Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
4.6.2019
Pasia saa lainata.Niin Eetu oli sanonut kun kysyin voisiko Jesse lähteä jollain hevosella mukaan maastoon. Jussiakin saisi, mutta Pasia ainakin. Se oli se kirjava pikkuruuna joka nökötti päivästä toiseen tarhassa. En ollut tainnut vielä kertaakaan nähdä sen omistajaa, saati tiennyt kuka sen omistaa. Eetu oli myös maininnut, että Pasi ei ollut ihan helpoimmasta päästä, mutta kyllä sen kanssa pärjäisi. Olimme vasta nousseet hevosten selkään ja lähteneet maastopolkua kohti kun aloin jo kyseenalaistamaan Eetun sanoja. No, Jesse ehkä pärjäsikin, mutta minä en olisi. Pasi tuntui ensimmäisen kerran heräävän eloon kun se tajusi pääsevänsä metsään, niin innoissaan se oli että se pomppi eteenpäin hullunkurisesti etukaviot maasta nousten kymmenisen senttiä. Flida kulki nätisti eteenpäin, ainoastaan korvaansa kääntäen se ihmetteli kaverinsa temppuja.
”Se on ihan sopivan kokonen sulle”, huomautin kun olimme viimein päässeet maastoon saakka. Pasi kulki edellä sellaisella kiireellä että Jesse sai pidättää sitä vähänväliä. Flidalla ei ollut kiire minnekään.
”Nii on”, Jesse vastasi ja käänsi Pasin ympäri paikallaan, jotta saimme heidät Flidan kanssa kiinni. Eilisen sateen jälkeen sää oli muuttunut takaisin lämpimäksi ja taivas oli kauttaaltaan sininen. Silti Jessellä oli musta huppari päällä, vaikka sen hihat olikin ylös kääritty.
”En mä sinne päässy”, Jesse sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Käänsin katseeni hänen selkäänsä. Tunnistin sen äänensävyn. Ei haittaa, en olisi halunnutkaan, vaikka oikeasti olenkin pettynyt.
”Älä nyt. Voihan se viel soittaa. Sitä paitsi vaikka et pääsiskään niin eihän se maailmaa kaada, onhan sulla vielä se Hallavan vuokris.”
”En tiiä haluunko mennä sin enää takas”, Jesse kohautti harteitaan ja pysäytti Pasin. Se pureskeli äänekkäästi kuolaimiaan ja nyki ohjia takaisin malttamattomana.
”Miksei?” utelin ja maiskautin Flidalle, joka havahtui nostelemaan jalkojaan aavistuksen enemmän laiskan lompsimisen sijaan.
”Ei vaa huvita.”Eteen aukesi pitkä suora, jonka tiesin olevan hyvä laukkapätkä. Myös Pasi tuntui tietävän sen, sillä ruuna suorastaan uhkui intoa päästä menemään.
”Laukataaks?” ehdotin, ja sillä sekunnilla Pasi pinkaisi liikkeelle. Epäilemättä Jesse oli sitä pyytänytkin, mutta tuskinpa olisi tarvinnut pyytää. Jesse nousi kevyeeseen istuntaan ja antoi ruunan päästellä menemään niin lujaa kuin se ikinä vain kykeni. Flida sen sijaan olisi jatkanut kävelyä ihan mielellään, mutta nosti laukan kun pyysin.Noin valovuoden jälkeen kun viimein saavutimme Pasin ja Jessen päätimme lähteä pienempää polkua pitkin takaisin tallille. Pasi puuskutti ja sen värikäs karvapeite oli hionnut kevyesti, ja Jessekin näytti tyytyväiseltä. Tai ainakin vähemmän myrtyneeltä kuin yleensä.
”Lähetkö sä nyt sitten?” kysyin kun Hopiavuoren talli alkoi häämöttää edessämme.
”Joo. Hoidan tän ja meen sit”, Jesse vastasi neutraalisti. Olin kieltämättä vähän pettynyt hänen puolestaan, vaikka kovasti Jesse olikin väittänyt aikaisemmin ettei hän edes sitä ratsuttajan paikkaa haluaisi. Ehkä hän yritti siten suojella itseään pettymykseltä, tai ehkä hän ei tosiaan sitä halunnut. Ikinä ei voinut olla varma hänen kanssaan. -
Pihaan saapuessamme näky kieli, että tupa olisi täysi. Jesse ei tulisi tykkäämään siitä, mutta toisaalta, nyt olisi hyvä hetki saada hänet tutustumaan uusiin ihmisiin. Ei siitä tule mitään, että hänen ikäisensä nyhjää kotona yksin videopelejä pelaten ja koko maailmaa vihaten. Siihen mennessä olimme molemmat aivan läpimärkiä, eikä Mielikkikään ollut säästynyt.
”Näyttäis olevan possee kyläs”, mainitsin ohimennen astellessamme tupaa kohti. Jesse teki äänen joka kieli, ettei hän ainakaan ilahtunut siitä.Tuvan ovi rämähti auki, ja Jilla ryntäsi pihalle jalkoihinsa aivan liian isoissa kumisaappaissa. Nainen huitoi pihasta juuri peruuttavalle autolle, jonka tunnistin Hellon autoksi. Tottahan minäkin tiesin mitä heidän välillään oli tapahtunut. En tiennyt yksityiskohtia, sillä eihän se minulle kuulunut. Oli silti vaikea välttyä kuulemasta kaikkea mitä Otsonmäellä tapahtuu, vaikkei edes yrittäisi urkkia. Nyökkäsin Jillalle ohimennen tervehdykseksi seisahtuessamme Jessen kanssa terassille. Päästin Mielikin alas, ja koira kipitti kiireenvilkkaa sisälle tupaan. Jesse kulki ovelle, ja pysähtyi tajutessaan minun jääneen seisomaan siihen.
”Mee vaan, mä tuun kohta. Kuivaa vaikka Mielikki.” Halusin jäädä katsomaan lähtisikö Hello, ja mahdollisesti tarjota Jillalle pari lohduttavaa sanaa jos niin kävisi. Jos taas Hello jäisi, menisin sisälle muiden seuraksi. -
3.6.2019
Jesse oli lauantaista saakka ollut vierailulla käytyään Hopealinnassa ratsuttajan työpaikkaa havittelemassa. Toistaiseksi Joonaksesta ei ollut kuulunut mitään, ja Jesse oli varma ettei hän sinne pääsisi. Itse kehotin häntä olemaan positiivisempi, eihän sitä vielä tiedä. Jospa valinta on vain vaikea. Monikaan ei taida edes tietää että Jesse on kylässä. Hänestä ei lähde paljoa ääntä. Eetu ja Jilla taitavat olla ainoita. Mieletöntä, miten niin iso persoona pystyy tekemään itsestään niin pienen ja huomaamattoman. Jo hyvä tovi sitten olimme lähteneet ulos Mielikkiä lenkittämään.
“Mitä vittua?”
Jessen terävä ääni sai minut havahtumaan. Pysähdyin ja käänsin katseeni häneen kysyvästi.
“Mitä?”
“Nii et mistä lähtie sä oot ollu tollane?”
“Millanen?”
“No vittu, tollanen!” Jesse puuskahti ja jatkoi kävelyään. Hän kaivoi hupparinsa taskusta tupakka-askin. “Ei sun oo koskaa ollu vaikee löytää kavereit. Ainaha sä tuut juttuu kaikkie kaa.”Tosiaan. Olin juuri hetki sitten avautunut siitä, miten vieraalta Otsonmäki tuntuu edelleen. Että en oikein tunne ketään kunnolla, vaikka lähes kaikkia näen joka päivä. Jessen sanat eivät auttaneet. Tiesin kokemuksesta, että hän tarkoitti hyvää, mutta jälleen hän toi sen esille täysin väärällä tavalla.
“Tiiätkö”, huokaisin syvään ja käänsin katseeni Mielikkiin. “Onko sullakaan muita frendei kun mä?”
Jesse tuhahti äänekkäästi ja imaisi tupakastaan voimakkaasti. Yhtä voimakkaasti hän puhalsi savupilven ulos ja katseli jonnekin kauas.
“Ei”, pitkän hiljaisuuden jälkeen hän myönsi. “Ei, mut mä en tarvii niit. Sen sijaa sä tarviit.”
“Nii”, myönsin mietteliäänä. En uskonut etteikö hän ystäviä tarvitsisi siinä missä muutkin. Jokainen tarvitsee. “Nii tarviin.”En ajatellut, että alkaisi satamaan, saatika sitten ukkostamaan. Niin vain kuitenkin alkoi, ja vieläpä nopeasti. Ihan hetkessä taivas muuttui synkäksi ja alkoi sataa niin armotta, että vaatteet kastuivat läpi. Sitten taivaan halkaisi salama, ja Mielikki ryntäsi jalkoihini turvaan.
En taida tuntea ketään muuta joka rakastaa ukkosta yhtä paljon kuin Jesse. Jos hän on pihalla hän jää sateeseen seisomaan ja katselemaan miten salamat halkovat taivasta, ja sisällä hän vähintäänkin hakeutuu ikkunan ääreen, ellei ihan kokonaan lähde ulos vain kastuakseen. Nytkin, tupakan tulipään kuihtuessa vesipisaroiden takia, hän katseli taivaalle silmät sirrissä, kasvoillaan rento ilme.
“Käännytään takas.” Siitä huolimatta halusin palata. Mielikkikin oli mukana, ja Mielikki ei pidä ukkosesta. Noukin pienen tutisevan koiran syliini ja vedin hupparini helmaa niin, että sain Mielikin piilotettua paitani sisälle. Koira asetteli itsensä paremmin rintaani vasten ja työnsi päänsä hupparin kaula-aukosta.
“C’moon, ei heti”, Jesse valitti mutta kääntyi jo vastahakoisesti ympäri.
“Sä tiiät ettei Mielikki tykkää ukkosest. Mennään nyt.” -
Ei se ihan Inarilta näytä, mutta vaikka kuinka yritin niin parempaa en saanut aikaseks.
Onnea valmistuneelle!
-
29.5.2019
Kanssasi en koskaan ole yksinMuutaman lämpimän päivän jälkeen sää oli viilentynyt kummasti. Vajaa kymmenen astetta mittarissa tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin kuin pahempikin pakkanen, ja kiristän hupparini vetoketjun tappiin saakka. Satanutkin on, joka on auttanut siitepölyn kanssa. Nyt ihan kaikki ei ole enää kauttaaltaan keltaisen pölyn peitossa, ja aurinko uskaltautuu vähitellen takaisin esille harmaan pilvimassan takaa.
Flidan maha ei ole vielä pyöristynyt, ainakaan sen enempää mitä se oli jo. Eikä sen kuuluisikaan vielä ihan hetkeen. Ajatus varsan saamisesta ei ole enää niin pelottava, eikä unissani laukkaa enää taukoamatta pieniä kavioita. Edessä olisi vielä monta varsatonta kuukautta, ja voisimme ottaa kaiken ilon irti ensimmäisestä kesästämme maaseudulla. Flidan kaviot kopsahtelevat laiskasti maata vasten kulkiessamme jalan maastopolkua pitkin. Olin ennättänyt livahtamaan Flidan kanssa tallin pihasta ennenkuin Jake ja Dips olivat ennättäneet tarhoilta mukaan. Ei sillä, että olisin häntä, tai ketään muutakaan vältellyt, mutta nyt mieleni teki olla yksin. Outoa sinänsä, sillä oloni oli ollutkin jotenkin yksinäinen viimepäivinä.
Otsonmäellä harvemmin on enää hiljaista. Tuntuu kuin olisin vasta hetki sitten muuttanut, ja silloin tallin karsinoista maksimissaan puolet olivat käytössä. Nyt en ole varma, onko tyhjiä karsinoita ollenkaan. Eetulla riittää puuhaa, vaikka Tiitus ja Camilla ovatkin häntä auttamassa. Tiituksesta puheenollen, hän ja Hello ovat alkaneet viettämään paljon aikaa yhdessä. Siksi en osannut olettaa Tiituksen avautuvan minulle kaveriongelmistaan. Olisin olettanut, että Hello, tai melkein kuka tahansa muu olisi ollut parempi vaihtoehto, sillä emmehän me Tiituksen kanssa toisiamme juurikaan tunteneet vielä. Kuuntelin silti, vaikken tiennyt kenestä kaverista oli kyse. Se ei minulle kuulunutkaan, joten en kysynyt. Annoin Tiituksen puhua niin pitkään, kunnes hän oli puhunut tarpeekseen, ja sain todeta että pelkkä kuuntelu tuntui riittävän.
Inarin ylioppilasjuhlat ovat ylihuomenna, ja lupasin käydä pyörähtämässä kameran kanssa. Pitäisi matkalla käydä ostamassa ruusu. Mikähän Inarin lempiväri on? Jos vaikka löytyisi sopiva kukka. Tiedänkö oikeastaan Inarista mitään muutakaan? Tai kenestäkään muusta? Nellyäkään ei ole enää näkynyt pihalla öisin tähtiä katselemassa, kun päästän Mielikin vielä ulos.
Polku muuttuu aukeasta peltomaisemasta metsäksi, jonka puiden lomasta auringonsäteet kimaltavat kauniisti. Lehtipuiden latvat humisevat jossain korkealla, ja lehdet kahisevat viileän tuulen mukana. Ilma tuoksuu raikkaalta ja puhtaalta, sateen jälkeiseltä. Maassa olevia kasvia koristaa vielä hennot vesipisarat, jotka eivät ole ennättäneet kuivua. Flida pysähtyy vierelleni kun seisahdun, ja odottaa paikallaan irrottaessani riimunnarun lukon. Vedän niskahihnan tamman korvien ylitse ja keräilen riimun naruineen toiseen käteeni, kun Flida laskee päänsä ja alkaa hamuamaan ruohonkorsia maasta. Ei se lähtisi minnekään, joten voin huoletta päästää sen vapaaksi. Tartun kaulastani roikkuvaan järjestelmäkameraan ja napsautan sen päälle.
Säädän hetken kameran valotuksia etsiessäni sopivaa asetusta. Aurinko polttaa helposti kuvat puhki jos ei ole varovainen. Vastavalo on haastava kuvaustausta, mutta sen saadessa onnistumaan kuvista voi tulla mielettömän hienoja. Tuuli puhaltaa hetken kovempaa, joka saa puista ropisemaan viimeisetkin vesipisarat. Jostain pyrähtää lintu lentoon ja Flida kohottaa päätään. Aurinkoa vasten sen tummat, kiltit silmät hehkuvat oransseina. Sen sieraimet värisevät tamman hengittäessä syvään metsän tuoksua. Tämä on juuri sellainen maisema, missä Flidan olen aina kuvitellut. Tänne se kuuluu. Hetken verran sydämeni on pakahtua, sillä en koskaan ole yksin niin pitkään kun minulla on Flida.
-
18.5.2019
Jesse oli tullut käymään.Hän viipyisi taas yön ylitse ja mahdollisesti jäisi vielä toiseksikin, jos kisojen jälkeen lähteminen ei huvittaisi. Hänet tuntien arvelin, ettei huvittaisi.
”Mitä sä teet varsal?” nuorempi mies ihmetteli ja työnsi toisen kätensä Loimun terraarioon. Punaoranssi käärme yritti luikertaa karkuun, mutta tyytyi kohtaloonsa päätyessään Jessen käsiin. Kohautin harteitani.
”Enhän mä Flidallakaan varsinaisesti mitään tee”, myönsin ja katselin ristissä olevien jalkojeni välissä makaavaa Mielikkiä, joka puolestaan tuijotti käärmettä silmä kovana. Se kiersi pitkän kehonsa Jessen vasemman käden ympärille ja sen kieli kävi ulkona vähänväliä sen haistellessa ympäristöään. Jesse siirtyi istumaan patjan reunalle ja veti toisella kädellään kännykkänsä esiin.
”Kaduttaaks sua?” Jesse kysyi muttei katsonut minuun. Loimu löysi hupparin hihansuun ja lähti vähitellen luikertamaan hänen paitansa sisälle. Jesseä ei tuntunut haittaavan.
”Ei”, pudistin päätäni. ”Ei kaduta. Kyllä musta on ihan hauskaa aatella, että Flida saa vauvan. Mieti nyt sellasta pientä tupsujalkaa.”
”Mite sul riittää rahat?” Jesse käytti katseensa minussa ja sitten Loimussa, jonka pelkkä hännänpää näkyi enää. Sitten sekin katosi mustan hupparin uumeniin.
”Tiiätkö, mä en välillä tiiä ootko sä oikeesti utelias vai urkitko vaan muiden asioita”, huokaisin ääneen vähän sen kuuloisena, kuin väsynyt vanhempi joka on sanonut samasta asiasta ennenkin eikä enää jaksa torua. Jesse ei vastannut mitään.”Kato sit ettei se tipu”, muistutin ja avasin ulko-oven. Jesse halusi tupakalle, muttei halunnut laittaa Loimua takaisin terraarioon. Käärmeen pää pilkisti nyt Jessen hupparin kaula-aukosta, ja se seurasi kieli viuhuen ympäristön muuttumista.
”Joo joo”, Jesse tuhahti ja siirtyi terassin puolelle. Mielikki tuli myös pihalle ja tervehti juuri silloin pihan poikki kävelevää Jakea kimeästi haukahtaen. Kohotin kättäni miehelle tervehdykseksi ja hän toisti eleeni. Jesse ei katsonutkaan häneen.
”Säkin olisit voinu osallistua”, mainitsin hetken hiljaisuuden jälkeen. Jesse puhalsi haalean savupilven ulos keuhkoistaan, joka haihtui nopeasti ilmaan.
”Mihi?” hän kysyi.
”Niihin kisoihin.”
”Ei mul oo hevosta.”
”Olisit lainannu Flidaa.”
”En haluu kisaa enää.”En voinut käsittää miksei. Katselin mietteliäänä Jesseä, joka katseli johonkin sivulle katsettani kohtaamatta. Loimu oli kavunnut hupparin sisältä pois ja kiersi itseään nyt parhaillaan Jessen kaulan ympärille. Joku kokemattomampi voisi pelästyä sitä, mutta jos on edes hetken puuhannut käärmeiden kanssa niin tietää, että se on hyvä ja tukeva paikka jossa käärmeet viihtyvät, eikä niiden yllättävää kuristamista tarvitse pelätä. Vaikka voihan se aika hurjalta näyttää, kun reippaasti yli metrin mittainen liero roikkuu kaulalla.
”Mut sähän sijoituit niissä Tie Tähtiin kisoissa? Sait jonkun tittelinkin.”
”Nii”, Jessen ääni oli kuiva, ja hän imaisi tupakkaansa astetta aggressiivisemmin.
”Ai että se ei oo yhtään hienoo?”
”En mä sil. Mut en vaa haluu.” Se keskustelu jäi siihen. Jesse heitti tupakan natsan pois ja lähti takaisin sisälle. Kutsuin Mielikin mukaan ja seurasin perässä.”Kenen kitara toi on?” Jesse kysyi. Hän oli pysähtynyt olohuoneen ovensuuhun ja katseli sen nurkassa seinään nojaavaa kitaraa.
”En oikeestaan tiiä. Hellon varmaan, se sitä ainakin soittaa.” En ollut koskaan nähnyt Eetua soittamassa, joten yhdistin sen automaattisesti Helloon. Jesse kulki kitaran luokse, käärme edelleen harteillaan, ja noukki sen käsiinsä.
”En tiiä saaks sitä lainaa”, huomautin ja kuljin olohuoneeseen nuoremman perässä.
”En mä sitä riko”, Jesse vastasi ja siirtyi olohuoneen sohvalle istumaan. Hän alkoi tapailla kitaran kieliä sormillaan, ensin etsien vain nuotteja jotka vähitellen muuttuivat säveleksi. Tiesin Jessen soittavan kitaraa ja omistavan itsekin sellaisen, mutten saanut sillä hetkellä päähin kertaakaan, jolloin olisin ikinä kuullut hänen soittavan kunnolla. Jessen kasvot olivat ilmeettömät niitä tutkiessani samalla kun siirryin itsekin istumaan. Väitän tuntevani hänet aika hyvin, mutten siltikään tiedä puoliakaan ajasta mitä hänen päässään oikein liikkuu. -
17.5.2019
Kaksi viikkoa.Siitä oli kaksi viikkoa, kun Flida astutettiin. Varhain aamulla eläinlääkäri oli autollaan kaartanut Hopiavuoren pihaan, ja jos en vielä aikaisemmin ollut jännittänyt tarpeeksi, niin silloin kyllä jännitin. Jännitin niin paljon, että huomasin käteni tärisevän kun ojensin sen näppärän oloiselle keski-ikäiselle naiselle ennenkuin ohjasin hänet talliin. Flida odotti meitä käytävällä sidottuna, toinen takajalka rennosti levossa ja pää lattiaa kohti nuokkuen.
“Isäntää taitaa jännittää enemmän kuin hevosta”, nainen virkkoi. Sain aikaiseksi hermostuneen naurahduksen, joka kertoi olotilastani varmasti tarpeeksi paljon. Eläinlääkäri ryhtyi valmistamaan Flidaa ultrausta varten ja minä siirryin sivummalle etten olisi tiellä.Olisinko pettynyt, jos Flida ei olekaan kantava? Olisinko iloinen, jos se on kantava? Mitä vastausta oikein odotan? Tai mikä vastaus olisi minulle kaikista mieluisin?
Nielaisin ääneti tyhjää. Olin ensimmäisien päivien jälkeen melko onnistuneesti pystynyt unohtamaan koko asian, kun pidin itseni kiireisenä muilla tavoilla. En ollut silloin vielä tiennyt, oliko tämä ratkaisu oikea. Enkä kyllä tiennyt nytkään.“Pidätkö siitä vähän kiinni nyt?” eläinlääkäri herätti minut ajatuksistani, ja nyökäten siirryin Flidan pään vierelle. Tamma seuraili tilannetta pää aikaisempaa ylempänä, mutta muuten rauhallisena ja melko rentona. Olin itsekseni kiitollinen siitä, että eläinlääkäri oli tullut aikaisin aamusta. Silloin Hopiavuoressa ei vielä ole paljoa porukkaa liikkeellä, normaalisti olisin itsekin vielä nukkumassa. Parempi Flidalle, ettei talliin kulje jatkuvasti porukkaa sillä onhan tilanne sillekin aivan uusi. Tamman pehmeää turpaa sormillani rapsutellen pidin sen riimusta kiinni samalla, kun eläinlääkäri veti pitkän muovisuojan toisen kätensä eteen, ja toisella asetti muovisen koneen lattialle. Siinä koneessa oli näyttö, josta näkyy mitä Flidan sisällä tapahtuu, että onko siellä varsaa.
Flida ravisti päätään ja otti askeleen sivummalle, ja kiinnitin taas täyden huomioni siihen ja sen posken rapsutteluun. Minusta tuntui, että siihen kului ikuisuus, vaikka kellon mukaan oli mennyt vasta kaksi minuuttia, kun eläinlääkäri teki myöntävän äänen ja kiinnitti katseensa koneen näyttöön tarkemmin.
“No?” kysyin uteliaana, melkein kärsimättömänä. Mitä hän näki? Oliko siellä varsa?
“Kyyllä tuolla.. näyttäisi jotain olevan”, nainen nyökkäsi ja kurtisti kulmiaan. En tiennyt miten sellaiseen vastaukseen reagoida. Oliko se hyvä juttu? Huono juttu?
“Mennään vähän pidemmälle niin sitten..” lopuista en saanut selvää, sillä nainen mutisi ne keskittyessään työhönsä. Suupielet kireinä siirsin katseeni uudelleen Flidaan.“Siinä se on”, nainen sanahti lopulta ja vilkaisi minuun leveästi hymyillen. “Jos haluat voit tulla vaikka katsomaan.” Eikä minua tarvinnut kahta kertaa pyytää kun olin jo siirtynyt näytön vierelle katsomaan. En ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään, sillä mustavalkoinen kuva oli minun silmiini vain epäselvä ja sotkuinen, ja sen keskellä oli musta pallo. Eläinlääkäri sen sijaan ymmärsi, ja kertoi sen pallon olevan alkio.
“Siis siinäkö se on?” toistin melkein epäuskoisena palloa tuijottaessani. En tiedä mitä odotin, ehkä pientä kaviota tai päätä tai.. Jotain muuta kuitenkin. Ja jostain kumman syystä sen pallon näkeminen sai minut yllättäen niin onnelliseksi, etten voinut kuin hymyillä.Tältäkö kaikista isistä tuntuu?
“Siinä se on joo. Kaikki näytti muutenkin olevan ihan kunnossa. Onneksi olkoon”, nainen sanoi hymyillen ja veti ultralaitteen pois, jolloin näytöllä oleva kuva katosi.
“Kiitos”, vastasin melkein hölmistyneenä. Olo oli outo.“Ihan normaalia elämää tästä eteenpäin vaan, ihan hyvässä peruskunnossa se näyttää olevan. Ruokintaa lisätään sitten viimeisen neljän tiineyskuukauden aikana, ja liikuttaa saa jatkaa sinne saakka myös. Kyllä nämä aika usein itse osaavat ilmaista, kun ei työnteko enää maistu”, eläinlääkäri kertoili vielä lähtöä tehdessään. Koitin painaa kaikki hänen sanansa mieleeni tarkasti, vaikka tiesin ettei se onnistuisi. Voisin aina soittaa myöhemmin. Nyt tarvitsin hetken kaksin Flidan kanssa, jotta tietäisin, mitä tuntea.
Kesän hyviä puolia oli se, että saattoi vain istua alas ja nauttia. Nyt kun hevosia alettiin taas totuttamaan vihreään saatoin ottaa hyvillä mielin Flidan mukaan viereiselle pellolle, jossa hevosia oli lupa syötellä. Annoin Flidan laskea päänsä alas ja istuin sen seuraksi kuivaan ruohikkoon, joka ei vielä ollut kerennyt kasvaa hirvittävän pitkäksi.
Siitä tulisi emä.
Minä omistaisin pian varsan.
Flida pärskähti tyytyväisenä ja heilautti häntäänsä. Linnut sirkuttivat läheisten puiden oksilla, aurinko helli talven kalpeaksi jättämää ihoani, ja vähitellen hymy nyki suupieliäni. Flidalle tulisi varsa.
-
15.5.2019
Minullahan ei ole isää.Tai siis, ei ole isää enää. Siitä on kohta kaksikymmentä vuotta, kun isä kuoli. En muista hänestä paljoakaan, mutta ne vähäiset muistot jotka minulla on ovat hyviä. Isä oli poliisi. Hänen naurunsa oli kuplivaa ja silmät eläväiset, vaikka niiden alla olikin työn uuvuttamat varjot. Leuassa oli pistelevä parransänki. Isän kanssa leikin muovipistooleilla poliisia ja rosvoa. Sain aina olla poliisi. Näin jälkeenpäin mietin, oliko niillä leikeillä joku taka-ajatus. En osaa sanoa.
Muuta en isästä oikein muistakaan, paitsi sen päivän, kun isä ei enää tullutkaan kotiin töistä. Hän halasi minua pitkään ennen lähtöä, niinkuin aina.
“Pidä äidistä huolta”, hän virkkoi hyväntuulisesti ja rennosti, niinkuin aina. En luvannut mitään. Oli kiire päästä takaisin pelaamaan uudella, neliskanttisella pelikonsolilla, jonka olin vasta saanut. Ovi painui kiinni. En tiedä, olisinko alkanut ihmetellä miksei isä ole kotona vielä seuraavanakaan päivänä. Välillä isä oli myöhään töissä, ja saattoi lähteä varhain aamulla minun vielä nukkuessa. En ainakaan ollut kerennyt vielä silloin ihmettelemään, kun äiti katsoi uutisia.Munkkivuoren ostoskeskuksessa tapahtunut ryöstö, yhtä poliisia ammuttu. Aseistettu saatu kiinni, tilanne on viranomaisten hallinnassa..
Äiti jäykistyi vierelläni sohvalla, ja kurottautui ottamaan pöydällä olevan kaukosäätimen. Hän vaihtoi kanavaa ja vilkaisi minuun hymyillen. Se riitti minulle silloin, vaikka nykyisin muistan, miten tiukka viiva äidin suu oli ja kulmat huolesta kurtussa. Sen jälkeen äiti oli ihmeellisen rauhaton, aina siihen saakka kunnes hänen puhelimensa soi. Sitten äiti parahti ja alkoi itkemään, enkä minä ymmärtänyt miksi. Ymmärsin vain, että jotain pahaa oli sattunut, ja ettei isä tule enää kotiin.
Upotin sormeni viileään multaan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja Hellon isän antamat pelargonit olivat vähitellen puhkeamassa kukkaan. Ulkokasvit eivät ole minulle kovinkaan tuttuja, mutta pelargoni on helppohoitoinen kukka. Tallin nurkalla oli ollut käyttämätön metalliämpäri, jonka olin saanut ottaa ruukuksi. Se oli tarpeeksi hyvä. Oli kahta eri vaaleanpunaisen sävyistä terälehteä, jotka olivat vielä aavistuksen verran nupussa. Jos yhtä hyvä sää jatkuisi, niin ei menisi montaa päivää ennenkuin ne aukeaisivat kunnolla.
Hello on ihan omanlaisensa tyyppi, mutta niin taitaa olla Hellon isäkin. Manni oli mukava, ja osasin heti yhdistää piirteitä hänen ja Hellon välillä. Jos jotain olin oppinut Otsonmäellä asuessani, niin täällä päin sukunimi painaa enemmän kuin etunimi. Metsärinteeksi minua useammin kutsuttiin kuin Noaksi, ainakin kotipihan ulkopuolella. Yksin minun ei tarvinnut Mannille puhua, vaikka varmasti olisin voinut. Keskustelen kaikkien kanssa yleensä ongelmitta, mutta esimerkiksi Mannin avatessa apukuskin puoleisen ikkunan ja nojatessaan siihen en tiennyt katsoako häntä vai poispäin hänestä, kun minulle ei puhuttu. Ensivaikutelmalta Manni tuntui reilulta ihmiseltä, joka ei varmasti ollut yhtään hullumpi isä. Hän oli vähän sellainen, jona oman isäni voisin kuvitella, jos hän olisi vielä elossa.
En ajatellut, että Hello minua mihinkään pyytäisi, enkä olisi vielä toissapäivänä ollut siitä yhtään pahoillani. Vaan nytpä olisin, jos en enää hänen kanssaan mihinkään lähtisi. Mönkijällä ajaminen on hauskaa Helsingissä siihen tarkoitukseen kaivetulla hiekkamontulla, mutta vielä hauskempaa se on Otsonmäellä jossa voi mennä missä huvittaa. Moottori oli hurahtanut käyntiin heti, kun olin löytänyt käynnistysnapin. Hellon oli pitänyt tulla näyttämään. Kaasu oli herkempi kuin oletin, ja mönkijä nytkähti liikkeelle niin, että sain tarttua sarvista kunnolla kiinni etten jäisi kyydistä. Hello nauroi ääneen ja lähti ajamaan perääni. Yllättävän nopeasti muistin, miten sellaista menopeliä ajetaan. Jostain selkäytimestä se tuntui tulevan. Pitkän suoran tullessa olin tarpeeksi itsevarma linttaamiseen.
“Mitäs tykkäät?” Hello oli juuri astumaisillaan terassille, mutta pysähtyi katsomaan ämpärissä olevia pelargoneja. Se oli terassin nurkalla juuri sopivasti, että aurinko osuisi siihen koko päivän. Jos alkaisi satamaan sen voisi siirtää katoksen alle, siitä kulkee niin paljon ihmisiä päivän mittaan että varmasti joku sen huomaisi.
“Onks noi ne iskän kukat?” Hello kysyi ja siirtyi lähemmäs. En tiedä oliko hän ihmeissään, että olin oikeasti laittanut ne esille. Toivottavasti Manni ilahtuisi siitä kuullessaan.
“Joo”, hymähdin ja hieroskelin multaisia sormiani toisiaan vasten. “Tottakai mä laitan esille kun kerran ne sainkin.”
“Aika kiva”, Hello myönsi päätään nyökäten. “Tuutko seuraksi, mä aattelin mennä tekeen kahvia?”
“Joo.” Ovella vastassa oli Mielikki, joka oli jäänyt sisälle kuumuutta piiloon. Se tassutti Hellon jalkaa malttamattomana niin pitkään, kunnes se pääsi syliin saakka. Pyytää Mielikki tosiaan osaa. -
14.5.2019
Oliko minusta tullut varovainen?Se ajatus ilmestyi Hellon kehittelemän keskustelun jälkeen, ja sai minut itsenikin yllättymään.
”Osaan joo”, huomasin vastaavani ennenkuin ehdin ajatella asiaa enempää. Ainakin osasin, vielä kun minulla oli molemmat jalat.
”Hyvä!” Hellon kasvoille nousi leveä hymy, ja hän näytti siltä kuin hän olisi voittanut jossain. Vaikka juuri siinä Jurvan isossa bingossa. ”Mennään sit!”
”Ai heti?” pyrin pitämään epävarmuuden poissa äänestäni, jossa onnistuin mielestäni hyvin. Sen voisi laittaa yllättyneisyyden piikkiin.
”No joo”, Hello kallisti päätään kuin koiranpentu, joka ei ymmärtänyt mitä sille sanotaan. Flida ravisti kaulaansa ja laski päätään kihnuttaakseen silmäkulmaansa etujalkaansa vasten, jonka ansiosta sain hyvän tekosyyn pitkittää lähtöä.
”Mä harjaan tän eka ja sit voidaan mennä?” ehdotin ja vilkaisin Helloon, joka näytti hetken pohtivan sanojani. Hän katseli minua arvioivasti silmät sirrillään, ihankuin kyseessä olisi hyvinkin vakava ja tarkka valinta.
”No okei, mä käyn sit sillä välillä tuvassa. Mutta vaan, koska Jilla lupasi leipoa!” Hello julisti, kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan pihan poikki taloa kohti.Laskin katseeni takaisin karvaiseen tammaani, joka nuokkui puoliunessa. En osannut sanoa vieläkään, oliko se tiinehtynyt, sillä ei se ainakaan ulospäin missään näkynyt. Ei sen varmasti vielä pitäisikään, mutta huomasin silti mittailevani katseellani sen mahaa. Parin päivän päästä ja sitten saisin tietää.
Ennen kolaria en oikeastaan pelännyt mitään, enkä sen liiemmin jännittänytkään. Asioita tapahtuu jos on tapahtuakseen, huonosti käy jos on käydäkseen, oli tapani virkkoa aina ennenkuin tein jotain tyhmää. Enkä vain tyhmää, vaan ihan oikeasti vaarallistakin. Sellaisia asioita, mistä voisi lähteä henki. Silloin kuolema ei tuntunut vaihtoehdolta, olo oli aina voittamaton kun pääsin näyttämään kavereille, että kyllä voin ja uskallan, ja muuten teen myös. Mustelmia ja ruhjeita ja verisiä neniä ja kämmeniä oli enemmän kuin usein, mutta mitään en ole edes murtanut. Tai en ollut, ennen sitä kolaria.
Katkaisuhoidon aikana kaikki se jäi. Sen sijaan löysin Flidan, joka on siitä lähtien ollut elämäni tukipilari. Tasainen ja turvallinen. Sitä elämäni on ollut jo aika pitkään, eikä mitään erityisen hienoa tai erikoista ole tapahtunut. Pelkästään Helsingistä pois muuttaminen tuntui aika hurjalta, vaikka en minä sitä äidille, tai muillekaan myöntäisi.
En minä vieläkään pelkää, tai niin haluan ainakin itselleni uskotella. Kyllä minä edelleen voin ja uskallan, mutten vain tee. Enää ei tarvitse todistaa kenellekään yhtään mitään. Nuori minäni toteasi ivallisesti mollaten, että tylsä minusta on tullut, juuri sellainen aikuinen millaiseksi vannoin etten koskaan tulisi. Enpä silloin vielä tiennyt, mitä suunnitelmia elämällä on minun varalleni. En yleensä mieti, että miksi minä olin se onnekas joka selvisi, olen vain kiitollinen siitä.
Nyt kuitenkin mietin, mikseivät Tuomas ja Mikko koskaan saaneet mahdollisuutta ymmärtää, ettei mitään tarvitse todistaa kenellekään. Ettei elämä ole kiinni aina vain uuden endorfiini ryöpyn varassa.
Mutta haluanko minä välttämättä elää aina turvallisesti ja tasaisesti? Kulmani painuivat aavistuksen verran kurttuun nojatessani Flidan etujalkaan sen puhdistaakseni. Ei Eetun seurassa ole mitään vikaa, vaikka Hello muuta väittäisikin. Eetu on alkanut tuntumaan ystävältä, eikä vain Hopiavuoren isännältä tai kämppikseltä. Kaavin kaviokoukulla pakkautuneen mudan ja hiekan lattialle ja laskin puoliunessa olevan Flidan jalan. Se havahtui unestaan vaihtamaan asentoaan, ja samalla laski jalkansa oikean jalkani päälle. Samantien tamma tajusi siirtää jalkaansa uudelleen huomatessaan, että jotain jäi sen alle, vaikka en itse olisi huomannut kunnes vasta liikkeelle lähtiessäni jos en olisi nähnyt.
Aina sanotaan, että pitää elää täysillä. Minä sain kuitenkin mahdollisuuden oppia, että aina ei tarvitse. Välillä voi ottaa rauhallisemmin ja pysähtyä vain olemaan ja hengittämään.
”Hello?” kutsuin talon pääovelta. En viitsinyt kävellä sisälle kengät jalassa, aikaisemmin sen tehtyäni Jilla oli ollut pahana, sen verran mitä lempeä Jilla nyt pahana voi olla. Pian eteisen ovenraosta pilkisti kihara pää ja tuikkivat silmät.
”Mennäänkö?” kysyin vinosti hymyillen, eikä Helloa tarvinnut toistamiseen pyytää. Voin minä varovainen olla, mutta kyllä minä silti vielä uskallan. Mönkijän rattiin ainakin. -
Ai vitsi, olipa tää jotenkin mainio! Voi Pekka ja Jorma, muistan kun ala-asteella piti keksiä äkkiä joku nimi niin se oli nimenomaan just nämä kaksi ja sitten niille naurettiin kaveriporukassa, että vitsi miten tyhmiä nimiä. Onneksi mun luokalla tai lähipiirissä ei ollut ketään Pekkaa tai Jormaa….
Musta tälläiset arkiset tarinat on loistavia tapoja viedä asioita eteenpäin, kuten tässäkin Kertun koulutusta. Jokaisesta harjoituksesta ei tarvitse tehdä erikseen tarinaa, kun se kerrotaan myöhemmin että tätäkin on harjoiteltu. Voin ihan hyvin uskoa pelkästään tämän tarinan kautta että Matilda on Kertun kanssa harjoitellut jalkojen ylhäällä pitämistä ahkerasti, ja nyt se tuottaa tulosta kun on tosi kyseessä.
Ja mikä lopetus tässä olikaan! Nyt jään kyllä jännäämään lähteekö Matilda Pekan kanssa tanssilavalle. Vähän toivon että lähtisi, sillä Pekka vaikutti oikein mukavalta hepulta, mutta samalla en, koska sitten Matilda ei ole Hopiavuoressa ja sekös vasta olisi kurjaa! Nyt jäänkin jännäämään kuinka tässä käy!
-
!!!!!!!! :DDD
TÄÄ ON IHAN LOISTAVA -
Allu!!!! Jes Allu!!!
Mä fanitan Allua ihan täysillä. Tälleen fiktiossa sen ja Hellon kummallista kanssakäymistä on hauska lukea, mutta tiiän, jos mun oikeasti pitäisi niiden kanssa olla, niin ei tulis kyllä mitään. Se olis vaan tosi kiusallista ja ikävää. 😀 Niin omanlaisiaan nämä Ilvekset ovat.
Saa nähdä, milloin Hello voi taas astella tupaan niinkuin ennen. Käydä jääkaapilla ja mennä olohuoneeseen soittelemaan vaikka kitaraa niinkuin ennen. Mä todella toivon että niin käy, vielä joskus. Onneksi Hellon oma asenne on niin hälläväliä sen kuvan suhteen, sillä totuus on, ihmiset ovat julmia. Mitä kovemman nahan itselleen kasvattaa sen paremmin tässä elämässä pärjää, ja musta Hello on aika hyvä siinä. Hän ei anna turhaan ulkopuolisten ihmisten pilata päiväänsä, sellaisten joiden mielipiteellä ei ole väliä. Silti Helloonkin sattuu ja hän on epävarma, joka on jo useasti tuotu hienosti esille. Tottakai hän on, kun pieni Hopiavuoren väki on nyt vähän rikkinäinen eikä kukaan oikein tiedä missä olla ja mitä tehdä.
Tää mielikuva mikä mulla on Allusta on tasan sellanen, mihin mä itse näin oikeassa elämässä heti kiinnittäisin huomiota nimenomaan hyvässä mielessä. Senköhän takia mä olenkin niin ihastunut tähän nuoreen Ilvekseen…
-
Mikään ei saa mua sulamaan samalla tavalla kun koirat, ja jo ensimmäisen kappaleen kohdalla huomasin kuvittelevani oman koirani tekemään iiiihan tuota samaa. Se etsii aina jotain mtä tuoda näytille, on se sitten kenkää tai oksaa tai omaa lelua tai, huoh, roskikseen laitettu vaippa. Ja aina on hieno, mitä ikinä se keksiikään tuoda näytille. Koirat on vaan niin ihania otuksia ettei toista oo, ja mulle tuottaa aina niin suurta iloa kun pääsen lukemaankin niistä. Jerusalem kuulostaa sellaselta hauvalta jonka kanssa voisin viskoa keppiä meneen vaikka kuinka monta tuntia.
Mielikuva Jerusalemista tömähtämässä Tiituksen jalkoihin on ihan mahtava, sillä mun mielikuvissa siitä seurasi Tiden kaunis ilmalento suoraan naamalleen ja Jerusalem Tiden päälle katsomaan, että mitä kummaa se siellä maassa makaa eikä vieläkän rapsuta, hölmö ihminen. Tämä sinun versiosi on toki ehkä astetta uskottavampi ja kenties parempikin tarinan kulkua ajatellen, mutta salaa silti toivon että niin olisi käynyt 😀
Tämä Hellon ja Tiituksen välinen entä jos, mitä jos, muttakun- meininki on ehdottomasti niitä parhaita asioita mistä kirjoittaa. Tunteiden myllerrystä ja ihmettelyä ja kielletyn aiheen ympärillä tanssimista. Vaikken erityisen aktiivisesti olekaan aikaisempiin tarinoihin kommentoinut tältä kantilta niin ihan tosi mielenkiinnolla sitä seurannut kuitenkin oon, enkä osaa vieläkään sanoa varmaksi miten tässä käy. Sekä Hellon että Tiituksen ajatukset tietäen kaikki merkit viittaa, että kyllähän niistä pari voisi vaikka tullakin. Milloin, sitä en kyllä tiedä. Muttakun Hello ja Tiitus ovat kuitenkin niiin kömpelöitä puhumaan toisilleen asioista, joista pitäisi puhua. Pelko siitä, mikä toisen reaktio tai vastaus on on selvästi molempien mielissä hyvin dominoiva osapuoli joka estää tämän puhumisen. Voi hyvinkin olla ettei tästä tule mitään, mutta yhtä todennäköistä on että tuleekin. Ja voi krääh että mä haluan jo tietää miten käy!! 😀
Pliis, sano että haluat puhua minulle kahdestaan rauhassa, nyt. Sano että mennään teille, Hello. Suudellaan sohvalla niin etten edes muista, mitä kaikkea sotkua tähän liittyy. Eletään todeksi se aamuinen nolostuttavan kömpelö uneni. Sano ääneen, että pidän sinusta Hello, niin kuin elokuvissa sanotaan, ja unohdetaan koko kuva ja mustelmat ja kaikki. Sano.
Tää oli muuten aivan sairaan hienosti kirjotettu. Koko tarinahan oli ihan mielettömän hyvä, mutta tässä oli sitä jotain. Se kertoo Hellon tunteista musta niin hyvin, miten paljon se tosiaan haluaakaan Tiitusta, melkein piinaavan paljon, mutta samalla se on Tiitus jonka pitäisi se sanoa, niin Hellon ei itse tarvi, siten se pääsee helpommalla. Aaaah vitsi minkä hienon tarinan te oottekaan aikaseks saanu! -
Äää Nelly, sä luit mun ajatukset! 😀 Tiituksen tarinassahan oli ihan selkee koukku, että tarttukaa nyt joku tähän, Tide tarvii kyydin! Meinasin itekkin ottaa siitä koppia mutta säpä olit nopeampi, joka ei oo yhtään huono juttu. Hyvä vaan, koska nyt mä saan mietiskellä yön pimeinä tunteina kun ei nukuta että mitä jos Hopiavuoressa olisikin lehmä? Kenen kanssa se tarhaisi? Osaisiko sitä joku lypsää? Voisikohan sen opettaa ratsuksi? Lehmät on niin kivoja eläimiä, ja ainakin kaupunkilais Noalla olisi sen kanssa ihmeteltävää 😀
Ei mutta, tästä mä juuri pidän ja tuun niin iloseks kun muut tarttuu toisten tarinoihin niin hyvin! Kuten siinä Jitan tarinassa niin myös tässä Tiituksen. Olet sä vaan aika lahja, ei ihan joka paikassa tuu vastaan kirjoittajia jotka on ihan haukkana tekemässä vastatarinaa, ihan vaan sen takia koska siltä tuntuu ja huvittaa.
Nelly on tuollainen ihana kaikkien kaveri. Hän näkee jos jollain on paha mieli ja uskaltaa asiasta kysyä, kun kaikki eivät ehkä viitsisi puuttua muiden asioihin. Hän myös osaa perääntyä jos muut eivät haluakaan puhua, kuten nytkin. Hän ei vänkää että Tiituksen on pakko purkaa mieltään, vaikka tomerasti tuokin huolensa esille. Nelly on sellainen tyyppi että mäkin, ihan siis oikeassa elämässä, voisin tulla sen kanssa toimeen vaikka mä oikeasti tulen hyvin, hyvin harvojen kanssa toimeen.. 😀
-
Voi Tide mitä tarinaa täältä löytyykään!! Ihan mielettömän siistiä seurata tätä Tiituksen kehitystä ja matkaa, kun joka tarinassa tapahtuu jotain tärkeää hahmon sekä juonen kannalta. En tiedä oliko sulla mitään selkeää ideaa jo valmiina Tiituksen tänne tuodessasi, että tälläisen tarinan minä haluan nyt kertoa. Siltä se tuntuu, että jokainen asia on loppuun saakka mietitty ja kun yksi tarina on julkaistu, toisen idea on jo loppuun hiottu. Nämä Helloon liittyvät tarinat myöskin. Siinä missä Hello on Otsonmäen väen keskuudessa suosittu niin Tiitus on meidän kirjoittajien keskuudessa suosittu!
Etpä arvaa, miten helpottunut mä olen kun Saku oli Tiituksen puolella. Urhoja riittää tässä maailmassa enemmän kuin tarpeeksi eikä siltä voi välttyä vieläkään, edes näin herran vuonna 2019. Onneksi Sakun tapaisia kavereita löytyy melkein yhtä helposti!
Musta Tidellä on ihan omanlainen puhumistapa. Se eroaa kaikista muista Otsonmäen hahmoista tavalla, jota en ihan osaa selittää. En osaa myöskään yhdistää sitä mihinkään murteeseen tai paikkaan josta se olisi lähtöjään, mutta se on musta äärimmäisen mielenkiintoista! Niinkuin oon ennenkin sanonut niin dialogi kiinnostaa mua paljon, ja tässä tarinassa se oli erinomaista. Tarina kulki sekä sen että dialogin ulkopuolisen kerronnan avulla eteenpäin niin, että tapahtunutta kiteytettiin samalla kun uutta asiaa käsiteltiin. Lukijan ei ikinä tule tylsää.
Ja tässäpä tuli Tiituksesta kaksi puolta esille hienosti.
”Ehkä se vaa kaipas läheisyyttä!” Nauroin, koska mieleeni tuli Sakun aikaisempi kommentti. ”Pitää varmaa ens kerral sanoo sille, että kyllä mä voin sen kaa muutenki halailla.”
Mun oma henkilökohtainen suosikki tästä koko tarinasta, se kertoo miten paljon Tiituksella on huumorintajua ja että hän on aina rento tyyppi luonnostaan. Joku vähän mukiloi treeneissä normaalia enemmän, no jaa, vedetään läppäkortti omaan, mahdollisesti muiden silmissä kyseenalaiseen suuntautumiseen viitaten. Ehkä se on myös puolustusmekanismi, heittää läppää ja naureskella kuin se ei olisi isokaan juttu. Lopussahan nimittäin käy selväksi miten raskasta tämä kaikki on Tiitukselle. Voi reppanaa. Mä en itseasiassa yhtään osannut odottaa tuota loppua, kun muuten tarinassa välittyi pitkälti aika rento, melkein hyväntuulinen fiilis Sakun kanssa jutellessa. Voisinpa kertoa Tiitukselle että kyllä se siitä, kaikki järjestyy, mutta samalla onneksi etten voi, sillä onhan tämä draama niiiin mehukasta seurattavaa että! 😀 -
Nyt parisuhteeseen tarttuminen tarinan aiheena on loistava hetki, kun se on pinnalla. Mua aina kiinnostaa millaisia toiveita kaikilla hahmoilla on suhteita ajatellen; onko ne romantikkoja vai viihtyvätkö mieluummin yksin. Johtunee siitä että mä rakastan tätä aihetta tarinoissa kun siitä saa niiiin paljon hyvää juttua revittyä irti, niin hyvässä kuin pahassakin 😀
Matilda on mun silmissä vähitellen kehittyvä persoona, hän alkaa tuntumaan nyt selkeältä hahmolta ja jos johonkin muuhun hahmoon pitäisi tätä kertoja ääntä verrata ilman että tietää kuka sen on kirjoittanut, väitän että tunnistaisin Matildan. Jotain todella viehättävää Matildassa on, ja näitä tarinoita lukee enemmän kuin mielellään.
Saa nähdä kuinka Matildan ja Kertun yhteinen taival jatkuu! Toivottavasti kesälaitumelle pääseminen ei sekoita pikkutamman päätä ihan täysin 😀
-
Mä fanitan Eiraa kanssa aivan täysillä!! Voin niiiin hyvin samaistua tuohon että ei yhtään kiinnosta jotkut sukulaisten bileet, mä olisin aina paljon mieluummin istunu omassa huoneessa pelaamassa. Kamalaa kun piti laittaa puku päälle vaikka oli kuuma ja sukulaiset ihan vieraita.
Pidin tässä siitä miten hyvin moni asia kiteytyi ihan vaivatta. Tälläisissä isommissa (koska kuvittelen että tälläiset juhlat valmistumisen kunniaksi on aika iso juttu Otsonmäellä…?) sukujuhlissa on paljon populaa ja on luonnollista kierrellä ja katsella vähän kaikkia ja kaikkea. Tulee huomattua Nelly ja Eetu (joka on muuten edelleen mun mielessä Neetu) ja huvitettua itseään Eetun sosiaaliselle kömpelyydelle, ja Hello tottakai, jolla on varmasti nyt paljon mielessä.
Ja yhtään vähättelemättä mun omaa vauvaa, sotasankari Noaa! 😀 Ihan parasta, just noinhan siinä kävisi. Noan pitää varmaan ottaa noi Eiran keksinnöt käyttöön, niin se saa vielä vähän enemmän katu uskottavuutta. Tää oli niin hyvä, ai että!
-
:DDDDD
Vai niin!!!Mä taisin sanoo jotain että Jessekin vois tykätä Allusta. En kyllä tiiä enää että tykkäiskö, ainakaan sillon kun se on Hellon kanssa. Tai joo, vois se edelleen kyllä, kunhan se pääsis alun ”mikä vittu näitä vaivaa” ihmetyksestä yli.
Enpä ihan tällästä dynamiikkaa olis ajatellu Hellolla ja Allulla olevan, mutta nyt tän luettuani (taas) voin kyllä todeta, että eihän niillä minkäänlaista muuta voiskaan olla. Just tollanen tuntuu sopivalta Ilveksen veljeksiä ajatellen. Erittäin huvittavaa näin lukijan kuvakulmasta, ja ehkä erikoisen huvittavaa näiden kahden kanssakäyjien näkökulmasta. Noa ainakin voisi naureskella heidän jutuilleen.
Oli hyvä idea lähestyä tätä jonkun muun hahmon kautta, sillä silloin lukija sai ehkä kaikista aidoimman kuvan millaista Helloa ja Allua on kuunnella ja katsella. Niiden näkökulmasta kirjoitettuna se kaikki olisi varmasti ollut vain hauskaa ja normaalia, joka ei kuitenkaan monelle sitä ole. Mua jäi kiinnostamaan olikohan Allun vierailulle jotain syvempää syytä, vai tuliko hän muutenvain poikkeamaan ihan oikeasti. Miksei toisaalta, mutta silti! Ehkä mä vaan haluun tekosyyn sille, että kirjotat Allusta pian lisää 😀
-
Oi vitsi, kiitos sulle kun pelastit mut tylsyydeltä näin keskellä yötä! 😀
Heli on kyllä erinomainen hahmo. Pidän hänestä ja tavasta, jolla olet hänet nyt esiin tuonut. Vähitellen hänestä kuoriutuu enemmän ja enemmän ominaisuuksia ja puolia esiin, kuten jokaisesta kun seura tulee tutuksi. On ilahduttavaa nähdä että Heli alkaa tuntemaan oloaan kotoisaksi sekä ympäristön puolesta että muiden ihmisten parissa, ihan siihen saakka että hän uskaltaa aloittaa keskustelun ja käydä tuvassa saakka oma alotteisesti!
Näppärä ja tehokas tapa huomioida useampaa hahmoa kerralla on vetää juurikin tuon tapainen yhteenveto siitä, mitä näiden hahmojen välillä on viimeaikoina tapahtunut. Tässä se oli toteutettu hyvin, ja oli mukava lukea että Heli on jutellut useammallekin kävijälle! Ja että sellasia tunteita Hopiavuoren isäntää kohtaan, voi vitsit.. 😀 mitäpä mahtaa tästä tulla, mä kyllä vähän toivoisin että jotain kunnon draamaa mutta Heliä ajatellen en sitten kuitenkaan, eiköhän hänen elämässä ole jo draamaa ollut tarpeeksi.
-
Vitsi miten tähän tää kommentoiminen jäikin näin!
En usko Eetua, että Milan olisi mitenkään paha, enkä kyllä Helloakaan. Milanhan on ihana, ja kaikin puolin ihan älyttömän sympaattinen. Tiiän että se on ehkä vähän, hmm, epäsopivaakin pitää henkilöä auttamattoman suloisena, jos hän ei oikein osaa kieltä, mutta jotenkin näiden hahmojen kohdalla se saa mut aina niiden puolelle. Kun ne vähän ontuu oikein lausumisessa tai ääntämisessä tai lauseiden rakentamisessa niin pakkohan niistä on pitää, kun ne kuitenkin yrittää niin kovasti. Tässäkin erittäin tarkkaavaisesti Milan miettii, kumpi on oikein; siihe vai sinne.Ja ehkä vähän tällä tavalla puolueellisena voin sanoa, että aaai kun hienosti kuvasit Hopealinnan maisemia. Voin niin kuvitella tuon kultaisen oranssin auringonlaskun joka Biffen ja Milanin silmiin heijastuu.
En usko, että Joonas on itse löytänyt sitä paikkaa. Jos olisi, hän hymyilisi enemmän. Ja tää! Milan tuntuu tyypiltä, joka katselee ympärilleen. Hän tuntuu juuri sellaiselta joka opiskelee ympärillään olevia ihmisiä ja näkee pienetkin asiat, niinkuin vaikka sen ettei Joonas turhia hymyile vaikka mukava onkin. Tälläinen piirre voi olla ihmisessä hyvin petollinen, joka tulee varmasti vielä esille, niinkuin Eetu ja Hello ovat pohjustaneet.Ja että otit ihan Einon mukaan! Vanhan ukkelin josta on hädintuskin yhtään tietoa, ja silti kirjoitit senkin ihan nappiin. Eino itse varmasti ihmettelee talliin ängennyttä Milania, kun kerran sanottiin että ei tarvii tulla ja tulee silti. ”Ekkö usko”, Eino varmaan toteaa, mutta murahtaa sitten ja jatkaa hommia, olettaen että Milan tottakai ryhtyy hommiin myös. Kyllä Eino varmaan ihan Milanin höpöttelyistä tykkääkin, kun miettii miten vähän ulkopuolisia ihmisiä siellä on käynyt. Tekee varmasti hyvää että Milanin kaltainen tyyppi on nyt siellä!
-
Voooi, kun tää oli surkean samaistuttavaa! Jokainen on varmasti joskus käynyt tämän keskustelun jonkin perheenjäsenensä kanssa. Mä ainakin, ja mä niiin ymmärrän Nellyä. Kurjaa kun tuntuu tuottaneensa pettymyksen, ja ettei muka ole yhtä hyvä kuin joku muu, tai yhtä hyvä kuin muut odottavat. Mielenkiintoista oppia lisää Nellystä, sillä nyt hän on antanut pääsääntöisesti itsestään aika rämäpäisen, hyväntuulisen ja nauravaisen kuvan muille hahmoille. Eetu taitaa tällä hetkellä tuntea Nellyn kaikista parhaiten, mutta muut eivätkään sitten heidän menoistaan tiedä.
Nellyn koittaessa keskeyttää mumminsa saadakseen keskustelun loppumaan voin kuvitella, miten Nellyn ääni on tiukka ja vähän tukala kun hän koittaa hillitä tunteitaan. Se on niin hyvin esille tuotu, ettei sitä tarvitse edes kuvailla. Ja tämän loppu oli kyllä suloinen, mua ainakin ilahduttaa aina kirjoittaa Mielikistä, ja siitä lukiessa tulee yhtälailla hyvä mieli. Jospa Mielikki piristi Nellyäkin. Ja ihan oikeassahan Nelly on, kyllä Hopiavuoressa on hyvä olla. Jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, ja aina on joku, kenelle jutella.
-
Ja mä kun mietin, olisko mun pitänyt koittaa kirjoittaa siitä että ne lähti ajamaan. Hyvä että en, koska se ei olisi ollut yhtään näin hieno! Eikä parasta tässä ollut edes se, että siinä esiintyi Noa, vaan se, että me saatiin oppia Hellon perheestä lisää. Mua on ainakin kiinnostanut millaisesta perheestä Hello tulee, ja varsinkin sen veli josta on ollut jo pari kertaa mainintaa. Tää tarina auttoi, mutta samalla ei, koska nyt mä haluan tietää vieläkin enemmän tästä Allusta. Se kuulostaa hurjan mielenkiintoiselta, ehkä jopa sellaselta jota Jessekin voisi katsoa ja todeta, että toi on ihan hyvä tyyppi.
Pieniä, mutta todella nerokkaita ja tärkeitä yksityiskohtia tässä oli paljon! Etenkin tuo, miten isä muuttuukin nopeasti Aimoksi, se kertoo enemmän kuin tarpeeksi siitä, millaisissa väleissä Manni ja Aimo ovat. Syykin sille saattaa tästä tarinasta selvitä, ellei sen takana ole vielä jotain enemmän. Hellyyttävää, miten Aimo on sitä mieltä, että kyllä omat pojat ovat parhaita poikia mitä olla voi, vaikka sitten tykkäisivätkin toisista pojista ja värjäisivät hiuksia. Nään tässä vilahduksia ihan mun omasta oikeasta isästä, joka ei ihan aina ymmärrä kaikkia mun hullutuksia mutta on silti aina mun tukena ja ylpeä musta. Manni on sellainen isä, jonka tavallaan kuvittelin Hellolla olevan. Ihanaa, että se on sellainen. Vaikka draama vanhempia kohtaan osaa olla todella mehukasta, huomaan itse nauttivani enemmän tälläisestä dynamiikasta perheen kesken. Ehkä siksi, että mulle itselleni perhe on kaikki kaikessa.
Kyllä muuten ihan varmasti Noa ottaa pelargonioita mukaan, kun noin ajattelevaisesti niitä ihan tarjotaankin! Onkohan liikaa pyydetty, että Allu tulisi joskus käymään Hopiavuoressa…
Vitsit miten paljon tästä taas sain inspiä ja intoa, pitää heti taas ryhtyä kirjottaan! -
Noniin, loppu hyvin kaikki hyvin! Tässä oli selvästi helpottunut tunnelma, nyt voi huokaista ja jatkaa elämää.
Mä ihan vähän tartun pariin juttuun. Kyseessä on vaan sanavalinta, tuskin mitenkään erityisemmin ajateltu tai millään piilotarkoituksella valittu, mutta naikkonen on mun korviin aina jotenkin vähän halventava sana. Tiedä mistä se juontaa juurensa, mutta heti aloin miettimään onko Nellyllä jotain Camillaa vastaan, eikö Nelly oikein pidä hänestä? Vaikkei kyseessä olisikaan mitään tälläistä niin sanavalinnat on kuitenkin isossa osassa tarinankerrontaa ja ne vaikuttaa sen yleiseen ilmapiiriin. Toisaalta kuinka hauskaa jos kyseessä onkin jotain tälläistä ja se tuodaan esiin noin pienellä, ns. ”lue rivien välistä” meiningillä.
Ja sitten, kuvakin on kaunis! Valkoinen on haastava väri saada näyttämään hyvältä, mutta tää on nätti. Jos jotain muuttaisin, niin valkoiset kaviot vaihtaisin vaaleampaan sävyyn. Nyt ne ovat aika dominoiva osa piirrosta, ja yleensä kavion väri kulkee hevosen värin mukana vaaleasta tummaan. Tietty jos ne oli lineissä jo valmiiksi väritetty niin sittenhän sille ei voi mitään. 😀 Eikä tämäkään huono asia, mutta sellainen johon kiinnitin huomiota! -
Mun on pitänyt kommentoida jo päiviä sitten mutta jos nyt viimein! Viimesintä tarinaa en vielä tässä vaiheessa oo lukenut, joten nyt päällimmäiseksi mieleen jää jännitys, miten käy. Selviääkö Cozmina sittenkään ihan vaan pienellä venähdyksellä, ainakin pahalta se kaatuminen kuulosti tuon aikaisemman tarinan lukiessani. Huh, aika hurjaa!
Tästä tulee sellainen fiilis, että Nellyä tosiaan kaduttaa. Jotenkin alakuloinen ja painostava, ja muiden huolehtiminen kuulostaa ärsyttävältä, ehkä vähän tungettelevalta ja epähalutulta. Voin kuvitella, että Noa olisi tässä tilanteessa kysellyt ahkerasti Nellyltä että onhan hän okei. Vaikka sitten siihen pisteeseen, että Nellyn pitää ärähtää ja vääntää rautalangasta, jolloin Noakin tajuaa uskoa. Hyväähän hän tarkoittaa mutta, no, onnettomuudet ei ole pikkujuttu ja Nelly on Noan ystävä. Hän on vain huolissaan.
Tuosta Eetun ja Nellyn jutusta sen sijaan mä olen ihan päästä pyörällä! Onko niillä nyt juttua vai eikö oo, ihan ihme kaverit kun eka on ja sitten ei oo ja sitten taas on! Yhtään ihmettele, että Noakin välillä istuu keittiössä miettimässä että vitsit, kun Hopiavuoressa tapahtuu paljon eikä hän tiedä puoliakaan 😀 suloisiahan Nelly ja Eetu on kaikessa outoudessaan, ehkä heille kehittyy tosiaan jotain syvempää ajan kanssa. Saa nähdä!
-
Just olin präkää pyörän kans ku päätin vilkasta nopeesti että onkohan täällä mitään uutta, vähän tuli kiire laittaa kamat kasaan että pääsis ajatuksella lukeen!
Hello saattaa olla tarkkanäköinen, mutta niin oot kyllä säkin. Ihan varmasti tiesit että mä oon tässä ollu vähän, hmm, ideaton hetken, ja arvaa tuleeko muuten ihan älyttömän otettu fiilis kun jaksoit ihan mua varten tälläsen kirjottaa! Voi vitsit. Parempaa ei voi mies kyllä pyytää 😀
Noa tuntui tässä aidolta, ja dialogi oli ihan yhtä lailla uskottavaa. Voi Helloa kun se noin huolehtii että Noallakin on kavereita. Onkohan se huomannut että Noa ei ihan vielä ole sillä tavalla kotonaan ja rentona, niinkuin moni muu? Hyvinhän Noa sen peittää, mutta Hellon uskoisinkin sen huomaavan. Pidin ihan hirvittävästi tuosta miten Hello kierrellen päätyi itse asiaan, ja Noa joka ei ihan vielä tiedä onko Hello sellainen joka oikeasti käy bingossa vai oliko se vaan läppää.
Monta muutakin hyvää kohtaa tässä oli, jälleen kerran, mutta mua tosissaan viihdytti toi dialogi ja se, että otit Noan ”rajoitteet”, noin paremman sanan puutteessa, huomioon. Välillä kyllä toivon että Noa voisi juoda, sillä voisi olla ihan kivaakin! Mutta ei se reppana taida uskaltaa. Lemppariksi taisi kuitenkin kohota tuo leffaan pyytäminen, ja nopeasti sen jälkeen takeltelu, kyllä Hello muistaa mutta vaikeahan se on tietää pystyykö taiko voiko. Noa varmasti katsoi tässä kohtaa Helloa sillä tavalla pää kallellaan ja vinosti hymyillen. Tää oli kyllä niin kiva, mulle tuli itellekin niin hyvä mieli tästä!
