Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ihastus
Veeran naapurikarsinaan oli muuttanut muuan uusi asukas: kimo suomenhevostamma, joka oli täsmälleen saman kokoinen kuin Veera – joskin ehkä hiukan eri mallinen. Se oli hirveän kaunis ja kiltin oloinen. Olisin saattanut olla kateellinenkin, mutta kun katsoin pitkän hampputukkansa alta kurkkivaa Veeraa, en sittenkään ollut. Ei ollut toista sellaista kuin minun Veerani.
Halusin kuitenkin kuumeisesti tietää, mistä, miten, miksi ja kenen toimesta Hopiavuoreen oli ilmestynyt sellainen helmi hevoseksi. Niinpä nyhjäisin Oskaria hihasta, sillä kyllähän tallityöntekijöiden olettaisi tietävän kaikki tällaiset asiat.
”Se on jonkun naisen. Joku Mink- Minja? Ehkä”, Oskari vastasi.
”Oi vitsit, mikä hevonen”, toistelin Oskarille, joka annosteli kauroja ruoka-astioihin. ”Mun täytyy varmaan laittaa Alex pyytämään se meidän kanssa maastoon.”
”Siis… Mikset sä pyydä ite?” Oskari kysyi vilkaisten, kun mä hypistelin innoissani Veeran naulakossa roikkuvien suitsien ohjia.
”No en kai mä nyt- vieras ihminen ja kaikkea!” vastustelin silmät pöyristyksestä pyöreinä.Oskari vain kohotti kulmiaan ja nyökkäsi. Ehkä se tajusi, että mulla oli ihan hyvä pointti siinä. Ainakin mun omasta mielestä mulla olikin. Ei se varmaan itsekään menisi heti juttelemaan ventovieraalle, mutta minäpä tiedän, kuka sen sijaan menisi.
Alex saapuikin juuri silloin paikalle kuin tilauksesta.
”Kuulitko? On uus hevonen ja-”, aloitin, mutta Oskari keskeytti mut:
”Ja Ilona on ihastunu sen omistajaan.”
Se oli niitä ei-yhtään-oskarimaisia juttuja, joita se aina silloin tällöin oli alkanut päästelemään suustaan nyt, kun meistä oli tullut kavereita. Milan oli kerran sanonut, että se oli kohtalaisen normaalia, eikä Oskarista tarvinnut olla huolissaan. Oskari itse aina punastui sanottuaan jotain tavanomaiseen tyyliinsä kuulumatonta.
”Enkä ole!” vinkaisin korvat punaisina vastaukseksi tämänkertaiseen letkautukseen.
”Ei varmasti olekaan. Sun perään se kuolaa”, Alex heitti takaisin Oskarille.
”Pää kiinni!” suhisin kovempaa kuin olin tarkoittanut, ja yritin peittää Alexin suun lapaseen verhotulla kädelläni. Että pitikin pienellä naisella olla niin suuri suu.Totta kai se oli sanonut sen vitsillä, ja sellaisena Oskari olisi sen ihan varmasti ottanutkin, ellen olisi itse reagoinut niin huomiota herättävästi. Mutta puolustuksekseni sanon, että olisihan sellaisen asian paljastuminen ollut aivan kamalaa ja noloa, kun Oskarilla oli se Outikin. Ja sitten mua hävettäisi ihan turhan takia, kun olin jo tekemässä hyvää työtä päästäkseni yli koko Oskarista. Pahimmillaan sellaisessa olisi saattanut mennä koko kaveruus pilalle.
Oskari vain vilkaisi meitä, pudisti päätään kai puoliksi huvittuneena ja työnsi kauhansa syvälle rehuastiaan ennen kuin painoi kannen kiinni.
Onneksi se oli niin tottunut meidän – tai no lähinnä Alexin – sekoiluun, ettei se tiennyt, milloin ottaa tuollaiset möläytykset todesta. Ja onneksi se oli nykyään niin hyvällä tuulella Sintin ansiosta, että se eleli ainakin osan ajasta jossain omassa kuplassaan. Ja vielä yhdeksi onneksi mulla oli Alexille ihan oikeaakin asiaa, niin että aiheen vaihto oli täysin uskottava peliliike.
”Voidaanko lähteä ton uuden hevosen ja sen omistajan kanssa maastoon? Voitko sä kysyä siltä? Se hevonen on suokki ja kato nyt, millanen…”, selitin viittoen Alexin mukaani kohti sitä päätallin päätyä, jossa Veera ja uusi hevonen katselivat meitä korvat hörössä vierekkäisistä karsinoista.Ja koska siihen voi luottaa niin hyvässä kuin pahassakin, että Alex on aina Alex, se lähti oitis selvittämään uuden hevosystävämme omistajan henkilöllisyyttä kyselemättä lainkaan sellaisia epäolennaisuuksia kuin ”mikset sä Ilona mene itse suoraan tekemään tuttavuutta vieraan ihmisen kanssa?”.
-
Hevosen grayscale: dA / nanathenewbeePäiväni parturi-kampaajana
Veera meni tänään taas tosi kivasti maneesissa – tehtiin laukanvaihtojakin. Sillä tuntui kyllä olevan paikoin aika kiire, mutta kivempi niin päin, kuin että se olisi hidas pohkeelle. Loppuverkan aikana Hello talutti söpön talviturkkisen Typyn maneesiin. Perässä tuli Marshall vanavedessään Niklas ja Barnum, ja sitten vielä Janna ja Paahtis. Ehdin ratsastaa ihan hyvät loppukäynnit sillä välin, kun Hello höpötteli jotakin hidastaen kaikkien muiden satulavöiden kiristelyä ja selkäännousua. Kun muut alkoivat sitten keräillä ohjia ja ryhtyä hommiin, minä lähdin Veeran kanssa alta pois.
Se oli aika hikinen. Asiantila valkeni mulle kokonaisuudessaan vasta, kun otin siltä satulan pois. Olin laittanut Veeran käytävälle, kun kerran muut olivat maneesissa ja kuka missäkin – ainakin issikkaihmiset taisivat olla maastossa, kun niiden ratsuja ei ollut näkynyt pihatossakaan. Tallissa ei ollut minun lisäkseni muita kuin Eetu, joka kuului kolistelevan Jussin tallin puolella jotakin.
Vietyäni suitset ja satulan hikisine huopineen paikoilleen palasin tarkastelemaan hevostani. Nopeasti syntyi ajatus siitä, että se olisi pakko klipata heti alkuunsa. Etsin klipperiä joka paikasta, mutta ei se tietenkään sattunut silmään. Silloin Santtu sattui tulemaan sisään kantaen Fifin varusteita. Koska olin aiemmin huomannut Fifin muuttuneen kaljuksi, tiedustelin, mahtoiko Santtu tietää klippauskoneen sijaintia.
”Joo, se on tuolla… Sä et varmaan saa sitä”, Santtu sanoi ja kurkotti johonkin ylähyllyn syövereihin, mihin kukaan normaali ihminen ei yllä, ja taikoi karvanajelukoneen esiin. Kiitin ja lähdin pahaa-aavistamattoman ratsuni luokse. Esittelin konetta Veeralle, mutta ei sitä tuntunut pahemmin kiinnostavan enää sen jälkeen, kun se oli todennut, ettei kapistus maistunut miltään. Oikeastaan tamma oli jo valmiiksi kyllästynyt käytävällä seisoskeluun ja liikehti edestakaisin sen minkä narut antoivat myöden.Ajattelin ensin tehdä kokeeksi perinteisen vauhtiraidan hevosen rungon suuntaisesti. Kun sitten astuin taaksepäin ihailemaan valmiin työn tulosta, ei se ollutkaan lainkaan suora. Eikä mitenkään kovin siistikään. Päädyin siis vetämään siltä istumalta lyhyeksi koko turkin päätä ja jalkoja lukuun ottamatta. Veeraa ei edelleenkään kiinnostanut koko touhu, ja se oli jotenkin onnistunut hinaamaan itsensä lähelle käytävän laitaa, vaikka oli molemmilta puolilta kiinni. Se seisoi melkein poikittain käytävällä ja hamuili koukussa seinällä roikkuvia riimunnaruja. Jos se olisi tajunnut peruuttaa vähän, se olisi varmaan mennessään vetänyt Tetriksen loimen karsinan ovessa olevasta kaiteesta lattialle. Ei se kuitenkaan peruuttanut, koska sillä oli tapana suunnata liikkumisensa ensisijaisesti eteenpäin.
Pitkän suristelun jälkeen astuin uudelleen kauemmas tarkastelemaan kokonaiskuvaa. Se oli oikeastaan aika siisti, vaikka itse sanonkin. Ero pidempään karvaan ei ollut vielä mahdottoman suuri, mutta talvikarva kasvoi niin nopeaan, että se olisi kohta ollut paljon vaikeampi leikata.
Lakaisin käytävän ja vein koneen satulahuoneen sivupöydälle, koska en ylettänyt sinne, missä ikinä salaisessa piilossa sitä yleensä säilytettiinkään. Pitäisi kysyä myöhemmin joltain pidemmältä apua, kun edes kiipeämällä en päässyt järkevästi käsiksi kaikista ylimmälle hyllylle, eikä sellaista sähkölaitetta oikein viitsinyt heittääkään sinne.
Kun kerran olin päässyt vauhtiin ja jakkarakin oli valmiiksi raahattu keskelle käytävää, selvittelin huolella Veeran jouhet hoitoaineen kanssa. En voinut olla alkamatta nypertää lettiä sen soljuvaan harjaan, kun olin saanut sen takuttomaksi. Letistä tuli paksu, ja se ulottui yhtä kyytiä korvien takaa sään tuntumaan asti. Letin pää roikkui hevosen lavan reunan päällä. Ei se varmaan sillä kauaa pysyisi, mutta vitsit, että alkoi syyhyttää kaikkien kisakampauksien tekeminen, kun oli kunnon harja, jota työstää. Täytyisikin kysyä, olisiko kellään tulossa kisoja lähiaikoina, jos vaikka pääsisin tekemään sykeröitä.
Aikaa oli kulunut huomaamatta vaikka kuinka paljon sillä välin, kun olin uppoutunut askarteluuni. Väkeä oli alkanut valua jossakin vaiheessa maneesista takaisin talliin. Onneksi olin ehtinyt lakaista karvameren roskiin ennen sitä.
”Mikäs kampaamo täällä on?” Hello tiedusteli saapastellen paikalle kädet selkänsä takana.
”Innostuin vähän”, myönsin.
”Mä en tienny, että sä osaat tehä tollasia”, Alex sanoi pysähtyen tarkastelemaan Veeran lettiä.
”Ei se oo vaikeeta. Melkein sama idea, kuin jos tekis ranskanlettiä itelle”, sanoin lepuuttaen väsyneitä käsiäni Veeran selän päällä.
”No saat sitten letittää jatkossa muidenki hevoset”, Alex ilmoitti.
”Mielelläni”, vastasin silmät loistaen kuin pienellä lapsella. -
Jatkoa tälle, liittyy: joululahjadilemma, ja vähän muutakin.
Kuin kulovalkea
”Piilottakaa mut”, Hello suhisi luikahtaessaan satulahuoneeseen.
”Miksi?” kysyin minä, mutta Alex auttoi jo Helloa tallivintille tarvitsematta sen enempää taustatietoja.
”Ketä sä oot piilossa?” kysyin pistäen pääni ylös vintille, jossa Hello ja Alex jo lymyilivät.
”Niin, ketä me oikeastaan paetaan?” Alex kysyi vasta silloin.
Me molemmat käännyttiin katsomaan Helloa.
”No Eiraa tietysti!” Hello älähti käsiään levitellen. ”Tuu nyt pois sieltä rappusista, kun sut voidaan nähdä.”
Kiipesin ylös vintin lattialle istumaan piirin jatkoksi, vaikken vieläkään tajunnut, että miksi.
”Onko meillä tänään joku erityinen syy mennä Eiraa piiloon, vai muuten vaan?” Alex kysyi sellaiseen leppoisaan sävyyn, kuin kumpi tahansa vaihtoehto olisi ollut aivan yhtä toimiva.
”Se… Äh”, Hello aloitti, mutta vaikeni sitten.
Sepä vasta oli epätavallista, että Hello oli hiljaa. Silloin munkin mielenkiinto heräsi ihan tosissaan.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin.
Hello taisi vähän kuitenkin nauttia saamastaan huomiosta ja kierteli vielä hetken, ennen kuin kertoi meille.”Siis… Ai hetkinen! Noa ja Chai, niinkö? Ja Eira liittyy tähän miten? Se löi sua? Ei kun Noaa?” Alex kertasi. Sen ajatukset olivat taas edenneet nopeammin kuin Hellon kertomus.
”Nii justiinsa”, Hello kuiski kurkkien huolestuneena alas satulahuoneeseen. Se ei oikeastaan ollut tainnut edes kuunnella Alexin pikakertausta.
”No mut nehän on varmaan hyvä pari”, Alex sanoi.
”Mutta miksi me ollaan sitten täällä?” mä kysyin viitaten kädelläni ylimalkaisesti meitä ympäröivään pimeään vinttiin.
”No kun mä tiesin siitä vahingossa”, Hello sanoi ja suhisteli mulle sitten, jotta puhuisin hiljempaa.
”Ai mistä sä tiesit?” Alex kuiskasi mun normaalia puheääntä kovemmalla äänellä.
”No niistä valvontakameroista näin… Äh, ihan sama. Eira suuttu, kun mä tiesin, enkä kertonu sille”, Hello selosti samalla sävyllä ja äänenvoimakkuudella kuin Alex oli esittänyt kysymyksensä.
”No mut ei kai me voida täällä koko iltaa istua odottamassa, että Eira lähtee kotiin? Ja miten mä ja Alex edes liitytään tähän?” kyselin.
”No… En minä tiiä. Te ootte nyt mun puolella tässä”, Hello päätti.
”Ei kai tässä mitään puolia tarvita. Eiköhän se Eira kohta lepy. Mä toin niitä joulutorttujakin. Kyllä sillä varmaan ihan kohta on parempi mieli”, sanoin ja lähdin kapuamaan alas vintiltä.
”No nyt se lähtee tonne suden suuhun. Alex, tee jotain!” Hello kähisi.
”Suden suuhun… Ei kun kyllä mäkin nyt taidan lähteä. On niitä joulutorttujakin”, Alex mumisi ja rymisteli mun perään.
”Petturit!” Hello julisti dramaattisesti jostain meidän yläpuolelta. -
Asioilla on tapana järjestyä
”Onks sulla tunnin päästä mitään? Voisitsä tulla hetkeks nostelee mulle puomeja maneesiin?”
”Mit- Joo- Siis ei. Voin”, Oskari takelteli.
Olin ilmeisesti yllättänyt sen.
”Kiva”, sanoin vilauttaen lyhyen, rohkaisevan hammashymyn. Sen tarkoitus oli rohkaista ensisijaisesti mua itseäni. ”Mä laitan Veeran kuntoon ja meen eeltä verkkaamaan.”
”Mitä sä aiot treenata?” Oskari kysyi.
”Lähestymisiä ehkä. Yks pysty varmaan riittää.”
”Okei. Mä teen vaan- mä vien nää ja-”
”Ei kiirettä, mut mennään ennen ku kaikki muutkin haluu maneesiin.”Otin pehmeimmän omistamani harjan ja aloin puhdistaa sillä Veeran päätä. Se piti pään harjaamisesta ihan älyttömästi, ja olisi voinut nuokkua siinä vaikka koko illan silmät ummessa. Se tykkäsi tunkea päänsä aina kenen tahansa lähelle eksyvän ihmisen syliin – ja oikeastaan muutenkin joka paikkaan. Sillä oli niin lohduttava olemus, että sen voisi vain taluttaa kenen tahansa surullisen ihmisen elämään, ja kaikki muuttuisi heti paremmaksi. Tai niin mä ainakin ajattelin, mutta ihan kaikki eivät olleet tainneet vielä huomata samaa.
Kun lopetin harjaamisen ja asettelin Veeran pitkän otsatukan siististi sivuun sen silmiltä, se painoi karvaisen päänsä mun rintaa vasten niin, että mun silmiin asti tuli lämmin tunne. Veera sai mussa usein aikaan sellaisia läikähdyksiä: tuntui, kuin mun sisällä olisi syttynyt pieni tuikkukynttilä tuomaan lämpöä ja valoa lepattaen levollisena ja onnellisena. Samalla mulla oli huono omatunto siitä, että kehtasin tuntea onnellisuutta, kun Wanda oli vasta lähtenyt. Toisaalta se oli nyt hyvissä käsissä, ja yritin olla miettimättä sitä liikaa. Ja näkisinhän mä sen taas sitten jouluaattona, kun menisin porukoilla käymään.
Satulaan noustessani tiedostin olevani nyt tekemisissä aivan oikean hevosen kanssa. Veera osasi näet oikeiden hevosten asioita. Sillä oli kiiltävä karva ja kirkkaat silmät, ja halusin pitää sen sellaisena. Hyväkuntoisena ja elinvoimaisena. Ennen kaikkea tyytyväisenä.
Ratsu tuntui joustavalta ja rennolta. Se ravasi pitkin askelin korvat taaksepäin käännettyinä.
”Älä kallistu noin paljoo”, estetolppaa keskelle maneesia raahaava Oskari patisteli.
Mä hymyilin sanomatta mitään ja suoristin asentoani. Veeran satulassa oli vaikea murjottaa.
”Nyt on parempi. Sä kaadat koko hevosen kesken esteradan, jos kallistut joka kaarteessa sen mukana”, Oskari jupisi.
Mä en uskaltanut nauraa ääneen.Sillä niinhän siinä kävi, ettei Olavi Suden poika voinut olla neuvomatta mua kaiken aikaa säätäessään estekorkeutta. Puomeja ei kolahdellut alas kuin kerran, joten oikeastaan Oskarilla ei juuri muuta virkaa maneesissa ollutkaan. Niinpä se alkoi keksiä meille tehtäviä ihan pyytämättä. Se siirsi esteen keskelle maneesia pitkän sivun suuntaisesti ja ilmoitti, että nyt tehdään laukanvaihtoja. Purin huultani pitääkseni kasvoni peruslukemilla, sillä se vakavuus, jolla Oskari suhtautui toisten ratsastajien harjoitteluun, oli minusta varsin huvittavaa. Osasin jo aika hyvin painaa villaisella ne napakat kommentit puoliturhista yksityiskohdista, joita Oskari vähän väliä lateli muistamatta kehua läheskään yhtä paljon.
”Noni. Kaheksikkoa koko maneesia ympäri. Ja tässä esteellä aina laukanvaihto”, Oskari esitteli täysin keskittyneenä asiaansa.
Mä en sanonut mitään. Tehtävä oli onneksi yksinkertainen ja estekorkeus maltillinen. Nostin laukan päädystä ajatellen, että Oskari saisi kyllä helpoimmankin tehtävän muuttumaan vaikeaksi käden käänteessä.
”Suorista kunnolla ennen estettä”, Oskari ohjasi meidän lähestyessä maneesin keskustaa uralta päin. Yritin suoristaa, mutta Veeraa huvitti mieluummin oikoa, kun kerran sillä tavalla pääsi nopeammin esteelle. Oskari huokaisi. Veera hyppäsi huonolla tiellä ja hyvällä ilmavaralla, ja singahti sitten tuttuun tapaan voimalla eteenpäin.
”Ei sun tarvii Ilona myödätä ihan noin paljoo vielä tän kokosilla esteillä”, Oskari sanoi. ”Sä et ehdi ottaa kiinni hypyn jälkeen muuten.”Siitä mulle tuli kieltämättä oivallus. Ratsastin huolellisesti päädyn ja palasin esteelle toisesta suunnasta uudella ajatuksella. Veera räpsäytteli häntäänsä kiihtyneenä. Sen rauhoittaminen hyppyjen välillä oli oma haasteensa. Oskari puolestaan oli jo hyvissä ajoin huolissaan lähestymisen suoruudesta.
”Nyt mieti niin, ettet oo missään ympyrällä, vaan oikeesti SUORISTAT. Ajattele ensin, että lähestyt laukanvaihtoa ilman sitä estettä”, Oskari selitti koko kehollaan. ”Jep, nyt tulee hyvä. Pidä ohjat itellä, älä anna niitä kokonaan pois. Parempi. Nyt lyhennä heti esteen jälkeen vähän, ja keskity taas koko sen päädyn ajan huolelliseen laukkaan. Sun pitää ratsastaa silloinkin, kun sä et oo esteellä.”Seuraava hypyn kohdalla keskityttiin tien seuraamiseen loppuun asti.
”Kato nyt jo valmiiks, mihin sä oot menossa. Ei sinne seinään, vaan- niin just, sinne. Kerro Veeralle suunta etukäteen, ja muista koko ajan seurata katseella sitä sun tulevaa reittiä. Toi oli ihan ookoo. Nyt ku vielä muistaisit tehä ton joka kerta.”Tovin päästä lopetettiin kohtalaisen onnistuneeseen suoritukseen. Mun mielestä yksikään hyppy ei ollut ollut varsinaisesti huono, sillä Veera kyllä tiesi, mitä teki – ainakin omasta mielestään. Mun itseni olisi sen sijaan täysin aiheellista keskittyä yksityiskohtien hiomiseen. Jostakin syystä mulle tuotti vaikeuksia ratsastaa suoraan ja katsoa samalla tulevaisuuteen sinne, missä ura alkoi kaartua. Siinä kävi näet helposti niin, että ohjasin vahingossa liian aikaisin sinne, minne katsoin. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että olin keskittynyt täysillä ratsastamiseen, enkä siihen, että Oskari oli Oskari.
”Miten susta meni?” se kysyi korjatessaan estettä pois, kun keventelin loppuraveja sen ohi.
”No ihan hyvin, mutta onhan tässä paljon tekemistä”, arvioin.
”Joo. Sun pitää keskittyy kokoamaan pakka joka esteen välissä sitten, kun aletaan ratsastaa rataa. Muuten Veeran vauhti vaan kiihtyy koko ajan, ja sit sulla tulee liian kiire, ja sit siitä ei tuu enää mitään”, Oskari analysoi kantaessaan puomia takaisin omalle paikalleen.Mun teki hirveästi mieli pyytää Oskaria toistekin opettamaan, sillä sen neuvoista oli ollut jo nyt paljon apua, ja valmentajalle oli kipeä tarve, jos halusi edistyä ja kilpailla. Ja sitähän mä halusin. Tarvitsinkin. En kaivannut varsinaisesti motivointia tai kannustusta, vaan teknistä valmennusta. Oskari oli vähän huono kannustamaan välillä, mutta opettaa se osasi, vaikkei itse olisi aina ollutkaan asiasta samaa mieltä. Sitä paitsi, musta tuntui, että se otti Veeran ainakin jollakin tasolla vakavissaan. Tai sitten se oli vain kohtelias.
Ja kyllä mä tavallaan halusin olla Oskarin seurassa. En mä siitä halunnut kokonaan luopua, vaikka vähän kipeää tekikin katsoa vierestä, kun se jutteli Outin kanssa. Mun täytyisi vain kovettaa se puoli itsestäni kokonaan niin, että se menisi kuolioon. Sitten voisin olla ihan huoletta Oskarin kaveri. Mielestäni olin päässyt jo tosi hyvin alkuun siinä asiassa. Ei mua oikeastaan enää edes haitannut. Ihastuksia tulee ja menee. Kyllä tämäkin menisi varmasti ihan pian ohi.
Mutta valmentajan mä tarvitsin joka tapauksessa. En oikein kehdannut pyytää enempää Oskarin aikaa, kun sillä oli omakin hevonen. Ja tallityöt. Jaksaisiko se muka kaiken päälle vielä valmentaakin?
”Sen vois tehä ihan vaikka niin, että siirtää kokonaan raviin esteiden välissä”, Oskari jatkoi ääneen ajatteluaan katkaisten mun mietteet.
Sillä oli selvästi joku rataharjoitus jo valmiiksi mielessä.
”Ja- Yks hyvä ois kanssa- Teijät pitäis laittaa tekemään pysähdyksiä esteiden välissä. Ei välttämättä radalla- Ihan vaikka kaks estettä riittää”, Oskari jatkoi yhä vain innostuneempi hengästymisen sävy äänessään.
Kohotin kulmiani kypärän lipan alla ja hymyilin sanomatta vieläkään mitään. Ehkä Oskari voisi silloin tällöin auttaa mua siihen asti, että löytäisin oikean valmentajan. Jospa ne asiat järjestyisivät omalla painollaan.Kävi miten kävi, kaikista parasta oli päästä vihdoin ratsastamaan ihan tosissaan.
-
Meniskö Veera karsinaan 13, Tetristä vastapäätä? Tarhalla ei niin väliä. Laita johonkin, mihin mahtuu. 😀
-
Kun kaikki muuttui (4/4)
Katsellessani ties monettako eläinlääkärilaskua mä aloin hiljalleen ymmärtää itsekin, ettei kaksi hevosta oikeasti mennyt siinä missä yksikin. Karsinavuokria piti maksaa tuplasti, ja sitten oli vielä Wandan lääkkeet ja muut hoitokulut. Ja Veeralle pitäisi hankkia pian valmentaja, jolle varmaan täytyisi alkaa maksaa myös.
Kaviopulssi oli toistaiseksi hävinnyt, mutta Wanda ontui vieläkin. Sanna oli vilauttanut taas rutiininomaisesti eutanasiakorttia, kun hankositeen tilanne ei ollut mainittavasti kohentunut, mutta en ollut millään halunnut luovuttaa. Oli pakko löytää jokin muu keino. En myöskään ollut tahtonut uskoa olleeni väärässä hankkiessani hevosen säkissä ulkomailta näkemättä sitä ensin. Olin kuitenkin umpikujassa, ja mitäpä muutakaan ihminen silloin tekisi, kuin soittaisi äidilleen.
”Mitä mä teen?” parahdin puhelimeen.
”Noh. En tiedä”, äiti vastasi huolestuneen kuuloisena. Tuli hetkeksi hiljaista, kunnes se jatkoi: ”Tai no. Kai mä voisin sen tänne ottaa hoitoon joksikin aikaa nyt, kun mulla on enää vain yksi hevonen itellä. Ja Albertilla on se vuokraajakin.”
Höristelin korviani luurin toisessa päässä, sillä äiti kuulosti siltä, kuin olisi miettinyt asiaa etukäteen. Itse asiassa äiti ei varmasti olisi lupaillut moista alkuunkaan, ellei olisi harkinnut sitä ensin.
”Voisitko oikeesti?” niiskaisin.
Äidin ehdotus kuulosti ainoalta konkreettiselta auttamisen muodolta, jonka saattaisin olla valmis vastaanottamaan vanhemmiltani hyvien neuvojen lisäksi. Rahaa en ainakaan suoraan huolisi.
”Sillä ehdolla, että maksat silti eläinlääkärikulut”, äiti sanoi tiukkana.
”Joo joo, totta kai”, vakuuttelin.
Siinä säästyisi kuitenkin jo tosi paljon karsinavuokrissa. Ja se voi olla ainut keino pelastaa Wanda…
”Mutta sä varmaan Ilona ymmärrät, ettei sitä voi loputtomiin pitää hengissä, ellei se kuntoudu”, ääni puhelimessa muistutti vakavana.
”Joo…”
”Että en ala kuukausitolkulla sitä pitämään, jos se on aina vaan kipeä”, äiti painotti.
”Joo, on noi kipulääkkeet tehonneet kyllä aina välillä, kun sitä ei vaan rasita”, sovittelin ajatellen vain sitä, että pääsisin tällä järjestelyllä vielä näkemään Wandaa säännöllisesti. Kyllä se olisi varmasti kaikkien etu.Ja niin tuli päivä, kun pitkään takkiin pukeutunut Merja saapui kolhiintuneine trailereineen hakemaan Wandan uuteen kotiinsa – pelastukseensa. Siitä tulisi hyvä seurahevonen ja tarhakaveri vanhalle ruunalle. Se muuttaisi pienelle täysihoitotallille, jossa äiti piti omaakin hevostaan – ja pitäisi Wandaakin kuin omaansa. Siellä se saisi kaikessa rauhassa elää ilman paineita siitä, että sen pitäisi äkkiä kuntoutua ratsuksi. Kukaan ei odottaisi siltä mitään, ja se saisi hyvää kivunhoitoa ja rajattomasti rapsutuksia.
Olin silitellyt pitkän aikaa Wandan kaulaa Hopiavuoren pihalla kyyneleet silmissäni, mutta kun äiti saapui, en suostunut enää itkemään, vaan suoristin selkäni ja nostin leukani. Mä halusin olla kuten äiti, joka johti lempeällä varmuudella kaikkea ja kaikkia ympärillään.
Kun olin saanut talutettua Wandan traileriin, äiti rutisti mua lujasti. Hukuin hetkeksi vaaleaksi värjättyihin hiuksiin ja tutulta hajuvedeltä tuoksuvaan kaulahuiviin. Nieleskelin vaivoin kyyneleeni pois. Niitä ehtisi vuodattaa myöhemminkin.
Kun näin enää vain takavalot siitä, mikä oli joskus ollut mun unelmani, kaduin vain pienen hetken, mutta päätin sitten vakaasti sen olleen kaikkien kannalta paras ratkaisu. Taakka putosi mun harteilta: Wanda saisi elää. Ainakin toistaiseksi.
Kun piha oli tyhjä, menin sinne, missä arvelin voivani olla rauhassa: Veeran karsinaan. Istahdin selkä seinää vasten puhtaiden purujen päälle ja painoin kasvoni käsiini. Veera hohkasi lämpöä ja rauhaa. Se jauhoi heinää leukojensa välissä mun vierellä ja hamuili välillä mun koukussa olevia polvia.
Ojensin kämmeneni Veeran lämmintä ja tasaista otsaa vasten. Tamma ei väistänyt, mutta se pysähtyi: lakkasi jauhamasta ja kuulosteli kärsivällisenä tilannetta, kunnes siirsin käteni pois. Vasta sitten se jatkoi omia touhujaan kaikessa rauhassa. Suomenhevosen ja heinän tuoksu tuntui lohdulliselta.
En viitsinyt pyyhkiä kirveleviä kyyneliä likaisiin käsiini. Jouduin kuitenkin turvautumaan hihaani kuullessani käytävää pitkin lähestyvät askeleet. Yritin tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Sydän alkoi takoa. Nyt ei ollut lainkaan hyvä hetki. Mene pois, kuka oletkin. Lyhyet askeleet tulivat kohdalle ja menivät ohi vaieten sitten. Olin kuulevinani satulahuoneen oven narahtavan hiljaa.
Katselin käsiäni, vaikka kyyneleet sumensivat näkymää. Jostakin syystä kummankin käden nimettömän kynsi oli pidempi kuin muissa sormissa. Ehkä sitä tuli käytettyä vähemmän. Hevosesta tarttunut harmaa pöly oli asettunut mun kämmenien uurteisiin niin tarkkarajaisesti kuin sen olisi koko ajan ollut tarkoituskin päätyä juuri sinne.
Samat askeleet lähestyivät uudelleen, ja mä jo luotin niiden olevan vain ohikulkumatkalla. Mutta juuri, kun tuudittauduin omaan yksinäisyyteeni, Alex kurkisti kalterien välistä.
”Mitä sä siellä teet?” se kysyi.
”En mitään”, sanoin yrittäen katsoa toiseen suuntaan, mutta se ei ollut kovin uskottavaa, sillä siellä oli pelkkää seinää. Veera meni tervehtimään Alexia, joten sitäkään en voinut silitellä saadakseni käsilleni ja silmilleni järkevämpää tekemistä.
”Ooksä itkeny?” Alex kysyi tiiruillen tarkemmin mun kasvoja. Sitä varten Alexin täytyi varmaankin seistä varpaillaan, mutta sitä en seinän läpi pystynyt näkemään.
”En”, valehtelin, mutta paljastuin joutuessani niiskauttamaan. Menisi nyt pois näkemästä.
”Mitä on käyny?” Alex tivasi vaativasti. ”Kenet mun pitää hoidella?” se sitten jatkoi saaden mut naurahtamaan kyynelteni läpi.
Niin kuin toi kirppu nyt kenellekään pärjäisi – paitsi ehkä verbaalisesti.
”Ei mitään, ja ei ketään. Wanda lähti”, kerroin lattianrajasta katsellen edessäni sumeina kohoavia hevosen sääriä.
”Ai mihin lähti?” Alex kysyi sen näköisenä, kuin luulisi pahinta.
”Äidin luo”, vastasin, enkä voinut olla vetämättä syvään henkeä.
”Aa. No mut… Eiks se oo sitten hyvä?”
”Joo.”
”Miks sä sitten itket?”
”Emmä tiiä”, tunnustin voimatta estää uutta isoa nyyhkäisyä.
”Heiii hei hei”, Alex toppuutteli ja pujahti sisälle karsinaan. ”Ei nyt itketä, jooko?”
”Ei itketä”, toistin, vaikken aivan vielä onnistunutkaan noudattamaan sanomaani.Kuten jo aiemmin sanoin; kehitys ei aina tunnu helpolta tai kivalta, mutta siitä tietää menevänsä oikeaan suuntaan.
-
Ilona (*) ja Veera mukana!
-
Kotiin
Niinhän siinä oli sitten käynyt, että Veera oli päätynyt Hopiavuoreen koeajalle. Olin valvonut koeratsastuksen jälkeen vielä pari yötä lisää saamatta mokomaa turjaketta mielestäni – tai siis eihän se edes ollut mikään turjake, kuten olin etukäteen luullut. Lopulta mun oli ollut pakko soittaa hevosen myyjälle uudelleen saadakseni mielenrauhan. Kun asiasta oli sitten sovittu, tavoitteellisuus ja merkityksellisyyden tunne olivat palauttaneet viimein värin mun kasvoille – tunsin sen itsekin.
Hevosen mukana minä palasin kotiin – Hopiavuoreen. Monta viikkoa siellä oli käynyt pistäytymässä mun tilalla joku haamu, mutta nyt mä olin palannut ihan itse omin jaloin sinne, missä tulee vahingossa sanottua Eetua isäksi ja Noaa Iiroksi samalla tavoin kun nyt ihmiset yleensä vahingossa kutsuvat esimerkiksi opettajaa äidiksi.
Kaikki oli tapahtunut hirveän nopeasti, ja Veera oli saapunut ihan kirjaimellisestikin vauhdilla. Kun mä olin taluttanut sitä ensimmäistä kertaa Hopiavuoren ovista sisään, Ea ja Aamu olivat tulleet vastaan melkein heti ovensuussa. Ea oli kysynyt kiinnostuneena, että mikä hevonen se oli. Olin sanonut, että se on Veera. Samalla olin yrittänyt pidellä hevosta aisoissa, kun se oli yrittänyt maistella tyttöjen takkeja. Aamu oli kysynyt ihastuneena, oliko se minun. Olin vastannut epämääräisen myöntävästi tajuamatta vielä itsekään, mitä olin mennyt tekemään – hankkimaan taas yhden hevosen. Olin sanonut tyyliin ”tavallaan”, tai jotakin sellaista. Sitten olin todennut, että pitäisi mennä, vaikka oikeastaan olin siinä kohtaa jo mennyt, eivätkä tytöt varmaankaan olleet enää kuulleet mua. Ei olisi ollut hyvä alku, jos hevonen olisi hajottanut heti kättelyssä Ean vetoketjun tai tehnyt reiän Aamun takkiin. Onneksi se oli sitten rauhoittunut saatuaan eteensä vettä ja heinää karsinassa.
Pää pyörällä silmäilin Hopiavuoren putipuhtaiden purujen päällä seisovaa tammaa, joka katseli tyyntyneenä karsinastaan takaisin tummanruskeilla mantelisilmillään. Varmaan luuli olevansa jossakin kisareissulla taas, eikä yhtään vielä tiennyt, että tämä oli sen uusi koti. Hevosen mukana oli tullut koko joukko uusia varusteita, joita kannoin sen ohi hiljalleen ovensuusta satulahuoneeseen. Viikatessani huolellisesti ihka oikeaa raidallista enkkuvilttiä hyllyyn ajattelin, että nytkö sitä ollaan ihan oikeita ratsastajia sitten. No ei kai nyt yksi viltti sitä tee. Tai varusteet muutenkaan. Entäs hevonen? No se ehkä. Se voisi kyllä viedä mut vielä aika pitkälle. Mutta valmentajakin tarvittaisiin – edes kerran viikossa. Se oli vielä hankkimatta.
Mä halusin tietenkin tehdä kaiken oikein. Nyt oli korkea aika laatia aivan oikea suunnitelma, eikä vain improvisoida päivä kerrallaan. Pitäisi treenata niin esteitä kuin sileääkin, ja sitten kohottaa kuntoa maastossa ainakin kerran viikossa. Pitäisi varmaan juoksemisen ja loikkimisen lisäksi alkaa taas jumpata vähintään keskivartaloa itsekin…
Hyppääminen aloitettaisiin kyllä ihan rauhassa. Tehtäisiin hyvä pohja ja yhteistyö. Luotin siihen, että Veera kantaisi mut yli melkein mistä tahansa, kunhan ohjaisin sen tolppien väliin ja pitäisin harjasta kiinni. Kouluratsastus taisi kuitenkin olla sen vahvuus, ja siinä lajissa mulla oli paljon opittavaa, jotta yltäisin ratsuni tasolle. Mulle oli tärkeää tehdä oikeutta hevosen kyvyille kummassakin lajissa, mutta samalla ajattelin, että hevosen ja ratsastajan muodostamassa tiimissä minä itse olin heikoin lenkki. Olin valmis tekemään kovasti töitä, sillä halusin voittaa. Kerrankin.
Raahasin tamman mukana tulleen urheiluhevosille suunnatun rehuseoksen satulahuoneeseen. Sitä nyt sitten pitäisi syöttää ainakin tämä säkki loppuun, kun se oli siihen tottunut. Mitallinen iltaisin varmaan riittäisi kauran seassa. Pyyhkäisin hikeä otsaltani jysäyttäessäni kantamukseni lattialle. Ovi mun takana narahti, kun olin asettelemassa rehusäkkiä jotenkin järkevästi seinää – vaiko sittenkin pöydänjalkaa – vasten, jotta se pysyisi pystyssä olematta kenenkään tiellä.
”Sun hevonen on tullut”, Oskari kertoi.
Se taisi olla Oskarin tapa aloittaa keskustelu.
”Joo, kiitos tiedosta”, naurahdin, sillä olin itse taluttanut tamman juuri hetkeä aiemmin ulos trailerista. ”Eikä se oo sitä paitsi mun. Se on vasta koeajalla”, muistutin.
”No joo. Mutta melkein?” Oskari korjasi varovasti.
”Joo, melkein”, myönsin suoristautuessani ja hymyilin Oskarin silmille ennen kuin ehdin estää itseäni.
Juu, on ne siniset.
”Sirpa on täällä!” Alex julisti paukahtaessaan ovesta sisään.
”Alex, pliis! Älä kutsu mun hevosta tolla nimellä”, parahdin. ”Se on Veera.”
”Mutta justhan sä sanoit, ettei se oo sun”, Oskari huomautti.
Varmaan halusi olla kerrankin Alexin puolella, kun sen oma hevonen oli saanut multa nimittelyä osakseen. Mutta kaikella rakkaudellahan minä…
”Milloin lähetään maastoon?” Alex kysyi vaihtaen aihetta ja katsoen mua ja Oskaria vuorotellen.
”No ei kai nyt heti ekana päivänä… Tai no, voisin lähteä taluttamaan sitä kyllä. Se varmaan haluu jaloitella”, mietin ääneen.
”No niin, menoksi sitten! Tetris on satulaa vaille valmis”, Alex sanoi, otti varusteet mukaansa ja katosi tutun narahduksen saattelemana tallin puolelle. -
Sirpa-Leena
Koska elämä ei ole elokuvaa, olin saanut Alexin veljeltä heti koeratsastusta seuranneena päivänä puhelun, jossa se oli pahoitellen kertonut, että siitä mun kokeilemasta täysiveritammasta oli tehty sittenkin varsin varteenotettava ostotarjous. Niin että se lähtisi kuulemma Kirkkonummelle – hienolle tallille jonkun oikean kilparatsastajan hevoseksi.
Tietenkin.
Mä en ollut oikeastaan edes pettynyt. Ainakaan kauaa. Ei se ollut sittenkään minun hevoseni. Eikä se ollut minun tieni. Se kaikki olisi ollut ihan liikaa – johan mua oli jännittänyt koeratsastuksessakin koko ajan. Ei siitä olisi tullut mitään, eikä sellaista vastuuta olisi voinut antaa mulle. Sitä paitsi, olisinko muka voinut pitää hevosta vuoden ja sitten luopua siitä? Olla kiintymättä sellaiseen eläimeen? En tietenkään olisi. Enkä ollut edes ehtinyt päättää, halusinko lähteä mukaan koko touhuun, ennen kuin se oli jo viety multa pois.
Olin maannut myöhemmin sillä viikolla yhtenä yönä kyljelläni peiton alla Onni kainalossani. Se oli painanut selkänsä mun vatsaa ja rintaa vasten ja pitänyt mun käsivartta tyynynään. Mun ylempi käsi oli levännyt sen rintakehän päällä ja koukistuneiden etutassujen ympärillä. Koiran kylki oli vuoroin kohonnut ja laskenut rauhalliseen tahtiin. Mun silmät olivat olleet auki vailla unihiekan muruakaan. Lopulta olin kaivanut tyynyn alta kännykän esiin.
Olin nimittäin ajautunut jatkamaan etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa, sillä Alex oli ollut oikeassa siinä, että mä tarvitsin hevosen. Siis terveen kunnon ratsun, ja sen myötä kädet täyteen tekemistä. Muut ongelmat voisin selvittää sitä mukaa, kun ne tulisivat vastaan.
Minun tapauksessani parhaimmat ja pahimmat päätökset tehdään yleensä yöllä. Useamman puoliksi valvotun yön ja tuntien selailun tuloksena netistä oli löytynyt muutama uusi ehdokas, joihin mulla olisi ihan rehellisesti varaa. Siis siinä tapauksessa, että luopuisin toistaiseksi haaveistani hankkia omistusasunto. Kuka sellaista edes tarvitsisi?
Yksi hartaan etsinnän tuloksena valikoituneista hevosista oli ollut jo varattu, kun olin soittanut sen myyjälle. Seuraavan puhelun perusteella oli selvinnyt, että toisella hevosella oli ollut jännevamma vuosi sitten, joten en ollut voinut edes kuvitella uskaltavani harkita sitä.
Kolmas oli suomenhevonen. Se oli kallis, mutta budjetin sallimissa rajoissa. Ainakin jotenkuten. Törmäsin siihen kolmelta yöllä Torissa.
Otin Alexin mukaan sitä katsomaan, sillä hän olisi varmaan loukkaantunut, ellen olisi pyytänyt. Toisekseen Alex uskalsi ajaa autolla vieraassa paikassa, ja minä en. Kolmanneksi se oli saanut kuunnella mun valitusta niin paljon Wandan jalan takia, että mulla oli siitä huono omatunto.
Ajomatka kesti noin tunnin mun kotoa, sillä hevonen sijaitsi lähellä Vaasaa. Sen omistaja oli puhunut puhelimessa puoliksi ruotsia, ja kaikesta päätellen omistajaperhe oli suomenruotsalainen. Myynti-ilmoituksen ja puhelun perusteella oli käynyt ilmi, että Sirpa-Leena oli varsin laadukas rotunsa edustaja. Sai ollakin sillä hinnalla.
Alex yritti matkan aikana saada selvää mun fiiliksistä. Se varmaan ajatteli mun olevan pettynyt, kun se edellinen hevonen oli mennyt nenän edestä. Tai sitten se oli pahoillaan, kun se oli itse ehdottanut sitä mulle, ja sitten homma olikin mennyt heti puihin.
Mä en olisi oikeastaan jaksanut enää ajatella koko hevosta. En minä sitä ollut yhden ratsastuksen aikana ehtinyt oppia tuntemaan sen kummemmin. Se varmasti sopi paremmin jonkun toisen käteen – jonkun, joka puristaisi siitä ulos kaiken potentiaalin, eikä vain roikkuisi kyydissä henkensä edestä.
”Mutta hei, suokit on ainakin tervejalkaisia”, Alex vaihtoi aihetta vilkaisten mua sivusilmällä.
”Niin, ei ne kai paljoa sairastele”, myönsin.
”Mieti nyt Typyäkin – se rymyää pihatossa kaiket päivät ja menee välillä katolleen, mutta ei oo varmaan koskaan loukkaantunut tai sairastanut päivääkään. Tai no en tiiä onko. ”
”Totta”, sanoin nyökytellen hitaasti katse tiessä.En ollut nimittäin aivan varma, olinko varsinaisesti innoissani siitä ajatuksesta, että hankkisin suomenhevosen. Oliko se minun tyyliseni ratsu? Tykkäsin kevyistä ja herkistä hevosista, ja jotenkin kuvittelin etukäteen olevani menossa katsomaan jotakin pulleaa karvakasaa, jonka jalat hädin tuskin nousivat irti maasta liikkuessa.
Voi pojat, miten väärässä olinkaan.
Virman Sirpa-Leena oli sadeloimenkin läpi tarkasteltuna linjakas ja siro suomenhevostamma, joka tuli meitä ystävällisesti korvat hörössä vastaan tarhan portille. Siellä se ulkoili puoliveristen joukossa kaikessa ylväydessään ja meni melkein yhtä lailla kilpahevosesta ainakin ensisilmäyksen perusteella. Kyselin kaikki asiaankuuluvat terveysaiheiset kysymykset hevosen myyjältä matkalla tarhoilta siistiin talliin. Omistaja kertoi tamman olleen hänellä vuosikkaasta asti ja täysin terve koko ikänsä.
Päivä oli hämärä, tuulinen ja sateinen – isä sanoisi sitä tuhnukeliksi. Vaikka kelihän tarkoittaa ajo-olosuhteita eikä säätä, mutta ehkä isä ajatteli säätä pelkästään autolla ajamisen kannalta. Yritin laskea mielessäni, kuinka monta kertaa isä oli joutunut aikoinaan kuskaamaan minua tallille, ennen kuin olin saanut oman ajokortin. Varmaan ainakin tuhat kertaa, vaikka olin monesti mennyt myös yhdessä äidin kanssa.
Kun osittain ruotsiksi kommunikoiva nainen kuori tamman sadeloimesta, tunsin järjen pakenevan päästäni huolestuttavalla nopeudella.
”Miksi sä myitkään sen?” kysyi Alex, joka taisi huomata, etten millään saanut sanaa suustani juuri sillä hetkellä.
”Jag- Nåja… Siirryin puoliverisiin. Täytyy tehdä tilaa”, nainen sanoi anteeksipyytävältä kuulostaen.
Eihän se minulta ollut pois, jos joku halusi luopua hevosestaan siirtyessään niihin oikeisiin kilparatsuihin.
”Kisasin sillä siskoni kanssa vielä viime kaudella noin metrin luokkia ja Vaativaa B:tä. Vaativaa A:takin yritimme, mutta ei sillä ihan riitä siihen. Harvalla riittää”, nainen jutteli viitaten kai suomenhevosten yleiseen riittämättömyyteen taitellessaan samalla loimea pois. ”Ihan hyvässä kunnossa se on, mutta vähän pieni meille. Hyppää kyllä isoa kokoisekseen. Se ansaitsee jonkun, jolla on aikaa bara för henne. Parhaat vuodetkin edessä.”Katselin tamman tummia silmiä ja vaalean harjan lomasta kohoavia hörökorvia. Se tapitti mua takaisin pitkän otsatukkansa alta kuin odottaen, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Sirpa-Leena oli aika erikoinen nimi sirolle suomineidolle. Kutsumanimi oli sentään vähän parempi: Veera. Ihan en kuitenkaan tiennyt, mitä ajatella tavallisesta ihmisen nimestä hevosella.
Se oli nopealla vilkaisulla melko tavallisen näköinen suomenhevonen: ei ainuttakaan valkeaa merkkiä missään, vaan pelkkää vähän turhan raa’aksi jääneen vehnäpullan väristä orastavaa talvikarvaa, jonka alta kyllä kieltämättä näkyi lihaksia – eikä eläin ollut lainkaan ylipainoinen, kuten olin pelännyt. Sillä oli suorat, vahvat jalat ja kovat, pienet kaviot. Sen turkki kiilsi, mutta silmien tuike oli se, mikä sai merkillisen lämpimän tunteen aikaan mun sisällä. Menin lähemmäs silittämään sen kaulaa ja muistin, että suomenhevosilla oli aivan omanlaisensa ominaistuoksu. Se oli sekoitus kauraa, omenaa, havua ja kirpeää syysilmaa. Siitä tuli aina väkisinkin mieleen syksy ja joulu, jotka olivat suosikkiaikojani vuodessa.
Sain varustaa hevosen itse. Myyjä kertoi varusteiden tulevan hevosen mukana. Se oli hyvä, sillä Wandan varusteet olisivat varmaan vähän kapeita sille. Tai ehkä osa niistä voisi sopiakin.
Kun varusteet otettiin esiin, tajusin, millaisessa paikassa oltiin. Ja myös sen, mikä Sirpa-Leena oikeastaan oli hevosiaan. Sen satulan täytyi olla arvokkaampi kuin mun vasen munuainen – ja sillä oli koulu- ja estesatulat erikseen. Tietenkin. Suitset olivat aivan tavalliset enkkuturpiksella varustetut, mutta merkki ja timanttiotsapanta kielivät vähän paremmasta harrastamisesta. Tulin siinä miettineeksi, että niistä suitsista saisi helposti värkättyä kuolaimettomat. Sitten tajusin ajattelevani kaiken aikaa niin kuin se hevonen olisi jo mun.
Sirpa-Leena oli helppo varustaa – hyvä, kun ei pukenut itse satulaakin ylleen. Omistaja kertoi sen olevan tottunut kaikkeen mahdolliseen ja olevan kilpailuissa ja matkustaessakin miellyttävä. Se oli kuulemma käynyt ulkomaillakin kisaamassa. Minä mietin, kuinka tavallista se mahtoi olla, että suomenhevosia raahattiin pitkin Eurooppaa kilpailemassa, jos ei lasketa ravurien ruotsinreissuja. Ilmeisesti tämä yksilö oli jotenkin erityinen, tai sitten sen omistaja vain sattui olemaan varakas ja pitämään matkustelusta.
Tamma oli tavallaan rauhallinen – tai oikeastaan rohkea on ehkä oikeampi sana, sillä se käveli reippain ja pitkin askelin katsellen uteliaana ympärilleen, kun talutin sen maneesiin suojaan tuhnukeliltä. Sitä ei kyllä tuntunut suuremmin haittaavan, että ulkona satoi, ja se olisi kävellyt suoraan lätäkön läpi, ellen olisi ohjannut sitä sivuun.
Kun nousin satulaan, tamma seistä pönötti aloillaan, kunnes annoin sille luvan lähteä liikkeelle. Se vaikutti kuuliaiselta ja hyvin koulutetulta, joskin aktiiviselta. Kun se nytkähti liikkeelle, tuntui, kuin olisin istunut aallon päällä. Vaikka hevonen liikkui pehmeästi, se eteni junan lailla suoraan eteenpäin: liike-energiaa ei suuntautunut lainkaan mihinkään ylimääräisiin ilmansuuntiin. En voinut olla silittämättä tamman kaulaa jo alkukäynneissä. Sen turkki tuntui samettiselta. Mietin, kuinka hiki sille mahtaisi tulla kunnon treenissä.
Ravi oli niin ikään matkaa voittavaa, mutta hyvin helppoa istua. Reippaammassakin vauhdissa pysyin helposti satulaan liimattuna. Pitkästä aikaa tunsin itseni oikeastaan ihan hyväksi ratsastajaksi. Se sai mut hymyilemään. En ollutkaan tainnut hymyillä pitkään aikaan.
On vaikea kuvailla sitä tunnetta, joka herää, kun saa pitkästä aikaa hevosen tuntumalle. Siis kun alla on hevonen, joka luottaa ratsastajaansa, ja uskaltaa jäädä siihen. Siitä tuli heti ensiaskelista lähtien joku vähän niin kuin yhteyden ja yhteisymmärryksen tunne, mutta ei sekään oikein kuvaa kunnolla sitä fiilistä, kun yht’äkkiä onkin homma hanskassa. Shit together. Ainakin jollakin tasolla. Mulla oli nimittäin ollut sattuneesta syystä viime aikoina alla lähinnä hevosia, jotka suurimman osan ajasta pakenivat painetta ja katoilivat kuolaimelta milloin mihinkin suuntaan. Tämä ei ollut sellainen. Silti tamma oli vireä ja herkkäkin, mutta jotenkin sen kanssa mulla oli heti pakka kasassa. Sitä oli tavallaan helppo ratsastaa. Se oli mutkaton, ja mä tajusin sitä melkein heti.
Ravailun jälkeen otin parit laukannostot. Mua ihan vähän jännitti etukäteen – sinkoaisiko se katapultin lailla eteenpäin koko voimallaan, vai saisinko sitä ollenkaan laukkaamaan? Ratsu helpotti mun oloa kääntämällä kuuliaiset korvansa taakse mua kohti. Yritin hartaasti löytää sen kanssa oikean rytmin ajoittaakseni laukka-avut hyvin, mutta hevonen päättikin auttaa mua vielä lisää. Se arvasi, mistä oli kyse, ja nosti pehmeän, reippaan laukan. Se pyöri alusta asti hyvin, ja kuulin vähän matkan päässä Alexin yllättyneen äänen sanovan, että käyttääpäs se hyvin takaosaansa. Se varmaan meinasi sanoa loppuun ”rotuisekseen”, mutta nielaisi viime hetkellä lauseensa poikki.
Ensin se sai mut mietteliääksi. Mitä muut ajattelisivat, jos raahaisin suomenhevosen Hopiavuoreen ja väittäisin sitä kilpahevoseksi? Jostakin syystä laskin hirveästi painoarvoa sille, mitä Oskari mahtaisi ajatella mun tulevasta hevosesta. Vaikka muiden tai etenkään Oskarin mielipiteillä ei olisi pitänyt olla väliä, niin oli silti. Musta tuntui, että Oskari arvosti hienoja puoliverisiä, jotka ylsivät suunnilleen yliluonnollisiin suorituksiin, eivätkä söpöys tai persoonallisuus tai muut sellaiset asiat olleet ainakaan kärjessä niiden seikkojen listalla, joita mies otti huomioon arvioidessaan hevosia.
Entäs kilpailuissa – mitä kilpakumppanit ajattelisivat tällaisesta ratsukosta? Tai muut Hopiavuoren kokeneet kilparatsastajat, kun mittelöisin heidän kanssaan samoissa kilpailuissa, mutta puoli metriä matalammilla esteillä? Tai samoissa koululuokissa, mutta suomenhevosella? Pidettäisiinkö mua ihan junttina?
Vilkaisin kypäräni alta hevosen omistajaa, joka seisoi keskellä maneesia pitkässä takissaan juttelemassa Alexille. Oli helppo havaita hänen olevan aika lailla juntin vastakohta. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkäpä minä vielä näytän kaikille. Saatte kuulkaa nähdä, että suomenhevosella voi päästä ihan mihin vain. No okei, ei ehkä puolentoista metrin esteradoille, mutta aika pitkälle kuitenkin, ja vaikka kuinka arvokkaisiin kilpailuihin. Tai ainakin musta tuntui, että tällä hevosella voisi päästä. Ainakin suomenratsujen omissa mittelöissä se varmaan voisi pärjätä, jos joku vain osaisi ratsastaa sen sinne asti. Olihan hevonen varmasti mua taitavampi.
Otettiin vielä parit hypyt kokeeksi. Pieni, mutta vahva hevonen höristi korviaan, kun maneesin diagonaalille nousi matala pystyeste. Ratsun kierrokset nousivat, ja se laukkasi tällä kertaa jo ennen kuin edes pyysin. Ohjasin sen kohti estettä, mutten ollut ollenkaan varma, mitä odottaa. Menisikö se edes yli?
Kyllä se vain meni, ja merkittävällä ilmavarallakin vielä. Minä en ollut varsinaisesti koskaan ollut tekemisissä suomenhevosten kanssa, jotka olisivat kovin taitavia esteratsuja, mutta tämän kohdalla piti ilmeisesti olla katsomatta karvoihin. Hevonen vaikutti vähintään lupaavalta.
Estettä korotettiin taas. Mua kuitenkin helpotti tietää, ettei mun tarvitsisi varsinaisesti ylittää itseäni sen hevosen kanssa ainakaan estekorkeuden osalta. Se kuljetti mut vakaalla vauhdilla yli jostain metrisestä esteestä, enkä mä muistanut enää jännittää. Tamma sinkosi esteen jälkeen urku auki eteenpäin, ja jarrutellessani mä mietin taas niitä kuolaimettomia suitsia niin kuin hevonen olisi ollut jo mun.
-
Ei mennyt kuin viikko siitä Alexin kanssa käydystä pohjamutia kaivelevasta keskustelusta, kun Alex ajoi autoa, jonka takapenkillä mä istuin jännittyneenä. Etupenkillä oli mukaan pakotettu Oskari köytettynä turvavöillä autoon kiinni. Luotin Oskarin arviointikykyyn kaikessa, mitä hevosten hankkimiseen tuli, joten mulla oli tavallaan parikin syytä olla tyytyväinen Alexin kiristys- ei kun siis suostuttelutaitoihin. Samalla mun vatsa oli kuitenkin alkanut kääntyä aina nurinpäin, kun näin Oskarin – siis eri tavalla, kuin aiemmin. Se oli sellainen pettymyksen muljahdus, jonka myötä olin alkanut niellä tappiotani esittäen urheasti kaveria aina vain niin kuin ei mitään. Se oli rankkaa, mutta mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä sen jälkeen, kun olin taas nähnyt Oskarin ja Outin hymyilemässä toisilleen tallissa? Eikö se ollutkin pitävä todiste siitä, että olin aavistanut ihan oikein heti alussa?
Samat vatsanväänteet sain aina törmätessäni Outiin tallilla, ja silloinkin yritin hymyillä reippaasti, vaikka kaikki oli päin persettä.
Alex ajoi vähän turhan kovaa, ja mä rutistin molemmilla käsillä turvavyötä kaikkien ristiriitojen läikkyessä mun sisällä niin, että ne olisivat saattaneet roiskahtaa yli missä tahansa tienmutkassa. No okei, oli kyllä pakko myöntää, että Alexin käsissä ratti pysyi yllättävän vakaana vauhdissakin. Yritin keskittyä tien tuijottamiseen ja unohtaa hetkeksi, että koko Oskari oli edes mukana. Tai ainakin suhtautua siihen vain valmentajana ja taitavana hevosmiehenä.
Hetkeä myöhemmin Rossin Miika talutti mun eteen siron tamman ja sanoi, että siitä. Alex ja Oskari katsoivat eläintä kiinnostuneina mun molemmilla puolilla. Minä katsoin hevosta epäröiden. Tämä yksilö oli vähän pienempi ja kapeampi kuin muut näköetäisyydellä olevat hevoset. Joku mies talutti meidän ohi papurikkokuvioisen kimon puoliverisen, joka oli hirveän kaunis, mutta aivan liian iso. Ainakaan sellaista en voisi edes harkita.
”Mistä se on tullu?” Oskari kysyi Miikalta irrottamatta silmiään tämän pitelemästä hevosesta.
”Se on syntynyt Englannissa. Tais olla molemmat vanhemmat myös. Voin tarkistaa yksityiskohdat myöhemmin”, Miika kertoi.
”Onko se ollu terve?” kysyin menneiden viikkojen heijastellessa takaraivossani.
”Terveyshistoria on moitteeton”, Miika vastasi sillä tavalla kuin se olisi itsestäänselvyys kaikkien hänen kauttaan kulkevien hevosten kohdalla.
”Miten se käyttäytyy tallissa ja tarhassa?” jatkoin kuulustelua.
”Hyvätapainen se on. Kaikkeen tottunut. Mutta ei nyt mikään lasten ratsu tietenkään.”
”Paljon se on korkea?” Alex tenttasi puolestaan, ja meni reippaasti lähemmäs silmäilemään hevosta.
”Alle satakuuskyt”, Miika väitti.
”Aika pieni”, Alex sanoi.
”Niin mäkin oon”, muistutin.
”Totta”, Oskari mutisi katsellen hevosta edelleen tutkivasti.Kun kapusin kyytiin, en ollut ihan varma, pitikö Miikan ”alle satakuuskyt” paikkaansa, vai sanoiko lyhyt mies sen vain, koska se oli mun kriteeri. Siis se, että ainakaan yli satakuuskytsenttistä en ota. Liian isoja, liian isot liikkeet, liikaa voimaa. Minähän olisin voinut kokoni puolesta olla vaikka poniratsastaja.
Tämä tamma oli kuitenkin kapea ja siro. Se auttoi vähän, sillä tynnyrin mallisten hevosten kyydissä mun jalat loppuvat aina tyhmän näköisesti puoleenväliin kylkiä. Tämä oli aika kivan tuntuinen, ja siinä oli heti jotakin tuttua. Ehkä se jonkinasteinen arabiperimä teki sen, että ainakin käynti tuntui heti ensiaskelista lähtien luontevalta. Sillä oli kuitenkin pidempi askel kuin Wan- niin. Käynti oli reipasta, ja tamma katseli kiinnostuneena ympärilleen pää ylhäällä. Se vaikutti vireältä ja eloisalta – elävältä. Mietin, pitäisikö mun olla jotenkin varuillani tai kerätä enemmän ohjia. Vilkaisin muun porukan suuntaan. Kaikilla oli kädet puuskassa, ja ne juttelivat hiljaa katsellen mun ratsastusta. Tai siis varmaan sitä hevosta ennemminkin.
Ei kai estehevonen voinut olla mikään kyttäilijä? Yritin olla rento ja annoin ohjien olla. Tunnustelin. Ilmavat ja joustavat käyntiaskeleet, mutta kuitenkin matkaa voittavat. Ei ehkä lähtökohtaisesti maailman mukavin kyyti istua, mutta menettelee.
Ravi nousi ihan sillä, että lyhensin ohjia ja siirsin ehkä millin jalan paikkaa. Jaahas. Se oli heti lyhytaskelista ja reipasta ravia. Hevosella tuntui olevan kiire jonnekin. Miten tätä hidastetaan?
”Päästä jalka irti!” Oskari auttoi kentän laidalta.
”Älä neuvo”, Alex suhisi ja tökkäsi Oskaria kyynärpäällä.
”Neuvo vain!” piipitin satulasta ja yritin olla paineistamatta pohkeella. Piti keskittyä hirveästi.
”Pidä se nilkka rauhallisena ja lyhennä vähän ohjaa”, Oskari neuvoi tasaisesti.
Se auttoi. Kun noudatin Oskarin ohjeita, tamma lakkasi kiiruhtamasta alta pois. Rauhoittuessaan se pyöristyi ja nosti etuosaansa. Askel piteni ja frekvenssi pieneni.
”Kas”, myhäili Miika Rossi tyytyväisenä.Tätä minä kaipasin. Muuta ajateltavaa. Tekemistä. Tavoitteita.
Kun olin totutellut raviin ja ottanut pari lyhyttä laukannostoa, Miika pystytti esteen. Se oli varmaan kahekskytsenttinen. Silmäilin sitä vähän epäröiden, sillä en ollut hypännyt pitkään aikaan. Tämäkö oli oikeaoppinen tapa palata lajin pariin?
”Siitä vaan”, Miika sanoi hymyillen aurinkoisesti kalpealle naamalleni.
Annoin laukkapohkeet pitkän sivun alussa, ja tamma singahti tykkinä eteenpäin. Vielä hetki sitten se oli laukannut ihan kaikessa rauhassa, kun yhtään estettä ei ollut ollut näköpiirissä. Mun sydän lepatti rinnassa tuhatta ja sataa. Yritin koota ensin itseni ja sitten hevosen.
”Ota vaan päätyyn ympyrä ensin”, Oskari sanoi rauhallisesti.
Sillä oli purkka suussa. Kuulin sen puheesta.Käänsin pääty-ympyrälle, ja sain siinä lisäaikaa koota laukkaa. Se onnistui – jes! Tamman pää letkahti alemmas, rytmi tasoittui, ja se malttoi asettua sisään. Tuntui kivalta. Ohjasin ympyrän jälkeen esteen suuntaan, ja hevonen singahti suoraan sitä kohti niin kuin maailmassa ei muuta olisi. Mun ei auttanut muu kuin yrittää ehtiä mukaan. Olin ehkä vähän myöhässä, eikä se ollut ainakaan kokonaan hevosen syy: se hyppäsi vähän turhan aikaisin, mutta hyvin ja vahvasti. Silloin tajusin tämän olevan niitä hevosia, jotka korjaavat ratsastajansa virheet radalla.
Tamma laskeutui notkeasti hiekalle ja jatkoi vauhdilla suoraan. Keskityin kokoamiseen ja hengittämiseen. Kun uutta estettä ei ollut heti suoraan edessä, hevonen antoi ottaa vähän kiinni ja hidasti laukkaansa. Vatsaa poltteli. Hyvällä tavalla?
Pitkällä sivulla se pidensi taas laukka-askeltaan. Miika korotti estettä – sen täytyi olla jo metrinen. Ei helvetti. En minä ole mikään oikea ratsastaja, paitsi että kohta vissiin olen.
Ohjasin päädyssä taas ympyrälle, ja sain siinä laukkaan malttia samaan tapaan kuin viimeksi. Yritin elää hetkessä, jotta hevonenkaan ei keulisi esteelle ennen aikojaan. Se kuitenkin osasi jo arvata, mihin oltiin menossa, ja sinkosi ympyrän jälkeen räjähtävällä voimalla kohti estettä. Tällä kertaa päätin pysyä mukana vaikka mikä olisi, ja nousin ilmaan samaan aikaan hevosen kanssa. Me lennettiin. Tuntui vatsassa. Sitten osuttiin kevyesti maahan – hipaistiin vain hiekkaa, ja kiidettiin laukassa kohti päätyaitaa. Palasin maan pinnalle henkisesti vähän myöhemmin kuin me ratsukkona oltiin laskeuduttu fyysisesti, mutta aloin sitten kiireen vilkkaa koota taas tilannetta. Sillä välin Miika Rossi korotti estettä vielä lisää. Se oli varmasti metri kaksikymmentä. Minä en ollut koskaan hypännyt sen korkeampaa. Ja viime kerrastakin oli jo aikaa, kun olin kilpaillut joskus… tosi kauan sitten. Parhaimmillaankin vain aluetasolla. Muutaman kerran. Ja nyt pitkän tauon jälkeen… Mitähän tälle Miikalle oli oikein kerrottu mun taitotasosta? Liioiteltu aivan selvästi.
Tällä kertaa tamma oikaisi ympyrältä kylkimyyryä suoraan esteelle, eikä siinä voinut tehdä taaskaan muuta kuin leikkiä mukana. Esittää osaavansa. Tämän hevosen kanssa se taisi riittää, sillä se kyllä näköjään osasi. Hevonen suoristi itsensä ennen hyppyä – mulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Nytkähdin terävästi irti satulasta samalla, kun tamma leiskautti itsensä ilmaan. Seurasin liikettä. Hevosen etujalat laskeutuivat kevyesti hiekalle. Me selvittiin. Enkä edes kuollut. Voi hurja. Perhoset lepattelivat kilpaa sisuskalujeni lomassa. Siinä olisi ollut adrenaliinia jaettavaksi vaikka muillekin. Sitä mä kai olin kaivannutkin.
Oskarin hyväksyvä katse kertoi mulle paljon, kun se silmäili hevosta sivummalta. Kun keventelin loppuraveja ja testailin hevosen hienosäätöjä, kuulin päätyaidan kohdalla Oskarin luonnehtivan, että hevosella oli hyvä laukka, ja Miikan toteavan Oskarille tämän tamman olevan passeli naisten hevonen – mitä se sitten ikinä tarkoittikin. Sitäkö, että se oli kapea ja siro? Mene ja tiedä, mutta minusta se ei tuntunut kenen tahansa naisen hevoselta, vaan minun hevoseltani.
-
Eihän tässä siis ole mitään sellaisia yksityiskohtaisesti kuvattuja tapahtumia, jotka tekisivät tästä jotenkin sopimattoman tekstin. Tämä on kirjoitettu hauskasti Sonjan sarkastisella ja itseironisella kertojaäänellä. Tutuissa henkilöhahmoissa säilytään edelleen. Tämän lukeminen tuntui vähän samalta kuin se, kun kuunteli nuorena hyvän kaverin tarinoita tämän miesseikkailuista korvat hörössä, kun itsellä oli rutiininomainen ja tylsä urheilijaelämä, ja sitten sitä pian tunsi kaverin suhdekuviot melkein paremmin kuin omansa. Kyllähän toisen ihmisen yksityiselämään pääseminen on aina kiinnostavaa, ja kaikki tuntuu jännemmältä toisen kertomana.
Tämä tarina kertoo Sonjasta aika paljon ihmisenä: näennäisen asiallisen ja rauhallisen ulkokuoren alle voi kätkeytyä kaikenlaista. Tavallaan tämä tuo Sonjaan sellaista tiettyä syvyyttä ja särmää, jota hahmoissa haluankin nähdä, jotta saan niistä kiinni. Moni kirjoittaja ei haluaisi millään kirjoittaa hahmolleen lainkaan heikkouksia, mutta ajoittainen epätoivoisuus ja huonot valinnathan ovat realistinen osa ihmisenä olemista.
Mutta toisaalta sitten. Pettämistä esiintyy joo kaikkialla elokuvissa ja kirjoissa, ja niin esiintyy paljon pahempaakin. Mutta kun itse on tullut petetyksi tai kun on nähnyt läheltä jonkun perheen hajoavan ja lasten kärsivän ja päätyvän terapiaan sellaisen takia, niin en ihan tiedä, onko se oikeasti aikuisten ihmisten maailmassa sellainen sivulauseessa naurahtaen heitetty juttu se pettäminen. Siis kun puhutaan perheellisistä ja naimisissa olevista. En tiedä. Ehkä joku muu tietää. Itsessään aiheestahan saa kyllä ehdottomasti kirjoittaa, ja oon itsekin kirjoittanut. Tunteita herättäviä asioita on tärkeääkin käsitellä taiteessa. Mutta sillä kai on väliä, että miten sen tekee. Toisaalta tämähän on Sonjan päiväkirja, jonne hän saa kirjoittaa mitä haluaa, ja jos joku sitä lukee, niin se on sitten lukijan omalla vastuulla. 😀
-
Tää taas oli mulle sellainen hyvän mielen tarina, joka oli pakko lukea monta kertaa. Noissa kemuissa olisi ilo olla mukana – ei voi tulla tylsää tällä kokoonpanolla! 😀
Hiljennytäänpä sitten hetkeksi miettimään, miten kenenkään aivot voivat muodostaa jotakin näin loistavaa, oivaltavaa ja kuvaavaa: ”Oskari näytti siltä, että olisi halunnut samanlaiset pilkkihaalarit kuin Alexilla, jotta olisi voinut hukkua niihin ikuisiksi ajoiksi.” Mun mieleen ei koskaan tulisi kirjoittaa tuollaista lausetta, ja tuohan on aivan erinomaisen sopiva tilanteeseen ja hahmoihin! Kaiken lisäksi pystyn vielä samaistumaankin siihen. 😀
Vaikka päähuomio onkin koko porukassa ja heidän keskustelussaan, välillä maltetaan myös kuvata Hellon omia ajatuksia ja sitä, mitä hän ympärillään näkee ja kuulee omasta näkökulmastaan. Pelkällä sivulauseella on saatu kerrottua sekin, että Veera on Hellon mielestä niiden hyvien ja kilttien hevosten puolella. Sillä tavalla on kuitattu uusi hevonen lämpimästi tervetulleeksi tekemättä siitä kuitenkaan numeroa tai kokonaan omaa tarinaansa. Tämä on Hellon tarina, kuten pitääkin!
Olen samaa mieltä siinä, että Hello-Alex-Ilona(-Oskari) on kyllä erikoinen ja erinomainen tiimi, josta saa vielä paljon hyvää tekstiä. :DD Ehkä juuri siksi se toimii, kun kaikki ovat niin erilaisia keskenään, että jokaisen hahmon roolille jää sopivasti tilaa.
-
Niin kauhean surullista! Ihan alkoi vatsaa kouristaa. Tätä lukiessa tuntui siltä, kuin joku olisi ihan oikeasti kuollut – niin hyvin on osattu välittää tunnelmaa. Aika tuntuu pysähtyneen, ja mennyt ja tuleva unohtuu hetkeksi. Ei ole mitään joulua eikä muutakaan; mustaa liisteriä vain.
Siksi sisällöstä ja sanomasta on pakko irrottautua kauemmas ja sanoa vain, että tämä on ihan älyttömän hyvin kirjoitettu. Sonjan oma ääni ja persoonaan sopiva kerrontatapa säilyvät alusta loppuun rakoilematta. Tämä on Sonjan näköinen tarina menetyksestä.
Toivon hirveästi Sonjalle mitä tahansa uutta ilon aihetta, ettei koko joulu mene näissä tunnelmissa. Voi kun tapahtuisi jokin ihme.
-
Voihan Santtu. Se on niin kiltti ja samaistuttava, ja siksi on kurjaa lukea, kun sillä on huolia. Taas on yksi hevonen lisää kipeänä. Ei kahta ilman kolmatta.
Fifi käy kyllä sääliksi, ja hankalaa on tosiaan se, ettei noista vaivoista oikein pääse eroon. Kesäihottuma on kyllä pahimmillaan ihan kamala, kun sitä ei pääse millään pakoon.
Saa nähdä, liittyykö Santun ja Fifin tarina tähän epätoivoisista hevosparoista kertovien kerhoon, jossa ei ole liiemmin toivoa näkyvissä. Tietenkin tässäkin saatiin maistaa ihanaa laukkaa maastossa juuri ennen kuin kaikki lähti menemään taas entistä huonommin. Johan se olikin liian hyvää ollakseen totta. Näyttää siltä, että kaikki maailman hevosenomistajien huolet kerääntyvät nyt juuri Hopiavuoreen. Paikalliset eläinklinikat tekevät varmaan hyvää tiliä tämän loppuvuoden aikana…
-
:DD Hyvät vastaukset Sonjalla, vika varsinkin osuva!
Party trick
Ette ehkä usko, mutta mä osaan kävellä käsilläni, vaikka mulla on tällaiset ohuet rimat yläraajojen tilalla.Paras jouluruoka
Aina kun kysytään lempiruokaa, vastaan, että jälkiruoka. Vaikka oonkin kovasti jouluihminen, niin perinteiset jouluruuat eivät uppoa erään jouluna sairastetun vatsataudin takia. Niinpä mä panostankin jälkiruokapuoleen: taatelikakku, piparit, tortut, marmeladit ja vegaanisuklaat sun muut uppoavat kyllä.Ei pakkasta ja ei lunta, vai kova pakkanen ja paljon lunta
Kun joulusta on kyse, niin ehdottomasti paljon lunta ja pakkasta! On niin nättiä ja puhdasta, eikä heppojen loimetkaan likaannu. Mutta kyllä paras olosuhde ihmiselämälle on silti -10 ja +20 välillä, että yhtään sen kylmempää tai kuumempaa ei välttämättä tarvitsisi olla.Emoji
Tulee jostain syystä ekana mieleen se hymyilevä, jolla on cowboy-hattu päässä. En tiedä miksi.Suurin saavutus
Tämä on paha. Olisko se sitten kauppakorkeaan pääsy ja siellä hengissä selviäminen minunkin vastattava tähän. Kolme kilsaa kävin joskus nuorena häviämässä Kalevan kisoissa, mutta ei siitä sen enempää.Joulutortut
Omppu!!Perinteinen joulu
Joulu on mulle tosi tärkeä, ja tykkään tietenkin leipoa ja muutenkin auttaa jouluvalmisteluissa. Me mennään Iiron kanssa aina porukoille aatoksi – tai siis mielellään jo edellisenä iltana. Siellä lähdetään nimittäin aina aattoaamuna lenkille koko porukka suoraan sängystä ennen aamiaista. Sitten saunotaan ja syödään aamupuurot. Iiro tekee aina niin, että se kauhoo niin paljon puuroa, että se varmasti löytää mantelin, ja sitten se laittaa ylimääräiset puurot takaisin kattilaan.
Päivällä ollaan yleensä äidin kanssa käyty katsomassa sen hevosia ja viemässä niille havuja. Illalla mummo tulee, ja jotain muitakin sukulaisia saattaa käydä kylässä. Seuraavaksi syödään ja avataan paketit, ja sitten loppuilta pelataan lautapelejä ja musavisaa, jonka mä melkein aina voitan.Joululahjatoive
Uudet ratsastussaappaat – sellaiset hienot, joilla kehtaa mennä kisoihin. -
Aaai ai, suokkitamma ja vielä tuommonen kaunis pieni kimo! Ja vielä Veeran naapurikarsinaankin muutti. Kyllä Ilona nyt halkeaa onnesta ja on varmaan heti ekana pyytämässä näitä maastoon kaveriksi. Niin on söpö heppa!
-
Tästä voi lähteä lanka kiertämään vaikka koko porukan läpi, kun juoru lähtee leviämään, ja kaikki reagoivat vuorollaan. Tää on vähän niin kuin pudottaisi akvaarioon jotain kalanruokaa, ja sit ne kaikki kalat hyökkää salamana sen kimppuun. Paitsi että kyseessä on Hopiavuori ja mikä tahansa tiedonpala, joka koskee toisten ihmisten yksityiselämää. 😀
Samalla tää symboloi ehkä vähän sitäkin, että nyt on virallista ja vakiintunutta, ja näistä tulee pian sellainen ihan tavallinen kaikkien tiedossa oleva pari, kunhan Eirat sun muut ovat saaneet vähän sulateltua asiaa. 😀 Se tuo suhteen uudelle tasolle ja tietyllä tapaa vakavammim otettavaksi: se on seuraava askel sitoutumisessa. Vähän niin kuin vaikka naimisiin meno, mutta pienemmässä mittakaavassa – vastaavalla tavalla rajapyykki kuitenkin. Samalla Hopiavuoren tuntien tämä ei ole enää kauaa vain Noan ja Chain parisuhde, vaan kaikkien muidenkin asia ihan yhtälailla, kun kaikki kuitenkin kyselevät ja työntävät nokkaansa joka juttuun. Ja musta on muuten tosi hyvä, että meillä on hahmoja, jotka penkovat ja levittelevät toisten asioita (kuten vaikkapa Eira tai Alex), jotta saadaan tämänkaltaisissa tilanteissa asiat etenemään kohtalaisen tehokkaasti. Siis siinä tapauksessa, että me kirjoittajina halutaan esimerkiksi jonkun tiedon leviävän kaikkien hahmojen saataville.
-
Siitä tietää, että asiat ovat aika huonolla tolalla, kun se eläinlääkärikin jo huokaa. Se kertoo enemmän kuin mitkään sanat.
Pahalta näyttää kyllä, ja turhankin tutulta. Sonjalla on tässäkin kypsä suhtautumistapa siinä mielessä, että hän sisimmässään tunnistaa realiteetit, eikä taistele niitä vastaan tai yritä turhaan pitkittää. Hän jopa tunnistaa tämän olevan sellainen tilanne, jossa saa itkeä – jos ei nyt, niin milloin sitten?
Mäkään en usko, että Mortti tuosta enää nousee, kun sitä on niin systemaattisesti viety alamäkeen jo pidemmän aikaa. Lukija yhtyy tietenkin Sonjan suruun, ja tästä tilanteesta nouseva tunnelma varmasti vaikuttaa muihin hahmoihinkin – ainakin Sonjan lähipiiriin. Mutta uskon myös, että tässä on joku suurempi suunnitelma menossa, ja nyt ollaan tekemässä tilaa jollekin uudelle, ihanalle ja inspiroivalle, josta jaksaa taas kirjoittaa pilvin pimein. Mutta ennen sitä se suru on myös hyvä ja tärkeä syy kirjoittaa.
-
Voi apua, tää on niin ihana tarina. <3 Ihan kaikki on tässä ihanaa. Tässä on lämmin ja seesteinen tunnelma, ja dilemmakin on lopulta varsin harmiton, koska Noa on sellainen rauhallinen ja kestää aina muiden juttuja eikä suutu.
Aili on ehkä ihanin hahmo ikinä. Mun mummo on kanssa Aili, ja sekin on mahdottoman ihana, ja mä näin sitä jotenkin tosi paljon tässä tarinan Ailissa. Mulla tuli tästä tarinasta hirveän hyvä mieli, ja nyt mäkin haluan tehdä joulutorttuja.
-
Tämä oli yksiselitteisesti viihdyttävää. On täysin uskottavaa, että Oskari on taas vaihteeksi huolissaan toisten hevosasioista. Ilona on kuin Alexin oma lemmikki, jota täytyy käydä tsekkaamassa, kuvaten samalla myös sitä, miten Alex on viime aikoina käynyt tallilla: ei ainakaan treenaamassa tavoitteellisesti Tetriksen kanssa. Parittomat sukat kruunaavat kaikessa kaaoksenomaisuudessaan hyvin jäsennellyn ja Alex-maisen tarinan. Alex on kyllä best. 😀
-
Mä yritin kommentoida tätä jo silloin heti, mutta poistin koko tekstin. Mun on nimittäin jotenkin tosi vaikea tulkita tästä tiettyjä kohtia siitäkin huolimatta, että kahlasin Eiran menneisyyttä läpi. Ehkä mun pitäisi tutkia vielä paremmin myös Inarin näkökulmasta tämän perheen kuvioita.
Joko tämä on kerrottu Eiran omaleimaisen liioittelufiltterin läpi, tai sitten isäsuhteessa on jotakin oikeasti pahasti vialla. ”Jos sä et ilmaannu autoon, mä kannan sut tukasta” nosti karvat pystyyn pahemman kerran. Hui kamala. Tosissaanko se isi luulee, että noin sanomalla saa tyttären tulemaan kiltisti takaisin?
Niin, tosiaan. Eira on täysi-ikäinen. Senhän pitäisi periaatteessa ratkaista aika monta asiaa, koska hänhän voisi vain muuttaa omilleen. Mutta ehkä se ei ole niin yksinkertaista, kun hevoseenkin menee rahaa ja kaikkea.
Nelly on nykyään usein taustalla tarinoissa sellainen muumimammamainen äitihahmo, joka keittää vellit koko talliporukalle. Tässä se on kuitenkin ihan oikeasti tosi lämmin, äidillinen ja niin turvallinen, että voisipa se adoptoida minutkin, vaikka olen aikuinen. 😀 Nellyn ja Eiran suhde on kyllä ihan omaa luokkaansa, ja se toimii erityisen hyvin siksi, että molemmat ovat niin vahvoja ja itsepäisiä naisia.
Helmipurojen oikea äiti vaikuttaa tässä melko välinpitämättömältä ja etäiseltä, vaikka toisaalta tämä tarina kertookin lähinnä vain isästä. Mutta mun pitäisi tosiaan varmaan lukea tarkemmin jostain kauempaa menneisyydestä, jotta osaisin tulkita tätä tarinaa kunnolla.
Hyvin se on kirjoitettu, kuten aina.
-
Musta on ihanaa, kun kaikki eivät tajua. Siis että ihan kaikki eivät heti näe Ilonan ja tavalliselta näyttävän hevosen yhtenäisyyttä ja sitä, mitä Ilona oikein mahtaa tuossa karvaooppelissa nähdä. Tajusin vasta nyt tätä lukiessani, että oikeassakin elämässä mun ”elämäni hevonen” on tuikitavallisen näköinen merkitön ja yksivärinen otus, ja tekisin mitä vain saadakseni sen takaisin, vaikka meidän tallilla on toinen toistaan hienompia herasilmiä ja kimoja. Tarkoitan lähinnä sitä, että yleensä siinä the hevosessa on parhaimmillaan heti kättelyssä jokin muu selittämätön ominaisuus kuin ulkonäkö, johon mä ainakin hevosessa ihastun niin vahvasti, etten saa sitä mielestäni. Tottakai tunnistan aina kauniin hevosen sellaisen nähdessäni, ei siinä. Toisaalta se kauneus on katsojankin silmässä: toiselle pitkä vaalea liinaharja on kauneinta ikinä, kun toinen taas haluaa kisakireän valtavan puoliverisen. Ja niinhän sen kuuluu ollakin!
Tää on eka tarina, jossa joku muu kun mä kirjoittaa Veerasta. Ihanaa. <3 Siitä tulee heti paljon elävämpi, ja se oikeasti asettuu omalle paikalleen Hopiavuoren karsinaan. Tämä tuli myös nopeammin kuin osasin odottaa.
Tavallaan Veera on tässä kirjoitettu ns. tylsäksi ja liikkumattomaksi – persoonattomaksikin – ihan tarkoituksella: se on melkein koko tarinan ajan läsnä, mutta vain taustalla. Se toimii ainoastaan ponnahduslautana Outin omalle haaveilulle ja vastakkainasettelulle, jossa Outi ei ainakaan missään nimessä halua tyytyä mihinkään suomenhevoseen. Toisen roska on toisen aarre.
Ja sitten vielä: ai että, sain kylmikset itsekin tuosta kuvailusta, miten sähkövirta kulkee pitkin Outin selkärankaa, kun hän kuulee Oskarin äänen. Mielekäs yksityiskohta itselleni erityisesti siksi, että tykkään aina lukea fyysisistä reaktioista ja siitä, miltä erilaiset tunnetilat tuntuvat kehossa. Mulle se fysiologinen vaste kertoo jopa enemmän kuin psyykkiseen mielentilaan painottuva kuvailu, mutta mä olenkin liikuntatieteellisen tiedekunnan kasvatti, eivätkä kaikki ehkä ajattele samoin. 😀
Niin ja tämän tarinan jälkeen jäädään luonnollisesti odottamaan, millaiseen unelmiensa hevoseen Outi sitten päätyy!
-
Onni mainittu!! Voiko omasta mielikuvituskoirastaan tykätä liikaa? 😀
No mutta sitten itse tarinan sanomaan. Okei, ehkä tein viimeksi hätäisiä johtopäätöksiä Oskarin ja Outin kuviosta. Toisaalta Oskari ei luultavasti myöntäisi mitään ääneen tai puhuisi niin kuin oikeasti ajattelee, vaikka haluaisikin vielä yrittää Outin kanssa. Mitä vain voi siis vielä tapahtua, ja kyllähän lukija pysyy kiinnostuneena silloin, kun asioita ei kerrota suoraan valmiiksi pureksittuna.
Tässä kerrotaan jonkin verran myös Milanin kuvioista. Okei. Päättelen nyt, että Hello ja Milan ovat siis kumpikin ihan kusessa toisiinsa, mutta eivät vain millään onnistu pääsemään oikeasti ja kestävästi yhteen. Miksi? Tässä on varmaan joku hyvä juoni tulilla, ja se selvinnee meille myöhemmin. Tai sitten mun pitää vain penkoa paremmin menneisyyttä.
Oskarin ja Milanin keskustelut ovat aina tosi hauskoja ja viihdyttäviä. Milanin rento huumori on hyvä vastapari Oskarille, jolla on pipo välillä vähän tiukalla. 😀 Myös liioitteluhuumori toimii ainakin mulle tosi hyvin tässäkin: jos Oskari olisi halailijatyyppi, hän olisi EHKÄ saattanut jopa taputtaa Milanin käsivartta tai jotain. 😀
-
Vai että ”villijakkia” 😀
Mulla ainakin tulisi varmaan pieni mustasukkaisuus, jos mun hevosella tai koiralla tai jollain olisi asiat tosi hirveän hyvin jonkun toisen hoteissa. Mutta ihana Salieri, ja kivalta vaikuttaa tarhakaverikin! Lopusta tulee jotenkin sellainen fiilis, että Eki saattaisi päätyä vaikka myyntiin jossakin vaiheessa, ja Sonja voisi sitten törmätä siihen uudelleen. 😀 No, en tiedä, kunhan spekuloin. Kai mulla on joku pakottava tarve ratkoa muiden ongelmat niiden puolesta. 😀
Hyvää ja rauhallista kuvailua, josta välittyy laadukas ja tavoitteellinen harrastaminen. Siitä on helppo lukea, kun rahasta, laadusta ja puitteista ei ole pulaa. Tulee mieleen, että Sonja ehkä kaipaisi itselleenkin taas sellaista kunnon harrastamista. Ja kyllähän Sonjan tosi mielellään näkisi taas satulassa! Sen vuoksi voisin ihan hyvin antaa vaikka sen silkkisääri-Siran ylläpitoon, jos se vain saisi Sonjan taas kiinni harjoitteluun. Mutta en tietenkään tiedä, millainen suunnitelma Sonjan varalle on jo olemassa.
-
”Dognappasi” 😀
Vanha kunnon Tampesteri <3 Näissä vierailuissa on aina vähän se, että kaikkia ja kaikkea pitäisi nähdä ja tehdä sen lyhyenkin visiitin aikana niin, että päivät ovat lopulta ihan täynnä.
Ihanaa tunnelmakuvausta. Alussa korostuu se, miten tuttukin voi tuntua vieraalta, kun Sonja pitkästä aikaa palaa kakkosasunnolleen. Mukavaa kuulla Salieristakin – ties vaikka Sonja alkaisi tosissaan miettimään sen takaisin ottamista tämän vierailun aikana!
