Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tämmöinen nopea kommentti Hannabyn tuloksiin kun huomasin että siellähän on muitakin tuttuja.
Kisatuloksia
Eira istui keittiönpöydän ääressä, ryysti kahvia kupistaan ja selasi puhelintaan. Minä istuin toisella puolella, yhtä lailla join teetä ja selasin puhelimeltani Hannaby Hanami Weekin tuloksia. Lähinnä olin katsomassa hopiavuorelaisten tuloksia, mutta olihan siellä muitakin tuttuja nimiä.Jo heti maanantain ensimmäisessä luokassa oli tuttu voittaja: Vladimir Kozlov ja K. O. Re-Echo Roar. Hymyilin ja naurahdin iloisena. Muistin sen täplikkään oriin siltä reissulta kun kävin Kozloveilla vuosi sitten ja ehkä jossain kisoissakin olen saattanut nähdä joskus. En ihan muistanut. En huomannutkaan, kun Eira nosti katsettaan kännykästään kysyvän näköisenä.
— No mitä nyt?Havahduin takaisin sinne Hopiavuoren tupaan.
— Ei mitään. Katselin tässä vaan näitä Hannabyn tuloksia, Marshallin serkku on voittanut maanantaina kenttäkisan kouluosuuden.
— Ai. Onks siellä mitään tietoa Marshallista? Tai Ilonasta?
— Ootas, en ole vielä ehtinyt muuta katsoa. Ah, kato täällä on myös Ulla… Ulriikka Arvo sijoittunut vaativassa B:ssä kolmanneksitoista, viimeinen sijoittunut. Se oli viime kesänä siellä Sveitsissä samalla tallilla, tuttu sitä kautta. Ilona ja Veera on samassa luokassa sijalla 36, prosentit 62 ja risat. Niin ja Anssi ja Salieri kisasivat kans tässä luokassa, eivät sijoittuneet, olivat sijalla 28, prosentit 66 prosentin pintaan.Klikkasin auki seuraavan päivän tulokset. Maastossa Vladimirilla ja K. O. Re-Echo Roarilla ei ollut mennyt yhtään niin hyvin. Itse asiassa Vladimir oli pärjännyt siinä paremmin toisella ratsullaan. Vaativassa A:ssa Kiaran oli sijalla kymmenen, toiseksi viimeinen sijoittunut. Hevosen nimeä en tainnut suoraan tunnistaa, mutta Royal Gardenissahan niitä oli.
— Vaativassa A:ssa Marsh ja Barnum ovat sijalla 26. Tulos 64 prosenttia. Anssi ja Salieri pesivät ne siinä, sija 21 ja 65 prosenttia.
— Aika tasaista tulosta Salieri tekee sen Anssin kanssa.
— Joo, tuntuu tekevän. Vähän vaan alakantissa, pitäisi päästä sinne seitsemänkympin pintaan, että olis mitään saumaa pärjätä. Mutta ehkä ne vielä.— Jaa kato, Marshall on kisannut Barnumilla esteitäkin samana päivänä. Sija 16 ja neljä virhepistettä, että jonkin puomin on vissiin ottanut alas.
Katsoin kenttäkisojen lopulliset tulokset ja huolimatta kouluosuuden voitosta, Vladimir ei juhlinut kummankaan hevosen kanssa, sillä sijat olivat vasta 17. ja 18. Mutta pyhässä yrjössä Luciano oli viides. Marshallilla ei ollut mainittavia sijoituksia, mutta Grigori oli kolmas GP:ssä ja kvaalautui viimeisen päivän specialiin. Sieltäkin tuli sijoitus, kun oli viides. Melina ja Kiaran olivat molemmat mukana specialissa myös, mutta eivät sijoittuneet. Anice oli sijoittunut interissä sillä hienolla mustalla tammallaan, Adrasteyalla. Harmi ettei Hopiavuoreen tullut sijoituksia, mutta oli kiva että muut tutut pärjäsivät. Aih ja voih, olisipa voinut itsekin lähteä…
-
Talliperhettä ei käy pakeneminen
— Kyllä sun nyt oikeastaan pitäisi tulla joskus käymään Hopiavuoressa, sanoin Vladimirille kun istuimme hänen viihtyisässä keittiössään syömässä. Valja piti ruuanlaitosta ja tänäänkin tarjolla oli ties mitä herkkua, kolmivärinen kasvisterriini, vasikanpaistia ja jälkiruuaksi liekitettyjä omenoita (jotka minä olin sentään saanut kuoria ja pilkkoa).
— Totta kai, jos se on sinulle tärkeätä. Ja on hauska nähdä se sinun hevonenkin oikeasti. Se näyttää kuvissa niin erikoiselta. Ja pikku-Sonja varmaan olisi kiinnostunut näkemään kuvia.
— Oletko sä jo kertonut lapsille musta? Tai siis meistä?
— Ei ei, en ole vielä. Niin kuin sovittiin. Tosin luulen, että Sonjushka saattaa epäillä jo jotakin. Hän on terävä tyttö, Valja sanoi hymyillen, selvästi ylpeänä tyttärestään.Minä tunsin oloni vähän kiusaantuneeksi. Ne lapset olivat kyllä ongelma, ihan jo nyt vaikken ollut edes tavannut heitä eikä Valja ollut kertonut vielä meistä. Mutta jos toinen jo kenties arveli asiaa ja jos lapsilta sitten kaikki menisi suoraan äitinsä tietoon, niin ei hyvä. Olin jo kerran joutunut mustankipeän exän hyökkäyksen kohteeksi enkä halunnut toiste sitä, vaikka se olikin silloin jäänyt siihen yhteen kertaan.
— Joko ystävät tallillasi tietävät minusta?
— Nelly tietää ainakin jo. Nelly on siis mun valmentaja ja Eetun avopuoliso. Eetu on siis tallin isäntä itse, että Nelly on vähän niinkuin emäntä sitten. Ja se on valmentanut mua oikeastaan siitä lähtien kun Hopiavuoreen tulin. Voi olla että Nelly on mennyt jo kertomaan muillekin susta, kun sanoin että tämä ei ole mikään suuri salaisuus. Tai no, siellä on nyt suurempiakin uutisia ollut, että voi olla ettei Nelly muista tätä lainkaan tässä kohtaa.
— Mitä suuria uutisia? Vai ovatko ne myös suuria salaisuuksia?
— Noo, ei ne nyt sillä tavalla salaisuuksia ole, kun osa porukasta tietää jo. Mutta Marsh ja Niklas, ne on miespari siis, ovat adoptoimassa lasta. Kuulemma ihan alkuvaiheessa vielä niin että tarkempaa tietoa ei ole. Ai niin joo! Ne ovat myös menossa naimisiin, kesällä ehkä tai joskus. Että varaudu siihen, että kutsu on avec ja mä raahaan sut sinne kans sitten. Että siksikin sut kuulemma täytyy viedä tallilla käymään.
— Kyllä se sopii minulle. Tutustun mielelläni sinun talliystäviisi.
— Talliperhe se kyllä alkaa olla jo, naurahdin.Valja jäi makustelemaan vierasta sanaa.
— Talli… perhe? Mikä se on?
— Talliperhe. Barn family.
— Kyllä, tajusin. Mutta perhe?
— No melkein ainakin. Ja siksi sut on on vietävä esiteltäväksi. Ja pitää joku päivä viedä sut Otavaankin näytille… -
Hanami-muistoja
— Ai että, siellä Hanami Weekillä oli kyllä ihanaa! hihkaisin ääneen kun Ilona meni tallinkäytävällä mainitsemaan olevansa lähdössä sinne. — Mä olin siellä viime keväänä Mortin kanssa ja olisin kyllä halunnut tänäkin vuonna, mutta kun ei olla oikein vielä kisakunnossa Aaveen kanssa eikä viitsi ihan pilan päiten reissata. Olisi kyllä tehnyt mieli lähteä katsomaan kisoja ihan turistina vaikka, mutta nyt ei oikein ehdi.
— Mä kuulin Marshallilta että te olitte olleet siellä viime vuonna.
— Ne kirsikkapuut ja se kirsikkapuisto olivat tosi mahtavia, kun viime vuonna ne ainakin kukkivat komeimmillaan just silloin kisaviikon aikana. Ja niitä oli siellä käsittämättömän paljon. Mä olin siellä koko viikon niin sai loppuviikosta ratsastella niiden lomassa kun luokat oli olleet alkuviikosta.Oli pakko hymyillä vieläkin niille muistoille. Koska ne kirsikkapuut olivat todella olleet upeita. Minulla oli Mortista varmaan tuhat muotokuvaa, jossa se poseeraa kukkivien puiden edessä ja joissain kuvissa minäkin olen mukana, maassa pitelemässä sitä suitsista tai selässä. Ehkä vielä jonakin vuonna saan samanlaisia Aaveestakin. Oli pakko tietysti kaivaa kännykkä taskusta ja selata niitä kuvia Ilonalle näytettäväksi.
Ilonan suu aukeni selvästä ihastuksesta.
— Siis… vau. Nuo näyttävät ihan epätodellisilta. Miten voi puut olla noin täynnä kukkia?
— Ne on varmaan jotakin jalostettuja koristekirsikoita että niissä on oikein näyttävä kukinta, mutta joo, kuten sanoin, tosi upeita ovat. Viime vuonna sattui vielä niin hyvät kelitkin.— Siellä oli muuten viime vuonna ihan ammattivalokuvaajakin paikalla ainakin parina päivänä, että sai sillä otattaa oikein virallisia potretteja, sanoin muistaessani asian. — Mullakin on sellaisia pari kappaletta, toisen mä teetin ihan printiksi ja kehystytin ja ripustin seinälle. Parempi kuin mikään Picasso.
— Ai että, Ilonan kasvoille nousi haaveileva ilme. — Olisipa hienoa saada Veerastakin sellainen kuva.
— Toivottavasti siellä on tällainen valokuvausmahis tänäkin vuonna. Voisi kuvitella, koska viime vuonna sille kuvaajalle oli ajoittain jopa ruuhkaa, kun kaikki halusivat kuvattavaksi. Niin ja iltagaalassa oli valokuvaus kans, mutta sinne ei tietysti hevosia saanut. Mutta iltapuvussa sai itsestään kuvan tai seurueestaan, jos oli semmoinen.Selasin taas vähän puhelintani etsiäkseni sen iltapukukuvan.
— Tuossa, sanoin puhelintani ojentaen. — Se gaala oli siellä linnassa, niin näihin sai tämmöiset hienon taustan kans, joko tuota seinää vasten tai sitten portaikossa.
— Sulla on upea puku.
— Kiitos, ostin sen ihan tuota varten. Marchesa Notten iltapuku. Oli vähän valinnanvaikeutta, mutta ajattelin sitten että kukkakuosi soveltunee keväisiin juhliin ja hanami-teemaan.
— Voi hitsi, mitähän sitä itse keksisi… -
Koska tuohon Marshall-keissiin nyt vain on pakko tarttua ja sopiva koukkukin sieltä tuli.
Onko edes hevosmiehiä?
Siinä alkuverkkoja tehdessä oli hyvää aikaa jutella Nellyn kanssa vähän muustakin kuin vain ratsastamisesta. Vaikka oikeasti olisi kyllä pitänyt keskittyä siihen ja tunnustelemaan Aaveen päivän fiilistä, mutta nyt oli vähän liian iso elefantti maneesissa eikä ketään muita kuulomatkan päässä.— Siis tiesitsä tästä jotakin etukäteen? Nelly tenttasi.
— No en todellakaan tiennyt, ihan yllätys oli mullekin.
— Mistähän ne sen lapsen… tai siis… No, tiiät. Kahden miehen on vähän vaikea biologista lasta synnyttää, että varmaankin se on adoptiovauva. Ei muutakaan vaihtoehtoa taida olla.
— Ei niin kyllä. En ehtinyt Marshilta kysellä tarkemmin kun en oikein tiennyt että miten muotoilla asiansa niin ettei nyt mene täräyttämään mitään satumaisen typerää suustaan ulos.
— Joo, ymmärrän. Milloinkohan se edes tulee?
— En tiedä. Ne häät nyt on tässä jossain vaiheessa kesällä, että mahtaako sitten niiden jälkeen… Jos siitä prosessista nyt edes tietää tarkkaa päivää etukäteen. Ei ole kyllä hajuakaan.
— Ei mullakaan, mutta jos nyt ruvettais tän päivän hommiin…Tunnin jälkeen Nelly tuli talliin ja vanhaan tapaan juttelimme siinä karsinanoven ylitse päivän valmennuksesta, siitä miten oli mennyt ja mitä seuraavaksi ja kisasuunnitelmista ja kaikesta muustakin.
— Niii-iiin. Onkos sulla jo jotakin kakkosmiestä olemassa? Nelly kysyi kun hevosasiat oli kahlattu läpi.
— Kakkos… mitä?
— No kun sä sanoit taannoin, että Aave on se ykkösmies, niin onkos nyt sitten ketään kakkosmiestä kuvioissa?Olisin voinut sanoa ettei tässä ketään, mutta Nelly olisi nähnyt naamasta välittömästi, että nyt tuli vale. En nimittäin voinut olla hymyilemättä niin että naama oli revetä. Kyllä, kyllä oli kakkosmies löytynyt ja vaikka meillä oli Vladimirin kanssa historiaa, niin kyllä sitä perhoset lentelivät mahassa ja minä itse tuuman verran maanpinnan yläpuolella.
— Hahaa, taitaa olla! Nelly päätteli.
— Niin on, sanoin vain ja hymyilin edelleen kuin idiootti.
— Kuka, mistä? Milloin tuot sen tänne? Onks edes hevosmiehiä?
— Vladimir Ostrokovinsky, asuu tuossa parikyt kilsaa Vaasaan päin, ettei sen kauempana. Ei ole hevosharrastaja silleen itse, mutta sen tytär ratsastaa.
— Siis… Ei kai se Sonja Ostrokovinsky? Se poniratsastaja? Olivat muutama vuosi sitten täälläkin kisaamassa?
— Juu, se just. Ja silloin itse asiassa tapasin tämän Vladimirin ekaa kertaa tosi pitkään aikaan.
— Mites sattuikin, että sillä on Sonja-niminen tytär, Nelly hekotteli.
— Sanopa sitä…
— No mutta ilman muuta tuot sen joskus tänne, kai se nyt osaa sen verran pysyä pois tieltä ettei tallotuksi joudu. Ja pakkohan sun on, koska jos Marsh ja Niklas menee nyt kesällä naimisiin niin totta kai sut kutsutaan sinne kans ja kutsu on varmaan avec, niin on kivempaa kaikille kun vähän tunnetaan tätä tyyppiä. Ai että! Tämä on kyllä kans tosi iloinen uutinen, mä olen onnellinen sun puolesta!
— Kiitos. Ja tämä ei olleen ole salaisuus, että voi kertoakin jos joku kysyy. -
Nyt on ihan pakko rykäistä tämmöinen nopea kommenttina viimeaikaisiin tapahtumiin. Olen taas pannut sekaan kaikkia omiani.
Suuri saalis
— Kyllä sääkin nyt voisit, Niklas sanoi samalla kun mätti kakkua suuhunsa. Se oli Hopiavuoren tuvassa taas kakkutarjoilut, kun Niklas oli mennyt voittamaan kenttäkisoissa, ihan ensimmäisissään, mikäli olin oikein ymmärtänyt.
— Ei ne pienten luokkien estehet ole mitään isoja, Aaveenkin kokoonen hevoen vaan harppaa niistä ylitse. Ja ettekste ole kuitenkin ihan tavallisia esteitä hypänneet jo? Niklas jatkoi sujuvasti.
— Joo, on ne, pisti Nelly väliin. — Ihan hyvin sekin tuntuu sujuvan, vaikka Sonja tykkää väittää muuta.
— Niin mutta kun mä en ole ikinäni edes kokeillut maastoesteitä.
— No mutta kato nappaat Marshin mukahan ja Aaveen traikkuun ja meette vaikka tonne Kangaslammelle treenaamaan, siellä on vissihin semmoinen pikkiriikkinen treenirata maastoesteitä. Pari kertaa siellä kun meette, niin kyllä te jo jostakin harrasteluokasta selvijätte.Minua nauratti Niklaksen into ja hehkutus. Olihan se toki totta, että aika vähällä maastoestetreenillä he olivat näihin kisoihin lähteneet. Mutta Barnum olikin jo rutinoitunut kenttäratsu ja Niklaksella oli Marshall tukenaan. Jos minun pitäisi kilpailla jotakin muuta kuin koulua, aloittaisin jostakin tavallisesta esteluokasta, mahdollisimman pienestä.
En ollut huomannut lainkaan missä vaiheessa Axa oli poistunut omalta paikaltaan. Ei se mikään ihme ollut, sillä se touhusi Hopiavuoren sekalaisen koiralauman kanssa mielellään ja sai minun puolestani touhutakin. Tekivät kaikenlaisia mystisiä koira-asioita, joista meillä ihmisillä ei ollut mitään ymmärrystä. Nyt se kuitenkin tuli häntä heiluen, suussaan jokin aarre, joka piti ehdottomasti luovuttaa minulle.
— Hyvä tyttö, kehuin sitä ja silitin päätä, sillä saaliin tuovaa spanielia piti aina kehua. Tällä kertaa ”saalis” oli Ellin kenkä.
— Janna, tuossa sinulle Axan lahja, sanoin ja ojensin kenkää pöydän ylitse. — Axa sen on jostain kaivanut ja toi mulle ylpeänä. Ei se onneksi sitä näytä pureskelleen, mutta kuolassa se on kyllä.
— Joo ei haittaa. Soon Elli varmahan sen kengän jostakin itte kaivannut, Janna nyökäytti päätään kohti kovaa kyytiä konttaavaa perillistään, joka touhusi koiralauman mukana. — Mä vien sen takasin tuanne porstuaan, jos vaikka sen pari olis siellä vielä tallessa. Jaa, kai meirän tarttee ruveta lähtemään kotia, kello on nuan palijoon.
— Korjaa tuolta lattialta omasi mukaan, Nelly sanoi ja viittasi Elliin ja Myssyyn. — Vaikka täältähän ne huomenna löytyisivät kyllä, ei sillä.
— Vois olla kotona selittämistä Rasmukselle, notta mihin oon jättänyt koiran ja kersan…Kun Janna lähti vastalauseitaan kiljuva Elli kainalossa ja Myssy hihnassa, samalla ovenavauksella sisään tulivat Ilona ja Alex ja seuraava uutisaihe. Eihän tallilla mikään salassa pysynyt, joten kaikki tiesivät jo Ilonan vanhan Seatin hajonneen. Autokaupoista ja -kauppiaista Alex tuntui Ilonalle pajattavan nytkin. Kun he ehtivät pöytään asti, Ilona istui vastapäätä minua ja Alex kiinnitti huomionsa Niklakseen ja kakkuun, joten minulle aukeni mahdollisuus kysäistä Ilonalta autosta.
— En mä tiiä tarkkaan, hän vastasi kun kysyin että mikä vika autoon oli tullut. — Se hajosi kun ajoin pahasti pientareelle ja siinä oli just syvä kuoppa.
— Etujousi ja ripustukset varmaan, Alex sanoi muun keskustelun väliin. — Niin ja rengas hajosi kans. Ei kannata ehkä tuonikäistä autoa enää lähteä korjauttamaan, maksaisi enemmän kuin auto ite, vaikka veisikin jonnekin nyrkkipajalle.
— Meinaatko uutta autoa ostaa sitten? kysyin Ilonalta.
— Joo meinaa se, Alex vastasi avuliaana Ilonan puolesta.
— Kyllä se kai vissiin pitää, Ilona sanoi kaikuna Alexin puheille. — Kun sitä autoa kuitenkin tarvitsee.
— Niinpä.
— Onks sulla jotakin vinkkejä auton ostoon? Ilona kysyi vastavuoroisesti.
— Eipä mulla taida, olen aina ostanut autoni uutena suoraan merkkiliikkeestä. No, älä tuonne paikalliseen Volvo-liikkeeseen mene. Huonoja kokemuksia muutaman vuoden takaa, siellä oli sellainen sovinistimyyjä ainakin silloin. Ostin sit sillä kerralla naapuriliikkeestä Audin, sen jonka vaihdoin nyt pois.
— Ei kai vaan se Korteskoski? Alex puuttui taas. — Se on ainakin saanut fudut sieltä Volvolta. Tai lähtikö itse, en tiedä, mutta ei sitä ole siellä enää.
— En mä sen myyjän nimeä muista, vaikka kyllä se antoi mulle käyntikorttinsa ja mä jätin siitä palautetta jälkikäteen, että älkää tämmöistä herran tähden pitäkö asiakaspalvelussa, mihin voi tulla naisia.
— No se Korteskoski ainakin oli semmoinen, että naisihmisen olisi tehnyt mieli vetää turpaan. Se oli kerran kuorma-autopuolen huollon toimistossa ja mä osuin sinne just kun oli mennyt työautosta jarrutehostin. Jumalauta että se väitti melkein suoraan ettei tämmönen nuori likka edes tiedä mikä on jarrutehostin, vaikkei ite varmaan ollut edes ikinä istunut kuorma-auton ratin takana!
— Kuulostaa suhteellisen tutulta, voi olla sama kaveri, sanoin kun muistelin sitä myyjää. — Mulle se ei viitsinyt selventää varustepaketteja, mutta metallivärin olisin saanut just niinkuin pikkurouva haluaa… Kyllä se turpiin antaminen kävi kieltämättä mielessä. -
Onnea on Oskari, tässä tapauksessa. Hienoa, että Oskari ehkä osasi valita ne oikeat sanat. Ilona on jotenkin niin surkea tuossa alussa, pyytämässä valmentajaltaan anteeksi kun ei voittanutkaan. Onneksi Oskari tietää paremmin!
-
Ihana järjen ääni -Marshall!
-
Siis kauhea nyt miten Ilonaa koetellaan! Ensin menee luokka pipariksi ja sekin olisi jo tarpeeksi maailmanloppu. Eikä se riitä vaan sitten Veera sairastaa ja lopuksi vielä todetaan, että hei tää ei olekaan tiine, vaikka niin luulit, lällällää. Että mitä niinkuin vielä? No, ei se nyt sentään ähky ollut suorilta, joten toivoa on mutta onpa Ilonalla ikimuistoinen eka ulkomaan kilpailureissu. Enkä tarkoita tässä ikimuistoisella ehkä mitään positiivista…
-
Oikeassa elämässä minun tekisi mieli ravistella vähän Ilonaa. Hei, se on yksi kisa, ei maailmanloppu. Meni huonosti. So what? Että pikkuisen nyt suhteellisuudentajua kehiin.
Mutta joo, helppo se on sanoa. Toisaalta Sonjalla oli itsellään vähän saman maailmanlopun fiilikset kans ekan ulkomaankisansa huonosti menneen avausluokan jälkeen. Mikä tässä tekstissä on loistavaa, on tuo tunnetilan kuvaus. Sen todellakin tuntee itsekin tätä lukiessaan vaikkei ehkä siltikään vielä ymmärrä. -
Ps. Rasmus on ihana.
-
Tässä ollaan nyt ihan hirveän isojen aiheiden ääressä! Tai lähinnä sen, että mitä on p*ska johtaminen tai sellainen, joka ainakin alaisista tuntuu siltä. Oletan siis että tämä Peltomaa on joku uusi esihenkilö Jannan työpaikalla. Maailmassa on p*skoja ihmisiä ja pomoja, valitettavasti. Jo se, että Janna epäilee tämän Peltomaan ronkkineen Jannan tiedoista jotakin salassapidettävää ja sen perusteella antaa (liian) haastavia keissejä ja asiakkaita hänelle, on paha juttu. Siis pelkkä epäilys. Ja sitten jos toinen on vielä sopivalla supliikilla varustettu, niin sitä voi äkkiä jäädä ristiriitatilanteessa kakkoseksi, kun toinen saa asiat näyttämään ihan toisilta kuin mitä ne on.
Vähän jäi kaivelemaan tuo Jannan salaisuus, jota ei varsinaisesti kerrota, että mitä kauheata sieltä paljastuu. Onko ihan vain sitä ”tavallista” huumeperheen lapsen arkea ja sijoitusperheessä olemista vai onko siellä kenties vielä jotakin rankempaakin? En tiedä ja ehkä olen ihan kiitollinen, etten tiedä, kun tuo Jannankin historia on sellainen matopurkki, ettei pahemmasta väliä.
Ja tuo loppu! Minä hurraan mielessäni Jannalle ja heilutan lippuja! Se ei jää tuleen makaamaan, valittamaan ja kärvistelemään. Janna ei yleisesti ottaen vaikuta sellaiselta tyypiltä, joka tekisi näin isoja asioita ihan rämäpäisesti, hetken mielijohteesta, joten epäilen vahvasti tämänkin päätöksen olleen harkittu huolellisesti etukäteen. Ja Janna ei pelkää irtisanoutumista, ns. tyhjän päälle jäämistä, muutosta, vaan kylmänviileästi kiikutti paskapomon pöydälle irtisanomislapun. Että pidä tunkkis. Muuten tämä teksti olisi ollut ehkä vähän liiankin masentava, mutta tuo loppu kyllä pelasti niin paljon ja lopulta, kaikesta huolimatta, tästä jää tosi positiivinen fiilis. Ja tosiaan, ihailu Jannaa kohtaan. Voisin jopa kuvitella, että Jannalla on olemassa jokin plan B tämän varalle, mutta vaikkei olisikaan, niin Ellin kanssa nyt voi olla kotona jonkin aikaa hoitotuella tai mitä ne nyt onkaan.
-
Siis ei ja voi! Niin loistava, loistava teksti! On kyllä loistava aihekin, ei sillä.
En tiedä mille hekottelisin eniten, alligaattori-lapselle, katumusharjoituksia tekevälle Marshallille, Nellyä muistuttavalle Niklakselle vai Hellolle, jota rankaistaan oikein rankemman päälle. Tämä on niin just täydellinen teksti tähän kohtaan, ettei mitään rajaa. -
Nelly! Mä ymmärrän. Keskellä yötä herättäminen on ihan perseestä. Paitsi jos talo palaa, niin sitten voi vähän tökkiä muttei yhtään aiemmin. Hello ansaitsee kidutuksen ja kuoleman!
-
Voi Marshall, nyt lähti kyllä juttu leviämään ja Niklas saa loppuiäkseen kettuilemisen aihetta.
Mutta että ”Mä kerron kaikille, et sä oot raskaana ja Stanimir on sen isä.” Siinäpähän sitä olisi juorua kerrakseen ja Nellyllä selvittäminen, että ihan näin ei kuitenkaan ole käynyt… Muutenkin tässä tämä dialogi on kyllä huippuhauskaa.
-
VAUVA!!!
Se siis oli vauva! Ilona oli oikeassa! Jeskamandeera, on tässä nyt Marshallilla ja Niklaksella tapahtumaa kerrakseen. Onnellisia tapahtumia, onneksi! Ja tulipahan selvinneeksi tuo hevosten kohtalo että miksi ne Hopiavuoreen jäävät, koska sitä jäin vähän ihmettelemään, että mikä juttu tämä nyt on, pariskunta ostaa talon ja tallin ja sitten eivät viekään omia hevosiaan sinne talliin. Että mitä ihmettä. No mutta, logiikka on muutenkin yliarvostettua ja onpa ihanaa etteivät edes harkitse lähtevänsä Hopiavuoresta mihinkään. Ei oltais päästettykään.Ja Sonjan olet saanut tuonne riveille tallennettua taas kerran ihan just sellaisena kun se on. Pehmoileva Stanimir on myös ihana.
-
Eli ei ollut eka kerta kun Helmipuron isä löi, kuten toisaalla jo aavistelinkin. No, toivottavasti oli kuitenkin vika kerta. Sekopäinen kontrollifriikkihän se on myös. Tämä on vaikeata kaikille, mutta ehkä ja toivottavasti naisväen elämä tästä alkaa kuitenkin muotoutua jollekin mallille. Mutta ei Uunoa mihinkään! Eetuhan nyt muutenkin pitää säälihintoja tallillaan ja siinä on kaksi maksamassa. Tietysti jos Uuno lähtee, niin Sonjalla voisi olla käyttöä vaikkapa Eiralle Aaveen hoitajana tai jotain…
-
Onnettoman pojan ensimmäinen lelu. Fix or repair daily. Mersun tähden alasakarat näyttää mistä voi hinata ja yläsakara sen, että mistä voi rukoilla apua. Ranskalaiset ostetaan kioskilta, ei autokaupasta. Osta Skoda, pottuloota, aja vuosi ehkä kaksi, vaihda sitten paremmaksi. Teini-Corolla, jorma-Corolla ja pappa-Corolla, Toyota-kuskien evoluutio. Ja Bemari-naiset ja Audi-naiset ja saabistit ja fordistit. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen maailman tappiin asti.
Sonja on oikeasti ihan tylsä. Se ostaisi Volvoja, koska isällään oli aina Volvo, mutta kun törmäsi sovinisti-Volvokauppiaaseen, se meni naapuriin ja ostin seuraavan premium-merkin. Ja nyt kun Audilta ei löytynyt sopivaa, mallia, se vaihtoi taas seuraavaan premium-merkkiin. Ei siitä olisi paljon kertomista ollut.
Tämä on ihana teksti. Mä lämpenen aina autoasioille.Mutta että simaa 😀 😀 😀
-
Tämä on aivan mahtava silmien avaus -kohtaus Chaille. Näinkin voi olla, näinkin voi äiti poikansa homouteen suhtautua: pitää sitä tavallisena asiana ja kutsua poikakaveriakin kylään. Ja että Noa on kertonut Chaista äidilleen jo aikapäivää sitten, ilman että se on edes ollut mikään asia kellekään. Todellakin toivon, että Chai saa tästä vähän jotakin positiivisia viboja itselleen, että hänen totuutensa ei ole kaikkien totuus.
-
A. Hienoa että ainakin yksi potentiaalinen uusi koti on löytynyt, mutta…
B. … hevosethan eivät lähde Hopiavuoresta mihinkään, eiks niin? EIKS NIIN?!
C. Mikä mikä mikä kumman Amerikan reissu? Onko tämä se sama merentakainen asia, josta Grigori ja Marsh juttelivat taannoin? Ilonahan tulkitsi, että jos olisi adoptiovauvaa tulossa eikä se nyt tietysti mikään poissuljettu ajatus minusta ole, toki USA ei ole ehkä se ensimmäinen maa, joka tulee mieleen kun lähdetään adoptoimaan lasta ulkomailta.
Nyt kuitenkin tuli mieleen, että jos lie Marshilla ja Niklaksella haaveissa jokin the ultimate häämatka tai muu matka, vaeltamaan hevosin jonnekin Grand Canyonille tai jotain tällaista. Joku ponipojan bucket listin the ultimate haave ja Marshilla samanlainen unelma? Mmm, kenties, mutta mitä varten siitä nyt sitten oli Grigorin kanssa puhuttu niin salamyhkäiseen sävyyn, se ei tähän teoriaan nyt ihan istu. -
Ai kauhea, minkälainen sotku tästä nyt meinaa tulla 😀 Mutta nämä hahmot on kyllä ihania ja jotenkin kiva nähdä Oskariakin silleen, ettei se ole ihan koko aika häntä koipien välissä.
-
”ennen ku joku puistokemisti tulee kyseleen sulta reseptiä” 😀
Tämä on hausta teksti ja Alex ja Ilona ovat melkoinen parivaljakko. Tämän parempaa kommenttia ei nyt irtoa. -
Onni on kyllä tuossa pöydän alla hypnotisoimassa seuraavaa uhria 😀
-
Ihanaa! Onnea Niklas ja Barnum!
Onnea on myös se, että Niklasilla on Marshall, joka ohjaa ja neuvoo ja paimentaa. Niin Sonjakin oli aikoinaan siellä Pariisissa onnellinen samasta asiasta 🙂 -
No niin, nyt se viimeistään käy selväksi, että Ilona on tosi arka ratissa. Onhan siihen viittailtu ainakin epäsuorasti aiemminkin, joten olen osannut epäillä sitä kyllä, mutta tässä sitä oikein hierotaan naamaan. Tietysti Alex (vähemmän) avuliaine kommentteineen oikein vielä alleviivaa asiaa.
Nämä ajamisasiat kiinnostavat minua aina kovasti, koska itse olen kuorma-autokuskin perillinen, kolariin joutunut ex-autoilukammoinen, vasta kolmikymppisenä kortin ajanut soon-to-be Audi-mulkvisti, joka kaikkein eniten vihaa rampista liittymistä, mutta on selvinnyt niistä hengissä tähän asti. Eli autoiluasiat ovat olleet paljon tapetilla pitkin elämää. Niinpä kiinnostaisikin lukea, että miksi Ilona on tämmöinen vai onko siihen mitään erikoista syytä edes. Voihan joku olla arka ja varovainen kuski ihan muuten vain, koska on luonteeltaan sellainen. Ja jos ajokokemusta on niukanlaisesti, niin sekään ei lohduta. Tietysti varovaisuus on hyvä asia ratissa noin pääsääntöisesti, mutta vain tiettyyn rajaan asti.En nyt puutu sen enempää siihen, että Alex on taas ihan Alex ja erinomaisesti kirjoitettu. Mä haluaisin lukea Ilonan autonosto-operaatiosta, muuten! Meinaan jos kaipaat inspiraatiota ja/tai lukijatoiveita 😀
-
Noni. En tiedä mitä muuta tähän sanoisi.
Eiran järkevä ja päättäväinen toiminta saa taas kiitokset, siinä on likka, jonka nenälle ei hypitä. Ei ole eka kerta kun näin ajattelen. Tällä kertaa myös tyttöjen äiti osoittaa olevansa muutakin kuin sohvalla tyhjästi hymyilevä ikoni. Mieleen vain nousee se, että oliko edes eka kerta kun osui… Onneksi hän ei edes yritä pitää kulisseja pystyssä vaan heti suoraan yhteys Ilveksille, tänne ei jäädä. Pisteet siitä. Mutta ei tästä tekstistä sinänsä voi pitää, koska tämä on niin kamala, vaikka teksti itsessään on hyvää, mutta se aihe… Hyvin kirjoitettu.
