[Sonja T.Valvoja]

Burgundy ja tan
— Siis kuka järkijättöinen idiootti järjestää häät, joissa väriteemana on kaikista maailman väreistä just burgundinpunainen ja tan? mutisin pahantuulisena vaatekomerossani. Minun sinänsä ihan laaja vaatevarastoni ei ollut nyt pukukoodin kanssa yhtään yhteensopiva.

— Tästä ei tule mitään, ilmoitin Valjalle, joka istui makuuhuoneen nojatuolissa, koska olin pakottanut hänet muotinäytöksen makutuomariksi.
— Mutta eikö se valkoinen lyhyt mekko ollut ihan hyvä kun siihen yhdisti ne vaaleanruskeat sandaalit, vyön ja laukun?
— Nämä on häät! En mä voi valkoista kolttua panna kun mä en ole morsian.
— Kolt… Oh, je ne comprends pas… Minä en nyt kyllä rehellisesti sanoen ole varma, että päteekö tuo sääntö tässä häissä kun morsianta ei alunperinkään ole.
— Mut silti. Enkä mä halua sitä.
— No entä se kukkamekko? Kaunis. Ehkä ne ruusut nyt ei ihan burgundinpunaisia ole, mutta tummanpunaisia kuitenkin? Siihen ne samat asusteet? Kyllä ne minun mielestäni sopivat yhteen.
— Mnjääh… No, kai se on sillä mentävä kuitenkin.

— Haluatko pukea sen päällesi?
Kuulin äänestä että Valjalla oli tässä ehkä oma lehmä ojassa ja sulin saman tien ärtymyksestäni. Olihan se toki kaunis mekko, semmoinen vähän fiftarihenkinen. Ja varsinkin kun puki mekon alle tyllialushameen, joka levitti sen kellohelmaksi. Muotoja minulla ei pahemmin ollut, mutta tämä mekko istui onneksi silti.

— No niin, onks tää nyt hyvä? sanoin keimaillen vaatekomeron ovella.

Valja nousi tuolistaan ja pyöräytti minut ympäri lattialla niin että kellohelma hulmahti.
— Joo, kyllä sanon että hyvä. Oikein hyvä, hän sanoi hymyillen ja kiepautti minut syliinsä. — Oikein sopiva kesähäihin minusta, hän mutisi juuri ennen kuin painoi huulensa minun huulilleni, niin että jos olisinkin halunnut väittää vastaan, niin se ei olisi onnistunut. Ovela pirulainen, ajattelin ja hymyilin suudellessani.

[Sonja T.Valvoja]

Pieni jatko The Great Barbecue Feast 2023:een

Ultimaattinen parisuhdetesti
Kun se Hopiavuoren grilli(salaatti)fiesta oli saatu potkaistua käyntiin nopeammin kuin kukaan ehti sanoa ”Lallero pois kerjäämästä”, sain vuosisadan idean. Minähän pyytäisin Vladimirin tänne myös, lapsivapaaviikko hänellä näet ja joka tapauksessa minun pitäisi illalla mennä hänen luokseen. Kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi kun kysäisin asiasta: juu juu, tänne vain kaikki, joille voisi kelvata grillisalaatti.

Tämä olisi se megaluokan parisuhdetesti, sillä vaikka Valja oli pari kertaa jo käynyt Hopiavuoressa, nämä tämmöiset epäviralliset grillibileet olivat aina jonkinasteista sekoilua alusta loppuun. Ja grillattavatkin olivat sitä mitä lähikaupasta sai, random-makkaraa, jauhoa noin puolet, ja oranssissa marinadissa lilluvaa grillimäiskettä. Ei todellakaan mitään riistaa tai vasikan ulkofilettä. Että nyt katsottaisiin miten paha snobi Valjasta kuoriutuisi! Mutta kun tämmöistäkin se minun elämäni aina joskus oli, ota tai jätä.

Hah. Valja näytti siltä kuin olisi ikänsä istunut Hopiavuoren terassin hieman kiikkerillä puutarhatuoleilla ja pisteli salaattia suuhunsa hyvällä halulla. Vähän olin huomaavinani, että lihatarjottavat eivät kovin suuressa määrin uponneet, muttei hän siitä mitään numeroa tehnyt. Lisäksi hän oli tuonut emännälle omasta pihastaan keräämänsä kukkakimpun, joka nyt koristi terassin pöytää. Nelly oli ollut niin ihastuksissaan kimpusta, että minun teki melkein mieli potkaista ensin Nellyä ja sitten Valjaa, mutta annoin olla.

Keskustelua Valja seurasi tarkasti, vaikkei itse juuri kommentoinut. Huomasin kyllä, että hän tuskin sai mitään selvää Eetun leviästä murteesta, mutta nyökkäili kohteliaasti samalla tavoin kuin muillekin. Noeulin kanssa hän puhui sujuvaa englantia, Marshallin kanssa kieli vaihtui venäjäksi, joten Hopiavuoren terassi alkoi kuulostaa kansainväliseltä lentokentältä, ainakin melkein. Kaiken kaikkiaan Valja tuntui sopeutuvan porukkaan ja kun ei hän jälkikäteenkään kommentoinut näistä grillibileistä mitään ihmeempää, niin parisuhdetesti voitiin katsoa läpäistyksi, vaikkei miesparka itse sitä tiennytkään.

[Sonja T.Valvoja]

Kuulo on aisteista viimeinen
Monet yrittivät tallilla ja varsinkin tuvassa pitää yllä iloista naamataulua, mutta kaikkien olkapäillä keikkui se Oskari-apina, toisilla isompi, toisilla pienempi, mutta aina se siellä oli. No, Ilona ei edes yrittänyt esittää mitään vaan muistutti lähinnä hautansa kadottanutta haamua. Ymmärsin, sillä vaikka Oskari oli hiljainen eikä tahallaan juuri kenenkään tielle eksynyt, oli porukassa silti Oskarin mentävä lovi. Olihan Oskari ollut Hopiavuoressa… niin mitä?

Kurtistelin otsaani ja mietin. Silloin kun minä toin Salierin tänne, Oskari ei vielä ollut töissä vaan hän tuli myöhemmin. Muistan kun tapasin hänet ekan kerran tallinpihalla. Minulla oli silloin Salieri ja se saattoi olla syksyä, mutta joko Harri oli kuvioissa? En muistanut. Tai siis, joo, kyllä varmasti oli, mutta joko me silloin seurustelimme ihan oikeasti? Ei välttämättä, en ollut ihan varma. Eli kyseessä olisi ehkä syksy 2019, muutama kuukausi sen jälkeen kun minä olin elokuussa tullut Hopiavuoreen.

Oskarilla oli silloin Ukko, Google Me. Se oli hieno ori ja sen nimikin vetosi nörttiin, niin ettei ihme jos se oli jäänyt mieleen. Mutta jossain vaiheessa Ukolle tuli jotain. Sehän oli tosi pitkään jotenkin puolitehoinen, ei oikein kunnossa mutta mitään varsinaista vikaakaan ei löytynyt. Ja sitten kun se alkoi hyökätä varoittamatta kimppuun ja sekoilla muuten, en tiedä ihan tarkkaan kaikkia yksityiskohtia, niin Oskari lopulta päätti lopettaa sen. Ehkä se oli paras päätös, mutta voin kuvitella Oskarin mielessä pyörineen miljoona kertaa sanat: ”Mutta entäs jos se vielä kuitenkin…” Minulla ainakin olisi pyörinyt.

Outilla oli ollut jotakin tekoa Oskarin kanssa silloin alkuaikoina, vaikkei hän sitä ikinä ääneen suostunut myöntämään. Olihan Oskari valmentanut Outia ja Jussia joitain kisoja varten. Hetkinen, olikohan kyseessä TT-cup, vuotta aiemmin kuin minä ja Mortti osallistuimme siihen? En ollut ihan varma siitäkään, miten ei ihminen muista? Camilla ja Oskari sen sijaan taisivat olla ihan vain kämppiksiä, sitten lopulta, vaikka joskus olin epäillyt muuta. Välillä he kyllä muistuttivat vanhaa avioparia tallilla, muttei missään romanttisessa mielessä.

Mitä sitten Ilonan ja Oskarin välillä oli, en tiennyt ihan tarkasti. Toki Oskari valmensi Ilonaakin, että kenties sen takia Ilona oli niin maansa myyneen oloinen nyt. Ehkä Ilona oli vähän samanlainen kuin minä, joka etsi aina jonkinlaista isähahmoa tai muuta gurua, johon tukeutua ja oli sitten vähän eksyksissä, jos tällainen katosi kuvioista. Niinkuin minulla oli Simo, Nelly, Louis, Grigori ja jossain määrin ehkä Marshallkin. Jos nämä kaikki yhtäkkiä häviäisivät maailmasta, en todellakaan tietäisi mitä tehdä Aaveen kanssa.

Minua vähän ihmetytti se, että tosi moni kertoi käyneensä katsomassa Oskaria, vaikka hän oli edelleen koomassa. Se nyt oli ehkä ymmärrettävää, että Alex ja Ilona kävivät siellä, kun he kuitenkin olivat Oskarin ystäviä muutenkin, näin olin ainakin ollut ymmärtävinäni. Eetunkin vielä ymmärsi kun oma työntekijä oli kyseessä ja Nellyn. Niklaksen ja Hellonkin saattoi vielä arvata, mutta sitten kun kävi ilmi että Marshallkin oli käynyt sairaalassa, tuli minulle mieleen, että pitäisikö minunkin ja jos pitäisi, niin miksi. Rehellisesti sanoen en ollut ajatellut käyväni. Huolimatta näistä kaikista samalla tallilla vietetyistä vuosista en ollut koskaan jutellut Oskarin kanssa juurikaan mitään sen erityisempää. Tervehdimme kyllä toisiamme aina nähdessä, tietenkin, mutta aina kun keksin jotakin muuta sanottavaa, Oskari oli ehtinyt jo kadota. Ja minä masennuin aina sairaaloista.

Mietin asiaa pari päivää ja aivojen sopukoista nousi pari seikkaa esiin. Olinhan vastikään maininnut Vladimirille sanan ”talliperhe” enkä aikonut peruutella puheitani. Kyllä tämä oli talliperhe. Ja Oskari oli osa talliperhettä, ei siitä mihinkään päässyt. Lisäksi Oskari oli hoitanut minunkin hevosiani moitteettomasti ja ammattitaidolla jo monta vuotta. Eikö tässä ollut tarpeeksi syytä käydä sairaalassa, edes kerran? Ja toisaalta kun me emme todellakaan olleet Oskarin kanssa mitenkään läheisiä, niin ehkä siellä oli hyvä käydä nyt, kun toinen oli tajuton. Jos Oskari olisi hereillä, käynnistä voisi tulla kiusallinen. En minä tiennyt mitä olisin Oskarille puhunut ja tuskin häntään olisi osannut ylläpitää mitään harmitonta small-talkia. Kyllä, niin minä tekisin ja veisin mukanani jonkin kortin, johon kirjoittaisin ”Toipumisia, terveisin Sonja” tai jotain sellaista. Kun… jos Oskari heräisi, näkisi hän kortin ja tietäisi että minäkin olin käynyt.

Koputin huoneen oveen, mutta avasin sen odottamatta vastausta sen ihmeemmin. Oskari makasi sairaalasängyssä ja sängyn vieressä tuolilla istuva Ilona näytti peuralta ajovaloissa.

— Moi, sanoin Ilonalle.
— Ööö, moi, Ilona vastasi sen näköisenä kuin olisi jäänyt kaupassa kiinni näpistyksestä, vaikken ymmärtänyt että miksi. Kyllähän me kaikki tiesimme, että Ilona kävi usein Oskaria katsomassa. Sitten vasta huomasin Ilonan sylissä kirjan ja Ilona huomasi minun huomanneen.

— Mä luin tätä Oskarille ääneen, Ilona selitti vähän kuin häpeillen.

Muistikuvat jysähtivät mieleeni kuin taivaalta putoava siirtolohkare. Minäkin olin istunut sairaalasängyn vieressä ja lukenut ääneen. Luojan tähden, mikä se kirja oli? Jokin tietokirja, jostain kirjailijasta. Olisiko ollut Saima Harmajan elämänkerta? Hoitajat siellä saattohoito-osastolla olivat sanoneet, että kuulo on tiettävästi aisteista se joka kuolevallakin viimeisenä toimii. Sitä en muista, miksi minulla oli mukana juuri Saima Harmajan elämänkerta, mutta joka tapauksessa luin sitä Jarnolle ääneen vielä senkin jälkeen kun hänet oli nukutettu. Ja pidin kädestä kiinni. Ihan kuin Ilona nyt, vaikkei hän pitänyt Oskaria kädestä, mutta olisi voinut pitää.

Sain rykäistyä kurkkuun nousseen ahtaan tunteen pois ja hymyilin Ilonalle vähäsen.
— Se on hyvä. Mulle sanottiin kerran, että ihminen voi vielä kuulla vaikka…
Mietin vähän aikaa sanavalintojani, sillä en voinut puhua kuolevasta.
— … vaikka olisi tajutonkin.

Istuin sängyn toisella puolella olevalle tuolille ja kaivoin käsilaukusta tuomani kortin.
— Mä toin Oskarille kortin, sanoin. — Sit kun se herää, niin saa minunkin terveiset.

Ojensin kortin nähtäväksi Ilonalle. Olin löytänyt sellaisen kortin, jossa oli ihan Kissin näköinen hevonen. Tai ainakin samanvärinen. Se laukkasi laitumella vapaana. Ilona nosti kortin vieruspöydälle nojaamaan hevos-pehmolelua vasten. Ajattelin hetken että jos kertoisin Ilonalle Jarnosta, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Ilona ei ehkä haluaisi kuulla kuolemasta eikä varmaan Oskarikaan.

[Sonja T.Valvoja]

Onnellinen
Havahduin välillä ihmettelemään, olisiko minulla hevosta lainkaan kuukauden laidunloman jälkeen. Aave nimittäin otti orilaitumesta kaiken irti eikä lotkauttanut korvaansakaan, jos minä yritän kutsua sitä. Joskus kävelin ihan itse sen viereen laitumelle muodollisesti tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa, mutta oikeasti ihan vain rapsuttelemaan. Ei se paennut sentään, jatkoi vain syömistään, muttei sitä kiinnostanut ihminen tai edes sokeri. Se oli taantunut melkein villihevoseksi.

Aavetta ei haitanneet ne helteet. Siinä missä toiset hevoset olivat ihan rättejä ja tulossa tallin viileyteen pää viidentenä jalkana, Aave ei ollut moksiskaan. Vissiin kai ne aavikko-ominaisuudet potkivat esiin ja huomasin ajattelevani fysiikkaakin: lämpösäteilyhän imeytyi parhaiten mattamustaan pintaan ja huonoimmin kiiltävään ja vaaleaan, joka heijasti enimmän takaisin. Mahtoikohan se selittää ainakin osan Aaveen paahteenkestosta?

Sateet saivat minut epätoivoiseksi. Aave kyllä pärjäsi sadekelissäkin, mutta voi minkä näköinen se oli piehtaroituaan jossain sopivassa mutakuopassa! Katselin sitä, kun se antoi sadepisaroiden valua päälleen eikä se välittänyt muusta kuin ruohosta. Niin ja riekkumisesta, sillä sateella se oli aktiivisempi ja olisi mielellään riehunut muiden kanssa. Aina joku lähtikin mukaan leikkiin, mutta laidunkaverien innostus loppui kauan ennen kuin Aaveen. Melkoinen duracell-pupu. Mutta se oli selkeästi hevonen. Onnellinen.

[Sonja T.Valvoja]

Kun haluaa kaiken
Vaihtelu virkistää, sanovat ja ovat ihan oikeassa.

Viime viikolla ryvin sadekuuron jälkeisissä kuralätäköissä Axan perässä ja kaivelin karsinasta Aaveen tuoreita munkkeja lähettääkseni ne lanta-analyysiin, että tiedettäisiin mitä kannattaa madottaa. Tänään keinuin korkeakantaisissa narusandaaleissani ja kesäisessä kukkamekossa pitkin Nizzan kuumia katuja, tulossa Galeries Lafayettesta ja menossa aikaiselle päivälliselle kaupungin kuulemma parhaimpaan kala- ja äyriäisravintolaan. Ensi viikolla tonkisin taas puutarhassa niin että kynnenaluset ovat täynnä multaa ja mutaa. Sillä miksi valita jos voi saada kaiken?

Siksi kai se välillä oli ollut niin vaikeata miesten kanssa, kun minä halusin kaiken myös heiltä. Piti olla kiinnostunut kulttuurista, autoista, museoista, hevosenlannasta, kirjoista, koirankarvoista, designer-vaatteista, traktoreista, oopperasta ja industrialista. Tai ei ainakaan saanut teilata näistä yhtäkään, jos nyt ei ihan suoranaisesti itseä kiinnostanut, sillä minkäänlaista vähättelyä en kestänyt. Harri vähätteli lähinnä itseään aina välillä, että ei hän osaa eikä ymmärrä. Vladimiria vieläkin vähän epäilin liian fiiniksi vaikka toistaiseksi siihen ei ollut ilmennyt syytä. Siihen nähden mitä hänestä kuvittelin, hän oli osoittautunut jopa ihailtavan maanläheiseksi ihmiseksi.

Mustavalkoiseen asuun pukeutunut hovimestari ohjasi meidät pöytään, joka näytti olevan salin paras: ikkunan vieressä oleva kahden hengen pöytä, jonka ympärillä oli isoja huonekasveja niin, että se oli vähän katseilta suojassa. Epäilen Vladimirin varanneen tämän ihan tarkoituksella, kun kerran sanoi paikan olevan hänelle entuudestaan tuttu. Tästä oli se maanläheisyys kaukana, mutten minä valita.

Vasta illalla huvilalla huomasin Harrin lähettäneen viestiä. Hän on vihdoin saanut oman asuntonsa tyhjäksi ja olisi tulossa tässä joskus hakemaan tavaroitaan, jos sopii. Lähetin lyhyen viestin takaisin, jossa kerroin olevani nyt matkoilla, palaavani lauantaina, että sen jälkeen sopii. Jos pitäisi saada heti, voisi ottaa yhteyttä Markukseen. Toivoin salaa, että Harri haluaisi tavaransa aivan välittömästi, mutta eipä tietenkään: ensi viikko kuulemma sopii hyvin. Ja minä en millään välittäisi tavata Harria vaikka enää ikinä. Se luku oli elämässä loppu ja sillä hyvä.

[Sonja T.Valvoja]

Katastrofin ainekset kasassa
Istuin kukkaköynnösten varjostamalla terassilla ja kaivoin puhelimen shortsien taskusta. Hopiavuoren WA-ryhmässä ei ollut mitään uutta tietoa Oskarista. Huokaisin kevyesti. Mitähän sille oli mahtanut käydä? En tiennyt ihan tarkalleen, vain sen että Oskari oli löydetty kentältä tajuttomana, ambulanssi oli hakenut ja oli nyt sairaalassa, ilmeisesti tajuttomana edelleen. Se ei tiennyt hyvää. Nelly oli silloin illalla organisoinut Kissin-etsintäpartioita, mutta minä ehdin juuri kotoa Hopiavuoreen, kun tuli ilmoitus Kissin löytyneen, onneksi vahingoittumattomana. Mikä sen oli pelästyttänyt, kukaan ei tiennyt, mutta, no, hevoset. Ei sen tarvinnut olla mikään muovipussia kummempi asia.

Vladimir tuli sisältä ja laski lasit pöydälle. Pergolassa kävi viilentävä tuulenvire ja alas laaksoon oli aika hieno näköala, vaikka maisema alkoi vähitellen muuttua rehevän vihreästä lievän kuivuneeksi ja kulottuneeksi. Etelä-Ranskassa oli jälleen kuivuutta eivätkä satunnaiset ukkoskuurot parantaneet tilannetta. Näin kesäkuun lopulla lämpötila oli kuitenkin vielä siedettävissä lukemissa. Heinäkuussa tilanne olisi toinen. Ja onneksi huvilasta löytyi toimiva ilmastointi.

Lisäksi saatoin nyt hengittää kevyemmin, sillä Vladimirin vanhemmat olivat lähteneet tänään takaisin Pariisiin. Vladimir oli saanut käyttää kaiken suostuttelutaitonsa siihen, että oli saanut minut tänne samaan aikaan vanhempiensa kanssa. Alunperin hän ehdotti että viettäisimme kokonaisen viikon tai kenties kaksikin yhdessä hänen vanhempiensa kanssa täällä kesähuvilalla. Ja alunperin minä olin aivan varma, ettei tule mitään. Joo, loma etelä-Ranskassa kuulosti hyvältä, mutta että samassa talossa wannabe-appivanhemmat, joita et ole koskaan tavannut, niin minusta siinä on mahdollisen katastrofin ainekset kasassa. Tietenkin he voisivat olla ihan mukavia ihmisiä, mutta… Teimme kompromissin: tulimme tänne kolme päivää ennen kuin he lähtivät kotiinsa. Kolmesta päivästä nyt selviäisi vaikka löysässä hirressä, kai.

— Isä ja äiti pitivät sinusta kovasti, sanoi Vladimir istuessaan pitsimäiselle terassituolille. — Hermoilit ihan turhaan.
— Mistäpä sen silloin tiesi, että onko se turhaa vai ei. Mutta kiva olla täällä ihan kahdestaankin.

Ei se hermoilu ollut oikeastaan turhaa, sillä kyllä heidän kanssaan sai vähän olla tietyllä tapaa varpaillaan. Luulen itsekin että olin suoriutunut ihan kelvollisesti. Siunasin hiljaa mielessäni niin monia asioita, mitä olin oppinut: taide, ooppera, balettikin, kielet, historia, museot, politiikka, talous, tiedekin. En jäänyt keskusteluissa ihan paitsioon, oli aihe mikä tahansa, vaikka pitikin myöntää että esimerkiksi EU-politiikasta tai Ranskan taloustilanteesta en tiennyt yhtään mitään.

Aleksei muistutti jossain määrin Grigoria eikä vain siksi, että molemmat olivat parrakkaita ja puhuivat venäjää. Heidän olemuksessaan oli jotakin samaa, vähän turvallista, nallekarhumaista, jähmeää, mutta alta pilkahteli kuitenkin huumori ja hellyys, jälkimmäinen varsinkin vaimoa kohtaan. Hevosista Aleksei ei tiennyt juurikaan mitään.

Nina oli selkeästi ollut nuorena kaunotar ja oli vieläkin. Siro, elegantti, sopusuhtaiset kasvonpiirteet, joita eivät mitkään rypyt ikinä voisi peittää. Hänen kätensä liikkuivat eloisasti puheen mukana niinkuin ranskalaisilla yleensä, mutta aivan jotenkin erityisen hienostuneesti. Syykin taisi selvitä: hän oli tanssinut nuorena balettia. Tunsin itseni välillä kömpelöksi ja kolhoksi hänen rinnallaan. Ratsastustakin hän oli harrastanut ja ainakin esitti vaikuttunutta, kun kerroin kilpailleeni jo jollain tasolla kouluratsastuksessa. Hän itse sanoi ratsastaneensa lähinnä esteitä, koska siihen maailmanaikaan Ranskassa oli kuulemma hienoa hypätä, mahdollisimman korkeita tietenkin.

— Siis aivan todella, vanhempani olivat hyvin… impressed… sinusta, Valja aloitti uudestaan.
— No, se on kiva kuulla. Mitä he tarkalleen ottaen sanoivat?
— Että olet sivistynyt ja tyylikäs, erinomaista seuraa. Lisäksi he toivoivat, että menisimme syksyllä käymään Pariisissa heidän luonaan, he haluaisivat viedä sinut oopperaan katsomaan Don Giovannia. Ja sinä pelkäsit että olet jotenkin huono!

Don Giovanni Pariisin oopperassa! Olin vissiin läpäissyt jonkin testin. Hipaisin Valjan kättä. Katsoimme vähän aikaa toisiamme.
— Voisihan sitä harkita.

[Sonja T.Valvoja]

Åland Weekendiä taas.

Ahvenanmaan taika
Eihän tämä voi olla tottakaan, ajattelin, mutta niin se vain oli, että vaativan A:n voittajaksi kuulutettiin Sonja Tähdistö ratsullaan Gin Armjanin. Tämäkin luokka oli ollut ihan sairaan tiukka ja toiseksi tullut hävisi minulle vajaalla prosentin kymmenyksellä. Meni sentään 70 prosenttia rikki, muttei mitenkään suurella marginaalilla. Tuomarointi täällä oli kautta linjan tosi ankaraa ja vaikka nyt voitinkin, niin ei se silti vielä ihan hurraamisen arvoinen suoritus ollut meiltä. Parannettavaa jäi. Siitä huolimatta hymyilin kuin jakoavain kun Aaveen suitsiin kiinnitettiin tumma ykkösruusuke. Lisäksi luokkavoitosta sai sen verran rahaa, että se kuittasi ihan komeasti matkakulut ja tulipa vielä laivayhtiön lahjakorttikin.

Jossain mielen sopukoissa kutitteli tyytyväisyys, että olin pessyt Marshallin, Oskarin ja Anssinkin Salierin kanssa. Tosin en ehtinyt nähdä Anssin ja Salierin suoritusta, mutta kuulemani mukaan heillä olisi ollut isompiakin rettelöitä. Anssi oli äimänä eikä osannut sanoa syytä ongelmille, muttei herjennyt syyttämään Salieria. Hevonen on se mikä se on ja ratsastajan tehtävä on sopeutua kunkin päivän fiilikseen, kuulin Simon sanojen valuvan Anssin suusta.

Mutta oli minulla lisääkin syitä olla tyytyväinen. Vaativasta B:stäkin tuli kolmossija ja tiukka se sekin luokka oli. Ilman niitä laukkaohjelman ongelmia olisin ehkä jopa voittanut senkin luokan, mutta se nyt meni niin kuin se meni. Ruusuke ilahduttaa aina ja kuten sanottu, hevonen on se mikä se on. Taakse jäivät Chai Pondillaan, Oskari ja Kissi, Eetu ja Jussi (olipa muuten vaikea ajatella kilpailevansa samassa luokassa Eetun kanssa!) ja Alex Tetriksensä kanssa. Niin ja Ilona, mutten tiedä oliko oikein laskea Ilonaa mukaan, hänellähän kuitenkin oli suomenhevonen. Chai sentään oli kuudes ja viimeinen sijoittunut, että siitä luokasta lähti Hopiavuoreen peräti kaksi ruusuketta.

Mutta että kyllä iltagaalassa kelpasi meikäläisen kohotella samppanjalasiaan. Ahvenanmaa oli hyvä paikka näemmä: Mortin kanssa eka voittoruusuke oltiin haettu täältä ja nyt sama jatkui Aaveen selässä.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on Åland Weekendin tuotoksia, kun bongasin sieltä tuttuja nimiä.

Vanhoja tuttuja
Kyllähän Royal Gardenista oli ollut omistajaporukkaa ja muita kilpailemassa siellä Summer Paloozassakin, mutta Louis’ta en ollut nähnyt sitten kun olin Sveitsistä lähtenyt. Teki melkein mieli halata, kun törmäsin häneen tallialueella. Louis’lta myös Rizin olevan tällä kertaa mukana, Melinan ratsuna.

Rizi oli komistunut tai sitten en vain muistanut enää. Väriltäänhän se oli tosi samannäköinen kuin Aave, mutta ainakin kolme kertaa muhkeampi. Ori muisti minut vielä ja painoi kermanvärisen turpansa kämmeniini. Kylläpä se olikin upea! Tuntui ihan uskomattomalta, että olin todella ratsastanut tällä joskus ja jopa kilpaillut pyhässä Yrjössä. Nythän Rizi ja Melina osallistuisivat GP-luokkaan. Huh, minua huimasi edelleen ajatus GP:stä ja siitä, että olin todellakin ratsastanut hevosella, joka kilpaili GP-tasolla. Se oli vieläkin jotakin sellaista, jota ei uskaltanut päästää oikein edes päiväuniinsa, vaikka olin myöntänyt itselleni jo, että olin ja halusinkin olla ihan tavoitteellinen kouluratsastaja.

Ja tietenkin, tietenkin Louis kyseli kaiken mahdollisen Aaveesta ja tuli katsomaankin sitä. Ahaltek oli hänelle tuttu rotu, mutta naureskelipa kuitenkin, että kun Mortti oli jo ollut Royal Gardenissa sieltä siroimmasta päästä hevosia, niin tämä olisi vielä enemmän, vaikka värinsä puolesta kyllä passaisi aika kivasti joukkoon. Hieno hevonen kuulemma oli, erikoinen toki, mutta sen nyt tiesin itsekin.

Kiaranin ja Melinan kanssa vaihdoin myös muutaman sanan ja Kiaran varsinkin toisti aikoinaan sanomansa, että olin edelleen tervetullut Royal Gardeniin, jos haluaisin, lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa ja ilman muuta Aaveen kanssa. Mokoma. Kyllähän se pani taas vähän kutittelemaan, Sveitsissä odottaisi hienot tallit, hienot maisemat, hienot hevoset ja vanha, tuttu valmentaja, keski-Euroopan meno kisojen suhteen ja kaikkea. Jos ei Vladimiria olisi, niin…

[Sonja T.Valvoja]

Pyydän anteeksi kaikkia törkeyksiä ja hahmojen (väärin)käyttöä. Vetoan siihen, että tämä sima-episodi ei ollut alunperin minun ideani.

Keskikesän juhlan sima
Heti näki kuka luki Fingerporia.
Minä, Noa ja Niklas yritimme pitää naamamme väkisin peruslukemilla, sillä kyseessähän oli ilmiselvästi vain pieni, viaton lipsahdus. Marshall ei huomannut mitään tai sitten hänellä oli parempi pokerinaama kuin meillä. Oskari muuttui hitaasti tummanpunaiseksi. Camilla jatkoi Ilkan selailua pieni hymynvirne suupielessään. Alex näytti hätääntyneeltä enkä minä ainakaan ymmärtänyt että miksi. Ehkä siksi, että Ilona tällä tavalla meni möläyttelemään. Ilona itse ihmetteli keskellä lattiaa. Vain Nelly purskahti pidäkkeettömään nauruun.

— Et ole, Ilona, tosissasi! hän hirnui.
— No siis, miksi ei muka? Ilona kysyi hämmentyneenä. — Ihan hyvin voitais tehdä juhannussimaa. Oskari ainakin haluaisi.

Nelly nauroi tikahtuakseen ja Niklakseltakin petti pokka. Parempi nauraa ääneen kuin katsoa puhkeaako päästä jokin verisuoni kun yrittää kovasti pidätellä. Minä nojasin eteenpäin niin että otsa otti kiinni pöytään ja yritin nauraa hiljaa, mutta tietysti kaikki näkivät miten hartiani hytkyivät.

— Siis, ööö, ei mua varten tartte, kröhäisi Oskari. — Emmä oikeesti halua simaa.
— Mut sähän just…

— Ei! huusi Alex täyteen ääneen. — Siis ei todellakaan mitään Ilonan tekemää itsemurhasimaa! Mun puolesta sä voit hankkia Juhan nussimaan itseäsi tai vaikka kymmenen, mutta simapulloista sä pysyt ihan saatanan kaukana!

Nyt tajusivat viimeisetkin. Kaikki muut nauroivat vedet silmistä valuen paitsi Oskari ja Ilona, jonka naaman väri alkoi muistuttaa keitettyä rapua, ei kun siis Oskaria. Oskari näytti siltä kuin olisi halunnut kadota savuna ilmaan, mieluummin jo vartti sitten. Ja Alexiakaan tilanne ei naurattanut.

— Siis ei kun ihan oikeasti, hän paahtoi tuohtuneena. — Toi yhden sortin kotitalousihme oli jättänyt simapullon parvekkeelleen talven yli ja se meinasi ihan pokkana juottaa sen meille. Sitten se samainen neropatti räjäytti sen pullon tienvarressa, niin että se pääsisi sillä esityksellä suoraan Al-Qaidan autopommiryhmään. Kun siellä oli ehkä vähän painetta. Ja nyt sitten juhannussimaa vielä muka… Jeesus me kuollaan siihen kaikki!

Tämä ei varsinaisesti rauhoittanut ketään. Minä pitelin vatsaani kun siihen sattui jo mutta nauru ei vain suostunut loppumaan. Niklas makasi puolittain keittiönpöydän päällä ja ulisi kuin haavoittunut koira, kyyneleet silmistä valuen. Nelly oli valunut astiakaapinovea pitkin lattialle ulvoen kippurassa siellä.

— Mitä ievanan möräkkää täällä piretähän? Hevoset pelijästyy.
Eetu ilmestyi keittiön ovelle. Kukaan ei ollut kuullut ulko-oven käyvän eikä se tietysti mikään ihme ollut, sellainen naurunrätkätys kun täällä oli.

— Juhannussimaa, pihisi Nelly lattialta kun sai vähäsen henkeä vedettyä. — Me teherähän juhannussimaa. Ja ainakin tilatankillinen.
— Te ootta kaikki sekaasin. Aiva seinähulluja jokahinen, päätteli Eetu.

[Sonja T.Valvoja]

Tarpeeksi valmiita
Ei siitä ollut vielä vuottakaan kun olin viimeksi ratsastanut vaativan A:n ohjelmaa Mortin kanssa, mutta silti tuntui siltä kuin muisti olisi ihan ruosteessa. Ja tietysti toinen hevonen, jonka kanssa eri asiat olivat vaikeita ja helppoja. Välillä heräsi epäilys siitä, olimme me edes valmiit Aaveen kanssa starttaamaan sitä vielä. Minusta tuntui pahalta ajatella, että jos vaadinkin Aaveelta liikaa sellaisia asioita, joihin se ei ole vielä valmis.

— Ei, ei, ei! Nelly kajautti kentän reunalta. — Se ulko-ohja! Sä et voi kääntää sitä piruetille tolla tavalla. Äläkä nojaa sinne sisäpuolelle. Okei, jatka kootussa laukassa päätyyn ja otetaan sama kuvio toiseen kierrokseen. Vaihto… hyvä. Pidä laukka aktiivisena. Hyvä. Noin. Ja sitten puolipidäte, kokoa, kokoa, taivuta, muista ulko-ohja… Hyvä, loistavaa! Nyt meni tosi hyvin! Taas vaihto, päätyyn ja kokeillaan nyt oikeaan kierrokseen. Älä nojaa. Se on heikompi puoli, mutta sä et auta Aavetta yhtään nojaamalla sinne käännöksen suuntaan. Noin… Hieno! Taputa sisäkädellä.

Ja niin minä taputin Aavetta kaulalle. Tämä työskentelypiruetti oli vaikeampi oikealle ja yleisesti oikea laukka ja oikea kierros olivat haastavampia kuin vasen.

— Jonkun pitäisi taputtaa suakin, se meni nyt hyvin, ollakseen oikea puoli, mutta kyllä se muutenkin. Nyt sitten vaan loppujäähyt. Kyllä te sinne Ahvenanmaalle olette ihan tarpeeksi valmiita.
— Niin varmaan, kun ei tässä paljon enää ehdi tehdä, heitin takaisin.
— Sekin on kyllä totta, Nelly hekotteli. — Huomenna sitten palauttelet kevyesti, tiistaina vielä kevyt tunti, jossa mä en aio ratsastuttaa teillä yhtään mitään vaikeata ja sittenhän te vissiin jo lähdettekin.
— Joo, mä ajattelin että keskiviikkona ajan illasta Kangasalle, Aave saa punkata siellä yön yli ja sit lähdetään Salierin ja Anssin kanssa torstaiaamusta heti kohti Ahvenanmaata. Mulla on lautta varattuna silleen, että päästään sinne kisapaikalle jo torstai-iltana, niin siinä on perjantai hyvin aikaa vielä verrytellä ja totutella.
— No niin, se on hyvä. Kyllä sä tiedät nää jutut. Mä nyt en taida lähteä sinne sit kuitenkaan mukaan, mutta mä pidän teille peukkuja.
— Kiitoksia, olisi kyllä ollut kiva jos olisit tullut kans, mutta aina ei voi.

Niine hyvineni lähdin ohjat pitkinä kiertämään vielä laitumen ympäri. Aave venytti kaulaansa ja ravisteli silkkistä harjaansa.

[Sonja T.Valvoja]

Kanalauma
Ei jumankekka, nyt sinne Ahvenanmaalle oli lähdössä kaikki. Siis kaikki, Hellokin, vaikken minä ymmärtänyt että mitä Hello siellä teki. Eihän Hello ratsastanut Typyllä kai koskaan. Eikä juuri Skotillakaan, vaan ajoi ennemmin. Eikä Skotti ollut lähdössä. Kai. Niin ja Chai, se Chain en tiedä mikä, veli tai serkku tai joku, Noa vissiin. Milan, siis Milankin, joka ei ollut kilpaillut kai pitkiin aikoihin ja muutenkin näkyi tallilla tosi vähän. Biffensä jävi liikuttamassa ja siinä se.

Ja kaikki oli ihan sekaisin eikä se tietysti mikään ihme ollut. Kun kaikki noin vain päättävät yhtäkkiä lähteä kisoihin ja pitävät sitä hyvänäkin ideana miettimättä sen enempää käytännön asioita. Kukaan ei tiennyt miten monta hevosta oli tulossa, miten monta rekkaa ja traileria ja kuskia piti olla. Keille tarvittiin majoitus ja mistä ja kuka voi nukkua rekassa ja kenen kanssa. Ottaisivat nyt edes paperin, kirjoittaisivat siihen allekkain kaikki hevoset ja mukaantulijat ja sitten merkkaisivat perään että kuka tuli missäkin rekassa ja kellä oli majoitus ja missä. Ei olisi Eetun tarvinnut pitää kaikkea päässään ja unohtaa puolia.

Minä en kestä näitä ihmisiä nyt, kun edes Nellyn tai Eetun auktoriteetti ei riittänyt pitämään mokomaa kanalaumaa hiljaisena, vaan kaikki hölpöttivät toistensa päälle. Tästä ei tulisi ikinä yhtään mitään. Vinkkupullosta vetoa että lähtöpäivänä huomattaisiin, että yksi hevonen vielä tarvitsisikin kyydin ja toiselle rekalle ei ollut kuljettajaa. Tai että jollain ei ollut nukkumapaikkaa.

Minulla onneksi oli hotelli jo varattuna ja maksettuna. Samoin oli kisailmoitus tehty ja sekin maksettu. Kyydin pystyisin järjestämään itse. Minun ei tarvinnut kuunnella tätä. Lähetin Anssille viestiä, että oliko hän ja Salieri vielä kyytiä vailla. Että minä tulisin trailerin kanssa ja sinne mahtui toinen hevonen, tavarat ja mies mukaan kyllä. Ja koskapa Anssi tiesi muuttuneen miestilanteeni, ei minkäänlainen flirttailu tahi muu ollut toivottua eikä varsinkaan suotavaa.

Näytölle ilmestyi heti teksti ”Anssi is typing…”.

Toinen suupieli vetäytyi hymyntapaiseen, kun luin Anssin viestin. Saatoin siis nousta pöydästä ja sanoa suhteellisen kuuluvalla äänellä:
— Mulle tuli nyt suunnitelmiin vähän muutoksia. Aave ei tule rekan kyydissä ja mä menen sinne Ahvenanmaalle traikun kanssa. Noukin Anssin ja Salierin mukaan matkalta. Ja kun mä en tarvi sitä majoitustakaan kun mulla on jo, niin voitte unohtaa mut laskuista. Kattokaa kuitenkin että on kuski kaikkiin autoihin. Mut mun tarttee lähteä nyt, nähdään taas huomenna.

En jäänyt kuuntelemaan sen enempää ja mitäpä muut olisivat siihen sanoneetkaan. Anssi ja Salieri ja ylimääräinen mutka matkassa oli minusta ainakin ihan riittävä tekosyy siihen, että jätin kimppakyytimahdollisuuden käyttämättä. Oma auto, oma traikku, oma hevonen, oma hotelli, oma rauha eikä yhtään mitään vänkäämistä kenenkään kanssa, sillä tiesin Anssin olevan vaivaton tässä suhteessa. Hänen kanssaan oli ollut aina helppo sopia mistä tahansa käytännön asioista ja hän oli muutenkin järkevä tapaus. Olin tosi tyytyväinen itseeni kun istuin autoon ja käynnistin sen. Joku raja minunkin sietokyvyllä oli.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä on tämmöinen vähän nopea rykäisy Åland Weekendistä inspiroituneena, voi olla että menee sinne tuotokseksi, jos hyväksytään.)

Kummituksia kyydissä
Siellä Hopiavuoren keittiönpöydän ääressä puhe kääntyi Summer Paloozasta jo seuraaviin kisoihin, joihin ei kovin pitkää aikaa ollutkaan. Ilmeni, että Ahvenanmaalle saattoi olla lähdössä varsin kattava edustus Hopiavuoresta.
— Minä ja Aave ja te ja Barnum ja Stanimir. Ja Minja ja Lilja, mutta hehän nyt sinne Venäjällekin tulivat omalla kyydillään. Sitten jos Ilona ja Veera lähtee niin siinä olisi jo kumminkin neljä hevosta. Viisi, jos Lilja tulee samaan kyytiin.
— Niin. Ja sitten jos Alex ja Oskari lähtevät myös niin ei se iso hevosauto riitä enää, Marshall totesi.
— Lisäks Oskari mutisi jotakin Typystä, sanoi Niklas väliin.
— Typystä? Ei kai nyt sentään?
— No jotakin se sano jotta pitää kattua onko luakkia sille. Emmää tiärä sen kummemmin sitten.
— Ai niin ja Salieri. Anssi vähän kyseli, että jos on tilaa jossain autossa, niin hän ja Salieri voisivat olla kyytiä vailla. Kuitenkin nyt ovat silleen matkan varrella. Simolta ei ole muita tulossa Ahvenanmaalle. Tietysti mä voin ottaa kopin ja mennä keskenäni ja noukkia Salierin kyytiin. Mutta sitten ei ole toista ajamaan sitä isoa autoa.
— Paitsi Alex.
— Niin joo, tietysti. Hyvä että täällä on näitä isompia kortteja muillakin, kun alkaa näyttää siltä, että tätä kisaporukkaa on joskus vähän enemmänkin.

— Hei, pitäisi hankkia sellaanen isompi hevosauto, jonka kylkeen maalattais teksti että Hopiavuoren Häjyyt! hihkaisi Niklas. — Samanlainen kö Marshin vanhemmilla on, misä lukee että Kozlov Estate.
— Jos mä ostaisin sellaisen, niin sen kyljessä kyllä lukisi että kummituksia kyydissä. Ainakin niin kauan kuin mulla on Aave.
— Joo hei, solis komia!
— Mä olen kyllä suunnitellut joskus, että hommaisi itselleen hevosauton. Ei mitään kauhean isoa, kolme hevosta maksimissaan ja sitten jonkinlaiset asuintilat, ettei aina tarvitsisi metsästää hotellia. Ne vain tuppaavat maksamaan ja olisiko sellaiselle sitten lopulta niin kovasti edes käyttöä…

— Täytyy kysellä noilta muilta, että ovatko tulossa ja miten monen hevosen kanssa ja tarvitsevatko kyytiä ja miten järjestetään, Marshall siirsi keskustelun taas asialinjalle. — Täytyy myös katsoa niitä lautta-aikatauluja ja varata etukäteen nekin.

[Sonja T.Valvoja]

Palaan vielä kertaalleen tähän Summer Paloozaan ja Kozloveille. Marshall jossain ilmoitti, että Hopiavuoren porukalle on tarjolla majoitus heidän luonaan, joten siihen nojataan tässä, jos joku ihmettelee.

Kaadan päälleni samppanjaa
Anice muistutti Nellyä joissain asioissa. Kun hän sai kuulla vähän kiertoteitä pitkin, että minulla oli uusi miesystävä ja että tämä oli tulossa katsomaan kisoja, Anice toivotti hänetkin tervetulleeksi majoittumaan heillä. Talo tuntui olevan täynnä jo muutenkin kun oli meitä hopiavuorelaisia ja muuta sukua paikalla, mutta kyllä nyt yksi venäjääkin puhuva Vladimir mahtuisi sekaan, varsinkin kun hän ei edes omaa huonetta tarvinnut. Minun vierashuoneen parisänkyyn mahtui kyllä.

Sain tietysti selittää Vladimirin taustoja, kun nimi oli venäläinen, taustaltaan kuitenkin ranskalainen ja asui Suomessa. Olin ihan varma, että Vladimir ja Anice tulisivat toimeen hyvin, kumpikin olivat vähän samanlaisia, kotimaataan vaihtaneita, tottuneesti piireistä toisiin siirtyviä ja useampaa kieltä puhuvia kosmopoliitteja. Jännittävä seikka sen sijaan oli se, että miten sitten tämä Hopiavuoren muu porukka suhtautuisi Valjaan, kun eivät olleet vielä tavanneet, en ollut saanut vielä esiteltyä häntä ”virallisesti” tallilla. Tai mitäpä he Valjasta, mutta jos Nellylle asti lipsahtaisi tieto siitä, että muut tallilaiset olivat jo tavanneet minun miesystäväni ja hän ei, niin sitten olisi kyllä helvetti irti.

Vladimiriin ja hänen käytöstapoihinsa saattoi aina luottaa: hän oli kohtelias vieras. Kiitokseksi majoituksesta Kozlovit saivat kukkakimpun ja valikoituja Suomen-tuliaisia. Ja se samppanjapullokin tuli ihan tarpeeseen kun ensimmäisen kisapäivän iltana juhlistimme kirjastossa hopiavuorelaisten ruusukkeita. Päivä oli ollut kiireinen ja tupaten täynnä kaikenlaista touhuttavaa, varsinkin isäntäperheellä, mutta iltamyöhällä sentään oli kaikilla hetki aikaa istua alas huokaisemaan ja rauhoittumaan. Minä itse rakastin näitä iltahetkiä Kozlovien kirjastossa ja vielä enemmän nyt kun sain istua Vladimirin kainalossa.

— Miksiköhän se Minja ei tullut tänne? Niklas murehti. Olimme kutsuneet Minjankin iltaa istumaan, vaikka hän asuikin rekassa. Olisi se kakkossija ollut samppanjalasin arvoinen.
— Jaa, en tiedä, vastasin sieltä Valjan kainalosta. — Vetosi väsymykseen ja jännään päivään. Mitä en kyllä ihmettele yhtään, on tässä itse kukin vähän ryytynyt.
— Minja taitaa olla vähän ujo, sanoi Ilona pyöritellen puoliksi juotua samppanjalasia käsissään. Me hopiavuorelaiset olimme linnoittautuneet sohvaryhmään ja kieli vaihtui automaattisesti suomeksi. Vain Marshall istui toisaalla juttelemassa isänsä kanssa. Näytti siltä, että heillä oli vakavampikin keskustelu, mutta ei siinä välttämättä puhuttu muuta kuin Stanimirista. Grigori näytti miltei aina siltä kuin hänellä olisi vain haudanvakavaa asiaa.

— Vaikka kyllä Minjakin juttelee kaikenlaista, kun vähän tutustuu, Ilona jatkoi.
— Niin kun sä olet käynyt sen kanssa valmennuksissa yhdessä, muistelin.
— Joo. Vaikka Hopiavuoren tupaankin sitä saa vetää ja työntää.

Muistelin itseäni kun olin vastikään tullut Hopiavuoreen ja tottumaton siihen, että noin vain sai saapastella Eetun kotiin hevosensa hoidettuaan. Outin ja Nellyn perässä minäkin sinne olin lopulta uskaltautunut. Ehkä pitäisi yrittää kutsua Minjaa mukaan useammin. Tiesin kyllä ettei moinen tuppautuminen välttämättä ollut helppoa tai luontevaa. Mutta kaikkeen tottui ja olin ollut ihan tosissani puhuessani Valjalle talliperheestä, sillä vähän niinkuin perhe se olikin tätä nykyä.

[Sonja T.Valvoja]

Sonja tulee toki ja raahaa oman Vladimirinsa mukaan!

Onko pukukoodi mikä? Ilmeisesti mitään pitkiä helmoja ja frakkeja ei ainakaan tarvita.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä häästoori kokonaisuudessaan on ihana ja kauhea, ja ajattelin alunperin kommentoida koko höskää sitten kun se on suunnilleen valmis. Osittain toki siksi, että tuo Tuula-teksti ei kirvoittaisi yhtään mitään muuta kuin kirosanoja ja minun täytyy vieläkin keräillä itseäni sen jäljiltä, koska on siinä nyt läpeensä paska ihminen. Eetu kirjoitti joskus, että jos hahmo tekee jollakin saralla jotakin hänen mielestään tosi väärin (silloin kyseessä oli pettäminen kun kuvioissa oli vaimo ja lapsia), niin hahmon osakkeet putoaa saman tien nollaan eikä siinä voi nähdä mitään hyvää. MÄ YMMÄRRÄN!! Mulle on aivan saamarin sama vaikka Tuula olisi kissanpoikia ja saimaannorppia pelastava aktivisti, joka vie vanhuksia ulkoilemaan vapaa-aikanaan ja kaikin tavoin muutenkin olisi erinomainen ihminen, mutta tämä Niklaksen kohtelu ja homofobia, niin siitä ei pääse ylitse. Se vain on minun silmissäni paska ihminen ja piste.

Mutta tämä. Tämä <3 Voi Anice. Olenkin saanut Anicesta kuvan sellaisesta maailmoja syleilevästä, lämminhenkisestä äitihahmosta, joka ottaa siipiensä suojaan kaikki sitä tarvitsevat. Muun muassa Sonjan, joka aina joskus sekin tarvitsee sitä, tosin ehkä vähemmän selkeästi. Tämä on kuitenkin niin paljon liikaa, että tässä nieleksii kyyneleitä vähän itsekin. Ihan totta. Niklas jos kuka tarvitsisi tuota juuri nyt. Marshallin ja Niklaksen lapsella on ehkä vain yksi mummi, mutta se mummi onkin ainakin kymmenen Tuulan arvoinen. Ja Niklaksella on maailman ihanin anoppi.

Ps. edelliseen tekstiin kommenttina, että osaa se Grigorikin olla vanha pehmo. Siihen kans sydän <3

[Sonja T.Valvoja]

Muahhah! Siinä on äiteellä varmasti kotona vastaamista kaikenlaisiin kivoihin kysymyksiin kun kaksoset palaavat ”viattomalta lomareissulta” kotio. Että kellä voi olla tyttöystävä ja kellä poikaystävä ja miksi. Erityisesti minua nauratti tuo Niklaksen selitys, ettei ole päivitetty tietoja vähään aikaan 😀

Muutenkin tosi kiva teksti. Nuo kaksoset ovat kyllä hupaisia tapauksia ja kirjoitat ne tosi hyvin, tai ainakin tähän asti olet kirjoittanut. Olen aika varma, että heistä saadaan vielä paljonkin hupia irti.

[Sonja T.Valvoja]

Tervetuloa Oscar! Tällähän pääsee Ellikin treenaamaan, jos Pasi osoittautuu liian haastavaksi.

[Sonja T.Valvoja]

Se on jollain tavoin tosi kiva (tai no kiva ja kiva, mutta kuitenkin), että Sonja ei ole ainoa, joka peilaa Oskarin tilannetta omaan menneisyyteensä, vaan että Janna tekee samaa. Vaikkei kummallakaan tietysti se menneisyys ole mitenkään erityisen hohdokas tai iloinen. Tosi inhimillistä Jannalta miettiä kuitenkin että mites hänen isänsä, kun sattuu törmäämään Suden Olaviin.
Minä olen sanonut sen aiemminkin muistaakseni, että näin ulkopuolinen haluaisi oikeastaan unohtaa koko Jannan isän. Janna on päässyt eteenpäin elämässään, on lapsi ja avioliitto ja hevonen ja kaikki hyvin, keskiluokkaista perhe-elämää kaukana huumearjesta. Olisi tosi houkuttelevaa ajatella, että sen isän voisi kokonaan unohtaa, koska Janna ei varsinaisesti halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Mutta se olisi liian helppo ratkaisu ja lisäksi epärealistinen, koska kyllä sillä isällä on väliä, vaikka Janna ehkä haluaisi ettei olisi. Niinkuin nyt tässä taas mietitään, että onko siitä omasta isästä lainkaan kunnolliseksi isäksi.

Ja toistan itseäni myös siinä, että Rasmus on ihana, vaikka tekisi mieli vähän ravistella sitä noista sanavalinnoista. Ei ole turhia ajatuksia eikä murehtiminen lopu vaikka miten käskisi.

[Sonja T.Valvoja]

Jestas että Niklas osaa manipuloida 😀
Joo, ikäväähän tuo tuommoinen valehtelu on ja vielä tuommoisen asian takia, mutta kyllä siinä nyt pyöritetään äiteetä sormen ympärille ihan urakalla. Tuommoisia vaivihkaisia lupauksia että katotaan tätä hevosasiaa tässä nyt, loppukesä taukoa (joo niin vissiin) ja mitä kaikkea. Minä ihan toivon, että Niklas saisi hoidettua asian läpi, kun kerran tuommoisen show’n pani sen puolesta pystyyn.

[Sonja T.Valvoja]

Jaaha, ihan niinkuin Noeulista olisi tulossa jotakin muutakin kuin vain kesäkissa! Tai miten mahtaa, mutta nyt sillä ainakin olisi lainahevonen Hopiavuoressa.
Mutta eniten tässä tekstissä ilahduttaa Eetu. Isäntä itse ei ole kovin usein äänessä täällä, mutta silloin kun on ja tekstissä käsitellään sitä, miten Eetu käsittelee hevosia ja ylipäänsä suhtautuu niihin, se lämmittää mieltä. Tässäkin tuo loppu: Eetu toteaa pahoittelevasti Kissille, ettei tämä nyt päässytkään laitumelle takaisin. Se on vain toteamus, ei mitään lässyttämistä, kuten moni muu tässä tilanteessa tekisi. Eetu kertoo hevoselle ja olettaa sen ymmärtävän, melkein ainakin. Siinä on jotakin… käyttäisin sanaa ”herttainen”, mutta se on ehkä liian imelä termi tähän.

[Sonja T.Valvoja]

Hei! Ei tämmöistä saa tehdä. Varmasti jossain pitää olla jokin laki tai asetus, joka KIELTÄÄ JÄTTÄMÄSTÄ TARINAA TÄLLAISEEN KOHTAAN! Ja varsinkin kun alla on se spinnareissa ollut tarina Milanista, jota en ole vielä kommentoinut, koska odotan mieluummin asialle jotakin ratkaisua (ja toivon että se ratkaisu ei ole 9 mm luoti).

[Sonja T.Valvoja]

Janna vei jalat suusta: tämä on todella ihana teksti!

[Sonja T.Valvoja]

Vai että miehiä metsästämään 😀
Sen suuremmin tekstiä itseään analysoimatta (ei kai mun tartte enää neljän vuoden jälkeen sanoa, että oli taas hyvää tekstiä?) voin vain todeta, että näen ihan sieluni silmin miten Alex ryykää sisään mekko kainalossa ja Ilona toisessa. Just niin Alex taas.
Lisäksi minun on tosi-tosi vaikea kuvitella Alexia minkäänlaisessa mekossa, ylisuuressa tahi makkarankuoressa. Mä olisin varma, että Alex patsastelisi Åland Weekin bileisiin tummassa puvussa tyynen rauhallisesti. Ellei Ilona sitten patista sitä käyttäytymään.
Ja miehillä – kuten Oskarilla – on niin helppoa, joskin hieman tylsää: tumma puku vain, oli sitten häät, hautajaiset tai jotkin muut kemut.

Mutta että luinko nyt rivien välistä oikein? Että kun Hopiavuoresta Åland Weekille on ilmoittautuneet jo Sonja, Marshall, Niklas, Minja (ja Anssi+Salieri), niin että olisi tulossa Ilona, Alex ja Oskarikin sitten ehkä? Vielä joitain muita? Eetu ja Jussi?

[Sonja T.Valvoja]

Minä tunnistan niin tämän tyypin, joka ei oikein tunnu pääsevän talli- tai muuhunkaan porukkaan sisälle ja harmittelee sitä itse mielessään. Sonjakin oli aluksi vähän sellainen! Ja sitten mieluummin nukkuu omassa rauhassaa hevosrekassa kuin menee jonnekin vieraan luo vaikka kuinka olisi kutsuttu.
Se tästä jäi ensin ihmetyksen aiheeksi, että kuka kumman Jussi, mutta jos tulkitsin oikein niin joku Minjan kaveri Storywoodista ja kanssakisaaja. Sinänsä vähän hämmentävä sivuhahmo kun ei tiennyt että kuka ja mitä ja miksi ja missä suhteessa on Minjaan. Mutta ilmeisesti siis ei ainakaan romanssia ole.

[Sonja T.Valvoja]

”shokkihoitoa saava sopuli”

Siis mistä sinä aina revit näitä vertauksia, jotka saa ihan väkisin suupielet kääntymään ylöspäin? Tämän aion nyysiä käyttööni kyllä 😀
Mutta joo, alun hämmennyksen jälkeen Niklaksen innostus on ihan käsinkosketeltavaa. Ja miksei olisikin. Vähänhän tämä sivuaa tuossa Eetun aiemmassa kommentissa miettimiä asioita, että mikä koira tässä on haudattuna, mutta Marshall on realisti: ei tässä nyt paljon mikään muutu käytännössä. Ja kunhan Niklas saa koulunsa käytyä, niin eiköhän hän työelämään pääse ja pystynee itsekin ylläpitämään hevosensa. Siihen asti jos puoliso kuittaa kulut, niin ei kai se niin maailman kauheinta ole. Minusta Niklas ei ole yhtään sellainen persoona, joka jäisi murehtimaan tällaisia asioita sen enempää.

Mutta. Se oli mun porsas.
<3

[Julkaisija]

Viestit