Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
“Vitsit, pitäisköhän mun vaan jäädä pois”, mutisin mietteliäänä potkaisten pientä kiveä matkalla tuvasta talliin.
“Miten niin? Siis miksi?” Alex kysyi.
“No kun kaikki ei nyt selvästikään mahdu mukaan ja sinne on oikeitakin kilparatsastajia lähössä…”
“Kyl me kyydit ja paikat jotenkin saadaan järjestyyn. Ja mitä oikeita kilparatsastajia, sähän oot kisannu tyyliin enemmän ku mä ja Oskari yhteensä tällä kaudella.”
“No katotaan nyt”, huokaisin.Teki mieli oikeasti jättäytyä pois Ahvenanmaan kisareissulta, jotta kaikki muut pääsisivät. Samalla en halunnut mistään hinnasta jättäytyä pois, kun tasan kaikki olivat lähdössä.
Minun ei ollut pitänyt alun perin lähteä. Veeran oli pitänyt lomailla kesäkuussa, enkä ollut ajatellut kilpailla. Sitten Oskari oli kysynyt, ajattelinko lähteä Ahvenanmaalle, ja hetkeä myöhemmin olin löytänyt itseni ilmoittautumislistalta.
“Tietenkin sä lähet. Nukutaan vaikka teltassa”, Alex päätti.
“Entä jos tulee kylmä?” valitin.
“No menet sinne Oskarin kainaloon niinku viimekski.”
“Mihin sinne — mitä — ei ku nyt sä vaan huudatat taas.”
“Se sano et te nukuitte samassa sängyssä Hannabyssäkin”, Alex sanoi tietävän näköisenä.
“Mit — ai sano?”
“Joo joo, sano sano. Varmaan mä saan kuulla tälläsistä siltä enkä sulta.”
“No — et sä kysyny — eikä siinä nyt silleen ollu mitään — varmaan se kerto sulle! Mitä muuta se sano?”
“Miks sua kiinnostaa niin kauheasti mitä se on sanonu susta?”
“Ei kai mua kiinnostakaan. Kuhan kysyin”, sanoin kohauttaen toista olkaani ja katsellen tallin seinää niin kuin siellä olisi ollut jotain tosi kiinnostavaa.
“Eipä”, Alex pärskähti niin että vähän sylkeä lensi näkökenttäni poikki. “Seki salee tykkää susta.”
“Älä jaksa”, murahdin mahdollisimman välinpitämättömästi, vaikka oikeasti keuhkoni tuntuivat halvaantuvan. “Enkä mä tykkää kenestäkään”, lisäsin vielä varmuuden vuoksi, ettei Alex vain luulisi mitään.
“Ei se hei mitään, jos sä haluat elää valheessa”, Alex sanoi painaen kätensä mun olkapäälle muka jotenkin tosi ymmärtäväisesti. “Kaikki muut vaan näkee sen läpi.”
“Äh, pää kiinni…”
“Ooksä koskaa ajatellu –”
“Emmä halua ajatella!”
“Ei ku kuuntele nyt tätä!” Alex hihkui.
Siitä jo tiesin, että jotain aivan sairaan typerää sieltä oli taas tulossa.
“Kelaa jos te menisitte naimisiin –”
“Nyt! Vittu Alex…” mutisin käsi sen suun tukkeena.
“Ni sä oisit Ilona Susi kans”, Alex mokelsi käteni läpi niin että Luojan kiitos vain minä sain sanoista selvää.
“Vitsit sun kanssas nyt… Mee hakeen se Tetris ja tee jotain kehittävää sen kanssa. Sulla on kisat tulossa”, komensin.
“Niin sullaki on kisat tulossa!”
“Joo joo, mee nyt pois täältä missä ihmiset voi kuulla.”
“Ei täällä oo muita kun me.”
“Mä lukeudun niihin ihmisiin.”
“Kuitenki haluut kuulla ku mulla on niin hyvät jutut.”
“Sul on tänään harvinaisen huonot jutut. Mee nyt.” -
Laitumella
Päivä oli tuulinen ja puolipilvinen. Aurinko paistoi aina välillä vain hetken kerrallaan. Lämmittävät säteet tuntuivat iholla tavallista miellyttävämmiltä, kun ne poistuivat aika ajoin hetkeksi — niin niitä osasi arvostaa eri tavalla.
Kello oli puoli viisi iltapäivällä, kun saavuin laitumelle riimun kanssa. Veera makasi maassa jalat koukussa ja turpa kaluttua nurmea vasten painettuna. Ensin ajattelin, oliko se taas kipeä. Sitten laitoin merkille, että Lilja nukkui parin metrin päässä seisaallaan, ja vähän kauempana muutkin tammat torkkuivat. Vain muutama häntä siellä täällä heilahteli hiljaa tuulen mukana.
Veera raotti silmiään, kun saavuin sen luokse. Kyllä se oli ollut ihan oikeasti vain nukkumassa. Se hengitteli rauhallisesti ja irrotti turpansa maasta, johon oli nojaillut. Muutaman kerran räpyteltyään se kuitenkin sulki silmänsä uudelleen. Sillä ei ollut aikomustakaan nousta vielä.
Aurinko tuli hetkeksi esiin lämmittämään laitumella nuokkuvaa laumaa. Ensin kyykistyin varovasti, ja sitten lopulta istahdin Veeran viereen maahan kohtaan, josta heinä oli jo syöty ja vain saunakukan varsia pisti esiin sieltä täältä. Se ei ollut hevosille kelvannut.
Laskin riimun hetkeksi käsistäni. Silitin hiljaa Veeran poskea, kunnes se painoi turpansa taas maata vasten ja torkahti uudelleen. Minä pidin vahtia, kun hevoslauma nukkui. Tunsin turvallisuutta ja kuuluvuutta.
Hetken kuluttua Veera nosti taas aavistuksen päätään ja räpäytti vaaleita silmäripsiään. Se huokaisi syvään, suoristi jalkojaan ja alkoi kääntyä hitaasti kyljelleen. Ensin luulin sen aikovan piehtaroida, mutta se laskikin vain poskensa syliäni vasten ja jatkoi uniaan kyljellään tuhisten.
Se tuntui siksi erityiseltä, ettei kaikki ollut aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista meilläkään. Juuri se teki hyvistä hetkistä ainutlaatuisia. Silloin Veera muistutti minulle, mikä oli oikeasti hevosen omistamisessa tärkeää. Se kertoi mitä lohdullisimmalla tavalla, että jotain oli tehty oikeinkin.
Ei ollut toista sellaista tunnetta, eikä sitä tapahtunut kaikille kertaakaan edes koko pitkän ihmiselämän aikana. Lämmin ja painava pää lepäsi sylissäni harjan liikahdellessa välillä hiljaa tuulessa. En raaskinut rikkoa sitä rauhaa edes silittämällä. Hengitin vain syvään ja hartaasti pysähtyen siihen auringon lämmittämälle maalle kerrankin miettimättä mitään muuta. Katseeni harhaili nukkuvassa suomenhevosessa ja edessämme laitumien ja peltojen takana siintävässä hiljaisessa metsässä.
Usein meillä ihmisillä on tapana huomata vasta jälkeenpäin, mitkä hetket ovat olleet elämässä tärkeitä — sellaisia, joista on jäänyt muisto pitkäksi aikaa. En minäkään kuolevaisena turhan usein huomaa olevani pyhältä tuntuvassa hetkessä, jonka tulisin muistamaan aina, mutta sen yhden kerran tiedostin itsekin jo siinä istuessani. Pysähdyin tuntemaan sen luottamuksen, jota kukaan ihminen maailmassa ei ansainnut.
Niin — me emme tosiaan ansainneet hevosia.
-
Ilona on tietenkin mukana! Niin kauniit kutsut. <3
-
“Mihin te taas ootte menossa?” Alex kysyi, kun olin juuri saanut Veeran lastattua koppiin.
“Storywoodsiin. Veera menee yökylään.”
“Aha. Kauan se on siellä?”
“Viikonlopun vaan. Se on just nyt aika… rasittavassa vaiheessa.”
“Huomaan”, Alex sanoi painokkaasti pullistellen samalla silmiään minulle, ja lähti sitten suosiolla Tetriksineen kauemmas trailerissa hörisevästä tammastani.Veera tosiaan oli ollut viime päivinä suorastaan raskas, kun se ei sitten millään halunnut väistää muita hevosia — päinvastoin se änki ratsastaessakin koko ajan lähelle muita, ja mieluiten vielä peräsin edellä. Muut tammat eivät oikein arvostaneet sellaista, ja orit puolestaan arvostivat vähän liikaakin. Alexin ja Tetriksen kanssa oli siis turha lähteä maastoon lähipäivinä. Sen puoleen oli aivan se ja sama lähettää koko hevonen viikonloppulomalle poikaystävänsä luokse, kun ei sen kanssa kotonakaan oikein mitään viitsinyt tehdä. Tarhassakin se vain huuteli muille hevosille, ja muut ajat se oli omissa maailmoissaan. Taluttaessa se ravasi pää taivaissa niin kuin sillä olisi ollut koko ajan kauhea kiire johonkin. Koskaan aiemmin sillä ei ollut ollut niin huomiotaherättävää kiimaa.
Minjalla ja Liljalla oli taas valmennus Storyssä, joten Veera pääsi sinne samalla kyydillä. Lähdin tietenkin saattajaksi ja seuraamaan ratsukon valmennusta. Ennen kotiinpaluuta kävin vielä antamassa muutaman pusun Veeran turpaan, sillä vaikka se osasi olla joskus vähän raskas, oli se myös hurjan rakas. Käytyäni taputtamassa komean Hissun kaulaa lähdin toiveikkaana Minjan kyydillä takaisin kohti Hopiavuorta. Jospa tästä kerrasta jäisi käteen muutakin kuin lasku.
Perillä Hopiavuoressa olo oli saman tien tyhjä ja kädetön, kun ei ollut hevosta. Jotenkin päädyin harjaamaan Tetristä tallin käytävälle, kun Alex oli huokaillen ja silmiään pyöritellen passittanut minut tekemään käsilläni jotain järkevää, kun olin toimettomuuksissani alkanut väkertää pieniä lettejä sen hiuksiin.
“Mitä sä meinaat nyt tehä? Veeran kanssa?” kysyi Oskari läheisestä karsinasta, jota oli siivoamassa.
“Ai niinku… nyt…? Se on siellä…?”
“Ei ku seuraavaks ku se tulee takasin. Onks teillä kisoja?”
“Kyl mä aattelin tuupata sen hetkeks laitumelle. Treenataan se mitä treenataan, ja jos jotku kivat kisat tulee niin saatan harkita, mut Veera vois kyllä levätäkin nyt kesäkuussa.”
“Mun pitäis varmaan olla perillä jos sulla on joku suunnitelma… valmentajana siis”, Oskari mutisi.
“Ei mul oikein oo. Voidaan tehä joku kevyt treeniohjelma tälle kuulle. Ihan vaikka kolme treeniä viikossa ja muuten maastoilua. Jotain kevyttä puomijumppaa siinä vois olla.”
“Joo, mä voin tehä sellasen kalenterin — tai siis en mä tiedä tarviittekste mitään — jos sä haluat tehä omatoimisena noi, niin — tarvitaanko siinä nyt valmennusta silleen…”Katsoin Oskaria Tetriksen kaulan ali kulmat kurtussa. Sekö ei ehtinyt tai halunnut valmentaa kesällä? Olihan sillä vissiin omia kisoja ja treenejä ja töitäkin ja kaikkea… Ja olihan sillä omakin elämänsä tietenkin. Varmaan kavereita muuallakin kuin tallilla. Ties vaikka sillä oli uusi tyttöystävä, eikä se ehtinyt siksi valmentaa kohta enää ollenkaan…
“No ihan miten vaan. Ei siitä haittaakaan oo, mutta jos sulla on kiireitä, niin…”
“Ei mulla oo mikään kauhee kiire. Voin mä tehä teille treeniohjelman. Ja kattoa niitä treenejäkin tietty, jos sä siis haluat…”Lopetin Tetriksen harjan harjaamisen ja odotin hiljaa jakkaralla hevosen vierellä seisten, että Oskari nostaisi katseensa paskakasasta minuun.
“Haluan tietenkin. Jos sulla on siis aikaa”, sanoin, kun tavoitin sen silmät.
“Joo”, Oskari köhäisi ja nielaisi siirtäen sitten katseensa takaisin työhönsä.
“Eli mikään ei oikeestaan muutu, paitsi että kisoja on vähemmän ja osa treeneistä on ehkä vähän kevyempiä? Ja Veera vaan ulkoilee laitumella. Oikeestaan jos siellä on muitakin, niin se vois olla yötkin laitsalla.”
“Eiköhän se onnistu.”Siirryin harjaamaan Tetriksen häntää ja Oskari vaihtoi karsinaa. Niklas ja Marshall menivät peräkanaa ohi moikaten meille. Niklas silitti Tetriksen kaulaa ohi mennessään.
“Vitsit noista tulee kyl hyviä isejä”, myhäilin Oskarille niiden mentyä.
“Tä?”
“Eiku OHO!” sanoin vieden käteni suuni eteen. “Sä et vieläkään tienny!”
“Mitä mä en tienny? Ai siis noille…? Mitä — Miten?”
“Emmä tiiä miten eikä ne itekkään vissiin vielä ihan tiiä, tai en tiiä tietääkö ne, mut oikeestaan mun ei varmaan virallisesti ees pitäis vielkään tietää koko asiasta ollenkaan, ni sovitaan nyt et säkään et tiiä.”
“Tä? Eli…?”
“Eli jos sä kuulet jostain et noille on tulossa lapsi, niin sä esität yllättynyttä”, patistin osoittaen Oskaria harjalla.
“Asia selvä”, se sanoi vieden kätensä nopeasti lippaan ja sitten takaisin talikonvarteen.
Sen seurauksena pääni läpi vilahti nopeasti ajatus siitä, oliko Oskari mahtanut käydä armeijaa, kun en tiennyt, minkä ikäisenä se tarkalleen oli — niin — ja miten se ylipäätään vaikutti sellaiseen asiaan kuin asevelvollisuus. En tietenkään tohtinut kysyä.“Se sadanneljäkympin rata Hannabyssä oli aika siisti”, sanoin sen sijaan.
Hienosti vaihdettu taas aihetta ihan lennossa. Hyvä Ilona, noin sitä puhutaan ihmisille.
“Me voidaan joskus tehä vastaava, mut vaikka metrisenä”, Oskari totesi mietteliäänä.
“Ois siistiä hypätä joskus korkeempaa…” mutisin haaveilevasti.
“Aijaa?”
Oskari lopetti talikonheiluttelun ja jäi katsomaan minua.
“Mitä?” kysyin, kun se aina vain katsoi eikä sanonut mitään.
“Kuinka korkeeta?” se kysyi pahaenteisesti.
“Emmä tiiä, kuhan heitin. Ois vaan kiva testata, miltä isommat esteet tuntuu. Mut eihän Veera…”
“Siinähän sulla on isojen ratojen ratsu”, Oskari sanoi nyökäten Tetristä kohti jatkaen kuitenkin onneksi töitään niin ettei minun tarvinnut pelätä joutuvani saman tien kaksimetriseltä näyttävän orin satulaan.
“No luuletko et Alex ikinä lainais tätä mulle…”
“En kyl tiiä. Ei se mulle ainakaan lainannu, ku kerran kysyin.”
“Paljon Sintti hyppää?” kysyin hetken mielijohteesta ennen kuin ehdin lainkaan ajatella, mitä siitä saattaisi seurata. -
Summer Paloozan jälkeen
Palasin Hopiavuoren pihaan kahden ruusukkeen kanssa ja viittäsataa rikkaampana. Okei, reissuun oli mennyt taas paljon enemmän rahaa kuin mitä olin voittanut kilpailuista, mutta tuntui se silti merkittävältä voittaa ihan oikeaa rahaa ratsastuskilpailuista piskuisella suomenratsulla — etenkin, kun vastustajat olivat olleet pelottavan kovatasoisia.
En ollut vieläkään uskoa, että olimme tempaisseet Vaativasta B:stä yli kahdeksankymmentäkaksi prosenttia — eihän se ollut mitenkään mahdollista! Olin edelleen aivan varma, että jonkin painovirheen seurauksena meille oli vahingossa laitettu parikymmentä prosenttia liikaa. Neljännellä sijalla Veera oli luokan ansioitunein suomenhevonen, vaikka Käkiharjujakin siellä oli. Sitten olimme vielä voittaneet nipin napin Marshallin ja Barnumin metrin luokassa, vaikka olimme pudottaneet toiseksi viimeisellä esteellä. En ollut edes huomannut kolahdusta ennen kuin vasta jälkeenpäin nähdessäni puomin maassa. Veera oli kuitenkin laittanut parastaan, ja sen ponimaisen ketterien käännöksien ansiosta olimme yltäneet kuudennelle sijalle. Marshallin hiljainen veli oli voittanut luokan ja sekin oli saanut neljä virhepistettä, vaikka hyppäsi tyyliin jotain sataakuuttakymppiä ihan asioikseen. Ajatella, että minut voitiin edes mainita samassa lähtölistassa sellaisten ammattilaisten kanssa…
Hyppäsin ulos autosta kun se oli hädin tuskin ehtinyt pysähtyä tallin edustalle. Kotiinpaluustamme näemmä tiedettiin, sillä vastaanottokomitea alkoi kerääntyä pihalle Hello etunenässä. Sydämeni jätti pari lyöntiä välistä, kun näin Oskarin tulevan ulos tallista. Tietenkin olisin halunnut juosta ruusukkeiden nauhat lepattaen suoraan sen syliin ja kertoa kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut, mutta tietenkään en tehnyt niin. Sen sijaan riensin rutistamaan Alexia.
“Joo joo, kiitti — krääh — mä kuristun, päästä jo”, se marmatti, mutta oikeasti kyllä rutisti takaisin ihan yhtä kovaa.Alex vaati saada nähdä ruusukkeet, ja luovutin mielelläni ne sen käsiin lähteäkseni ottamaan Veeraa ulos kopista.
“Mä voin viedä sen”, tarjoutui lastaussillan juurelle ilmestynyt Oskari.
Minä toljotin sen sinertäviä silmiä vähän liian pitkään osaamatta sanoa mitään niin, että lopulta Oskari alkoi jo näyttää vähän epäröivältä.
“Okei”, sanoin kuitenkin ja ojensin sille riimunnarun. ”Kiitti.”
”Ei mitään”, se vastasi.Veera oikaisi keskeltä lastaussiltaa alas kärsimättömänä ja lähti vetämään Oskaria perässään kohti tarhoja tuhannen työhevosen voimalla, vaikka näyttikin ponikokoiselta miehen rinnalla. Tamma kuulutti kimakalla äänellä koko kylälle palanneensa kotiin. Sitten se painoi turpansa Oskarin poskea vasten ja puhalsi.
Silläkin oli ollut koti-ikävä.
-
Tunnen kouristuksenomaista tarvetta kirjoittaa ja lopputulos on taas just sellaista yrjöpaskaa mitä voi kuvitella sellaisesta syntyvän. Aivokapasiteetti ei riitä päättämään, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten kirjoitin Hannabyn kukat Ilonan näkökulmasta.
Elikkä tää oli vissiin sit 10.5.
Seuraava päivä oli aivan yhtä kuuma kuin edeltäjänsäkin. Jo aamulla aurinko säteili niin kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta, ettei luvassa voinut olla muuta kuin hellettä. Silti Oskari halusi lähteä kävelylle. Minä epäröin, koska olisin halunnut käydä varmistamassa, että Veeralla oli kaikki hyvin. Jotenkin Oskari sai minut kuitenkin raahattua aamiaisen kautta kävelylle.
Kevyt tuulenvire pyyhkäisi muutaman hiussuortuvan kasvoiltani. Alimmat hiukset olivat vielä aavistuken kosteat, kun olin pessyt ne illalla. Juoksulenkin jälkeen olin mennyt suihkuun ja huutanut seinän läpi Oskarille, että pitääkö pestä hiukset. Se oli hölmistyneenä änkyttänyt jotakin, enkä ollut saanut vastauksesta selvää.
“Nii että pesenkö mä nyt hiukset ku ne on sit märät vielä aamullakin? Ollaanko me menossa mihinkään?” olin kysynyt siltä uudelleen.
“Ei kai me olla menossa mihinkään? Jos et sä halua?” se oli vastannut.Olin siis pessyt hiukseni ja istunut sen jälkeen pitkän aikaa hotellihuoneen lattialla jalat väsyneinä ja hiukset märkinä venyttelemässä ja nakertamassa ruisleipää kuunnellen Oskarin tuhisevaa hengitystä ja satunnaisia kommentteja, kun se oli selannut kilpailutuloksia kännykästään. Siinä illan mittaan olin alkanut arvella elämän sittenkin voittavan vielä ennen pitkää, ja yöunet ja aamukahvi olivat elvyttäneet minua vielä vähän lisää.
Palasin maan pinnalle, kun Oskari kommentoi puita keskeyttäen mietteeni.
“Mm”, vastasin, vaikka en oikeastaan ollut rekisteröinyt, mitä se edes tarkalleen oli sanonut.Seisahduimme katselemaan kirsikkapuita. Olivathan ne melkoisia. Ehkä minä omalle pihalleni haluaisin mieluummin vaikka omenapuun — jos minulla siis olisi piha — mutta kyllähän noita katseli täällä. Ei niitä viitsinyt jättää kokemattakaan, kun kerran tänne asti oli tultu.
Istahdimme yhden puun juurelle. Vaaleanpunaisia terälehtiä oli joka paikassa niin, että melkein hypnotisoiduin niistä. Lehdet liikahtelivat hiljaa ilmavirran mukana. Seurailin niitä katseellani ajatellen, että oli turha yrittää laskea, montako lehteä puussa oli. Varmaan miljoona. Ja ympärillämme oli kymmeniä puita lisää.
Oskari ojensi minulle vesipullon repustaan. Hörppiessäni verkkaisesti kylmää vettä pohdin, kuka ihme mahtoi jaksaa haravoida ne kaikki terälehdet sitten, kun puut päättäisivät luopua niistä. Lähtisivät varmaan kaikki samaan aikaan melkein. Siinä sitä hommaa olisikin.
Juuri silloin puu heitti yhden oksansa melkein kaikki lehdet meidän päällemme. Niitä satoi joka paikkaan niin, että näkökenttä täyttyi terälehtisateesta. Pieneksi hetkeksi mieleeni tuli syntymätön tammavarsa. Haave siitä lensi tuulen mukana pois luotani kevyiden ja hauraiden terälehtien tavoin. Niin oli varmasti tarkoitettukin.
Siinä puun juurella istuessani tulin ajatelleeksi, miten kotonaan Oskari oli, vaikka olimme kaukana kotoa. Kisapaikka oli sille tuttu. Ylipäätään sellainen ympäristö oli Oskarille jotenkin… luontainen. Se oli kilparatsastaja oikeasti — oli aina ollut. Minä en tulisi koskaan olemaan muuta kuin ihan tavallinen kuolevainen. Katsahdin Oskaria vaivihkaa ajatellen taas, miten lähellä ja kaukana se oli samaan aikaan. Me olimme eri maailmoista kotoisin. Se oli aikuinen ja sillä näytti olevan elämä kasassa. Minä taas olin vain… minä.
Kun seuraavan kerran katsoin Oskaria, se seisoi käsi ojossa ja reppu olalla vierelläni. Oltiin näköjään lähdössä. Katsoin ojennettua kättä luullen pienen hetken, että se oli tarkoitettu minulle, mutta ei se sittenkään ollut. Tietenkään. Onneksi tajusin viime hetkellä ojentaa Oskarille takaisin sen vesipullon, jota olin jäänyt ajatuksissani hautomaan.
-
Tää tapahtui varmaan ehkä 9.5. joskus illemmalla, kun oli jo vähän viilennyt. Oikeastaan ihan sama, kun ei tässä nyt tapahdu oikein muuta kuin fiilistelyä. Saatan palata aiempaan myöhemmin, tai sitten en.
Itselääkintää
“Mihin — meeksä ulos?” Oskari kysyi.
“Joo, käyn vähän tossa.”
“Lenkillä?”
“Joo.”
“Voinko mäkin tulla?”Katsoin sitä hetken hämmentyneenä seisten hotellihuoneen ovella käsi jo kahvalla.
“Tai siis — ei mun tietenkään tarvii — mee sä vaan, jos —”, sain sen änkyttämään, kun en heti osannut avata suutani vastatakseni.
“Ei ku vaiha nyt vaan ne kamat. Mä ootan ulkona”, sain lopulta sanotuksi.Lähdin ovesta ulos ja palasin alle sekunnin päästä takaisin palauttamaan huonekortin seinään, kun olin taas epähuomiossa ottanut sen mukaani.
“Muista sit toi”, sanoin Oskarille osoittaen korttia ennen kuin poistuin taas.Availin paikkoja hotellin pihalla ja yritin olla ajattelematta mitään — tyhjentää pääni kokonaan. Ihan hyvä, että Oskari tulisi kohta perässä mukaan. Turvaksi.
Jalkojen heilautukset ja kevyet koordinaatioavaukset saivat kehoani auki enemmän kuin se oli ollut hetkeen. Jokin lämmin ja kutittava tuntui lähtevän leviämään sisälläni jo ensimmäisten minuuttien aikana. Se lievitti kipua ja rauhoitti vähäsen. Mieli maadoittui jokaisella askeleella aavistuksen verran. Oireet eivät menneet kokonaan pois, mutta ne eivät haitanneet niin paljoa juuri sillä hetkellä — olivat ikään kuin etäänpänä.
Kun Oskari tuli ulos hotellin ovesta, lähdin heti hölkkäämään. Se kiri vierelleni ja tajusi olla sanomatta mitään juuri oikeaan aikaan. Minäkin olin hiljaa. Meidän hengitykset ja askeleet kuuluivat tyhjällä tiellä, mutta eivät raskaina, vaan vaimeina ja matkaa rytmittävinä taustaääninä. Ensimmäisten muutaman minuutin aikana keuhkoja vähän vihloi kylmästi, mutta se oli siedettävää ja meni ohi niin kuin aina.
Hermoston sopeuduttua käynnistin ison moottorin, mutta annoin sen käydä melkein tyhjällä. Juoksu pyöri edestä ja ylhäältä, mutta päkiä viipyili alustassa pidempään kuin olisi tarvinnut. Voimaa ja askeltiheyttä lisäämällä olisin voinut kiihdyttää täyteen nopeuteeni milloin tahansa. Jätin sen kuitenkin toiseen kertaan, sillä voimia ei ollut juuri silloin tuhlattavaksi.
Sellainen rento rullailu tuntui pitkästä aikaa ilmavalta loikkimiselta, vaikka tiesin, ettei se ulospäin näyttänyt niin liioitellulta kuin tuntui. Laitoin kurinalaisesti keskivartaloni töihin, kuten olin aina tottunut tekemään. Lantio siirtyi silloin itsestään oikealle paikalleen, jossa se toimi tasaisena ja vakauttavana moottorina. Sentään kehoni toimi ja kantoi. Siitä olin kiitollinen.
Oskarista näki, että se oli juossut paljon maanteillä ja pururadoilla, futisnurmellakin, mutta vain vähän pikasprinttejä tartanilla, eikä varmaan sitäkään vähää piikkareilla. Sillä ei ollut sellaista sataprosenttista luottoa kitkaan. Sillä oli tyypillinen juoksuasento, jossa mennään eteenpäin vailla tietynlaista päämäärää tai maaliviivaa. Sen hyvä suorituskyky antoi kuitenkin anteeksi tekniikan pienet epätaloudellisuudet ja vauhtiin nähden turhan tiheän askelfrekvenssin. Se oli selvästi saanut voimaa ylämäistä, mutta unohtanut toisaalta hakea herkkyyttä alamäistä. Kyllä se poika osasi juosta, ei siinä. Paremmin kuin moni muu, joka ei ollut juoksija sielultaan.
“Mä — haluun käydä kattoo Veeraa”, sanoin keskeyttäen hiljaisuuden, jota olivat rikkoneet vain meidän tuuleen hajoilevat hengitykset.
Puheeni katkonaisuus ei johtunut hengästymisestä, vaan epäröinnistä: viitsikö nyt sillä tavalla heti alkumatkasta keskeyttää lenkkiä, kun ei ollut yksin liikkeellä…“Mennään vaan”, Oskari kuitenkin sanoi rytmittäen puheensa hengenvetojensa kanssa tottuneesti niin, ettei sekään kuulostanut juuri lainkaan hengästyneeltä.
Hidastimme kävelyksi tallialueella. Jalkani olisivat halunneet vielä jatkaa sitä tahtia, johon olivat ehtineet solahtaa niin kuin olisivat voineet edetä siten lopun päivää. Viileään talliin saapuessamme meidän kätemme hipaisivat vahingossa toisiaan, koska tila kävi yhtäkkiä ahtaaksi jonkun kisakamojen ollessa parkkeerattuna käytävälle. Tai oikeastaan Oskarin käsi hipaisi kyynärvarttani — sen verran pidempi se oli kuin minä. Oskari tietenkin säpsähti, mutta vähemmän kuin joskus ennen. Kai se oli alkanut tottua minuun niin kuin jokin villieläin ruokkijaansa. Tihensin askeltani ja puikahdin sen edelle, ettei sen tarvitsisi pelätä uutta yhteentörmäystä.
Veera voi hyvin, mutta sillä alkoi olla tylsää. Sillä oli oma pieni ulkotarha, jonka luokse oikaisimme tallin läpi. Se oli kaivellut kuoppia aitauksen hiekkapohjaan, ja kiittelin itseäni siitä, että olin taipunut laitattamaan sille etukengät. Kaviot olisivat varmaan muuten näyttäneet jo vähän kärsineiltä, vaikka olivatkin kovat.
Puikahdin lautojen välistä tarhaan ja siirtelin Veeran harjan jokaisen suortuvan oikealle puolelle ja otsatukan keskelle päätä. Sitten halasin sen kaulaa, joka oli riittävän vahva kannatellakseen minua hetken. Tamma seisoi kerrankin paikoillaan hievahtamatta. Rapsuttelin samalla sen säkää, jotta sekin sai tilanteesta jotakin.
Ladattuani suomenhevosvoimaa itseeni ilmoitin Oskarille, että voitiin jatkaa matkaa. Se oli odottanut kärsivällisenä sanomatta mitään, ihmettelemättä ja kyselemättä. Hetken ajattelin, että ehkä se ymmärsi.
-
Anteeksanteeksanteeks jos mä nyt pilaan jotain suunnitelmia. 😀
HW 9.5. edelleen
“Tääl on ihan Jeesuksen kuuma”, kerroin ensimmäisenä Alexille puhelimeen.
“Senkö takia sä soitit? Paljon siel on asteita ulkona? Ja onks Oskari jo siellä?”
“On. Varmasti yli kakskyt tääl täytyy olla…”
“Meinaattekste kuljetuttaa Veeran tällä helteellä?”
“No sitä mä tässä vähän mietin, että onko järkee… Lyhyempi matka viel menis, mut jos sen pitäis hikoilla jossain kuljetushökötyksessä siihen asti et illalla viilenee, ja huomenna on ihan yhtä lämmin, niin…”
“Joo, tääl on kans aiva saatanan kuuma. Mieti nyt vielä jos teil ei oo ihan kauhee kiire kotiin. Ylihuomenna alkaa viiletä ku tulee sateet. Toikse Oskari sulle ruokaa?”
“Toi se kai jotain… No, pitää miettiä. Oskari itse asiassa ehdotti, että…”
“Hei nyt se ääliö soittaa mulle — mä nopee vastaan sille, moikka!”Linja tuuttasi taas tyhjää, kun Alex otti vastaan toisen puhelun.
Olin jostain syystä vaeltanut puhelun aikana ulos asti. Näin ensimmäistä kertaa kirsikkapuut. Tai oikeastaan tulin vasta silloin kiinnittäneeksi huomiota niihin — olivathan ne olleet siinä kaiken aikaa. Hotelli oli niin lähellä kilpailupaikkaa, että yhtenäisen ilmeen nimissä oli vain luonnollista, että hotellin puutarhassa jatkui sama kukkaisteema. Oikeastaan kirsikkapuiden väri oli aika ällön hempeä, mutta olivathan ne erikoisen näköisiä. Vähän luonnottomankin. Niin kuin tietokoneella tehtyjä. Kai ne oli kerran elämässä nähtävä omin silmin, kuten Sonja oli sanonut.
Ulkona oli tosiaan tukalan kuuma, eikä kaivattua tuulta tuntunut iholla lainkaan. Viimeksi kun Veeraa oli tarvinnut kuljettaa tällaisella säällä, se oli hionnut jo tunnin matkan aikana kylkensä aivan märiksi. Sillä oli vielä vähäsen talvikarvaakin jäljellä. Omalla ilmoituksella sai pitää kolme sairaspäivää töistä, ja ehtisin varmasti siinä ajassa palata ihan helposti kotiin, vaikka lähtisimme vasta säiden viilennyttyä. Ehkä minä voisin pari kilpailuluokkaa sitten siinä odotellessa katsoa, jos Oskarikin kerran halusi jäädä… Voisin liikuttaa Veeraa kevyesti täällä, kun oli kerran hyvät ja hienot puitteet. Ja voisin ostaa kilpailualueelta sille uuden kouluhuovan, kun edellinen alkoi olla jo nähnyt maailmaa sen verran, ettei sen kanssa ehkä kehtaisi kohta enää mennä mihinkään.
Palasin hotellin viileän ilmastoinnin suojiin kuumuudelta ja laahustin portaita pitkin kohti huonettani mietteliäänä. Kai kotiinlähtö voisi odottaa ainakin huomiseen. Ihan vain Veeran takia. Ja jos kerran Oskari niin kovasti halusi nähdä kilpailut — se oli kuitenkin tullut tänne asti. Mutta yksin en kyllä jäisi: jos Oskari lähtisi sittenkin, niin lähtisin minäkin, ja Veera saisi tulla Marshallin kyydillä perästä.
Oskari oli lopettelemassa puhelua, kun rapistelin sisälle huoneeseen. Vasta silloin huomasin jättäneeni sen pimeyteen ottamalla huonekortin irti seinästä. Lykkäsin kortin takaisin paikalleen, ja valot menivät päälle.
“Mitä te puhuitte?” kysyimme melkein yhtä aikaa toisiltamme.
“Se sano sua ääliöks”, huomautin istahtaessani taas sängyn jalkopäähän katselemaan reppuani, joka ei ollut vieläkään pakannut itse itseään.
“Niin suaki”, Oskari sanoi.
Sen toinen suupieli hymyili. Nenänvarteen oli ilmestynyt neljäs pisama.
Minä naurahdin tuhahtamalla hiljaa. -
Hei hei tässähän on aivan hyvää ja hyvinkin tarkkaa ratsastuksen kuvailua! Muhun menee ainakin ihan täydestä.
Joo, treeni- ja edistysaiheiset jutut uppoaa aina. Tätä oli kiva lukea! Hyvin pystyin kuvittelemaan itseni Sonjan paikalle satulaan.
-
Ai vitsit — se tunne kun uusi oma hevonen on niin ihmeellinen, että sitä vain tuijottaa herkeämättä kuin umpirakastunut! Vaikka Barnum on Nikelle ennestään tuttu, se muuttuu silti ihmeelliseksi eikä sitä meinaa uskoa, että se on nyt oikeasti oma. Niitä ihmettely- ja tuijotteluhetkiä täytyy muistaa pitää säännöllisesti sittenkin, kun kavioliitossa on oltu 20 vuotta.
— jännittää sen verran että ei voi olla ihan varma että jännittääkö oikiasti, onko nälkä vai kusihätä. :DDD Taattua Niklasta!
-
JEEEE ihanaaa siellä ne nyt on söpölit!!
-
Joo, Alex on kyllä taas kunnon pässi. :DD Koska hän itse käyttää liian isoja vaatteita, niin Ilonan vaatteethan eivät voi hänelle olla sopivia. No joo, mäkin olisin ehkä kuvitellut sille jonkun housupukusysteemin ennemmin, kun sellainenkin kuitenkin menisi pukukoodiin. Tän tarinan myötä mulle tuli Ilonan puolesta kauhea vaatekriisi. Katsotaan, mitä keksitään (send help).
Vaikka Hopiavuori on yksi maailman parhaista paikoista, musta on ihanaa, kun meidän tutut hahmot kohtaavat välillä niiden kodeissa ja muissa omissa arjen ympäristöissä. Tietenkin se tekee niistä myös keskenään ihan oikeita kavereita eikä vain tallikavereita, mutta minusta sillä tavalla saadaan tietää myös hahmoista paljon enemmän, kun siellä tallin ulkopuolellakin on ilmeisesti elämää. Ja kertoohan koti paljon ihmisestä. Ja se, että kaveri voi kävellä sinne kotiin suoraan sisään kyselemättä.
-
Ihanasti vedetty vähän sivuun jäänyttä hahmoa mukaan, tai ainakin ojennettu kättä siihen suuntaan. <3 Näin se yhteisöllisyys toimii.
Ja voi kun niillä on niin kotoisaa siellä, vaikka ovatkin kaukana kotoa! Pieni ujo Ilonakin on kasvanut isoksi tytöksi: siellä se aikuisten kilparatsastajien seassa vaan istuu ja ihan jutteleekin. Yksinään se oli ihan vasta hukassa ja orpona ulkomailla, mutta nyt kun on tarpeeksi omaa väkeä tiiviisti ympärillä, niin kaikki on hyvin. Oikeastaan tässähän on Ruotsin reissuun verrattuna lisätty vain Sonja, joten ehkä se on Ilonalle tärkeämpi kuin äkkisältään ajattelisi. Ja kyllähän nyt aikuisesta rauhallisesta naisihmisestä tulee turvallinen olo, vaikkei se mikään äitihahmo sen kummemmin olisikaan.
Ei puhuta turhaan barn familystä. Kyllä se talliperhe ymmärtää ja kokee yhdessä paljon sellaista, mitä muille ihmisille ei voi edes yrittää selittää. Vitsit miten siistiä lähteä isolla porukalla Ahvenanmaalle!
-
Mä vaan luen kateellisena, kun sä kirjoitat taas niin hyvin noita murteita. Ja kun se ei jää vaan siihen, vaan sä myös vaihtelet eri puhetyylien välillä dialogissa todella taitavasti ja sujuvasti! Jokainen hahmo kuulostaa hyvin omaleimaiselta itseltään alusta loppuun, vaikka vuorosanoja on paljon ja keskustelu voisi helposti puuroutua sekavaksi. Sun tarinoissa ei käy koskaan niin. Tässäkin on niin erilaiset puhetyylit kaikilla, ja niin sitä vaan hypätään vuorosanasta seuraavaan niin kuin ei mitään. Ei onnistuis kaikilta!
-
Shokkihoitoa saava sopuli nauratti muakin ihan liikaa, ja naurattaa edelleen. :DDD Ja vuoden paras lopetus tarinalle: hymy perseessä asti. Mistä näitä tosiaan oikein tulee… 😀
-
Tää on taas niitä tarinoita, jotka pitää lukea useamman kerran, koska homma aukeaa kunnolla vasta lopussa — siinä mielessä vähän niin kuin romaani pienoiskoossa. Kyllähän te jo tiedätte, että kun jotain edes meinataan jättää kertomatta, mut saadaan kiinnostumaan täysillä. 😀 Joka lukukerralla huomasin enemmän yksityiskohtia ja eniten mua huvitti tässä se, että Marshall on antamassa arvokasta kilpahevosta Nikelle synttärilahjaksi ja Grigori kysyy, että “kai sinulla jotain muutakin hänelle on?” :DD Ja Marshall toteaa, että tietenkin. Ihan tommonen pieni lahjan palanen vaan, täytyy varmaan keksiä jotain lisäksi! :DDD En tiedä onko yhtään heppatyttöä tai -poikaa, joka ei sulaisi ja kualisi siihen paikkaan, jos saisi hevosen lahjaksi tolleen. Eiköhän Marshallin aiemmat vahinkomöläyttelyt ala olla tällä kuitattu. 😀
Kuten aiemminkin sanoin, Niken ja Barnumin yhteistyö tästä varmaan vaan hitsautuu yhteen entisestään. Vitsit että on ihan eri asia toimia oman hevosen kanssa, vaikka käytännössä juuri mikään ei muuttuisikaan. Toisaalta onhan siinä hevosenomistamisessa tietenkin raskaatkin puolensa, mutta tässä on Marshallin tuki niin vahvana että Nikke taitaa saada vain parhaat palat hevosenomistamisesta.
Ja olipa taas niin hyvin ja rauhallisesti kirjoitettu!
-
Voi Oskari-parkaa, kun on niin hirveän kamalaa kun meinaa ihastua. 😀 Kerrassaan tekemätön paikka! :DD
Mut joo, ihanaa söpöilyä siron Sintin kanssa ja vielä ihanampaa kriiseilyä perinteiseen Oskarimaiseen tapaan. Tietenkin hyrisen, kun mun hahmoa kuvataan noin — kukapa ei! Hur hur! <3
Edit. Niin ja samaistun Oskarin mietteisiin siitä, että minkä ihmeen takia kesäkuussa pitää sataa lunta…
-
Ihana! <3 Barnumista ja Nikestä on tullu kyllä mainio parivaljakko — niiden välillä on joku ihan omanlaisensa yhteys. Varmaan hioutuvat yhteen ajan myötä vain lisää. Barnum on hyvä kisakaveri tähän kohtaan, kun Niklaksen taso ratsastajana nousee koko ajan.
-
Loverboy XDDDD
Ette tiedäkkään, miten paljon mokoma mustasukkaisuus-härnäämis-hassuttelupätkä piristi mun kamalaa päivää ja viikkoa. Alex on kyl loistava ja ei lähes lainkaan dramaattinen. 😀 Se on kans ihan super tarkka ja tuntee nää kaks kaveria tosi hyvin, kun se melkein pelkistä vilkaisuista ja katseista tekee päätelmiään.
Alexin ”hyvää pissua” kerto mulle vihdoin sen, miksi Alexista on tullut mulle niin tärkeä ja miksi siinä on koko ajan ollut jotain tuttua ja helposti kirjoitettavaa: sehän on ihan kun mun paras kaveri, jonka oon tuntenu noin miljoona vuotta (ja joka ei muuten varmana silti hakis mua Ruotsista saakka, vaan ehkä korkeintaan satamasta). Siinä on ihan sama asetelma, että sellanen valloittava ekstroverttimarakatti on aikanaan adoptoinu mut niin kuin Alex on adoptoinut Ilonan. Ja tajusin samanlaisuuden vasta nyt! Ja joo, tasan tällaiselle Alexin tapaiselle apinakaverille pitää kertoa AIVAN kaikki, tai siitä tulee just tuollanen tinttaliisa. <3 Best!
Vai sellasta juu. 😀
-
Ensi keväänä tulisi kuitenkin uusia kirsikankukkia.
Tää oli niin lohdullinen lause, mitä ikinä Oskari sillä juuri tässä yhteydessä tarkoittikin. Mä ajattelin tästä, että vaikka mitä ikävää tapahtuisi nyt, niin ensi kevät tulee vielä, ja sitten asiat ovat jo eri tavalla. On eri huolenaiheet. Toivottavasti ainakin. Ja että jos nyt menee kivoja asioita ohi, niin ei ole kuitenkaan liian myöhäistä, sillä kivoja asioita on olemassa myös vuoden päästä.
Ja tietenkin Oskarin mielestä se, ettei pöljä Ilona tajua mitä sellainen käsi ojossa seisominen tarkoittaa, on suoraan vesipullokohtaus. Koska tottahan se on niin järkyttävä tilanne, että sekaisin menee vähemmästäkin ja lukeutuu suoraan niihin juttuihin, joita voi sitten yön pimeinä tunteina pohtia valvoessaan. 😀
Mut joo, aww, kualen, RIP minä.
Voin vaan kuvitella, mitä se Alex kommentoi tuosta kuvasta, kun ei voi Oskarillekaan näyttää…
-
Mulle jäi tästä päällimmäisenä mieleen Niken vipattava jalkaterä, kun se uppoutui katsomaan ohjelmaa. Takerrun ehkä yksityiskohtiin, mutta toi oli vaan niin sympaattinen ja hahmon persoonaan sopiva pieni juttu. Ja nehän ne juuri herättävät nämä meidän mielikuvitustyypit henkiin. <3 Musta on ihanaa, kun sä pystyt kuvailemaan kumpaakin hahmoa aika ajoin ulkopuolelta: Marshall huomaa Niklaksen pienet tiedostamattomat liikehdinnät, joihin ihminen itse ei tietenkään yleensä kiinnitä huomiota, eikä näin ollen olisi ollenkaan sama asia kertoa niistä Niklaksen äänellä. Sen omalla äänellä kerrotut jutut taas ovat täysin yhdistettävissä niihin asioihin, joilla sitä kuvaillaan ulkoa, vaikka huomio onkin vähän eri asioissa. Näin hahmot rakentuvat monesta eri suunnasta, ja niitä on helpompi ymmärtää. Taitavaa!! Tätä lukiessa mä mietinkin, että nyt on kyllä kirjoittajalla taas joku harppaus menossa. Alusta loppuun niin hyvää ja huolellisen oloista työtä!
Spekulaatio-osastolta taas huutelen, että sieltä lähtee tuo ori mukaan. Tai sit meitä hämätään… 😀 No mut mulla ainakin kävi niin hevosta ostaessa, että vähemmän lupaava todellakin osoittautuikin livenä muita paremmaksi ja menin siitä positiivisesta yllätyksestä niin hämilleni, etten ole vieläkään ihan toipunut, vaikka löysin ton helmikuussa. Niin että ehkä Marshallkin saa yllättyä positiivisesti ja tulee ostaneeksi westfalen-orin, ken tietää! Toisaalta rotuvalinta on sen verran yllättävä, että vähän varovainen olen vielä kuitenkin arvauksissani. Voihan se olla, ettei tule näistä kumpaakaan.
-
Painoin otsani sen otsaa vasten ja suljin silmäni.
ja
Yritin kuitenkin kiinnittää huomioni sen lämpöiseen hengitykseen, kun se puhalteli ilmaa kämmeniini hievahtamattakaan paikaltaan. Se oli siinä nyt.
Kiitos kun muistutit, miten pysähdytään elämään hetkessä hevosen kanssa. Tarvitsin näköjään juuri tätä tarinaa tänään.
-
Tiiän ainakin yhden höyrähtäneen suokkiratsastajan, joka on oikein mielellään kapuamassa tuon kyytiin ennen kuin tarvitsee edes yllyttää. 😀 Ravisukuisen suokin leipominen ratsuksi on just jotain mitä mä en ikinä enää suostuisi tekemään, kun ratsulinjaisenkin kouluttamisessa tuntuu olevan ihan riittävästi jumppaa, mutta Ilona sen sijaan saataisiin varmaan vielä suostumaan mukaan moiseen projektiin. :DD On kyllä ihan hitsin kaunis hevonen! Ihanaa, kun saadaan uutta verta porukkaan, ja suokkiverta etenkin. <3 Odotan kyllä tosi innolla, miten näillä lähtee homma käyntiin, koska tietenkin toisen suokkitamman edesottamukset kiinnostavat mua kovasti. Tuo kyllä kaivattua ryhtiä ja rakennetta Hopiavuoren arkeen, kun Camilla on taas konkreettisesti mukana remmissä.
-
Voi Pasi! <3 Kyllä jokainen poni ja hevonen ansaitsee vähintään yhden pikkutytön kaiken rakkauden. Käy sääliksi, kun Pasilla ei ole omaa ihmistä. Onneksi sillä on nyt tärkeä tehtävä toimia Ellin ensiratsuna! Se onkin kaikkien ponien kaikista tehtävistä eräs tärkeimmistä. Pasilla taitaa olla sen verran ikääkin, että sille voi antaa moisen vastuutehtävän. Ei voisi minkä tahansa ratsun vastuulle laittaa pienen ihmisen turvallisuutta edes talutettuna. Vaikka Pasi osaa olla kärtty, se on kuitenkin pohjimmiltaan ihan perusjärkevä! Ihanaa, kun se sai tavallaan oman tarinan, vaikka tämä kertookin pääasiassa Ellistä ja Jannasta.
Rasmus ponikaupoilla kuulostaa hauskalta. 😀
-
Emmä kestä. Niin hyvin kirjoitettu ja samalla upotettu kaikkea hienoa tähän. On reflektointia peilin edessä. On Niklaksen aikuistuminen ja muutos niin konkreettisena asiana kuin hiustyyli, ja tietenkin myös henkisen kypsyyden tasolla. Mennyt ja tuleva ja abstrakti ja konkreettinen kohtaavat jännällä tavalla. Hitsin taitavasti kirjoitettu!
Marshall ei ole ainoa, joka on osoittanut viime aikoina valmiutensa isäksi. Niin on kuulkaa Nikkekin kasvanut pojasta mieheksi! Ihan partakarvoja myöten. 😀
Vasta lopussa käy ilmi, missä ollaan. Siellä rapakon takana, mistä aiemmin oli puhetta. Varmaan sitä adoptiojuttua selvittämässä. Ja sitten se mahdollinen uusi hevonen! Kyllä en malta odottaa, millainen se sitten on.
