[Sonja T.Valvoja]

Lisää, lisää ja lisää
Siitähän se kisaura oli Mortinkin kanssa alkanut, yhdestä hyvästä tuloksesta, josta innostuin ja halusin lisää ja sitten taas lisää ja lisää ja lisää ja sitten mentiin jo ulkomaille ja kisattiin lisää ja lähdettiin valmentautumaan Sveitsiin ja ja ja… Kun painoin ilmoittautumisen menemään Åland Weekille, mielessäni väikkyi myös parin vuoden takainen TT:n viimeinen osakilpailu, joka pidettiin Ahvenanmaalla ja jossa minä ja Mortti otimme ensimmäisen voittoruusukkeemme ikinä. Mukavia muistoja siis ja olihan se Ahvenanmaa hieno paikka, niin että mikä ettei sinne lähtisi uudemmankin kerran, toisiin kisoihin ja uudella hevosella. Ja aivan varsinkin kun alla oli niin lupaava kisa ja tulos kuin mitä Summer Paloozasta saimme.

Jotta oikein nyt liioittelisin kunnolla, päätin osallistua Aaveella vaativan B:n lisäksi myös vaativaan A:han. Olin saanut Nellyltä ja Marshallilta varovaista tukea siihen. Eivät ne piruetit vielä pyörineet ihan niinkuin piti, mutta toisaalta ohjelmassa vaadittiin vain puolikkaita työskentelypiruetteja. Niistä me kyllä suoriuduimme jo sen verran kelvollisesti ettei tarvinnut hävetä. Kukas se nyt oli kun sanoi joskus minulle, ettei vaativassa A:ssa vielä mahdottomia vaadita? En muistanut. Ja olikohan kyseessä kuitenkin vaativa B, mistä oli tuolloin kyse… Sama sen väliä, vaativa A ei ollut enää mikään mörkö minulle, kun olin kerran osallistunut Sveitsissä Rizin kanssa jo pyhään Yrjöönkin. Ja Aavehan oli vanha kisahevonen, joka hoiti oman tonttinsa kyllä.

Niinpä me löimme Nellyn kanssa (viisaat) päämme yhteen ja suunnittelimme meille sopivan treeniohjelman ennen Ahvenanmaalle lähtöä. Tosiasiassa tavalliseen viikko-ohjelmaamme ei tullut mitään suuria muutoksia, sitä samaa jumppaa ja asteittaista perusasioiden parantamista tulisimme tässä tekemään joka tapauksessa. Sen tiesin jo etukäteen, että tästä lähtien Nelly olisi kuitenkin supertarkka ihan kaikessa. Enää ei menisi läpi vähän sinne päin tehdyt siirtymiset tai laiskasti ratsastetut kulmat, vaan kaikki piti tehdä yhtä tarkasti kuin kisakentällä.

[Sonja T.Valvoja]

Kaakkua tarjolla
Epätasainen, my ass! No okei, oli siellä se alun avotaivutus, mistä oli tullut kehnompia pisteitä, mutta muuten oli aika kivan tasaista kahdeksikkojen (!) riviä ja ihan kehuvia tuomarikommentteja. Suorituksen rentoutta kiiteltiin monessa kohdassa. Siitä olin sekä iloinen että tyytyväinen. Iloinen siksi, että pidin rentoutta tosi tärkeänä seikkana kun puhuttiin kouluratsastuksesta tai ylipäänsä ratsastuksesta, ja tyytyväinen siksi, että se alku ei ollut ollut ihan rento, mutta olin onnistunut kuitenkin saamaan Aaveen rennoksi. Oikeita valintoja satulassa, sopiihan sitä olla tyytyväinen.

Niin että olin yhtä hymyä kun Aaveen suitsiin kiinnitettiin kauniin vaaleanpunainen ruusuke. Ilona ja Veera seisoivat vieressä, vajaan prosentin meitä parempina. Hopiavuoresta oli kyllä kova tiimi, sillä Minja oli Liljansa kanssa tullut helpossa A:ssa toiseksi, minä ja Ilona tosiaan molemmat sijoituttiin kovilla prosenteilla ja vaativassa A:ssa Marshall oli ratsastanut kolmanneksi Barnumilla. Kyllä olisi nyt kaakkua tarjolla Hopiavuoren tuvassa kunhan päästäisiin kotiin asti!

Ja Salieri! Anssi ja Salieri vastasivat päivän yllätyksestä, jos minulta kysyttiin. Yli 80 prosentin tulos vaativassa A:ssa ja neljäs sija heti Marshin ja Barnumin jälkeen. Aivan huikea tason nosto heiltä. En välittänyt tippaakaan kuka näki ja ajatteli mitä, kun kapsahdin Anssin kaulaan halaamaan häntä tulosten selvittyä. Uskomattoman upea Salieri! Halasin samaan menoon senkin ja lupasin että Anssi ostaa sille kotiin päästyään ison tertullisen banaaneja.

— Tätä pitää juhlia, sanoi Anssi ja olin samaa mieltä, en vain tiennyt että miten, missä ja milloin. — Mä tiedän että sä majoitut täällä kisapaikalla, mutta et silti haluaisi tulla tuonne hotellille? Siellä alakerrassa on ravintola ja iltaisin joku baarintapainen, siellä varmaan muutkin ratsastajat on.
— Kiitos, mutta en ehkä tällä kertaa. Lisäksi mulla on jo seuralainen joka tapauksessa.
— Aaa, okei…

[Sonja T.Valvoja]

Ja sit vielä viimeinen tähän saagaan.

Summer Palooza -23, osa 3
— Sonia Tjadistjo i Gin Armjanin, Finljandija.

Eli se olimme me, ajattelin ja nielaisin viimeisen kerran. Katsomossa istuisivat kaikki: Niklas ja Marshall tai ehkä Marsh oli verryttelemässä Barnumia, Grigori ja Anice, Simokin oli paikalla, Anssi, Royal Gardenista useampia vanhoja tuttuja ja kirsikkana kakun päällä Vladimir, joka oli tullut yllättäen katsomaan kisoja. Mutta nyt piti ratsastaa tuonne kentälle, kaikkien silmien alle. Hengitin vielä syvään ja katsoin ohimennen suurta Summer Palooza -kylttiä, jonka alta ratsastettiin kentälle.

Aave ei seisonut alkutervehdyksessä ihan tasan ja muutenkin pysähdys ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla. No, ei voi mitään. Onneksi tässä oli vielä koko ohjelma edessä. Koottu ravi sujui ihan kivasti, mutta avotaivutuksessa Aave vastusteli hieman ja tunsin miten se jännittyi. Mitä nyt pitää tehdä, apua? Yritin hengittää syvään ja pitää itseni rentona. Kevensin hieman ohjasotetta, sillä jos jokin asia oli mistä Aave ei pitänyt niin liian kovat ohjasavut. Sitä piti ratsastaa paljon enemmän istunnalla ja pohkeilla. Aave rentoutuikin onneksi, mutta taivutuksesta ei kovin hyvä tullut. Tiesin jo, että tuomaripapereista löytyisi melkko varmasti sana “epätasainen”.

Epätasaisuus tuntui vaivaavan vähän koko ohjelmaa muutenkin. Ajoittain tuli ihan hyviä liikkeitä, kuten loppupuolen helppo laukanvaihtosarja ja laukka-osuudet muutenkin. Käyntiohjelmakin sujui kivasti, käynti ei ollut Aaveelle samanlainen kompastuskivi kuin Mortille aikanaan. Mutta sitten oli niitä heikompia osuuksia ja varsinkin taivutukset, jotka tänään eivät tuntuneet sujuvan oikein hyvin. Harmillisesti ohjelmassa tietysti oli aika paljon taivutuksia! Eivät ne nyt ehkä ihan toivottoman huonoja olleet, mutta paremminkin ne ovat meillä menneet kotona. Kun pysäytin Aaveen viimeiseen tervehdykseen (tällä kertaa se pysähdys onnistui paremmin), en tiennyt yhtään millaista tulosta voisi realistisesti odottaa.

[Sonja T.Valvoja]

Minä nyt härskisti käytän hyväksi tätä Salierin vanhaa päiväkirjaa ja julkaisen täällä Summer Palooza -tuotoksia. Salieri ja Anssi nimittäin osallistuvat vaativaan A:han siellä.

Summer Palooza 2023
Sonja oli ihan oikeassa siinä, että tämä Kozlov Estate on hieno paikka. Ei se nyt tietysti yhtä loistelias ja kuninkaallinen ole kuin Hannaby linnoineen ja kirsikkapuistoineen, mutta hieno, silti. Ja samalla tavalla se oli nyt täynnä hevosia, hevosautoja, ihmisiä ja hillittyä hälinää. Tämä tallien ja verryttelualueiden kuhina oli jo niin tuttua, että se rauhoitti kuin vanha ystävä.

Myönnän että olin hieman jännittänyt tätä kisareissua etukäteen, sillä en ollut koskaan aiemmin käynyt Venäjällä, en hevosten kanssa enkä ilman. Miten tullimuodollisuudet, miten hevoset, miten liikenne, miten… kaikki? Mutta täällä kisa-alueella kaikki oli kuten missä tahansa, edes se kielten sekamelska ei juuri poikennut mistä tahansa ratsastuskisoista, joihin tuli osallistujia ulkomailta. Ainoastaan hotellin aamiaisbuffetissa huomasi, että nyt ei olla pohjoismaissa tai keski-Euroopassa vaan Venäjällä: valikoima oli erilainen.

Sonja tuli tervehtimään Salieria miltei heti kun olimme päässeet asettumaan taloksi jaba-alueelle. Salieri oli hyväkuntoisen ja tyytyväisen näköinen kun Sonja ihaili sitä. Sieti ihaillakin, sillä ruuna oli tosiaan hyvässä kunnossa, terve kuin pukki ja kaikin puolin tuntui tyytyväiseltä. Sen näki ja ehkä vielä joskus se näkyisi kisatuloksissakin. Olimme tehneet melko tasaista tulosta vaativassa A:ssa, mutta prosentteja pitäisi saada parannettua, jos mielisin palkintosijoille ja seuraavalle luokkatasolle.

Sonja itsekin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä, suorastaan hehkeältä. Olin tietysti jo kuullut tallijuoruja hänen uudesta hevosestaan, joka oli todellakin outolintu kouluradalla ja oli vaikea käsittää, miksi Sonja sellaisen oli valinnut. Ehkä hänellä oli syynsä. Mutta oliko pelkästään se uusi hevonen syypää onnelliseen olemukseen? Kysyin muun rupattelut lomassa Sonjalta hänen omia kuulumisiaan. “Kiitos, oikein hyvää”, oli vastaus eikä hän tarkentanut sitä sen kummemmin.

[Sonja T.Valvoja]

Summer Palooza -tuotokset jatkuvat!

Summer Palooza -23, osa 2
Tutisin taas sisäisesti kun tuli aika kiristää satulavyö, tarkistaa varusteet vielä viimeisen kerran ja nousta selkään verryttelyyn lähtöä varten. Ei se kisajännitys vielä kokonaan ollut kateissa, vaikkakin aika siedettävä nykyisin. Silti mahassa tuntui ikävää kiemurtelua ja pääkään ei ollut ihan kunnossa. Hoin itselleni taas sitä samaa mantraa: jännitys on vain tunne, saa jännittää, se on ihan okei.

Huomasin purevani takahampaita yhteen niin että leuat olivat jäykkinä. Yritin tietoisesti rentouttaa purentalihaksia, tiputin ensin alaleuan niin etteivät hampaat enää osuneet yhteen ja avasin sitten suuni kokonaan. Yritin pitää leuan rentona enkä pakottaa sitä auki. Viis minä siitä, että näytin ehkä idiootilta istuessani haavi ammollaan Aaveen satulassa.

Aave seisoi nätisti paikoillaan, mutta voi miten se oli tarkkana! Pää oli pystyssä ja kääntyili puolelta toiselle hoikan kaulan varassa. Se reagoi lähistön tapahtumiin värisyttämällä sieraimiaan, vaikka muuten se tuntui ihan rauhalliselta. Jos Mortti oli ollut rautahermoinen tapaus, niin oli kyllä Aavekin. Se oli minusta erinomainen luonteenpiirre, sillä varsinkaan tähän kisahälinään minä en ainakaan kaivannut enää yhtään lisää jännitystekijöitä. Ja kun näin tulin ajatelleeksi muuta, se jännityskin helpotti, maha tuntui tasaantuvan ja pää samoin. Kyllä tämä tästä vielä. Ja tunsinhan oloni täällä Kozloveilla peräti kotoisaksi, ei nyt ihan niinkuin kotikisat mutta melkein.

— Onnea, huikkasi ohitsekulkeva Marshall ja näytti minulle peukkua. Kiitin häntä hymyillen. Ei siitä pienestä ylimääräisestä onnesta varmasti haittaa olisi. Muitakin tuttuja oli liikkeellä talli- ja verryttelyalueella, Ilona ja Veera ja olin katsonut osallistujalistasta, että Ulriikka urakoi tässä luokassa peräti kolmen hevosen kanssa. Lisäksi hän oli ratsastanut edellisessä luokassa jo pari hevosta ja jatkaisi vielä vaativassa A:ssa. Ei siis ihme, jos hänellä oli kisarutiinit ihan toisella tasolla kuin minulla! Mutta ehkä minäkin vielä jonain päivänä…

[Sonja T.Valvoja]

Tuotos Summer Paloozaan, oletan tässä vaiheessa että Sonja, Marshall ja Niklas ovat lähteneet hevosineen Kozloveille viikkoa ennen kisoja, ja muut hopiavuorelaiset eli Ilona ja Minja tulevat omine nokkineen sitten vasta kisoihin tai jotain. Viis minä siitä, että Niklas ja Marsh ovat USAssa ja tiedä vaikka sieltä olisi tarttunut mukaan uusi hevonen tai jotain 😀

Summer Palooza -23
Matka sinänsä oli mennyt hyvin, mutta olihan siinä toki vähän istumista. Niinpä kun pääsimme Kozlovien pihaan, hyppäsin hevosauton hytistä ulos kiitollisena siitä, että pääsin oikomaan jämähtäneitä jalkojani. Anice ja Grigori olivat vastassa — tietenkin. Marshall ja Niklas saivat ensimmäiset tervetuliaishalaukset, mutta sitten oli minun vuoroni, vähän kuin olisin kuulunut perheeseen.

Grigori vahti silmä kovana kun talutimme hevosia ulos autosta. Luonnollisesti häntä kiinnosti Barnum ja varsinkin Stanimir. Marsh oli kertonut pitkien ajokilometrien aikana, että hänellä oli isänsä kanssa menossa kissanhännänveto Stanimirista. Marshallilla ei ollut toista kilpahevosta, Grigorilla kyllä oli, mutta Stanimir oli kuitenkin hänen silmäteränsä ja hän pitäisi oriin mieluusti itse.

— Kas kas, ori on saanut selvästi lihaksia jo, Grigori kommentoi Aaveesta kun oli pyytänyt minua ottamaan siltä kuljetusloimen pois ennen kuin vein sen sille varattuun karsinaan. Vaikkei Aave Kozlovien ollutkaan, niin heidän kauttaan se minulle kuitenkin oli tullut ja Marshall kuulemma päivitti silloin tällöin sen tilannetta vanhemmilleen. Oli hieno asia että pystyin esittämään oriin paremmassa kunnossa kuin se täältä lähtiessään oli ollut.

Illalla koko perhe istui tuttuun tapaan kirjastossa iltateellä ja Grigori kyseli minun ja Aaveen edistymisestä, treenauksesta, tulevaisuudensuunnitelmista ja odotuksista näissä kisoissa. Eihän niitä odotuksia sillä tavalla ollut, olimme vielä tutustumisasteella, mutta sen verran olimme päässeet jo samalle kartalle, että vaativa B tuntui ihan realistiselta valinnalta kilpaluokaksi. Ehtisimme tässä viikon aikana muutaman kerran valmistautua Grigorin tai Anicen johdolla, joten silloinhan he näkisivät ihan itse miten meillä sujui tätä nykyä.

[Sonja T.Valvoja]

(Mä olen niin jumissa nyt Sonjan tarinan kanssa, etten osaa kirjoittaa siitä oikein mitään. Teki jo mieli heivata koko Vladimir pois tarinasta, mutta sitten vasta tuuliajolla olisinkin. Tämä ei ole mikään varsinainen säälinkerjäysyritys vaan ihan tiedoksi että jos joku on odottanut kynsiään pureskellen tietoa siitä, mitä Sonjalle ja Vladimirille kuuluu, niin en ole ihan turhan päiten pantannut asioita.)

Syvä miete
En ollut leiponut kotona mitään herran aikoihin, mutta nyt vatkasin kermavaahtoa täytekakun päällystämistä varten. Mietin ihan, että milloin viimeksi olin tehnyt mitään leivonnaisia. No, jouluksi tietysti jotakin, mutta oli siinä ja tässä että laskettiinko joulutorttujen tekeminen edes varsinaiseksi leipomiseksi. Valmis taikina kuitenkin ja sitten vain leikkaus, täyte, taittelu ja paisto.

Joka tapauksessa leipominen oli sellainen asia, johon tartuin vain silloin kun asiat olivat hyvin. Jos oli muita murheita elämässä, ei taikinan vaivaaminen paljon jaksanut kiinnostaa. Olin ylipäänsä alkanut taas leipoa enemmissä määrin silloin, kun Harri oli tullut kuvioihin. Tietysti sille oli käytännön syykin: oli toinen syömässä, ei tarvinnut pelkästään itselleen tehdä. Ja sitten se oli jäänyt siinä kesällä, kun Harrin lähtö Torontoon lähestyi enkä ollut sen jälkeen oikein innostunut. Satunnaisesti toki tein jotakin, joten ei tämän yhden täytekakun perusteella voinut nyt vielä sanoa, että mihin tämä kääntyy tästä. Mutta kun se oli ihan yllättäen purskahtanut suusta ulos, että hei, mähän voisin tehdä sulle täytekakun, niin ei se nyt välttämättä huono merkki ollut.

Vladimir täyttää nimittäin tänään vuosia, 42. Se on tietenkin (kirja)nörttien suosikki-ikävuosi, vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen. Vladimir ei tunnistanut viittausta, joten se oli pitänyt selittää. Mutta niin tai näin, se oli ihan passeli tilaisuus täytekakun tekemiselle.

Olin saanut kaivaa reseptiarkistojani melko syvältä ennen kuin löysin luotto-reseptini sokerikakkupohjan tekemiseen. Se oli idioottivarma ja mehevä. Kyseltyäni Valjalta mieltymyksiä, päätin täyttää kakun vadelmahillolla ja -moussella ja päällystää sen mokkapalakuorrutteella. Kermavaahdolla pursottaisin reunat ja eilen olin kakkupohjan lisäksi taiteillut marsipaaniruusuja. Eka kerta ikinä kun edes kokeilin sellaisten tekemistä, mutta onneksi netistä löytyi ohjevideoita ja vaikka kaikkia esiteltyjä työvälineitä ei ollut, soveltamisella, terävällä veitsellä ja sorminäppäryydellä sain aikaiseksi ihan kelvollisen näköisiä ruusuja.

Mutta olihan se totta, että tällä hetkellä tuntui siltä kuin elämä hymyilisi. Arki oli loksahtanut paikoilleen huolimatta kaikenlaisista epäilyksistäni Valjan ja seurustelun suhteen. Olimme tällä hetkellä samaa mieltä siitä, että lapsille ei vielä kerrottaisi eikä minua esiteltäisi. Tämä oli kuitenkin vielä niin tuore juttu. Vladimir halusi suojata myös lapsiaan, ymmärsin sen toki. Joten koska lapset olivat vuoroviikoin kummallakin vanhemmallaan, olimme Valjan lapsivapaat viikot tiiviisti yhdessä ja lapsiviikot minä puolestani olin Orionissa yksikseni. Introvertille se sopi hyvin. Valja oli vähän pahoillaan aina siitä, että minä lähdin, mutta toisaalta ne lapset olivat kuitenkin tulossa ja yritin selittää monta kertaa, että minä viihdyin ihan hyvin yksikseni kotona. Introverttiys tuntui olevan vähän vaikeasti sisäistettävä asia hänelle, mutta ehkä vielä jonain päivänä…

[Sonja T.Valvoja]

Tämmöinen nopea kommentti Hannabyn tuloksiin kun huomasin että siellähän on muitakin tuttuja.

Kisatuloksia
Eira istui keittiönpöydän ääressä, ryysti kahvia kupistaan ja selasi puhelintaan. Minä istuin toisella puolella, yhtä lailla join teetä ja selasin puhelimeltani Hannaby Hanami Weekin tuloksia. Lähinnä olin katsomassa hopiavuorelaisten tuloksia, mutta olihan siellä muitakin tuttuja nimiä.

Jo heti maanantain ensimmäisessä luokassa oli tuttu voittaja: Vladimir Kozlov ja K. O. Re-Echo Roar. Hymyilin ja naurahdin iloisena. Muistin sen täplikkään oriin siltä reissulta kun kävin Kozloveilla vuosi sitten ja ehkä jossain kisoissakin olen saattanut nähdä joskus. En ihan muistanut. En huomannutkaan, kun Eira nosti katsettaan kännykästään kysyvän näköisenä.
— No mitä nyt?

Havahduin takaisin sinne Hopiavuoren tupaan.
— Ei mitään. Katselin tässä vaan näitä Hannabyn tuloksia, Marshallin serkku on voittanut maanantaina kenttäkisan kouluosuuden.
— Ai. Onks siellä mitään tietoa Marshallista? Tai Ilonasta?
— Ootas, en ole vielä ehtinyt muuta katsoa. Ah, kato täällä on myös Ulla… Ulriikka Arvo sijoittunut vaativassa B:ssä kolmanneksitoista, viimeinen sijoittunut. Se oli viime kesänä siellä Sveitsissä samalla tallilla, tuttu sitä kautta. Ilona ja Veera on samassa luokassa sijalla 36, prosentit 62 ja risat. Niin ja Anssi ja Salieri kisasivat kans tässä luokassa, eivät sijoittuneet, olivat sijalla 28, prosentit 66 prosentin pintaan.

Klikkasin auki seuraavan päivän tulokset. Maastossa Vladimirilla ja K. O. Re-Echo Roarilla ei ollut mennyt yhtään niin hyvin. Itse asiassa Vladimir oli pärjännyt siinä paremmin toisella ratsullaan. Vaativassa A:ssa Kiaran oli sijalla kymmenen, toiseksi viimeinen sijoittunut. Hevosen nimeä en tainnut suoraan tunnistaa, mutta Royal Gardenissahan niitä oli.

— Vaativassa A:ssa Marsh ja Barnum ovat sijalla 26. Tulos 64 prosenttia. Anssi ja Salieri pesivät ne siinä, sija 21 ja 65 prosenttia.
— Aika tasaista tulosta Salieri tekee sen Anssin kanssa.
— Joo, tuntuu tekevän. Vähän vaan alakantissa, pitäisi päästä sinne seitsemänkympin pintaan, että olis mitään saumaa pärjätä. Mutta ehkä ne vielä.

— Jaa kato, Marshall on kisannut Barnumilla esteitäkin samana päivänä. Sija 16 ja neljä virhepistettä, että jonkin puomin on vissiin ottanut alas.

Katsoin kenttäkisojen lopulliset tulokset ja huolimatta kouluosuuden voitosta, Vladimir ei juhlinut kummankaan hevosen kanssa, sillä sijat olivat vasta 17. ja 18. Mutta pyhässä yrjössä Luciano oli viides. Marshallilla ei ollut mainittavia sijoituksia, mutta Grigori oli kolmas GP:ssä ja kvaalautui viimeisen päivän specialiin. Sieltäkin tuli sijoitus, kun oli viides. Melina ja Kiaran olivat molemmat mukana specialissa myös, mutta eivät sijoittuneet. Anice oli sijoittunut interissä sillä hienolla mustalla tammallaan, Adrasteyalla. Harmi ettei Hopiavuoreen tullut sijoituksia, mutta oli kiva että muut tutut pärjäsivät. Aih ja voih, olisipa voinut itsekin lähteä…

[Sonja T.Valvoja]

Talliperhettä ei käy pakeneminen
— Kyllä sun nyt oikeastaan pitäisi tulla joskus käymään Hopiavuoressa, sanoin Vladimirille kun istuimme hänen viihtyisässä keittiössään syömässä. Valja piti ruuanlaitosta ja tänäänkin tarjolla oli ties mitä herkkua, kolmivärinen kasvisterriini, vasikanpaistia ja jälkiruuaksi liekitettyjä omenoita (jotka minä olin sentään saanut kuoria ja pilkkoa).
— Totta kai, jos se on sinulle tärkeätä. Ja on hauska nähdä se sinun hevonenkin oikeasti. Se näyttää kuvissa niin erikoiselta. Ja pikku-Sonja varmaan olisi kiinnostunut näkemään kuvia.
— Oletko sä jo kertonut lapsille musta? Tai siis meistä?
— Ei ei, en ole vielä. Niin kuin sovittiin. Tosin luulen, että Sonjushka saattaa epäillä jo jotakin. Hän on terävä tyttö, Valja sanoi hymyillen, selvästi ylpeänä tyttärestään.

Minä tunsin oloni vähän kiusaantuneeksi. Ne lapset olivat kyllä ongelma, ihan jo nyt vaikken ollut edes tavannut heitä eikä Valja ollut kertonut vielä meistä. Mutta jos toinen jo kenties arveli asiaa ja jos lapsilta sitten kaikki menisi suoraan äitinsä tietoon, niin ei hyvä. Olin jo kerran joutunut mustankipeän exän hyökkäyksen kohteeksi enkä halunnut toiste sitä, vaikka se olikin silloin jäänyt siihen yhteen kertaan.

— Joko ystävät tallillasi tietävät minusta?
— Nelly tietää ainakin jo. Nelly on siis mun valmentaja ja Eetun avopuoliso. Eetu on siis tallin isäntä itse, että Nelly on vähän niinkuin emäntä sitten. Ja se on valmentanut mua oikeastaan siitä lähtien kun Hopiavuoreen tulin. Voi olla että Nelly on mennyt jo kertomaan muillekin susta, kun sanoin että tämä ei ole mikään suuri salaisuus. Tai no, siellä on nyt suurempiakin uutisia ollut, että voi olla ettei Nelly muista tätä lainkaan tässä kohtaa.
— Mitä suuria uutisia? Vai ovatko ne myös suuria salaisuuksia?
— Noo, ei ne nyt sillä tavalla salaisuuksia ole, kun osa porukasta tietää jo. Mutta Marsh ja Niklas, ne on miespari siis, ovat adoptoimassa lasta. Kuulemma ihan alkuvaiheessa vielä niin että tarkempaa tietoa ei ole. Ai niin joo! Ne ovat myös menossa naimisiin, kesällä ehkä tai joskus. Että varaudu siihen, että kutsu on avec ja mä raahaan sut sinne kans sitten. Että siksikin sut kuulemma täytyy viedä tallilla käymään.
— Kyllä se sopii minulle. Tutustun mielelläni sinun talliystäviisi.
— Talliperhe se kyllä alkaa olla jo, naurahdin.

Valja jäi makustelemaan vierasta sanaa.
— Talli… perhe? Mikä se on?
— Talliperhe. Barn family.
— Kyllä, tajusin. Mutta perhe?
— No melkein ainakin. Ja siksi sut on on vietävä esiteltäväksi. Ja pitää joku päivä viedä sut Otavaankin näytille…

[Sonja T.Valvoja]

Hanami-muistoja
— Ai että, siellä Hanami Weekillä oli kyllä ihanaa! hihkaisin ääneen kun Ilona meni tallinkäytävällä mainitsemaan olevansa lähdössä sinne. — Mä olin siellä viime keväänä Mortin kanssa ja olisin kyllä halunnut tänäkin vuonna, mutta kun ei olla oikein vielä kisakunnossa Aaveen kanssa eikä viitsi ihan pilan päiten reissata. Olisi kyllä tehnyt mieli lähteä katsomaan kisoja ihan turistina vaikka, mutta nyt ei oikein ehdi.
— Mä kuulin Marshallilta että te olitte olleet siellä viime vuonna.
— Ne kirsikkapuut ja se kirsikkapuisto olivat tosi mahtavia, kun viime vuonna ne ainakin kukkivat komeimmillaan just silloin kisaviikon aikana. Ja niitä oli siellä käsittämättömän paljon. Mä olin siellä koko viikon niin sai loppuviikosta ratsastella niiden lomassa kun luokat oli olleet alkuviikosta.

Oli pakko hymyillä vieläkin niille muistoille. Koska ne kirsikkapuut olivat todella olleet upeita. Minulla oli Mortista varmaan tuhat muotokuvaa, jossa se poseeraa kukkivien puiden edessä ja joissain kuvissa minäkin olen mukana, maassa pitelemässä sitä suitsista tai selässä. Ehkä vielä jonakin vuonna saan samanlaisia Aaveestakin. Oli pakko tietysti kaivaa kännykkä taskusta ja selata niitä kuvia Ilonalle näytettäväksi.

Ilonan suu aukeni selvästä ihastuksesta.
— Siis… vau. Nuo näyttävät ihan epätodellisilta. Miten voi puut olla noin täynnä kukkia?
— Ne on varmaan jotakin jalostettuja koristekirsikoita että niissä on oikein näyttävä kukinta, mutta joo, kuten sanoin, tosi upeita ovat. Viime vuonna sattui vielä niin hyvät kelitkin.

— Siellä oli muuten viime vuonna ihan ammattivalokuvaajakin paikalla ainakin parina päivänä, että sai sillä otattaa oikein virallisia potretteja, sanoin muistaessani asian. — Mullakin on sellaisia pari kappaletta, toisen mä teetin ihan printiksi ja kehystytin ja ripustin seinälle. Parempi kuin mikään Picasso.
— Ai että, Ilonan kasvoille nousi haaveileva ilme. — Olisipa hienoa saada Veerastakin sellainen kuva.
— Toivottavasti siellä on tällainen valokuvausmahis tänäkin vuonna. Voisi kuvitella, koska viime vuonna sille kuvaajalle oli ajoittain jopa ruuhkaa, kun kaikki halusivat kuvattavaksi. Niin ja iltagaalassa oli valokuvaus kans, mutta sinne ei tietysti hevosia saanut. Mutta iltapuvussa sai itsestään kuvan tai seurueestaan, jos oli semmoinen.

Selasin taas vähän puhelintani etsiäkseni sen iltapukukuvan.

— Tuossa, sanoin puhelintani ojentaen. — Se gaala oli siellä linnassa, niin näihin sai tämmöiset hienon taustan kans, joko tuota seinää vasten tai sitten portaikossa.
— Sulla on upea puku.
— Kiitos, ostin sen ihan tuota varten. Marchesa Notten iltapuku. Oli vähän valinnanvaikeutta, mutta ajattelin sitten että kukkakuosi soveltunee keväisiin juhliin ja hanami-teemaan.
— Voi hitsi, mitähän sitä itse keksisi…

[Sonja T.Valvoja]

Koska tuohon Marshall-keissiin nyt vain on pakko tarttua ja sopiva koukkukin sieltä tuli.

Onko edes hevosmiehiä?
Siinä alkuverkkoja tehdessä oli hyvää aikaa jutella Nellyn kanssa vähän muustakin kuin vain ratsastamisesta. Vaikka oikeasti olisi kyllä pitänyt keskittyä siihen ja tunnustelemaan Aaveen päivän fiilistä, mutta nyt oli vähän liian iso elefantti maneesissa eikä ketään muita kuulomatkan päässä.

— Siis tiesitsä tästä jotakin etukäteen? Nelly tenttasi.
— No en todellakaan tiennyt, ihan yllätys oli mullekin.
— Mistähän ne sen lapsen… tai siis… No, tiiät. Kahden miehen on vähän vaikea biologista lasta synnyttää, että varmaankin se on adoptiovauva. Ei muutakaan vaihtoehtoa taida olla.
— Ei niin kyllä. En ehtinyt Marshilta kysellä tarkemmin kun en oikein tiennyt että miten muotoilla asiansa niin ettei nyt mene täräyttämään mitään satumaisen typerää suustaan ulos.
— Joo, ymmärrän. Milloinkohan se edes tulee?
— En tiedä. Ne häät nyt on tässä jossain vaiheessa kesällä, että mahtaako sitten niiden jälkeen… Jos siitä prosessista nyt edes tietää tarkkaa päivää etukäteen. Ei ole kyllä hajuakaan.
— Ei mullakaan, mutta jos nyt ruvettais tän päivän hommiin…

Tunnin jälkeen Nelly tuli talliin ja vanhaan tapaan juttelimme siinä karsinanoven ylitse päivän valmennuksesta, siitä miten oli mennyt ja mitä seuraavaksi ja kisasuunnitelmista ja kaikesta muustakin.
— Niii-iiin. Onkos sulla jo jotakin kakkosmiestä olemassa? Nelly kysyi kun hevosasiat oli kahlattu läpi.
— Kakkos… mitä?
— No kun sä sanoit taannoin, että Aave on se ykkösmies, niin onkos nyt sitten ketään kakkosmiestä kuvioissa?

Olisin voinut sanoa ettei tässä ketään, mutta Nelly olisi nähnyt naamasta välittömästi, että nyt tuli vale. En nimittäin voinut olla hymyilemättä niin että naama oli revetä. Kyllä, kyllä oli kakkosmies löytynyt ja vaikka meillä oli Vladimirin kanssa historiaa, niin kyllä sitä perhoset lentelivät mahassa ja minä itse tuuman verran maanpinnan yläpuolella.

— Hahaa, taitaa olla! Nelly päätteli.
— Niin on, sanoin vain ja hymyilin edelleen kuin idiootti.
— Kuka, mistä? Milloin tuot sen tänne? Onks edes hevosmiehiä?
— Vladimir Ostrokovinsky, asuu tuossa parikyt kilsaa Vaasaan päin, ettei sen kauempana. Ei ole hevosharrastaja silleen itse, mutta sen tytär ratsastaa.
— Siis… Ei kai se Sonja Ostrokovinsky? Se poniratsastaja? Olivat muutama vuosi sitten täälläkin kisaamassa?
— Juu, se just. Ja silloin itse asiassa tapasin tämän Vladimirin ekaa kertaa tosi pitkään aikaan.
— Mites sattuikin, että sillä on Sonja-niminen tytär, Nelly hekotteli.
— Sanopa sitä…
— No mutta ilman muuta tuot sen joskus tänne, kai se nyt osaa sen verran pysyä pois tieltä ettei tallotuksi joudu. Ja pakkohan sun on, koska jos Marsh ja Niklas menee nyt kesällä naimisiin niin totta kai sut kutsutaan sinne kans ja kutsu on varmaan avec, niin on kivempaa kaikille kun vähän tunnetaan tätä tyyppiä. Ai että! Tämä on kyllä kans tosi iloinen uutinen, mä olen onnellinen sun puolesta!
— Kiitos. Ja tämä ei olleen ole salaisuus, että voi kertoakin jos joku kysyy.

[Sonja T.Valvoja]

Siis aaaRGH! Näitä kahta saamatonta on suorastaan hilpeätä seurata ja Alex kärppänä paikalla tekemässä vähemmän hienovaraisia havaintoja ja laukomassa niitä ääneen. Siinä suhteessa Alex taitaa muistuttaa Helloa, jotenkin varsinkin tähän tekstiin Alexin ja Hellon voisi melkein vaihtaa keskenään eikä se kärsisi kuin paikoin. Mutta Alex-paran harmistus hylätyksi tulemisesta on kyllä ihan inhimillistä ja ymmärrettävää.

[Sonja T.Valvoja]

Haha, just toi. Ei väliä jos olet toiseksi viimeinen luokassa, KUNHAN VAIN ISKÄ ON SE VIIMEINEN!! 😀 Eihän sitä kukaan ääneen tunnusta ikinä, tietenkään. Kunpa Grigori antaisi periksi ja Marsh saisi pitää yltiö-upean Stanimirin Hopiavuoressa ikuisesti.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on taas niitä tekstejä, joihin en osaa kommentoida mitään järkevää. Jään vain odottamaan jatkoa, että mitä tästä tulee!

[Sonja T.Valvoja]

Minulla jäi tästä päällimmäisenä mieleen tuo juoksemisen kuvailu. Oikeasti, vissiin kai vähän joka asiassa on olemassa erilaisia nyansseja ja aste-eroja, jotka tietää vain jos ne tietää. Jos on itse tosi-tosi perehtynyt asiaan. Meikäläinen taapertaja ei ole ikinä tullut edes ajatelleeksi, että juoksutyylistä voisi nähdä jotakin erityistä, kunhan nyt räpiköi menemään suunnilleen eteenpäin sellaista tahtia ettei tapa itseään. Ja sitten tulee Ilona joka vieressä juosten kertoo, ettei Oskari varmaan ollut koskaan juossut radalla pikasprinttejä, ainakaan piikkareissa.

Mutta että mitä oireita? Riviväliin oli jätetty tämmöinen koukku, jonka tajusin ehkä vasta jossain kolmannella lukukerralla. Mitä Ilonalla on, jotakin korvien välin ongelmia?

[Sonja T.Valvoja]

Pasin päiväkirjaan ei olla varmaan kirjoitettu mitään vuosiin, niin se on pudonnut listalta näkymättömiin. Ei ihme ettei sitä löytynyt, mutta suora osoite on tämä: https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/pasi/

Ja sitten tekstiin! Ja tämähän arvattiin, ettei Elli ole vielä kunnolla vuottakaan, kun se pääsee jo hevosen selkään. Rasmukselle ei tosiaan jää paljon muita vaihtoehtoja kuin lähteä kohtapuolin ponikaupoille, siinä Janna on ihan oikeassa 😀

[Sonja T.Valvoja]

Kait sitä voi sanoa että tervetuloa takaisin! Kiva että Camilla on edelleen remmissä ja näemmä vissiin hevonenkin löytyy, vaikka ilmeisesti ikävien sattumusten summana.
Joka tapauksessa käy sääliksi Camillaa ja koko tuota Wäckelinin porukkaa. Alzheimer on ikävä vieras, varsinkin osuessaan lähipiiriin. Ettei tätä sillä tavalla voi sanoa kivaksi tekstiksi, vaikka onkin kiva, että Camilla palaa.

[Sonja T.Valvoja]

Onnea on Oskari, tässä tapauksessa. Hienoa, että Oskari ehkä osasi valita ne oikeat sanat. Ilona on jotenkin niin surkea tuossa alussa, pyytämässä valmentajaltaan anteeksi kun ei voittanutkaan. Onneksi Oskari tietää paremmin!

[Sonja T.Valvoja]

Ihana järjen ääni -Marshall!

[Sonja T.Valvoja]

Siis kauhea nyt miten Ilonaa koetellaan! Ensin menee luokka pipariksi ja sekin olisi jo tarpeeksi maailmanloppu. Eikä se riitä vaan sitten Veera sairastaa ja lopuksi vielä todetaan, että hei tää ei olekaan tiine, vaikka niin luulit, lällällää. Että mitä niinkuin vielä? No, ei se nyt sentään ähky ollut suorilta, joten toivoa on mutta onpa Ilonalla ikimuistoinen eka ulkomaan kilpailureissu. Enkä tarkoita tässä ikimuistoisella ehkä mitään positiivista…

[Sonja T.Valvoja]

Oikeassa elämässä minun tekisi mieli ravistella vähän Ilonaa. Hei, se on yksi kisa, ei maailmanloppu. Meni huonosti. So what? Että pikkuisen nyt suhteellisuudentajua kehiin.
Mutta joo, helppo se on sanoa. Toisaalta Sonjalla oli itsellään vähän saman maailmanlopun fiilikset kans ekan ulkomaankisansa huonosti menneen avausluokan jälkeen. Mikä tässä tekstissä on loistavaa, on tuo tunnetilan kuvaus. Sen todellakin tuntee itsekin tätä lukiessaan vaikkei ehkä siltikään vielä ymmärrä.

[Sonja T.Valvoja]

Ps. Rasmus on ihana.

[Sonja T.Valvoja]

Tässä ollaan nyt ihan hirveän isojen aiheiden ääressä! Tai lähinnä sen, että mitä on p*ska johtaminen tai sellainen, joka ainakin alaisista tuntuu siltä. Oletan siis että tämä Peltomaa on joku uusi esihenkilö Jannan työpaikalla. Maailmassa on p*skoja ihmisiä ja pomoja, valitettavasti. Jo se, että Janna epäilee tämän Peltomaan ronkkineen Jannan tiedoista jotakin salassapidettävää ja sen perusteella antaa (liian) haastavia keissejä ja asiakkaita hänelle, on paha juttu. Siis pelkkä epäilys. Ja sitten jos toinen on vielä sopivalla supliikilla varustettu, niin sitä voi äkkiä jäädä ristiriitatilanteessa kakkoseksi, kun toinen saa asiat näyttämään ihan toisilta kuin mitä ne on.

Vähän jäi kaivelemaan tuo Jannan salaisuus, jota ei varsinaisesti kerrota, että mitä kauheata sieltä paljastuu. Onko ihan vain sitä ”tavallista” huumeperheen lapsen arkea ja sijoitusperheessä olemista vai onko siellä kenties vielä jotakin rankempaakin? En tiedä ja ehkä olen ihan kiitollinen, etten tiedä, kun tuo Jannankin historia on sellainen matopurkki, ettei pahemmasta väliä.

Ja tuo loppu! Minä hurraan mielessäni Jannalle ja heilutan lippuja! Se ei jää tuleen makaamaan, valittamaan ja kärvistelemään. Janna ei yleisesti ottaen vaikuta sellaiselta tyypiltä, joka tekisi näin isoja asioita ihan rämäpäisesti, hetken mielijohteesta, joten epäilen vahvasti tämänkin päätöksen olleen harkittu huolellisesti etukäteen. Ja Janna ei pelkää irtisanoutumista, ns. tyhjän päälle jäämistä, muutosta, vaan kylmänviileästi kiikutti paskapomon pöydälle irtisanomislapun. Että pidä tunkkis. Muuten tämä teksti olisi ollut ehkä vähän liiankin masentava, mutta tuo loppu kyllä pelasti niin paljon ja lopulta, kaikesta huolimatta, tästä jää tosi positiivinen fiilis. Ja tosiaan, ihailu Jannaa kohtaan. Voisin jopa kuvitella, että Jannalla on olemassa jokin plan B tämän varalle, mutta vaikkei olisikaan, niin Ellin kanssa nyt voi olla kotona jonkin aikaa hoitotuella tai mitä ne nyt onkaan.

[Sonja T.Valvoja]

Siis ei ja voi! Niin loistava, loistava teksti! On kyllä loistava aihekin, ei sillä.
En tiedä mille hekottelisin eniten, alligaattori-lapselle, katumusharjoituksia tekevälle Marshallille, Nellyä muistuttavalle Niklakselle vai Hellolle, jota rankaistaan oikein rankemman päälle. Tämä on niin just täydellinen teksti tähän kohtaan, ettei mitään rajaa.

[Sonja T.Valvoja]

Nelly! Mä ymmärrän. Keskellä yötä herättäminen on ihan perseestä. Paitsi jos talo palaa, niin sitten voi vähän tökkiä muttei yhtään aiemmin. Hello ansaitsee kidutuksen ja kuoleman!

[Julkaisija]

Viestit