[NoaYlläpitäjä]

9.5.
Onks pakko jos ei haluu?

Olin koko päivän vältellyt yhtä asiaa, joten kun Jesse laittoi viestiä istuin oikein alas keittiön pöydän ääreen, vaikka minun piti vain käydä hakemassa sieltä jotain syötävää. Ei minun nälkäkään ollut, mutta syömisen keksiminen ja tekeminen veisi aikaa. Eivätkä ne mitään tärkeitä viestejä olleet, vaan sellaisia joihin olisin kerennyt myöhemminkin vastaamaan. Otin kuitenkin aikani niiden kanssa.

Lopulta kun Jesse kysyi voisiko hän tulla käymään uudelleen myönnyin heti, mutta pian sen jälkeen mietin oliko hän oikeasti tervetullut. Minulle hänen luotaantyöntävä käytöksensä ei tule yllätyksenä ja muutenhan hän on ihan asiallinen käytökseltään, mutta en myöskään halua että viimekertainen kommellus Eiran kanssa toistuu. Ei Jessen tänne tarvitse tulla kenenkään mieltä pahoittamaan, vaikka hän ei sitä ehkä tarkoituksella teekään. Viimekertainenkin taisi olla enemmän vahinko.

Sitten Inari paukkasi keittiöön. Viestin kirjoittaminen jäi kesken kun kohotin katseeni kysyvänä nuoreen naiseen. Jotain hän näytti etsivän, mutta en osannut arvella mitä. Mikä voisi olla niin tärkeää, että hänen pitää täydessä tallitällingissä ilmestyä keittiöön sellaisella kiireellä?
”Noa! Tässä oli sormus. Missä se on?” Inari pyörähti ympäri ja katsoi minua tiukasti silmiin, sitten maustehyllylle, pöydälle, ja taas minuun.
”Ai olikse sun?”

Välillä tuntuu etten tiedä puoliakaan, mitä Hopiavuoressa tapahtuu. Yleensä niin rauhallisen Inarin ilmeet kävivät ihan uusissa ulottuvuuksissa sen keskustelun aikana, ja hän päätyi tuijottamaan roskista ihmeellisen pitkäksi aikaa. Hän näytti siltä että hän halusi kovasti poimia siellä olevan sormuksen, jonka Eetu oli sinne aikaisemmin heittänyt, mutta ei uskaltanut. Tai kehdannut? Eetu ei ollut virkkonut mitään kalliin näköisen korun sinne viskatessaan, ja roska tai ei, minun omaisuuttani se ei ollut joten en sitä myöskään sieltä poiminut. Vaikka siitä olisikin varmasti rahaa saanut.

”Onks kaikki iha fine?” kysyin Inarilta lopulta, joka viimein sulki roskiksen kannen. Hänen katseensa kohosi jonnekin ylitseni, mutta hän nyökkäsi.
”Joo”, venyneen hiljaisuuden jälkeen Inari vastasi ja laski katseensa minuun. ”Joo, on nyt.” Keveä hymy näytti käväisevän Inarin kasvoilla ja hän lähti takaisin ulos sen enempää mitään selittämättä. Vedin syvään henkeä ja puhalsin hetken kuluttua ulos äänekkäästi. En ehkä tiedä kaikkea Hopiavuoren menoista, mutta tylsää siellä ei koskaan ole.

Eikä tylsää tulisikaan, sillä nyt olisi aika tarttua siihen asiaan. Nimittäin Mielikin hampaiden pesuun, jonka olisin enemmän kuin mielelläni jättänyt välistä. Jätin kännykkäni keittiön pöydälle Jesselle viestiä sen enempää takaisin laittamatta ja kaivoin jääkaapin kinkkupaketista Mielikille houkuttimen ja lahjuksen.
”Mielikkiii, tuu kattoon mitä isillä on.”

[NoaYlläpitäjä]

Enpä olisi ihan äkkiä uskonut Helsingistä muuttaessani, että osallistuisin ihan ensimmäiseen oikeaan valmennukseen Otsonmäellä, jumalan selän takana ja keskellä ei mitään. Kyllä minä Flidan kanssa ihan ratsastustunneilla aikanaan kävin useampaan kertaan, mutta valmennuksessa en ikinä. Se kuulostaa niin viralliselta ja paljon vaikeammalta, kuin vain ratsastustunti.

Siitä huolimatta oloni oli ihan tyyni Flidaa varustaessani. Me tehtäisiin juuri niin paljon, kuin meistä hyvältä tuntuu. Parhaamme yritettäisiin ja se riittäisi, vaikka mikä olisi. Tutussa porukassahan sitä oltiin, ja valmentajakin oli tuttu ja turvallinen Nelly. Ei mitään syytä siis huolehtia. Huolenaihetta minulla tässä onkin jo ihan riittämiin, vaikka kokoajan koitankin itseäni psyykata, että ei se huolehtiminen ainakaan auta mitään. Tarttuessani Flidan ohjiin päästin ulos syvän henkäyksen ja totesin itselleni, että nyt saisi jossittelu riittää. Asiat etenisivät tästä eteenpäin omalla painollaan ja olisin Flidan kanssa valmis mihin tahansa, mitä elämä meidän eteen heittää. Kevyellä maiskautuksella Flida lähti liikkeelle, ja yhtä kevyellä kosketuksella ryntäille se pysähtyi kentällä jakkaran viereen, jonka päältä nousin tamman selkään. Etsiskelin jalustimet vielä paikalla seistessämme jonka jälkeen pyysin Flidan käyntiin.

Nelly oli ottanut oikein tomeran näköisenä paikan kentän keskeltä ja seurasi katseellaan sinne saapuneita ratsukoita. Annoin Flidan kävellä pitkin ohjin reilun tovin, kunnes aloin vähitellen keräilemään niitä. Flida painoi päätään uudelleen alas, mutta seuraavalla yrittämällä malttoi ryhdistäytyä ja nostaa päätään ylemmäs sekä lähteä kävelemään astetta reippaammin. Nelly alkoi opastamaan meitä istunnasta lähtien, samasta asiasta josta Jesse oli minulle maininnut useampaan kertaan. Nelly huomautti kantapäistäni ja käsieni asennosta huomattavasti nätimmin kuin Jesse, vaikka en minä siitäkään pahastunut. Hän vain sattuu olemaan pahasuinen.

“Nii mitä?” mumahdin ja vilkaisin hämmentyneenä Nellyn suunnille hänen puhuessa jostain kahvikupeista. Taas joku ihme hevosihmisten sanonta josta en ole millään tavalla tietoinen. En tiennyt, oliko valmennus meille millään tavalla oikea paikka, mutta kun kerran mahdollisuus oli niin pakkohan sitäkin oli käydä kokeilemassa. Keskityin kuuntelemaan naisen ohjeita, vaikka huomasin ajatuksieni ajelehtivan kokoajan aikaan, jolloin Flidalla ei voisi ratsastaa. Tulisikohan sille isokin maha?

Tapansa mukaan Flidalla meni aika pitkään lämmetä kunnolla, mutta lopulta tamma alkoi olla virittäytynyt työntekoon. Useat suunnanvaihdokset olivat toimineet sille viimeisenä herätteenä, ja nyt se ravasikin eteenpäin energisenä. Se vaikutti tyytyväiseltä päästessään taas töihin.
“Kokeile jos se saisi vielä vähän nosteltua niitä koipiaan”, Nelly kehotti kääntäessäni Flidaa voltille. Naksautin kieltäni pari kertaa ja Flidan korvat kääntyivät taaksepäin sen kuunnellessa, sekä askel muuttui aavistuksen reippaammaksi.
“Parempi!” Nelly kehui. Suorassa meneminen on ollut meille aina melko hankalaa. Flida haluaa aina kulkea pää vähän kenossa, eikä minulla ole molempia pohkeita sitä pitämässä niiden välissä. Pelkällä ohjalla ei hevonen suoristu, sen opin jo kauan aikaa sitten. Yritän aina kompensoida sitä painoavuilla parhaani mukaan, joka toimii välillä paremmin ja välillä huonommin.

Myös väistämisessä on sama juttu. Vasemmalle väistäessä ongelmaa ei juurikaan ole, mutta oikealle Flida lähtee aina valumaan ihan vinoon. En yleensä halua ratsastaa raipan kanssa, mutta parin yrityksen jälkeen Nelly ehdotti, jos ottaisin sen tueksi mukaan.
“Ei sitä tarvii käyttää, pelkästään sen pitäminen saattaa auttaa”, nainen sanoi pitkän kouluraipan ojentaessaan. Siirsin sen proteesin puoleiselle kädelle ja lähdin ratsastamaan uudelleen. Väistäminen sujui astetta paremmin, kun sain raipalla tuettua Flidan takaosaa oikeaan suuntaan. Tamma kulki muutenkin aikaista reippaammin, kai sitä ihmetytti kyytiin tullut pitkä tikku jota se harvemmin joutuu kokemaan.

Lopulta päästin ohjat pitkiksi ja kumarruin molemmin käsin silittelemään Flidan karvaista kaulaa. Tamma venytti päätään alemmas hiljaa pärskähtäen. Teki hyvää meille molemmille päästä taas kunnolla töihin valvovan silmän alla, ja vaikka omasta ratsastuksestani löytyy paljon virheitä on allani sentään maailman hienoin ja viisain hevonen.

[NoaYlläpitäjä]

2.5.
Makkara ja Mielikki

Jos muukki saa nii mäki saan!

Käykää Hellon tarinasta lukemassa miten tässä näin kävi!

[NoaYlläpitäjä]

Hei Metsärinne, relaisit nyt vähän!
3.5.

Flidan astutus oli kuulemani mukaan sujunut hyvin. Tamma oli ollut koko toimenpiteen ajan rauhallinen, ja mukana ollut eläinlääkäri oli sitä kehunut esimerkilliseksi. Samaisen eläinlääkärin kanssa puhelimessa puhuessani hän oli todennut, että on mahdoton tietää vielä tiinehtyykö Flida, sillä edes jo varsoneiden tammojen kanssa mikään ei ole ikinä varmaa. Ja tämä on kuitenkin Flidan ensimmäinen. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin ymmärtäväinen henkilö, joka jaksoi kertoa alusta loppuun tarkalleen, mitä Flidan kanssa oli tehty ja tapahtunut. Kun astutuksesta oli kulunut kaksi päivää oli eläinlääkäri käynyt tamman tarkistamassa uudelleen, ja todennut kiiman päättyneen ja ovulaation tapahtuneen. Se oli ymmärtääkseni hyvä asia. Kahden viikon päästä olisi kontrolli, jolloin saan tietää, onko Flida tullut kantavaksi.

Matka Helsinkiin oli tehnyt hyvää, oli helpottava jutella äidin kanssa kaikista Flidan astutukseen liittyvistä huolista. Tuntui, että hätiköin liikaa, mutta äidillä on taianomainen kyky saada kaikki kuulostamaan siltä, että ne järjestyvät. Melkein harmitti, etten päässyt näkemään Otsonmäkeläisten ilmeitä Kamppiin saapuessaan, mutten kadu etten lähtenyt mukaan. Sain äidin kanssa keskusteltuani mielenrauhan, että kyllä se siitä.

Mielikki oli aamulla jäänyt Jillan hoiviin, kun olin hypännyt Eetun farmarin rattiin. Tyhjä traileri perässä lähdin ajamaan Flidan sijaistallia kohti hakeakseni tamman kotiin, ja olo oli kuin lapsella jouluna.
“Hyvin täällä meni, ei se yhtään vierastanut ketään tai mitään!” tallin omistaja kehui kävellessämme tarhaa kohti, jossa Flida oli. Hypistelin kirjavaa riimunnarua käsissäni ja vislasin ääneen tarhan portille pysähtyessämme. Flida kohotti päänsä maasta ja kääntyi katsomaan kutsujaa.
“Kom hit, Flida. Lähetään kotiin”, kutsuin tammaa. Myönnän, että olisin ollut vähän pettynyt, jos se ei olisi tullut edes vastaan, mutta turhaan jännitin. Flida lähti letkein liikkein ravaamaan porttia kohti ja hörisi koko matkan sen kuuloisena, että silläkin oli ollut ikävä. Leveä hymy nousi huulilleni ja siirryin tarhan puolelle Flidaa vastaan. Ehkä siihen vastaanottoon teki oman osansa taskussani oleva porkkana, mutta halusin uskoa enemmän satumaisempaan vaihtoehtoon. Tamma pysähtyi luokseni ja kurotti samettisella turvallaan hamuamaan rastojani, poskeani, ja lopulta paitani helmaa. Upotin onnellisena sormeni tamman paksuun harjaan ja sitä rapsutellen kiinnitin narun sen riimuun.

Lyhyen ajan sisällä Flida oli trailerin kyydissä kaikkine tavaroineen, ja kävin vielä kättelemässä tallin omistajaa.
“Kiitos paljon teille, hieno juttu että tää sujui näin hyvin”, kiittelin vielä tallin omistajaa kättelyn yhteydessä, ennenkuin nousin uudelleen auton kyytiin ja lähdin ajamaan kohti Otsonmäkeä Flida kyydissä mukana.

Vasta takaisin kotitallilla kun olin Flidan hoitanut matkan jäljiltä tarhakuntoon maltoin pysähtyä hetkeksi hengähtämään. Ilta oli hämärtymässä vähitellen, mutta valoisaa riitti vielä. Linnutkin sirkuttivat läheisissä puissa Flidan kävellessä sen tarhakavereiden luokse. Se tervehti nuorempia tammoja hörähtäen jotka ravasivat innoissaan ystäväänsä vastaan. Nojauduin vähitellen tarhan aitaan ja huokaisin syvään.

Entä nyt sitten?

Jos Flida tiinehtyy, olenko tosiaan valmis kasvattamaan varsan? Tiedän jo, että Hopiavuoressa riittää auttavia käsiä, mutta minunhan se tulisi olemaan. Entä jos rahat loppuvat? Olisiko minulla sydäntä myydä se? Seuraava ajatus sai vatsani kierähtämään epämukavasti.
Entä jos Flidalle käy jotain?

“Pääsitte ehjinä perille!” Nellyn ääni kuului tallin nurkalta. Nainen lähti kävelemään luokseni hymy huulillaan. Jätin aidan nojan ja siirsin käteni hupparini taskuihin.
“Jep, hetki sit tultiin. Oli niin nätti ilta, että teki mieli vielä päästää Flida ulos”, nyökkäsin tupsujalan suuntaan joka oli alkanut kiskomaan maasta siihen epätoivoisesti kasvavia ruohonkorsia. Nelly nyökkäsi ja asettui vierelleni sen oloisena, että nyt olisimme hetken siinä. Siirryin takaisin aidan varaan. Hiljaisuus laskeutui välillemme katsellessamme hevosten rauhallista käyskentelyä, sellainen rento ja lähes kodikas hiljaisuus.
“Jännittääkö?” Nelly kysyi lopulta ja kallisti päätään nähdäkseen kasvoni. Nyökkäsin.
“Joo. Jos rehellisiä ollaan, niin ihan törkeesti. Kelaan vaan, että meninkö hätiköimään. Mitä mä oikeesti varsalla teen, kun enhän mä osaa ees kunnolla ratsastaa?” kuiva naurahdus karkasi huulieni välistä, vaikka olisin halunnut sen kuulostavan enemmän humoristiselta. Nelly mutristi suutaan kevyesti.
“Musta tuntuu että sä mietit nyt ihan liikoja tota. Jos varsa tulee niin sitten on tullakseen, ja sit otat siitä kaiken ilon irti! Eikä sun tarvii mikään huippuratsastaja olla varsan omistajana, tyhmä”, Nelly virnisti ja tuuppasi minua kevyesti hartiaan. Hymähdin ja kallistin päätäni eteenpäin hymyn nykiessä suupieliäni.
“Mulla olis tässä kyllä aikaa opetella, sellaseks huippuratsastajaks tulemista meinaan. Sustahan vois tulla mun koutsi?”
“No oota nyt ensin sinne valmennukseen saakka niin katotaan, kestätkö Jokikannaksen höykytyksessä!” Nelly nauroi hyväntuulisen kuuloisena.

Jälleen kevyemmin mielin lähdin yhdessä Nellyn kanssa kävelemään takaisin tallia kohti. Pitäisi vaan alkaa uskoa, että kyllä asiat järjestyy, kun kerran kaikki sanovat niin.

[NoaYlläpitäjä]

28.4.19
Takaisin Stadiin

Monelle hevosen omistajalle hetken loma oli varmasti tervetullut vaihtelu arkeen. Minulle se ei ihan sopinut. Johtuneeko siitä, että Flidan kanssa me vähän niinkuin ollaan lomalla. Mitään ei tehdä tai oteta liian vakavasti. Äkkiäkös muutama päivä menisi, koitin itseäni lohduttaa, mutta huolehdin silti. Entä jos Flida ei viihdykään, entä jos astutuksessa menee jokin pieleen, entä jos se luulee, että hylkäsin sen? Taluttaessani sen vieraan tallin karsinaan Flida oli kääntynyt katsomaan minua niin ihmettelevän näköisenä lähtiessäni, että koko ajomatkan takaisin mieleni oli tehnyt kääntyä ympäri ja hakea tammani takaisin. Vaikka kyllähän minä järjellä ajatellen tiedän, että Flida pärjää, eikä sillä varmasti ole yhtä kova ikävä niinkuin minulla.

Tiesin jo etukäteen, että tähän väliin pitäisi lähteä käymään Helsingissä. Äiti oli kovasti pyydellyt jo käymään, olihan siitä reilu kuukausi kun viimeksi olin Helsingissä ollut. Ja hyvää se minullekin tekisi, saisin jotain muuta ajateltavaa kuin Flida. Alunperin olin suunnitellut lähteväni yksin, mutta omatuntoni ei antanut. Kyllähän minä lupaukseni Eiralle muistin, ja Eira muisti varmasti. En tainnut olla tytön suuressa suosiossa muutenkaan Jessen käymisen jälkeen, ja halusin hyvittää sitä. Jesse osaa kyllä olla yksi pahanilmanlintu. Saan sanoa noin, koska olemme kavereita, ja Jesse itsekin tietää sen.

Osasin myös olettaa, ettei teiniä voi pyytää lähtemään pääkaupunkiin ihan yhtäkkiä, varsinkaan jos hän on juuri ollut tallissa. Niinpä päivää ennen reissua menin Eiralta kysymään, vieläkö hän haluaisi Helsinkiin lähteä. Kuinka ollakaan, matkaan tarttui muutama muukin. Ei yllättänyt, ettei Hopiavuoren pihasta lähdetty ilman, että matkasuunnitelmat ovat kiirineet ainakin puolen kylän korviin.

“Onks vyöt kiinni?” virnistin leveästi auton taustapeiliin vilkaistessani. Jitta, Hello ja Tiitus olivat ahtautuneet takapenkille tiiviiseen tunnelmaan, kun Eira istui varsin tyytyväisen näköisenä omassa ylhäisessä yksinäisyydessään etupenkillä. Olin vähän yllättynyt, että Jittakin oli halunnut mukaan, mutta luotin että hänellä oli lupa lähteä siinä missä Eirallakin. Voisivat teinit sitten pitää toisilleen seuraa ja tuhlata kaikki viikkorahansa vaatteisiin, joita he eivät kuitenkaan kertaa enempää pidä.
“Ihan just, Tide väistä vähän, niin mä saan sen.. Noniin, nyt!” Hello mutisi epämääräisen vastauksen vyön kanssa ähertäessään. Oma auto tuntui tutulta ja turvalliselta Eetun farmarin jälkeen.

Ensimmäiset pari tuntia kului aika mukavasti ainakin omalta osaltani. Tiedä sitten, millaista takapenkillä oli, kun pienen Kiani tuuletus ei ollut tarpeeksi voimakas sinne saakka riittääkseen. Onneksi ikkunat sentään sai auki. Eiralla oli lupa soittaa musiikkia omasta kännykästään, ja Mielikki torkkui tytön sylissä.
“Vieläkö jaksatte vai pitäiskö Tampereella pysähtyy?” kysyin taustapeiliin vilkaisten. “Seuraava stoppi olis sit Linnatuuli, mut sinne ajaa nyt viel reilun tunnin.”
“Mä haluaisin kyllä vessaan”, Jitta myönsi.
“Eikä juotavakaan tekis pahaa”, Tiitus lisäsi. Lyhyen ajomatkan jälkeen pysäytin autoni Kolmenkulman ABC:lle, jonka parkkipaikka oli valtoimenaan autoja. Teinejä norkoili ovien lähellä energiajuoma tölkit ja tupakat käsissä, ja valkoinen jäätelökioski oli löytänyt paikkansa läheltä nurkkaa. Auki se ei vielä ollut.
“Jos mä käyn käyttää Mielikkii tos nii pärjäätteks te?” kysyin nelikolta. Nyökytellen he lähtivät ovia kohti. Eira ehosti vaaleita kutrejaan auton sivupeilistä itseään katsellen, ennenkuin kiirehti muiden perään. Mielikki haukotteli makeasti hypätessään auton kyydistä. Ovet lukittuani kävelin sen kanssa rauhallisin askelin sivummalla olevalle ruoholäntille. Ohi menevällä tiellä ajoi poliisiauto, ja huomasin tuntevani oloni kotoisaksi. Otsonmäellä en ollut vielä tainnut yhtäkään jeparia nähdä.

“Siis vitsi että siellä oli kaikkee!” Eira hihkaisi heidän palatessaan takaisin autolle.
“Aijaa?” kysyin huvittuneena vinosti hymyillen. Kyseessä oli kuitenkin vain bensa asema, vaikka siellä sisällä olikin kaksi pikaruoka ravintolaa, kahvila buffettinsa kanssa, ruokakauppa, ja lapsillekin oli leikkialue. Taisi siellä joku rojuputiikkikin olla. “Oota kun päästään Linnatuuleen saakka.”

Jopa minusta oli aika hienoa, että tien päälle oli rakennettu kauppakeskus lasiseinillä. Mielikkiä en malttanut auringossa lämpiävään autoon jättää, joten nappasin koiran kainalooni ennenkuin yhdessä kuljimme sisälle. Eihän minun heitä edes Helsinkiin asti tarvitsisi viedä, kun niin vähään ovat tyytyväisiä. Vaikka olinhan minäkin ensimmäisellä kerralla Linnatuulen kokoa ihmetellyt.
“Käydäänkö tuolla?” Jitta kysyi päällään Hesburgeria osoittaen. “Mulla alkaa olla nälkä.”
“Jos se vaa kaikille käy nii miksei. Mä en kyl viitti tän kanssa tulla tiskille saakka, et jos Hello viittit mulle vesipullon ostaa?”

Linnatuulesta ajettavaa matkaa oli enää vajaan tunnin verran, ja se meni yhdessä hujauksessa.
“Ihan ekana ennenkun ryntäätte mihinkään nii käydään mun äidin luona”, ilmoitin saapuessamme Kanneltielle, josta käännyin Vanhaistentielle. Ohitimme kirkon ja koirapuiston, ja lopulta käänsin auton K-markettia vastapäätä olevan kerrostalon pihaan. Parkkipaikalla oli normin mukaan kaikki vieraspaikat täynnä, joten päädyin jättämään auton sen hetkiseen tyhjään ruutuun. Mielikki oli tutut maisemat nähtyään pompannut Eiran sylistä minun syliini, ja ikkunasta ulos tuijottaen se tutisi innoissaan rotanhäntä heiluen väsymättä. Ehdin hädintuskin nappaamaan sen kiinni oven avatessani, muuten koira olisi valtavalla loikalla hypännyt ihan itse maahan, enkä halunnut ottaa riskiä että se katkaisee jalkansa. Hihnan päässä kiskoen ensimmäisen rapun ovea kohti Mielikki kääntyi vähänväliä katsomaan, että mikä meillä ihmisillä kestää, kun sisällä sille olisi tiedossa vaikka vallan mitä hyvää.

“Voi herranjestas, siinähän sinä nyt olet!” äidin ääni kuului jo ennenkuin hän ehti oven avaamaan. Minua melkein kahta päätä lyhyempi nainen päästi meidät sisälle vasta, kun oli ensin halannut minua, ja sitten Mielikkiä, josta hän siirtyi kättelemään jokaista vierasta. Nelihuoneisessa asunnossa tuoksui kahvi ja vastaleivottu pulla, ja jo eteisestä näin keittiön pöydän olevan aivan täynnä ihan kaikkea mahdollista tarjottavaa.
“Ihanaa kun tulit käymään, ja ihanaa kun toit vieraitakin! Tulkaa nyt ihmeessä jo peremmälle, minä juuri laitoin kahvin tippumaan. Tule Mielikki, tule mennään, sinullekin on, juu on sinulle!” äiti leperteli koiralle melkein samaan äänensävyyn kuin meille muillekin, ja Mielikki perässään pomppien äiti kulki keittiöön. Iltapala jäisikin Mielikiltä kotona sitten välistä, kun se takuulla saisi syötyä aivan kylliksi siellä ollessaan.

“No kertokaahan nyt vähän, miten siellä on mennyt. Noin kauniita nuoria naisiakin siellä, hyvä kun otit mukaan, pääsevät vähän näkemään kunnon kaupunkielämää. Ottakaa nyt kahvia ja pullaa, kakkuakin on jääkaapissa, ja jäätelöä pakastimessa. Haenko? Minä haen, istukaa nyt alas vaan!” äiti hössötti ja kiirehti keittiöstä sivukammariin, jossa pakastin sijaitsi. Helloa ei tuntunut yhtään haittaavan, vaan hän istui pöydän ääreen lautaselleen jo kaikenlaista keräillen. Sen sijaan Tiitus, Eira ja Jitta näyttivät hieman vaivaantuneilta.
“Ei teidän kauaa täällä tarvii olla, jos nyt kahvit juodaan”, koitin lohduttaa ja nyökkäsin pöytää kohti, että hekin malttaisivat istua. Pian äiti tuli takaisin kolme Ingmanin jäätelöpakettia pöydälle laskien.
“Mielikki ei sitten syö jäätelöö, eikä kyllä pullaakaan”, huomautin kun äiti alkoi avaamaan trio jäätelöpakettia.
“No johan nyt, kun kaikki hyvä kielletään! Eikö vaan kielletäkin?” äiti käänsi katseensa Mielikkiin ikäänkuin vahvistuksen siihen koiralta saadakseen. Mielikki aivasti ja ojensi toista etutassuaan niin nätisti siinä pöydän vieressä istuessaan.

Kahvihetket äidin kanssa venyvät aina, kun nainen ei meinaa malttaa antaa muille puheenvuoroa. Ilahduin kuitenkin nähdessäni että jokainen vieras sentään otti tarjolta jotain, Tiituksellekin kelpasi äidin tekemä kakku mainiosti.
“Sitä saa mukaankin!” oli äiti heti luvannut nähdessään Tiituksen ottavan uuden siivun. “Ja ota ihmeessä isompi palanen, sinäkin kasvava nuori mies.”
Mutta eihän Eira ja Jitta ainakaan sinne minun äitiäni tulleet katsomaan. Hello ja Tiitus olisivat ehkä viihtyneet vielä, mutta päädyin nakittamaan heidät tyttöjen mukaan. En millään malttanut itse lähteä katselemaan maisemia, jotka tunnen liiankin hyvin. Tietysti oli kiva olla taas Helsingissä, ja olisin voinut lähteä paikkoja näyttämään, mutta nyt halusin käyttää aikani äidin kanssa juttelemiseen. Mielikin mukaan ottaen lähdin nelikkoa saattamaan läheiselle asemalle, jossa neuvoin heidät oikean lähijunan kyytiin. Steissiltä ei olisi Kamppiin pitkä matka, jossa kierrellä ja kaarrella kyllästymiseen saakka. Voisin sitten myöhemmin käydä heidät autolla nappaamassa mukaan takaisin Otsonmäelle, kunhan ensin itse olen äidille kertonut ihan kaiken mitä Flidan elämässä nyt tapahtuu.

[NoaYlläpitäjä]

26.4.

Puhelun Sîr Angrenin Tinun kanssa lopetettuani oloni oli innostuksen, jännityksen ja hämmennyksen sekainen sotku, joka tuntui ensin lamaannuttavalta ja sitten voimauttavalta. Astutuspäiväksi oli sovittu vapun aikaan Damhánin kotitallilla, jossa ori ottaa tammoja vastaan. Joutuisin luopumaan Flidasta vajaaksi viikoksi jotta astutus varmasti onnistuisi, mutta ennen Nellyn järjestämää valmennusta pääsisin sen hakemaan takaisin. Edes kiimassa Flida ei ollut koskaan ollut mikään kuumakalle, jonka takia en itse osaa sanoa oliko nyt hyvä aika astuttaa se vai ei. Enhän minä tiedä asiasta oikein mitään muutenkaan. Tinu oli onneksi kuulostanut asiantuntevalta ja ehdottanutkin Flidan viemistä sinne useammaksi päiväksi. Viereisissä karsinoissa Flida saisi päästä lähituntumaan Damhánin kanssa, joka mahdollisesti vahvistaisi jo käynnissä olevaa kiimaa. Taas sellainen puoli, jota en ollut edes miettinyt koko varsan hankinta asiassa. Siispä olin sen päivän käyttänyt läppärini ääressä googlaillen kaiken mahdollisen tiedon mitä vain osasin etsiä sekä astutukseen, kantavan tamman hoitamiseen ja itse varsomiseen liittyen. Mitä enemmän otin selvää, sitä enemmän minua alkoi taas huolettaa. Niin moni asia voisi mennä pieleen.

“Hei Eetu”, olin saanut kiriä vaaleahiuksisen miehen tallin pihassa kiinni ettei hän kerennyt marssimaan karkuun. En ensin ollut ajatellut sen enempää sitä, mitä Nellyn ja Eetun kanssa tapahtui, mutta Eetun outo käytös sai minut väkisinkin ihmettelemään. Pari päivää sen jälkeen Eetu ei ollut katsonutkaan minua päin, hädintuskin huomenta mutissut. Nyt sentään saatoimme jakaa aamiaispöydän, mutta minusta tuntui, että hän silti vältteli minua. Hopiavuoren isäntä seisahtui ja kääntyi katsomaan jonnekin, joka oli sentään etäisesti minun suunnillani.
“Nii, voisko tota sun kärryy ja traikkuu lainata? Pitäis kuskaa Flida yhelle tallille.”
Eetun ilme muuttui yllättyneeksi.
“No mihnäs se on menoos?” mies kysyi ja katsoi suoraan minuun. Mahtoiko hän jo ehtiä vetämään omat johtopäätöksensä, että nyt minä otan Flidan ja lähden?
“Nii, joo! Päätin astuttaa Flidan, löysin eilen sopivan tuntusen orin ja huomenna pitäis se sitten kuskaa sinne paikan päälle. Ihan sillä kyselen, kun ei tolla mun kauppakassil mitää traileria vedetä.” Katselin Eetua selittäessäni, ja miehen kasvoille näytti nousevan ymmärrys.
“Joo, voitha sä sitä lainata. Bensoo se vaatihii, mut..”
“Mä tankkaan”, lupasin ennenkuin Eetu ehti jatkaa. Jos kerran autoa lainaan niin tottakai vedän sitten tankin täyteen.

27.4.

Olin herännyt niin aikaisin, ettei puoli yhdeksälle laittamani herätys ollut kerennyt soimaan vielä. Mielikki näytti ihmettelevän mihin meillä oli matka niin aikaisin, mutta kulki mukanaan innoissaan jokatapauksessa. En malttanut edes tehdä itselleni aamiaista, vaan katselin vierestä Mielikin hotkiessa häntä vispaten omaa ruokaansa. Trailerin olin ottanut jo eilen ihan tallin nurkalle, ja Eetun auton avaimet löytyi eteisen avainkaapista.
“Jääkkö vai tuukko?” kysyin ovella Mielikiltä. Se tepasteli lähemmäs ja vilkaisi ovenraosta, paistaako ulkona aurinko, jonka jälkeen se hyppelehti terassin poikki pihalle. Hiljaa hymähtäen suljin oven sen perästä ja lähdin tallia kohti. Eetu oli jo tavan mukaan saanut tallissa hommat pyörähtämään, ja Flida oli jäänyt sisälle pyyntöni mukaan.

“Pitää muistaa Tiitukselle sanoo ettei mee jakamaha heiniä Flidan karsinaa illalla sitte. Nykkö tootta lährös?” Eetu seurasi viereisestä karsinasta kun laitoin Flidaa kuntoon matkaa varten. Tamma laski päänsä ja ihmetellen nuuhki mustia kuljetussuojia. Olin pakannut sille mukaan molemmat vaaleanpunaiset loimet sekä ruuat ja harjalaukunkin, ihan varmuuden vuoksi. Flida saisi tulevan viikon pääsääntöisesti köllötellä tarhassa itsekseen, mutta parempi varautua hyvin. Yhdellä riimulla se varmasti pärjäisi. Vai pitäisikö sittenkin ottaa molemmat..?
“Noa?” Eetu äännähti, jolloin tajusin etten ollut vastannut yhtään mitään.
“Joo, ollaan! Sori, mä olin ihan ajatuksissani. Hiffasin nyt vasta, että mä en.. Eihän viikko siis oo pitkä aika, mut tuntuu aika hurjalta, etten mä nyt sit nää Flidaa viikkoon”, myönsin keveästi naurahtaen, vaikka oikeasti se ei naurattanut yhtään. Hirvitti enemmänkin.
“Kyllä se pärjähä, son nii fiksu”, Eetu lohdutti.
“Joo, en mä epäilekää etteikö se pärjäis. Lähinnä itteeni mietin”, olin tyytyväinen, että se kuulosti juuri niin hyväntuuliselta ja keveältä kuin halusin, vaikka oloni oli kaikkea muuta.

Flida nousi trailerin kyytiin kiltisti ja siirtyi heti ripustamani heinäverkon kimppuun. Rapsuttelin hetken tamman kaulaa kunnes siirryin trailerin kyydistä pois ja kävin nostamassa lastaussillan ylös.
“Tuu Mielikki, mennää”, kutsuin koiraa joka seisoi tallin ovella jalat tanakasti harallaan. Se näytti pöyristyneeltä nähdessään Flidan nousevan traileriin. Viime kerrallahan se oli tarkoittanut, että me muutetaan.
“Tuu vaa”, vislasin koiralle ja kyykistyin kättäni sille ojentaen. Äänekkäästi aivastaen Mielikki pomppi luokseni ja toisella etutassullaan kohottautui läpsimään kättäni pienet suupielet irvistykseen nousten, niinkuin sillä on aina innostuessaan tapana. “Hyvä, isin prinsessa.”
Mielikki sylissäni nousin Eetun auton rattiin, ja hetken tutkimisen jälkeen hurautin sen käyntiin. Olin tietysti Eetun kanssa käynyt jo eilen käytännön asiat läpi, jos siinä autossa olikin jotain normista poikkeavaa joka oli hyvä tietää. Ihan kaikkia autoja en myöskään pysty ajamaan, mutta niitä on onneksi harvassa. Kaasu on kuitenkin anteeksiantavampi kuin vaikka kytkin. Esimerkiksi Jessen auto on kaikkea muuta kuin minulle sopiva. Manuaalinen vanha Opel tuntui enemmän traktorilta kuin autolta, raskaiden polkimiensa kanssa minun on mahdoton kertoa, milloin kaasu rekisteröi proteesijalkani painon.

Mielikki kartanlukijanani lähdin Hopiavuoren pihasta ajamaan kohti vierasta tallia, vaikken edelleenkään ihan tiennyt, mitä oikein olin tekemässä.

[NoaYlläpitäjä]

24.4.19
Flidasta tulee äiti?

Ehkä olin vähän sekaisin päästäni. Ehkä kevät oli tehnyt tehtävänsä myös minun kohdallani, rakkautta tuntui olevan ilmassa jokaisella Hopiavuoren asukkaalla. Eetun ja Nellyn yllätettyäni yhteisestä pedistä en ole maininnut asiasta kenellekään, en edes heille. Mitäpä minä siitä, kaksi aikuista ihmistä saavat olla yhdessä, oli kyse sitten pelkästä nukkumisesta tai ei.

Jessen, äidin, sekä ohimennen Hellon, Eetun, Katyan ja Tiituksenkin kanssa juteltuani en vieläkään tiennyt mitä ajatella varsasta. Flida oli tuntunut hurjan kiinnostuneelta sekä Herasta että Beestä, ja Typyäkin se jaksoi väsymättä tarhassa kihnuttaa. Ehkä olen typerä edes harkitessani sitä, mutta samalla.. Harkitsen kuitenkin.

Äiti oli melkein riemastunut kuullessaan ideani. Hän oli hihkaissut, että tottakai! Vauvat ovat ihania, ja olisipa hänelle lisää lapsenlapsia lellittävänä. Jesse oli kohauttanut harteitaan, mutta myöhemmin mutissut, että hän voisi vaikka auttaa sen kouluttamisessa. Eetu oli miettinyt karsinapaikkojen kannalta, ne alkoivat nimittäin olla aika täynnä. Voisinhan minä aina varsalle eri tallin etsiä vieroituksen jälkeen, jos olisi täyttä, vaikka mieluummin tietysti hevoseni samalla tilalla pitäisin. Pihattoonkin Flidais vauvansa kanssa varmasti voisi mennä, jos sellainen Hopiavuoreen tehtäisi. Voisin vaikka auttaa rakentamisessa, sen verran mitä osaan. Hello oli ottanut paljon rennomman näkökulman ja myönnellyt asiaa, kun Katyalta ja Tiitukselta olin saanut ehkä asteen realistisempaa, käytännön läheistä mielipidettä oman kokemuksen kautta.

Linnut visersivät läheisissä puissa Flidan kävellessä rauhallista tahtia metsäpolkua pitkin. Iltapäivä alkoi olla jo aika pitkällä, mutta vielä oli valoisaa. Lämmintäkin oli, muttei enää niin että t-paidalla olisi pärjännyt kuten aamulla. Huppari riitti oikein hyvin. Kumarruin hiljalleen eteenpäin ja nojauduin Flidan kaulaan. Tamman valkeat korvat kääntyivät minua kohti sen kuunnellessa toimiani. Tallin pihan alkaessa häämöttää suoristin selkäni uudelleen. Typy juoksi tarhan aidalle vastaan hirnahtaen ilahtuneena, kun sen kaveri tuli takaisin. Flida kohotti päätään ja hörähti pehmeästi, sellaisella tavalla joka sai sydämeni vähän pakahtumaan. Sillä tavalla jos se hörisisi myös omalle varsalleen..

Flidalta varusteet pois otettuani tallissa talutin sen takaisin tarhaan ja palasin hoitamaan varusteet takaisin niiden paikoille. Tervehdin kättäni kohottamalla pihaan ilmestynyttä Heliä, mutten jäänyt juttelemaan sen enempää. Askelsin takaisin päätaloon, jossa suuntasin omaan huoneeseeni. Mielikki juoksi innoissaan vastaan ja seurasi minua patjalle saakka, jossa se vaati päästä syliin. Sitä toisella kädellä silitellen ja toisella läppärin luokseni vetäen pohdin vielä sekunnin verran, mitä olinkaan tekemässä. Lopulta ryhdyin näpyttelemään, ja pian googlesta avautui useita linkkejä irlannincob oreista, jotka olivat siitokseen tarjolla.

Jos minä nyt vähän vilkaisen..

Ihan vilkaisuksi se ei jäänyt. Oli monenlaista, väristä ja kokoista, luonteista ja tasoista. En minä mistään arvonimistä tai koulutasosta oikeastaan välittänyt. Enemmän minua kiinnosti niiden luonne. Jos Flidalle haluaisin varsan, sen tulisi olla yhtä kiltti kuin Flida. Muuten en varmasti sen kanssa pärjäisi. Orinkin olisi siis syytä olla mahdollisimman rauhallinen ja tasainen.

Olin jo työntämässä läppäriäni pois, kunnes ruudulle aukesi valkopäisen hiirakon kuva. Orilla oli syvän siniset silmät ja pitkä, musta harja. Pysähdyin hetkeksi tuijottamaan kuvaa, jossa ei itsessään ollut mitään erityistä. Normaali pääkuva hevosesta. Mutta siinä hevosessa oli jotain vangitsevaa. Sen katse oli määrätietoinen ja viisas, siinä oli jotain niin ylvästä, etten vielä koskaan ennen ole sellaista hevosessa nähnyt. Suutani vähän mutristaen mietteliäänä päädyin selaamaan orin tietoja tarkemmin.

Damhán 5594

Yritin ottaa selvää, mistä ne numerot juontavat juurensa, mutta siitä ei ollut mainintaa. Sen sijaan orin saamista titteleistä oli, sekä lyhyt kuvaus sen luonteesta. Se ei ollut mitä etsin, sillä oria kuvailtiin omalla tavallaan melko haastavaksi. Suljin sivun, mutta tallensin varmuuden vuoksi siinä olleet yhteystiedot kännykkääni. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Illalla en meinannut saada unta orin sinisiä silmiä miettiessäni, ja kun viimein sain unta, olivat ne pienten somien kavioiden täytteisiä. Se aamu taisi olla myös Hopiavuoren ensimmäinen, kun heräsin ihan itse ennen puoltapäivää. Nousin päästämään Mielikin pihalle, ja etsin kännykästäni tallentamani numeron. Seisahduin terassille Mielikkiä katseellani seuraten ja kohotin puhelimen korvalleni. Se tuuttasi useaan kertaan, ennenkuin naisääni vastasi.

”Huomenta, Noa Metsärinne täällä. Siitä teidän Dan orista soittelisin. Vieläköhän se ottaa tammoja vastaan?”

[NoaYlläpitäjä]

Voi räkä mikä pikku nugetti Leia!! Siinä on kyllä niin söpö otus että! Myös musta on ihan hulvaton mielikuva ajatella Tiitus maastoilemassa tälläsen taskukokoisen ponin kanssa. 😀

Tiituksen pitää selkeesti pyytää Helloo opettaan sitä ajolle, niin Tiitus pääsee Leian kanssa kärrytteleen. Mulla on tässä ollut ajatustyönä että Noa pyytää Helloa opettaan Flidan kanssa ajamista, Flida kun osaa jo mutta ei Noa tiedä miten hevonen ees valjastetaan, niin pääsis Tide siinä samalla opiskelemaan (ja kiusaantumaan lisää Hellon seurassa mahdollisesti). Katotaan saanko koskaan aikaseks kirjottaa tota, mutta kyllä Tiituksen vielä joskus pitää jokatapauksessa lähteä Leian kanssa ajelemaan! 😀

[NoaYlläpitäjä]

Mä tuun tähän kanssa kihertelemään, että voi viitsii miiikähän talli siellä Ausseissa mahtaa ooollaaaa :DD ei mutta, et tajuukkaan miten kiitollinen oon kun oot käyny siellä noissa meiningeissä mukana, ääh kiitos!!

On muuten komia hevoone tuo Kyösti, ai vitsi! Kyllä Tiden kelpaa tollasta käydä liikuttamassa, jotenkin mun on tosi helppo kuvitella Tide sen selkään vaikka, mitä Eetukin sanoi jo, että Tiituksen ratsastustaidot ei oo vielä juurikaan tullut esille. Vaikka se pelkkä ratsastaminen jaksaa harvoin kiinnostaa niin tässä se kiinnosti, kun oli vieras hevonen, sitä kautta oppi Tiituksesta lisää, ja tietty se että tarinassa tapahtui muutakin kuin sitä itse ratsastusta. Musta on hauskaa, että innostuit tekeen tälläsen Tiitus-muualla- tarinan, tai oikeestaan kaksikin! Ihailtavaa omistautuneisuutta omille hahmoille sekä hevosille!

[NoaYlläpitäjä]

Uskottelin itselleni, ettei eilinen ollut niin iso juttu.
Olin ehdottomasti tehnyt sen, koska halusin.

Jäiks. Mä mietin aika pitkään kommentoinko tähän ollenkaan, sillä tässä taustalla oleva painava aihe on enemmän kun lähellä omia ihan oikeen elämän kokemuksia. Huh.

Tän koko tarinan läpi kantaa tosi painava tunnelma, ainakin mä luen sen rivien välistä. Tai ehkä mä vaan samaistun Inariin, mutta haluun ajatella että se on hyvää kerrontaa jonka ansiosta tiedän ihan tasan tarkkaan, miltä Inarista tuntuu. Kaikki tuntuu vähän epämääräiseltä, ehkä vähän ahdistaa, ehkä se menee ohi pian, tottakai kaikki on ok, samalla kun yrittää vaan ignoorata pinnalle pyrkivän katumuksen ja epäilyn. Voi Inaria. Tähän mennessä Markuksesta on maalattu jo kaikkea muuta kuin unelma poikaystävä, ja sellaisen, unelman siis, Inari kyllä ansaitsisi.

Inari on toistaiseksi ollut vähän Eiran piilossa. Äänekäs, dramaattisempi ja impulsiivisempi pikkusisko on helposti huomion keskipiste kun vähän hiirimäinen, harmaa Inari on jossain siellä sivussa. Siksi on mielenkiintoista seurata näitä ihan-vaan-Inarin tarinoita. Synkän aiheen lomasta oli ihan mahtavaa lukea ihan sairaan kauniisti kuvailtu kohtaus Hellon intohimosta musiikkia kohtaan.

[NoaYlläpitäjä]

Noi Eiran ja Inarin keskustelut pystyy kuvitteleen niin todenmukaisina ihan äänensävyjä myöten. Näitä tarinoita lukiessa jossa siskokset on pääosassa tulee sellanen fiilis, että kattelen jotain slice of life teinidraama sarjaa, joka on niin koukuttava ja viihdyttävä että ens jaksoa ei millään malttais oottaa 😀 Inari on kyllä niin symppis, ja takuulla isosiskoista parhain, vaikka Eira ei sitä aina ihan muistakaan. Inarihan ei tykkää puhua puhelimessa mutta silti tarttii Eiran kännykkään niin määrätietoisesti ja soittaa ihan vieraaseen numeroon! Vaan paras isosisko voi tehdä noin!

[NoaYlläpitäjä]

Aaai kyä ny kelepaa, ku viimei pääsee Milanista lukemaan! Et kuule tiiäkään, oli tiimin kanssa matsi kesken kun kerkesin vilkaseen onko tänne tullu mitään ja aika kiire tuli päästä matsi pelaan loppuun että pääsee lukeen :DD
Tiitusta heti ekana kompaten, miten ihmeessä sä teet tuon? Mulla, jos hahmot ei oo hyvin radikaalisesti erilaisia toisistaan, ne alkaa helposti kuulostaan samalta. Ja varsinkin jos esittelen uuden hahmon (tai vanhan uuteen paikkaan) niin parit ekat tarinat menee vähän miten sattuu kun vasta etin sitä oikeaa kertojaa, mutta sä kyllä saat sen aina sujumaan! Montako kertojaa susta oikein löytyy, ainakin sata ellei enemmänkin sanon minä!

Biffen luonnetta lukiessani olin aika varma, että Milan ei pitäisi siitä oikeastaan ollenkaan. Jotenkin kuvittelin, että tässä on yksi niistä hahmoista joka pitää hevostaan enemmän välineenä kuin elävänä olentona, ja jos se ei miellytä ei se ansaitse mitään hyvää. Sen sijaan Milan puhuu Biffestä todella positiiviseen sävyyn. Sen ei tarvitse olla kaunis tai älykäs ollakseen hyvä, se käy juuri tuollaisena, suukonkin saa turvalle. Ja voi, hölmöä ja suloista Biffeä, kun joutuu matkustamaan myrtsi-Martin kanssa, joka koko matkan varmasti kyttää silmä kovana aikooko vieruskaveri pysyä siellä omalla puolellaan vai ei. Mä sain tästä niin paljon inspiä että pakko itsekin kirjoittaa! 😀

Joonaksen ilme oli takuulla näkemisen arvoinen, kun auton avaimet vietiin nenän edestä. Erityisen sujuvat sanavalinnat Milanilla, sillä hänestä tosiaan huomaa ettei suomi ole äidinkieli, mutta silti se on selkeästi ymmärrettävissä. Kyllä Joonas hänen kanssaan kaikenlaisesta turhanpäiväisestä rupattelee, sillä tavalla hyvän päivän tuttuina.

Mutta ai vitsi, kyllä mä vielä ihan täysillä uskon että Milan on ihana ja kiva ja hymyileväinen! Lisääkään en malta oottaa!

[NoaYlläpitäjä]

Huh, aikamoista. Mä olen itse ihan hirveän varovainen kun kirjotan teineistä, varsinkin jos kirjotan teineillä, että mitä kirjotan. Niistä tulee helposti tyhmiä pikkulapsia, jotka ei tiedä mistään ”aikuisten jutuista” mitään, vaikka jos nykyajan teinejä miettii niin tilanne on ihan toinen. Ei tarvitse mennä pitkälle kun voin miettiä itseäni teininä, ja ihan samanlainenhan mä olin kuin Sofi tässä. Vanhemmilta en ikinä kyllä pöllinyt, mutta salaa juotiin ja tupakoitiin ja vieraiden kanssa kaulailtiin.

Rohkeasti kirjoitettu helposti aran tuntuisesta aiheesta, ja vieläpä ihan aidon tuntuisesti. Varsinkin tuo kohta, missä Sofi miettii haluaako hän oikeasti olla sellainen. Varmasti jokainen on jossain vaiheessa elämäänsä kyseenalaistanut tekemisiään ja silti tehnyt ne. Kuinkahan tässä käy, kun Jaken pikkutyttö ei olekaan ihan niin kiltti ja viaton kuin isä luulee? Tai ainakin toivoo.

[NoaYlläpitäjä]

Sä et tiiäkkää mite paljo mä aina ilahdun sun tarinoista, ja varsinkin Hello tarinoista!

Vai on Hello ja Jilla nyt sitten niin paria, että voi ihan vapaasti halia ja pusia muidenkin edessä. Eihän se mikään salaisuus oo tainnu kyllä enää hetkeen ollakaan. Mitähän Eetu mahtaa tästä tykätä, ihan siis sillä ajatellen, että onko Hopiavuoren isäntä vähän katkerana, kun sillä ei ole ketään vaikka se kuinka onkin sitä mieltä, ettei tarviikkaan. ja voi hitsit Hello, mä oon ihan samaa mieltä. Tuolla on ihan törkeen kylmä, mitä ihmettä! Mä olin jo ihan että jes kesä kesä, grillit tulille, äkkii terdelle!! Nyt pitää kiskoo taas takkii päälle kun justhan mä menin tuolla t-paita päällä. Mälsää! Arvatkaapa vielä, satoko tässä just äsken lunta. Miksi!! Voin ainakin tälleen ruudun toiselta puolelta olla Hellolle vertaistukena tän takatalvi ajatuksen kanssa 😀
Ja siis, häh, mikä tää palasaippua juttu nyt on?? Mikä vikana? Ei siis tietty sillä että mä.. ite sellasia käyttäisin… tietenkään. Nii.

Tää Tiden ja Hellon kaverisuhde huvittaa mua aiiiiivan törkeesti. Voi Tideä! Ja voi Helloa. Voi voi, mä tykkään voivotella kun nää on niin ihania kavereita ja nää sun tarinat on niin hyviä ja voi plääh, kirjota lisääää :DD Tästä tuli niiin hyvä mieli, kun koko jengi kasassa, Hopiavuoren oma valtava perhe!

[NoaYlläpitäjä]

Sitä taidetaan sanoa, että kun itselleen tarpeeksi monta kertaa jotain hokee siihen alkaa uskoa. Mahtaako näin käydä Eetun kanssa?

Aikamoisen kaverin sä olet Eetusta tehnyt. Ihan ensin näitä sivuja ekan kerran selatessani mietin, että tuleeko Eetusta missään vaiheessa sellaista syvempää hahmoa, vai jääkö se ”tallin isännäksi”. Olishan mun pitänyt tietää, että kun sun hahmosta on kyse, niin ei tietenkään jää. Eetussa on hurjan paljon eri puolia jotka tulee vähitellen esille, esimerkiksi tuo kateellisuus oli sellainen, jota en olisi osannut hänelle kuvitella. Sikäli mikäli asioita tapahtuu ja ne eskaloituu puoleen tai toiseen ja Eetun mustasukkaisuus tulee enemmän esille, niin sitä jään odottamaan oikein mielenkiinnolla, koska tiiän yhden Stadilaisen joka ei diilaa sellasten ihmisten kanssa järin hyvin.

Musta on samalla hirveän surullista, miten Eetu toteaa, ettei hän ketään tarvitse. Vai ansaitse? Mistä ihmeestä kumpuaa tuollainen ajatusmaailma, että hän ei voisi vielä saada enemmän? Että pitäisi tyytyä siihen mitä on jo? Vaikka Annikaa Eetu muistelee lämmöllä, niin vähän mä mietin, oliko se suhde sittenkään ihan tasapuolinen ja reilu. Olisipa mielenkiintoista tietää mitä Annika nyt tekee!

[NoaYlläpitäjä]

Enpä olekaan ajatellut, että tuolta Hopiavuori varmasti uusille alkaa tuntumaan! Väkeä on tullut niin paljon niin nopeasti, ja tarinoita senkin edestä, että tallin meno tuntuu varmasti alkuun hyvin hektiseltä! Mukavan erilainen näkökulma joka tuo Hopiavuoreenkin ihan uudenlaista tunnelmaa.

Ihanaa miten Typy ja Kerttu löysivät taas toisensa, ja voi vitsi tota mamma Flidaa!! Voi että ne on suloisia kaikki, ei mitenkään puolueellisesti mut sanonpa kuitenki et onhan ne helposti Hopiavuoren paras tammajengi 😎

[NoaYlläpitäjä]

hahaaaa tiiätkö, mä vähän toivoin että Noa pääsis kameran ääreen heti kun näin sun kommentin (keskustassakohan se oli) kuvaussessiosta! 😀
musta on aina hirveen kivaa, että kuville keksii jonkun tausta tarinan. niitä katsoo ihan uudelta kannalta heti kun tietää, mitä ennen sitä kuvaa on tapahtunut, mitä sen ottamisen aikana tapahtuu, keitä siinä ympärillä pyörii.

Noahan ei tosiaan oo ammattivalokuvaaja, se ei oo mitään kouluja tai kursseja käyny, vaan ihan ite opetellut. vaikka Noa onkin käyny kaikenlaisissa ristäisissä ja häissä kuvaamassa, se on silti varmastikin aika vaatimaton sen suhteen. eli ihan hyvin voin kuvitella Noan muistuttamassa Nellyä ettei se nyt odota liikoja, vaikka kuvata se kyllä osaa! 😀
siinä missä mä oon aikasemmin sanonu, että sä liikutat Noaa ihan tosi hyvin, niin nyt tässä vähän ontui jokin. älä todellakaan ota tätä pahalla, koska sä olet todella taitava dialogien ja muiden hahmojen kanssa ylipäätään! eikä aina voikaan onnistua! mulla on välillä vaikeuksia ihan omienkin hahmojen kanssa. 😀
ja tää taitaapi mennä ihan mun piikkiin, kun vaan yhdessä tarinassa taisin ohimennen mainita että se ottaa kuvia, mutta siinäpä se. mutta toisaalta, ehkä Noa ei oo tottunu siihen että kaverit haluaa sen ottamista kuvista taulun? yleensä ne päätyy maksimissaan jonkun instagram sivulle ja häviää sinne massan sekaan 😀

vitsit, olipa nyt epäselvä kommentti kun tuntuu että en osannu yhtään vetää tähän sellasta punasta lankaa. lyhyesti ja ytimekkäästi; niiiin kivaa että Noa pääsi kuvaan (koska sehän taas tarkottaa että oot ollu skarppina ja tiesit että Noa kuitenkin kuvaa ees vähän!), super hauskaa että otit Eetun kyseenalaiset kuvaustaidot tähän mukaan ja että kuvalle keksit taustatarinan, ja yhtään Noaa kehumatta turhia niin on kyllä tosi kaunis kuva!

huh, jospa mä ens kommentin saisin fiksummin jäsenneltyä, anteeks tästä räpellyksestä :DD

[NoaYlläpitäjä]

ei hitsi, vau!! nyt oot Jilla ollu kyllä ihan super ahkera, ältsin hienoja piirroksia oot saanu aikaan!!

[NoaYlläpitäjä]

Nonniin. Mun piti lukea tää ihan pari kertaa, että sain kiinni siitä, mitä haluan kommentoida.

Ihan ensimmäisenä mieleeni jäi tarinan loppuhuipentuma. Vihdoin ja viimein hyväntuulinen, vähän hälläväliä Hello näyttää muutakin tunnetilaa. Harmitusta, ärsytystä, epävarmuuttakin kenties? Minkälainen tyyppi tää Milan oikein on, jos se aiheuttaa Hellossa noin vahvaa mielipahaa? Sehän ei yllätyksenä tule, että sun kerronta oli ihan erinomaista. Kaikki tuntui olevan paikallaan.

Ihailtavaa, miten hyvin olet saanut kiinni Jellosta, vaikka se syntyikin aika nopeasti. Sekä sun että Jillan tarinoissa välittyy lämmin tunnelma näiden kahden hahmon välillä, joka saa lukijan uskomaan Jelloon täysillä. Siinä ne nyt on onnellisina rakastuneina ja halailemassa. Vai onko rakkaus vielä liian vahva sana? Kuitenkin, selvästi välittävät toisistaan.

Tosi sympaattista myös, miten Helloa jännitti ravata ilman satulaa. Ei se vaan niin helppoa ole, ja se tuntuu unohtuvan usein virtuaaliheppailijoilla, että ihan ”yksinkertaisiltakin” tuntuvat asiat saattavat usein olla vaikeita. On niin, niin mukavaa ja virkistävää, kun talli ei ole täynnä huippuluokan ratsastajia. Saa olla epävarma ja saa olla osaamatta!

Tässä oli paljon, paljon hyvää, ja samalla ikävästi ruokit mun tarvetta saada jo tietää Milanista lisää. Pian, pliiiiis! 😀

[NoaYlläpitäjä]

Hah, voi vitsit. Tulipa mieleen omat ala-aste ajat, kun hirveesti teki mieli seurustella ja sitten oltiin ”yhdessä” eikä uskallettu tosiaan edes kädestä ensin pitää, tai edes hengata vaan kaksin! aina piti olla kavereiden kanssa siinä samaan aikaan. 😀 ai että. Sulla on niin aidon tuntuinen lähestyminen näissä tarinoissa. haluaisin väittää, että nyt niissä alkaa olemaan ihan selkeä tyyli. ensimmäiset pari tarinaa tuntui, näin mun näkökulmasta, vähän sellaisilta hakevilta, mutta nyt Tiitus on hyvin vakiintunut persoona ja sillä kertomasi tarinat siinä samalla. niitä on miellyttävä ja ilahduttava lukea!

olispa mulla hahmo jolla voisin Tiituksen varastaa. Noa ja Tiitus taitaa elää vähän eri maailmoissa, ja no, vierailleesta Jessestä ei kukaan tykkää 😀 voin vaan vierestä seurata ja huokaista, kun Tiitus on niin auttamattoman ihastunut ja reppana ja sympaattinen. kyllä hän varmasti vielä jonkun löytää, joka meidän jefupoikaa halailee takaisin!

[NoaYlläpitäjä]

Mä tuun Tiituksen kanssa sanomaan, että vitsit tää nauratti! 😀 luin iihan koko tekstin alusta loppuun hymyillen, tää oli ihan törkeen hyvä! Niin monta kohtaa mitkä voisin nostaa esille vaan koska ne oli niin pirun kekseliäitä, mut isän kaljun pään lisäksi otan vaan noi dialogit, koska voi veljet, mitä keskustelua!
Mahtaakohan Hello vastata puhelimeen aina hymyillen, kun sitä huvittaa, että se voi sekä tervehtiä että esitellä itsensä samaan aikaan?

En tiiä tuliko toi Helsinkiläisten kuvailu jostain omista kokemuksista, mutta niin aidolta tää koko tarina tuntui, että vähän haluaisin niin veikata. olis Noaa voinu vähän jännittää, kun sanotaan että laita rastat jotenkin huomaamattomasti… :DD ehkä hyvä, että Hello oli taas pelastamassa päivän Noaa ja Eiraa aatellen.
mutta siis vielä, tää oli ihan ältsin hyvä!! kerkesin kuule ihan kahteen kertaan lukeen ja nyt luen vielä ainakin kerran uudelleen.

[NoaYlläpitäjä]

Vau.
Tiiätkö, kun mä lopetin tän lukemisen, jouduin oikein huokaisemaan syvään ja vähän kokoamaan ajatuksiani, että mitä mä tästä haluaisin sanoa.

Tiituksen ja Matildan kommentteja lainaten, Heli on minullekin tuntunut vielä vähän kaukaiselta hahmolta. Johtunee siitä, että hän on niin, niinkuin itsekin sanoit, järjestelmällinen ja rutinoitunut. Minulle sellaisiin hahmoihin sisälle pääseminen on vaikeaa, koska pelkään kirjoittavani ne omissa tarinoissani väärin. Että laitan ne tekemään jotain extempore, jota ne eivät varmasti tekisi. Heli tuntuu niin aikuiselta omiin hahmoihini verrattuna, että hän on vielä ollut vähän pelottavakin ottaa mukaan. Tämä tarina avasi paljon Heliä hahmona ja persoonana, mutta osasit samalla jättää vielä asioita kertomatta. Helin elämässä on varmasti vielä paljon muutakin, joka ei yleensä pääse päivänvaloon.

Eira ja Inari tuntuivat täydellisiltä valinnoilta tähän tarinaan. Eira joka puhuu mitä sattuu, muttei tarkoituksella halua ketään satuttaa, pakenee paikalta ja kypsempi, harkitumpi Inari tulee ”siivoamaan sotkun” siskonsa perästä. Tässä oli myös hyvin kaunista, selvästi harkittua kerrontaa. Pidin niin monesta kohdasta että tästä tulisi hurjan pitkä kommentti jos kehuisin ihan kaikkea jota haluaisin, niin otan esille oman suosikkini.

Tuo lopetus. Se kertoo Helistä niin, niin kovin paljon. Menneisyydestään huolimatta Heli uskoo, että asiat järjestyvät. Ehkä hän ei vielä ole siellä että asiat ovat täysin järjestyksessä, hänellä on vielä töitä tehtävänä sen eteen, mutta hän uskoo siihen ja ennen kaikkea, hän uskoo itseensä. Älyttömän voimauttava lopetus!

[NoaYlläpitäjä]

Ekaksi: ihan sairaan makeeta miten hyppäsit heti messiin tässä kommentoimisessa! Vitsit, puhun varmasti Eetun ja kaikkien puolesta kun sanon että oon niin hirvittävän ylpee teistä kaikista, ja varsinkin teistä joille muiden tarinoiden kommentoiminen tuntui/tuntuu hankalalta! Ootte ihan parhaita!

Sitten asiaan.
Voi Lari. Kuulostaapa hän tämän lyhyen kuvailun mukaan sympaattiselta, kun hän on rauhallinen ja noin nätisti yritti pesispeliinkin pyytää. Toivottavasti kuulemme hänestä vielä!

Siiitten, vooooi rähmä kun sä väänsit tota Eetun murretta niin maar nappiin! Tai siis, mulle se oli just eikä melkeen, mutta mä en oo kovinkaan etevä noissa murteissa… 😀 Mutta Tiituskin sitä kehui, niin varmasti onnistuit hyvin!
Hauskaa vitsien jakamista puolin ja toisin, vaikka ne eivät ihan samantien ehkä uppoakaan. Näkee myös, että ehdit talliin ja tarinoihin jo perehtyä, kun tiesit että tallin ovi on auki, Jilla keittiössä, muiden hevosien maininta ja vieläpä toi maastoreissu. Jotenkin tuo Mörri ponin tuijottelu yön pimeinä tunteina oli sellainen lause, joka vei mun huomion. Se on niin humoristinen mutta samalla siinä vois olla tosi pahaenteinen viba. Siis hauskasti rakennettu lause kuitenkin! 😀

Mä olen muuten ihan törkeen innoissani Matildan saapumisesta, tää tarina myi mut nyt lopultakin ihan kokonaan. Vaadin siis lisää!!

[NoaYlläpitäjä]

Olipa hauska lukea Tiituksen tallin ulkopuolisesta elämästä enemmän! Mä pidän hänestä kokoajan enemmän ja enemmän!

Jenkkifudis on hauskan erilainen harrastus, ja oli nerokasta ottaa se vertauskuvaksi Hellolta saatuun tökkäisyyn!
Vitsi, mitähän Jilla mahtais tykätä jos saisi tietää millaisia ajatuksia Hello saakaan muissa aikaan? 😀

Niin kiva, että Alva pääsi vierailevaksi tähdeksi tähänkin tarinaan!
Mä todella, todella odotan innolla lisää tälläisiä tarinoita sulta. Eniten mua ehkä kiinnostaa miten käy, jos ja kun Tiituksen kaverit saa tietää, ettei Tiitus haaveilekaan sellaisista kaunottarista joita he ajattelevat.

[NoaYlläpitäjä]

Hello vääntämässä ranskaa, hiillostamassa raasu TIDEÄ, ja sitten vielä kutsumassa häntä heikoksi!! Tässä oli monta kohtaa, joille nauroin ihan ääneen. Tai ainakin tuhahdin äänekkäästi nenän kautta hymyillen.

Tätä tarinaa lukiessa mulle tuli kauhea tarve, siis melkein ihan fyysinen ikävä, että Jesse tarvii Hellon kaltaisen kaverin elämäänsä. Pakko mun on tuoda se useamminkin tänne pyörimään, niin ehkä joskus joku voisi sanoa että hei, ei se Lehtoniemen Jesse ihan niin paska jätkä olekaan!

Mahtoiko Tiden hermoilu olla osaamattomuutta valjastamisen suhteen vai Hellon läheisyyden takia, hmm hmm tiedäpä sitä sitten. 😀

Mutta siis voi yhyy. Tyhmä sinä ja tyhmä Hello kun ootte noin ihania, enhän mä tiiä mitä sanoa enää. Taidan vaan lukea tän uudelleen ja tuhista onnellisesti itekseni.

[Julkaisija]

Viestit