti ilahtui, kun katsoi uudelleen kännykkääni.
”Joo.”
”Kuules, jos sulla kerran on Ilveksen poni siellä, niin eikös tytöt voisi osallistua sillä noihin lasten luokkiin?”
”Ei todellakaan.”
”Miksei?”
”Koska ne ei ole tulossa mukaan. Ja vaikka ne oliskin, Hello siitä päättää enkä mä.”
”Kuule, kun mulla on oikeasti lomaa. Mä järjestelen niin, että jos me tullaan sinne noiksi kisapäiviksi. Tytöistä on varmasti tosi kivaa katsoa kun sä meet sillä hevosella.”
”Typyllä. Ja sen näkee Hopiavuoressakin.”
”Mutta ne olis oikeat kilpailut. Ja jos mä soittaisin Ilvekseen että saisko ne mennä kans sillä siellä.”
”Mihinkä hemmetin Ilvekseen? Ei se oo mikään Mannin hevonen, vaan Hellon!”
”Hello on Mannin poika”, äiti sanoi niin kuin se ratkaisisi asian jotenkin.
”Aikuinen poika”, huomautin.
”No ei mulla ole mitään Ilveksen Hellon numeroa.”
”Hommaa se.”
”Antaisitko sä sen mulle?”
”En todellakaan. Mä toivon, ettet sä saa sitä mistään. Et häpäise mua kyselemällä mitään poneja Irmalle ja Inkerille siltä!”

Äiti päästi sellaisen pienen vähän loukkaantuneen hm-äänen ja pyyhkäisi kiharoitaan taaksepäin samalla eleellä kuin Inari tapasi pyyhkiä suoraa tukkaansa. Ei ihme, että Inari pelkäsi kuollakseen otsonmäkiseksi äidiksi muuttumista, kun otsonmäkisen äidin malli oli tuollainen. Äiti oli lempeä ja lopulta suojellut meitä, ja niin kuin kaikissa, hänessäkin oli paljon hyvää. Inari arvosti kuitenkin älyä, ja vaikka äiti osasi arjessa ja töissä sitä sun tätä, sellainen joku tietty Inarin ja minun kaipaama äly häneltä taisi puuttua. Sitä taas oli valtavasti iskällä. Harmi, että iskä oli muuten aivan paska ihminen. Olin ollut täysi-ikäinen jo iät ajat, mutta sillä hetkellä, siinä Virkatien kämpän pöydän ääressä, kun äiti haaveili kaksosten kisaavan Hellon hevosella, ymmärsin, että kukaan aikuinen ei enää huolehtinut minusta.

”Soita sit jos saat luvan”, mutisin lepytelläkseni äitiä ja vein kahvikupin pois.
”Miks?”
”Tytöt voi tulla sit kokeilemaan etukäteen varmaankin että millasta se hepan selässä istuminen on. Tai ainakin se Irma, jos se kerran enempi tykkää hevosista. Ja varmaan se voi muutenkin tulla. Sitä mäkin voin kysyä Hellolta.”
”Ja sä et anna sen numeroa mulle? No, saanhan mä sen Mannilta.”
”No annan mä sen sulle. Et vaan oo noin hirveen nolo kun soitat sille.”
”Lähetä toi kisakutsu mulle kans kännykkään niin mä näytän sitä Irmalle illalla. Ja Inkerille.”

[EiraOsallistuja]

Kuinka mä ja Oskari alettii käymää salilla yhes ja muut ei päässy

”Se on jo ihan hyvä, mutta jos ihan vähäsen vielä saisit oltua tiiviimmin siellä satulassa, niin se ei varmaankaan epäröis tolleen. Tuntuu et se miettii et pysytsä siellä.”

Oskari oli ihan ihme tuulella, oli ollut jo jotain neljäsataa vuotta, ja se pilasi minun ja Typyn seuraavat kisat, viidestäkympistä vetoa. Oskari puhui ihan lammasmaisesti ja antoi paskoja, epämääräisiä ohjeita, joista ei kyllä ollut kenellekään mitään hyötyä. Yritin nyt sitten kuitenkin jotenkin imeytyä satulaan ja olla veltto kuin räkä, jotta löllyisin hyytelömäisenä Typyn tahtiin. Sitten hypättiin vielä kerran, ja ai vitsit se sattui muuten häntäluuhun ja alaselkään sillä lailla.

”Ihan hyvä joo mut–” Oskari aloitti hyödyttömät juttunsa taas, mutta nyt riitti.
”Kai mä nyt tiedän ettei ollu ihan hyvä!” sanoin sille, kun se oli niin vammainen.
”Okei, no olihan siinä –”
”Mä oon nähny sata kertaa kun sä valmennat Alexia! Ja muita mut varsinkin Alexia! Minkä takia sä et voi valmentaa muakin kunnolla?”
”Mä — ajattelin — vaan”, Oskari änkytti katkonaisesti.
”Mitä!”
”No en mä tiiä! Mä ajattelin että sä suutut!”

Typy oli ihan hikinen, mutta ei sillä lailla hyvän hikinen. Varmasti oli tuskanhikeä, vaikka oli kerrankin ihan sairaan viileä päivä. Varmaan sitäkin ärsytti ihan sairaasti, kun ratsastin vielä enemmän niin kuin perse kuin ikinä ennen. Sen häntä viuhui taas, ja sitä se teki tosi herkästi, kun sitä ärsytti. Onneksi ne ajat, kun se kävi päälle tai yritti purra pohkeeseen, olivat enää muisto vain. Silti en olisi halunnut laittaa sitä närkästymään Oskarin paskassa valmennuksessa, enkä varsinkaan olisi halunnut tuhlata aikaani tässä heti.

”Tästä mä ainakin suutun!” kerroin niin että maneesin kattopellit purahtivat.
”Sä suutut kaikesta!” Oskari huusi takaisin, mutta hiljempaa.
”Niin suutun, joten sama sun on valmentaa kunnolla senki pelkuri!”
”Vai haluat sä samanlaista valmennusta kun Alex!”
”Haluan!”
”Siinä tapauksessa! Älä istu siellä satulassa kyytiläisenä niinku räkäklimppi! Mä en tajua mikä siinä on niin vaikeaa kun sä oot menny jo noin kauan, kyllä sä tiedät ettei siellä kuulu hyytelöks rentoutua vaan liikkua sen hevosen mukana.”
”Siinäkö kaikki?”
”Ei. Sun kädet on ku ne olis ruostunu tohon asentoon kun sä hyppäät, sä oot ihme etukenossa siellä sekä ennen ponnistusta että varsinkin alastulossa ja sä teet liian jyrkän ja paskan tien tossa ja tossa joka kerta. Eli koita nyt aluksi keskittyä siihen liikkumiseen sen hevosen mukana. Myös käsistä.”
”Ja siinä se?”
”Ei todellakaan! Siitä me vasta alotetaan! Enemmän hyppäämistä ja vähemmän jäppäämistä nyt!”

Olihan se perseestä kuulla, että ihan kaikki mitä teki, oli perseestä, mutta noin Oskari laittoi Alexillekin. Onneksi hän osasi suodattaa edes vähän muille. Ehkä hänen juttunsa olisi ottanut henkilökohtaisesti, jos ei häntä olisi nähnyt ensin Alexin kimpussa. Sentään hänestä alkoi olla heti hyötyäkin, kun hän alkoi vaatia tekemään jotain, eikä vain jutellut mukavia.

Oskari käski unohtaa loppukerraksi kaikki hienoudet. Piti vain lähteä hyppyyn samaan aikaan kuin Typy ja ikään kuin aloittaa laskeutuminen jo vähän ennen sitä. Niin ja ohjat, niiden puolesta Typy tarvi enemmän tilaa, paljon enemmän kuin Cozmina, mutta eipä sitä ollut kukaan vaivautunut ennen tätä sanomaan. En ollut hypännyt ennen kuin Cozminalla.

Selkään ei sattunut, kun hyppäsi kunnolla. Typy alkoi lähestyä estettä heti kahden hypyn jälkeen tosi reippaasti, ja sitä sai ennemminkin pidättää hieman kuin kannustaa menemään. Koko ajan Oskari analysoi taustalla, ja olisin toivonut, että hänellä olisi jokin mikrofoni ja minulla korvanappi niin että olisin kuullut paremmin. Typyn kavioiden ääni pehmeällä pohjallahan ei ollut kova, mutta kun alastulon humahdus kuului oman pään sisällä asti, niin se vähän haittasi.

”Nyt jäähdytteleen!” Oskari käski kolmen sekunnin kuluttua ja alkoi oikein kävellä hidastetusti edellämme, että meidän olisi pitänyt kävellä se kiinni ja kulkea sen vierellä.
”Ei varmaan nyt jo mitään jäähdytteleen!”
”Kello on kohta neljä.”
”Ai!”

Oskari oli sitä mieltä, että hyppytreeni sai olla ihan tosi lyhyt. Lämmittelyineen ja jäähdyttelyineen yleensä kolme varttia riitti erinomaisesti ja tunti oli sen yläraja, eikä se edes hyppyyttänyt koko aikaa niin kuin Riitta ratsastuskoululla. Nyt oli kyllä venähtänyt oikein pitkäksi treeniksi sitten, mutta se johtui kylläkin siitä, että suurimman osan Oskari oli pilannut olemalla paska valmentaja.

”Mitä me huomenna tehdään?” kysyin kohdalla, koska tässä vaiheessa Oskari antoi yleensä läksyjä.
”Sä tuut tänne aamupäivästä ja kävelytät Typyn sillä aikaa kun mä oon töissä.”
”Eikö muuta?”
”Siitä se kuule vasta alkaa. Kun mä pääsen töistä, me mennään monnarille ja mä näytän sulle mitä sä teet salilla ettei sun koko keskivartalo lölly miten sattuu.”

No siinä oli eniten nieltävää koko tunnin jutuista. Huh huh.

”Sanoitsä mua oikeesti just läskiksi? Koska jos ruvetaan vertailemaan, niin meistä sä oot kyllä–”
”En mä niin sanonu.”
”Musta sanoit.”
”Vaikka on ohkanen, voi olla huono lihaskunto silti.”
”Hä! Väitätsä et mulla on paska lihaskunto!”
”Todellaki väitän!”

Niin meistä tuli salimakeja yhdessä. Tai siis tulisi. Päätin, että jos Oskarilla ei ole niin ohkaiset nilkat kuin olen aina hänelle kuvitellut, hänestä voisi tulla minun poikaystäväni. Olisihan se hienoa: poikaystävä-valmentaja, jolla on puoliverisiä…

[EiraOsallistuja]

Viidestäkympistä vetoa

Me löimme Alexin kanssa viidestäkympistä vetoa, että en muka saa Oskarista hymyilevää kuvaa Hannabyn aikana. Alex väitti, että se on mahdotonta, koska Oskari ei hymyile ihmisille ja koska hänen ratsastuksensa on ollut viime aikoina vähän niin ja näin, että tuskin hän hymyilisi hevosillekaan. Sanoin Alexille, että helppo nakki. Minä en ole mikään pojan näköinen niin kuin se, että jos räpyttelen ripsiä ja vaikka oikeastaan kaikkea mikä liikkuu, saattaisin saada Oskarin hymyilemään.

Näin jälkikäteen ajateltuna se oli minun kannaltani aika huono veto. Siitä on noin neljäsataa vuotta, kun Oskari viimeksi hymyili tytöille, edes tytön näköisille. Tai no, Ilonalle hän hymyili viimeksi ennen lähtöä, kun Ilona toimitti jotain ja puhui niin nopeasti ettei siitä saanut selvää kukaan. Ja kun se Ilonakaan ei ole täällä, niin että häntä voisi näyttää Oskarille ja käskeä puhumaan taas sekavia nopeasti. Hevosillekaan Oskari ei kauheasti enää hymyile nyt, kun on ratsastanut suurimmaksi osaksi aivan päin seiniä. Niin minä kuitenkin vain sain viisikymppä tällä kuvalla Alexilta, koska olen vain niin äärettömän hyvä.

Tässä Oskari ratsastaa pois radalta keskiviikkona. Hän ei saanut sijoituksen palaakaan, mutta teki silti kelpo suorituksen Jaskalla, jolla ei ollut ennen kilpaillut eikä ihan hirveästi ratsastanutkaan vielä. Jaska käveli pää alhaalla pois, kyljet hiessä, suu vaahdossa, kaikkensa tehneenä, ja Oskarin katse haravoi katsomoa, jossa minä istuin pääsemättä lähellekään eturiviä. Vilkutin. Silloin Oskari vasta huomasi minut ja kaikeksi onneksi hymyili ihan kunnolla, tällä tavalla näin. Se oli tosi nopea hymy, enkä olisi saanut siitä varmaan kuvaa, jos en olisi muutenkin ollut ottamassa videota, jotta hän voisi taas kerran vahdata omaa ratsastustaan koko illan ja listata kaikki oikeat ja keksityt virheet, mitä hän muka sen aikana teki. Sitä ei Alexille kuitenkaan sanota, että tämä on screen shot. Hän ei saa ikinä tietää, koska oli valmistautumassa omiin juttuihinsa.

Illalla Alex maksoi minulle velkansa Mobilepaylla, kun ei kuulemma kanna käteistä mukanaan niin kuin luolaihminen. Oskari harjasi Jaskaa jotain neljäsataa vuotta ja höpötteli sille niin hiljaisella äänellä, ettei siitä saanut mitään selvää. Onneksi minulla oli viisikymppiä, jolla voisi tilata nälkäänsä vaikka jotain kebabia hotellille, kun Oskarilla kesti jotain nejämiljoonaa vuotta ja Alex ei suostunut ajamaan minua erikseen huilille.

[EiraOsallistuja]

Harhakuva

Kun olin pieni… Okei okei! Vielä pari vuotta sitten… No okei! Vielä tänä talvena! Vielä tänä talvena kuvittelin, että hevosella kilpaileminen olisi ihan erilaista. Olemmehan me menneet Uunon kanssa joskus parit harjoituskisat, mutta tarkotankin oikeita kisoja. Ajattelin, että se olisi kiiltokuvahevosenhohtoista touhua, jossa mentäisiin tyylikkäinä menestymään, nostettaisiin illalla malja sen kunniaksi ja suunnattaisiin sitten uuteen voittoon. Sen verran edes ymmärsin, että menestyminen vaatii töitä, koska Eetuhan kilpaili aktiivisesti silloin, kun me olimme Inarin kanssa aika pieniä. Mutta tarkoitankin niitä kilpailuita. Niiden luulin olevan erilaisia. Ja voi vitsi, miten minä haaveilinkaan kiiltävästä puoliverisestä ja kenttäratsastajapoikaystävästä. Me menisimme yhdessä kaikkiin kansainvälisiin kisoihin voittamaan, ja meistä kirjoitettaisiin lehdissä.

Minulla ei ole kenttäratsastajapoikaystävää eikä puoliveristä, mutta Typy minulla on. Sain mennä sillä Tulip Carnivaleille, ja vaikka Hello esiintyykin omassa versiossaan jonain laupiaana samarialaisena, joka siunaa minua kilparatsulla, niin oikeasti se oli kyllä Oskari, joka auttoi meidät matkaan. Se oli ihan huikea reissu. Se olisi ollut uskomatonta, vaikka olisimme sijoittuneet luokkamme viimeisiksi, mutta kun me vieläpä toimme kotiin ruusukkeita.

Tulip Carnevalin jälkeen meistä oli ihan järjettömän iso juttu Otsonmäen paikallislehdessä ja pikkuinen Ilkka-Pohjalaisessakin. Eivät ne nyt mitään Hesareita ole, mutta etukäteen olisin ajatellut, että olo olisi melkein kuin julkkiksella. Ne ovat oikeita lehtiä kuitenkin, ja varsinkin Ilkka-Pohjalaisen lukee jokainen Vaasassa asti. Jos sitä ei tule kotiin, se on jokaisen työpaikalla, ja jokainen näki minun ja Typyn naamat siitä. Otsonmäkeläiset mummot tulivatkin onnittelemaan ahkerasti hetken aikaa sen jutun jälkeen, vaikka en tuntenut heitä edes naamasta. Oli se hienoa, mutta en ollut niin ylpeä kuin olisin kuvitellut. Se tuntui ennemminkin epätodelliselta, vahingolta oikeastaan. Kun viimein saavutin jotain, se tuntui vahingolta ja väärinkäsitykseltä.

Nyt edessä on Hannaby Hanami Week. Olen harjoitellut Typyn kanssa niin kuin hullu. Sekään ei vastaa mielikuvaani, vaikka ymmärränkin, että työ tehdään kotona. Luulisi, että kun on kerran mennyt hyvin, olisi rauhallinen mieli lähteä uuteen isoon kisaan. Luulisi, että sitä hymyilisi niin kuin joku Oskari tapasi ennen hymyillä, mutta kun ei vain. Ratsastaminen tuntuu aika pahalta, vaikka Typy menee tosi hyvin. Tuntuu siltä, että nyt, kun on kerran mennyt hyvin, pitää onnistua uudelleenkin, tai kaikki nauravat. Ne otsonmäkeläiset mummotkin ajattelevat, että olen joku itseäni täynnä oleva ääliö, jolla kirahti kusi päähän Tulip Carnivaleilla, vaikka kuinka olin heille ystävällinen silloin ja koetin hymyillä ja kiittää. Typyä eivät onneksi huolet näytä painavan.

Iltaisin olen ihan puhki. Usein itkettää. En ole surullinen, vaan täynnä jotain muuta itkettävää tunnetta. Tuntuu pelottavalta, mutta ei se itketä. Enemmän tuntuu nimittäin niin järjettömän kiitolliselta, ettei se olo mahdu mihinkään. En saa sitä uloskaan. Ei millekään Hellolle sanota kiitos, eikä varsinkaan millekään Oskarille. Sekin harmittaa, kun tuntuu että on pakko ärsyttää Helloa ihan tahallaan joka päivä, että jaksaisi olla itsensä kanssa olemassa. Tänään potkin häntä Hopiavuoren tuvan sohvalla niin kauan, että Nelly tuli huutamaan pää punaisena, että te, eli me, ette ole enää mitään kolmen vanhoja, että lopettakaa tai häipykää koteihinne ihmisten nurkista.

[EiraOsallistuja]

Mä ja mun vastuuntuntoinen olo

Iskä rakastaa sua.

Paskat rakasta, mutta niin siinä vain luki. Pyöräytin tekstille silmiäni niin kuin meidän iskä olisi voinut nähdä sen, eikä vain pelkkä Typy, ja annoin kännykän pudota takaisin taskun pohjalle. Se oli iso tasku, koska minulla oli jonkun toisen takki, jonkun pojista, en tiedä kenen. Oma oli märkä jo, koska olin ratstanut Cozminalla ulkona, niin että olin vähäsen lainannut, ja parasta lainavaatteessa olivatkin taskut. Niihin olisi mahtunut vaikka muuttamaan, ja vaikka ei laittanut nappiakaan kiinni, niin ei tarvinnut kyllä pelätä kännykän putoamista.

Nelly oli antanut minun ratsastaa tosi paljon. Hän sanoi, että se johtui vauvasta, mutta ei Nellyn vatsa kyllä vielä ratsastamista estänyt. En kuitenkaan sanonut mitään. Kai Nelly pelkäsi, että tämäkin raskaus päättyisi ikävästi, jos hän vaikka putoaisi hevosensa selästä. Sitä paitsi oli kivaa ratsastaa Cozminalla.

Sen sijaan Typyllä ratsastaminen ei ollut ihan yhtä kivaa. Cozmina oli ensinnäkin paljon taitavampi ja jotenkin kevyemmin ohjautuva. Isot kisat ovat kuitenkin aina isot kisat, ja kun Hello oli luvannut minut Tulip Carnevalille Typyn kanssa, niin harjoiteltavahan tässä oli. En tasan menisi sinne itseäni ehdoin tahdoin häpäisemään, vaan ainakin yrittäisin kunnolla, vaikka kaikki muut olivatkin tasan jotain oikeita ratsastajia.

Niinpä irrotin Typyn sinäkin hämärtyvänä iltana suulin ketjuista ja llähdin raahaamaan sitä vesisateen läpi maneesille. Se ei tykännyt sateesta yhtään enempää kuin minä, vaan löntysti vastaan hangoitellen kaula pitkällä perässä, vaikka yleensä se olisi kyllä ravannut vaikka paikallaan ja pärskinyt matkalla. Se oli toisaalta siitä hyvä tamma kuitenkin, ettei se tullut päälle, vaikka uhkaili joskus tulevansa.

Maneesi oli tyhjä. Se oli aika aavemaista. Olin ratsastanut Cozminalla miljoona kertaa yksin maneesissa, mutta en ikinä Typyllä. Nousin kuitenkin ripeästi selkään, koska Oskari oli sanonut, ettei Typy jaksa olla kauaa kiltisti, ja että sinne selkään oli mentävä heti että ehti antaa kehuja. Melkein pissasin housuun, kun kännykkä sanoi pling juuri kun kehuin Typyä siitä sen kolmen sekunnin paikallaan seisomisesta.

Voisitko tulla kotona käymään? Keitettäisiin vaikka kahvit ja juteltais. Mulla on ikävä sua.

Paskat ole. Annoin Typyn kävellä ohjat kaulalla ja naputin iskälle vastauksen.

Haista pas

Pyyhin vastauksen kuitenkin pois ennen kuin sain sen edes valmiiksi, ja pudotin kännykän takaisin loputtoman tuntuiseen taskuun. Tuo hullu nyt ei ansainnut vastausta ensinnäkään. Enkä ollut menossa sen kanssa yhtään mihinkään, kaikista vähiten yksin mihinkään suljettuun tilaan. Sitä paitsi oli pikkasen kiire tallilla. Iskä saisi nyt rääkätä vaikka Inaria välillä. Tai mieluiten hypätä Lapuanjokeen.

Oskari oli sanonut, että Typyllä piti tehdä aika pitkät lämmitelyravit ennen kuin siltä vaati oikeastaan mitään. Niin siis tein. Pyysin sitä liikkeelle. Olin jo vähän oppinut sen raviin, joka oli lyhyempää mutta pehmeämpää kuin Cozminan. Toisin kuin Cozminalla, Typyllä oli tapana hurjastella: sitä piti ennemminkin hillitä kuin hoputtaa. Kulmiin ei sekään mennyt käskemättä varsinkaan aluksi, mutta ei laittanut hanttiinkaan. Sen kanssa piti kuitenkin keskittyä ja muistaa kaikki Oskarin saarnat, niin että tuli hiki jo ennen kuin päästiin aloittamaan varsinaista harjoitteluakaan. Piiiiiitkien molempiin suuntiin mentyjen ravihetkien jälkeen pysähdyinkin reunalle ottamaan lainatakin pois. Vitsit että olisi kiva hiota jonkun toisen takki. Onneksi se ei ainakaan ollut sen Jessen, kun se ei käyttänyt noin isoja vaatteita. Toisaalta takki oli vähän pienempi kuin Eetun ja Hellon vaatteet, joten pahimmassa tapauksessa se oli Oskarin tai Milanin ja parhaassa ehkä Niken.

Tuntui tosi aikuiselta toisaalta, kun harjoitteli yksin. Jotenkin tosi vastuuntuntoiselta. Hienolta ihan. Hello nyt uskoi hyvää kaikista ihmisistä ja lainailisi örkkejään kaikille suurin piirtein luotettaviksi toteamilleen, mutta Oskari oli niin äärettömän tarkka. Typy oli kuitenkin ollut kauan Oskarilla valmennuksessa, niin että tämä oli melkein kuin olisi ratsastanut Oskarin hevosella eikä jonkun ihme Hellon. Siksi minun piti olla oikein erityisen tarkka ja kriittinen, kun teimme raviharjoituksia. Menikö Typy nyt oikeasti niin kauniisti peräänannossa kuin Oskari halusi? Vitsit kun olisi ollut kunnon peili, tai edes joku kuvaamassa, tai parhaassa tapauksessa Nelly tai vaikka Oskari sanomassa, että ei noin. Typy ei itsekään viitsinyt kertoa, oliko sen liike nyt sellaista kuin Oskari halusi. Vitsit, jos pilaisin koko hevosen. Ikinä en enää saisi kilpailla kenenkään omalla ylipäätään yhtään missään, jos mokaisin Tulip Carnivalin kaltaisen mahdollisuuden. Jos taas pilaisin Hellon tyttövauva Typyn, saisin tosi pikaista ja tosi tehokasta eutanasiaa. No, mutta nyt ei olisi aikaa murehtia sitä. Taipuiko tämä hevonen nyt oikeasti niin kuin piti? Olihan se takapää mukana ja takajalat ponin alla kunnolla? Ainakin tuntui siltä. Vitsit kun Typy tuntui niin köntykseltä Cozminaan verrattuna, etten ollut ihan varma… Pitäisi seuraavalla kerralla tehdä jokin patentti, jotta saisi kännykän kuvaamaan ja voisi sitten katsoa, osasinko ylipäätään yhtään mitään…

Satuin kuulemaan kännykän plinkahduksen, kun lopettelimme hommia. Tuntui siltä, että oli mennyt aika putkeen, mutta enpä minä yksinäni osannut ihan varma olla. Pysäytin Typyn laidan viereen ja kurotin lainatakin, jotta sain sen takaisin ylleni. Tasan kyllä ratsastaisin suuliin. Maneesin edessä oli sellainen vesilätäkkö, että toista kertaa en siitä omin jaloin kyllä litsistelisi läpi. Onneksi oli vanhat saappaat jalassa, eikä ne Tulip Carnivaliin tarkoitetut uudet, joiden sisäänajo oli vielä kesken.

Katsoin vielä kännykkää ennen kuin ratsastin oville. Kolme viestiä lisää iskältä. Näin vain alut, mutta en jaksanut avata niitä. Samanlaista lässytystä ne olivat kuin aiemmatkin, niin että turha lukea niitä. Muuttaisi nyt vaikka sinne Nuuksioon. Siellähän se sen idioottimainen sukukin oli. Pitäisi soittaa illalla Inarille ja sanoa, että tasan sekään ei saanut mennä iskän kanssa yksin yhtään mihinkään.

Pihassa tuli vastaan muuten raivoisa ja märkä Alex. Se takki, joka oli kokoa Oskari ja jossa oli hyvät taskut, oli hänen. En tasan antanut sitä takaisin ennen kuin vasta suulissa, koska mitäs oli lähtenyt ilman takkia vesisateeseen.

[EiraOsallistuja]

Irma kertoo

”Anna se kaviokoukku”, Eira sanoi. Valkoisen hepan jalka oli Eiran kädessä.
”Mikä?” sanoin sille.
”Kaviokoukku.”
”Mikä?”
”Anna mulle toi tosta maasta.”
”Mikä?”
”Kaviokoukku! Irma! Anna se tähän käteen! Kiitti. Älä mee siihen hepan et — eksä kuuntele yhtään? Älä mene siihen hepan eteen tai mä paan sut autoon istuun koko ajaksi!”

Inari aina sanoi samaa. Että minä autoon. Inari ei koskaan vienyt. Eira vei myös kun sanoi. Sen takia istuin. Menin siihen kivetykselle. Vaikka Eira sanoi siihen, että tulee pyllyyn kylmä ja pissatulehdus kun menee siihen. Silti menin. Kun ei kerta saanut seistä.

”Meinaakko sä Irma ratsastaa tänään?” Eira sanoi hetken päästä, kun oli pistänyt valkoisen hepan jalan takaisin maahan.
”Joo”, kerroin sille.
”Haluaakohan Inkeri?”
”Ei.”
”Kuule valepukki!”
”Mikä?”
”Valepukki.”
”Mikä?”
”Sellanen joka valehtelee koko ajan vaan.”
”Ai mitä?”
”Sä valehtelit ettei Inkeri haluu etten mä menis ettiin sitä. Eiks nii?”
”Joo!”
”Pahis!”
”Mikä?”
”Ei mikää. Tuuppa tähän niin mä nostan sut Cozminan selkään.”
”Ai mitä?”
”Irma nyt heti taikka sä et pääse! Mä en seiso tässä koko päivää sun takia!”
”Joo.”
”Koukista sit jalkoja tällä kertaa kun mä nostan. Oikeesti. Irma!”

En kyllä koukistanut. Eira sanoi varmaan ruman sanan tai jonkun sanan, kun nosti, enkä koukistanut yhtään. Otin kyllä valkoisen hepan satulasta kiinni. Se oli minun lempiheppa, koska se oli valkoinen, ja prinsessat menee valkoisella hevosella. Potkaisin vähäsen Eiraa kun se piti minua haalarinlahkeesta kiinni kun talutti heppaa, mutta en sitten potkaissut enää uudestaan, kun Eira sanoi että seuraavasta potkusta lennän autoon kuin leppäkeihäs. Se leppäkeihäs on vähäsen sama kun leppäkerttu. Me nähtiin sellainen Hellon kanssa viime kesänä.

”Mä haluan että Marshall taluttaa”, sanoin Eiralle, kun mentiin kentälle ja siellä oli se Marshall katsomassa kun sen se yksi kaveri ratsasti.
”Ei se nyt taluta sua”, Eira mutisi.
”Mä haluan!” sanoin kovempaa, koska joskus huutaminen auttaa.
”Oo nyt hiljaa siellä!”
”Mä haluan että Marshall taluttaa!”
”Hei Irma!” Marshall sanoi kun huomasi minut.
”Marshall taluttaa”, sanoin Marshallillekin.
”Se on nyt vähä ihastunu suhun”, Eira sanoi vähänsen vihaisen kuuloisesti Marshallille. ”Jos ei käy että mä talutan, niin sä et sitten ratsasta!” Eira sanoi sitten vielä vihaisemmin minulle. Sen hampaat näkyivät niin kuin iskällä kun se oli vihainen.
”Ai miks?”
”Siks! No? Miten on?”
”Joo.”

Minä pidin satulasta kiinni ja ratsastin ainakin tosi monta rinkiä, ainakin kaksi rinkiä. Minun enkka on kolme, mutta se olikin sillä pienellä hepalla. Tämä oli niin suuri, että vähäsen kädet väsyivät kun piti kiinni kovaa satulasta. Eira sanoi, että pitää kuitenkin istua niin kauan että ollaan kentän ulkopuolella, kun muuten Niklas, eli se Marshallin kaveri, menee minun yli hepalla ja sitten en pääse enää tallille kun äiti pistää kotiarestiin. Niin minä istuin sitten.

”Meet sit suoraan tonne tupaan!” Eira käski kun laski minut maahan asti ja päästi kainaloista irti.
”Joo”, sanoin sille ja meinasin, että menen katsomaan nyt sitä Marshallia sitten. Eira otti kuitenkin hupusta kiinni, eikä päästänyt, vaikka löin.
”Ei! Kun sä menet sisälle!”
”Enkä!”
”Menet sisälle! Katto tänne päin! Irma!”

Eiran silmissä oli taas se iskäilme, kun se katsoi minua. Katsoin sen takia sen kenkiä sitten. Nyt piti kyllä oikeasti totella.

”Miks sä noin teit?” isosisko sanoi kuitenkin yhtäkkiä lempeästi. ”En mä sua lyö tyhmä.”
”Ai mitä?”
”Tolleen väistit. En mä sua — no jaa. Mee nyt sisälle kuitenkin. Suoraan!”
”Joo.”
”Irma! Mä katon tästä kun sä meet! Mä en ota sua ainakaa viikkoon tänne jos sä et mee suoraan tonne! Ymmärräksä?”
”Joo-OO!”

Tyhmä Eira. Ei saanut mennä heppatalliin katsomaan, ei Marshallin luo edes, eikä siihen hienoon lumikasaan, joka oli ojassa. Katsoin kyllä varmuuden vuoksi kaksi kertaa matkalta, että katsoiko Eira vai voisiko kuitenkin vähäsen mennä edes siihen lumikasaan. Mutta se katsoi. Se piti valkoista heppaa kiinni ja osoitti taloa heti kun käännyin ja katsoin sitä. Molemmilla kerroilla. Rappusilla vielä katsoin yhden kerran, mutta ei se osoittanut enää vaikka vahtikin. Varmaan jäi vielä vahtimaan senkin jälkeen kun menin sisälle. Mutta ei se haitannut, kun Nellyllä oli olkkarissa sellaisia eläimiä, jotka sai pistää junan kyytiin, ja niistä minun lemppari on kyllä kirahvi vaikka se on sininen eli poikien värinen ja minä olen tyttö mutta vain apina on pinkki enkä tykkää apinasta yhtä paljoa.

[EiraOsallistuja]

Ihan paskaa, että Fortnite oli vain etänä moninpeli. Kun Hopiavuoreen saatiin edes vähäksi aikaa Pleikka 4, niin mistään sosiaalisesta pelaamisesta ei tullut mitään, kun kaikista maailman lastenpeleistä väki oli yhtäkkiä alannut pelata Fortnitea. Jos joku yhtä lapsellinen, helppo ja paska peli olisi pitänyt valita, niin minun tunnuksillani olisi pystynyt pelaamaan sekä CTR:aa että STR:aa, mutta kun ei käynyt. Sitten vielä minun piti näyttää mallia penikoille, eli siis Hellolle, Chaille ja ketä näitä nyt oli, jotka eivät osanneet edes pelata. Vieläpä jonkun ääliön päälle jääneillä tunnuksella e-ilo-na. Se vammainen e-ilo-na oli vasta levelillä 32 uudella kaudella, eli pelasi muita lapsia vastaan, joilla oli ruutuaika. Oli ihan sikahelppo voittaa, varsinkin kun turretit olivat tulleet takaisin ja äkkiä tilin kaveriksi etsimäni Niklas pelasi tietsikalla kotoaan. Se oli varmaan ainoa, joka osasi sekä ajo- että sotapelit, mutta onneksi sen kanssa sai yleensä pelata vähän järkevämpiä battle royale -pelejä kuin joku Fortnite.

Uudessa mapissa oli vain kolme paskaa uutta paikkaa. Niistä piti heistata volteista shittiä, mutta kun ainoa hyvä shitti siellä voltissa oli Alfa, eikä sitä taaskaan ollut siellä. Oli vain se paska jousipyssy ja raygun.
”Mä en halua kumpaakaa”, sanoin huonolaatuisten kuulokkeiden mikrofoniin Niklakselle.
”Mä otan sit ton raygunin jos käy”, Niklaksen ääni särisi korviini.
”Siitä vaa. Mä otan vaan tota kultaa tosta. Ei sillee oo väliä vaikka heti ottasit sen raygunin kun tossa on noi turretit ovella.”
”No voi vitt… Mitä mä näitä hakkaan kun mulla on kullat täynnä? No ihan sama. Ota sä niitä niin mä meen sit tappaan noi botit tosta ovelta. Ja tos päällä ui joku oikeeki pelaaja.”
”Mä en sit nosta jos sä kuolet johonki botteihin.”
”Oonksmä ikinä kuollu botteihin?”
”Just viikolla Mega cityssä kuolit.”
”Mulla ei ollu sillon yhtään shieldiä ja helaa oli vissii kakskyt kun mä olin pudonnu sieltä kultatalolta ja mä pakenin sitä perusakkatiimiä sinne bottimestaan. Et sitä ei lasketa.”
”Pitää olla aika paska pelaan jos sinne pakenee kun on kakskyt helaa eikä hiilii missää…”

Helloa ei oikeasti tainnut niin peli kiinnostaa. Hän keskittyi enemmän syömään leipäänsä. Chai kuitenkin jännitti lihaksiaan sitä mukaa, kun kiipeilin ylöspäin kohti talon kattoa sen sisäpuolelta. Alue rajautui niin kivasti, että katolla olisi hyvä sniputusmesta, kun myrsky ajoi muita suoraan syliin.

”Tuolla on joku!” Chai vinkaisi.
”Se on vaan botti”, sanoin ja ammuin sitä yhden kerran violetilla haulikolla naamaan, niin se putosi. Botit eivät ampuneet tarkasti ja kuolivat nopeasti.
”Hä?” Niklas kysyi kuulokkeista.
”Ei mitää. Chai vaan on tossa ja pelkää botteja. Mä meen tonne katolle sniputtaan.”
”Eikä! Mä en jaksa olla tässä taas. Eiks me voitas mennä Brutaaliin nostaan lippu?”
”No voi perse! Mennään sitte.”

Siitä Niklas oli kyllä ärsyttävä, että hän ei pysynyt paikallaan ja tahtoi sooloilla herkästi. Hänen vahvuutensa oli lähitaistelu, mutta samalla se oli hänen heikkoutensakin. Varsinkin kun pelattin squadia ja sniputeltiin toista tiimiä korkealta, niin Niklakselta meni aina hermo ja hän porhalsi muiden keskelle tappamaan itsensä SMG:n tai haulikon kanssa. Sitten hän valitti, kun joutui knokkiin, ja jos joku lopulta ehti finishaamaan hänet, hän ulvoi kuin syötävä jonkin aseensa tai slurp juicensa perään. Nyt kun pelattiin duoa, ei ollut niin väliä, vaikka Niklas juoksi vapaana. Kyllä hän sai duossa toisen tiimin tapettua yksinkin. Varsinkin, kun olimme tämän käyttäjän kanssa jumissa jossain vauvaliigassa naurettavalla 32-levelillä.

Olimme melkein päässeet sinne Brutaaliin asti (tai siis Niklas oli jo mennyt sinne raketilla ja varmaan nostanut lipunkin, mutta minä juoksin edelleen), kun se vitsin paska Iiro tuli siihen pilaamaan.

”Voi vitsit!” sanoin äkkiä Chaille. ”Mä en siis tajuu kun tässä on niin monta nappia tässä ohjaimessa!”
”Mitä sä nyt selität?” Niklas kysyi, mutta en voinut vastata.
”Hä?” Chai ähkäisi silmät suurella.
”Mistä tää juoksikaan?” kysyin Chailta.
”En mä–” Chai oli pilaamassa juuri kun Iiro istui siihen sohvalle.
”Eiku niin nyt mä muistanki mitä sä sanoit! Piti painaa tää keppi pohjaan!”
”Ei vitsi siihen niin tuli joku poika”, Niklas sanoi kuulokkeessa.
”Mm”, vastasin, kun en muuta voinut Iiron aikana.
”Kuka? Milan?”
”M-m.”
”No sano kuka? Eira oikeesti! Älä viitti ampua tahallas ohi jonku pojan takia. Etsä käytä tähtä — ei vitsi et kai sä oikeesti tosissaan esitä ettet sä osaa tähdätä??”
”Iiro tuli just tähän”, sanoin Niklakselle niin kuin hän ei olisi yrittänytkään juuri arvata, kuka paikalle tuli. ”Ehkä sun pitää pelata sen kaa seuraavaks kun en mä tajuu tällästä ampumapelii yhtää.”
”Eira ihan oikeesti! Tää olis kolmas kruunuvoitto putkeen! Et pilaa mun kruunuvoittoa nyt jonkun Iiron takia! Mä en ihan oikeasti ikinä enää pelaa sun kanssa mitään, jos sä tahallas häviät! Meitä on jäljellä viis kolmessa!”
”Apua Niklas tuolta tulee joku!”
”Ammu se! Mitä sä nyt — OIKEESTI — joku sniputti mut sun takia! Tapa se nyt ja nosta mut — EI JEESUS KRISTUS MAARIA MITÄ SÄ TEIT!”

Niklaksen ulvontaa kuului vielä vähän luureista läpikin, kun riivin ne päästäni ja hymyilin kaikille erikseen. Hello näytti kyllästyneeltä ja Chain silmät olivat ihan pyöreät. Iiro näytti ihan Ilonalta niin kuin hänellä oli tapana.

”Ei vitsit”, sanoin Iirolle, ”me tultiin oikeesti kolmansiks! Mä en oo ikinä pärjänny näin hyvin!”
”…just sait sen kruunuvoiton…” Hello mutisi, mutta potkaisin häntä oikein kunnolla.
”Sun pitää varmaan nyt pelata, kun en mä osaa”, ehdotin Iirolle ja hän antoi minun asetella kuulokkeet päähänsä. Olisi luullut, että hänellä olisi karheat hiukset, tai ainakin samanlaiset tankeat kuin joillain Helloilla ja Oskareilla, mutta ihan sileät ne olivat.
”Kai sä oot pelannu tätä ennen?” kysyin Iirolta.
”Joo oon mä jonkin verran. Moi Nikke.”
”Mä en kato osaa yhtää tämmösii sotapelejä…”

Alussa Fortnitessä pitää kahmia käsiinsä mitä aseita ikinä saakaan, koska siinä ei ehdi valikoida. Niin Iirokin teki. Siinä en vielä huomannut mitään outoa. Kun peli eteni, kävi kuitenkin ilmiselväksi kaikille, paitsi ehkä jollekin Chaille, että ei Iiro pelata osannut. Se käytti pitkän matkan peliin jotain idioottimaista DMR:aa ja ampui sillä paljon enemmän ohi kuin osumia. Turretteihin hän ei koskenutkaan, vaikka olisi tasan tarvinnut niiden apua. Lähitaistelussa Iiron kaltaiselle epätasaiselle räiskijälle olisi sopinut parhaiten jokin nopea haulikko, vaikka Havocon Inflator tai edes Maven, niin hän olisi osunut paremmin, mutta hän pelasi itsepäisesti SMG:llä ja hiljennetyllä assaultilla niin kuin isot pojat, vaikka ei kyllä osannut vielä. 30-levelisten vauvaliigassa Iiro toki Niklaksen avulla hilautui viidentoista parhaan joukkoon, mutta ai pojat sitä oli tympeää katsoa ja kannustaa. Kaikkeen sitä on naisen kuitenkin uhrauduttava. Jos Noeulista ei tulisi minun poikaystävääni, niin mistä sen tiesi, vaikka Iiro olisi muuten ihan fiksu, vaikka ei osannutkaan pelata. Tai no osasi se jonkun Chain mielestä, vaikka sen osumaprosentti oli jotain 12, kun Chai ei ainakaan osannut itse.

Kärsin läpi kolme Iiron ja Niklaksen peliä. Olin jo muutenkin lähdössä niiden jälkeen tekemään jotain järkevää, mutta päätökseni varmisti viimeistään se, kun Niklas viimein ragequittasi. Ihme, että hän jaksoi niinkin kauan. Jos minä olisin pelannut edes yhden pelin noin, Niklas olisi lähtenyt jo ajat sitten ovet paukkuen lobbyn kautta offlineen.

[EiraOsallistuja]

Ensiviikolla

Uuno katseli minua luottavaisesti, kun hinkkasin sen kyljestä rapaa. Se oli mennyt taas rapalätäkköön makaamaan ja johtanut muutkin sinne perässään. Yleensä olisi harmittanut raastaa siitä sitkeäksi kuivunutta rapaa ennen ratsastusta, mutta ei nyt. Tämä ei ollut vielä viimeinen ratsastukseni ensimmäisellä omalla hevosellani, mutta silti yksi viimeisistä.

Uunosta oli tullut kaksi soittoa. Kaksi. Ensimmäisessä sitä oli kyselty Poolanmetsään jonkun takapihalle, mutta olin sanonut harkitsevani asiaa. Kaikkihan tiesivät, että Poolassa asui vain hulluja ja ääliöitä, niin ettei siellä hevosen voinut olla kauhean hyvä elää. Toinen soitto oli kuitenkin ollut onneksi lupaavampi. Se oli tullut joltain Karhonmäen Anjalta, joka oli ihan outo tyyppi minulle, mutta kuulosti hevosihmiseltä ja vieläpä aika kiltiltä. Uuno tarvitsi kiltin ihmisen.

Se Anja oli tykännyt puhua. Itse asiassa hän oli kuulostanut aika paljon Hellon äidiltä, ja olin kuvitellutkin hänet heti Hellon äidin näköiseksi myös. Hänellä oli ollut lapsiakin, ja siitähän Uuno tykkäisi. Mielikuva Uunosta Ilveksen Ailin ja lapsi-Hellon ja lapsi-Allun hevosena ei tuntunut niin pahalta kuin ajatus Uunosta Poolanmetsässä, vaikka Poola olikin lähempänä. Anjan lapsien nimet olivat sitä paitsi Eija ja Inka, niin että Uuno saisi olla tyttöjen kanssa. Oli siellä joku Juhanikin, mutta ei se nyt niin haitannut. Sitä paitsi varsinkin se niiden Eija vaikutti aivan sairaan kivalta tyypiltä äitinsä puheiden perusteella, ja sillä oli aika hieno nimikin.

Silti nyt, kun Uuno oli oikeasti lähdössä…

Annoin piikkisuan pudota ja halasin Uunon kaulaa, vaikka uudesta vaaleanpunaisesta Helly Hansenin takista tuli kuinka harmaa. En minä halunnut Uunosta eroon. En millään. Vaikka se oli kuinka köntys, ja vaikka kuinka sain ratsastaa Cozminalla ja kaikilla, niin ei mikään hevonen ollut sama asia. Uuno pörisi hiljaisia hörähdyksiään, joita ei oikeastaan kuullut, mutta tunsi poskea vasten. Tuntui kuin ne Karhonmäet olisivat tulleet varastamaan hevoseni ja pilaamaan elämäni. Vaikka eivät ne tulleet. Ne olivat pelastaneet Uunon elämän.

Pussailin Uunon silmäkulmia, kun Sonja tuli siihen suuliin pällistelemään. Hän sanoi jotain että moi, ja jotain Uunon lähdöstä. Mitä varten koko maailma tahtoi tulla siihen vahtaamaan ihmisen viimeisiä hetkiä hevosensa kanssa?
”Mee pois”, käskin Sonjaa.
Hän vähän niin kuin kavahti ja nosti leukansa pystyyn. Muistin yhtäkkiä Mortin, joka oli tehnyt samalla tavalla, kun olin kerran epähuomiossa huiskinut sitä kauemmas samalla lailla kuin Uunoa ja kärpäsiä huiskitaan.
”Siis mä tarkotin että kun Uuno, tai siis mä haluaisin mennä sen kaa ihan kahdestaan nyt maastoon, kun se ei oo enää kauaa, tai siis”, selitin ja tunsin surua Sonjankin puolesta. Mortin takia. Ja sen takia, että olin tiuskaissut.
”Joo mä ymmärrän”, Sonja sanoi, vaikka olin ollut kuinka äksy, ja vilkaisi Uunoa.
”Tää lähtee ensviikolla”, kerroin ja oikein puristin vatsalihaksia, että ääni olisi pysynyt vakaana. Ja Uunon kaulaa, ettei se olisi lähtenyt ensiviikolla.

Maastossa puhuin Uunon kanssa kaikki asiat halki. Oli tärkeää, että se tiesi, että se oli edelleen hyvä hevonen. Sille ei saanut jäädä sellaista käsitystä, että laitoin sen pois, koska siinä oli muka jokin vika. Menimme pelkkää käyntiä Pihlajamäelle ja katselimme sen huipulla, miten vihreitä puut edelleen olivat. Se oli sama paikka, jonne ihan ensimmäinen maastoretkemme oli suuntautunut. Silloin Inari oli tullut fillarilla mukana ja ratsastanut paluumatkan Koiviston Askon tallille, jossa Uuno oli silloin majaillut. Me olimme olleet varmaan suunnilleen saman ikäisiä kuin se Karhonmäen Eija. Minä olin halunnut puoliverisen, mutta iskä oli sanonut, että Uuno oli parempi hevonen meille, ja paras se oli ollutkin.

***

Uunon tarina jatkuu, mutta ei enää meillä. <3

[EiraOsallistuja]

Leuhkintabileet

Sofian, yhden vanhan meidän luokkalaisen, synttärikutsu herätti meidän vanhan lukioryhmämme henkiin WhatsAppissa. En ollut muistanut sulkea ryhmää, eikä oikein kukaan ollut tainnut muistaa poistua sieltä. Kaikkia poikia siellä ei ollut koskaan ollutkaan, koska suurin osa oli ollut silloin ihan paskoja.

Kutsu koski kuulemma kaikkia, mutta ei se oikeasti koskenut kaikkia. Sofian parhaita kavereita se koski, eli Lottaa ja Piia K:ta, mutta mistä vetoa niin ainakaan Läski-Annaa ei todellakaan ollut kutsuttu, eikä minua, Ällö-Eiraa. Arvelin, että Sofia oli Lotan ja Piia K:n kanssa tekemisissä vielä muutenkin, niin että laajempaa piiriä hän ainakin tavoitteli sieltä ryhmästä. Varmaan hän halusi mukaan ainakin sen kolmikon, jota kutsuttiin Petolinnunperseiksi, koska he olivat olleet silloin gootteja, mutta eivät kyllä olleet enää: olin nähnyt kaikki Ässässä joskus. Luulisi, että Hanna ja koko hänen vanha porukkansa olisivat myös tervetulleita, sekä tietenkin kaikki pojat, paitsi ehkä ei Pizzanaama-Mika. Joka tapauksessa en vastannut mitään, kun Annakaan ei vastannut.

Olin jo Hopiavuoressa asti ja ottanut Nellyn hedelmämehua kuppiin, kun luin ryhmää uudelleen. Minut oli tägätty yhteen viestiin. Vilkaisin muita Hopiavuoren keittiössä olevia: Helloa, Eetua, Camillaa, Noeulia, Chaita ja Noaa. Kaikki olivat keskittyneet omiin juttuihinsa, eli Hello ja Noeul höpöttämään suu vaahdossa jostain, Eetu ja Camilla räpättämään jotain tylsiä tallijutskia ja Noa katsomaan miten Chai söi tonnikalaleipää ihan sairaan sotkuisesti. Katsoin viestin.

Sofia
Ok. Entä @eira @Anna @PiiaA. ?

Selasin nopeasti muut viestit. Sofian tietäen synttärit olivat tilaisuus näyttää, miten hyvin hänellä meni. Lotta ja Piia K olivat samanlaisia. Emilia oli kysynyt, koskeeko kutsu hänen poikaystäväänsäkin, ja kun kuulemma koski, moni muukin oli ilmoittanut tuovansa sellaisen mukanaan. Varsinkin Hanna, joka seurusteli vissiin vieläkin sen kroisos-Jonin kanssa, jolla oli mökki Vaasan rannikolla.

Voi paskan paska. Kun kerran minut oli erikseen tägätty, olisi pakko suostua. Menisin sinne samanlaisena Ällö-Eirana, jollaisena lukiosta lähdinkin ja muut kertoisivat minulle jatko-opinnoistaan, ihanista poikaystävistään, kaikista hienoista harrastuksistaan. Minun vanha porukkani oli oikeastaan kaikilla muilla luokilla kuin omallani, joten en saisi mitään taustatukea, jos sinne tulisi lähinnä vanhoja meidän luokkalaisia.

Hopiavuoren keittiön ikkunasta näkyi, miten Alex ratsasti Tetriksellä jotenkin tavallista määrätietoisemman näköisenä kentällä ja Sonja teki jotain ravihommaa toisessa päädyssä Aaveella. Minulla oli vain tämä, kun muilla oli kaikkea siistiä.

Mutta hetkinen. Minulla oli TÄMÄ. Ja monta muuta asiaa.

Näin sieluni silmin itseni Sofian luona. Kuvittelin hänet edelleen samaan jättiomakotitaloon, jossa hän asui lukiossa, vaikka tasan hän asuisi jossain opiskelijajutussa. Sofia ja Hanna ja Emilia ja kaikki roikkuisivat poikaystäviensä käsipuolissa ja maukuisivat kuorossa, kuinka he olivat päässeet sinnejasinne opiskelemaan, kuinka ihanaa oli asua kaupungissa, kuinka siistiä oli olla opiskelijabileissä — ai niin, mitäs se Eira muuten tekee nykyään?

Kuvitelmassani hymyilin ja vastasin. Joo, pidän tässä edelleen välivuotta, mutta menen muuten syksyllä oikikseen. Teen ekan vuoden Helsingissä ja sitten mahdollisimman paljon täältä, kun on näitä kaikkia projekteja. En ole siis kerennyt yliopistoa aloittamaan, kun on noita heppajuttuja, tiedättekös. Ratsastan tosiaan nykyään täysiveristä, eli yhtä Cozmiinaa, ja sitten yhtä suomenpuoliverivarsaahan olen tässä saanut kouluttaa ihan sen elämän alusta asti. Ostin muuten oman auton justiinsa.

Noeul alkoi nauraa jollekin Hellon idioottimaiselle jutulle. Hänellä oli sellainen melko korkea estoton nauru ja hän nojautui aina taaksepäin räkättäessään. Kuinkahan monella Otsonmäen tytöllä oli noin kivan näköinen poikaystävä, paitsi tietenkin Hannalla?

Sofian keittiössä tytöt eivät olleet enää ollenkaan ylimielisen näköisiä, kun olin saanut sanoa, että on minullakin jotain meneillään, vaikka olen vielä Otsonmäellä. Sitä paitsi minulla oli otteessani Noeulin käsivarsi, niin että ellei Hannan Jonia laskettu, muiden poikaystävät alkoivat näyttää kaljuilta veteliltä kummituksilta minun omani rinnalla.

Hopiavuoren pirtinpöydän toisella puolella Noeul haukkoi henkeään ja yritti rauhoittua, mutta purskahteli aina vain uudestaan nauruun. Hello räkätti mukana ja lisäsi vettä myllyyn. Onneksi Noeul ei ollut yksin noin vammainen, vaan Hello vain teki kaikista vammaisia. En ollut vielä ihan kauheasti edennyt projektissani Noeulin kanssa, mutta nyt tulisi vähän kiire ja pitäisi toimia aktiivisemmin.

Kirjoitin ryhmään vastaukseksi, että kai me ehdittäisiin tulla. Saisivat siitä sitten pähkäillä, että ketkä me. Sitten taputin Noeulin kättä, jotta hän katsoisi minua eikä Helloa. Noeulilla oli kyyneleitä alaluomillaan nauramisesta, mutta hän nyökytti ja myönteli heikolla äänellä, kun kysyin, että mentäisiinkö taas Jätinkissankivelle.

[EiraOsallistuja]

Olin tehnyt kaiken, minkä olin keksinyt. Lisäksi olin tehnyt kaiken, minkä kaikki muut olivat keksineet. En ollut saanut Otsonmäeltä tai lähikunnista sellaista työtä, josta saisi tarpeeksi rahaa. Karsinavuokra vielä ehkä onnistuisi, mutta hevosen mahdollinen sairastuminen kävisi aina kalliiksi. Tätä hevosta kukaan ei halunnut myöskään ylläpitoon niin, että kulut laitettaisiin puoliksi, vaikka olin kuinka kysellyt. Ratsastuskoulun Riittakaan ei tarvinnut toista isoa osaamatonta hevosta, kun kuulemma sellainen oli jo yksi aikuisten alkeistunneilla. Istuin tietokoneelle, koska muuta ei ollut enää tehtävissä, ja pelkäsin, ettei edes tämä onnistuisi.

Työhevosrotuinen kiltti ratsu

12-vuotiaaksi kääntyvä eestin raskas vetohevonen etsii uutta kotia. Myös ylläpitomahdollisuus.

Tämä ori osaa mennä eteen ja taakse, mutta ei paljon muuta. Luotettava, maastovarma, liikennevarma, hyvä käsitellä. Toiminut viime vuodet ratsuna. Osaa mennä kärryjenkin kanssa sinne minne käsketään.

Hintapyyntö 1500 e. Mukaan kaksi vuotta vanha hyväkuntoinen satula ja muut hevosen omat varusteet. Tarjoa. Hyvä koti on hintaa tärkeämpi.

Niihin muutamiin typeriin riveihin tiivistyi kaikki Uunosta: minun ja Inarin ensimmäisestä hevosesta.

[EiraOsallistuja]

Naisen paikka

Rungrueang ei ole ihan hirveän kiva nimi. On se kivempi kuin Chain nimi, mikä lie Pythoonbluetooth se olikaan, mutta silti aika pitkä ja raskas. Varmaan pitäisi sanoa nimensä kirjain kirjaimelta, jos olisin Eira Rungrueang. Ainahan voisimme kuitenkin ottaa minun nimeni… Paitsi että se olisi kyllä aika tylsää. Noh. Ehkä Rungrueangiin tottuisi ajan päälle. Sitä paitsi ennen kuin menisimme naimisiin, seurustelisimme kuitenkin pari vuotta ja sitten olisimme kihloissa pari vuotta. Olisi siinä aikaa totutella. Ja Noeul on kyllä aika komea. Oikeastaan komeampi kuin Chai. Sitä paitsi aasialaiset ovat edelleen muodissa. Olisi varmaan aika siistiä kävellä käsi kädessä tuolla —

”Et sekaannu niihin thaipoikiin”, äiti ilmoitti kesken ääneen ajatteluni ruokapöydässä, kun ei kerran muuta tapaa keksinyt häpäistä minua sillä kertaa Mannin ja Ailin aikana.
”En oo sekaantumassakaan”, tuhahdin ja pistelin lisää Ailin tekemää perunasoppaa suuhuni.
”Siltä se kyllä pahasti kuulosti, että olisit”, äiti sanoi lusikka sievästi lautasen reunaa vasten leväten.
”Toisaalta se ei edes kuulu sulle mitä mä teen. Mä oon aikuinen!”
”Kuuntele äitiä”, Aili sanoi lempeästi.
Mulkaisin Ailiakin varoittavasti. Pitäisi nyt nokkansa erossa asioistani.
”Niillä on aika eri kulttuuri kun meillä”, Aili jatkoi. ”Otakko maitoa lisää?”
”Ei meillä edes oo mitään kulttuuria!”
”Susta taitaa vaan tuntua siltä, kun me ollaan eletty aina näin.”
”Miten niillä muka sitte on erilainen kulttuuri!”

Aili vilkaisi ensin äitiä, avasi sitten suunsa pari kertaa ja ryhtyi tuijottamaan Mannia.
”Iskä? Haluatko ottaa osaa tähän? Ei kun siis Manni?”
”Et oo mun iskä!” varoitin Mannia ja osoitin vielä lusikallakin.
”En ole, mutta sun kummisetä mä olen, ja munkaan mielestä ei ole hyvä idea sotkeutua thaipoikiin.”
”Ihme rasisteja…”
”Ei se nyt siitä ole kiinni. Mä vaan luulen, että sä et halua sellaista elämää pitkän päälle, Eira.”
”Millasta!”
”No… Muistaksä sillon kerran keväällä Vaasassa, kun huutelivat Hellolle, että miehen pitää olla mies ja miehellä kuuluu olla nainen ja — muistatko?”
”Joo?”
”No tuota. Se on edelleen niille monesti sellaista, että nainen kuuluu kotiin huolehtimaan ruuasta, lapsista ja miehestään, ja mies huolehtii siitä, että on rahaa…”
”Mistä sä tiedät, etten mä halua sellasta elämää!” äyskähdin vähän kaikille aikuisille.

Manni hymyili. Äiti ja Aili purivat huuliaan lähes identtisesti, etteivät olisi hymyilleet myös. Paskat. Eivät tienneet elämästä mitään, vaikka olivat kuinka mukamas aikuisia. Minä ainakin halusin kyllä juuri sellaisen elämän. Minä olisin kotona ja hoitaisin lapsia, ja kun Noeul tulisi kotiin, niin olisi ruoka valmiina ja kiltit puhtaat lapset vastassa isäänsä. Kaksirotuiset lapset. Joilla olisi Noeulin silmät, kun ne ovat kuitenkin ruskeat. Meillä olisi aina ihan tosi siistiä ja nätti sisustus, ja sitten meillä kävisi illallisvieraita aina välillä. Noeul nousisi seisomaan, kun tulisin ruokasaliin, ja vetäisi minulle tuolin. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Ihan niin kuin elokuvissa. Ai että…

”Mitä jos sun mieli muuttuu?” Aili keskeytti taas puheeni.
”Miks mun mieli muuttuis muka?”
”Sä oot fiksu likka. Sä voisit olla ihan mitä vaan.”
”No mä haluan olla vaimo!”
”Sekin on hyvä, mutta jos haluaisit olla muuta myös?”
”Säkin oot vaan vaimo ja äiti!” tiuskaisin. Mitäs hermostutti minua tahallaan?
”Mä oon itse asiassa myös vanhempi konstaapeli Ilves, ja kun mä olin vielä nuori ja virkeä niin mä opetin tytöille painia. Monesti mitään sellasta ei vois tehdä, jos on thaipojan kanssa.”
”No — äiti sä ainakaan et oo muuta ku vaimo ja äiti ja sullaki menee hyvin!”

Äidin katse oli lempeä, mutta hymy näytti surulliselta. Hän laski lusikkansa taas lautaselle ja näytti puristavan sitten kämmenensä polviensa väliin pöydän alla. Äiti näytti ihan pikkutytöltä…

”Mä oon kulta onnellinen, että mä oon äiti ja vaimo”, äiti sanoi pehmeästi. ”Mä sain sillä tavalla teidät neljä, ja te ootte aina mun suurin saavutus. Silti mä joskus mietin, että mitä jos mä olisin käynyt koulut loppuun. Mitä jos sun mies on — vaikka — vaikka — väkivaltainen, eikä sulla olekaan ammattia, omia tuloja ja omaa rahaa? Tai jos sä haluatkin vielä joskus olla se lakimies, mutta sun mies sanoo, ettet sä saa?”

Laskin katseeni lautaselleni. Siellä pyöri onneksi enää yksi ällöttävä porkkananviipale muiden, parempien asioiden keskellä. Äiti puhui isästä, vaikka samalla yritti olla puhumatta isästä, mutta ei Noeul ollutkaan yhtään niin kuin meidän isä… Eikä varmaan enää ollut kyllä Thaimaassa niin kuin äiti ja Aili kuvailivat. Ei varmaan ollut.

”Mutta Inari on ollut aika hiljaa koko ajan?” Aili vaihtoi yhtäkkiä aihetta, ja vilkaisin Inaria. Sillä oli puhelin kädessä, vaikka se ei ikinä käyttänyt ruokapöydässä puhelinta. Keittoonsa se ei ollut edes koskenut.

”Mä pääsin kouluun”, Inari sanoi niin kuin robotti, ja äiti kirkaisi.
”Ihanaa Inari, vihdoinkin! Mä tiesin että kyllä sä pääset, ja oikis on sulle ihan tosi hyv–”
”En oikikseen. Mä joudun… Vaasan… Ammattikorkeaan… Sosionomiksi… Varasijalta…”

[EiraOsallistuja]

Joululahjadilemma ja vähän muutakin

Noa on paskojen paska

Siinä missä Inari Helmipuro oli tasainen ja harkitseva nuori nainen, hänen pikkusisarensa Eira Helmipuro oli ihan toista maata. Jos Eira olisi ollut sarjakuvahahmo, hänen päästään olisi noussut savua, kun Inari eräänä iltana kertoi hänelle, mitä Noa Metsärinne oli sanonut.

”ETTÄ SE PASKA KEHTAA!” Eira ärjyi niin, että hänen uudelleen asuttamansa huoneen ikkunalaudalla elelevät pienet pupupatsaat ihan kilisivät.
”EIRA!” kuului sen jälkeen olohuoneesta vielä kovempaa.
”Jeesuksen iskä”, Eira manasi ennen kuin huusi kovempaa: ”JOO JOO!”
”Siis — mulle jäi nyt vähän epäselväksi, kumpi niistä on paska?” Inari pyysi tarkennusta varovaisesti.
”Mikä kumpi niistä — sä et tajua kans mitään. Tietenkin Noa! Se aina vokottelee kaikki mun miehet!” Eira raivosi, mutta aika hiljaa.
”Tottapuhuen niin ei Noa ole ikinä vokotellut sun miehiä”, Inari muistutti ja poimi Eiran sängyllä lojuvan pörröisen pehmopupun vanutettavakseen.
”Vai ei oo!” Eira ärjäisi ja veti pupun Inarin käsistä. ”Irti siitä! Mä sain tän Santulta sillon joskus!”
”Mitä jos sä vaikka ettisit ihan oman poikaystävän? Jonkun, joka ei oo Noan kanssa.”
”Siis mä en kestä”, Eira ähkäisi ja nakkasi pehmopupunsa huolimattomasti valkoiselle kirjoituspöydälleen. ”Mä en tiedä edes mikä tässä on paskinta. Se, että sä et tajua mitään, vai että mä en ikinä löydä ketään, vai että Noa on tommonen — huora!”
”Eira!” Inari kirkaisi.
”INARI!” kuului olohuoneesta.
”JOO JOO!” Eira ärjyi sisarensa puolesta.

**

Noalla saattoi olla vain yksi jalka, mutta ilmeisen hyvä tasapaino hänellä oli. Eiran oli nimittäin käytännössä kiivettävä häntä pitkin tallin pihassa, jotta hän pääsi antamaan tuolle poikaystäviä vohkivalle saalistajalle hänen ansaitsemansa kipakan läpsäisyn ohimoon. Sen kovempaa Eira ei viitsinyt Noaa takoa. Olihan Noa kuitenkin kiva, vaikka oli kyllä nyt tasan ylittänyt sellaisen rajan, jota ei kuulu ylittää.

”Mistä hyvästä toi oli?” Noa kysyi ohimoaan hieroen, kun Eira oli jo kävelemässä pois ponnari vihaisesti heiluen.
”Ai sä vielä kehtaat kysyä!” Eira huusi.
”Olisitsä kuitenki halunnu eilen mukaan sinne Ässään vai?”
”NO EN!”
”No kerropa sitten, miks sä mänttäät mua yhtäkkiä.”

Eira rääkäisi niin kuin varis. Samaan aikaan käveli ohitse muuan Hello. Eira, joka ei muutakaan keksinyt, tarttui Hellon käsivarteen ja kiskaisi.

”Tiesitsä et toi on Chain kaa?” Eira tenttasi Hellolta vihaisena.

Hello katsoi Noaa kulmat koholla. Noa tuijotti Eiraa suu raollaan. Jaaha: siitä Eira siis oli päättänyt tällä kertaa suuttua.

”Kiitos Jeesus onks tää ny julkista tietoa”, Hello huokaisi.
”Ai että kaikki tiesi tästä paitsi mä!” Eira rääkäisi.
”Eiku siis”, Hello korjasi, rykäisi ja ryhtyi puhumaan hyvin laimeasti järkytystä teeskennellen: ”ou mai gaad mä en kyllä yhtään tiedä mitä mä nyt teen tällä informaatiolla, joka oli mulle täysin uutta ja ennalta-arvaamatonta.”
”Mistä sä tiesit?” Noa kysyi.
”Inari kertoi!” Eira sähisi.
”Ei kun Hello”, Noa korjasi.
”Ei ku Inari”, Eira vastasi.
”Ei kun että Hello mistä sä tiesit?”
”Mä näin teidät Meijerin valvontakameroissa sillon ku siellä oli rikottu niitä postilootia”, Hello sanoi olkiaan kohauttaen ja ravisteli itsensä Eiran otteesta. ”Mutta mä en halua jäädä keskelle tätä — mikä tää teidän juttu nyt onkaan, että baiii!”

Eira ähkäisi tyytymättömyydestä, kun Hello lähti ilman että Eira oli saanut torua häntä. Noa odotti hetken pää kallellaan, että mitähän Eira mahtaisi seuraavaksi ärjyä. Ärjymisen sijaan hän kuitenkin vain naksautti kieltään ja pyöräytti silmiään.

”Saanks mä mennä taluttaan Fannia?” Eira kysyi.
”Ai täskö tää nyt oli?”
”No joo joo! Marshall meni jo tonne tekeen jotain ja mä pistin tän uuden takin, niin että sano nyt jo voinksmä!”
”No kai sä voit”, Noa sanoi ilmeettömäksi hölmistyneenä. ”Mut katot sit sen hevosenki perään oikeesti, etkä vaan keikistele siellä.”
”Kukahan tässä keikistelee! No kiitti. Mä vihaan sua silti”, Eira papatti ja lähti pikakävelyä matkoihinsa.
”Selvä.”
”Mä vihaan sua vähemmän jos viet mut tänään Ässään hakeen Megistä!”

[EiraOsallistuja]

Tähän ei paljoa Eiran omaa kertojaääntä fiilistelty. On pakko saada tämä vain hoidettua ennen kuin kuukausi vaihtuu.

Lapsi lensi pesästä

Meidän isä sai lähetellä tekstiviestejään minulle kauan aikaa. Niiden sisältö oli ensin vihainen.

Alapa tulla kotia tai me tullaan äidin kanssa hakemaan.

Nyt kotia.

Missä sä luulet luuhaavas sen jälkeen, kun Hopiavuoressa ei jakseta enää kattoa sua?

Mä ajan sinne pihaan tänään kello kuusi. Jos sä et ilmaannu autoon, mä kannan sut tukasta.

Nyt on mennyt jo kolme viikkoa tätä pelleilyä. Nyt kotiin tai mä soitan poliisit sinne.

En vastannut niihin mitään. Mitä isä muka voisi tehdä? Tiesin, ettei hän uskaltaisi ilmestyä Eetun pihaan soittamaan torvea ja rähinöimään. Vaikka isällä oli vaikutusvaltaa Otsonmäellä, Eetulla oli ystäviä. Ja mitä sitten, jos isä olisi soittanut poliisit? Olisin kertonut heti, että olin Hopiavuoressa piilossa väkivaltaista isää, olin täysi-ikäinen ja vanhempi siskokin asui muualla isän takia. Ei sellaista poliisia ollutkaan, joka olisi raahannut minut isän eteen. Lisäksi ainoa poliisimmehan oli Ilveksen Aili.

Isälle valkeni kuitenkin vasta monen viikon päästä, että hänen huutamisensa ei kantautunut Hopiavuoren Eetun kotiin asti. Eetu ja Nelly vakuuttelivat, että saisin olla heidän kotonaan niin kauan kuin tahtoisin: vaikka aina. Pikku hiljaa Nelly alkoi huutaa minulle enemmän, mutta ei se kyllä oikeasti tarkoittanut, että hän inhoaisi minua. Päin vastoin. Nelly käyttäytyi niin kuin olisin halunnut, että meidän äiti käyttäytyisi. Huusi ja kasvatti. Määräsi, ettei kännykkää makuuhuoneeseen heidän huushollissaan, ja että puoleen päivään ei nukuta, taikka muuten. Purnasin asiaankuuluvasti vastaan. Samalla isän viestienkin sävy muuttui hiljalleen.

Ole kiltti ja tule kotiin.

Eira tulisit jo kotiin.

Tule kulta käymään. Jutellaan.

Mennään Seinäjoelle syömään, jooko? Jutellaan. Me heitetään sinut sitten äidin kanssa takaisin Hopiavuoreen.

Voisitko vastata puhelimeen? Jutellaan.

En vastannut niihinkään viesteihin mitään. Niitä tuli suurin piirtein yksi joka päivä, ja aina illalla isä yritti soittaa. Äiti ei yrittänyt koskaan. Näin pikkusiskoja vain silloin, kun he olivat syystä tai toisesta Inarin tai Hellon mukana. Isän näin joskus kaupassa. Äitiä ei näkynyt.

Kun isä sanoi taikasanat, vastasin hänen puheluunsa, jonka hän soitti vartin verran viimeisen viestinsä jälkeen.

Voisitko vastata puhelimeen? Meidän pitäisi jutella siitä, että voisitko muuttaa takaisin kotiin jo. Me ollaan äidin kanssa juteltu, että saat pitää sitä hevosta niin kauan kun lähdet opiskelemaan, ja katsotaan sitten uudestaan.

25.11.2022 muutin takaisin kotiin. Jostain syystä itketti vähän lähteä, vaikka jo seuraavana aamuna, lauantaina, tulisin takaisin tallille. Nelly itki ihan kunnolla ja toisteli olevansa hullu ja tietävänsä kyllä, että näkee minut heti huomenna. Sanoin, että en kyllä tule huomenna, jos hän on paska ja itkee ja häpäisee minut julkisesti kuistilla, mutta kyllä Nelly tiesi, että kuitenkin tulisin.

[EiraOsallistuja]

Juoneton kesken jäänyt kesätarina 2/2

Hyttyset 1 — Hopiavuori 5000

”Niklas.”

Niklas alkoi yskiä. Oli kai vetänyt mehuaan väärään kurkkuun. Ihme säpsy.

”Mulla on idea”, ilmoitin ennen kuin hän sai vastattua mitään ja istuin hänen vierelleen terassille.
”NOKÖHHÖH?” oli Niklaksen vastaus. Hänen kidastaan lennähti pullanmuru.
”Hyi yäk! Kuuntele: mä keksin millä me lyödään rahoiksi. Mut sun pitää auttaa koska Eetulla on taas joku paskasääntö et mä en saa enää käyttää porakonetta, että niele nyt vähä äkkiä se mehu, ja mennään kattoon millasia lautoja maneesin takana on.”

Niklakselta kesti ikuisuus yskiä valmiiksi, ja sitten hän rupesi tietenkin kyselemään tyhmiä sen sijaan että olisi niellyt mehunsa ja typerän pullanpalansa loppuun.

”Rakennetaanks me jotain?”
”Ei kun tanssitaan piiritansseja sen porakoneen kanssa ääliö!”
”No vitsi — mitä?”
”Mosquito Magnet viistuhatta a la Haanpää et Haan — siis Helmipuro!”
”Mosquitomitä?”
”Magnet! Äh — vitsit sä oot kujalla — mä näytän.”

Onneksi maailmassa oli olemassa Internet. Etsin Googlesta kuvan ja laitoin puhelimeni Niklaksen naaman eteen. Kuvassa oli ihan sikakallis viiidensadankahdeksankymmenen euron vihreä hökötys. Jos löytäisin sopivia lautoja, saisin rakennettua samanlaisen niin, että kuluja olisi kolmekymmentä euroa, ja voisin myydä sen Eetulle vaikka satasella. Hänhän se oli kitissyt sääskistä.

”Ei me osata tota rakentaa”, Niklas naurahti. ”Jos se olis helppoa, ei toi maksais noin paljoa.”
”Mä suunnittelin sen jo”, ilmoitin. ”Sun pitää vaan tehdä niin kun mä sanon, niin mä annan sulle puolet rahoista kun mä myyn sen Eetulle. Tai no… Neljäsosan.”
”Riippuu kauan siinä menee tehdä ja paljolla sä myyt sen”, Niklas tuumi dollarin kuvat puoliavointen silmiensä takana vilisten.
”Mä myyn sen satasella. Ja siinä menee vartti, jos sä nyt nielet sen typerän pullas ja haet sen porakoneen jota MÄ en muka saa käyttää, vaikka se olit SINÄ enkä MINÄ, joka poras sitä kiviseinää sillon siinä valaistuskeississä!”
”Ei he mung viga oo joh Eehu ei uhkonu hua”, Niklas sanoi suu täynnä pullaa ja nousi penkiltään. ”Oota mä haen sen porakoneen.”
”Enkä odota, kun mä meen kattoon niitä lautoja ja sä tuot sen koneen suoraan sinne.”
”Selvä sir.”
”Ja ota se pöytätuuletin kans mukaan siitä keittiöstä.”
”Miksi?”
”Koska mä käsken! Vipinää!”

Viisi minuuttia myöhemmin meillä oli maneesin reunalla pöytätuuletin, muutama sopiva lauta, ihan sairas määrä hyttysverkkoa, jota Eetu ei ollut koskaan laittanut ikkunoihin asti, vaikka oli jo ainakin kolme kesää meinannut, vähäsen paksua vaneria ja Niklas porakoneensa kanssa. Niin ja vasara, pari naulaa ja muutama ruuvi, joista pari oli hieman vääntynyt.

”Poraa noihin reiät päihin”, komensin, ”ja tee niistä — vähä niinku pöytä.”

Niklas oli sentään kunnon mies. Eli osasi korjata ja rakentaa asioita. Ja tehdä niin kuin sanottiin. Seuraavat viisi minuuttia myöhemmin Niklaksella oli edessään pieni pöydän näköinen hökötys, ja minulla puolestani pöytätuuletin, josta olin poistanut takimmaisen suojaverkon ja johon olin lisännyt sääskiverkon ihan kuin tuulipussiksi etupuolelle. Löin vielä pari naulaa pystyyn pöydän reunaan.

”Valmis”, ilmoitin.
”Valmis?” Niklas kysyi. ”Mikä tämä nyt muka on?”
”Mosquito Magnet viistuhatta”, esittelin ja työnsin pöydän maneesin seinustaa vasten. Laitoin tuulettimen sen alle ja ripustiin hyönteisverkkopussin löysästä päästään pöydässä olevaan naulaan.
”Aika ruma”, Niklas tuumi.
”Ja aika tehokas.”
”No eihän.”

Vitsin ääliö. Pyöräytin silmiäni Niklakselle.

”No kun ei se ole päällä vielä!”
”Joo joo. Mut siis mä käsitän et sun idea on että toi tuuletin puhaltaa ne sääsket tonne verkkoon ja ne ei pääse pois sieltä enää. Mut millä sä luulet, että ne osaa lentää tähän tuulettimen lähelle? Siinä Mosquito Magneetissa luki, et se käyttää kaasua että se tekee siitä –”
”Joo joo joo luuleksä mua jotenki tyhmäksi? Mä pistän limsapulloon vettä, sokerii ja hiivaa.”
”Miks?”
”Että siitä tulee hiilidioksidia! Ääliö… Ja sitten mä pistän sen ja semmosen viiden euron mosquitomagnetpatruunan tohon pussiin. Ja tadaa.”
”Ai!” Niklas sanoi, ja sitten uudestaan: ”ai! Täähän vois itse asiassa toimia.”
”Tottakai se toimii. Mä suunnittelin sen itse. Tuu. Mennään sanoon Eetulle et se on satasen velkaa meille.”

[EiraOsallistuja]

Aina vaan näitä turvallisia, paikallaan jumittavia blokintappotekstejä. Mut hei, kirjoitan taas edes jotain. 😀

Chai kaivoi jotain maasta. Kun hän nojasi polviinsa tallin edessä olevalla penkillä istuen, hänen paksut hiuksensa roikkuivat hänen kasvoillaan. Meille tulisi varmaan mielenkiintoisia lapsia joskus. Minä olen niin vaalea ja Chai on niin tumma. Päätin, että nyt aika oli kypsä. Tekisin Chaista minun poikaystäväni. Vaikka kuinka jännitti ja pelotti, kävelin rauhallisin askelin penkille ja istuin. Panin tyytyväisenä merkille, että uusista hienoista paljasjalkakengistäni ei kuulunut edes soralla juurikaan ääntä.

Chai kääntyi hymyilemään tervehdykseksi, mutta jatkoi maan kaivelemista sormillaan.
”Hei Chaaai. Mitä sä teet?”
”Mä näin tosi hyvän koppakuoriaisen”, Chai sanoi sillä tavalla tukahtuneesti, että oli ollut kaksin kerroin jo hyvän aikaa. ”Mut nyt mä en tiedä, mihin se oikeestaan meni.”

Mietin, miten koppakuoriainen saattoi olla ”tosi hyvä”. Oliko sitten huonojakin koppakuoriaisia? Mielestäni kaikki örkit olivat jonkin verran rumia ja osa aika ällöttäviä. Koppakuoriaisten kanssa saattoi elää, mutta ei niissä kyllä mitään ”tosi hyvää” ollut ikinä.

”Ai jaa. Katoitsä penkin alta?”
”Eikun se on jossain tässä mättäässä.”
”Mitä sä sillä edes teet?”
”Mä vaan kattoisin sitä vähän…”

Chai saattoi olla hieman hullu. Tai tyhmä. Tarkemmin ajatellen en ollut ikinä kuullut, että Chai sanoisi mitään erityisen viisasta. Noh. Ehkä jaksaisin olla Chain kanssa naimisissa kuitenkin. Hän oli sentään ahkera: auttoi aina jopa Eetua, vaikka ei millään lailla hyötynyt siitä. Ehkä Chai saisi sillä hyvän työpaikan. Tai… Ehkä Chai jäisi kotiin hoitamaan lapsia ja minä menisin töihin. No ei nyt sentään.

”No niin, nyt mä sut sain!” Chai huudahti selvästi ilahtuneena ja suorastaan jännittyneenä. Hän suoristi selkänsä ja nosti likaisen kätensä silmiensä tasalle. Kämmenellä vilisti jokin typerä koppakuoriainen. Se ei ollut pieni eikä suuri. Se näytti ihan, noh, koppakuoriaiselta. Chai pitäisi ehkä tutustuttaa paremmin Helloon. Molemmat ovat ihan yhtä vajaita. Chai käänteli kättään sitä mukaa kun koppakuoriainen vilisti eteenpäin.

”Kato Eira, tällä on tommonen tumma raita selässä!”
”Se on musta. Ei sillä voi olla mitään — hyi vitsi vie se kauemmas!”
”Eiku kato nyt tää on vihree.”
”Isäs oli vihree kun sua teki!”
”Sekin varmasti oli, mä uskon ihan täysin, mut arvaa, mä en tiedä mikä tän nimi on.”
Vitsin ääliö. ”Ehkä sä voit kutsua sitä Sepoksi”, huokaisin ja yritin kuulostaa kiinnostuneelta samalla.
”Siis tän lajin nimi.”
”Aa…”
”Tää on niin hieno et mä haluaisin pitää tän…” Chai huokaisi.
”No pidä, se on koppakuoriainen.”
”No enkä pidä. Varmaan se haluaa olla meillä kotona. Mä pistän sen tonne portaille kukkapenkkiin.”
”Etkä pistä! Eetu tappaa jos se syö Mannin tuomat kukat!”
”Ei koppakuoriaiset syö kukkia”, Chai sanoi niin kuin olisin vähän tyhmä, vaikka hän se tyhmä tässä oli. ”Mä käyn — mä vien — hyvällä säkällä näitä on lisää jossain.”

Koppakuoriaista edelleen tarkastellen Chai käveli haaveksivan mutkittelevasti tiehensä. Hänellä oli Puman collegehousut, samanlaiset kuin Eetulla joskus. Chain housut olivat tosin rikki monesta paikasta. Hänen hupparinsa hihansuut olivat sillä tavalla rispaantuneet kuin kovasti käytetyille vaatteille käy. Johtuiko se siitä, että Chai rymysi typerien koppakuoriaistensa perässä useinkin? Vai siitä, ettei hän pitänyt vaatteiden ostamisesta? Ei kai ainakaan siitä, ettei hänellä olisi ollut rahaa? Jos hänellä oli rahaa, hänen tyylinsä olisi korjattavissa. Hänestä tulisi minun tee-se-itse -poikaystäväni. Saisin päättää itse, minkätyylisen haluaisin. Chaille sopisi varmaan hyvin huoliteltu ja hillitty tyyli.

”Mitä sä teetkää työkses?” kysyin häneltä, kun hän palasi hymyillen.
”Mä oon tossa Otsonmäen Ässässä”, hän kertoi sen kuuloisena kuin tykkäisi työstään. ”Ja nyt mä oon ollu kesän myös leikkaamassa kunnalle nurmikoita. Arvaa, viime viikolla joku rouva tuli mun luo kun mä leikkasin Ässän takaa, niin sanomaan tosi hitaasti, että pu-hut-ko suo-me-a.”
”No just”, tokaisin. Chailla oli innokkaat silmät. Ilmeisesti hän ei ollut pahastunut kovasti.
”Joo, no mä sanoin et joo, kun ajattelin et se tulee kysyyn jotain, tai sillä on joku hukas tai jotain, tai et se on ulkopaikkakuntalainen tai–”
”Asiaan”, kehotin.
”No niin, ei sillä ollu mitään asiaa. Se puhu edelleen hyvin hitaasti et tyk-käät-kö ol-la Suo-mes-sa. Niin mä sanoin et kyllähän mä, vaikka en oo ikinä käyny missään muualla, en edes Virossa tai Ruotsissa, niin en mä voi kyllä silleen tietää, mut sanoinpa kuitenki.”
”Kohtaaksä sit usein… Tommosta?” kysyin, koska Chai selvästi kertoi tarinaa rasismista.
”Ai mimmosta?” hän kysyi ihan hölmönä.
”Ai eiks tää juttu loppunukkaa vielä?”
”No ei! No me sit juteltiin siinä niin kävi jotenki ilmi et se tietää Dahlstenin Markuksen — siis yhden mun parhaan kaverin — se oli mun kämppiskin joskus — niin se oli Markuksen sedän vaimo!”
”Kyllä maailma on pieni”, tokaisin kyllästyneenä ja nousin. ”Mä lähden maastoon.”
”Voinks mäki tulla?”

Toisaalta teki mieli sanoa heti, että joo. Metsässä olisi hyvä puhua rauhassa parisuhdejuttuja. Toisaalta taas Chain laverteleva tarinankerrontatyyli oli vielä vaikeammin seurattavaa ja tylsempää kuin Hellon jutut. Jos Chailla vaikka oli jo tyttöystävä, en kyllä jaksaisi turhan takia kuunnella mitään ruohonleikkuutarinoita ja pilata maastoani. Asia pitäisi selvittää ennen maastoon lähtemistä tavalla tai toisella.

”Kai sä voit. Jos et kaiva yhtäkää örkkiä mun lähellä, etkä kerro mulle jostain ihme Dahlstenin Markuksen tädistä –”
”Sedän vaimosta.”
”–sillon kun mä kysyn missä sä oot töissä.”
”Mut eiks se oo aika tylsää et joku on Ässäs töis? Sitä paitsi töissähän mä sen Dahlstenin Markuksen sedän –”
”Chai, onks sulla tyttöystävä?” kysyin suoraan, kun mitään järkevää tilaisuutta ei kuitenkaan ikinä tulisi. Tai ei ainakaan ennen maastoa.

Chai punastui saman tien ihan korviaan myöten. Hänen katseensa alkoi kierrellä villisti ympäri tallipihaa. Hän nipisti huulensa yhteen ja alkoi nyplätä hupparinsa helmaa. Sitten hän avasi ja sulki suunsa monta kertaa ennen kuin vastasi mitään.
”Tyttöystävä on thaiksi phaeng…”
”Ihan sama, onko sulla tyttöystävää?” kysyin uudelleen ennen kuin Chai ehti aloittaa uuden jutun ihan järjettömien aasinsiltojen kautta taas.
Chai aukoi taas suutaan. ”Ei”, hän sanoi sitten kengilleen silmät kiiltäen. Hetken vielä huultaan purtuaan hän kääntyi kannoillaan ja paineli talliin. Tulisiko lie maastoonkaan.

Outo heppu. Antaisin Chaille vielä yhden mahdollisuuden, mutta jos hän munaisi senkin, niin Eira Haanpää olisi kyllä myös hyvä nimi ihmiselle. Sitä paitsi Niklas oli edes järkevä ja osasi pitää huolta naisista esimerkiksi korjaamalla ilmanlämpöpumpun.

[EiraOsallistuja]

Se ku Eetu oli ääliö ja luuli et Mielikki kuolee, ja kun Hellolla oli paska idea

Hopiavuori oli hiljainen, kun palasin sinne puhumattoman Inarin kyydillä. En ollut uskaltanut leikkauttaa paljoa hiusta pois kampaamossa vieläkään, vaikka ei ollut isää ja äitiä kieltämässä. Oli niin kuuma ja pääni niin hikinen, että ei varmaan edes näkynyt, että oli minun hiuksiani kuitenkin vähän kerrostettu. Sama kuumuus, joka pilasi kampaukseni, piti myös Hopiavuoren niin autiona. Pihassa oli vain muutama auto, ja yksi niistäkin oli Eetun. No, sama kai se oli mennä juomaan mehua ja kertomaan uutiset siitä, että pääsin kouluun. Hopiavuoressa oli onneksi ilmanlämpöpumppu nykyään paitsi alakerrassa, myös yläkerran aulassa.

Paitsi ettei tainnut olla. Kun oven avasi, kuuma ja vähän koiran hajuinen ilma iski muurina kasvoja vasten. Jostain kuului lotinaa ja voivottelua.

”Hei?” huusin tupaan, mutta vastausta ei tullut. Potkaisin kengät nurkkaan, koska jotain mutinaa keittiöstä kuului.
”Hei”, sanoin uudelleen, kun pistin pääni keittiöön. Niklas ja Eetu olivat kumartuneet tutkimaan jotain pesualtaassa.
”Eiku sinne etupuolelle sitä vettä”, Niklas ohjeisti, eikä kumpikaan huomannut minua. Myös pöydässä istuvat Marshall ja Hello seurasivat tiskipöydän toimitusta tarkkaavaisina.
”Mikä noilla on?” kysyin jommalta kummalta, en erityisesti kummaltakaan pöydässä istuvilta.
”Niillä mikää oo”, Hello tuhahti ja otti paketista kinkunsiivun leivälleen. ”Tee Eira leipää.”
”Vai ei oo mikää!” Eetu ärähti. ”Älä nyt — nyt se rimpuuloo — pirä tuasta Niklas.”
Koska Hellosta ei ole ikinä mitään hyötyä, katsoin Marshallia niin kauan, että hänen oli pakko kohdata katseeni.
”Mielikki saattaa saada lämpöhalvauksen”, Marshall selitti hiljaa ja omituisen välttelevästi.
”Onks Mielikillä lämpöhalvaus!” parahdin.
”No ei tosiaankaan oo”, Hello hörähti.”
”On sillä! Katto kun se läähättää!” Eetu melkein huusi ja nosti vatsan alta litimäräksi kastellun koiran astianpesualtaasta.
”Ilmanlämpöpumppu sammui ja Eetu on huolissaan”, Marshall sanoi sovittelevasti.
”Ai siks tääl on näin kuuma…”
”Se sammu kaks sekuntia sitten ja Eetu pillastui kun Mielikki vähä läähättää kun sen on kuuma”, Hello täsmensi.
”Sammuu puali tuntia sitte!” vihainen Eetu korjasi.
”Just…” huokaisin, koska mitä muuta noille hulluille voisi sanoa. ”Ette ajatellu sit kattoo vaikka mikä sen on?”
”Ei me tiärä!” Eetu äyskähti. ”Mene ny kyselemästä tyhymiä kun tämä koira kualoo, ja käy vaikka kattomas sitä itte!”
”Paljo maksat?” kysyin.
”Kakskymppii jos saat kuntohon.”
”Viiskymppii.”
”No viiskymppii, mee ny siitä ja ota nua kaks mukahas häirittemästä!” Eetu komensi Marshallia ja Helloa kohti nyökäten. Marshall-paran silmät suurenivat.
”Mä en oo mikää päiväkotitäti”, ilmoitin Eetulle. ”Niklas. Tuu.”
”Ei Niklas voi mennä tai tämä koira kualoo!”
”Ei sen Eetu oikiasti mikään kauhia hätä ole”, Niklas mutisi.
”Nikke!” hoputin.

Menimme paljain jaloin takaovesta. Ruoho oli juuri leikattu ja takertui ikävästi jalanpohjiin.
”Oliks Chai tänää?” kysyin muka muina miehinä, kun vaelsimme ilmastointipömpelille.
”Hä? Eiku juu ei. Siis ei ollu.”
”No… Ehkä se tulee huomenna”, sanoin niin kuin se ei kiinnostaisi minua sen enempää ja kyykistyin kuuntelemaan, hurisiko ilmastointi. ”Onks se pumppu siellä päällä vielä?”
”Ei Eetu sitä kerenny sulkeen varmaan…”
”Vitsi se on hullu”, huokaisin. Ilmastointilaite hurisi ihan normaalisti.
”Tiedätsä jotain muka ilmastointilaitteista?” Niklas kysyi.
”No en. Mut mä opettelin vaihtaan umpiot YouTubesta viime talvena, niin äkkiäkö tämänki opettelee kun keksii missä on vika.”
”Onkohan se noin helppoa… Eiks toi oo joku suodatin? Jos se on täynnä?”
”No ota pois se sieltä!”
”Joo koko ajan, mut tää on aika tiu — eiku nyt se tulee — mut kato, ei täs ihan hirveesti oo mitää. Että mä kärsin ja varpaita järsin jos täällä joutuu kahvitella koko viikonlopun ilman ilmastointia…”
”Älä nyt vielä itke. Katopa tota letkua. Eiks se oo se, mistä pitäs tulla se niin totanoin –”
”Kondensiovesi.”
”Nii.”
”On. Ei tuu mitää. Ootas kun mä–”
”Älä nyt sitä sillee kaada!”
”No älä nyt — Eira anna toi kepukkahommeli tosta.”

Niklaksen kepukkahommeli oli rautalanganpätkä. Mitä lie oli silläkin joskus tehty. Taittelin siitä valmiiksi ison soukan lenkin, jonka Niklas työnsi putkeen ja pyöritti. Sen ihmeellisempää korjausta ei tarvittu.

”Jep”, Niklas sanoi, kun musta klöntti valahti putkesta ja sen perästä valui vettä.
”Onks sulla energiajuomaa?”
”No on mut vaan yks nii mä haluan sen ite.”
”Paska. No, mennään sisälle.”

Tuvassa Eetu melkein itki onnesta Mielikki käsivarsillaan. Mielikki läähätti vielä vähän, mutta ei suinkaan näyttänyt lämpöhalvauksesta kärsivältä, vaan vain vähän kuumalta. Eetusta ei tullut ulos mitään normaalia puhetta: pelkkää päivittelyä siitä, että mitä jos Noan koira olisi kuollut Hopiavuoren tuvassa hänen työvuoronsa aikana, ja mitähän Eetu olisi sitten sanonut, ja mitenhän Hopiavuoressa olisi enää osattu olla ilman Mielikkiä. Ensimmäistä kertaa näin myös Eetun pussailevan antaumuksella koiraa päähän, poskiin ja jopa suoraan suulle, mitä Mielikki ei näyttänyt arvostavan.

”Mitäs sitte leikittäis?” Hello kysyi niin kuin Eetu ei päivittelisi koko ajan taustalla.
”Mennään uimaan”, ehdotin.
”Ei taas”, Hello huokaisi. ”Niklas ei pian enää halua olla mun poikaystävä jos se näkee mun vattamakkarat liian monta kertaa.”
”Ei Niklas halua muutenkaa olla sun poikaystävä!”
”Mä haluan aina olla sun poikaystävä”, Niklas väitti dramaattisesti. Hellolta purskahti teetä nenästä ja hän alkoi yskiä.
”Mitäs Marshall siihen sanoo?” Hello kysyi yskänsä lomasta.
”Tuota…” Marshall empi ja alkoi punastua.
”Sanot vaan että haista!” kehotin.
”Niin hyvä oli mun idea, ja haistatellaan vaan!” Hello huokaisi dramaattisesti.
”Niin mikä idea?” Marshall-parka kysyi.
”Että ollaan kattomunaa. Tunnin päästä. Kun aurinko ei porota.”
”Et sä edes sanonu sitä ääneen! Miksi sun pitää aina räpättää Niklaksesta!” kysyin Helloääliöltä ja löin häntä takaraivoon.
”No ainaki mä ajattelin sitä päässäni! Noni, hopi hopi. Soittakaa kaikille. Mä en kestä enää kattoa tota”, Hello komenteli ja osoitti Eetua.
”Mua? Mikä mus nyt on sitte vikana?”
”Pistä se koira alas ja soita Camillalle että tulee Oskarin kaa ja tuo samalla jotain grillattavaa.”
”Selevä.”
”Ja mulle energiajuomaa”, sanoin vielä kun Eetu oli herkässä mielentilassa eikä ymmärtäisi kieltää.
”Mitäs ne oli Marshall ne piffit viimeksi mitä sinä toit? Noli hyviä. Vois pyytää niitä.”
”Mitkä?”
”Pihvit”, Hello suomensi, röyhtäisi sitten minua kohti ja poistui. ”Mä maksan voittajalle kakssataa euroo palkintoa”, hän huusi ovensuusta mennessään.
”Niin paljo!” Niklas innostui.
”Kattomunas kukaa ei koskaa voita”, muistutin Niklasta ennen kuin hänen silmänsä alkoivat kiilua yhtään lisää.

[EiraOsallistuja]

Pysähtymismatka

Hopiavuoren hevostalli sijaitsee melko syrjässä. Se tarkoittaa, että siellä on välillä aika huono Internet-yhteys. Muuan Eira Helmipuro sijaitsi Hopiavuoressa ja pureskeli kynäänsä. Hänellä oli matematiikan laskuja laskematta. Siihen hän tarvitsi ehdottomasti Frendejä, ja niitähän oli vain HBO Maxilla. Eikä HBO Max toiminut. Koska kaikki olivat netissä. Paskat.

Keskittymisestä ei tullut mitään ilman Frendejä. Eira Helmipuro oli yrittänyt kaikkensa. Hän oli ehdottanut Eetu Hopiavuorelle, että kaikilta muilta kiellettäisiin netin käyttäminen illalla: erityisesti Noa Metsärinteeltä, joka oli paska ja katseli Netflixistä jotain tyhmää sarjaa Eira Helmipuron tulevan poikaystävän, Nitthan Paithoonbuathongin kanssa. Jostain syystä Eiran lakialoite oli hylätty saman tien.

Lopulta Eira keksi keinon. Netin salasana täytyi muuttaa välittömästi. Eira ryhtyi tuumasta toimeen.

Mikä uusi salasana olisi? Hevosten nimiä jokainen kokeilisi ensimmäisenä, koska olihan vanhakin salasana Jussi12. Syyllisen arvattuaan kaikki kokeilisivat myös sellaisia salasanoja kuin Eira, Helloonpaska ja Poismunnetistä.

Lopulta Eira sai kuningasajatuksen. Hän muutti salasanan. Hyvää hyvyyttään hän kirjoitti kuitenkin salasanavihjeen, jolla kaikki fiksut, eli kaikki paitsi Netflixin, kaistan ja poikaystävät varastava Noa, saisivat lopulta salasanan.

Eiran salasanavihje meni näin:
Auton pysähtymismatkaa kuivalla kelillä voidaan kuvata funktiolla
f(x) = 0,0044x^2 + 0,28x
f(x) = auton pysähtymismatka metreissä
x = auton nopeus km/h
Kuinka nopeasti kulkevan auton pysähtymismatka on 100 metriä?

Eira oli tyytyväinen. Hän sai Frendit kannettavan tietokoneensa näytölle. Noan huoneesta alkoi kuulua tyytymätöntä mouruamista. Myös keittiön suunnalta kantautui parahduksia.

Kuka olisi niin fiksu, että keksisi uuden salasanan?

[EiraOsallistuja]

Noni just näin. Oli niin kamala hellejakso, että hahmotkin kärsii, mutta tämä yksi sen kun vain nauttii siitä että saa hankkia ihosyövän ja kuolla paahdettuna rusinana pätsiin. Ylläri. 😀

En pystyisi itse kirjoittamaan Niklasta. Ennenkin olen sanonut, että sille on ominaista keksiä ihan kummallisia vertauksia, niin kuin nyt karvainen ahven. Sama vertaus ei voi tulla kahta kertaa, vaan niitä pitää ammentaa jostain loputtomasta lähteestä. Vielä vaikeampi kirjoitettava on ADHD. Miten kertoa siitä, että on täpinä tehdä jotain, mutta samalla aivot vaihtaa vaihdetta tietoisesta työskentelytilasta haaveilutilaan ihan autonomisesti. Virtaa olisi, mutta hommat kasaantuu, ja sitten maataankin altaassa ja ollaan koomassa. Selostuksena sen voi kertoa, mutta tarinana se on haastavaa.

Mutta älä vielä sula, Niklas! Hopiavuoreen ne helteet tuli takaisin itse asiassa juuri tänään… 😀

[EiraOsallistuja]

Ah, Sagan asenne kilpailuihin on i-ha-na. (Seuraa avautuminen, jonka ”faktat” ovat vain mun lähipiiristä + virtuaaliheppateksteistä itse tehtyjä havaintoja.) Tuntuu että ei-urheilijat harvoin ymmärtää, mitä kilpailut ovat. Yleinen ajatus vaikuttaa olevan, että niissä mitataan, kuka on paras ja piste. Paras voittaa, heikommat häviävät. Tämä heijastuu ihan koko ajan myös virtuaaliheppojen kisateksteissä, katsokaapa. Joskus joo syytetään olosuhteita tai mokia, mutta pääajatus on, että paras voittaa. Sitten kun urheilija tai muuten urheilijoihin (ei urheiluun, vaan just ihmisiin) perehtynyt kirjoittaa, näkökulma on ihan erilainen — niin kuin Sagalla tässä. Tuli voitto tai tappio, kisasuoritus kertoo urheilijan tasosta suhteessa muihin sinä yhtenä kertana plus lisäksi olosuhteista kisoissa ja sitä ennen. Kisoissa ei pystytä mittaamaan millään absoluuttista urheilijan hyvyyttä tai parhautta, vaan vain suorituksen hyvyyttä tai parhautta. Se, joka mokaa tällä kertaa, voi voittaa seuraavalla kertaa. En kuitenkaan tarkoita, että soffalta repäisty Helloilves voisi voittaa yhtään mitään, vaan että urheilijoiden keskinäinen paremmuusjärjestys vaihtelee. Entisenä urheilijana tykkään kauheasti lukea näitä juttuja, joissa joko kertoja tai päähenkilö ajattelee urheilijoista ja kilpailuista samansuuntaisesti kuin minä. Ne tuntuvat syvällisemmiltä kuin pelkkä kisoissa-laitetaan-urheilijat-paremmuusjärjestykseen -ajatus.

Saga on ilmeisesti mennyt/menossa naimisiin. 😀 Se on toisaalta harmi. Taisi olla viime kerralla kun Saga kävi, niin vähän flirttailua Hellevaaran kanssa, ellen väärin muista. Saga olisi irrallisena tyyppinä ollut oiva sotkemaan soppaa. 😀 No, onhan meillä tarvittaessa Rosita Degerlund, jos sellaisia juttuja ilmenee.

[EiraOsallistuja]

Tässä on kyllä ollut ja on yhä Santulle nyt hyvää tilaa kasvaa hevosihmisenä, ja hänen polkuaan onkin ihana seurata. Se on nimittäin niin rauhallinen, ja tämä lukijahan ei menetä mielenkiintoaan oikeastaan mistään niin nopeasti, kuin joka suuntaan nykivästä, äkillisiä oikkuja pursuilevasta, epäselvästä pääjuonesta. Santun pääjuoni on selkeä, ja sivujuoniin mahtuu sitten muuta kamaa.

Mutta oivallisen kasvutilan tälle ratsastajalle tarjoavat muut hahmot tosi luontevasti. Sonjan kanssa Santtu pääsi vähän niin kuin alkuun, ja nyt on edelleen kaiken maailman Marshalleja, joita voi katsoa ylöspäin. Sonjan myötä Santulta kuitenkin lähti se voima, joka antaa aina viimeisen sysäyksen eteenpäin, ja nyt Saga tuli täyttämään sen roolin. (Meidän tämänhetkisten parhaiden ratsastajien persoonaan ei taida nimittäin sopia sopiva yllyttäminen ja tsemppaaminen: ei ainakaan ennen kuin muutetaan heidän suhteitaan Santtuun.)

Ponnahduslauta uusiin juttuihin on tässä Janna hevosineen. Vaikka yllätyin valinnasta, totuteltuani en voisi kuvitella tähän tilaan ketään muuta. Santtu on nimittäin ihan oikeassa Nellystä, joka olisi toinen vaihtoehto hevosineen, ja Eirahan ratsastaa tällä hetkellä Cozminalla. Yllättyneen lisäksi olen ilahtunut valinnasta. Jannan kirjoittaja on tehnyt selväksi, että haluaa ja osaa kirjoittaa tarinoita yhdessä muiden kanssa, mutta kovin montaa sopivaa aihetta ei ole vielä ollut tarjolla. Tässä nyt on yksi sellainen, joka sopii molempien, Santun ja Jannan, tarinaan kuin nenä päähän, ja lisäksi tätä kautta Jannalla on mahdollisuus tutustua paremmin paitsi Santtuun, myös muihin teineihin.

[Julkaisija]

Viestit