Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Aamuglögillä
Aamuglögistä oli tullut jo tapa. Kaapissa oli niin paljon glögiä, että sitä todella piti juomalla juoda, jotta saadaan kaikki kulutettua ennen vuoden vaihdetta.
Kaupan tarjous oli niin houkuttava ja glögien tuonnista jo tullut tapa. Hello oli eilen tuonut jo toisen satsinsa. Kuulemma hauska vitsi.”Kuule, mä oon miettiny, nyt ko se on tyhjä, et pitäiskö yläkerran huone maalata?” Laskin höyryävän glögin pöydälle ja katsoin, kun Eetu käänsi Ilkan sivua.
”Mmm. Mitä sulla on mielessä?” Hän vastasi ja katsoi minua vain nopeasti.
”Mä ajattelin hennon vaaleanpunaista, mutta vauvan keltainen ois hieno.”
”Vaaleenpunaane? Pojalle?”
”Ei sitä tiedä, onko poika vai tyttö. Keltanen menis tosi hienosti sen pinnasängyn kanssa ja sitä sais Seinäjoelta, mä tarkistin.”
”Eihän siinä sitten. Minä en kyllä kerkeä sinua viemään…” hän mietti ääneen.Tosiaan. Eetu oli kertonut, ettei pidä ajatuksesta, että ajaisin. Eetu oli melkein kieltänyt minua ja melkein ottanut oman autoni avaimetkin pois. Hän oli sanonut sen kipukohtauksen jälkeen, kun olin joutunut kauppareissulla pysähtymään tien viereen kahdesti. Hän taisi olla oikeassa, ei minun kannata ajaa. Supistuksen omaisia kipuja tuli päivittäin ja niin usein, että olin jo soittanut lääkärillekin. Mutta ne olivat kuitenkin normaaleja, ja menivät aina ohi hetken päästä vaikka haittasivatkin normaalia elämää.
”Ei se tän päivän asia oo. Voihan sitä huomenna tai ensi viikolla käydä”, sanoin ja kohautin olkiani. ”Oskari pärjää varmasti keskiviikkona yksin viimeset tunnin tai pari.”
”Kahtotaan ny”, Eetu vastasi ja käänsi sivua.Minua inhotti olla toisten kuskattavana. En halua olla se, joka jatkuvasti pyytää kuskia. Haluan itse mennä ja tulla juuri niin kuin itse haluan. Joskus minun tuli ikävä asuntoauto-elämää, vaikka Masa olikin seisonut pitkän aikaa Hopiavuoren pihassa. Silloinkin minulla oli ollut aina mahdollisuus lähteä reissuun, jos vain halusin. Eikä se todellakaan tarkoittanut sitä, etten olisi palannut. Se tarkoitti vapautta valita itse. Nykyään minun piti kysyä lupaa, saisinko mennä ja käydä kaupassa. Aina piti keksiä joku kuski. Vaikka Marshall oli jo useasti suostunut ajattamaan minut lähikauppaan ja takaisin, en kehtaisi enää kysyä.
”On se ko joutuu omaa autoa käyttääkseen kysyä lupaa” huokaisin.
Eetu nosti katseensa ja katsoi minua hyvin huolestuneena.
”Kyllä sinä tiedät, etten ilkeyttäni. Tottahan minä sinua ajatan, kun tallilta kerkeän” hän sanoi. Eetun kulmien väliin oli ilmestynyt huoli-ryppy.
”En mä sitä. Mulla on sellanen olo, etten pääse mihinkää.” Tiesin, että Eetua harmitti ja huolestutti. ”Enkä mä oo ite ajamassa. Ei se oo enää turvallista” jatkoin.Totta kai minä ymmärsin, ettei minusta ollut auton rattiin. Enkä minä olisi mahtunutkaan ja yltänyt silti polkimiin. Olo oli kuin Pallo-Masilla jo kotosohvallakin.
”Noa on hereillä” Eetu keskeytti ajatukseni ja nousi laittaakseen vedenkeittimen päälle.
”Mm”, kommentoin. Portaista kuului tuttu askellus ja pieni vipellys. Mielikkikin tuli samalla alas. Revin ponnarin hiuksistani irti ja suin muutamat pahimmat takut auki sormillani. Pujotin pinkin ja muhkean ponnarin ranteen ympärille.
”Mitä me tehtäis tänää?”
”Emminä tiedä. Mitä sä haluat tehdä?” Eetu kysyi ja istui takaisin.
”Emmä tiiä. Sisällä en kyllä halua olla”, kerroin erittäin varmana asiasta. Otin hiussuortuvan sormiini ja tein siitä viikset itselleni.
”Laitettaisko loput jouluvalot ni ois pimeelläki valoa?” -
Mielikin Ihan Oma Joulusukka
“Kuule Mielikki-ystäväiseni. Mä tein sulle Joulusukan”, sanoin ja leikkasin viimeisen langanpätkän pois. “Tässä, eikö ole hieno!”
Mielikki ei vastannut, vaan katsoi minua sohvan nurkasta nostamatta päätään. Sen oli hyvä olla ja nuokkui tyytyväisenä aamutallin jäljiltä. Työnsin itseni ylös sohvalta ja pyörittelin punaista pientä sukkaa kädessäni matkalla keittiöön. Pudotin pienen herkkupalan sukkaan ja vaapui takaisin olohuoneeseen. Istuin Mielikin viereen ja näytin koiralle sukkaa. Mielikki haisteli sitä kiinnostuneena ja tuntui heti ymmärtävän, että siellä oli jotain.
“Tää on ihan sun ikioma joulusukka. Nihh. Joka päivä täällä on jotain. Yöllä tontut tulee ja laittaa tänne jotain, onko vähän hienoa?”Mielikki yritti pienillä hampaillaan tarttua sukkaan ja innostui hetki hetkeltä enemmän. Maksa-herkku haisi ihan varmasti loistavalle. Annoin Mielikin rauhassa tutkia sukkaa, ennen kuin työnsin itse käteni sukkaan ja vedin herkun esille. Pieni koira oli oikein innostunut ja heilutti häntää.
“Mieti, joka päivä uus juttu. Tossa, ole hyvä,” sanoin ja ojensin herkun Mielikille. Se nappasi sen suuhunsa todella nätisti, eikä edes koskenut sormiini. Mielikki hyppäsi alas sohvalta ja kipitti sille varatulle viltille nojatuolin viereen nauttimaan ateriaansa.
“Mahtaa olla hyvää, eikö? Huomenna siellä voi olla vaikka pallo. Kunhan tonttu vaan pääsisi tänään käymään kaupassa hakemaan sen pallon.” -
Muutakin, kuin vain tonttuja ja kahvia
Minä en viihtynyt tallissa enää niin pitkään, kuin ennen. Maha vain kasvoi ja kasvun myötä pitkään seisominen koski nilkkoihin, polviin, sääriin, selkään ja oikeastaan ihan joka paikkaan. Kentän reunalla tykkäsin edelleen olla ja katsoa, kun olin raahannut siihen muovisen pihatuolin. Tykkäsin katsoa, kuinka muut ratsastivat ja kehittyivät päivä päivältä. Hellonkaan olkapäät eivät olleet enää niin ylhäällä, kuin vuosi sitten.
Nyt katsoin, kuinka Eira ratsasti Cozminan kanssa pääty-ympyrää. Eirakin oli kehittynyt todella paljon – varsinkin viime viikkojen aikana. Hän oli saanut luvan isältään ratsastaa hullua täysiveristä, eli Cozminaa. Eira oli ihan itse päättänyt, mitä hän treenaa tänään. Olin jo ehdottanut, että jään sisälle askartelemaan lisää tonttuja, mutta se oli ollut kuulemma liikaa. Siksi nyt istuin tässä, ja katsoin nenä jäässä ratsukon ravia. Kun Eira pysähtyi, hän katsoi minuun kysyvästi.
“No, millai meni?” kysyin. Joskus Eira tarvitsi kannustusta.
“Paremmin. Laukannosto oli ehkä … pehmeempi?”
“Kyllä, Cozmina ei hypännyt laukkaan vaan se siirty siihen tosi nätisti. Mites ravi?”
“Musta tuntuu et oon päässy paremmin siihen kiinni. Tai siis, että osaan keventää nyt paremmin” Eira sanoi ja suoristi ryhtiään. Pikkuhiljaa Eirakin alkoi rentoutua.
“Hyvä! Mites, meetkö maastoon loppukäynneille vai jäätkö tähä?”
“Maastoon?”
“Ni, tonne pellon reunalle. Kävelet ison kiven luo ja käännyt takasin.”
“Joo, okei.”Eira epäröi, mutta tuntui mielellään lähtevän maastoon. Nousin tuolista ja avasin hänelle portin. Varmistin vielä, että Eiralla oli puhelin mukana. Tuskinpa mitään sattuisi, mutta on se hyvä oppia kantamaan puhelinta mukana aina maastossa. Sitä paitsi, Eira pysyisi melkein koko matkan näkyvissä. Eetu ei varmasti kyllä tykännyt tästä, mutta omapa on hevoseni.
Kuulin, kuinka suulista käveli ulos hevonen. Pidin porttia auki ja moikkasin Jannaa ja Paahtista.
“Ootteko kentälle tulossa?” kysyin.
“Joo, kyl mä ajattelin” Janna vastasi. Jäin seisomaan paikalleni, ja pitämään porttia heillekin auki. Vilkaisin vielä Eiran suuntaan. Valkoinen häntä viuhahti ja Eiran selkä oli melkein luotisuora. Kunpa hän nyt rentoutuisi.
“Mä aattelin tänää ravia työstää” Janna kertoi ja herätti minut ajatuksistani.
“Jaajaa, puomeilla?” kysyin ja työnsin portin kiinni. Janna nyökkäsi ja heitti ohjat Paahtiksen kaulalle. Koska portti oli kiinni, hän uskalsi irroittaa otteensa hevosesta ja käveli hakemaan puomia aidan laidalta.
“Mä voin auttaa” kerroin ja kävelin hänen peräänsä. “Mä lasken sulle nää välit, jooko?”
“Joo, mä voin kantaa noi tuolta” Janna hymyili puhuessaan.Työnsin puomia jalallani. Kolme puomia riitti pitkälle sivulle ja sama määrä päätyvoltille. Janna kiristi satulavyötä ja valmistautui selkään nousuun, kun minä vielä asettelin viimeistä puomia paikalleen. Kun se oli ojennuksessa muihin nähden, vaapuin takaisin tuolilleni ja vilkaisin metsän suuntaan. Eira oli puolessa välissä matkalle isoa kiveä.
Jannan ratsastusta oli helppo seurata. Hänellä oli kauniit pohjeavut ja hyvin hyvin rentoutuneet hartiat. Hän jaksoi viedä jokaisen tehtävän loppuun asti ja Paahtis kuunteli koko ajan paremmin – ollakseen nuori hevonen. Olihan seassa toki virheitäkin, mutta parivaljakko toimi silti melkein yksyhteen jo nyt. Ensi kesänä olisi loistava mahdollisuus päästä kisoissa pitkällekin, kunhan Janna jaksaisi totuttaa Paahtoleivän kunnolla kisapaikkoihin.
“Koita laskee kättä vähän alemmas ens kerralla” huikkasin, kun Janna ratsasti ohitseni. Hän näytti hämmästyneen, kun olinkin avannut suuni. Toivottavasti se ei haittaisi.
“Mitä?” Janna kysyi, jatkaen edelleen ravissa.
“Laske kättä alemmas. Se antaa Paahtikselle paremman tuntuman ohjasapuihin, ko se menee tollai pää pitkällä. Ihan vähän vaan, noin, siinä. Huomaatko?”Valmentaessa sai pitkään puhua yksin. Ei se minua haitannut, päinvastoin. Se oli merkki useimmiten siitä, että minua kuunneltiin ja ohjeista otettiin kiinni. Niin teki myös Janna nyt. Hänen oikea kätensä oli aavistuksen alempana kuin viime kierroksella. Janna ei kiittänyt, mutta ei se haitannut. Ratsastaessa keskitytään ratsastukseen, ei kiittelyyn. Ehti sitä jälkikäteenkin.
Jannahan ei ollut varsinaisesti varannut valmennusta tälle päivälle. Tai oikeastaan ikinä, mutta minulla oli hyvin aikaa ennen kuin Sonja tulisi tallille. Eirakin pystyi hoitamaan Cozminan helposti itse takaisin tarhaan, joten ei tästä haittaa olisi. Päivään täytettä, tonttujen ja kahvin sekaan tietysti.
Janna kaarsi Paahtiksen kanssa ensimmäiselle puomi-rykelmälle pitkälle sivulle. Hän myöhästyi ihan hiukan hevosen suoristamisesta, ja se aiheutti sen, että Paahtiksen takakavio kolahti viimeiseen puomiin.
“Rauhallisesti, hidasta, jotta ehit suoristaa sen eka” kommentoin. Suuttuikohan Janna minulle, kun tällä lailla opetin kysymättä? Ei kai, hyvää minä vain tarkoitin.
Seuraava lähestyminen meni jo paremmin. Paahtis ei kiihdyttänyt kulmassa ja Janna pääsi suoristamaan kulkusuunnan täysin suoraksi. Yksikään puomi ei kolahtanut.
“Jes, hyvä!”En minä paljoa kehdannut kommentoida, mutta pienempiä asioita kyllä. Annoin Jannan pääsääntöisesti työskennellä itse. Siihen hän oli tottunut ja hyvin se sujuikin. En minä koko ratsastusta jäänyt valmentamaan. Lähdin jo puolessa välissä kahville, kun Eetu tuli kutsumaan minut. Janna osasi hyvin ratsastaa ja hänen kilpauransa on hyvin alkeissa, mutta erittäin lupaava.
-
Joululahjarinki
“Miettikää et kohta on joulu! Mun on pakko keksiä jotain Eetulle lahjaks.”
Joululahja-rinki oli virallisesti alkanut. Olin jo kuullut, miten tallissa oli ohimennen kysytty mitä toiveita ihmisillä on lahjoille. Ja hevosille, niitä ei tullut unohtaa ainakaan osan väen mielestä.
“Tee sille sukat” Hello sanoi ja tunki keksin suuhunsa.
“No enkä tee. Sillä on jo. Sitäpaitsi Inari antaa sille sukat joka vuos” tiuskaisin vihaisemmin kuin oli tarkoitus.
“Käviskö uus tietokone?” Noa sanoi ja laski tee-kuppinsa pöydälle. Nojauduin eteenpäin ja laskin käteni nojaamaan pöytään.
“Muuten joo, mut eihän se siitä tajua mitää. Enkä haluu ostaa työjuttuja lahjaks” huokaisin.
“Kuule, osta sille se kalenteri josta on mainoksii, se ai…” Hello aloitti, mutta kiirehdin väliin heti kun ymmärsin mistä oli puhe.
“En varmasti osta. Lopeta!” Nojasin pääni kämmeneeni ja pyörittelin toisella kädellä hiustuppoa sormissani.
“Okei okei” Hello naurahti ja nosti kädet ilmaan antautumisen merkiksi.Joulukoristeita oli alkanut ilmestyä yksi tonttu kerrallaan. Tänä vuonna ensimmäinen tonttu oli hiippailut paikalleen takan reunalle. Yksi oli tallin ikkunalaudalla ja toinen varustehuoneen hyllyllä. Uusin tonttu oli löytänyt tiensä tuvan pöydälle, Ilkka-pinon päälle. Siinä se nyt vahti meitä, kun yritimme miettiä joululahjoja.
“Uudet tallikengät?” Noa ehdotti
“Sillä on ne vanhat. Eikä se oo ostanu mitään vaatetta koko vuonna. Miettikää!”
“Koko vuonna?”
“Koko vuonna!” ihmettelin nojaten edelleen käteeni. “Suklaarasia on vähän vanha idea jo” jatkoin.
“Ja vähän tylsä” Noa komppasi ja vaihtoi asentoa tuolilla.
“Miten olis joku vauvajuttu?” kysyin.
“Hei! Sellanen paita, missä lukee jotain isästä!” Hello keksi. “Vuoden Isä tai Vuoden Lukihäiriöisin Isä.”
“Mh, no ei tollasta!” sanoin.
“Mut joku kiva tekstipaita vois olla kiva”, Noa kommentoi
“Eihän se ees osaa lukee” vastasin ja huokaisin.
“Onhan niitä paitoja kuvillakin” Noa innostui ja suoristi selkänsä. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja alkoi selaamaan. Join muutaman kulauksen teetä odotellessa.Noa näytti muutaman vaihtoehdon ja lupasin miettiä. Voisinko ostaa teksti-paidan miehelle, joka ei osaa lukea kunnolla? Olihan sivuilla muutama hauska t-paita, jossa oli pelkkiä kuvia. Sellainen voisi oikeasti olla hyvä lahjaidea.
“Mutta, mites Noa? Mitä sä haluut lahjaks?” kysyin. Eetun lahjalle olin jo saanut hyviä ideoita.
“Hei, eikö multa kysytä?” Hello sanoi koiranpentu-ilmeellä.
“Mä tiiän jo mitä sulle, älä änge väkisin” vihjailin. Hellon ilme kirkastui ja hän kääntyi Noaan päin.
“Noni, kuulit naista. Mitä sä haluat joululahjaksi? Mitä pukki tuo?” Kiharapää komensi.
“Emmää tiiä, en mä tartte kun mulla on jo kolme hevosta. Totta kai lottovoitto olis kiva” Noa mietti ja pyöritti mukia pöydällä.
“Yksi lottovoitto tilattu!” Hello hihkui. Minullakin syttyi ja suoristin selkäni.
“Hyvä, se on loistava lahjapyyntö” hymyilin. Ideasta tulisi loistava. Noa katsoi meitä ihmetellen, mutta pudisti pian päätään.
“Ette te voi oikeesti ostaa monella kympillä arpoja ja toivoo et jostain niistä tulee voitto” hän sanoi ja naurahti pienesti.
“Voidaanpas” Hello vastasi uhmakkaasti.
“Mm’m” myötäilin hymyillen.Tästä joulusta tulisi varmasti ikimuistoinen. Eikä vain Noan Lottovoitto-lahjan takia.
-
Ikävöikö hevoset?
Oikeasti olin jo suunnitellut Cozminan myymistä. Oliko järkeä pitää hevosta, jonka selkään ei päässyt? Kyllä maastakäsinkin voi treenata ja parhaillaan se on melkein yhtä palkitsevaa, vaikka ei se korvaa ratsastusta. Mutta ei kai hevonen nyt vain unohda, että mikä on satula ja mikä pohje. Kyllä Cozmina pärjäisi, vaikka joutuisi seisomaan vauva-ajan. Sitä paitsi, Eetuhan voi ihan hyvin katsoa vauvan perään, joten minulla on ihan oikeasti mahdollisuuksia päästä hevosen selkään. Vaikka ensin pitää kuntoutua synnytyksestä, tietenkin.
Laskin harjakopan tuolin päälle. Cozmina seisoi käytävällä ja tuntui nauttivan huomiosta. Eihän tuo nyt varsinainen ihme ollut. Huomiota se ei ollut saanut moneen päivään harjauksen ja letityksen lisäksi. Osasikohan hevonen edes odottaa omistajaa? Olikohan Cozminan ollut ikävä?
Ajatuksen keskeytti kylmä viima, joka kulki nilkkojeni ohitse. Tallin oven lukko piti kimeän klik-äänen, kun se suljettiin. Harjasin valkoista karvaa lavan kohdalta.
“Moikka” huikkasin.
“Ai moi, en mä tienny että täällä on joku” Janna sanoi ja hymyili.
“Juu, täällä mä” sanoin, kun en tiennyt mitä muutakaan kuului vastata. Keskityin taas harjaamaan hevosta.
“Se on kyllä nätin näkönen.” Janna viittasi kädellään Cozminaa. “Hieno toi letti.”
“Kiitti” hymyilin leveästi. “Mä näin instagramissa tästä kuvan ja aattelin kokeilla. Oli aika helppoo.”
Janna nyökkäsi hyväksyvästi. Koska keskustelu tuntui päättyneen, vedin taas pitkiä vetoja Cozminan kyljestä.
“Mä meen ny… Hakee Paahtista” Janna sanoi ja osoitti kädellään tarhoja kohti.
“Juu, mee ihmees. Me voidaan siirtyy karsinaan kyl.”
”Ei tarvii, meen tohon Jussin tallin puolelle.”Jannan mentyä, minun oli pakko istua välillä alas. Katsoin, kuinka Cozmina vaihtoi painoa kaviolta toiselle ja lepuutti silmiään. Kyllä se taisi ihan oikeasti ikävöidä minua. Siihen malliin nuokkui. Laskin harjan takaisin koppaan ja otin kamman esiin. Letittäisin vielä harjan ja sitten saisi riittää. Kavioita en edes uskalla yrittää nostaa.
-
Nelly ja Nellyn kääretorttu
Järkyttävää. Minä haluan kääretorttua. Minä tarvitsen sitä.
Googlailin sohvan pohjalla kääretortun ohjetta. Minun oli pakko saada kääretorttua, ja sitä ei ollut valmiina. Ainoa vaihtoehto olisi tehdä.
En ollut ikinä ennen tehnyt kääretorttua, mutta eihän se niin vaikeaa voi olla. Kampesin itseni ylös, kävelin keittiöön ja istuin pöydän viereen. Kääretorttua on saatava.
Ensin piti vaahdottaa kananmunat ja sokeri, sekoittaa sinne vehnäjauhot ja leivinjauhe – helppoa. Seos laitetaan uuniin ja paistetaan siellä hetken. Tähän asti olin vielä ihan mukana. Kun taikina oli uunissa, piti tehdä täyte. Sekoitin vaniljakreemijauhetta ja vettä, vähän hilloa ja ihan vähän enemmän pakkasesta mansikoita.
Kääretortun pohja pois uunista – oi miten korkea se on! Äkkiä voipaperi pöydälle, siihen sokeria ja pohja kipataan siihen.
“Mitä!”
Pohja oli lässähtänyt. Kirjaimellisesti olin noin viisi sekuntia selin, mutta se oli riittänyt. Nyt pohja näytti ohuelta ja minä pelkäsin pahinta. Kippasin sen kuitenkin voipaperille ja levitin vaniljakreemi-hillo-mansikka seoksen päälle.Kokin paloja tuli kippauksessa paljon, koska toinen reuna repesi ihan kunnolla. Isosta kääretortusta tulikin vain puolikkaan kääretortun kokoinen.
Lähdin käärimään torttua ensin ilman paperia, mutta se hajosi jo pelkästä ajatuksestakin. Kirosin hiljaa. Otin voipaperin käärimisen avuksi ja nostin kääretortun lautaselle.
Leipomuksesta tuli niin heikko ja ruma, ettei sitä saanut leikattua veitsellä niin kuin oikeita kääretorttuja. Pohja oli jäänyt liian ohueksi. Kirosin ääneen keittiön hiljaisuuteen. Minua harmitti.
Lopputulos oli kasa. Se ei edes etäisesti muistuttanut kääretorttua. Se oli kasa, jossa oli mansikan palasia, hilloa, vaaleaa paistettua taikinaa. Kasa halkeili joka puolelta ja täyte tursusi yli joka välistä. Vannoin etten enää ikinä koskisi keittiöön ja otin pikkulusikan käteen.
Kannoin lautasellisen yritystä keittiön pöydälle, nojauduin sen viereen kyynärpäilläni ja työnsin lusikan kasan läpi ja vein suuhuni. Maku oli ihan ok – etäisesti kääretorttumainen. Silti minua suututti koko yritys. Helvetin helvetti. Halusin kääretorttua, enkä tätä. Kuulin, kuinka Noa astui portaita alas.
“Mitä sä syöt?”
“Kasaa” tokasin katsomatta häneen. “Halusin kääretorttua mut se meni pilalle” huokaisin vihaisena.
“Saanks mäki?”
“Saat. Ota lusikka.” -
Tuvan tunnelmaa
“Moikka!” Heilautin kättäni iloisesti kun auto kaarsi pihaan. Ei Heli minua kuullut, mutta toistin moikkauksen kun hän nousi autosta. Heli moikkasi takaisin ja hymyili aidosti. Hän avasi Nuoskalle oven ja pieni valkoinen pallonen hyppäsi alas.
“Nuoskaaaa” lässytin. Koira lähti hyppelemään kieli ulkona suusta minua kohti. “Ihana karvapallo.”“Tulikko Inkaa liikuttaa?” kysyin, kun Nuoska oli kyllästynyt rapsutuksiini.
“Joo, tulin” Heli vastasi. Hän oli edelleen varmasti harmissaan, mutta ainakin pystyimme olemaan samassa tilassa ilman, että tunnelmaa olisi pitänyt sulattaa sytkärillä.
“Saanks mä tulla kattoo?”
“Totta kai saat” Heli naurahti. Tottahan toki minä sain. Heli kutsui Nuoskan luokseen ja lähti tallia kohti. Ilmoitin hakevani takin ja tulevani sitten kentän laidalle.Oli outoa katsoa Helin ratsastusta. Heli oli todella taitava ja osasi antaa Inkalle apuja juuri kun Inka niitä tarvitsi. Heli tuki ja neuvoi Inkaa ja Inka luotti täysin Helin sanaan. Istuin kentän laidalla ja käänsin päätäni Inkan ravatessa ohi. Heli oli ihan oikeassa – Inka on menettänyt vähän lihaksia, mutta se on normaalia. Kuukausi tai kaksi ja Inka olisi taas kunnossa – Heli osaisi kyllä ja ihan tasan tiesi mitä teki.
Heli hidasti Inkan käyntiin ja kääntyi katsomaan minua.
“Meetkö keittään kahvia? Mä verryttelen ja tulen perässä” Heli kysyi. Hyppäsin laidalta pystyyn.
“Totta kai meen!” hihkaisin ja kaduin heti hyppyä. Mahaan koski ja jouduin hetken keskittymään hengitykseen, ennen kuin lähdin liikkeelle.Viimeksi kun Heli kävi tuvassa, tunnelma oli todella muuttunut kerralla. Hän oli tarjonnut anteeksipyyntöä ja minä olin ihan epäröimättä tarttunut siihen heti. Sitten oltiinkin itketty puolin ja toisin. Tai siis Heli itki ensin ja minä kun halasin häntä. Otin kengät pois ja potkin ne pois kulkuväylältä.
Nyt olisi hienoa näyttää Helille, että tuvassa voi ihan oikeasti olla myös kivaa. Ei vain itkuja ja veitsellä leikattavia tunnelmia – vaikka saa olla niitäkin. Yleisesti kuitenkin on naurua, iloa ja todella huonoa huumoria. Laskin kahvipannuun vettä. Minä herkistyin tätä nykyä hyvin helposti ja nyt kyyneliin riitti, kun ajatteli ihan vain omaa talliporukkaa. Ja Heliä erityisesti, josta tulisi nyt yhtä tärkeä ja ihana porukan jäsen, kuin kuka tahansa muu. Laskin kymmenen mitallista kahvijauhetta suodatinpussin sisälle ja painoin kahvinkeittimen päälle.
Nyt oli pakko istua. Mytty kiersi mahassa ja tunne ei ollut mieluisa. Vihasin sillä hetkellä jokaista, joka väitti raskauden olevan naisen parasta aikaa. Ihan joka ikistä. Hengitin kolmesti syvään.
Puhkuin vielä hetken noustuani ylös. Otin keksipaketin kaapista ja asetin sen keskellä tuvan pöytää. Vilkaisin kelloa – Eetun ja Tiituksen pitäisi kohta tulla tallista tauolle. Tupa olisi siis täynnä vartin päästä. Kävelin takaisin kuiva-ainekaapille ja rapsutin samalla niskaani. Keksiä ei ollut enään, mutta Tuc-keksejä oli. Ehkä ne saivat kelvata. Pitäisikö laittaa myös leipää tarjolle? Mitäköhän Helikin ajattelisi jos olisi vain makeaa, vaikka oli välipala aika? Haluaisiko Heli ruisleipää vai paahtoleipää?
Päätin nostaa leivätkin esille. Ihan varmuuden vuoksi. Nostin kinkkupaketin jääkaapista ja laskin sen keittiön tasolle, jotta pöydälle jäisi tilaa syödä. Salaattia kukaan ei yleensä laittanut leivälle, mutta ehkä Heli haluaisi sitä. Nostin siis senkin esille.
Naksautin kieltäni. Yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin mummo ja lapsenlapset tulisivat kylään. Pyöritin itselleni silmiä ja naurahdin. En minä voisi Heliä pakottaa syömään, mutta ihan vain esille nostin. Niin, olihan se vähän hauskaa. Pudistin päätäni ja nostin salaatin takaisin jääkaappiin. Kyllä hän osaisi sitä pyytää jos haluaisi.
Kuulin, kuinka ulko-ovi kävi ja tunsin, kuinka kylmä virta puhalsi nilkkoihin. Villasukat pitäisi hakea.
“Heei ja tervetuloa!” huusin keittiöstä. “Kahvia vai teetä?” -
Lehtishow
“Huomasittekste et Janna oli vähä outo?”
“Kai sillä on jotain mielessä.” Kohautin olkiani. “Oon mä siltä yrittäny kysyä, mutta ei se kerro.”
“Ai?” Hello sanoi.
“Joo. Nytki se kohautti vaa olkiaan ni en mä voi tehä enempää” sanoin ja kurtistin kulmiani. Nojasin tiskialtaaseen ja työnsin käteni hupparin taskuun.
“Vaikee sitä on auttaa jos se ei kerta kerro.” Hello otti vielä yhden keksin.
“Ei se auta kun toivoo parasta” Inari sanoi ja kohautti olkiaan.
“Mm, niinpä” vastasin ja keräsin painon taas jaloille. “Mutta mitä me tehtäis?” Ei aihetta kannattanut enään jatkaa.
“Miten olis pizzaa? Nyt on hyvä päivä syödä pizzaa” Hello sanoi ja suoristi selkänsä innostuneena.
“Ei ko ulkona! Mitä me ulkona tehdään. Mennäänks auttaa tallissa?”
“Ei se oo ulkona” Hello virnuili.
“Hehheh. Mä oon ollu nyt niin kauan sisällä että ihan mökkihöperöidyn. Mennää siivoomaa karsinoita ja auttaa Eetua. Voidaanhan me tulla auttamaan sua?”
“Ei tartte, kyllä mää pärjään” Eetu sanoi ja nosti katseensa Ilkasta.
“Kyllä me se tiedetään, mut apuun me tullaan silti. Onks vielä karsinoita siivottavana?” kysyin.
“Eeii, notta me siivottiin ne jo aamulla.”
“Iltaruoan valmistelua siis” tokaisin ja laskin oikean käden mahani päälle. “Mennää ny tekee jotai. Haravoimaa vaikka. Tuuks sä mukaa Inari?”
“Joo. Siellä on kyllä hyvä ilma touhuta jotain” Inari vastasi ja nousi paikaltaan.
“Notta mennään sitte” Eetukin ryhdistäytyi.
“Hello?” kysyin
“Mä otan vaan matkaevästä ja tuun” Hello vastasi ja lappoi taskuunsa kourallisen keksejä. “Jos vaikka tulee nälkä” hän lisäsi.
“Marsh ja Nikke? Voitte tulla tuomareiks jos ei muuta.”
“Ainakin tämän voisi pissattaa” Marshall sanoi ja nosti pientä pentua sylissään.
“Mennää!” Nikkekin innostui ja nousi vauhdilla seisomaan.Kun kaikille oli löytynyt harava käteen ja hyvä tahti ja työnjako löytynyt, olin innoissani. Oli ihanaa päästä haravoimaan ja ulos ja liikkumaan. Inari haravoi muutaman metrin päässä minusta ja tuntui miettivän. Tosin, ainahan Inari mietti ja näytti olevan omissa maailmoissaan. Hello sai tehtyä pienen lehtikasan, kun ilmoitti pitävän nyt tauon. Marshall istui hänen viereensä portaille. Ihmeen kauan Marsh jalastaan huolimatta jaksoi. Ottihan haravointi nyt melkein jokaiseen lihakseen ja varmasti kuntoutuksessa ei ollut paras vaihtoehto. Niklas antoi koiranpennun Marshin syliin ja tarttui itse tarmolla haravaan. Hän näytti nauttivan puuhaamisesta ja oli oikein iloinen. Minua hymyilytti Niklaksen into.
”Miten sä oot aina noin kauheen ilonen? Ihanaa ko jaksat innostua kaikesta” kehuin Nikkeä ja annoin haravan liikkeen hidastua hetkeksi. Niklas tosiaan tuntui melkein lentävän puuhissaan.
”On kiva ilma ja porukka ja kivaa liikkua, mä tykkään haravoida!” Niklas vastasi ja kasasi isoa lehtikasaa Hellon pienen kasan päälle.
”Tiiättekö mikä on vielä hauskempaa?” Hello kysyi.
”Ei! Eiiiii” Inari huusi, mutta liian myöhään. Hello oli jo matkalla. Hello ponnisti ja hyppäsi kasan päälle. Lehdet lensivät ilmaan ja leijuivat takaisin maahan.
”Hello!” Inari kiljahti, mutta nauraen. Kaikki muutkin nauroivat, kun pahin lehtisade oli ohi. Hellolla oli lehtiä päänsä päällä, hupussa, hiuksissaan, suussaan ja ihan joka paikassa, kun hän kiipesi ylös kasasta.
”Noniiin haravoijat” hän julisti, eikä välittänyt yhtään meidän naurusta. ”Haravoikaa uudestaan! Seuraavaksi on Niken vuoro ja sitten Nelly kannetaan myös!”Niinpä päädyimme haravoimaan samoja lehtiä yhä uudestaan ja uudestaan kasaan. Jokainen sai vuoronsa osallistua lehtishown, oli se sitten hyppäämistä kasaan tai haravointia. Hello piti huolen, että kaikilla oli oma tehtävänsä ja ohjeita noudatettiin. Kaikki nauroivat vuorotellen maha kippurassa ja Hopiavuoren Lehtishowsta päätettiin tehdä olympialaisten virallinen laji – heti kun virallisiin olympialaisiin saataisiin lupa Hopiavuoren Eetulta eli päätuomarilta.
-
Anoppilassa
Ritva otti meidät avosylin vastaan. Hän halasi Eetua hyvin tiukasti eteisessä ja hymyili. Hän halasi myös minua ja muisti tervehtiä vielä Myttyäkin. Ritva talutti meidät keittiöön, jossa oli katettuna kolme Arabian valkoista kuppia, lautaspino, mehulaseja, muusia, lihapullia, kinkkua ja paljon muuta. Eetu käveli suoraan kahvinkeittimen luokse, napsautti sen päälle ja istutti äitinsä pöydän ääreen, minua vastapäätä.
“Kyllä on hienoa notta pääsitte tulemaa. Vaikka varmasti Eetullakin on kiire tallin kanssa” Ritva keskusteli. Hän tuntui aina huomaavan Eetun kiireen. Luulikohan hän, että minä vain lorvailin ja märehdin tuvassa?
“Kyllähän me päästiin, tosi kiva tulla käymään” hymyilin.
“Tultihin kattomaan että sulla on puita pannuhuoneessa” Eetu sanoi istui äitinsä viereen.
“Kyllähän minulla, minä kannan niitä tualta ulkoota” Ritva sanoi ja nosti lautasen poikansa ja minun eteen. Eetu nosti muusi-astiaa lähemmäs ja lappoi hyvällä ruokahalulla ruokaa lautaselleen.
“Ne on luvannu myrskyä” sanoin ja otin itsekin lihapullia, salaattia, kinkkua ja muusia.
“Niihä se on, iha kauhee sää. Vaikka tänäpä on kyllä parempi ilima, jotta hyvin voi kantaa puita sisälle. Eetuhan voi hakia, ruoan jälkeen, muutaman pesällisen. Käyrää me tytöt kattomassa sillä välin pinnasänkyä. Minoon puhunu siitä jo Eetulle” Ritva puhui iloisesti ja kumartui minuun päin. Hymyilin. Pinnasänkyähän me tultiin katsomaan.
“Kuulostaa hyvältä” sanoin ja sekoitin haarukalla muusia ja lihapullakastiketta.
“Mitä?”
“Niin että kuulostaa hyvältä” toistin kovemmalla äänellä.
“Otahan sinä ny tota kinkkua kans, oot nua ohkase näköönenki.” Ritva nosti joulukinkku-lautasta Eetulle.Söin itseni aivan täyteen muusia ja lihapullia, jotka olivat Ritvan tekemiä. Kahvin kanssa hän tarjosi voisilmäpullia, mehua, pullapitkoa ja suklaamousea. Viimeisintä otin ja paljon – sitä minun teki todella mieli. Eetu ja Ritva keskustelivat pitkään Mytystä ja molemmat tuntuivat olevan ihan varmoja, että sukuun saadaan uusi poika. Ritva maalaili jo innoissaan, kuinka hän tekisi ristiäisiin lisää suklaamoussea, kun minä niin pidin siitä. Ehdottomasti piti olla myös sama pappi, kuin Eetun siskon lapsien ristiäisissä, eikä se nuori nainen. Niin, kun täällä pienessä kylässä oli papeista ihan kauheasti valinnanvaraa. Säälin ihan vähän jokaista naispappia, jotka joutuivat kokemaan niin paljon vääryyttä naiseudestaan. Ritva kyllä korjasi nopeasti, että varmasti naiset pappeina oli tätä päivää, vaikka ei siltikään suostunut ristiäisissä naispappiin.
Kun lopulta nousimme ruokapöydästä, tarjouduin tiskiapuun. Ritva kuitenkin kertoi, että hänen kallisarvoiset lapsensa olivat ostaneet hälle tiskikoneen ja että hän pärjäisi kyllä. Sen sijaan hän tarrasi minua ranteesta ja talutti olohuoneeseen.
“Istu alas, ei sovi seisoa liian kauaa” hän sanoi, taputti minua hellästi mahaan ja osoitti sohvaa. Kiitollisena istahdin pehmeälle sohvalle, monen virkatun koristetyynyn viereen. Nostin yhtä pois selkäni takaa, kun Ritva käveli tumman piirongin eteen.
“Minoon tehny tällässeen. Ei varmahan kelpaa sulle, mutta aattelin ettei varmasti tulisi kylmä talvella sitte. Ei sovi pään jäätyä – lapsesta voi tulla kylmä syrämmine” hän kertoi ja nosti heijastinlangasta neulotun pipon ilmaan.
“Kelpaahan nyt, kun oot ite tehny. Onpa hieno” kehuin. Minua pelotti, että jännitykseni näkyisi päälle ja paransin asentoa sohvalla uudemman kerran.
“Sitte minoon tehny tällässee potkupuvun. Siinä lukee Momman muru ku minoon noille muillekin momma.”
“No tottahan sinä Mytyllekin olet momma” kommentoin ja katsoin, kuinka Ritva etsi piirongin laatikosta jotain. Lopulta hän löysi etsimänsä ja toi minulle näytille kauniin, neulotun villahaalarin. Siinä tosiaan luki Momman muru keltaisella tekstillä. Metsänvihreä villahaalari oli todella kaunis ja sai minut herkistymään.
“Onko vauva mytty?”
“On, nyt maha-ajan. Joku nimi piti keksiä” naurahdin. Ritva hymyili todella lämpimästi.
“Oot kyllä ihan oikiassa – ei voi vaa vauvasta puhua. Tiäkkö, Eetu ja Leevi oli perunoota” Ritva hymyili. “Mulla on kuva siitä mahasta, oli poka iso maha. Ja pojat oli kans isooja ko maailmahan tuliva.” Ritva nosti olohuoneen korkeasta kaapistosta pölyisen valokuvakehyksen, pyyhki sitä hihallaan ja katsoi sitä hetken. Hänestä huokui lämpö ja rakkaus, kun hän ojensi minulle kuvaa.Kun Eetu tuli takaisin sisälle, Ritva nousi ja kävi halaamassa poikaansa uudelleen. Ritvan oli selkeästi hyvä olla poikansa lähellä ja tämä rakasti niin avoimesti, että minun teki jälleen mieli itkeä. Nielaisin, kun kaksikko käveli takaisin olohuoneeseen.
“Mennään kahtomaan sitä pinnasänkyä” Eetu sanoi.
“Joo, mennää vaa” vastasin ja laskin sylistäni pois pipon, haalarin, valokuvan, kahdet sukat ja pienen pussin leipää. Nostin pinon viereeni sohvalle ja työnsin itseni käsilläni pystyyn.
“Se menöö vaa vaikiammaksi” Ritva lohdutti pieni pilke silmässään.
“Haha, aivan varmasti” puuskutin ja lähdin Eetun perässä. -
Jatkoa kirppis-reissuun
Älysöpöä ja uupumusta“Kato tätä paitaa, ihan älysöpö!” hihkaisin ja heiluttelin vauvan paitaa Jannan naaman edessä. Janna hymyili ja otti bodyn käteensä.
“Ihana! Sun on pakko ottaa tää” hän vastasi, mutta reaktio jäi tosi vaisuksi.
“Minkä kokonen se on?”
“Ööö” Janna aloitti ja kaivoi paidan niskasta lapun. “Kaks, kolme vuotiaille” hän huokaisi.
“Liian iso siis, harmi” sanoin ja otin paidan takaisin. Asettelin sen nätisti henkariin ja työnsin henkarin rekille, muiden vaatteiden viereen. Lähdin liikkeelle Basaarin käytävää pitkin, ja tunsin kuinka Janna lähti seuraamaan. Hellon tukka vilahti seuraavalla käytävällä, puisen kirpparipöydän toisella puolen.“Nelly, kato” Janna sanoi. “Oisko tää hieno?” Janna esitteli valkoista bodya, jossa oli pienen pieniä dinosaurusvauvoja.
“Joo” käännyin ympäri ja otin bodyn vastaan. “Kaks euroo! Me otetaan tää” kerroin ja laskin bodyn koriin. Janna katsoi vielä farkkuja, joten jäin odottamaan häntä. Hänellä oli todella kauniin värinen paita päällä, mutta olemus oli jotenkin vaisun oloinen.Jannan hiukset olivat ponnarilla, niin kuin ne olin tottunut näkemään. Huomasin jääneeni tuijottamaan hänen kasvojaan. Janna huomasi saman ja hymyili vaivaantuneesti.
“Mitähh?” hän kysyi ja siirtyi hyvin nopeasti eteenpäin.
“Sulla on hieno paita” kehuin ja vaihdoin painon toiselle jalalle.
“Ai tää, kiitos, tää on jostain Kärkkäiseltä muistaakseni.”Jannalla ei selvästi ollut kaikki hyvin. Olikohan hän väsynyt? Silmäpussit ehkä vähän viittaisivat siihen. Toki se voi olla ihan kipeyden jälkeistä oloakin. Kuumeen jälkeen on aina pari viikkoa vielä väsynyt ja uupunut. Siksi ehkä hän oli puhunut Paahtiksestakin jotenkin tosi väsyneesti aiemmin tuvassa.
“Onks sulla kaikki hyvin?” kysyin, kun jatkoimme matkaa pöydältä toiselle. Nostin käteeni kirjan. Sen kansikuvassa oli vanhan tv-sarjan hahmoja, mutta en jaksanut kiinnostua siitä sen enenpää. Kunhan katsoin.
“Miten niin?” Janna kysyi ja kaivoi rekistä kuviollisen paidan.
“Sä näytät tosi väsyneeltä” kerroin ja laskin kirjan pois. “Tai olithan sä kipeä ja se varmasti kyllä vaikuttaa edellee, mut silti. Oot tosi väsyneen olone.”
“Aijjaa” Janna sanoi ja huokaisi. Hän tuntui miettivän vastausta pitkään. “No, oon mä kyl vähä. Töissä on vähän kiirettä ja jännitän vähän Paahtiksen kisauraaki”, Janna kertoi.
“No joo, mä ymmärrän kyl. Mut ei liian kiire kuitenkaa – Paahtis on ihan vauva vielä ja sulla on hyvin aikaa”, yritin lohduttaa ja mietin kuuluuko minun nyt tarjoutua apuun. En voisi paljoa tehdä. Janna varmasti kyllä osaa pyytää apua jos sitä kaipaa.
“Mennäänks seuraavaks käymää Ullakolla?” kysyin.
“Mennää vaa.”
“Oothan sä ehtiny toipua siitä kuumeesta ihan rauhassa?” kysyin ja vilkaisin Hellon perään, joka juoksi käytävältä seuraavalle. “Jos vielä on ihan tosi väsy, ni kyl me Paahtiksesta huolta pidetään.” En todella uskonut enään Jannan uupumuksen johtuvan pelkästään kipeydestä. Joku muukin painoi mieltä, ihan selkeästi. -
Ihan todella hienoa nähdä, miten Marsh rentoutuu tarina tarinalta enemmän 😀 ! Aivan todella upeaa! Mulla on etuoikeutettu olo, kun saan seurata sitä tästä näin ihan vierestä :DD .
Vai vahingossa muiskautus poskelle, aivan. Aistin tässä pienen draamankipinän! Mii laiki!
-
Oon Marshallin kanssa samoilla linjoilla. Hain jo popparit, mutta myös pehmeimmän viltin, jotta voin odottaa.
Mä oon ihan täysin Camillan puolella ja valmis sihisemään varovasti peiton alta Gunnarille!
-
I-HA-NA. Mä otan tän Heti ja Ylpeydellä vastaan. Kiitos Marshall 😀 !
-
Koska pikkuseikat on kivoja:
Mä olen aina kuvitellut Hellon selkeästi pienemmäksi kuin Hello oikeasti onkaan! Eikä missään nimessä pahasti; mulle Hello on ollut vaan laihempi, eikä hällä ole ollut mahaa jota höllyttää. Mutta nyt kun sen luki, tuli ahaa-elämys että no niinpä, totta kai on! Yhden virkkeen ansiosta Hellosta tuli vain enemmän Hello 😀 ! Hassua 😀 .Jotenkin myös taas tajusin sen, miten vähän Hello osaa. Onhan siitä ollut aina puhetta, mutta aina se vaan jää taka-alalle. Ehkä sen takia, kun pyöritään kuitenkin hevostallilla ja yleensä kaikki on Taitavia Ratsastajia tai vähintään Hyviä Harjaajia. Hello on kuitenkin ihan käsi hevosten kanssa! Ihan tosi mielenkiintoinen kuvakulma, ja aivan ihana tarinankerronnan kannalta 😀 . Hyvä, että on Hello, joka ravisuttaa tätäkin pinttymää.
-
Olen samaa mieltä Sonjan kanssa. Yleisö vaatii vastauksia! Mua pelottaa et mitä täs käy 🙁 !
Mut Eetu on kyl Ihka Aito Hevosmies 🙂 !
-
Onpa Jannalla vaikea tilanne! Mutta kiva kun Paahtiskin päästi vähän kävelemään 🙂
-
Voi ihana Eira! Vaikka yleensä niin koppavana menee eteenpäin, hän ihan oikeasti taitaa olla vielä epävarma itsestään ratsastajana. Mikä ei sinänsä ole yllätys, varsinkaan kun ei ole oma tuttu hevonen alla. Vautsi, hyvä.
Jännittäisi minuakin yhtäkkiä jäädä yksin ratsastamaan ja hoitamaan hevosta, kun aina ennen on joku ollut siinä vieressä katsomassa ja vahtimassa! -
Oi Milan, kun mun sydän suli. Milan on ihan oikeasti tosi lempeä ja ihana, jota kiinnostaa ja joka haluaa viihtyä kaikkien kanssa. Oikee liikutuin kun hän on nyt saanu Oskarista ystävän – ja ihan oikean sellaisen.
Tiedän kyllä, että Eetu vihaa sydämmestään Milania, mutta mä en vaan näe miksi! Aivan ihana ja lämmin hahmo, rakastan.
-
Oi kun mulla oli ristiriitaisia fiiliksiä 😀 . Mä kuulun siihen joukkoon, jonka äiti on opettanu vaihtamaa renkaat jo kauan ennen ajokorttia, ja siksi mun on ehkä vähän vaikea nyt kuvitella miksi se on niiin iso asia Harrin äidille :DD .
Toisaalta, oon ollut myös se miniäehdokas ja oi kun se oli STRESSAAVAA. Sen takia mun kaikki sympatiat menee Sonjalle, joka on nyt miesystävän vanhempien arvioitavana. Että onkohan se nyt ihan varmasti Meidän Pojalle Tarpeeksi Hyvä.
Todella en tiedä, kuinka normaalia tai yleistä tämä tällainen jännitys on, mutta siitä huolimatta Sonjalle kaikki sympatiat ja voimat täältä!
Myös Harrille, Harri osaa selkeästi käsitellä vanhempiaan juuri oikein ja tietää mistä narusta vetää 🙂 ! -
Nellyn todella pitää päästä ihmisten ilmoille!!1 :DDD Pelottavaa tämmönen pohjanmaalaistuminen hei.
Tätä tarinaa mä rakastan. Tässä molemmat hahmot on tosi uskollisia omille toimilleen (niinkuin aina sun tarinoissa) ja varsinkin ehdottomasti Eetu. Kiltti, rakas Eetu, joka ei halua maksuhäiriömerkintöjä tai muutakaan ikävää – kuten muistutuslaskuja. Mutta silti ihan vähän realisti, et summan nähdessään herää todellisuuteen. Vaikkei silti tahdo ikävää kenellekään, Eetu pikkuhiljaa alkaa tajuamaan että mikä meininki.
-
Heli on IHANA. Rakastan tätä tarinaa, rakastan Heliä ja Nuoskaa ja kaikkee ja Inkaa ja vauvoja jajaja. Tää tarina ihan oikeasti kosketti mua ja vähän ehkä kyynelehdin (miten niin elän nellyä). Ihana!
-
Oi kun ihana mummu 😀 . Sonjan mummu on niiin ihana, että oikee omaki päivä parani :DD !
-
Ihanaa kuulla, että Tidellä menee hyvin 🙂 ! Työt on tietysti aina hyvä ja ehdottomasti säästäminen :DD .
Vaikka tietysti Bee mietyttää ja harmittaa, mutta Tide on tehnyt sen itselleen mun mielestä hyvin selkeäksi, että parempi näin. Vaikka sitten kun varsa on iso, Bee palaa Suomeen – siihen mä uskon! Siitä tulee vielä hyvä heppa Tidelle 🙂 .Nelly kyllä antaa juoksuttaa tammaansa, ei hätää 😀 . Ja onneksi paljon voi touhuta maastakäsin monen eri hepan kanssa, vaikka ei se tietenkään korvaa ratsastusta.
-
Jei, kiva kun Janna lähti mukaan, vaikkei mitään ihmeempiä löytynytkää 😀 . Kiva myös, että ei säikähtänyt vaikka Nelly oli vähän tuohtunut Hellon Hienosta Varis-maskista!
-
:DDDD no nii’i, en kans yhtää tiiä miks Nelly noin suuttu. Mä haluisin vaan tietää et kuka on ollu sillee TÄÄ on hei hyvä idea, tästä me tehää juttu :DDDDD .
