Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Varustehuone ^
Säikyttelijä
En ymmärrä miten onnistun vähän väliä säikäyttämään tallin neitokaisia. Luulisi, että mun kokoinen mies pitäisi vähän enemmän ääntä, koska enhän mä nyt mitenkään tarkoituksella hiippaile tallilla pelottelemassa viattomia uhreja. Mutta niin minä taas vain onnistuin säikäyttämään Nellyn, kun hän seisoskeli ajatuksissaan varustehuoneessa. Siirryimme sieltö tuvan kautta kuppien kanssa terassille istuskelemaan ja nauttimaan tuoretta kahvia.
”Pasi on oikeasti liian pieni mulle, onhan se nyt selkeesti sun tammaa matalampi.”
”No joo, niin se kai on. Mut onhan se niin raasu, kun harvemmin pääsee minnekään.”
”On se nyt lähiviikkoina saanut enemmänkin liikuntaa. Vastahan viime viikollakin Eetu sai keploteltua Eiran ratsastamana sillä”, sanoin nauraen ääneen, kun muistelin tapahtunutta. ”En kyllä itse ollut näkemässä, mutta voin vaan kuvitella, miten hänen naama oli vääntynyt, kun tajusi ettei pääsekään Jussilla.”
”Mäkään en ollut paikalla, se olisi kyllä pitänyt päästä näkemään!” Nellykin nauroi.”Et sä varmaan tosissas ollut Cozminan lainaamisesta? Sekin on niin pieni ja siro, sehän litistyy, jos mä sen selkään meen.”
”No onhan se siro, mutta arabit on tosi sitkeitä hevosia ja onhan tytössä puolet arabia. Eikä se puokin puoli yhtään huonommaksi jää.”
”Nii. Onhan täällä noita isompiakin hevosia, että ei mun taidot ihan ruostumaan pääse. Tai no taidot ja taidot, kyllähän mä nyt selkään pääsen ja siellä pysyn, mutta ei tässä kovin kummoisia juttuja oo tullut pitkään aikaan tehtyä. Ehkä mun pitäs joskus pyytää joku heppa lainaan ja sinuu vähä rääkkäämään toho kentälle, jospa sitä sitte oppis”, naurahdin. -
Tekstiviestiin vastaamisen vaikeus
Sä oot söpö
Kaduin viestin lähettämistä melkein heti, mutta tunne paheni entisestään, kun ainakin kymmenen minuuttia ruudun yläreunassa vaihteli ensin teksti Helemias kirjoittaa… ja sitten paikalla. Olin muutaman kerran jo aikeissa kirjoittaa jotain, pahoitella kuinka huono vitsi se oli tai edes jotain, mutta sitten hän häipyi. Näkyi vain, että hän on ollut paikalla viimeksi pari minuuttia sitten. Joten en itsekään viitsinyt mitään laittaa, luultavasti olisin vain pahentanut tilannetta.
Olin päässyt jo kotiin, kun puhelimeni ilmoitti, että joku laittoi WhatsApissa minulle viestin. Ja perään vielä toisenkin, joka olikin valokuva. En lukenut viestiä vaan jäin tuijottamaan kuvaa, jossa Hello oli hiukset valloittavasti pörrössä, silmät vähän harallaan ja hänelle niin tyypillinen t-paita päällä: Tällä kertaa hän vannoi Team Jacobin nimeen ja voin kyllä itsekin allekirjoittaa sen! Hetken muistelin kyseisen henkilön vähäpukeista ylävartaloa ja sitten palasin takaisin puhelimessani olevaan kuvaan. Vaikka Jacob hyvännäköinen onkin, niin kyllä mä silti paljon mieluummin Helloa kattelen.
Sitten muistin lukea viestin, jonka Hello oli laittanut. Naurahdin ääneen ”seksikkäin pikkumusta” -kohdalle, kunnes tajusin mitä olin tekemässä ja ilon tunne hävisi. Pelkäsin, että mitä jos siitä ei tulekaan mitään. Jos Hello ei haluakaan, jos hän vain nauraa minulle, jos.. Laitoin puhelimen pois ja kävelin edestakaisin huoneessani ajatellen kaikenlaisia kauhukuvia. Kunnes ajattelin, että hän kyllä pyysi minua sinne, sanoi että odottaa minua. Odottaa, että jotain tapahtuisi, kun sinne menen.
Jos mä vaan vastaan, että sä oot söpö, saanks mä tulla sun viereen nukkumaan? Se ois aika turvallista. Mut onks se liiankin turvallista? Hello pitäis mua ihan idioottina, kun ensin vihjailin typerällä viestilläni ja sitte puhunkin nukkumisesta. Vitsit, jos oisin tyhmänrohkea, niin mähän laittaisin, että oon tosi mustis, kun Jacob on päässyt hänen päälle, mut mä en! Mut ei, mä en oo niin rohkea. Joten laitoin pelkästään, että sä oot söpö ja mä oon ihan kohta siellä.
-
Kravatti-ikäisten laitumella
Olin tyytyväinen eiliseen peliin, vaikka emme voittaneetkaan. Meillä oli onnistumisia, koska saimme useamman touchdownin ja pistimme hanttiin jokaisessa puolustuksessa. Joskus vastustaja vaan on kovempi ja niin oli nytkin. Eniten minua harmitti, kun näin Hellon ihan yksin penkillä. Varsinkin, kun olin ensin saanut todistaa, että hän näytti tuntevan melkein jokaisen minun joukkueesta ja muutamia myös vastustajien tiimistä.
”Poojaaat, tulkaas syömään!” huutelin laitumen portilla. Pelin takia olin saanut eilisen vapaaksi ja olin sopinut Eetun kanssa, että hoitaisin hommat tänään siitä hyvästä. Ja yhtenä hommana oli jakaa hevosille lisäravinnesekoitus, koska ei hevoset pelkällä vihreällä ruoholla elä, vaikka ovatkin lomailemassa. Alkoi kuulua töminää, kun ainakin joku oli kuullut kutsun. Ensimmäisenä näkyi kellertävän ruskea pää, jossa mustat jouhet hulmusi orin laukatessa. ”Heippa Dips, mitäs kuuluu?” tervehdin hevosta rapsuttaen sitä otsasta. Annoin hevosen syödä oman annoksensa ämpäristä, minkä aikana myös Pasi ja Ketku oli saapunut. ”No heipä hei vaan teillekin, oottakaas hetki, saatte kohta omanne”, sanoin, kun Dips lopetteli omaa annostaan.
Sillä aikaa, kun Pasi ja Ketku söivät omia annoksiaan, tarkastin, ettei Dipsissä ollut haavaumia tai muita jälkiä. Vaikka quarterori onkin todella rauhallinen ja tulee toimeen muiden kanssa, ei laidunkaverit välttämättä ole samaa mieltä asiasta ja vahinkoja voi käydä. Mutta Dips oli kunnossa, joten siirryin Pasin puoleen. Se ei ollut yhtä yhteistyökykyinen kuin aiempi potilas, joten jouduin nostelemaan sen jalkoja useamman kerran ja ottamaan muutaman harppauksen, kun se yritti päästä karkuun.
Tarkastaessani Ketkua mietin taas Helloa. Hän olisi varmaan halunnut kertoa kaikille tutuilleen, miksi hän oikeasti oli peliin tullut. Ja varmaan olisi ollut kivempi istua muiden pelaajien tyttöystävien kanssa. Silloin hänellä olisi ollut joku, joka olisi osannut kertoa, ettei minua satu, vaikka paljon isokokoisemmat äijät kaatavat minut allensa. Ja etten mä ole kuollut, vaikka hetken makaankin maassa liikkumatta.
Ketkussakaan ei ollut merkkejä tappeluista, joten annoin sen jatkaa jurottamistaan yksinään. ”Mihin te ootte Mörrin jättänyt?” kyselin, koska ponia ei näkynyt vieläkään missään. ”Mörrii!” huutelin sitä nimellä. Ei vieläkään mitään, joten minun oli pakko lähteä etsimään sitä. Sehän saattaisi olla loukkaantunut tai jäänyt jonnekin jumiin. ”Ette sitten jyrää mua, voisitte vaikka pysyä tässä, kun mä käyn tuolla kattomassa.”
Kutsuin ruunaa nimeltä, kerroin, että sille olisi herkkuja luvassa ja lopulta ihmettelin missä ihmeessä se on. Kunnes se vihdoin löytyi, tammalaitumen puoleisella reunalla esittelemässä itseään. Tammoille, joita ei edes ollut oman laitumensa aidan lähettyvillä. ”Hei hölmöläinen, ei niitä kiinnosta sun touhut!” nauroin ponille, joka ravasi pää kauniissa kaaressa ja häntä viskoen. ”Joko sulle ruoka maistuis?” kysäisin, kun olin tullut pysähtyneen poniruunan vierelle. Se pärskähti ja työnsi sitten turpansa tyytyväisenä ruokasankoon. ”Niin mä vähän aattelinkin.”
Kun olin saanut kaikki isot pojat ruokittua ja tarkastettua, kävelin takaisin tallille miettien taas Helloa. Mitähän hän tekee just nyt? Hän ei tullut mun kanssa tallille, pelkäsi varmaan, että pistäisin hänet tyhjentämään laitumet hevosten lantakasoista tai jotain. Tai ehkä hän oli pettynyt, kun olin eilen niin väsynyt pelin jälkeen enkä jaksanut tehdä mitään. Kun sain viimeisen ruokaämpärin putsattua, päätin että laitan hänelle viestin. Sellaisen, joka ei todellakaan oo mun tyypillisiä viestejä, mutta ehkä hän ymmärtää. Ehkä.
Kauheeeeee ikäääävä!! 😥 Mitä sä teet? Mitä sul on päällä? 😉
-
Ooksä vihanen mulle?
Niin Hello multa kysyi, kun oli soittanut uudelleen. Olin lopettanut aiemman puhelun, koska en halunnut kuulla enempää hänen entisistä kylpykumppaneistaan. Soiton aluksi hän kuitenkin kertoi, että puhui veljestään Allusta eikä mistään entisestä poikaystävästä. Joten kyllä mä vähän olinkin vihainen, koska hän oli taas kerran vain vitsaillut eikä varmaan edes tajunnut, että leikki samalla minun tuntemuksilla. Mutta enemmän olin vihainen itselleni, koska olisihan mun pitänyt tajua, kuka se sinitukka on. Onhan Hello Allusta puhunut, mutta enhän mä ole koskaan sitä tavannut tai nähnyt kuvaakaan. Mä en harrasta facestalkkausta, koska en halua nähdä toisen bilekuvia, joissa se tanssii jonkun toisen kaulassa roikkuen tai lomakuvia, joissa hän keimailee vähissä vaatteissa. Pari kertaa on huomannut, että kaikki ei halua peitellä menneitä kumppaneitaan.
Olin ihan tosissani, etten menisi Hellolle, koska olihan kello jo ties mitä ja ajattelin, että parempi mököttää kotona omaa hölmöyttään. Mutta sitten Hello sanoi lepyttelevänsä niin, etten katuisi sinne menemistä tai me voitais vaan nukkua. Ensimmäisenä tajusin tunteen, mitä sanat saivat aikaan. Se hujahti vauhdilla alhaalta ylös ja herätti vaikka minkälaisia mielikuvia päähäni. Se oli hyvin huumaava tunne, mutta pian se vaihtui pelkoon. En mä voi, en vielä, enhän mä edes.. Sitten minua alkoi naurattaa, koska nyt tiesin tasan tarkkaan miltä Hellosta tuntui, kun uimamonttureissun jälkeen seisoimme hänen eteisessä. Siksi sanoin hänelle, varmaan todella säälittävän kuuloisesti, että jos vaan nukuttais. Kun on matsikin tulossa ja kaikkee.
Aamulla keräsin rohkeuteni ja kerroin Hellolle. Kerroin, että hän on mun ensimmäinen poikaystävä, katsoen viimeisen sanan kohdalla hyvin kysyvästi häntä silmiin. Ja hyvin vaikeasti ja paljon takellellen sain kerrottua, että siitä johtuen en siis myöskään ole koskaan aiemmin ollut miehen kanssa. ”Mutta että mä… niiku.. kyl… haluisin..” olin vielä jatkanut, katsomatta häntä silmiin, koska tunsin itseni vain niin nolostuneeksi. Aikuinen mies, joka osaa edes puhua kokonaisia lauseita ja häpeilee puhua seksistä tai sen olemattomuudesta. Hello oli harvinaisen hiljaa. Hän ei vitsaillut, hän ei sanonut mitään, katseli vain. Pyörittelin kahvikuppia käsissäni ja sanoin lopulta: ”Ootko sä nyt vihanen mulle?”
-
26.06.2019
Siellä se kärrytteli jonkun nuorukaisen kanssa. Ja minä hölmö ajattelin kysyä, olisiko hän lähtenyt kattomaan meidän pienokaisia laitumelle ja illalla voitais mennä leffaan. Mutta ei, hän menee jonkun toisen kanssa Skotin kärryillä ja irvaili mulle ihan kummallisesti. Eikä se vieruskaverikaan kehdannut edes silmiin katsoa, hyvä kun kättä nosti. Ihme tyyppi, nahkatakki ja outo sininen tukka. Olkoon. Eihän me oltu edes juteltu, että onko tää nyt jotain. Tai mitä tää on, koska onhan tää nyt jotain. Koska minua ärsytti ja vettä satoi edelleen, en viitsinyt lähteä purkamaan pahaa oloa Beehen. En myöskään voinut vain kääntyä kannoillani ja lähteä kotiin, joten kävin katsomassa Been tavarat läpi. Putsasin muutamat harjat suurimmista karvoista ja pesin riimun, jonka ori oli onnistunut sotkemaan viimeisenä tarhapäivänään enkä ollut muistanut pestä sitä. Sitten saatoin lähteä kävelemään kotiin, yksin, edelleen sateessa ja hieman harmissani.
27.06.2019
Tänään olisi paljon parempi päivä! Vettä ei enää satanut ja olin saanut nukuttua harvinaisen pitkään ja oikeasti hyvin. Ensin kävin pienellä juoksulenkillä, sitten söin myöhäisen aamiaisen ja kävin hakemassa treenikamat Sakulta. Loikoilin mukavasti sohvalla, kun puhelimeni piippasi toistamiseen. Ruudulle ilmestyi Helemiaan hömpöttelyviesti ponnahduksena, mutta en lukenut sitä tarkemmin vaan suljin ilmoituksen. Eilen olin valmis kuuluttamaan koko maailmalle mitä mieltä olin Hellosta, mutta nyt en halunnut edes lukea hänen viestejään. En jäänyt miettimään asiaa kovin pitkäksi aikaa, vaan nousin ylös, pakkasin reppuun juomapullon ja lähdin polkemaan tallille. Nyt olisi aika mennä kattomaan Beetä!
Make rouskutti tyytyväisen näköisenä ruohoa, Patiksi tai Puteksi kutsuttu rautias suokki piehtaroi ja Raikuli lepuutti takastaan päivänokosillaan. Mutta Onni ja Bee, ne juoksenteli kuin mitkäkin mielipuolet koittaen herätellä muitakin leikkiin mukaan. Ehkä se olikin Possu tuo toinen suokki? Se nousi piehtaroinnin jälkeen ja otti muutaman laukka-askeleen puoliveristen innoittamana, mutta sitten sekin laski päänsä alas ja alkoi syödä. Make ei pitänyt nuorukaisten temmellyksestä ja uhitteli niille korvat luimussa, kun ne tulivat liian lähelle sitä. Onneksi Bee ja Onni tajusivat siitä, että poni oli parempi jättää itsekseen ja ravasivat sitten itsekin kauemmas syömään.
En edes koittanut kutsua Beetä luokseni, sehän oli lomalla nyt. Tietysti olisin voinut tarkistaa sen mahdollisten vekkien ja ruhjeiden suhteen, mutta luulen että Eetu on kyllä hoitanut sen ehkä turhankin tarkkaan. Eikä ori ainakaan näyttänyt siltä, että sillä olisi jotain hätänä, joten jätin sen rauhassa syömään ja lähdin takaisin tallille. Vilkaisin minä ohimennen tietenkin myös tammojen ja isojen poikien laidunten oltavat, mutta pikaisesti vain.
Tallille tullessani huomasin, että Nellykin oli saapunut pidemmältä reissultaan ja hänen naurunsa kuuluikin tuvasta. Hetken mietin menisinkö tervehtimään häntä ja muita, mutta totesin, että ei tällä kertaa. Parempi vain mennä kotiin, kattoo joku leffa ja mennä ajoissa nukkumaan. Jälkimmäisestä ei kyllä tulisi mitään, koska olin nukkunut aamulla niin pitkään. Ehkä voisin vilkaista mitä se Hello oli laittanut, kysyä vaikka kuka se sinitukka sen vieressä oli. Ehkä.
-
Poikaystävä
Treeneissä ei ole enää ollut välikohtauksia Urhon tai muidenkaan kanssa. Ei sen jälkeen, kun meinasin menettää lopullisesti hermoni ja tehdä jotain, mitä olisin katunut. Saku onneksi sai minut toisiin aatoksiin ja päädyin huolettomasti kysymään kaikkien kuullen, onko Urho vain niin mustasukkainen minusta. Melkein kaikki repesivät nauramaan niin kovaa, ettei hän olisi saanut vastattua, vaikka olisi halunnut. Enkä usko, että hänellä mitään fiksua sanottavaa olisi ollutkaan. Eiköhän hän olisi vain mussuttanut lisää minkälainen hinttari ja epäsikiö olen, kun satunkin pitämään miehistä. Tämän välikohtauksen jälkeen Urho on pysynyt minusta kaukana treenien antamissa rajoissa eikä ole sanonut sanaakaan. Meidän molempien onneksi minä pelaan puolustuksen tukimiehenä ja hän hyökkäyksessä guardina, joten meidän ei useinkaan tarvitse pelata ”samalla puolella” eikä ole tarvettakaan olla puheväleissä.
Kun olimme lämmitelleet, harjoittelimme taklaamista donitseilla ja pallon heittoa sekä kiinniottoa. Sen jälkeen treenasimme pelikuvioita ja sitten nostimme sykettä lisää spurttiliikkeillä ja harjoittelimme taas taklaamista, mutta tällä kertaa vastustajan kanssa. Ja kukas muukaan kuin Urho ilmoittautui minun pariksi. Olen häntä melkein kaksi päätä pidempi, mutta hän onkin minua kaksi kertaa leveämpi. Emme vieläkään puhuneet toisillemme eikä meidän tarvinnutkaan: Molemmat tiesimme mitä tehdä ja suoritimme tehtävän. Urholla olisi ollut loistava mahdollisuus pistää minut ihan kunnolla maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän teki juuri kuten piti: Antoi tarpeeksi vastusta, mutta ei liikaa. Tuli tarpeeksi voimalla päälle, mutta ei runnonut ylitseni.
Minä, Rasmus ja Saku pakkasimme suihkun jälkeen treenikassimme Sakun autoon ja lähdimme lähiterassille.
”Mä otan sitte vaa veden”, sanoin tiskille menevälle Sakulle ja istuuduin penkille selkä aurinkoon päin.
”No mitäs mitäs, kyllähä sitä nyt yhden treenikaljan voi ottaa!” Rasmus tokaisi ihmeissään.
”Ei kun mun pitää mennä vielä tallille tänään.”
”Nii, sitte? Eihä ton kokoses äijäs kolmekaa tuoppia tunnu missää!”
Sopivassa tilanteessa kyllä se kolme juomaa tuntuu, mietin muistellen Helsingin reissua ja erästä iltaa Kontiolan pubissa. Kaikkea sitä kolmen oluen jälkeenkin menee tekemään, mutta en kyllä kumpaakaan kadu – enää. Tai no, kyllä mä jälkimmäistä edelleen kadun, koska se olisi voinut mennä paremminkin.”Tiiättekös muuten mitä?” Sanoin yhtäkkiä, kun heräsin taas ajatuksistani. ”Mä vähän niin kuin menin pyytään Helloa meidän lauantain matsiin.”
”Aijaa, sepäs kiva!” Saku sanoi selvästi mielissään.
”Hello? Kuka on Hello?” Rasmus sen sijaan kysyi.
”Niin joo, tota..” aloitin hieman vaikeana. Olin puhunut Hellosta vain Sakulle enkä hänellekään ihan kaikkea. ”Hän on mun.. poikaystävä.”
”Mitä?!” Rasmus huudahti ja työnsi tuoliaan taaemmas.
”Oho, et sit ollu mullekaa kertonut”, Saku totesi hymyillen.
”Joo no.. Se on vähä..” aloitin, kunnes Rasmus keskeytti minut: ”Poikaystävä?! Mitä helvettiä!”
”Nii, kyllähä sä nyt tiesit, että Tiitus tykkää muistakin kuin tytöistä”, Saku totesi hieman ihmeissään.
”No en todellakaa tienny, hyi saatana!” Rasmus huusi ja nousi ylös niin nopeasti, että tuoli kaatui hänen takanaan. Hän lähti sanomatta sanaakaan, sadatellen vähän matkan päässä ja jätti minut ja Sakun katsomaan hämillään peräänsä.”Jaa, no sehän meni hyvin”, Saku sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Jjjoo..” Sanoin hiljaa, koska pidin Rasmusta ystävänä, tai ainakin kaverina ja sain taas huomata kuinka väärässä olinkaan.
”Kyllähän mä tiesin, että Rasmus on vähän – yksinkertainen, mutta olishan senkin nyt pitänyt tietää.”
”Ai olis vai?”
”No näkeehän sen susta! Et oo katellut yhtäkään tyttöä sillä tavalla koko sinä aikana, kun oot täällä ollut. Ja mitä siitä jo on, yli vuos?”
”No siihenkin on syynsä”, aloitin, mutta Saku vain tuhahti.
”Joo, on on, mutta oon mä nähnyt, miten sä kattelet joitaki miehiä. Mut hei, älä välitä Rasmuksesta, kyllä se tulee takas. Ja jos ei tuu, ni hitot siitä.”Älä välitä Rasmuksesta, se on sen häpeä, jos ei tuu takas. Älä välitä siitä naisesta, se on hänen häviönsä, kun tolla tavoin teki. Älä välitä. No mutta kun mä välitän! En mä voi vaan sulkea mun tuntemuksia pois kuin virtakytkintä kääntäen. Enkä mä jaksa enää näitä teennäisiä muka-kavereita, jotka luikkii kiroillen pakoon, kun toinen sattuu tykkäämään samasta sukupuolesta. Mulle riitti, ei enää!
”Niinpä, se on sen oma helkutin häviönsä, jos ei homon seura kelpaa!” Sanon säikähtäen itsekin omaa ääntäni. Oon jo vuoden piilotellut itseäni, kun aiemmin sentään osasin olla vähän enemmän oma itseni.
”Just noin! Joko sulle nyt maistuis kaljakin”, Saku toteaa naurahtamalla.
”Ei, mun pitää oikeasti mennä tallille.” Sanoin noustessani ylös. ”Kiitti tästä, sä todellakin avasit mun silmät.” Olisin pussannut Sakua, mutta tiesin, ettei hän oikein arvostaisi sitä. ”Tota, mun kamat on viel sun autossa, sopiiko jos tuun hakee ne vaikka huomenna?”
”Joo joo, mä laitan ne tuulettumaan, mee sä vaan tallille.”
Siinä mulla kyllä oli oikea ystävä, ajattelin kun lähdin hölkkäämään tallille.-
Mä en muuten tiennyt jefusta käytännössä mitään, kun kävin katsomassa ekan matsin! Enkä kyllä tiedä vieläkään kovinkaan paljon, koska tätäkin tekstiä varten mun oli pakko itsekin googlailla, että mitä paikkaa Tiitus edes pelaa (ei, mä en oo miettinyt niin tarkkaan mun hahmon taustoja) ja mitä Urho, että tekstissä olisi jotain järkeä. Että ei ainakaan Hellon tarvikaan tietää siitä yhtään mitään, sille riittää että katot halutessas vaikka jonkun pätkän youtubesta tms. ni tietää edes suunnilleen miltä meno näyttää 😀
Kiitos kielikoulusta! Jälleen sellainen vastakommentti, että mä muistaisin mulle opetetun, että jos repliikissä ei ole sitä lopetusmerkkiä, niin johtolause alkaa pienellä. Mutta voin kyllä muistaa väärin TAI asia on muuttunut tässä ömm.. kymmenen vuoden aikana. Ja vikaa komboo pitääkin testailla joku kerta, enpä oo sitä itsekään tiennyt, koska daa, oon käyny vaan sen lukion silloin vuooooosia sitte 😀
-
-
Me vaa painittiin
Olisihan se pitänyt arvata, että Hello vetää leikiksi kaiken. Eikä se minua yleensä haitannutkaan, mutta kun kerrankin yrittää puhua vakavissaan, niin toinen vain nauraa. Odotin jo, että hän vielä sanoo jotain mukahauskaa, mutta sitten hän pyytelikin anteeksi. Ja kyllähän hänestä näki, että hän oli tosissaan. Ettei hänen ollut tarkoitus nauraa, mutta ei se silti poistanut sitä pistävää tunnetta. Ja sama jatkui seuraavanakin päivänä, vaikka hän olikin olevinaan vakavana. Mutta sitten hän nyppi koirankarvoja paidastani, vaikka varmasti tiesi sen turhaksi. Ei meidän olisi tarvinnut kuin nousta takaisin istumaan, niin meillä olisi uusi kerros Jeppe-turkkia vaatteissamme.
”Ei se minua haittaa, vaikket olekaan säästänyt itseäsi avioliittoon. En mäkään oo, jos nyt sille linjalle lähdetään. Mä en vaan..” Miksi mä käännyin katsomaan häntä? Nyt kun nuo ruskeat silmät tapittaa odottaen jotain suurta ja hienoa, niin enhän mä voi sanoa yhtään mitään. Suutelin häntä, koska en keksinyt muutakaan. Ajattelin, että ehkä se auttaisi minua saamaan sanat suustani tai Hellon sanomaan taas jotain hölmöä, jolloin pääsisin tästäkin pinteestä. Mutta se ei todellakaan auttanut. Se vain pahensi tilannetta herättämällä ihan muunlaisia ajatuksia kuin mitä minun piti sanoa.
Kierähdin Hellon vierestä hänen päälleen ja suutelin häntä uudelleen. En miettinyt muuta kuin hänen pehmeitä huuliaan, sitä kuinka hänen hiuksensa ja partansa kutitti kasvojani ja miltä hän tuoksui. Ja kuinka hyvältä tuntui, kun hänen lämmin keho oli allani. Sitten huomasin hänen silmänsä. Yleensä ne tuikkivat hymyillen tai vähintäänkin virnuilevat ilkikurisesti, mutta joskus ne olivat suuret kuin lautaset – aivan kuten nytkin. Ajattelin kauhuissani, että mitä mä taas tein ja olin jo siirtymässä pois hänen päältään, kunnes Jerusalem tuli antamaan minulle vauhtia. Lennähdin päistikkää sohvaa päin ja Jerusalem jäi pyörimään Hellon luokse.
”No niin, Jeppe! Kyyllllä, me vaa painittiin Tiden kanssa, sä nyt vähä myöhästyit leikistä”, Hello naureskeli koiralleen työntäen sitä pois päältään noustessaan istumaan. Olisin halunnut vajota maan alle tai kömpiä edes Hellon sohvan alle piiloon, koska tunsin niin syvää.. Häpeää? Vai pelkoa? En pystynyt katsomaankaan Hellon suuntaan, joten keskityin vain hengittämään sisään ja ulos – sisään ja ulos. Ihan rauhassa, mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Hello ei käskenyt tai työntänyt minua pois eikä hän ainakaan vielä ole sanonut, että minun pitäisi lähteä. Jotain hän kyllä puhui, mutta en saanut sanoista selvää, kun sydämeni tykytti korvissa ja päässä pyöri edelleen kuva kauhistuneen oloisesta Hellosta.
”Hei Tiitus, huhuu?” Tajusin vihdoin Hellon sanovan.
”Mitäh?” Sanoin ravistellen samalla päätäni, toivoen sen poistavan kaikki ikävät asiat.
”Onks kaikki hyvin? Sattuks suhun?” Hän sanoi selvästi huolestuneena ja tuli luokseni.
”Ei. Tai siis joo.”
”Mihin sua sattu, tähänkö?” Hello kysyi osoittaen polveani, joka oli kyllä osunut lattiaan, mutta ei siihen sattunut. ”Vai tänne?” Hän jatkoi ja silitti käsivarttani, jolla pidin lattiasta tukea. En voinut olla hymyilemättä hänelle, kun hän niin totisesti kävi raajojani läpi.
”Ei mua sattunut mihinkään”, sain vihdoin sanotuksi. ”Anteeksi, ei mun ollu tarkotus sillä tavalla käy-”, jatkoin, mutta Hello keskeytti sanomalla taas ’vai tänne’ ja suukotti minua pikaisesti.Oletin, ettei Hello siis kaivannut selittelyjä, joten en puhuisi asiasta sen enempää. Ja jos hän sen jälkeen vielä suukotti minua, hän ei ollut vihainen. Mutta tiesin, että minun olisi nyt parempi lähteä kotiin, ennen kuin teen lisää typeriä asioita. ”Käydäänkö ulkoiluttamassa Jerusalem? Mä voisin siitä samalla hipsiä kotiin, oon nyt jo loisinut täällä ihan liikaa.” Siitäkin pitäisi joskus kysyä, että haittaakohan Helloa, kun ollaan aina hänen luona. Eihän me nyt munkaan luo voida mennä, mulla on kaks kämppistä, joille en todellakaan halua kertoa ihan kaikkea. Mutta ei nyt, ehkä joskus toiste. Nyt me mennään pihalle tuulettumaan ja mä lähden kotiin. Yksin. Ajatus masensi jo nyt, mutta minkäs teet.
-
Aaawh, mikä teksti! Vähänkö Hello on ihaaaana, kun osaa leikkiä lasten kanssa ja huolehtia heistä pihallakin. Ja Eetun sisko, niin aidon tuntuinen! Antaa toisten vähän aikaa riehua ja sitten patistsa pihalle. Mut ehkä paras kohta oli se, kun Hello on ainakin kymmenen 😀
-
Oikein hienoa taidetta! (:
-
Onpas ihastuttava pätkä!
-
Joo, ilman muuta tämmösiä lisää!
-
Voi vitsit, Jepellä ihan oma pelipaita, vähänkö söpöä! Harmi, ettei se nyt päässyt sitä käyttämään, mutta ehkäpä jossain toisessa pelissä, jonne saa tuoda koiriakin.
Mut voiku Hello on jotenki raasu.. Ihan yksinään, kun ei voi mennä muiden tyttöystävien kanssa ja ei tiiä miten päin istuisi. Toki enpä tiedä olisiko hän halunnutkaan mennä tyttöystävä nurkkaukseen, mutta silti. Ja sit viel lisäks se pelkää, jos Tiitukselle käy jotain. Olipas Tiitus ajattelematon, kun tollee Hellon pyys kattomaa, tyhmä mies 😀
-
Hei hei hei hei, mitäs tää on, Vihti mainittu! Nimimerkillä asunut siellä ”aina”, kunnes lukion jälkeen muutin Kotkaan.
Mä luen tekstin nyt loppuun ja keksin tähän ehkä jotain muutakin kommentoitavaa 😀
—
edit. Aivan mahtavaa, jos se Jesse oikeasti nauroi! Ainakin se hymyili ja mä uskon, että kyllä hän illan mittaan myös nauroi.
-
Mitä pikkutarkkuutta olematta lainkaan pitkästyttävää tai tylsää! Jälleen niin varmaa kuvailua hevosen valjastuksesta, että ihan kateeksi käy. Hauskasti vertailtua Matildaa ja Kerttua ja loistavasti kerrottu kuinka molemmat on opettanut toisiaan! Koska mikäs sen parempaa kumppanuutta kuin kaksi keskenään erilaista tyyppiä, jotka näyttävät niitä omia tapojaan ja ottavat niistä vinkkiä.
Ja sitte se Pekka, ihastuttava Pekka! Voi vitsit kuinka kivaa, että hän noin vain lyöttäyty matkaan – kahdestakin syystä. Se, että en mäkään olisi halunnut, että Matilda lähtee yksin kärryilemään, vaikka Kerttu osaava heppa jo onkin. Ja sitten se, että hän pääsi kokeilemaan mihin tammasta on! Ja onhan siellä vielä kolmaskin: Pekkahan pyys Matildaa vähän niin kuin treffeille!
Voi että Kerttu on nätti! Voisikin raapustaa joskus tekstin Oonan kannalta kuinka hän käy ihastelemassa laitumella Kertun kauneutta ja sitä lihaksikkuutta, koska hänen oma Neia on vielä niin pieni eikä sitä ole treenattu (:
-
Vaikka itsellä ei ole ihan noin synkkää menneisyyttä ollutkaan, niin silti pystyn samaistumaan tähän. Varsinkin pehmokoiran suhteen! Vaikka nyt pari vuotta koira onkin pysynyt kaapissa, niin kyllä mä muistan kuinka sille on tullut vuodatettua kyyneliä – tukahdutettuja kuin oikeitakin.
-
Eikä, aivan mahtava runo ja aihekin osuu kyllä niin nappiin! Saanko laittaa tämän Been omille sivuille?
-
Jee, Camillan elämää tallin ulkopuolelta! Mutta sitten se onkin yksin sängyssä makaamista typerän tyynyn vieressä, mikä vain muistuttaa siitä Yhdestä. Siitä, joka on vielä typerämpi kuin sanoo, ettei laukkuun muka mahdu. Ja toi on muuten tosi hauska tapa ilmaista asia! Tykkäsin myös tuosta, ettei osaa tehdä lettuja, mutya taikinan kyllä.
Hyvä, että Camilla lähti tallille. Toivottavasti hän päätyy terassille kahville juttelemaan asioista jonkun kanssa. Vaikkei nyt heti siitä kuinka on yksinäinen, mutta edes jostain muusta kuin säästä.
-
Voi Milania, onneksi hänellä sentään on Annastiina-rouva, ettei nyt ihan kaikki olisi häntä vastaan. Mutta kyllä mä (ja varmasti joku muukin) niin tarviin saada tietää, että mitä ihmettä Eetu on tehnyt ja mitä Milan? Ja miten Hello suhtautuu, jos saa tietää! Kielsikö Eetu Milania tapaamasta Helloa, kun hän oli tullut takaisin Suomeen? Oliko Milan töpeksinyt jotain oikeasti vai oliko kyse mukamas vain siitä, että hän joutui vaihtovuoden jälkeen palaamaan kotiin?
-
Ehkä hieman naurahdin ajatukselle, että Hellon iskä joutuu takapenkille, kun vaimo etupenkillä läksyttää kuinka hän käyttäytyy kuin pikkukakara 😀 Ja vitsit kuinka ihanan akvaarion Hello tekikään! Ja onpas Tide ihan hölmä, kun ei tajua, että tietenkin se on merihevonen!
Onpahan taas kyllä hieno tarina, avaa asioita Hellon menneisyydestä enkä mä kyllä ois uskonut, että hän olisi kirkossa käynyt. Mutta kuten teksti jo alussa kertoi, siellä ei tuomita ketään, joten miksikäs ei.
-
Vautsi mitä kuvailua! Esimerkiksi toi kuinka etujalkojen liike kertoo hevosen haluavan mennä nopeampaa tai kuinka Martti painoi kuolaimille ja pidättelyistä huolimatta pidensi askeltaan. Jestas, mäkin tahon osata kirjottaa tollee! Ja sitte vielä kuva kirsikkana kakun päällä, vau!
-
Hauska yksityiskohta tuo Alman valinnan vaikeus vaatteiden kanssa! Kyllähän nyt kaikki (naiset) tietää, että sellainen ongelma tulee, mutta enpä kyllä olisi ajatellut, että se voisi koskea myös tallivaatteita. Mutta miksikäs ei, kun kerta on tarkka vaatetuksessan (:
Kivasti otettu heti mukaan muita hahmoja ja tarhakaveritkin huomioitu kertomalla niistä ne oleellisimmat asiat, eli Pasin vauhdikkuus ja Skotin jumiin jäämisen taito 😀
-
Voi Eira-parkaa, kun miehet taas möhlii kaikki sen suunnitelmat! 😀 Mutta sentään sai Sebastianin kentälle ratsastamaan kanssaan ja tajusi, ettei sielläkään niin huono ole olla. Kukahan hänen kanssa huomenna sitten lähtisi ratsastamaan?
-
Tapahtumaan osallistuin runolla, jota en muistanut tänne julkaista eikä kyllä tarinakaan sitä mukaillut. Ja koska tuotosta ei ole tapahtumasivullekaan koskaan tullut, niin laitanpa sen nyt tähän – parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö!
Aurinkoinen päivä,
mukavaa on ratsastaa.Pilvistä vain häivä,
tirpatkin mellastaa.Villipeto pusikossa,
kissa siellä torkkuu.Muut jo laukkaamassa,
vauhdin on kaipuu.Mutta mitä käykään,
suuri on ratsun loikka.Molemmat hämillään,
kun on maassa kumiankka! -
Kivasti vertailtu maaseudun ja kaupungin kesäiltoja ja hyvä, että Noa osaa arvostaa molempia, vaikkei aikaisesta herätyksestä niin nautikaan 😀
Hienosti huomioitu muiden hahmoja sekä hevosia ja sait mun vähän esiintyneen Oonankin kuulostamaan tasan siltä, millainen hän on: Höpöttää, vaikkei kukaan välttämättä edes kuuntelisi. Ja toi Matildan kaatuminen heinikkoon, ihan mahtava!
Oon varmaan joka kerta tästä sanonut, mutta sanon silti uudelleen: Flida on kyllä vaan niiiiiin kaunis ja toi väritys, ai että se on niin hieno!
