[Sonja T.Valvoja]

Huudan, potkin ja rikon tavaroita
Sain tonkia varustekaappia tovin, ennen kuin löysin mittanauhan. Ei sitä Salierin kanssa juuri tarvinnut, mutta Mortin satulavyö oli mennyt mielestäni tiukemmalle kun se minulle tuli ja mielenrauhan takia piti nyt sitten tarkistaa.

Harri tuli tietenkin uteliaana katsomaan, mitä puuhasin.
— Mittaan tän rungonympärystä, sanoin. — Mittasin sen silloin kun Mortti mulle tuli. Täytyy nyt katsoa, että onko se lihonut kun satulavyö ei tainnut mennä enää samaan reikään kiinni kuin aiemmin.
— Pitääks hevoset mitata kans säännöllisesti?
— Hyvähän se olisi, mutta mä olen vähän ollut lepsu. Kun Salieria ei tartte, mä näen yleensä että mikä on tilanne. Viimeistään satulavyöstä, jos ei muuten.

Mitan lukema sen kertoi: Mortti oli tosiaan lihonut, ei mitenkään järjettömästi mutta sen verran kuitenkin ettei sitä mittavirheen piikkiin voinut panna. Olin uuden edessä. Salierin painoa ei koskaan tarvinnut vahtia, sillä se ei helposti lihonut vaikka olisi syönyt mitä. Kesälaitumella se oli saanut kerättyä vähän massaa ympärilleen. Se oli ollut lähinnä vain hyvä juttu minusta. Ei se liian lihava ollut silloinkaan ja nyt se kasvatti lähinnä vain talvikarvaansa. Mutta Mortti oli näemmä toista maata.

Tein muutamia nopeita muutoksia ruokintaohjeisiin. Väkirehuista voisi nipistää vähäsen ja vaihtaa johonkin vähäenergisempään. Heinänsyöttöön en menisi koskemaan ainakaan nyt ensimmäisenä. Salieri ja Mortti tarhattiin yhdessä ja Salierilla ainakin pitää olla vapaa heinä tarhassa, niin että Mortin heinänsyöntiä oli paha mennä rajoittamaan. Lisäksi uskoin lujasti siihen, että heinä hevosen tiellä pitää. Tosin eipä minulla ennen ollutkaan helposti lihovaa hevosta.

Sitten liikutusta voisi lisätä järkevissä määrin. Tai ei niinkään lisätä, mutta tehostaa nykyistä. Ehkä se tällä hoituisi ja jos ei, pitäisi kysellä joltain asiantuntijalta enemmän neuvoja. Mortti oli tarkastettu perusteellisesti ostettaessa eikä silloin ainakaan löytynyt mitään indikaatiota mistään, mikä tämän voisi aiheuttaa.

Mutta minua harmitti silti vielä kotonakin. Olin kelvoton hevosenomistaja, aivan täysin paska. Miksen ollut tajunnut, että se satulavyö oli kinnannut vähän jo aiemmin? Mitä minun nyt pitäisi tehdä? Myydä se? Selkeästikään en osannut mitään. Päästää nyt hevonen tuolla tavalla lihomaan. Selkärangassa kihisi ärsytys, teki mieli huutaa ja kiljua ja potkia ympäriinsä ja rikkoa tavaroita.

Ja samalla ärsytti se ärsytyskin: oliko tässä nyt oikeasti tällainen katastrofi käsillä? No ei! Luonnollisesti se ärsytti vielä vähän enemmän. Vastoin tapojani äyskin Harrillekin, mutta hän oli vain kuin olisi vetänyt rauhoittavia. Jos sanoisin meneväni takapihalle hyppimään tasajalkaa, luultavasti Harri sanoisi vain ”Aha” niin kuin se olisi normaali tapa aikuisen ihmisen toimia. Eikä se Harrin vika ollut edes, pitäisi pyytää anteeksi mutta se ei suostunut tulemaan suusta ulos. Paha minä. Ilkeä minä. Tyhmä minä.

[Sonja T.Valvoja]

(Menen nyt hävyttömästi sotkemaan näitä kaikkia asioita keskenään ja keksimään omiani, mutta tuli nyt vain halu kirjoittaa tällainen teksti.)
Kirjoitettu Harrin vinkkelistä

Syli, olkapää tai kuunteleva korva
Hiippailin vaivihkaa työhuoneen ovelle. Sonja luki joitakin papereita otsa keskittyneessä kurtussa.
— Hei, sori et häiritsen, mut voisinks mä lainata Audia pariks tunniks?
— Toki, en mä sitä tarvi. Mihis sä olet menossa?
— Nelly pyysi Whatsappissa apua. Sen piti kauppaan mennä Camillan kyydis mutta Camin autossa on jotaki vikaa, ni se ei voikaa ny sit. Mä lupasit sit lähtee. Ja mä en tiä et starttaaks toi Mini kans kun ei sillä ei oo aikoihi ajettu.
— Juu, ilman muuta, Sonja sanoi ja uppoutui taas papereihinsa.

— Ihanaa kun teillä on näin korkea auto, Nelly sanoi kun vääntäytyi ähkäisten etupenkille. — Ei tartte köntätä mihinkään maanpinnan tasolle mistä ei pääsisi ilman vinssiä ylös. Ja kiitos tosi paljon että lähdit kuskiksi.
— Ei kuule mitää, kiva et voin olla avuks. Mulla on täs ny hyvin aikaa.

— Niin, Sonja kertoi että sä olet joutunut lomautetuksi, Nelly muotoili varovasti pienen hiljaisuuden jälkeen.
— Joo, nii on tosiaan, sanoin mahdollisimman aurinkoisesti yrittääkseni hälventää Nellyn äänestä kuultavaa huolta.
— Miltäs se on vaikuttanut?
— No oliha se aluks tietysti melkonen shokki, myönsin Nellylle, koska Sonja oli ilmiselvästi puhunut asiasta vaikka oli sanonut ettei puhu. Ymmärsihän sen, että jollekin piti puhua kuitenkin. Ja muut tallilla eivät tienneet asiasta selkeästikään mitään, niin että lörpöttelystä ei ketään voinut syyttää. — Vaikkei se periaattees kyl mikään yllätys ollu. Nyt oon alkanu melkein tykätä siitä ajatuksesta, että oon tän talven ny sit vapaalla.
— Niin, jos ei ole taloudellisesta tilanteesta huolta, niin onhan se melkoista luksusta. Oliko se peräti 3 kuukautta?
— Joo ja kyl se näyttäs siltä että työt jatkuu maaliskuulla. Jos ei jatku, ni sitte tarttee kyl ruveta kattelemaan uutta duunia, koska sit ei nykysellä työnantajalla mee todellakaan hyvin. Mut se on sen ajan murhe.
— Toivottavasti keväällä tämä korona-tilannekin olisi parempi jo sitten.
— Niinpä, toivotaan!

Tulin sitten avomielisyyksissäni kertoneeksi Nellylle myös sen, että minua oli alkanut vähän hävettää oma käytökseni. Nelly oli tarpeeksi tuttu molemmille, että kertominen tuntui sinänsä luontevalta, mutta kuitenkin sopivan verran ulkopuolinen.

Olin ollut todella paska avomies, sanoin, vaikka en minä tietenkään voinut mitään sille, että lomautus oli aluksi tuntunut tosi pahalta. Mutta herran pieksut, Sonjan mummu oli kuollut vastikään ja Sonja olisi tarvinnut… jotakin apua, tukea, läsnäoloa, sylin, olkapään tai kuuntelevan korvan. Ja minä en ollut oikein pystynyt siihen ja nyt se hävetti.

Mummun kuolema vaivasi Sonjaa, vaikka hän sen kiistikin. Mitä muuta se voi olla, kun toinen herää aamuyöstä ja unohtaa syömisen? Varsinkin kun aikanaan kertoi oireilleen juuri samalla tavalla isänsä ja puolisonsa kuolemien jälkeen? En tiedä miksi Sonja ei sitä tunnustanut, eikö hän ollut huomannut itse vai eikö vain halunnut myöntää sitä minulle. Jälkimmäinen mahdollisuus pisteli omaatuntoa, sillä hän saattaisi hyvin ajatella ettei halua sälyttää minun harteilleni omia ongelmiaan, kun minulla oli omiakin. Hah! Joskus teki ihan hyvää panna ne omat ongelmansa jonkinlaiseen perspektiiviin.

Nelly sanoi ymmärtävänsä ajatukseni, mutta myös Sonjan tilanteen. Molemmilla oli vähän huono hetki nyt, joskus näitä vain sattui yhtäaikaa. Todennäköisesti mitään täysin korjaamatonta ei ollut vielä tapahtunut, hän lisäsi. Toivoin samaa.

Siinä välissä olimme ehtineet kaupalle asti. Nelly otti ostoskärryt, joita minä tarjouduin työntämään, mutta sain kiellon. Kuulemma helpotti kävelyä ja toimi oivallisena tukena. Sen sijaan sain noukkia tavaroita kärryihin ohjeiden mukaan ja kantaa kassit autoon. Nellyn kiitokset Hopiavuoren tuvassa olivat sydämelliset, mutta sanoin että pyytäisi apua jatkossakin milloin sitä vain tarvitsi. Siitä tuli aina niin hyvä mieli. Starttasin auton tallin pihasta ja suuntasin kohti Orionia. Jos se Sonja ei ollut vielä syönyt mitään, niin kuin ei varmaan ollutkaan, tekisin lounasta hänelle.

[Sonja T.Valvoja]

Murusia 1
— Etkö sä muka tiennyt, että Niklas ja Marshall on pari? kysyin samalla kun heitin hupparini nojatuolin selkämykselle.
— En. Ei ne juur sitä esille tuo.
— No eeei, mutta kyllä sen on huomannut vaikkei ne sitä nyt kuulutettaisikaan ääneen.
— Emmä vaan. Kun ne kerran on sanoneet olevansa kämppiksiä, niin mä oon aatellut että ne nyt sit on vaan kämppiksii enkä sen enempää vaivannu päätäni sillä.
— Onhan se niinkin.

— Onks tuolla tallilla sit muitaki pariskuntia, jotka ei kulje rakastuneesti käsi kädessä niinku me?
— No Hello ja Tide, jos et ole sitä tiennyt, vastasin. Eivät hekään pahemmin sitä alleviivanneet, mutta olin varma siitä asiasta kyllä myös. — Mut se on jo vanhempi kuvio.
— Täh?! Ei voi olla.
— Miten niin ei?
— No en mä tiiä, Harri mutisi vaisusti. — Kai se sit voi olla…

[Sonja T.Valvoja]

Nyttynen
Harri oli kahvinhimossaan houkutellut minutkin Hopiavuoren tupaan. Ehdimme juuri astella keittiön ovelle kun jalkoihin pyörähti pieni mustanpuhuva naskalihammas. Minä vajosin välittömästä lattialle istumaan ja pentu kiipesi innoissaan syliini. Harri katsoi koiranpentua kaipaavasti, mutta kahvipannu vei sillä kertaa voiton.

— No mitä Nyttynen, pieni hiiviö. Pthyh, älä sentäs nuole naamaa. Sä olet ihan villitty, lässytin villille väkkärälle, joka ei tiennyt miten päin olisi kieppunut ja kieppui sitten varmuuden vuoksi joka suuntaan.

Janna katsoi pentuaan hymyillen kuin äiti lapselleen. Hän kaivoi taskustaan pienen lelun, jonka heitti minulle.
— Tosson purulelu jottei sun tartte sormias sille syättää.
— Kiitti, sanoin ja tarjosin lelua Myssylle. Se alkoi näkertää leluaan ja rauhoittui samalla. Kauaa ei mennyt kun pentu torkahti syliini lelu suupielestä roikkuen. Silityksen lopettaminen sai aikaan pienen närkästyneen narinan, joten katsoin parhaaksi jatkaa. Taisi olla vähän väsynyt kaveri, olin nähnyt sen peuhaavan ulkona.

— Jaha, soon tainnut riakkua ittensä väsyksiin, Janna huomasi.
— Joo, näemmä. Sammui kuin saunalyhty, mutta auta armias jos lopettaa rapsuttelun, niin saa pahaa silmää.
— Sää jourut istumaan siinä jonkin tovin.
— Ei kuule haittaa… sanoin ja katselin hymyillen nukkuvaa pikkukoiraa sylissäni.

[Sonja T.Valvoja]

(Otettu vähän taiteellisia vapauksia aikataulutuksen suhteen: oikeastihan lomautukset eivät ala heti kun ilmoitus tulee vaan välissä pitää olla min. 2 viikkoa, muistaakseni)

Nopea välipala
— Hei, tuutsä syömään? Ruoka olis valmista, Harri huuteli alakerrasta.

Katsos mokomaa, kello oli jo noin paljon! En ollut huomannut aamupäivän kulumista, kun oli hyvä flow päällä. Koodariksi palaaminen kannatti, tunsi ja tiesi saavansa jotakin aikaan eivätkä päivät olleet pelkkää selviytymistä.

Alakertaan astellessani keittiöstä kävi nenään hyvä tuoksu. Paistetun lihan haistoin, mutta oli seassa muutakin.
— Oi, sä olet oikein innostunut kokkaamaan, huokasin keittiöön päästyäni. — Mitäs on menussa?
— Uunijuureksia ja sit kokeilin tehä siitä peuranjauhelihasta Wallenbergin pihvit. Ei onnistunut kauheen hyvin kyl tai ihan hyvältä ne maistuu mut hajoilivat paistettaessa, niin ne on ny sitten tommoisia kasoja.
— Pimeässä syötäviä, naurahdin ja kasasin juureksia lautaselleni.
— Mitä?
— Pimeässä syötäviä. Isä tiätsä aina sanoi niin kun jokin ruoka ei näyttänyt ihan siltä miltä piti, vaikka maussa ei varsinaisesti ollut vikaa. Ettei kato näe miltä se ruoka näyttää.
— Ai. No, nää on kyl just semmosia.

— On kyllä hyvää, mutisin suu täynnä ruokaa. Sitä en sanonut, että tähän voisi todellakin tottua. Ruoka valmiina odottamassa kun koittaa lounasaika eikä mitään mikroaterioita tai eilisen jämiä. Keskellä työpäivää kokkaaminen ei ollut minun juttuni, kun oli töitä ja tallillakin piti käydä. Sitä sitten tuli vain haalittua suuhunsa mitä sattuu. Harrin siirtyminen tänne oli parantanut tilannetta jo muutenkin ja juuri tällä hetkellä minua ainakaan ei harmittanut yhtään Harrin lomautus, jos sillä oli tällaisia sivuvaikutuksia. Silmäsin kaipaavasti vielä juureksia, mutta tallilla odotti ratsastus ja muu ruumiillinen työ. Ei kannattanut syödä itseään ihan ähkyyn.

— Kiitos hirveästi, sanoin kun sain syötyä. — Tämä oli erinomainen lounas.
— Eip mitään, kiva kun kelpas. Lähetääks sit tallille?
— Joo, mennään vaan. Mä vaan käyn eka tarkistamassa että tallensin työt kaikki ja sanon Artolle että jos ehtii niin jatkaa tota yhtä funkkaria.

[Sonja T.Valvoja]

Ihmisen mitta
— Sä et nyt ollenkaan keskity, Nellyn ääni kajahti maneesin nurkasta, missä hän istui heppoisella tuolilla isoksi käyneen mahansa kanssa.
— Äh, joo, mutisin häpeissäni.
— Tästä valmennuksenpidosta ei taida nyt olla kauheasti mitään hyötyä, Nelly jatkoi mutta hänen äänensä ei ollut mitenkään ärtynyt vaan pehmeä ja ystävällinen.
— Joo ei varmaan.

Luovutin saman tien ja jalkauduin Mortin selästä.
— Haluaisitko lähteä Eiran kanssa maastoon? Se on just laittamassa Cozminaa kuntoon, piti pitää sille tunti kans, mutta mäkään en jaksaisi oikein, Nelly sanoi ja haukotteli päälle. — Te voisitte mennä yhdessä maastoilemaan, niin ei Eetullakaan ole mitään sanomista siihen.
— Joo, vaikka.

Nelly vetäisi henkeä ja päätti tarttua härkää suoraan sarvista:
— Sitä mummoasiko sä suret?
— No sitäkin, sanoin vähän vältellen ja ajattelin jättää asian siihen, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin: — Älä nyt kerro tätä muille, mut Harri sai eilen tietää että se lomautetaan tässä ennen joulua.
— Älä, ihan totta? Tosi ikävää.
— No joo, ei se nyt mikään yllätys ollut varsinaisesti. Eikä se taloudellisestikaan ole mikään ongelma, kun on vaan 3 kuukautta, mutta Harri tuntui ottavan sen aika raskaasti.
— Mä ymmärrän. Mä ainakin sain sen käsityksen että se tykkäis työstään.
— Kyllä se tykkääkin, mutta musta tuntuu että enemmän se on sitä että se tuntee itsensä tarpeettomaksi tai että sitä nolottaa jotenkin, tiätsä. Vaikkei pitäisi, tää on nyt tätä aikaa ja koko sen tiimi lomautettiin, ettei pelkästään Harri.
— Mä tunnistan tämän, Nelly vakuutti. — Monille se työ on tosi tärkeä asia ja vähän niinkuin koko ihmisen mitta, että sitten kun käy näin niin se ottaa koville.
— Säpä sen sanoit. Mut älä nyt oikeasti kerro tätä kellekään.
— Joo, en toki.

Eiran ilme oli hämmentynyt kun Nelly ehdotti hänelle ja Cozminalle maastolenkkiä. Epävarmuus karisi kun Nelly antoi ohjeita siitä, minne kannattaisi mennä ja miten paljon pitäisi ravata ja milloin ja missä saisi laukata.
— Kyllä sä osaat, Nelly sanoi viimeiseksi, taputti Cozminan kaulaa vielä ja lähti vaappumaan kohti tupaa. Me lähdimme Eiran kanssa kohti Jätinmontun reittejä ja pian Eira jo rupatteli ihan entiseen malliin.

[Sonja T.Valvoja]

Rattopoika
Havahduin työtuolin vastahakoiseen narahdukseen, kun Harri rojahti siihen istumaan. Hänellä oli ollut firman sisäinen puhelinpalaveri ja palasi juuri takaisin yhteiseen työhuoneeseen. Läppärin avaamisen sijasta hän painoi kasvot käsiinsä ja huokasi syvään.

— Mitäs nyt? kysyin uteliaana, en niinkään huolissani.
— Lomautus, hän murahti.

— Niin sutko lomautetaan? varmistin hetken aikaa sulateltuani vastausta.
— Joo. Koko tiimi. Voi perkeleen perkeleen perjele.

Jokainen perkele säpsähdytti, sillä Harri ei juuri koskaan kiroillut. Yritin miettiä miten suhtautuisin tähän. Minä en nähnyt lomautusta minään maailmanloppuna, mitä se Harrin ensireaktiosta päätellen oli hänen mielestään. Olihan sitä uhkaa ollut ilmassa, ettei sen nyt suunnaton yllätys pitänyt olla. Kävelin hänen luokseen ja halasin takaapäin.

— Onko se lomautus toistaiseksi vai määräaikainen?
— Määräaikanen, kolme kuukautta. Ainaki ny aluks.
— Mitä luulet, mitä sen jälkeen? Onko riskiä että lomautus jatkuu vielä senkin jälkeen?
— No huhtikuussa pitäs alottaa versiopäivitysten valmistelu, että kait sillon sit työt jatkuu. Jos ei jatku ni sitten on kyllä firmalla asiat huonosti.
— No mut hei, eihän meillä tässä mitään suurta hätää ole, sanoin ja hieraisin poskeani Harrin olkapäätä vasten.
— Ei kai nii, Harri myönsi haluttomana. — Mut vituttaa se silti.

Vasta illalla, aikansa ajateltua ja sulateltua Harri sai kakaistua ulos suurimman murheensa: rahan ja taloudellisen tilanteen, josta lomautus lohkaisisi ison palan pois. Että miten hän nyt pystyisi maksamaan oman osuutensa asumismenoista ja joulukin tulossa ja pitäisiköhän ottaa asuntolainaan lyhennysvapaata. Harri ei tohtinut edes katsoa minua, kunhan tuijotti pöydän pintaa hartiat epätavallisen lysyssä.

— Hei hei hei, ei. Odota. Ei.

Minä en tiennyt edes mistä kohdasta aloittaisin hölmöjen puhumisen kieltämisen.
— Sähän kuulut kassaan? Sähän saat sitten ansiosidonnaista sieltä. Ja se on ihan kohtuullinen prosentti palkasta, mitä se on. Eli joo, tulot tippuu, muttei ihan nolliin. Ja vaan kolme kuukautta.
— Joo mut sitä ei tiiä et milloin mä saan mitään. Kassat on kans ruuhkassa.
— Juu, mutta jossain vaiheessa saat kuitenkin rahat sieltä, takautuvastikin. Mä kyllä pystyn maksamaan sillä aikaa nämä juoksevat kulut.
— Mä tiiän kyl sen, mut… Se on kurjaa elää sun kustannuksella.

Jaha, tätä taas. Suupieltäni nyki ihan vastustamattomasti ja hieraisin leukaani peitelläkseni väkisin esiinpyrkivää virnistystä. Olin käynyt tämän saman keskustelun jo kertaalleen Jarnon kanssa vuosia sitten, kun firmalla meni huonosti ja elimme puolisen vuotta minun palkallani. Se oli paljon totisempaa touhua silloin, sillä yrittäjänä Jarno ei saanut yhtään mitään tukea mistään. Olisi pitänyt hakea firma konkurssiin.

— Kuule, jos tilanne olis toisin päin, että mä jäisin lomautetuksi ja sä et, niin maksaisitko sä elämisen sinä aikana, kun mä en saisi rahaa?

Kumaraan painuneet hartiat nytkähtivät kun Harri tuhahti huvittuneena.
— Noin ku asian laitat, niin joo, maksaisin. Eikä se ees harmittais.
— Niin just, sanoin painokkaasti. — Mä en ole sulle vielä virallisesti luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta kyllä tää yhdessä asuminen on vähän sama asia käytännössä.
— No joo.
— Että jos yrittäisit nähdä tän vaikka kolmen kuukauden lomana? Palkka on vähän huono ja tulee vähän myöhässä, mutta muuten vähän niinkuin loma kuitenkin?

Harri tarttui pöydän yli käteeni.
— Ehkä sä oot oikeessa. Mulla oli vaan niin paska olo koko jutusta vaikka mä tiiän, ettei se oo mun syy. Ja moni muukin joutu lomautetuks. Ehkä tää tästä.

[Sonja T.Valvoja]

Ukko ja Salieri
Tunnustelin mustaa karvaa ja pohdin klippaamista. Salieri alkoi taas muistuttaa jotakin pörheäkarvaista villieläintä. Tosin Harri ratsasti Salierilla useammin tätä nykyä ja silloin hikoili Harri yleensä enemmän kuin Salieri, ainakin nyt vielä toistaiseksi. Ehkä jos klippaisi vain kaulan ja ryntäät? Pitääpä tutkia vähän ja kysellä. Santtu oli ainakin Fifin klipannut viime talvena sillä tavalla. Hassua, että Mortilla oli vain kolme pidempää karvaa takalistossa, se ei tiennyt talvikarvasta kyllä yhtään mitään vaikka molemmat loimitettiin ihan samalla tavalla.

Mortti vietti tänään hyvin ansaittua vapaapäivää ja Harrilla oli telco nyt päivällä, joten sain pitää Salierin kokonaan itselläni. Ajattelin tehdä Salierin kanssa oikein kunnon koulujumpan ja vähän herkistellä sitä. Minulla oli muutama uusi ideakin mietittynä, sillä olin lukenut tänään vanhan artikkelin Kyran pitämästä klinikasta.

Näin päiväsaikaan tallilla oli hiljaista. Ihmiset olivat tietysti töissä ja koulussa, ja minä sain pitää maneesin itselläni. Tai niin luulin, Oskari nimittäin talutti satuloidun Ukkonsa tallinpihalle samaan aikaan kuin minäkin.

— Ootsä maneesiin menossa? Oskari kysyi.
— Joo, mutta tule säkin vain, kyllä me sinne yhdessä mahdutaan.

Oskari oli selkeästi sanomassa jotakin, mutta samalla tuulenpuuska puhalsi vetistä räntää tallinpihalle ja meidän niskaan. Hän sulki suunsa, veti hartiansa kyyryyn säätä vasten ja talutti Ukon meidän perässä maneesiin. Joulukuu ei todellakaan tarjoillut parastaan tänään.

— On kyllä kurja keli tuolla ulkona, sanoin noin sanoakseni samalla kun tarkistin varusteet vielä ennen selkäännousua.

Oskari mutisi jotakin myöntävän kuuloista. Katselin hänen ja Ukon menoa vähän aikaa. Ukko-parka! Se ei vieläkään ollut oikein kuosissa, ei sellainen kuin muistin sen olleen talvella. Oli se nyt sentään parempi kuin joskus huonoimpina päivinä, jolloin se näytti siltä kuin se voisi valua sadeveden mukana pois. Kävi sääliksi Oskaria, joka kaikkensa yritti hevosen eteen, mutta mitään ei löytynyt ja vaikea sitä löytymätöntä ongelmaa oli hoitaa. Ja Ukko itsekin säälitti, kun sillä selkeästi ei ollut kaikki kunnossa.

Nautin oikeasti Salierilla ratsastamisesta. Se oli niin tuttu ja kunnollinen! Mortin kanssa piti tehdä enemmän töitä, miettiä eri asioita ja tehdä asioita eri tavalla. Olin varmaan niin urautunut Salierin kanssa ratsastamiseen, että se tuntui olevan se normi ja kaikki muu poikkesi normista jollain tavoin. Mutta Salierin selkään palaaminen oli aina kuin olisi palannut kotiin ja vanhaan tuttuun normaaliin. Ei Morttikaan huono ollut, kiirehdin puolustamaan sitä mielessäni. Se vain oli erilainen.

Oskari ja Ukko lopettivat kauan ennen kuin minä edes ajattelin asiaa. Ukko oli hikinen, vaikka Oskari oli näyttänyt ratsastavan hyvin kevyesti. Salieri oli ehtinyt vasta hyvin kevyeen hikeen. Minun tuli sisäisesti kylmä ajatellessani, että jos Salierille tai Mortille tulisi samanlainen vaiva, mikä se sitten olikin.

[Sonja T.Valvoja]

Epäsosiaalinen
— Joo, menkää te vaan. Mä menen Mortin kanssa maneesiin niinkuin olin suunnitellut. Pitää kato edelleen vähän tehdä tuttavuutta tämän kanssa.

Katselin miten Heli ja Harri lähtivät hevosineen pihasta. Nähtävästi Surren vieroitus oli jo siinä vaiheessa että se sai luvan pärjätä ilman emäänsä tämän maastolenkin ajan. Vaikka johan Surre asui omassa karsinassaan, niin ettei se ollut mikään maitovarsa enää. Mitäpä minä varsinaisesti tiesin varsojen vieroittamisesta. Joka tapauksessa Heli oli palannut satulaan ja vaikutti tyytyväiseltä noin kaikkinensa. Ja nyt musta ja punainen hevonen astelivat rauhaksiin kohti vanhaa päätietä.

Talutin oman punaiseni maneesiin, kiristin satulavyön vielä ja ponnistin jakkaralta selkään. Mortti olisi mielellään heti lähdössä, mutta pidättelin sitä yli normaalin ajan, että se oppisi olemaan ennakoimatta. Lähdimme liikkeelle vasta kun Mortti oli rauhoittunut ja rentoutunutkin paikoilleen. Ei siihen kauaa mennyt, Mortti oli siitä kiva hevonen, että sillä raksutti kyllä päässä ja se tajusi asioita nopeasti.

Maneesissa ei ollut muita ja nautin yksinäisyydestä. Vanha tuttu epäsosiaalisuus alkoi nostaa taas päätään, tunnistin sen. Mummun kuolema yhdistettynä vuoden pimeimpään ja synkimpään aikaan ei ollut varsinainen voittajakonsepti. Ei tehnyt mieli nähdä muita ihmisiä, ei mieli puhua toisten kanssa, muutenkin halusin olla vain hiljaa ja omissa oloissani. Harrin läsnäolo oli ok, mutta jo Hopiavuoren tupaan minut sai raahata väkisin. Tallissakin välttelin mieluusti muita ja vastailin lähinnä yksitavuisesti, jos joku yritti jutella jotakin.

Eivät ihmiset tyhmiä olleet. Paikkakunnan juorut mummun kuolemasta olivat päätyneet Hopiavuoreenkin asti ja muutama oli esittänyt surunvalittelunsa sen johdosta. Varmasti he osasivat yhdistää minun vetäytymiseni ja kuolinuutisen. Jopa Hello, sillä viime viikolla hän oli tuonut minulle tuoreen joulutortun tuvasta. ”Kun et sä kuitenkaan ehdi tupaan istumaan”, hän selitti äänensävyllä, joka kertoi hänen ja kaikkien muidenkin tietävän, että minun kiireeni oli vain tekosyy. Salierin ja Mortin kaapeissa oli tuplamäärä tonttuja, mutta ne eivät kuulemma olleet valvomassa minun kiltteyttäni. Tonttuilija ei ollut jäänyt vielä kiinni, mutta Hello oli toki pääepäilty.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on nyt vähän tämmöistä off-topicia Hopiavuoren näkövinkkelistä

Lämpöä säteilevä pappi
Papin ääni kaikui tyynenä, kirkkaana ja myötätuntoisena lähes tyhjässä kappelissa. Saattopuhe oli lyhyensorttinen, ei hänen tarvinnut meille kertoa mummun koko elämäntarinaa, koska me tiesimme sen jo. Mutta kaunis ja ihan maaliinsa osuva se puhe oli. Mietin hieman skeptisenä, että miten iso osa pappien koulutuksesta oli silkkaa psykologiaa, ihmisten kohtaamista, näkemistä ja, no, käsittelyä, ehkä jopa manipulointia.

Nousimme seisomaan siunaussanojen ajaksi.

— Maasta sinä olet tullut… pappi varisti arkun kannelle hiekkaa pienellä kauhalla.
— … maaksi sinun pitää jälleen tuleman…
— … Jeesus Kristus, vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.

Lopuksi pappi ja kanttori lauloivat kaksiäänisesti ”Maa on niin kaunis”. Kappelin akustiikka oli hieno, sillä kanttorin syvä ääni kaikui urkuparvelta niinkuin hän olisi seissyt vieressä. Pappi lauloi alttoa ja molempien ääni kuulosti koulitulta. Mieltäni lämmitti, sillä mummu arvostaisi tätä jos tietäisi. Ja hieno ele laulaa noin kauniisti ja tosissaan, vaikka kuuntelemassa oli vain hyvin pieni joukko.

Koska muita ei ollut kuin vain me, lähiperhe, kannoimme kaikki arkkua. Se oli ensimmäinen kerta meille naisille ja ehkä hieman harvinaista, muttei ihan tavatonta. Sekin olisi varmasti ollut mummun mieleen, sillä kuten Risto oli papille sanonut, mummu oli ollut melkoinen arjen anarkisti. Sellaiselle sopi sukupuoliroolien rikkominen ja kyllähän mummu oli itsekin sitä tehnyt aina omalla tavallaan. Minua jännitti kun tartuin kantoliinaan, mutta arkku tuntui kevyemmältä kuin olin odottanut. Kun ei päästä mieltään uimaan liian syviin vesiin, selviäisin tästä kyllä kunnialla.

Lapsilla oli oma tärkeä tehtävänsä: he kantoivat kukkaset haudalle arkun perässä. Pappi oli luvannut tuoda yhden kimpun, koska niitä oli kolme ja lapsia vain kaksi. Minä tahansa muuna aikana se olisi ollut perin merkillinen hautajaissaatto. Arkku, kantajat maskit kasvoilla ja arkun perässä kulki pappi, jolla oli toisessa kädessä kukkakimppu, toisella kädellä hän talutti pikkutyttöä ja vieressä käveli vähän vanhempi lapsi.

Siunaustilaisuus oli vetänyt lapsetkin vakaviksi, mutta haudalle kuljettaessa pappi jutteli heidän kanssaan ja kohta selkiemme takaa kuului iloinen puheenpulputus. Ei se sinänsä yllätys ollut, sillä Otavan lapset eivät olleet oletusarvoisesti ujoja ja tämä pappi nähtävästi tuli toimeen, paitsi surevien omaisten, myös lasten kanssa. Hänestä oikein huokui sellainen lempeä välittäminen ja myötätunto, joka kohdistui aivan kaikkiin uskonnosta ja maailmankatsomuksesta riippumatta.

Jotenkin sitä ei vain vieläkään oikein pystynyt käsittämään, ettei mummua ollut. Monesti oli tullut sellainen nopea ajatuskulku, että pitääpä lähteä mummua katsomaan, eikun eipäs. Tai ajatellut, että tämä täytyy kertoa mummullekin ja tuo pitää kysyä. Ja että otanpa kuvan Mortista ja Salierista, niin voin näyttää mummulle. Sopeutumisvaikeuksia eikä se kai mikään ihme sinänsä, kun ihminen on elänyt 37 vuotta ja mummu on koko ajan ollut olemassa ja nyt sitten yhtäkkiä ei enää olekaan. Se arkku siellä haudan pohjalla ei räjäyttänyt kyynelkanavia, vaan tyhjyyden ja lopullisuuden tunteen jota ei pystynyt häivyttämään edes lämpöä säteilevä pappi tai Harri, joka seisoi vieressäni niin että tunsin takinhihan.

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Harrin näkökulmasta

Hylätyt
Aurinko paisteli vähän puiden latvojen lomasta kun harjasin Salieria pitkin vedoin pihalla. Sonja oli suulissa Morttia harjaamassa ja minä olin myös tuonut Salierin ulos harjausta varten. Salieri nautiskeli tavalliseen tapaansa harjaamisesta koko rahan edestä. Sonja oli opettanut minua tulkitsemaan hevosten elekieltä ja kaikesta päätellen Salieri oli muutaman harjanvedon päässä nukahtamisesta, niin rennolta se näytti. Mortilla oli tutka päällä, se katseli ympärilleen kaula ja korvat pystyssä. Ei vauhkona, mutta kuitenkin tarkkaavaisena.

Sonja laittoi Mortille vain juoksutuskamat päälle ja meni jo edeltä maneesiin, kun minä jäin vielä satuloimaan. Hän aikoi vain kevyesti juoksuttaa ruunan. Minulla ja Salierilla oli edessä ihan täysipainoinen ratsastustunti.
— Hei Harri, tee sä vaikka alkuverryttely omaan tahtiisi ulkona, Sonja huikkasi vielä maneesin ovelta. — Kierrä vaikka noi tarhat ja laidun.

Seisoin varusteisiin puetun Salierin kanssa pihalla ja tunsin itseni eksyksissä olevaksi. Aina, siis todellakin aina Sonja tarkasti Salierin varusteet minun jäljiltä. Ja viikonloppunakin olin pyytänyt Marshallia tarkistamaan varustuksen kun Sonja oli pois ja minä ratsastin Salierilla. Hyvin ne kaikki olivat silloinkin olleet, sanoi Marsh. Nyt Sonja ei sanonut mitään eikä tullut tarkistamaan itse niitä. Pitäisikö minun siis hakea tallista vaikka Eetu tai Oskari katsomaan ne?

Paitsi… jos osaisin itse? Satula, suitset, suojat, että kaikki olivat oikeilla paikoilla, soljet kunnolla kiinni, sopivan tiukalla, suorassa. Se oli nopeasti tehty, mutta epäröin vieläkin. Sonja nylkisi minut jos Salieri saisi jotakin hiertymiä minun takiani. Päätin varmuuden vuoksi tarkistaa varusteet vielä toistamiseen.

En löytänyt korjattavaa vielä toisellakaan kierroksella. Ei kai siinä sitten muuta kuin selkään vain. Tajusin selkään noustessani, etten ollut ikinä tehnyt alkuverryttelyjäkään itsekseni ulkona. Jos tein ne yksin, olin kentällä tai maneesissa. Osasin kyllä noita polkuja tuolla laitumen ympärillä, joten eksyä sen sentään voisi. Tunsin silti oloni vähän hylätyksi, mutta sitten kun taas ajattelin asiaa, niin olihan tässä syytä olla vähän ylpeäkin itsestään: Sonja selvästi luotti Salierin minun haltuuni. Se sentään oli jo jotakin.

[Sonja T.Valvoja]

Kynnyskysymys
Ehdin hädin tuskin pysäköidä auton ja sammuttaa moottorin, kun tallista purkautui jo ihmisiä pihalle katsomaan. Tietysti uusi hevonen kiinnosti kaikkia, mutta kunpa se nyt vain ei hermostuisi yleisöstä. Mortalis oli kyllä osoittautunut varsin kovahermoiseksi tapaukseksi, nyt kun olin tutustunut siihen paremmin Simon luona. Piti luottaa siihen eikä maalailla piruja seinille.

Muistin miten erilaista oli silloin kun viimeksi ajoin trailerin ja hevosen kanssa Hopiavuoren pihaan. Oli kesä, aurinkoista ja lämmintä. Vastassa ei ollut kuin Eetu enkä tuntenut ketään muuta. Nyt oli syksy ja harmaat pilvet roikkuivat niin matalalla, että kohta varmasti sataisi. Ja pihalle oli kerääntynyt jo melkoisen kattava vastaanottokomitea.

— Mites matka meni? kysyi Harri, joka itsestäänselvästi tuli auttamaan lastaussillan kanssa.
— Hyvinhän se, ei mitään ongelmia. Mortalis näyttää olevan rauhallinen matkustaja.
— No niihän se Simo sanoi. Eetu laitto jo karsinan valmiiksi, siihe Salierin viereen niiku puhe oli. Yritin auttaaki, mut se meinas ajaa mut talikon kanssa ulos. On kuulemma hänen hommansa.

Naurahdin, kun osasin niin hyvin kuvitella tilanteen. Ei Hopiavuoressa noin vain mennä sekaantumaan uusien hevosten karsinoiden laittoon.

Mortalis peruutti nätisti trailerista ulos. Se vilkaisi lyhyesti ihmisiä tallinseinustalla, tyhjää kenttää, muita hevosia tarhoissa kentän takana. Ruuna tuntui katsovan ympärilleen ja arvioivan tilanteen: ei syytä hermostumiseen. Itse asiassa Mortalis tuntui aina olevan tällainen, se katsoi ympärilleen ja arvioi tilanteen. Tiedän kyllä mitä Nelly tähän sanoo: ei ole hevosen asia arvioida tilannetta ja päättää reaktiosta vaan käsittelijän. Meillä taitaisi olla muutaman oppitunnin paikka. Toivottavasti Nelly nyt vielä jaksaa keskittyä tällaiseen mahansa kanssa.

Sain Mortalisin karsinaansa ja riisuessani sen kuljetusvarusteita juttelin Eetun kanssa tarhausjärjestelyistä. Eetulla oli hyvältä kuulostava idea, että kokeillaan ensin Salieria ja Mortalisia yhdessä ja Jussi niiden viereisessä tarhassa aluksi. Sitten jos näyttää hyvältä, kokeillaan koko kööriä yhdessä, niin ei tarvitse Jussinkaan olla yksikseen.

Menimme sisälle tekemään paperityöt. Eetu keikkui pöydän ääressä silminnähden hermostuneena ja pitkän rykimisen jälkeen sai kakaistua ulos, että hän, tai siis he ovat päättäneet nostaa karsinavuokraa. Että tämä uusi soppari pitäisi tehdä uudella hinnalla nyt, mutta että voidaan kyllä neuvotella, tukkualennusta, hän naurahti väkinäisesti. Nelly vilkaisi Eetua sen näköisenä, että tästä puhuttaisiin vielä. Minua vähän nolotti Eetun puolesta, koska minulle ei raha ollut kynnyskysymys vaikka olisivat tuplanneet vuokran. Sanoin ilman muuta maksavani listahinnan. Nellyn suupielessä karehti tyytyväisen oloinen ilme, vaikka Eetu katseli pöydän pintaa ja oli vähän kuin häpeissään. Sutaisin nimeni paperiin tarkistamatta edes uutta hintaa.

[Sonja T.Valvoja]

Ai että! Niklas on ihana. Eihän Eira tietenkään usko kertasanomisella, mutta jos kuitenkin jonnekin aivon väliin istahtaisi semmoinen pieni kaikerrus siitä, että kannattaisi etsiä se oma juttunsa ja mallinsa eikä yrittää ahtautua väkisin johonkin keinotekoiseen muottiin. Ja vitsit että sait Eiran kuulostamaan ihan just Eiralta itseltään! Se on aina kunnioitettava saavutus (minusta, varmaan muistakin).
Toivon todellakin, että Niklas sanoisi Eetu-Epäreilulle suorat sanat tuosta, vaikka Eira uhkailisi mitä.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja ja Harri kävivät aattoaamuna ratsastamassa. He lähtivät maastoon, koska oli kaunis ilma, pikkupakkanen ja lunta. Matkan varrella aurinkokin näyttäytyi ja sai maiseman kimaltelemaan. Siitä piti ottaa kuva ja se näytti melkein tällaiselta:

[Sonja T.Valvoja]

Nyt Eetu on kyllä tosi epäreilu ja kaipaisi vähän ravistelua! Olen ihan pöyristynyt Eiran puolesta. Onneksi Eira ei jää sanattomaksi, eipä se kyllä sille sopisikaan. Eiran ajatuksenjuoksu on tuotu jälleen kerran esiin niin nerokkaasti, ettei voi kuin nostaa hattua. Tietysti sitäkin tekisi mieli ravistella vähäsen, sillä tavalla lempeästi juurikin noista ”miehekkäistä salaisuuksista” mitä Nelly sanoi.

[Sonja T.Valvoja]

Joskus sitä on vaan itsensä pahin kriitikko! En tiedä millaisia ne muut versiot olisivat olleet, mutta tämä on hieno, Camilla on siinä jotenkin niin… oma itsensä? Mutta silti vähän erilainen? Camilla on vähän haastava hahmo minulle, koska se tuntuu olevan tallilla ja muutenkin ihmisten ilmoilla niin kovin asiallinen ja vähän jäykkä ja hiljainen, vaikka sitten näistä muista teksteistä tietää että siellä taustalla ja pinnan alla on jotakin ihan muuta. Että supersuorittaja-Camillakin on oikeasti ihminen, se vain harvemmin näyttää sitä muille.
Mutta onneksi on Hello! Minä en osaisi kirjoittaa tällaista Helloa. Tai ollaanpa rehellisiä: minä en osaa kirjoittaa minkäänlaista Helloa. Mutta se toimii tässä, ihan kuulostaa olevan Hello äänessä ja onneksi on. En kommentoinut noihin aiempiin teksteihin mitään, mutta mielessä pyöri kyllä se, että Hello käsittelee tosi taitavasti Camillaa. Kuten tässäkin sanottiin, ajaa nurkkaan eikä jätä pakotietä = mahdollisuutta hokea yhä edelleen että kaikki on ihan ok.
Mutta jäi riepomaan tämän tekstin ja Camillan spin-offin tarinan aikataulutus: kumpi oli ensin? Nimittäin on jo ihan liian julmaa, että ensin Hello saa vähän nostettua Camillaa suosta ja sitten Camilla kuulee, että Steffe aiotaan viedä häneltä, josta oletettavasti seuraa uppoaminen entistä syvemmälle suohon.

[Sonja T.Valvoja]

Kaukoputki! Vitsit, tämä oli kyllä nyt yllätysveto. Jään odottamaan tosi innolla että mitä Eira on siitä (ja Santusta) mieltä. Kauhean samaistuttava tuo Santtu-parka tässä, kun on kova pohdinta menossa että jos se onkin ihan väärä lahja ja mitä jos sen vielä vaihtaisi. Kukapa ei itse olisi ollut joskus tämmöisessä tilanteessa… Köh…

[Sonja T.Valvoja]

Voi Nelly-parka, käy vähän sääliksi tuo kun pelottaa että miten pärjää ja pärjääkö edes. Kiva että tartuit Sonjaan, se kuitenkin on välillä tämä järjen ääni vaikkei lapsista itse perustakaan.

[Sonja T.Valvoja]

Ai helkkari, Eira on ihana ja Niklas on ihana! Ihan totta, viimeistään nyt tämän tekstin myötä minusta tuli ihan puhdasverinen Eira-fani. Sillä on oikea asenne, menee ja tekee ja kysellään lupia sitten jälkikäteen (jos sattuu muistamaan, voi kyllä unohtuakin). Ei tässä maailmassa kiltteydellä mitään saavuta, ainakaan jos on naispuolinen ja varsinkin teini-ikäinen. Lisäksi rakastan molemmissa teksteissä noita pieniä, hauskoja yksityiskohtia ja sanavalintoja. Sen parempaa analyysiä tai kommenttia tästä ei nyt irtoa, olen ihan innoissani tuosta Eirasta.

[Sonja T.Valvoja]

Joo, pieruhuumori, paras huumori. Nauratti oikeasti tuo ”Me kuollaan jos toi pieree tänne!”, mutta ei pelkkä tuo lause vaan se tilanne: Janne on ihan tosissaan, ei sitä naurata, sen mielestä se on ihan relevantti uhka. Se tekee tästä jotenkin vielä koomisemman. En tiedä naurattaisiko jos olisi itse samassa tilanteessa, mutta näin ulkopuolisen silmin lukien kyllä naurattaa.
Ja varsinkin kun siinä just edellä oli Tiden hyvin lakoninen ”Voi pientä. Sen siitä saa jos nielee neljä pullaa kokonaisena.” Naurahdin jo sille. Kuulen ja näen päässäni ilmeen ja äänensävyn.

Mutta minun tekee mieli aina vähän analysoida Helloa, koska se on niin jotenkin vaikea hahmo. Tässä yksi vaikeuden syy tulee ehkä jossain määrin esiin: joku toinen olisi jättänyt tuon raskaus-vitsin ekaan lauseeseen, muttei Hello. Se jatkaa sitä vitsiä loputtomiin vaikkei se ole enää oikeastaan kovin hauska sen jälkeen. Toiset lähtee mukaan sellaiseen ja pitää sitä hulvattoman hauskana. Toisilta sitten käryää käämit. Minulta ainakin hajoaisi pää ja epäilen että Tiituksellakin on ainakin välillä vähän samoja mietteitä. Ja osittain sen takia Sonjakin karttelee Helloa kuin ruttoa tai pahempaa.

[Sonja T.Valvoja]

Minä olen jotenkin odottanut jotakin tällaista. En tietoisesti, mutta luettuani tekstin tajusin ajattelevani jotakin sen suuntaista, että tulihan se sieltä. Koska olihan tämä niin oletettavaa! Ihmisillä on vankkoja mielipiteitä huumeidenkäyttäjistä ja sitten käy näin.
Ja pakko sanoa, että aluksi ihmettelin sitä kuinka Noa lieventelee sitä Poolanmettän huumekätköä, että sehän voi olla jotakin ihan kevyttä kamaa. Että Noa, kaikista maailman ihmisistä yrittää vähän niinkuin puolustella, mutta niin tietenkin: Noahan puolustaa samalla itseään.

[Sonja T.Valvoja]

Just ihana joulupallo!
Muutenkin tykkään tästä tekstistä, erityisesti noista kaikista pienistä hienoista/hauskoista/muuten vain onnistuneista sanavalinnoista: äiti joka käski lapset syömään vihanneksia, haarukka ja veitsi, ripeä rumpusoolo.

[Sonja T.Valvoja]

Minä vähän odotan, että tämän ratsastuskerran jälkeen Marshall suorittaa jotakin katumusharjoituksia, koska meni sillä tavalla humpsuttelemaan eikä ratsastamaan/ratsastuttamaan tavoitteellisesti ollenkaan. Tuli vähän sellainen fiilis tästä, mutta ehkä se osaa pakottaa itsensä rentoutumaan, vaikka sitten väkisin…
Mutta on tässä huumoriakin, nauroin noille muutamille Niklaksen kommenteille. Ja pystyn niin kuulemaan päässäni tuon Marshallin hivenen lakonisen vastauksen: ”Pooloa.”

[Sonja T.Valvoja]

Ensiksikin täytyy sanoa että olenpas otettu kun tuli näin nopeasti jatko tuohon minun tekstiin. Se on aina kiva juttu! Kiva myös huomata, että ehkä muutkaan eivät hinkkaa tekstejään päiväkaupalla kuntoon.
Ja yhtä vaan jännemmäksi käy tuo Ukon tilanne. Voit kuvitella minulle jo banderollin, jossa lukee punaisella spray-maalilla ”Ratkaisuja kehiin!” Että ihan rauhassa vaan… Oskari on kyllä taas niin Oskari, minä en osannut sitä oikein hyvin kirjoittaa.

[Sonja T.Valvoja]

Tälle Ukon tilanteelle on tehtävä jotakin, en kestä enää! Tämä oli nyt ainakin toinen kerta kun se tekee jonkinlaisen hyökkäyksen aivan yllättäen, ilman mitään selkeätä syytä. Ja mielessä pyörii edelleen yksi kesäkuinen sivulause, että päässä jokin varjostuma, kysta varmaan, joka ei voi mitään mitenkään aiheuttaa. Eipä! Olen kytännyt näitä Ukon postauksia huolesta sairaana joka kerta ja ei, ei vieläkään mitään muuta kuin tilanteen kehittelyä. Tai sitten olen ihan hakoteillä ja Ukko voisi parantua ja kaikki olla taas Oskarilla hyvin ja ja ja… Niin tai näin, yleisö vaatii ratkaisuja.

[Julkaisija]

Viestit