Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Jussin rallipäivä
Sillä oli liikaa energiaa. Tunsin sen jo alkulämmittelyssä, mutta ajattelin saavani ratsastettua sen kuulolle. Jussi on kuitenkin aina Jussi: maailman luotettavin hevonen. Onhan se ori ja jo senkin takia välillä vauhti päällä, mutta kyllä se aina asettuu. En ollut huolissani edes Sonjasta ja Salierista, jotka ravasivat maneesissa samaan tahtiin. Jussin tapoihin ei kuulu kiihtyä muista hevosista. Olin varma, että se pysyisi käsissäni, vaikka ravasimmekin ainakin kaksi kertaa niin nopeasti kuin Sonja ja Salieri: nopeammin kuin lämmittelyn aikana oli edes mukava mennä.
”Se on virkeellä tuulella”, Sonjakin kommentoi ohimennen, kun varoitin ohittavani hänet taas sisäkautta. Minun oli kevennettävä pysyäkseni Jussin askelissa.
”Me voimma mennä kentälle”, tarjouduin heti, sillä vasta silloin tyhmään päähäni pälkähti, että vaikka Salieri ei häirinnyt Jussia, Jussi voisi häiritä Salieria. Laittaa nyt maksava asiakas kärsimään Jussin riekunnasta: olin minäkin isäntä.
”En mä ollenkaan sitä tarkottanu”, Sonja väitti. En tiennyt, voisinko uskoa häntä, mutta päätin jäädä hetkeksi.Maneesin takaosassa oli pari orpoa okseria, joilla meidän oli tarkoitus harjoitella. Ravasin Jussilla pääty-ympyrää niiden ympärillä ja se viskoi päätään mennessään. Pidin ohjia löyhällä tuntumalla. Hevonen tuntui siltä, että se olisi raivostunut, jos olisin yrittänyt ohjilla hillitä sen menoa. Ei auttanut kuin keventää ja odottaa, että se saisi energiansa purettua. Ylimääräinen vapaapäivä loppuviikosta ei ollut tosiaankaan tehnyt sille hyvää. En ollut edes tullut kysyneeksi Outilta, oliko Jussi käyttäytynyt hänen ratsastamanaan normaalisti. Kai minä olisin kuullut, jos se olisi ollut sellainen Outillakin. Vai olisinko?
”Me laukkaamma”, huhuilin maneesin toiseen päähän, kun Jussi vihdoinkin alkoi ravata suoraan.
”Selvä!”
”Me pysymmä täs pääs ny aluksi.”Jussi lähti niin kuin raketti, kun vain liikautin pohkeitani ja hipaisin sen kylkeä satulavyön etureunasta. Otin vaistomaisesti kiinni satulan etukaaresta. Hevonen hidasti raviin, koska en ollut enää tasapainossa, mutta annoin heti uudet avut. Laukannosto oli yhtä innokas toisellakin kertaa, mutta olin jo varuillani.
Se oli hienoa laukkaa se, siis sellaiseksi harjoitteluksi. Koulukisoissa olisi tullut noottia, kun Jussi antoi mennä matkaavoittavin askelin. Liike ei suuntautunut kauniisti ja hallitusti ylöspäin, vaan hevonen olisi halunnut mennä kovempaa. En päästänyt sitä kuitenkaan säntäämään, vaikka en toisaalta vaatinut siltä vielä lyhyempää muotoa ja askeltakaan. En halunnut sen turhautuvan.
Lapsena olin unelmoinut sellaisesta hevosesta kuin Jussi sillä hetkellä oli. Lapsuuden unelmahevoseni piti ponnistaa laukatessaan eteenpäin sellaisella voimalla, että sen tunsi koko ruumiissaan. Nyt osasin jo arvostaa paljon tärkeämpiä ominaisuuksia, kuten tervettä luonnetta, tarkkaavaisuutta ja tottelevaisuutta, mutta olihan se hienoa. En voinut olla hymyilemättä. Jussi alistui kompromissilaukkaamme kiukuttelematta, kun en vaatinut sen enempää. Ryhdyin kokoamaan sitä hieman vasta muutaman molempiin suuntiin ratsastetun ympyrän jälkeen. Kun se kuunteli kunnolla ja laukkasi hallitummin, hidastin taas raviin ja jatkoin uraa myöten. Varoitin taas Sonjaa, että aion ohittaa hänet ja Salierin uudelleen sisäpuolelta.
”Me hyppäämmä nua kaks tuala”, kerroin mennessäni, vaikka Jussin ravi tärisytti ääntäni. ”Jos käy.”
”Joo, me voidaan ihan hyvin olla täällä päässä hetki.”
”Meemmä pihahan sitte sen jäläkehen niin ei juasta täs teirän jaloos enää.”
”Ei kyllä oikeasti tarvi.”Uusi laukka. Vielä yksi kierros esteiden ympäri. Ohjasin Jussin kohti ensimmäistä okseria ja suoristin sen. Se vastasi apuihin täsmällisesti, mutta sen vauhti oli silti kovempi kuin olisin halunnut. Ajattelin, että kyllä se ensimmäisillä hypyillä voisi vähän tuulettaa tunteitaan. Olin varma, että esteen ylittämisen jälkeen se pukittaisi, koska se oli niin kummallisessa mielentilassa. Se ei olisi vaarallista. Olin varautunut, pysyisin kyydissä ja elämä jatkuisi. Parin hypyn jälkeen sellainen touhu loppuisi.
Jussi laukkasi suoraan kohti estettä ja sen askeleet olivat epäröimättömät. Laskin sen askeleet tarkasti. Valmistelin sen vielä puolipidätteellä: seuraavalla askeleella ponnistaisimme, sitten lentäisimme. Vatsa- ja kylkilihakseni jännittyivät juuri ennen hyppyä. Sitten oli aika. Minä hyppäsin.
Hevonen ei.
Aika tuntuu aina hidastuvan, kun säikähtää. Tunsin miten irtosin satulasta ja jatkoin matkaani oikea kylki edellä kohti estettä, kun Jussi kääntyi viime hetkellä vasemmalle. Ehdin tuntea kaikki puomit erikseen kylkeni alla, kun ne yksi kerrallaan putosivat lentäessäni niitä päin. Silloin se ei sattunut. Ei tuntunut muuta kuin samanlainen ihmeellinen sydämen tekemä kuperkeikka, kuin jos astuu vahingossa portaissa yhden rapun yli. Kun mätkähdin kylki edellä puomien kanssa maahan, suojasin jo molemmilla käsivarsilla niskaani.
Pyristelin jaloilleni jo maahan osuessani. Jos olisin ollut yksin, olisin kai jäänyt tunnustelemaan, kävikö minun pahasti. Nyt maneesissa oli kuitenkin myös muita ja minun oli saatava Jussi heti kiinni. Yritin huudahtaa varoituksen, mutta keuhkoistani oli iskeytynyt kaikki ilmat pihalle, enkä saanut huudettua. En voinut muuta kuin hakea Jussia katseellani.
Jussi, se apina hevoseksi, mutusteli jo kuolaimiaan maneesin keskellä. Sillä oli pää ylhäällä ja korvat pystyssä. Vihaiselta se ei kuitenkaan vaikuttanut. Ojensin kättäni sitä kohti ihan kuin olisin voinut ottaa sen ohjista kiinni niin pitkän matkan päästä. Sitten minun oli kuitenkin nojattava kämmenilläni polviani ja suoristettava niskani. Kipu alkoi tuntua jomottavana kylkiluissa, mutta siitä en ollut huolissani. Minun piti vain saada hengitykseni kulkemaan ennen kuin lähtisin kiinniottoreissulle, koska muuten pyörtyisin. Oli ikävä tunne, kun samaan aikaan hengästytti ja henki oli salpautunut.
”Kävikö pahasti?” Sonja kysyi ja kuului ravaavan kohti.
Heilutin hämmentäni häntä kohti. Se yritti merkitä, että ei tässä mitään hätää ole.
”Sattuiko suhun?” hän kysyi, mutta ei enää erityisen huolestuneesti.
Pudistin päätäni, taputin kylkeäni, irvistin ja yritin hengittää. Maailma mustui reunoiltaan.
”Istu alas”, hän ehdotti.
Pudistin uudelleen päätäni. Ei tässä mitään hätää ollut. Parin pitkän sekunnin kuluttua istuin kuitenkin, koska maneesin valot alkoivat tuntua hyvin hämäriltä.Istuminen auttoi heti. Sain saman tien hengitettyä, vaikkakin pinnallisesti. Valojen himmeneminen pysähtyi. Luovutin ja painoin pääni polviin. Muutaman hengenvedon kuluttua valot alkoivat palaa ihan normaalisti.
”Mihin sattuu?”
”Ei mihinkää”, sain sanottua ihan normaalisti ja suoristin selkäni. ”Meni vain ilimat pihalle.”
”Noni. Ooksä varma?”
”Joo. Kylykiä kumminki sen verran pistää ettemmä hyppää enää…”
”Ehkä ei sitten kannata.”Nousin uudelleen jaloilleni ja Sonja jatkoi Salierin kanssa käynnissä. Jussi näytti olevan ihan rauhassa maneesin keskellä vieläkin. Nostin esteen tolpan pystyyn, mutta se vihlaisi omituisesti selästäni. Irvistin salaa kohti seinää. Olisi kyllä tosi erinomaista, jos olisin jotenkin loukkaantunut. Voi itku. Yritin nostaa alimman puomin paikoilleen, mutta selkäni säti sellaisia varoitussignaaleja, etten uskaltanutkaan kumartua. Antaa olla.
”Jussi tse”, mutisin hevoselle niin kuin koiralle ja kävelin sen luokse. Se antoi minun ottaa otteen ohjistaan. ”Mä paan jonku, Oskarin vaikka, tulemahan korjaamahan nua estehet”, sanoin Sonjalle. ”Mullon seliäs joku.”
”Eiku kyllä mä ne voin siitä koota. Ei tarvi ketää juoksuttaa tänne.”
”Ei soo sun hommas mun jäläkiä siivota.”Lähdin taluttamaan Jussia kohti maneesin ovia. Selkää vihloi, kun yritti pitää sitä suorassa. Toivoin, että tallissa olisi joku — vaikka edes Eiran kaltainen holtiton lapsi. Jussi olisi ihan jumissa huomenna, jos kukaan ei jäähdyttelisi sitä.
-
Luokan 2 lopulliset tulokset
1. Alexiina C. (VRL-02207) – Orange Wood’s Lumious VH15-054-0006 (CIC2)
2. Sonja Lovell (VRL-11911) – Icarus de Winter (CIC4)
3. Eetu Hopiavuori (VRL-02753) – Forceful (CIC2)
4. Annabelle Paju (VRL-13283) – Panthera VH11-006-0207 (CIC3)Luokan 2 tuomarikohtaiset tulokset ja kommentit
Tulokset muodossa
Tuomarin a. antama sijoitus, tuomarin b., tuomarin c. Osallistuja
KommenttiTuomarin b yleiskommentti
Tasainen luokka ja tunnelmallisia tekstejä!Tuomarin c yleiskommentti
Yleistä palautetta luokasta: Vau! Tehän olitte kaikki kirjoittaneet tosi hienot pätkät! Nautin jokaisen lukemisesta. Olitte keksineet tosi hauskoja, mutta myös tunteita välittäviä aiheits. Kuitenkin sydämeni vei tällä kertaa omaperäisin ja mieleenpainuvin teksti. Erityistä plussaa kaikille myös selkeästä kerronnasta, jota oli mukava lukea.1.1.1. Alexiina C. (VRL-02207) – Orange Wood’s Lumious VH15-054-0006 (CIC2)
Tuomarin a. kommentti
Erottuva toteutus, talvisin yksityiskohdin ja muutamin oikein kaunein sanavalinnoin kirjailtu kokonaisuus. Lyhyiden lauseiden rytmi kuvastaa vauhdikkaan, raskaan urheilusuorituksen hengästynyttä tunnelmaa.2.4.2. Sonja Lovell – Icarus de Winter (CIC4)
Tuomarin a. kommentti
Eri ympäristöissä erilaisia talvia: lumen sijaan tätä talvitarinaa värittää sijainnille tyypillinen ikuinen märkyys. Tunnelma on lennokkaan iloinen läpi tarinan, vaikka modernien talvien huokailu tuokin vakavuutta iloittelevan treenin vastapainoksi.3.3.3. Eetu Hopiavuori (VRL-02753) – Forceful (CIC2)
Tuomarin a. kommentti
Mukavan toteava kertomus treenipuitteista ja niiden vaikutuksesta totiseen harjoitteluun: tässä ei jäädä ongelmiin piehtaroimaan. Vahvempaa kosketusta kenttäratsastusaiheeseen jään kaipaamaan, ja jotakin, mihin jäädä viipyilemään ja tunnelmoimaan.4.2.4. Annabelle Paju (VRL-13283) – Panthera VH11-006-0207 (CIC3)
Tuomarin a. kommentti
Kaunista kuvausta ratsastajan ja pitkältä ajalta tutun lempimummukan välisestä tunnesiteestä. Tehtävänannon mukaiseen talvea ja kenttäratsastusta kuvailevaan osuuteen päästään kuitenkin tekstissä verrattain myöhään: suorempi lähestymistapa voisi poikia paremman sijan. -
Luokan 1 lopulliset tulokset
1. Rasmus Alsila (VRL-11889) – Bertram (helppo)
2. Guadalupe Honka (VRL-06046) – Moirai VH19-006-0026 (CIC1)
3. Jenna (VRL-03515) – Lakean Ruurikki VH11-018-1092 (helppo)
4. Guadalupe Honka (VRL-06046) – Şehzade VH19-021-0055 (aloittelijaluokka)
5. Kaj Erkinheimo (VRL-02753) – Erkinheimon Matroona (helppo)
6. Sonja Lovell (VRL-11911) – Sotamaalauksen Kuulentohuijaus (CIC1)
7. Tiitus Hellevaara (VRL-00345) – Mörkövaaran Huntuhurmaaja VH18-018-1015 (tutustumis)
8. Aada Lehmusvaara (VRL-14149) – Gone Bananaz VH20-031-0011 (Aloittelijaluokka)Luokan 1 tuomarikohtaiset tulokset ja kommentit
Tulokset muodossa
tuomarin 1. antama sijoitus, tuomarin 2., tuomarin 3. Osallistuja
KommentitTuomarin 3 yleinen kommentti:
Kaikilla oli oikein kivat tarinat, joita oli mukava lukea. Kaikki onnistuivat hyvin luomaan mielikuvat tilanteesta, ja olittekin keksineet varsin hauskoja skenaarioita. Tällä kertaa voiton veivät ne tarinat, joihin oli selvästi valittu vain pieni hetki, jonka aikana aika pysähtyy ja ajatukset laukkaavat tuhatta ja sataa, tai joka käy niin nopeasti, ettei sitä tajuakaan.1.1.1. Rasmus Alsila (VRL-11889) – Bertram (helppo)
Tuomarin 1 kommentti
Nyt on totisesti tartuttu hetkeen ja käännelty sitä tarkasteltavaksi vähän joka kantilta! Tässä välittyy elävästi kuva tilanteesta, ratsastajan tunnetila, sen taustat ja ratsun huoleton suhtautuminen koko hommaan. Runsaimmalla ja elämän pienten hetkien moniulotteisuutta tavoittavalla kuvailullaan merkintä karauttaa vähäsen muiden edelle.Tuomarin 2 kommentti
Ihanan yksityiskohtainen ja hyvin rakennettu tekstinpätkä, tätä lukiessa tiesin että tässä se on, oma suosikki. Ratsastajan kuvaaman kauhun, jännityksen, pystyy kokemaan ja teksti kertoo (ja näyttää) hyvin miten paljon ajatuksia kerkeääkään loppuunsa miettiä sen muutaman hassun sekunnin aikana, kun hyppy tapahtuu. Erittäin hyvä ja toimiva kerronta tehtävänantoa noudattaen!7.2.2. Guadalupe Honka (VRL-06046) – Moirai VH19-006-0026 (CIC1)
Tuomarin 1 kommentti
Uups, aina ei ole toivottavaa että hommat sujuu kuin tanssi. Mielikuva on hupaisa ja sanavalinnoissa eloa, vaikka lopun virke hieman särkyykin.Tuomarin 2 kommentti:
Otsikko itsessään kertoi jo paljon; onnistunut otsikointi, ja kolmannen lauseen jälkeen olin jo myyty tälle tekstille. Tekstiä lukiessa hymyilytti, sillä se kertoi hevosen luonteesta lähes kaiken tarvittavan samalla tuoden ratsastajan ajatuksia esiin (treenistä). Toimiva kokonaisuus, hyvin hyödynnetty tehtävänanto ilman että sai siitä väkinäisen tai pakkopullamaisen kuvan.3.6.3. Jenna (VRL-03515) – Lakean Ruurikki VH11-018-1092 (helppo)
Tuomarin 1 kommentti
Ooh, jännittävä käänne, jollaista en olekaan ennen lukenut: pahanilmanlintu radalla. Hauskasti luotu hetki, josta saisi varmasti lihoteltua vaikka minkälaisen kertomuksen kuvailua ja tunnekokemuksia lisäilemällä.Tuomarin 2 kommentti:
Toimiva kerronta ja tehtävänannon hyödyntäminen. Tämäkin olisi muutamalla yksityiskohdalla nostanut sijoitustaa ylemmäs. Lässähti mielestäni vähän loppua kohden.5.4.4. Guadalupe Honka (VRL-06046) – Şehzade VH19-021-0055 (aloittelijaluokka)
Tuomarin 1 kommentti
Miksi, tuo hevosihmisten polttavin puheenaihe. Miksi maksaa itsensä kipeäksi ja käyttää tuhottomasti aikaa harrastukseen, josta seuraa vaan hiekkaisia housuja ja harmaita hiuksia? Mukavan ytimekäs ja paljon puhuva kuvaus turhautumisen hetkestä.Tuomarin 2 kommentti:
Hyvä ja toimiva kerronta, toimi hyvin lyhykäisyydestään huolimatta; tekstin aikana mielikuva oli vahvasti läsnä ja teksti maalasi mielikuvaa isoksi kokonaisuudeksi tilanteesta. Maneesin hiekalla kädet puuskassa istuvaa ratsastajaa ja pukkilaukkariemusta korskahtelevaa, nyt pysähtynytta ratsua. Toimiva tilanne, pienillä yksityiskohdilla olisi nostanut sijoitusta. Tehtävänantoa noudatetty hyvin!4.3.8. Kaj Erkinheimo (VRL-02753) – Erkinheimon Matroona (helppo)
Tuomarin 1 kommentti
Pidän todella aiheen valinnasta. Onnistuminen, mikäs sen parempaa, ja tästä tunne välittyy! Paikoin olisi voinut aikamuotojen valintaa vielä harkita, jotta lukukokemus tuntuisi sujuvammalta.Tuomarin 2 kommentti:
Tästä tekstistä jäi hyvä fiilis. Semmonen ”awww, well done you guys” -fiilis. Kerronta oli miellyttävää, sujuvaa ja toi hyvin esille sen onnistumisen tunteen ja luoton ratsastajan ja hevosen välillä. Hienosti huomioitu tehtävänanto, toimiva kokonaisuus!6.5.5. Sonja Lovell – Sotamaalauksen Kuulentohuijaus (CIC1)
Tuomarin 1 kommentti
Miten sanotaan: toisen epäonni on toisen hupi. Suoraan asiaan sukeltava tuokiokuvaus, jossa välittyy hyvin eri osapuolten erilaiset suhtautumiset tilanteeseen.Tuomarin 2 kommentti:
Toimiva kerronta tehtävänantoa hyödyntäen. Tekstistä itsestään puuttui jotain, mikä olisi saanut tekstin jäämään paremmin mieleen ja tuonut sitä enemmän edukseen. Mukava, humoristinen lopetus.2.8.7. Tiitus Hellevaara (VRL-00345) – Mörkövaaran Huntuhurmaaja VH18-018-1015 (tutustumis)
Tuomarin 1 kommentti
Sympaattinen pieni kohtaaminen. Jänön tulo tarinaan on hyvin rakennettu, ja tilanne ratkeaa mukavalla tavalla ratsastajan tyynnyttävään puheenvuoroon.Tuomarin 2 kommentti:
Muiden tekstien rinnalla jäi vähän mitäänsanomattomaksi missä ei erottunut oikein mitään edukseen. Toimiva kokonaisuus, hyvin hyödynnetty talvea ja sen tuomaa muutosta eläinten ulkonäössä.8.7.6. Aada Lehmusvaara (VRL-14149) – Gone Bananaz VH20-031-0011 (Aloittelijaluokka)
Tuomarin 1 kommentti
Yllättävä ketun kohtaaminen on toimiva aihevalinta. Sillä olisi voinut vielä herkutella enemmän: mitä tuntemuksia ketun näkeminen herätti? Olisiko kuvailua voinut vielä syventää ja lisätä?Tuomarin 2 kommentti:
Teksti ei erottunut edukseen niinsanotulla tavanomaisuudellaan. Teksti alkaa lupaavasti mutta lässähtää sen jälkeen. Olisin kaivannut enemmän ykistyiskohtia nopeatempoisen, kuitenkin toimivan kerronnan tueksi. -
Lautanen tyhjäksi
Ruskeakastike näytti oudolta. Se oli vähän kalpeaa, sen pinnalla oli sentin rasvakerros ja rasvakerroksen alla, kastikkeen pinnassa, oli mustaa hilettä. Vilkaisin ympärilleni. Ei kai Jilla näkisi, jos sekoittaisin sitä vähän ja tutkisin tarkemmin..? Pöydän ääressä olivat vain Noa, Hello, Eira ja Nelly. Uskalsin sekoittaa. Tuoksu oli normaali. Kastike oli juoksevaa. Kauhaisin sitä perunien päälle ja istuin pöydän reunaan selkä inhottavan käytävämäisen eteisen ovelle päin Eiran viereen, Helloa vastapäätä. Eiran toisella puolella ikkunan vieressä istuva Nelly oli omituisen hiljainen. Häntä vastapäätä Hellon vieressä istuva Noa nyt oli aina melko hiljainen. Painoin haarukalla perunan muusiksi ja nostelin kaksi haarukallista kitaani ennen kuin maistoin mitään.
”Hyi rist–”
Joku potkaisi minua sääreen niin kovasti, että siitä jäisi kyllä jälki. Kohotin katseeni. Kumpi kehtasikaan — Noa vai Hello? Hellon ilme paljasti hänet, ja ilmeisesti se oli tarkoituskin. Hän tuijotti minua kiinteästi, suu tiukkana viivana ja silmät tavallistakin suurempina.
”Eira on oppinu tekeen kastiketta”, Hello sanoi kireästi ja niin kovasti epätasaisia hampaitaan yhteen purren, että hänen poskilihaksensa pullistuivat. Se saattoi olla uhkaus tai varoitus, tai ehkä hän yritti olla yökkimättä.
”Noni. Soon hyvä juttu”, sanoin siihen, vaikka suuni pyrki mutristumaan väkisin.
”Aina sama juttu”, Eira alkoi valittaa ja osoitti haarukkaan keihästämällään perunalla ensin Helloa ja sitten minua. ”Heti ku ei Jilla tee ruokaa nii sanotaan että maistuu ihan paskalta!”
”Kukaa ei oo sanonu että tää on pahaa”, Hello vakuutteli Eiralle.
”Ei nii mut kyl mä nään”, Eira marisi.
”Mä otan ainaki vielä lisää”, Hello sanoi, ja vaikka hänen ilmeensä olikin kauhistunut, siihen Eira näytti tyytyvän.Pöydässä oli hämmentävän hiljaista. Näin sivusilmällä Eiran ohitse miten Nelly sotki ainoan perunansa pitkin lautasta, mikä oli hänelle kovin epätyypillistä käytöstä. Noa näytti hengittävän vain ulospäin aina ruoka suussa. Minullakin oli vaikeuksia saada syötyä. Perunat olivat kyllä pehmeitä, mutta kastike oli samaan aikaan sekä raakaa että palanutta. Se maistui siltä kuin joku olisi paistanut banaania pohjaan pölyssä ja piimässä. Yritin lipittää maitoa joka suupalan jälkeen ja sain kaataa sitä lisää yhtenään. Että pitikin ottaa niin paljon kastiketta.
Hello sen sijaan nieli ruokansa samaa mielipuolista vauhtia kuin aina. Vain hänen hiljaisuutensa ja pari kertaa hartioita hytisyttävät kylmät väreet kertoivat, että hän inhosi sitä. Normaali ihminen olisi lopettanut moisen kidutuksen yhdestä lautasellisesta selviydyttyään, mutta Hello nousi kuin nousikin hakemaan lisää, eikä mitään puolikasta perunaa ja kastiketippaa, vaan ihan täyden satsin. Eira hymyili tyytyväisenä ja minä vaihdoin Noan kanssa hiljaisen ja ilmeettömän mutta hyvin merkityksellisen katseen, kun Hello irvisti salaa kastikekattilalle ja piti nyrkkiä suunsa edessä kävellessään takaisin pöytään. Istuttuaan hän kuitenkin paineli perunansa tohjoksi ja söi urhoollisesti ja pikavauhtia.
Eira nousi pöydästä ensimmäisenä.
”Käskenkö mä muita syömään?” hän kysyi. Ei ilmoittanut, että ”mä käsken muut syömään”, niin kuin tavallisesti. Kyllä hän tiesi, että ruoka oli syömäkelvotonta, vaikka Hello yritti kovasti muuta hänelle uskotella.
”Iliman muuta!” Hello hymyili pöydän toiselta puolelta ja sai Eiran kasvot kirkastumaan.
”Kiitti Eira kun teit safkaa”, Noa sanoi hiljaa, mutta ei nostanut katsettaan lautaselta.Kalpea Nelly nousi pöydästä kun Eira lähti eteiseen. Hän osoitti Helloa sormellaan hyvin terävästi. Se merkitsi selkeästi jotain, mutta en heti keksinyt mitä.
”Mä pyydän jos Eira lähtis mun seuraks maastoon ko totanoin… Mun pitää… Totuttaa Cozmina, öö, tuuleen. Ja se tarvii jonkun rauhallisen hevosen mukaan”, Nelly sanoi uskottavan neutraalisti, mutta osoitti sitten uudelleen Helloa ja viittasi vielä kohti kastikekattilaa. Hello nyökkäsi.Ovi sulkeutui Nellyn ja Eiran perässä.
”Hyi vitsi mä en oo ikinä maistanu mitään näin pahaa”, Hello kuiskasi kiihkeästi ja litisti sitten Noan tosi pieneksi ja ohueksi seinään ja itsensä rakoon noustessaan häntä vasten katsomaan ikkunasta ilmeisesti Nellyä ja Eiraa.
”Koita ny”, Noa äännähti, mutta Hello läpsäytti häntä takaraivoon häneen edes katsomatta ja edelleen kaula pitkällä ulos tuijottaen.
”Hyi jeesus oikeesti”, Hello mutisi vielä ikkunalle.Ilmeisesti hän odotti, että Eira oli tarpeeksi kaukana tuvasta eikä todennäköisesti enää palaisi. Hän hytisytti hartioitaan vielä kerran ja säntäsi sitten kastikekattilan kimppuun niin että Noa sai lopulta irrottautua seinästä. Hän tarttui kattilaan kaksin käsin ja lähti kiidättämään sitä pois. Hänen askeleensa tömisivät kohti vessaa. Kuului lotinaa ja vessan vetämisen ääni. Sitten Hello palasi yhtä tarmokkaasti, paiskasi tyhjän kattilan tiskialtaaseen ja laski siihen kuumaa vettä.
”Onks meillä mitää muuta ruokaa jos kerran tänne tulee oikeita ihmisiä syömään?” Hello kysyi ja katsoi Noaa.
”Mitä sä mua katot?” Noa kysyi puolustelevasti.
”Siks kun oikeesti mä tiedän että jääkaapis on jotain sun kanoja.”
”Mä ajattelin tehä niist tortillaa illalla…”
”Et sä voi varata mitään tortillakanoja kun ihmiset näkee nälkää!”
”Sä soit just kaks lautasellista tätä gurmeeta.”
”Mä tarkotankin muita ihmisiä.”
”No ota nyt sit ne kanat. Rosvo. Sä syöt aina kaikkien ruuat.”
”Vieläkään ne ei oo mulle, senki saituri.”Nostin nopeasti Ilkka-Pohjalaisen eteeni, vaikka normaali ihminen lukeekin niin isoa sanomalehtä pitäen sitä pöytää vasten. Nauratti, vaikka olin juuri joutunut syömään pahuuden makuista ruokaa ja muut saisivat ilmeisesti Hellon luovasti kokkaamaa kanaruokaa. Noa huokaisi vielä menetettyjen kanojensa vuoksi, mutta Hello alkoi laulaa osin itse uudelleen sanoittamaansa kappaletta Mummo kanasensa pannulle ajoi kokatessaan, ja kuului hyppyyttävän kananpaloja paistinpannussa tahdissa, kun laulussa kanaset ne hyppeli.
-
Saa nähdä miten Salierin tavarat kauppansa tekevät. 😀 Virtuaalimaailmassa hahmoilla on usein rahaa ostaa kaikki sävy sävyyn. Toki se on ihan uskottavaakin sellaisilla aikuisilla hahmoilla, jotka ovat hyvällä alalla töissä ja näin, mutta parikymppinen rikas nassikka on harvinaisuus… Toinen koulukunta on sitten sellainen, joka ei kehtaa ottaa, vaikka tarvitsisi. Mulla on kummankinlaisia hahmoja, tietenkin. Mua itse asiassa kiinnostaa, ottaako joku jotain, ja kuka mahtaa ottaa. Oikeassa elämässä se ei olisi ihmeellinen asia, mutta nyt kun näen hahmojen ajatuksiin, varustelaatikolla voi kertoa lukijalle vaikka mitä…
En ollut vielä itse ehtinyt hokata, että Ennillä ja Lexillä on yhteyksiä. Olen aina liian keskittynyt hevosten tarinoihin ja kuvauksiin. 😀 Hyvä että joku hokaa. Musta se on realistista, että samalta suunnalta lähtöisin olevia hevosia osuu talliin, kun ei (virtuaali)Suomessa kuitenkaan niin loputtomasti kasvattajia ole. Lisäksi veikkaanpa, että Tiituksesta ja Agnesista tuntuu ihan tarinan ulkopuolellakin kivalta, kun joku paitsi ottaa hevoset huomioon, myös osoittaa tutkineensa niiden sivuja. 😀
Tunnistan fiiliksen, jossa Sonja on saadessaan järjestellä kaappiin uutta tavaraa. En ehkä hipelöi tuolla lailla koirien kamoja tai omia vaatteita, mutta on kai meillä kaikilla joku kokoelma, jota on ihana järjestellä kun saa sinne jotain uutta!
-
Olen saattanus joskus aiemmin kommentoida jollekin toiselle samaa, mutta musta on hienoa, kun joku onnistuu kuvailemaan jonkun asiaa X harrastavaa hahmoa harrastuksensa parissa niin, että hänen osaamisensa taso välittyy lukijalle. Nyt musta välittyy: olet kirjoittanut Agnesista taitavan ratsastajan tosi uskottavasti.
Kun kirjoitetaan jonkun rakkaasta harrastuksesta, sitä tulee usein kuvailtua liikaa tai väärällä tavalla, jotta lukija uskoisi hahmon osaavan asiansa. Kun hahmo osaa vaikka just ratsastaa, hän ei enää mieti alkeita, eli hänen kertojanäänellään ei voi kuvata yksinkertaisimpia asioita hänen omasta ratsastuksestaan. Kun ne jättää kertomatta, lukija saa vaikutelman siitä, että ne ovat niin automaattisia ja itsestäänselviä hänelle, ettei hän oikeastaan edes huomaa suorittavansa niitä. Mitä parempi hahmo harrastuksessaan on, sitä luovemmin hän suhtautuu siihen ja sitä abstraktimmin hän tulee siitä puhuneeksi. Jos hän hioo jotain pikkuasiaa, tietenkin tekninenkin kuvailu on mahdollista, mutta kokonaisen treenin jokaisen yksityiskohdan kuvaaminen ei vahvistakaan kuvaa hahmon asiantuntijuudesta, vaan heikentää sitä. Olet löytänyt mun mielestä hyvän tasapainon ratsastuskuvauksessa. Agnes ei ole ratsastuksen jumala, joka on sillä tasolla että puhuu vertauksin ja mielikuvin, mutta hän on hyvä ratsastaja.
Tässä tarinassa osoitat myös tosi kauniisti, että Sonjan juttu on luettu. 😀 Hopiavuoreen ajautuu sellaista sakkia, joka tykkää ottaa muita huomioon ja tykkää tulla otetuksi huomioon. Toisen juttujen sivuamisesta tulee hyvä mieli paitsi asianosaisen hahmon omistajalle, myös meille kaikille muille.
-
Onpa taas rohkeaa kirjoittamista! Muutkin ovat sanoneet jo, että muiden hahmojen käsittely voi olla aluksi pelottavaa, ja ai kuinka me kaikki ihaillaan kaikkia, jotka uskaltaa siihen ryhtyä.
Tuot tässä hyvin esiin Agnesin luonnetta selostamatta sitä turhan päiten. Sonja kirjoitti tänään häntä sivuavan tarinan, ja siitä näkee, että hänkin on näiden juttujen perusteella saanut jo kiinni siitä, miten Agnes viestii. Samastun myös Agnesin uutena tyyppinä tuntemaan ahdistukseen! Vitsit miten on vaikeaa ylipäätään mennä uuteen paikkaan, ja vielä sellaiseen jossa väki yrittää kaikin voimin heti jutella ja hengittää mun kaiken ilman!
Nämä olivat mulle oikein erityisen ihania kerronnallisia karkkeja:
– se miten sää kuvastaa Agnesin tunteita
– yksityiskohdat, joilla ei ole juonellista merkitystä, mutta jotka tekevät tarinasta mulle totta (Prisman pakettiautomaatti, koiran nimeäminen kuorsaamaan sohvalle, kahvin lämpötila)
– kuvailun yksityiskohdat, joilla on merkitys (se, miten karsinassa ei häärää vain ”joku”, vaan joku niin tarkasti kuvailtu, että me tunnistetaan se jo ilman nimeä)Lisäksi ihmettelen vielä uudestaan sitä, miten paljon juttuja olet sisäistänyt ihan uudesta miljööstä ja hahmoista. En missään nimessä olisi huomannut itse uutena kirjoittajana mitään sellaisia, miten Nelly valmentaa Sonjaa, esimerkiksi. Muun, hahmosta riippumattoman elämän tuominen oman hahmon tarinoihin (tyyliin kaiverrukset pulpetin kannessa: kaikki mikä kertoo että planeetalla on muutakin elämää) iskee muhun aina tosi lujaa.
-
Onpa hyvin kirjoitettu tarina: minusta parhaita tähän asti tekemiäsi. Tiituksen ajatukset ja päänsisäinen Been puhuttelu kietoutuvat hyvin yhteen. Ulkoisten tapahtumien kuvauksen puuttuminen tukee hyvin tekstin tavoitteita ja tunteellisuutta. Loppu on onnistunein kohta, se on tosi ihana. Tykkään! (Eli ahdistun!)
Haluatko kuitenkin myös sparrausta ja vinkin, jos tulet joskus kirjoittaneeksi jotain vastaavaa uudelleen? Katso näitä kohtia:
– mutta nyt tiedän, että se oli valehtelua
– Ajatus oli aluksi niin pyöristyttävä
– ja vaikka se tuntuukin pahalta
Jos nämä asiat jättää toteamatta ja kuvaa sen sijaan, millaisena fyysisenä olona nämä tunteet tuntuvat Tiituksessa, lukija kuolee vieläkin varmemmin sydänsuruihinsa! -
Arvaa kuka on Eiran uusi idoli. 😀 No Sonja. Sanni saattaa olla toista mieltä siitä mitä Sonja sanoi, mutta Eiran mielestä se oli ihan varmasti maailman älykkäintä ja nokkelinta.
Sonja on harkitseva ja aikuinen tyyppi, mutta hänen harkitsemattomuuttaan ja letkautuksiaan päästään kuitenkin todistamaan jo toista kertaa. En tosiaankaan lue tätä mitenkään ristiriitaisena asiana hänen persoonaansa nähden. Kyllä sitä vähäsen pinna meinaa palaa rauhallisemmillakin ja tekee mieli sanoa jopa lapsille välillä suorat sanat. Välillä tulisi itsekin ihan varmasti tokaistua jotain nokkavaa ja loukkaavaa, jos ei ammatti sitoisi aika hyvin kieltä. 😀
Ihanaa että sekaannuit soppaan! Tässä on yhteisöllinen kirjoittaminen taas parhaimmillaan ja tämä toimii musta täydellisenä esimerkkinä siitä miten pienet ristiriitaisuudet ei haittaa yhtään kun kirjoittaminen ja inspiraatio pitää aina laittaa kaiken edelle. Olisin halunnut kirjoittaa myös Eiran näkemyksen, mutta ylppärit alkavat tiistaina tietenkin mun opetettavalla aineella ja mun hyvin ja ajoissa hommansa hoitaneet abit ovat palauttaneet minulle kuluneen viikon aikana kaksitoista (!!!) itsenäistä kurssisuoritusta (viimeiset EILEN), joita ilman eivät saa kirjoittaa, ja jotka jonkun on pakko arvioida. 😀 Alkaa olla aika kortilla ja kyyneleet poskilla iltaisin kun tästä yrittää selviytyä. Sivuan kyllä myöhemmin sitä, miten ainakaan Sonja ei ole Eiran mielestä paska. 😀
-
Pikkulasten sukupuolirooleja tulee vahvistaneeksi aika helposti Santunkin kuulemilla pikku huomautuksilla ilman että itse edes käsittää. Pojat ei itke, mutta pojat on poikia. Oikeat pojat riehuu, eikä niiden tarvi koulussakaan olla kauhean älykkäitä tai pitkäjänteisiä, kunhan ne on vain vähän hassuja ja mielellään hyväntuulisia toisiaan töniessään, eikä hypi aikuisten silmille. Sellaiset hilpeät, itkemättömät, äänekkäät pojat saa paljon positiivista vahvistusta aikuisilta meidän kulttuurissa. Santtu ei saa. Hän alkaa olla näköjään sen ikäinen, että tajuaa sen itsekin.
Santtu saattaa kyseenalaistaa sukupuolirooleja enemmän kuin itse hoksaa. Häntä ei ihan hirveästi haittaa, että Eira menee ja ärjyy Sannille, vaikka me kasvatetaan jo pienet lapset siihen että poikien pitäisi jotenkin huolehtia tytöistä: isovelit laittavat Sannit järjestykseen. Muistan kun olin itse yläasteella. Olisin oikeasti kuollut, jos joku meidän luokan likka olisi käyttäytynyt mun puolesta niin kuin Eira. Eniten olisin kai pelännyt, että kiusaaminen pahenee: aletaan huudella, että lähetän akkoja puolestani sanomaan, kun en itse osaa. Toisaalta jos en olisi ollut huolissani sellaisesta, olisin reagoinut niin kuin Santtu. Onhan se nyt siistiä, että joku välittää niin paljon, että ryntää epäröimättä puolustamaan. Vaikka saattaa Eiralla olla ihan omiakin syitä reagoida, kun kyseessä on juuri Sanni… 😀
-
Enpä ole montaa kertaa nähnyt, että joku antaa tarinassa sankarin roolin jollekin muulle kuin päähenkilölle, etenkin jos päähenkilö on se oma hahmo ja ainoa kokonaan oma ukkeli. Vaikka kerrottaisiin vanhoista Disneyn pahiksista (Pahatar), annetaan sankarin rooli heille, jos he ovat päähenkilöitä. Eira on nyt sankari, ja vieläpä varmaan maailman epätavallisin valinta siihen rooliin. Kirsikkana kakun päällä viimeistelet koko jutun sillä twistillä, että Sannin mielestä Eira ei ole mikään sankari, vaan ääliö, ja silti lukija lukee hänet sankarina. Eiran ärsyttävyys ja lapsellisuuskin välittyvät. Tämä on asetelmaltaan mielenkiintoisin vähään aikaan lukemani juttu.
Santtua mun käy tietenkin hirveästi sääliksi. Hän solahtaa tosi helposti kiusatun rooliin, koska on sellainen ujo ja herkkä: oikeassakin elämässä sellainen on helppo kohde. Mua ärsyttää oikeassa elämässä tämä. Miksi maailman Santtuja kiusataan, kun ei ne oikeasti tee kenellekään mitään? Mitä maailman Sannit tästä saa? Auttaako se tosiaan omaan pahaan oloon? Vitsi kun kaikella tällaisella olisi jokin logiikka oikeasti, ja vitsi kun ymmärtäisin sitä. Näen sitä harva se päivä, enkä ymmärrä!
Aiemmin on tullut ilmi, että Sanni on vähän heitteillä ja saattaa siksi olla niin vihainen. Kuinkahan paha olo hänellä on? Hän ei osaa itse sitä tietenkään ilmaista, kun peittää sen kaikella muulla.
-
Agnes on ihan oikeassa! Hevosihmiset harvemmin on täysjärkisiä. Hullumpia taitaa olla vain koiraihmiset. (Olen molempia. Eetu on onneksi vain hevosihminen.)
Olipa kiva tapa ottaa Jakekin mukaan tarinaan. Tuntuu että uudelle tallille saapujalle Eetu on tietenkin luonnollinen ensikontakti, mutta muuten kynnys kokeilla toisen hahmoja ekaa kertaa on tavattoman suuri. Aika rohkea veto on kokeilla heti, ja sehän meni sitä paitsi tosi hyvin! Jake oli chapseineen heti niin tunnistettava veikko, että kyllä me lukijat heti tiedettiin, kuka sieltä tulee. Ja joo: Jakeen olisin itsekin varmaan Eetun ekana sekoittanut!
Mulle oli yllätys, miten paljon jaksoit tutkia hahmoja ja miljöötä jo ensimmäistä tarinaa varten. Huomaan itse, että Hopiavuori alkaa olla jo tosi raskas miljöö uudelle kirjoittajalle, varsinkin jos kunnianhimoisesti haluaa oppia kaiken kerralla (mikä olisi mulle tyypillistä). Epätoivohan siinä tulee! Olet kuitenkin osannut näköjään aloittaa tosi oikeasta paikasta. Tämä tuntuu sellaisen kirjoittajan tekstiltä, joka on ollut Hopiavuoressa jo pitkään, vaikka hahmo tuleekin ihan uutena paikalle. 😀 Kaikki tärkeät yksityiskohdat ja pääjuonen kannalta ylimääräiset hahmokontaktit saavat miljöön heräämään henkiin ja olemaan olemassa päähenkilöstä riippumatta. Se on hieno taito se henkiin herättäminen.
Agnes on heti alussa realistinen hahmo heppatallilla! Hänellä on elämää ennen Hopiavuorta ja viittaat siihen luonnollisella tavalla kuitenkaan vyöryttämättä kaikkea lukijan päälle kerralla. (Sen aika on myöhemmin, vähän kerrallaan.) Tekstissä on sujuvia viittauksia vanhaan talliin ja siihen, miten Agnes päätyi Otsonmäelle. Saat tutustutettua lukijan hahmon perusluonteeseenkin. Agnes vaikuttaa täysjärkiseltä (huolimatta siitä, että on hevos- ja koiraihminen!) ja samalla sellaiselta, joka osaa ajatuksissaan myös ihmetellä toisten toimia ja pitää niitä erikoisina. Äiskän huoli sähköistä on kyllä ihan aiheellinen… :DDD
-
Haastetaanko joku toinen talli lenttispeliin? Olisi jokin, mitä varten muka treenata :DD Olisikohan vaikka Hallavassa tarpeeksi sellaisia, jotka haluaa että hahmoilla on muutakin elämää kuin hepat? Uskaltaisinkohan kysyä? 😀 Ansamaassakin taitaa olla sellaisia hahmoja, jotka tekee muutakin kuin on tallilla. 😀
-
Oi kyllä, Sokalla on kaikkea ihanaa ja erilaisia värejä kuin muualla. Haluaisin itsekin piirtää ja väritellä sellaisia vermeitä virtuaalihepoilleni, mutta daaaamn, olen tehnyt kaikista ukkeleistani niin köyhiä, että eivät voi sijoittaa Sokan varusteisiin! Ja jos jollain onkin rahaa (…Hello), sitä onkin juuri siksi ettei sitä kiinnosta maksaa ”turhuuksista” jos muualta saa vastaavan yksinkertaisemman jutun halvemmalla! Onneksi virtuaalimaailmassa on nyt niin ihanan paljon varustekauppoja, että köyhäilijöillekin löytyy edes jotain, jos haluaa keräillä varustekaappeja. Mutta Salierista tulee varmana maailman tyylikkäin. Sonjahan sen sanoi, että mustan kanssa menee mikä vain hieno, varsinkin se punainen!
-
Nämä perhajuhlat jäivät mua edelliskerralla ahdistamaan. Vaikka Sonjasta tuntui pahalta Helille puhuessaan viimeksi, ajattelin että hän kuitenkin varmaan taipuu ja ottaa Harrin mukaan juhliin. Nyt olen ylpeä hänestä, kun hän kaikesta huolimatta uskalsi sanoa ei ja tehdä niin kuin tuntuu hyvältä. Se ei ole niin helppoa, varsinkaan kun muiden suhtautuminen on kannustava. Moni pelkäisi kyselyjä ja keskustelua, että miksei se Harri nyt ole mukana, ja ainakin vähintään Harrin reaktiota. Nyt vaikuttaa siltäkin, että Harri otti asian tosi hyvin. Sekin on helpotus. Harrilta tätä uskalsi odottaakin: hän on muutenkin suhtautunut hyvin Sonjan menneisyyden vaikutuksiin. Ihan joka äijä ei osaisi olla kyllä tässä tilanteessa yhtä hyvin!
-
Hmm. Tavallaan henkilökohtaisesti tykkään tästä juonenkäänteestä, tavallaan en. Minulla onkin kaksi näkökulmaa tähän. Uskaltaisin heittää arvauksen, että suuri osa muista lukiijoista tykkää tästä molemmista näkökulmista katsoen.
Ensinnäkin, tykkään tietenkin tarinan sisällöstä tarinana. Koskapa en haluaisi lukea onnellisista lopuista? Tarina on myös kytköksissä menneeseen ja raottaa vähäsen huntua sen edestä, miksi Marshall pelkäsi niin isäänsä. Vielä mulle jäi toki kysymys: onko se nyt pelkästään vanhempien sukulaisten vaikutuksesta (isä on niin kuin isoisä kuitenkin), vai onko siinä jotain muuta? Isä ja isoisä vaikuttavat tämän lyhyen lukemisen perusteella kuitenkin läheisiltä, joten ehkä Marshallilla on syytä odottaa asenteiden periytyvän.
Vierastin hetken sitä, että Marshallin pelko ja isän esittäminen hirviönä johtuu näin yksinkertaisesta asiasta kuin että Marshall ei uskalla kertoa Niklaksesta (ja pelkää hevosen menettämistä, vaikka ilmeisesti se on mahdollista ansaita aina takaisin tekemällä paremmin). Ei kai kukaan voi pelätä omaa kilttiä iskää niin paljoa, minä ajattelin niin kuin torvi! Se ajatus johtui kuitenkin näköjään ihan mun vähäisestä kyvystä samastua ja myötäelää. Nyt just mulla olisi äidille kerrottavaa, olen 27, äiti on ihan OK ja silti voi vitsi miten voi ihmistä pelottaa niin kuin pikkukakaraa. 😀 Siis mitä ihmettä tämä olo on oikeasti: ei meidän vanhemmat, mun ja Marshallin siis, voi järjellä ajatellen nakata meitä enää ulos tai muutenkaan voi meille enää mitään, mutta silti! Taidan ekaa kertaa oikeasti ymmärtää hyväksynnän hakemisen oikeassa elämässä ja vasta nyt näen miten hyvin kuvaat sitä! 😀
Okei, sitten suitsutuksesta kritiikkiin. Älä huoli: ei ole tulossa mitään isoa ja vakavaa, vaan subjektiivisia mielipiteitäni, joista moni lukija on iiiiiihan varmasti päinvastaista mieltä! Itse vain haluaisin sinun asemassasi kuulla tämänkin näkökulman, koska olethan kirjailija.
Juonenkäänne. Mitä se tarkoittaa? Kirjoitin itsekin joskus muinoin sellaisia ”juonenkäänteitä” ja juonenkäänteitä kuin tämä. Joskus kirjoitan vieläkin, mutta yleensä sosiaalisen kirjoittamisen vuoksi ja pienempiä, ihan vain jotta muut hahmot voisivat hämmentyä. Tarkoitan siis sitä, miten johdetaan lukija harhaan. Joskus se harhaanjohtaminen onnistuu niiiiiin hyvin, että lukija on VARMA siitä mitä tapahtuu ja huomaa pienet vihjeet päinvastaisesta lopputulemasta vasta tokalla lukukerralla kun tietää jo juonenkäänteen. Ajattelin joskus, että se on juonenkäänteen tavoite: yllättää lukija jollain sellaisella, jota hän ei tosiaankaan osannut odottaa. Mutta mietipä tätä: ”juonenkäänne” ja ”yllätys” eivät olekaan synonyymeja! Lukijana mulla on inhottava olo että vedit maton mun jalkojen alta (siitä huolimatta että trailerisi saikin mut spekuloimaan viime kommentissa ihan vain koska se oli traileri). Ei lukija halua yllättyä, vaan lukija haluaa tuntea olevansa fiksu ja ennen kaikkea hän haluaa seurata mahdollisimman loogista tarinaa. Jos lukija arvaa sun juonenkäänteen ennen kuin se tapahtuu, siis niin että on melko varma siitä, se on pelkästään hyvä asia. Se tarkoittaa että olet tehnyt työtä juonenkäänteen eteen ja pohjustanut sen hyvin: se on looginen tapahtuma. ”Juonenkäänne”-sanalle synonyyminen olisi ilmaisu ”se hetki, kun tapahtumien kulku muuttaa suuntaa”, eikä sana ”yllätys”! Ilman valokuvia tämä juonenkäänne olisi toiminut muhunkin. Olisin odottanut sitä ainakin jonkin verran: pitänyt hyvin mahdollisena. Nyt valokuvat kuitenkin vihjaavat ihan toista lopputulemaa: ovat se kohta, jossa tartut mattoon, jota aiot vetää. Lisäksi et ihan saa selitettyä luonnollisella tavalla sitä, miksi Marshallilla on valokuvat nyt pöydällä ja miksi hänen piti saada Niklas heti puhelimeen. En usko siihen, että isä jättäisi ne tällä tavalla. Miksi ihmeessä jättäisi: hän haluaa kanniskella niitä mukanaan ja Marshall ei tarvitse kuvia itsestään! Mutta niin kuin sanoin, varmaan tosi moneen tämäkin elementti iskee. Joku lukija tykkää iiiiihan varmasti yllättyä. Vanhemmat rikosromaanithan perustuivat siihen, että murhaaja arvattiin monesti lukemisen aikana väärin! Ja nekin olivat suosittuja!
-
Selostava sävy kotona kertoo tuttuudesta, niin kuin tyytyväinen patonkeihinkin odottelusta huolimatta. Sen sijaan hississä metallipaneelin koskettelu ei olekaan mulle pelkästään sitä tuttuutta, että Sonja tietää kaiverruksesta, vaan jotain muutakin. Sonjahan silittää sitä. Onko se lie pelkkä sellainen hellyydenosoitus, että töihin on kiva mennä, vai voisiko Sonjalla olla ikävä edelliseen elämäänsä kokonaisuudessaan? Selostava sävykin alussa kertoo siitä, miten kaikki sujuu Tampereella ennalta odotetusti, helposti ja tuttuun tapaan.
Toisaalta uudessa kodissakin on puolensa. Siellä on meikkaamattomampaa: siis ainakin rennompaa. Joku saattaa lukea tähän vertauksen aidommuudestakin. Joku toinen puolestaan jostain sellaisesta tympeydestä, että ei tarvitse niin panostaa, mutta sitä en ainakaan saa tähän vielä näin kolmannellakaan kerralla itse luettua. Ja onhan siellä Harri ja Harrilla oma avain, vaikka viimeaikoina Sonja onkin myöntänyt Helillekin, ettei kaikki tietenkään ole mitään unelmaa, vaan ihan oikeaa elämää iloineen ja pettymyksineen.
Ai että miten sade, tuuli, tuttuus ja muutamat yksityiskohdat aina patongista alkaen saavatkin mut hetkeksi jostain syystä kaipaamaan opiskeluaikani Helsinkiä! Melkein jo suunnittelen että ensi keväänä kääntäisin auton nokan kohti etelää kera koirain ja kävisin katsomassa…
-
Vitsi kun mun piti taas lähteä koiravahdiksi. (Mulla on taas kirjoituskaverina 7 2-viikkosta pentua jeeee!) Tässä oli heti mulle hyvä paikka kertoa just siitä, mistä oon haaveillut saavani kertoa: siitä, miten eri lailla just Eetu ja Oskari suhtautuu kilpailemiseen ja kilpailuun. Tässä on muitakin sellaisia virikkeitä, joiden takia alkoivat sormet syyhytä heti kun luin tämän. Onneksi mulla on nyt viikon loma töistä ja toi koirien vahtiminen ei ole mitään kokopäivähommaa: sen kun katsoo ettei emä makaa pieniä kuoliaaksi. Pääsen tähän siis ihan just käsiksi kun saan kirjoitusrauhan ja tämä ihmislauma lähtee täältä talosta töihinsä. (Ihme juttu: heti kun ne näkevät että yritän kirjoittaa tai tarkastaa kokeita, kaikilla on ihan hirveästi asiaa mulle! :DD)
Yritin analysoida tätä kehuttua monen henkilön liikuttelua, joka munkin mielestä menee hirveän hyvin ja tuntuu niin tosi aidolta. No ok, oikeasti yritin kopioida miten sen teet! Jaat ihmiset sektoreihin niin kuin mäkin tykkään tehdä: jonkun otat oman hahmon kaveriksi tärkeimmäksi päähenkilöksi, sitten on sivuhenkilö(t) (nyt Eetu) ja viimeisenä taustahenkilöt (nyt Nelly). Taustahenkilöt on niin kuin piirustuksenkin taustat: niillä voi lisätä syvyysvaikutelmaa ja esitellä vaikka mitä hienoja yksityiskohtia, vaikka ne eivät ole pääasia. Lisäksi vilinää lisää se, että puhe on myös niistä ihmisistä, jotka eivät ole juuri silloin paikalla.
Toinen juttu, joka tässä onnistuu hahmojen välisen työnjaon lisäksi, on hahmojen persoonan esitteleminen, ja tästä en saakaan yhtä tarkasti kiiinni miten sen teet. Se on jonkinlainen kombo puhetyyliä, puheen sisältöä ja puheen vastaanottajaa. Eihän Eetu ikinä vaikka Oskarille uskaltaisi tuolla lailla soittaa naamaa kuin Outille: Oskarihan voisi vaikka loukkaantua. Ehkä siitä Eetun sanailustakin intiimiä, jotenkin suloista ja tosi uskottavaa tekee just se, että ei maailmassa ole montaa ihmistä, jolle se uskaltaisi vinoilla. On Oskarikin suloinen Outin kanssa, mutta vielä tapansa mukaan melko pidättyväinen. Mutta ei se olisi pari viikkoa sitten vielä uskaltanut edes tuon vertaa! 😀 (Uskon muuten ihan sen, että Oskari mumisee itsekseen ratsastusohjeita muille. Se osaa paljon, noin triljoona kertaa enemmän kuin mä tietenkin, mutta ei ikinä huutelisi ohjeita ratsastajalle.)
-
Santun käsitys hevosen pitämisestä on varmaan aika yleinen kuvitelma! Varmaan heppakirjoissa tai jossain kuvataan omistajan siivoamia karsinoita, kun omistaja siivoamassa täysihoitotallilla on aina yleinen kuvio varsinkin nuoremman väen virtuaaliheppatarinoissakin. No kuuluuhan sellainenkin homma hevosenpitoon, siinä Santtu on ihan oikeassa! Mutta kuuluu imurointikin taloudenpitoon ja itse olen ulkoistanut senkin puoliksi robotti-imurille ja puoliksi siivoojalle. 😀 Mistä kukin haluaa maksaa elämäänsä helpottaakseen! Tämän karsinapaikkapäätöksen on tietenkin tehnyt Santun äiti ja isi.
Myös se, miten Santtu pohtii hevosen viemää aikaa, on musta jotenkin tosi osuvaa. Heppakirjoissa annetaan ihan totta ymmärtää, että jos omistaa hevosen, ei saa koskaan enää edes nukkua tai istua alas syömään. Hevonen vie omistajansa kaiken ajan, vaikka se olisi täysihoitotallillakin. Ymmärrän tätä kautta Santun paineet: hänhän uskoo mitä heppakirjoissa sanotaan. Uskoin tietenkin itsekin kun olin suurin piirtein samassa vaiheessa kuin Santtu: lukenut kaikki heppakirjat ja vasta juuri päässyt soveltamaan niitä millään tasolla käytäntöön. Nyt aikuisena ajatus on tietenkin ihan hassu. Kuka ottaisi hevosen (tai koiran tai moottoripyörän tai minkään lemmikin/harrastuksen), jos se estäisi normaalin elämän täysin? Santun mielikuvissa harrastehevonen tuntuu samalla tavalla koko elämää sitovalta ja rajoittavalta kuin olen huomannut ammattiurheilun olevan! Onhan se sitova, onhan gerbiili ja koirakin, mutta kaikella on rajansa. 😀 Mielenkiintoista on nimen omaan Santun, öö, syyllisyys: tämä ei viekään hänen kaikkea aikaansa, hän siis tekee jotain väärin. Minun ajatukseni olisivat voineet mennä samoja ratoja hänen ikäisenään! (Onneksi äiti kasvattaa muuten koiria! En olisi ikinä uskaltanut ottaa omaa koiraa, jos olisin uskonut koirakirjoja, että koira pitää viedä joka aamu kello kuusi lenkille satoi tai paistoi…)
Santulla on pitkä matka vielä edessään ennen kuin on hyvä olla oman hepan kanssa, vaikka paljon hän on jo edistynytkin.
Eiralla on kyllä huono vaikutus Santtuun. 🙁 Ei siis sen suhteen, että Santusta tulisi samanlainen apina, vaan siksi että Eirasta tulee Santulle paha mieli ja huono omatunto. Vai että rikoskumppani vielä, vaikka yrittää ihan hillitä Eiraa… Annan tästä yhden pisteen pihattoon.
-
Kenen varsat kasvaa mallikelpoisiksi, kenen ei! Been kiukuttelua aikoinaan oli mielenkiintoista seurata, mutta niin on sen aikuistumistakin. Kulisseissa tapahtuu koko ajan paljon kouluttamista ja Bee edistyy mun mielestä tosi hyvin lähtötilanteeseensa ja Tiituksen osaamiseen nähden. Välillä on ihanaa kun kaikki sujuu!!
Ehkä muutkin haluaa antaa Tiitukselle ja Beelle tilaa niin kuin Tiitus kertoo Beelle antavansa tarvittaessa muille. Aikuisen harrastehevosenhan kanssa se on yksi suunnitelmien muutos ja maneesiin siirtyminen sinne tänne: Been ikäiselle suunnitelmien muutos voisi olla isompi homma. Sille kaikki on muutenkin uutta.
Kauas on muuten tultu. 😀 Muistan kun Tiitus ajatteli joka naskahduksesta, että Hello vihaa sitä. Nyt tässä on lopussa jo ihan eri energia: kyllä se mut Seinäjoelle ajeluttaa, jos vaan pyydän. 😀 No niinhän se ajeluttaa. 😀
-
:DDD Ongelma se sekin on, kun ei ole mitään ongelmia. Kauheeta kun menee liian hyvin ja ihmiset hyväksyy että toinen saa jatkaa elämää. Vähemmästäkin tekee mieli angstata!
No ei. Vaikka se noin sanottuna (ja varsinkin Helin sanomana) kuinka hullulta kuulostaa, onhan Sonja nyt oikeasti vaikeassa paikassa. Vähemmästäkin ihminen ahdistuu. Liian hyvä suhtautuminen ja liian helpot ratkaisut kuulostaa itsestä epäilyttäviltä, vaikka muiden mielestä tämäkin tilanne vaikuttaisi tosi sulavasti järjestyvältä.
-
Ei mulle ainakaan tule mitään uusinnan tuntua. Hehe, paljon enemmän omista jutuista tulee.
Noasta ehkä vähän paistaa ympäristövaikutus hevosfilosofian suhteen. Huomaan saman ajatuksen tosi monessa hevosenomistajassa, etenkin (karkeasti ottaen) nuorissa kaupungimpana asuvissa naisissa, välillä toki ihan yhtä lailla muissakin. Hevosella pitäisi ”tehdä jotain” ja sillä pitäisi olla jokin ”tarkoitus”. Koetaan, että rakastetaan hevosia niiden itsensä takia, mutta samalla niiden jotenkin kuuluisi olla välineitäkin. Se taas on ihan täysin normaalia ja hyväksyttävää samojen ihmisten mielestä, ettei koiralla tehdä mitään, vaikka kyse olisikin jopa työkoirasta eikä edes mistään seurakoiraksi jalostetusta. Mun hahmoista Oskarin ja Eiran päässä on samaa ajatusta, piilotettuna muillakin. Nämä ihmiset harvoin tulevat ajatelleeksi sitä, että hei, hevosia on ollut ennen satuloita ja siloja: eivät ne ole syntyneet mihinkään käyttöön, vaan syömään ja kävelemään niin kuin muutkin villieläimet. Koira puolestaan on ihan tehty tekemään työtä: syövä ja juokseva villi susi on ihan eri laji! Tietenkin hevosia on jalostettu paremmin hommiinsa sopiviksi ja eri tyyppisiksi, mutta sama eläin se on vieläkin. Eetu on mun eka hahmo, joka on tietoisesti ajatellut asiaa ja käsittänyt sen, vaikka kilpahevosista tykkääkin. Sivuat sitä kätevästi sitä, vaikka se on just näitä hahmon syvimpiä ominaisuuksia, joita en aktiivisesti tuo tarinassa esiin, vaan joiden kuuluu vaikuttaa taustalla ja tehdä hahmosta kokonainen uskottava ihminen.
En tiedä oletko itse muuttanut omaa miljöötäsi joskus merkittävästi niin kuin Noa tai havainnoinut jonkun toisen radikaalia muutosta. Noalla oli alussa sopeutumisvaikeuksia, mutta mitä luulet, mikä on muuttunut? Onko hän tottunut ja oppinut uusia taitoja, joiden varassa selviytyy koko ajan paremmin, jolloin olokin rentoutuu ja uusi paikka alkaa siksi tuntua kodilta? Vai onkohan Noassa muuttunut jokin niin, että jos hän palaisi takaisin, kaupungissa pärjääminen ja sinne kotiutuminen olisi yhtä vaikeaa kuin Otsonmäelle aikanaan tuleminen? Kuulostaisiko ohi ryskäävä ratikka yhtä pahalta kuin korvia painava hiljaisuus joskus kuulosti? Vai onkohan miljöö hahmoineen muuttunut, kun ei se niin ole että pelkästään Noaan vaikutetaan, vaan hänkin vaikuttaa muihin?
-
Tässä on Oskarin ja Camillan suhteen vaarana sellainen mua kiinnostava juonikuvio, josta en ole ennen kirjoittanut. Camilla taitaa tosiaan vähän tykätä Oskarista, mutta mitä enemmän hän suostuu lenkille ja riehumaan ja leikkimään, sitä enemmän Oskari taitaa vain pitää Camillaa yhtenä pojista, koska tulin kirjoittaneeksi siitä torvemman kuin oli tarkoitus! Mutta joka tapauksessa musta on ehkä suloisinta vähään aikaan, että Oskari tuulettaa salaa juoksuvoittoaan. Olet taitava napsimaan rivien välistä mielialoja, joita muut yrittää sinne ujuttaa. En minäkään suoraan kirjoittanut, että Oskari ottaa pikkukisatkin aina tosissaan, tai että hän juoksi täysillä. Kirjoitin, että Oskarin sai juoksemaan vähäisellä yllytyksellä ja että suussa maistui rauta, ja huomasit ne.
Mutta paljon muutakin ehdit yhdessä tarinassa! Kuittaat viimeaikojen tapahtumia kauniisti luetuksi ja saat Camillan vieläpä mainostamaan itse omaa lenttiskerhoaan Serenalle. Kaiken lisäksi viet vielä Camillan omaakin tarinaa eteenpäin ja availet ikkunoita sujuvasti kahteen suuntaan: on rahahuolia ja vähäsen susihuolia. Myös Camillan persoona näkyy koko ajan. Hänhän on aluksi pidättyväinen muiden hahmojen kanssa, mutta tuntuu rentoutuvan ajan myötä. Olen huomaavinani, että hän rentoutuu myös lukijan kanssa ajan myötä. Aluksi ei olisi tullut kuuloonkaan, että Camilla antaa lukijankaan kuulla ajatuksensa siitä, miten hän pelkää koko ajan olevansa korvattavissa. Tällainen vähän kerrallaan avaaminen toimii ainakin mulle tällaisessa pitkässä, toistaiseksi voimassa olevassa tarinoinnissa. Kun hahmoa kuorii niin kuin sipulia, löytyy aina uusi puoli ja pinta, kun ei viitsi kertoa enempää vanhoista. Lisäksi vanhoihin voi aina palata, kunhan ne säilyttää, eli ei tee liian nopeita muutoksia! Nyt varmaan uusi hevonen on maailman ahdistavin ajatus samalla kuin ihanakin. Mustakin olisi!
Pystyn samastumaan paljon Camillan Viljamiajatuksiin. Ei sitä normaali ihminen (tai no, mun kaltainen ihminen ainakaan) toivo heti toiselle hyvää pitkän parisuhteen jälkeen! Sitä ehkä yrittää olla hyvä ihminen ja ajatella että kunhan on toinen nyt sitten onnellinen uudessa suhteessaan, mutta plääh. Oikeasti toivoo että toinen tukehtuisi koiranpentunsa karvoihin yöllä. Kyllä se vähän muka aina on kilpailu, kumpi on ekana okei. Toisaalta kun aikaa kuluu, oppii oikeastikin ajattelemaan vähemmän vihamielisesti tai olemaan ajattelematta ollenkaan. En mäkään olisi halunnut kuulla mitään Hellon letkautuksia ainakaan pariin vuoteen kun mun kymmenen vuoden parisuhde päättyi! Nyt myöhemmin ei haittaisi. Aleksin jättämisen kanssa olisin taas puolestani varmaan toiminut päin vastoin. Osa-aikainen ihmissuhde kuulostaisi kivalta, kunhan ei kiinny liikaa. :DD Minähän siinäkin näppini päätyisin tietenkin lopulta polttamaan, mutta sitä en kuitenkaan käsittäisi etukäteen pelätä, ja mielestäni sellainen mahdollisuus ei edes vaikuta Camillan ajatuksiin tässä kohdassa. Se nyt vain oli siinä. Ehkä hän kyllästyi tai haluaisikin muuta: hänhän kertoo Oskarista samassa kappaleessa.
-
Olet pedannut tähän asti sitä, miten isä hylkää Marshallin tavalla tai toisella. Uhkia oli kaksi: Niklas ja liian huono ratsastus. Ratsastuksesta tuli jo kultatähti, joten vielä on Niklaksen homma on jäljellä.
Toisaalta olet kirjoittanut tähän pelkän trailerin tarinasta ja haet sillä nimen omaan tallilaisten arvauksia tulevasta. Vaarana on, että olet suunnitellut tähän siis jotain muuta. 😀 Ethän muuten traileria tarvitsisi-tarvitsisi, sillä olet jo johdatellut lukijan ajatuksia niin paljon, että koko väki osaa ennakoida. Jos spekulaatiota haluat, toinen arvaukseni, johon itse en valokuvien jättämisen takia varsinaisesti oikeasti usko, on että iskä onkin yllättäen antanut siunauksensa.
Niklaksen takia hylätyksi tulemisen teoriaa tietenkin on vesittävinään se, ettei iskä tyhmä ole, ja on kyllä varmana huomannut asian laidan jo ennen lähtöään. Oikeassa elämässä se ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista, sehän me tiedetään. Ihminen uskottelee itselleen ihan mitä tahansa, ettei näkisi sellaista, mitä ei halua nähdä. Tunnen itsekin erään vanhemman, joka päivitteli kuinka hänen tyttärensä on asunut kämppiksensä kanssa kohta kymmenen vuotta: kyllä sen kämppiksen täytyy olla kiva tyttö hänen tyttärensä mielestä. 🙂 Kaupungista toiseenkin muuttavat ja silti päätyvät asumaan kämppiksiksi.
-
Hyvä päätös. Joskus on se hetki, kun tarina täytyy päästää käsistään, vaikkei olisi tyytyväinen. Jos kirjoittaa romaania, on aikaa hioa, mutta jos kertoo hahmostaan ja hevosestaan reaaliajassa, eipä olekaan! Ainakin itse olen sitä sakkia, jolta menee motivaatio, jos jää liian kauaksi yhteen virtuaalihevostarinaan jumiin saamatta sitä julki, vaikka muita projekteja voinkin hioa vuosia.
Mutta, olit tyytyväinen tai et, Santulla on oma äänensä tässäkin. Hän on herkempi ja herttaisempi kuin muut. Santtu on myös siitä jännä hahmo, että vaikka hän on toistaitoinen, häntä ei pidä kömpelönä tai torvena. Ennemminkin koen yhä sääliä siitä, että toiselle tuupataan vastuu hevosesta nuorena, vaikka taito ei ihan riitä. Samalla on ihastuttavaa seurata, miten Santtu yrittää etsiä tietoa ja löytääkin, vaikka sitten aleheppakirjasta. Fifille olisi voinut käydä niin tosi paljon huonomminkin!
Laitetaan vielä +1 p. pihattoonkin. 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 9 kuukautta sitten
