Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mitä sulle kuuluu?
Lyydia oli erikoinen hahmo Hopiavuoren katukuvassa. Joskus mietin, että miksi hänen kaltaisensa ihminen ikinä ostaisi hevosta. Paljon helpommalla pääsisi Riitan ratsastuskoulun tunneilla. Eikä hän edes tiennyt hevosista mitään. Toisaalta minun oli nostettava hattua naiselle vauhdista, jolla nainen tankkasi itseensä lisää tietoa hevosista. Tiitus oli saanut oman parikympin tippinsä. Minä odotin vielä omaani.
Mutta toisaalta sain Lyydialta paljon paremman kuin parinkympin tipin. Vaikka edustalla oli niin puhuttu isobritannialainen keimailemassa ison takamuksensa kanssa, kuva sykähdytti itseäni. Se oli arkinen, mutta maaginen.¨”Se iso lämminverinen taisi olla sinun hevosesi. Nappasin kaveruksista kuvan tammikuussa, ja törmäsin tähän uudelleen. Ajattelin, että saattaisit haluta itsellesi oman kuvan. – Lyydia Meriaho”
(c) linet Elisa, väritys Anne L.Oli minulla miljoona kuvaa Steffestä, mutta silti kuva sykähdytti minua.
Susi taisi olla tallilla. Ei me hirveästi keretty näkemään. Olin yrittänyt puhua miehelle, että katsottaisiinko leffa illalla tai mentäisiinkö lenkille. Susi vain totesi, että olisi myöhään tallilla Ukon kanssa. Kuulemma Milan auttaisi ratsutuksessa. Nyökkäsin vain ja hymähdin pienesti. Luojan kiitos, emme olleet pariskunta. Muuten emme näkisi ikinä. Käytäisiin vain sängyssä molemmat kääntämässä kylkeä. Jos toinen ei ollut menossa, niin toinen aina oli. Minun oli vain ikävä juttukaveria. Sellaista, että syötäisiin vaikka Runoin pitsaa ja juotaisiin oluet. Höpötettäisiin turhanpäiväisiä juttuja. Tuntui, että olin vain kaikkien kanssa koko ajan varpaillani.
”Mitäs mun lempiopiskelijalle kuuluu?” kajahti kaiuttimessa vastattuani Leon puheluun.
”Hah, tuleva kollega. Eihän tässä mitään. Töitä ja töitä”, naurahdin.
”Työnarkomaani.”
”Mikä itse sitten olet?”
”Mää yritän rauhoittua. Jos parhaassa tapauksessa kävisi niin, että riittäisi, kun juoksutan muiden hevosia radalla ja valmentaisin paria hevosta kerrallaan. Omat tallitytöt ja ajattele sitä vapauden määrää”, Leo selitteli.
”Tallityttös kestä sua viikkoa pidempää”, murahdin.
”Palkkaan sut!”
”Älä unta näe. Minä en sinun talliin astu jalallanikaan”, virnistin niin leveää hymyä, että ihme, jos Leo ei kuullut sitä äänestäni.
”Mites sun harjoittelu on lähtenyt käyntiin?” mies uteli.
”Kuukausi sitten starttasin. Nyt ollut vähemmän, mutta käynyt siellä ajamassa tallin kiltimpiä kopukoita aamuvuoron jälkeen. Åke ja Eino haluaa edetä rauhassa ja tutkia taitojani, että tietävät, mihin suuntaan jatketaan”, selitin.
”Vai on sulla nykyään Åke ja Eino? Ooks puhunu Gunnarin kaa mitään?”
”Ei oo ollut mitään puhuttavaa.”
”Olihan se nyt tyhmää, mitä se teki. Mutta vanha mies sekin ja yritti ajatella vain parastasi”, mies yritti puolustaa joulupukkipartaista ukkoa. ”Ooks kuullut Steffen kuulumisia?”
”En.” Olin tarkoituksella vältellyt kaikkia ravisivustoja, joista vain orin kuva saattaisi lentää naamani eteen. Hopealinnan muutamassa juoksijassa oli itselleni tarpeeksi sillä hetkellä.
”Se oli ystävänpäivänä juoksemassa. Karsinnassa juoksi kakkoseksi, mutta finaalissa hyytyi täysin. Teki saman tempun kuin sinun kanssasi. Et sinä ole Camilla sitä hevosta pilannut”, Leo selitti.
Hiljaa hetken toivoin, että hän olisi ollut hiljaa. Toisaalta olin iloinen, ettei Steffe menestynyt sen paremmin raveissa. Oloni oli ristiriitainen.
”Aijaa. Mää oon aatellut ruveta ratsastamaan. Tai valmentautumaan ja hiomaan virheitä pois. Olen niin kömpelö ratsastaja. Hopiavuoressa on sellainen laikukas poni, Pasi, jota saan vapaasti liikuttaa”, kerroin yrittäen sivuuttaa Steffe-aiheen.
”Tulisit joskus raveihin mukaan. Mulla on ikävä sua mun vedonlyöntikaverina. Voisit tuurilla nähdä Steffen juoksemassa”, Leo houkutteli turhaan.
”Hei, sori, pitää lopettaa! Kummipoika tuli hoidettavaksi. Jutellaan toiste!” hätäännyin ja löin punaista luuria.
Leo kaiketi uskoi sen. Heitin kännykkäni sohvan toiseen nurkkaan ja vedin tyynyn käsiini. Painoin kasvoni tyynyyn ja annoin kyyneleiden valua. Pari kuukautta oli mennyt ja silti teki kipeää. Hello oli yrittänyt näytellä minua joidenkin raviuriensa päättäneitä, halpoja lämminverisiä. Välillä vain tuntui, etteivät he tajunneet, etten halunnut ketään muuta. Sudelle haluaisin puhua. Hän ymmärtäisi tai ainakin kuuntelisi. Ukon kanssa mies oli saanut niin paljon harmaita hiuksia.Ajattelin, lähtisinkö tupakalle vai lenkille. Pitkästä aikaa jätin tupakkani sohvapöydälle ja vedin lenkkivaatteet päälle. Oli pakko keksiä jotain tekemistä saadakseen ajatukset muualle.
-
Vähin äänin
Muistan ikuisesti päivän, kun näin ensimmäistä kertaa Steffen. Se oli ollut jo silloin hieno vaikkakin pannahisen kakara. Se oli heittänyt porkkanaa ilmaan kuin mikäkin sirkuspelle. Sain päättää sen lempinimen. Steffe sopi pienelle orille kuin nenä päähän. Se tuntui siitä hetkestä jo omalta. Sitäkin parempi päivä oli, kun Steffe saapui Hopiavuoreen. Sain esitellä sille ikioman karsinan, tulevat tarhakaverit ja joka ikisen kivenkolon, joka oli tullut jo minulle tutuksi. En ikinä ollut pystynyt käsittämään, minkä vastuun Gunnar luovuttaisi minun käsiini. Hän oli halunnut, että koulisin hänen hevosestaan juoksijan.Se hetki, kun olimme lähteneet radalle ensimmäistä kertaa treenaaman. Ratahan ei missään huippukunnossa ollut ja sai pelätä katketakseen, että Steffe teloisi jalkansa. Onneksi minulle oli ollut Susi apunani. Kaikki oli sujunut paljon helpommin kuin jos olisin yksin ollut, ja saimme aikaottojakin ensimmäistä kertaa. Steffe oli niin nuori ja viaton. Päästeli höyryjä ja näytti, että olisi hyvä hevonen. Tai ehkä vielä jännittävämpää, kun meillä oli edessämme ensimmäinen lähtö.
Steffe oli ollut jonkinlainen purkinavaaja. Iso askel minun ja muiden hevosten omistajien kanssa. Tokkopa, minä olin osannut puhua Eetun ja Suden kanssa tallitöistä, kun taas tuvassa istuessa oli hankalampaa valittaa natisevissa maneesin ovista Sonjalle ja Marshallille. Se, kun oli oma hevonen, josta puhua, aukaisi ovia enemmän. Pystyttiin päivittelemään, kuka esimerkiksi haluaisi lähteä maastoon tai mitä proteiineja jokainen syötti omalle kullannupulleen. Ilman Steffeä olisin tuskin tutustunut ikinä sen paremmin Helloon. Mutta Hello halusi päästä ravihevosen kyytiin ja Hello halusi tulla hurraamaan katsomoon, kun oli Steffen startin vuoro. Hello ei aina ollutkaan niin raivostuttava, vaan välillä jopa siedettävä tapaus.
Tai kun Steffe oli voittanut raveissa ensimmäisen kerran, ja me saimme kotiin vietäväksi mustan loimen, joka koristi makuuhuoneeni seinällä. En ollut keksinyt sille parempaakaan paikkaa. Keräsin hiljalleen Steffen tavaroita autoon ja kävin mielessäni muistoja, joita ne ostivat esiin. Esimerkiksi pölyharja, jonka puuosaa Steffe oli huomaamattani päässyt jyrsimään. Orin sadeloimi, jonka olin edestä korjannut ompelukoneelta orin yritettyä riisua se pois päältään. Tai Steffen poskihihnoihin kiinnitettävät himmentimet, jotka eivät olleet ikinä päässeet paketista asti käyttöön. En ollut ikinä kokenut, että ori olisi niitä todellisuudessa tarvinnut.
Kello oli vasta kahdeksan aamulla, mutta totuttuun tapaan istuin Eetun seurana tuvassa kahvipöydän ääressä lukemassa Ilkka-Pohjalaista. Halusin lähteä ennen kuin liikaa porukkaa saapuisi tallille. En halunnut enkä jaksanut selitellä kenellekään mitään. Halusin vain olla rauhassa Steffen kanssa.
”Onko teillä jotkut ravit viikonlopulle suunnitteilla?” Eetu uteli.
Pudistin päätäni tiukasti Ilkka-Pohjalaisen takana.
”Mitäs te Ruotsiin asti lähdette? Vai joko Steffelle on morsiamia tiedossa?” Eetu yritti uudestaan.
”Olisikin vain astutusreissu. Tuota, Eetu…”, nielaisin ääneen. ”Steffe lähtee.”
”Kuinka pitkäksi aikaa?”
”Mää en tiiä.” Painoin kasvoni käsiini. ”Sen takia mun pitäskin varmaan sanoa Steffen tallipaikka irti. Maksan kyllä helmikuun ei siitä huolta tai sen verran mitä se irtisanomisaika on.”
Tiesin, että Eetun mielessä kyti kysymys: Miksi Steffe lähtee? Mies oli kohtelias ja kiltti minua kohtaan, ettei udellut minulta asiaa yhtään enempää.
”Steffe lähtee valmennettavaksi. Gunnar oli löytänyt jonkun pätevän. Jos ei vain puhuttaisi asiasta liikaa, en ainakaan jaksaisi vielä kysymyksiä Hellolta tai muilta.”
Mitään sanomatta Eetu antoi minulle myötätuntoisen ilmeen ja puristi tiukasti kättäni. Hymähdin vienosti miehelle.Kahvit juotuamme ja Ilkka-Pohjalaisen selattuani läpi vähin äänin Eetu auttoi minua pakkaamaan Steffen traileriin ja kantamaan viimeiset kassit peräkonttiin. Kiinnitimme Steffen hiittikärryt trailerin perään suojaten ne. Meillä olisi edessä pitkä matka. Ensin Vaasan satamaan. Lossilla Pohjanmeren yli Uumajaan, josta setäni Markus hyppäisi kyytiin. Hän menisi paremman puutteessa ruotsin tulkista.
”Se olisi menoa nyt, Steffe. Sano hyvästit Hopiavuorelle”, kuiskasin hiljaa itsekseni Hopiavuoren jäädessä taaksemme.
Me katoaisimmekin kuin yöhön ja palaisin vain yksin kotiin tyhjän trailerin kanssa. Sitten elämä voisi alkaa niin kuin Steffeä ei olisi ikinä ollutkaan. -
Apua, että kirjoittaminen voi olla vaikeaa. Mutta tässä on yksi aivopieruista.
Maailman hienoin hevonen
Sängyn pohjalla elämä tuntui helpolta, mutta jos sieltä piti nousta, elämä muuttui hetkessä vastenmieliseksi. Oli minun siivousvuoroni. Pitäisi imuroida. Mopata. Pyyhkiä pölyt. Tuulettaa matot. Olisin vain halunnut todeta Sudelle, ettei minusta olisi siihen. En tiennyt, oliko minusta enää mihinkään. Tuntui, että olisi vain helpompaa antaa maan imeä minut sisäänsä.Kolme vuotta sitten elämä oli vaikuttanut helpolta. Olin tuntenut itseni kuolemattomaksi. Minä olin alikersantti ja tähtäisin kersantiksi päästäkseni Puolustusvoimille töihin. Muutaman vuoden työskentelyn jälkeen hakisin rauhanturvaajaksi ja olisin pidempiä pätkiä töissä ulkomailla. Mutta ei. Siinä minä istuin peilin edessä. Tuijotin vain harmaata olemustani. En tiennyt edes, mitä sanoisin itselleni. Hello olisi sanonut, etten voisi jäädä sängyn pohjalle makaamaan, vaan minun olisi tehtävä asioille jotain. Susi olisi puristanut kevyesti kädestä ja toisi kaakaota. En vain uskaltanut sanoa kenellekään mitään, vaikka kyllähän he asian huomaisivat. Tai huomaisivatko?
18.12. oli ollut Aken ravitallin Synttäriajo. Gunnar oli ollut paikalla, mutta hän ei sanonut mitään. En sanonut minäkään, sillä toivoin vain kädet ristissä, että Leon kertoma olikin vain pelkkää unta. Mentiinhän me lujaa, mutta ei tarpeeksi lujaa. Steffe oli seitsemäs. Emme olleet edes lähellä rahasijoja. Markus halasi tiukasti ja yritti lohduttaa, mutta kukaan ei sanonut mitään. Ajaessani Steffen kanssa takaisin Hopiavuoreen mielentilani nousi. Jos ei Steffe lähtisikään. Kukaan ei puhunut asiassa. Olimme kuin normaalistikin raveissa. Joimme kahvia, ajoimme hevoset ja päivittelimme ajatuksia lähdöistä.
Mutta viikko myöhemmin Rjazánin raveissa kaikki kääntyi päälaelleen. Joulupäivä ja oli Christmas Pacer -lähtö. Minua jännitti. Viimeksi Steffe oli saanut hyvän lähdön. Jos tänään meillä menisi paremmin. Steffe oli jäänyt pussiin taakse. Yritin ohjata orin ulkoreunaa pitkin jonon ohi. Nousimmekin lupaavasti, mutta lyhyellä matkalla olin laittanut juoksemaan Steffeen liikaa kiriä saadaksemme kärkikolmikon kiinni. Viimeisen 500 metrin kohdalla Steffe hyytyi, ja muut hevoset painelivat ohitsemme. Tulimme maalin juosten kahdeksannelle sijalle. Yritin piristyä. Jos pitäisimme Steffellä kisataukoa ainakin tammikuun ajan. Ori saisi todella palautua rankan syksyn jälkeen.
”Loma tekee Steffelle hyvää”, Leo hymyili minulle. ”Ja niin sinullekin. Olet kiduttanut itseäsi koko syksyn.”
”Niinpä kai.”
”Ehkä Steffe tykkää juosta kevättä kohti. Niin kuin vuoden alussa. Sillä meni hyvin. Jos sade ja lumi on orin egolle pahaksi”, Leo naureskeli ja rutisti minut kylkeään vasten.
”Se voi olla kyllä täysin totta. Ja onhan se vasta nuori. Sillä on paljon aikaa juosta. Jos lepäilemme lopputalven ja sitten keväällä uuteen juoksuun”, hymyilin hieman piristyneenä.
”Voittiko joku?” Gunnar ihmetteli katsoen meidän hihittelyämme.
”Ei, suunniteltiin vain Steffen tulevaa kevättä”, Leo hymähti.
”Tuota, Camilla. Minun pitäisikin puhua sinulle…”, Gunnar puhui hiljaa yrittäen kiertää katsettani.Ei se ollutkaan unta. Pienen hetken vain elämä tuntui paremmalta. Olin suuttunut Leolle. Niin kuin myös Hellollekin. Vihasin, että he loivat minuun toiveikkuutta. Ei se heidän vikansa ollut. Enkä minä heitä vihaamaan kyennyt. Olin oikeasti vain vihainen itselleni, että olin antanut itseni haaveilla.
”Steffe lähtee Ruotsiin tammikuun lopussa. Valmennettavaksi”, Gunnar oli vihdoin saanut yskäistä pihalle.
”Mi… Miksi?!” takeltelin sanoissani.
”Tekisin hyvää orille päästä hieman uusiin käsiin koulutettavaksi. Jos orin jarru löytyisi. Ja saisit sinäkin levättyä. Koko vuosi ollut rankka kummallekin”, Gunnar hymähti taputtaen minua olkapäälle.
Ei minun vuoteni ollut ollut rankka. Se oli oikeasti ehkä yksi parhaista vuosista, joka minulla oli ollut. Steffe oli kuin omani. Olimme pärjänneet raveissa. Olimme myös hävinneet, mutta ei se aina ollut niin pahasta. Steffe sulostutti päiviäni omalla tavallaan. Minusta tuntui, että minulla oli jokin syy herätä aamulla ja mennä illalla nukkumaan. Jollain tapaa Steffe oli tuonut minut lähemmäksi muuta Hopiavuoren porukkaa.
”Minä vien,” sain kakaistua ulos tuijottaessani mustanruskeaa päätä, jonka hamuili toiveikkaana kättäni.
”Eihän siinä ole mitään järkeä. Jos haettaisiin eka Steffe Wäckeliniin ja vietäisiin sieltä sitten.”
”Minä vien”, sanoin hiljaa puristaen tiukasti silmiäni yhteen.
En halunnut vuodattaa ainuttakaan kyyneltä Gunnarin edessä. Tartuin Steffen ohjista kiinni ja lähdin taluttamaan sitä kohti huoltopaikkaa.
”Ei se siellä ikuisesti ole”, Gunnar kuiskasi perääni, mutta en minä enää häntä kuullut.Jos menisin ensin tallille, siivoaisin illalla. Ehkä Susi jupisi jotain. Antaisi hänen jupista. Kiskoin tallitakin päälle ja tennarit jalkaan. Auton ympärillä oli lunta. Lunta oli kengissäni, mutta en jaksanut välittää. Halusin vain Steffen luo. Vielä kun se kirmaisi tarhan portille vastaan tai hörisisi karsinastaan. Minun oli pakattava tavaratkin kasaan. Huomenna olisi lähtö. Steffe oli oma itsensä Uunon kanssa syödessään päiväheiniä. Se antoi vanhemmalle orille tilaa syödä, mutta näytti siltä kuin yritti imeä heinää sisuksiinsa niin kuin minä syödessäni spagettia. Steffe tunnisti minut jo kaukaa ja unohti heinänsä. Porkkana oli parempi kuin lumessa makaavat heinät. Livahdin välistä tarhan puolelle ja painoin kasvoni orin kaulaan.
”Sinä olet maailman hienoin hevonen. Muista se Steffe, muista se.”
Ori vastasi halaukseeni painaen päänsä selkääni vasten. -
Mikä on niin tärkeää kahdeksan aikaan aamulla?
Hellon ansiosta uskalsin yksi aamu myöntää itselleni, että ehkä minä olin vähän heikko. Tai laiska. Minun piti ensin valmistua elokuussa. Sitten joulukuussa. Syksy oli ollut itselleni tiukka. Kaiken sen jännityksen ja stressin kanssa. Minun oli pitänyt aloittaa Hopealinnassa harjoittelu lokakuun alussa, mutta olimme Einon kanssa todenneet, että aikataulullisesti olisi paras aloittaa vasta vuodenvaihteen jälkeen. Saisi laskeutua rauhassa loppuun ja ensi vuoden puolella voisi kuin aloittaa puhtaalta pöydältä. Hieman harmitti, että valmistuminen vain siirtyi koko ajan, mutta syypää koko asiaan olin vain minä itse. Ainut, mitä kykenin tällä hetkellä tekemään, oli hoitaa valmistumiseni loppuun. Ehkä maaliskuussa tai huhtikuussa. Ennen kesää kuitenkin.Minun oli pitänyt yksi aamu viedä Nellyä kauppaan, mutta tietenkin aamulla autoni oli vain murahtanut ja ollut sen jälkeen hiljaa. Epäilin akussa olevan jotain vikaa, mutta Hilman mies Riku oli luvannut katsoa autoa seuraavana iltana. Minulla olisi vapaapäivä, mutta silti olisi tallille mentävä. Tai ei olisi pakko, mutta minä halusin. Steffe pitäisi liikuttaa. Olisi paljon hauskempaa kuluttaa aikaa istumalla keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia kuin yksin kotona makaamassa sohvalla. Olisi vain odotettava, että Susi heräisi.
Keitin kahvit, tein mikrossa puuroa ja selailin sivusilmällä paikallissanomia. Eipä siellä mitään mielenkiintoista ollut. Ilmaislehdet vain yleisesti olivat täynnä mainoksia. Yritin paperin kulmaan laskea, mitä minulla olisi vielä Steffen voittorahoja jäljellä ja mitä tekisin niillä. Uskaltaisinko kysyä Sonjalta apua? Tai olin kuullut, että hänen mummonsa oli kuollut vähän aika sitten, enkä tiennyt, olisiko vielä oikea aika häiritä häntä sijoituskysymyksillä. Voisin mennä pankkiinkin, mutta olin varma, että he vain yllyttäisivät minua sijoittamaan jonnekin rahani, mihin ne sitten katoaisivatkin.
Oli niin hiljaista. Pidin Suden ja minun kämpästäni yli kaiken. Vaikka se alun perin olikin Suden. Meillä oli suojaisa takapiha, joten sain käydä rauhassa saunatakki päällä tupakalla, jos halusin. Asunnot olivat hyvin äänieristettyjä eivätkä naapurin mummot olleet pahimmasta päästä. Mitä vain tykkäsivät jäädä juttelemaan päivän uutisia sattuessamme törmäämään samaan aikaan postilaatikolla. Susi oli hyvä kämppis. Vietimme aikaa, mutta emme liikaa. Tai viime aikoina emme oikein viettäneet aikaa yhdessä. Minulla oli kiireeni Steffen kanssa ja Sudella oli monta miljoonaa omaa projektia samaan aikaan menossa. Harvoin enää söimme päivällistä yhtä aikaa. Ainoat hetket oikeasti kahdestaan meillä oli, kun istuimme autossa lyhyen matkan Hopiavuoreen.
Viesti kilahti kännykkääni.
Leo: Ooks hereil?
Camilla: Joo? Eks sun pitäis olla huolissas, jos en olis?
Leo: Tosi hauskaa…
Camilla: Miks niin vakava?
Leo: Käyks jos soitan?
En edes kerennyt vastaamaan, kun mies jo soitti minulle.”No?” kysyin ihmeissäni.
”Miten sää voit?” Leo kyseli.
”Tääkö oli näin tärkeetä kasin aikaan aamusta? Mut kyllä isi, hyvin menee. Mites sinä? Ootan et Susi herää, niin lähdetään tallille”, lässytin leikisti miehelle.
”Hyvinhän tässä. Aattelin, et voisin tulla siellä päin pyörähtää”, Leo naurahti.
”Ooks täälläpäin ajamassa vai?” kysyin yllättyneenä.
”Ei ku jos tulisin ihan kaveria ja sen hevosta moikkaamaan vielä, kun kerkeää.”
”Ooks sää lähös johonkin? Ethän sää voi mua yksin jättää radoilla Markuksen kaa”, totesin hämmästyneenä.
”En mää mihinkää oo lähös. Eks Gunnar kertonut sulle? Kuulin Markukselta, niin ajattelin soittaa.”
”Leo! Mitä Gunnar ei oo kertonut mulle?”
”Hitto, sää et oikeesti tiedä.”Hämmennyin ja sitä seurasi hetken tauko.
”Onks Wäckelinissä tapahtunut jotain?” kysyin huolissani.
”Ei, ei. Siellä on jopa asiat paremmin kuin hyvin. Joulua kohti muutama hevonen juossut arvokisasijoituksia.”
”Mistä sit on kyse? Onks Gunnar tai Markus loukannut itsensä?”
”Ne on molemmat ihan kunnossa. Mitä nyt niillä on kränää keskenään”, Leo totesi.
”Miks niillä on kränää?” utelin.
”Ehkä on parempi, että Gunnar kertoo sulle…”, Leo jaaritteli.
”Sä mies alotit, joten pukase ulos jo!” korotin ääntäni hieman kärsimättömänä.
”Niiin… kun… Gunnar… aatteli, et ois kaikkein paras… *pitkä huokaisu* jos Steffe… lähtis valmennettavaksi muualle…”, Leo tunnusti.
Lysähdin sohvalle ja tuijotin silmät suurina valkoista seinää. Gunnar ajatteli, että olisi parasta, jos Steffe lähtisi muualle valmennettavaksi.
”Markus on yrittänyt puhua Gunnaria ympäri. Määkin soitin eilen. Sori Vanhis. Luulin, et sää tiedät”, Leo yritti helpottaa oloani.
En vain saanut sanaakaan sanottua. Olin äimistynyt. Olin jotenkin nähnyt tämän tulevan, mutta että nyt. Suljin puhelun ja annoin parin kyyneleen vuotaa poskelleni ennen kuin keräsin ne äkkiä hupparin kulmaan kuullessani Suden huoneesta liikehdintää. -
Mulla on ollut ihan hirveä blokki päällä. Jos tein haastavan vastauksen, uskallan ehkä väittää, että Hellon oli jopa pahempi. Olen lukenut pätkän varmaan 20 kertaa läpi, kirjoittanut varmaan 3 eri versiota ja käynyt päässäni läpi 10 erilaista pätkää, mutta nyt yritetään!
Ei mee ihan putkeen 2/3
Yritin sit olla vaikka kasan paskaa
Ei mee ihan putkeen – välitarinaJos et ois niin ärsyttävä
Se Hello, jonka minä näin. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa Helloa. Mies sai minut hämmästymään. Kyseenalaistamaan kaikkea, mitä kävinkään pienen pääni sisällä. Hän vain iski mehumukin naamani eteen kuin nyrkin pöytään. Yritin haroa miehelle vastaan kaikessa, kuten olin aina tehnyt, mutta ei. Hello löi minulle kylmänviileästi faktaa pöytään. Ensimmäistä kertaa ikinä Hello sai minut vapisemaan. Se oli myös hetki, kun ihannoin Helloa. Olin minä sisälläni huutanut apua, mutta en koskaan uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ei, vaikka Hilma yritti puhua minulle, Markus yritti aktiivisesti kysyä kuulumisia tai Viljamikin yritti tivata asiaa minulta.Minusta tuntui, että Hello näki pääni sisälle asioihin paljon pidemmälle kuin itse kykenin. Hello ahdisti minut nurkkaan. Teki oloni mahdollisimman tyhmäksi ja marttyyriksi. Samalla hän sai minut pienesti tajuamaan, etten minä ollut yksin. Olin yksin, koska halusin olla yksin. Joskus sitä vain oli niin vaikeaa luottaa ihmisiin tai edes omiin ajatuksiin. Silloin sitä tunsi olonsa yksinäiseksi.
”… mä voin pitää sua kädestä jos mentäs ajeleen sillä sun Steffellä…”, Hello tokaisi yllättäen.
”… mutta susta ei hirveästi oo apua hevoshommissa. Ja mulla on töitä…”, yritin vänkätä miehelle vastaan.
”Tyky-toimintaa! … tuun pitään sua kädestä.”
”Että sää oot oikeesti ärsyttävä!”
Sitä Hello oli. Aina hän oli ärsyttämässä. Hello tiesi keinot, kuinka saada höyryt nousemaan korvista ulos.Steffe oli niin komea. Sen mustanruskea karva kiilteli suulin himmeässä valossa. Silitin sen silkkistä turpaa unohtaen hetkeksi Hellon läsnäolon. Steffe hipaisi takkini taskua herkkujen toivossa, ja hymähdin orille salaa. Ihan kuin en olisi äsken vuodattanut Hellolle puolta maailmaa ja itkenyt silmiä päästäni.
”Ei kai se ihan paska hevonen oo”, Hello taputti Steffeä kaulalle.
Steffe yritti kääntää päätään miehen suuntaan herkkujen toivossa, mutta riimuun kiinnitetyt ketjut estivät sen liikkeen.
”Ei sillä on vaan paska valmentaja ja ohjastaja. En mä tiedä. 2-vuotiskausi alkoi niin lupaavasti. Sit vaan koko 3-vuotiskausi on mennyt ihan penkin alle. 18 startista Steffe on juossut kerran toiseksi, kolme kertaa kolmanneksi ja kaksi kertaa neljänneksi. Se vain hyytyy aina kaikilla matkoilla. Ehkä oon treenannut sen puhki…”
”Ethän sää oo hevosta pilannut. Teillä on mennyt vaan 12 muuta starttia vähän heikommin.”
”Vähemmän harmittas, jos se olis oma hevonen. Mulla on vaan hirveet suorituspaineet kaiken kanssa. Tuntuu, että yritän antaa kaikkeni, mutta silti en saa takaisin mitään. Ihan sama, mitä yritän”, puuskahdin.
”Sun pitää rentoutua. Ei kaikki oo aina kilpailua. Välillä sullakin voisi olla ihan hauskaa. Kukaan ei oo Camilla syyttämästä sua mistään. Se, et oot sinä itse, joka syyttää itteensä kaikesta.”
”Onks mää ikinä sanonu sulle, et jos sää et ois noin rasittava, niin voisin jopa rakastaa sua?” katsoin miestä huvittuneena heittäen tätä pesusienellä.
”Kiitos! Tämän Camillan näkemistä olen odottanut”, Hello hymyili minulle leveästi.
Hymy kaikkosi kasvoiltani vakavuuden ottaessaan tilaa.
”Haetaan nyt ne koppakärryt, niin päästään joskus liikkeellekin!””Ota tuosta narusta kiinni, niin et tipu kärryiltä”, ohjeistin Helloa itse istuen ohjasten päälle ja ottaen lenkit käsiini.
Steffe oli yllättävän rauhallinen ja maltillinen. Se vain kuikuili ympärilleen meidän asettuessa mukavasti kärryille.
”Säähän lupasit tän ajelun mulle jo alkuvuodesta”, Hello muistutti.
”Aikansa kaikella.”
Steffe lähti rauhallisesti kohti Jätinhautuumaata. Maa oli harmaa. Minua ärsytti vaihtelevat kelit. Tulisi se lumi nyt vain, niin olisi edes valkoista ympärillä.
”Kai sä Camilla oikeasti tajuat, että voit puhua mulle mistä vaan ja milloin vaan. Ei sun yksin tarvi juosta maailmaa pakoon”, Hello katsoi minua pehmeästi silmiin.
Se Hello, joka oli istunut minun kanssani tuvan pöydän ääressä, oli kaikonnut. Nyt vieressäni istui se Hello, jonka tunsin paremmin.
”Hitto, Hello. En tiedä kyllä, mitä tekisin ilman sua. Kuuntelit mua silloin Suden keissinkin aikaan. Ja nyt tää. Musta on varmaan tosi hyvä kuva sun päässä.”
Hello tuhahti.
”Kai sä Hello tiiät, että sääkin voit luottaa muhun. Et sun ei aina tarvi olla mun kivijalka. Määkin osaan kuunnella.”
Hello vetäytyi hieman hiljaiseksi.
”Lupasin sulle sillon joskus, et saisit ajaa Steffee. Sillon tänään näköjään laiska päivä, joten ole hyvä, monsieur”, hymähdin Hellolle ojentaen ohjat miehen käsiin.
Vielä puolitoistatuntia sitten olin rääkynyt karsinan lattian pohjalla. En voisi sanoa, että oloni oli parempi, mutta jollain tapaa helpottuneempi se oli. -
Wäckelinin kahvipöydän ääressä keskusteltua:
Tyttö ja hevonen
”Et sä voi oikeesti suunnitella jotain vastaavaa”, Markus murahti lyöden nyrkkiään pöytään niin, että kahvi läikkyi kupeista pöydän pinnalle.
”Oothan sää itsekin nähnyt. Tyttö ei ole parhaassa kuosissa tällä hetkellä”, Gunnar murahti vävylleen takaisin.
”Tää syksy on vain mennyt heikosti. Ja se tekis kummallekin hyvää. Niin hevoselle kuin hänelle”, Linnea yritti ajatella positiivisesti kahden miehen väliin.
”Hevonen tulis kuitenkin takaisin. Olisi vain hetken muualla”, Gunnar jatkoi.
”Oishan nyt muitakin vaihtoehtoja…”, Markus pyöräytti silmiään.
”Mitä itse keksisit tähän väliin?” Gunnar vilkaisi kiinnostuneena miestä.
”Noh, Steffehän voisi tulla tänne…”
”Markus, ei meillä ole tilaa…”
”Palkkaa joku valmentaja sinne Hopiavuoreen…”
”Tiedät, että Camilla pelottelisi sen pois…”
”Steffe jonnekin toiselle tallille Etelä-Pohjanmaalle…”
”Markus, tämä nyt vain on paras vaihtoehto!” Gunnar löi kätensä pöytään saadakseen nuoremman miehen hiljaiseksi.
”Kai oot valmistautunut, ettei Camilla sulata tätä hyvällä. Ensin annat sille hevosen ja sanot, että saa pitää kuin omanaan. Tulee yksin paskempi kausi, etkä enää luota tytön kykyihin. Meilläkin on ollut monta paskaa kautta, etkä ole lähettänyt minua pois!” Markus yritti vedota miehen tunteisiin.
”Camilla saa Steffen kyllä takaisin. Kyse ei ole siitä. Kyse on siitä, ettei tyttö ole päässään oikeassa paikassa eikä halua tajuta sitä itsekkään”, Gunnar järkeili.
”Camilla elää Steffelle. Rakastaa sitä kuin mitä. Juoksi se tai ei. Sun päätökset eivät ainakaan helpota tytön mielialaa”, Markus pudisti päätään jäykkänä.
”Minä yritän ajatella kaikkien parasta enkä olla mikään joulupukki koko ajan”, Gunnar murahti.
”Minä en ainakaan kerro tytölle siitä, että olet viemässä sen hevosen toiselle tallille valmennettavaksi. Eipä tarvitse odottaa Camilla tänne jouluksi. Kiitos sinun!” Markus kirosi ja nousi pöydästä paukauttaen ulko-oven kiinni. -
Jatkoa Hellon pätkälle Ei mee ihan putkeen 2/3
Yritin sit olla vaikka kasan paskaa
”No sähä sitte oot aivan paska!” Hello naurahti minulle nojaillen karsinanovea vasten.
Minulle vain nousi ajatukset siitä, kuinka Steffe oli juossut ilman tuntoa suussaan. Se oli juossut vain verissä suin toisen hevosen kanssa. Steffe oli ryövännyt. Minä olin vain istunut kärryillä. Leo oli jaksanut aukoa minulle päätään ja nyt Hello. Ehkä minä olin vain oikeasti paska.Niin kuin Karoluksen raveissa ihmiset olivat katsoneet minua:
”Miksi ne on laittanut naisen luokan lupaavimman hevosen kyytiin?”
”Tuo nainenhan pilaa tuon hevosen.”
”Naisia edes saisi päästää hevosten kyytiin.”
”Miten Malmstén on päästänyt naisen hevosensa ohjaksiin?”Lähdön jälkeen kuulin vielä kuiskaukset varikolla:
”Taas kerran huomaa, ettei naiset osaa mitään tehdä.”
”Olisi mies pitänyt naisestaan huolta ja katsonut, että olisi pysynyt keittiössä.”
”Nainen pilannut koko hevosen ja Wäckelinin maineen lopullisesti.”
”Paska hevonen, paska ohjastaja, paska nainen.”Minä olin pilannut Steffen. Ehkä minun pitäisi luopua siitä. En minä voinut valmentaa ravuria, jonka oikeasti vain pilaisin.
”Mä luulin et…”, Hello kuiskaisi hiljaa.
”Minua ei kiinnosta, mitä sää luulet. Luuleks sää et se on niin helppoo?” murahdin miehelle. ”Tiiäks sää miltä se tuntuu, kun 400 kiloinen otus vie sua kuin mitään ei olisi?”
Tiputin talikon lattialle ja saapastelin kohti varustehuonetta vihaisena. Hello jäi mykistyneenä seisomaan jalan sijoilleen. Nappasin käsiini Steffen suitset sekä silat. Otin ajoasuni kassista joukkoon ja kannoin kasan Hellolle.
”Herra on hyvä ja ajaa sitten itse, jos minä olen ihan paska. Mää voin soittaa Gunnarille, että en enää koske pikkurillilläkään Steffeen. Etten vain vahingossakaan pilaa sitä enää enempää”, mutristin kulmakarvojani ja löin tavarat Hellon syliin.Nappasin talikon takaisin käsiini ja jatkoin karsinan siivousta. Hello katsoi minua vielä silmät pyöreinä.
”Ai häh? Enks mää osaa enää karsinaakaa siivota? Eikö mikään mitä ikinä teen ole hyvä? Ihan tahallani aiheutin Salierille ähkyn ja minun vikani, että Pasi ei pysy aitauksessaan.”
Haukoin happea.
”Mikä siinä on? En ole hyvä kersantti. En ole hyvä tytär. Raviohjastajanakin pelkkä kasa paskaa. Ja älkää vain antako hevosianne minun käsiini. Pilaan vielä Typyn ja Skotinkin.”
Käänsin selkäni Helloon päin purien huultani.
”Kun ei edes ylikersantiksi kykene, vaikka pyörittelee vain paria erilaisia ajoneuvopapereita, johtaa joukkuetta yrittäen olla vielä vääpelin apuna. Nyt kun hevosenhoitajana, niin pilaa hevosetkin. Enkö minä kykene mihinkään? Steffe on pilalla. Makkaraksi menee koko hevonen. Jos kerran ryöstää, ryöstää aina.”
Ajatuskin Steffen menetyksestä sai kyynelkanavani auki.”Eikö kukaan tajua, että mä tein kaikkeni? Mä oikeesti yritin. Gunnarkin soittaa minulle, että valmennanko ihan oikein Steffeä. Normaali ravuri noin vain kesken lähdön ryövää. Mä oon niin väsynyt, kun kukaan ei luota mun osamiseen. Ihan sama, mitä teen, niin mikään ei ole hyvin. No ei ne olekaan. Mut mää oikeesti yritän. Mää yritän.”
En kestänyt enää. Hajosin pieniin palasiin. Heitin talikon lattialle ja nojasin seinää valuen lattialle istumaan. Kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Tunsin vain tukehtuvani. Kaikki vain tulvivat pihalle, ja nyt purin niitä Hellolle karsinan lattialla. Olin valmis luovuttamaan. Kaiken suhteen. Kannattiko sitä yrittää, jos siitä ei mitään hyötynyt?
”Hello, mää oikeesti yritin.” -
Satasella jorpakkoon
1. marraskuuta 2020 Karoluksen ravit
Pätkä ravien järjestäjän, Ripan, kirjoittama:
”Phantom Fox otti lähdöstä keulat ja pakeni muilta tavoittamattomiin. Seelonce Feenee otti tehtäväkseen vetää Phantom Foxin jätätämää porukkaa ja räväytti lopussa vielä tiukka tahtisen kirin jossa taakse jäi rinnalla roikkunut Radical Chocowhoop. Radical Chocowoop roikkui Seelone Feeneen rinnalla mutta ei jaksanu vastata sen kiriin ja jäi kolmanneksi. Icaros Hope hyökkäsi ulkoradoille parijonosta ja teki tiukan kirin ulkoratoja pitkin jääden kuitenkin neljänneksi. Yokai Ach lähti seuraamaan Icaros Hopea parijonosta ja tuli helposti viidenneksi. Few Will Notice jäi Seelone Feenen taakse pussiin ja antoi lopussa vielä pahasti periksi. K. Holiday Eve juoksi Few Will Noticen perässä ja antoi lopussa vielä pahemmin periksi kuin edellä juossut. Ghost Snilli laukkasi ilman syytä puolessavälissä matkaa eikä saanut enää uudelleen vauhtia päälle. K. The Damn Berry Bomb lähti lasikasti liikkeelle eikä meno maistunut senkään jälkeen tamma jäi juoksemaan muiden perässä yksinään. Radical One Man Show kiersi lähdöstä pikään kolmatta ja kun paikkaa parijonossa ei auennut. Ori pudottautui kolmannelta juoksemaan muiden takana kaikkensa antaneena.”Päästessämme Karolukseen Steffe uhkui energiaa. Eilinen vapaapäivä taisi olla orille liikaa, sillä talutettuani se ulos trailerista ori uhkui energiaa. Hyvä, jos se pysyi trailerin kyljessä kiinni eikä lähtenyt ravaamaan ympäriinsä koppi perässä. Paikalla oli myös Wäckelinin porukkaa. Paikalle olivat saapuneet setäni Markus sekä raveissa ohjastina toimivat Lari ja Leo. Leo oli minulle jo tuttu vuosien takaa. Olimme monta kertaa ajaneet yhdessä. Lari oli kuulemma joku Jällivaaran naapurin poika, joka hiljaisena varusti hevosia katoksessa. Joukossa oli myös Joosef nuoren lämminverisensä kanssa Oljon kanssa. En ollut ikinä pahemmin puhunut miehelle. Markus kertoi hänestä enemmän, ja Oljo kuulemma asusteli myös Wäckelinissä sekä peittosi Markuksen Bonnien melkein joka lähdössä.
Jännitys oli suuri, sillä Karoluksessa kilpailtiin isoista rahasummista.
”Sulta loppuu kohta kynnet kesken, jos pureskelet yhtään kovempaa”, Leo virnisti minulle meidän katsellessa ensimmäistä lähtöä, jossa Joosef ja Markus ajoivat hevosiaan.
”Oljolla on etukenttäoikeus. Se on kasvanut näille radoille”, hymähdin Leolle.
Minua jännitti. En tiedä, oliko minua koskaan jännittänyt näin paljon. Steffe oli näyttänyt 2-vuotiaana, mistä se oli tehty, ja seuraavat ravit, mitä sillä oli edessään, näyttivät, mihin suuntaan me mentäisiin. Pärjäisikö ori loisteliaasti vai mentäisiinkö me satasella jorpakkoon? Markuksen Bonnie joutui pussiin, mutta Joosefin Oljo piti hyvin kärkipaikkaa. Tamman vieressä piti kiriä toinen hevonen. Jos se vain olisi edes Wäckelinin hevonen, niin olisin ylpeä, vaikka en tuntenut Oljoa tai Joosefia sen paremmin. Puristin tiukasti Leon käsivartta ja piilotin kasvoni hänen olkapäähänsä. Hevoset tulivat niin rinta rinnan kohti maalia. Oljo juoksi voittoon, ja yleisö nousi hurraamaan.”Muista pitää silmät auki lähdön ajan”, Leo naurahti kietoen kätensä ympärilleni meidän kävellessä ripeästi kohti varikkoaluetta.
Lari oli lämmitellyt kevyesti Steffen ja Leon ajaman Cocon. Ne olivat saman tallin kasvatteja, vaikka suvullisesti niillä ei ollut mitään yhteistä.
”Häviäjä tarjoaa kaljan!” Leo virnisti minulle päästyään Cocon kärryihin.
”Ette te ole ennenkään meillä pärjännyt”, hymyilin leveästi Leolle.
”Kerta se on ensimmäinenkin.”
Napsautin kypärän päähäni ja tarkistin vielä ajovaatteideni olevan asiallisesti. Kävelin kohti Laria, joka piteli kaikin voimin Steffeä paikallaan.
”Steffe käy aika kuumana. Lämmitellessä painoi ohjalle aika paljon”, Lari kertoi.
”Steffe, paikka!” murahdin orille, joka vilkaisi minua kohti hörähtäen, mutta sen keskittyminen herpaantui nopeasti. ”Hyppään äkkiä kärryille, jos jaksat pidellä sitä vielä hetken.”
Steffe heitteli päätään ja kertoi minulle, että nyt lähdettäisiin.
”Voitko huikata Markukselle, että tulee taluttamaan Steffen radalle? Tästä ei tule mitään”, pyysin Larilta.
Pian Markus ilmestyi rinnalle ja auttoi minua ohjaamaan Steffen radalle seuraavaa lähtöä varten. Steffe ei ollut ikinä käynyt näin kuumana. Se ei helpottanut ollenkaan jännitystäni, sillä ensimmäistä kertaa ikinä pelkäsin, että se olisi Steffe, joka veisi minua.Vedimme pari lämmittelykierrosta vielä ennen lähdön alkua. Steffe hörisi malttamattomana. Puristin tiukasti ohjia kädessä. Olin tekemässä jo päätöksen hankkia painoliivin, että perseeni varmasti pysyisi penkissä. Tai köyttäisin itseni kiinni. Lari ajoi meidän rinnalle. Steffe katsoi parivaljakkoa levottomana ja pidensi askeltaan.
”Prrr, poika.”
”Ootko varma, että pärjäät poikas kanssa? Sulla kuitenkin melkein lähdön lupaavin ja veikatuin hevonen alla”, Leo naureskeli minua.
Mieleni teki heilauttaa ajoraippaa Leon suuntaan, mutta sitä en voinut tehdä, joten tyydyin vain näyttämään kieltäni.Lähtö alkoi. Steffe sai lupaavan paikan ja sai paikan kolmosena. Phantom Fox juoksi lujaa jo jossain kaukana, ja Steffe piti paikkaansa Seelonce Feeneen rinnalla. Ne juoksivat lujaa. Joka askeleella, kun edellä juokseva ori oli karata, Steffe harppoi sen kiinni. Yritin jopa hieman jarrutella Steffeä, mutta minulla ei ollut enää mitään ohjastuntumaa orin suuhun. Se painoi menemään kuumeisena eikä suostunut jättämään väliä edellä menevään, vaikka jäljellä oli vielä puoli kierrosta. Minua hirvitti. Se oli pelottava tunne, kun ainut, mitä pystyit tekemään, oli vain pitää kärryistä kiinni ja istua kyydissä. Toivoa, että tuntuma hevoseen palaisi. Steffe painoi lujaa, mutta ei pysynyt enää imussa. Muita hevosia alkoi pikkuhiljaa juosta ohitsemme. Yritin kirittää Steffeä maaliviivan lähestyessä, mutta ei: vauhtimme vain hidastui. Toivo oli menetetty. Saavuimme maaliin edellä juoksevan tamman vanavedessä. Steffessä ei ollut vetoa. Steffen ennätys oli kolme sekuntia huonompi, mikä normi oli. Me olimme hävinneet. Emmekä vain hävinneet Leolle ja Cocolle tai voittajalle. Hävisimme kaikille luokan muille yhdeksälle hevoselle. Olimme hävinneet koko luokan.
Steffe ravasi laiskasti kohti varikkoaluetta luokan voittajan noutaessa loimea. Ori oli uupunut. Se hengitti raskaasti. Tilanne tuntui uskomattomalta. Steffe jaksoi juosta kahden kilometrinkin matkaa. Miten se oli onnistunut vetämään itsensä niin piippuun? Käteni tärisivät jännityksestä, pelosta, shokista. Ori ei ollut ikinä lähtenyt käsistäni. Nyt se oli vain painanut menemään kuin unohtaen, että olin istunut kyydissä. Nielin pettymyksen kyyneliä. Tämän piti olla varma juttu. Steffeä oli povattu lupaavaksi ravuriksi, ja nyt kaikki oli mennyt päin seinää. Olimme olleet lähdön huonoin hevonen.
”Missäs on mun kalja?” Leo naureskeli minulle saapuessaan viereeni.
Coco oli ollut kolmas. Se oli päässyt hyville rahasijoille. Tämä oli jopa ollut yllättävä veto Cocolta. En vastannut mitään Leolle. Yritin vain pureskella kieltäni. Lari ja Markus tulivat meitä vastaan.
”Hei, olihan Steffe hetken aikaa kärkikolmikossa”, Leo katsoi minua kulmakarvojensa alta.
”Ihan sama, meetvurstia koko hevonen”, murahdin ja ohjasin Steffeä maastoa kohti loppuverryttelyjä varten.
”Älä nyt, Cami. Tekee teillekin hyvää joskus hävitä”, Leo yritti.
”Se vei mua kuin halpaa makkaraa”, yritin niellä pettymystäni.
Halusin vain pois kaikesta. Häpesin silmäni päästäni. Olin antanut Steffen viedä minua, miten se haluaa. Olin ajatellut, että välipäivä tekisi orille hyvää. Yritin kokeilla jotain uutta, mutta olin vain mokannut täydellisesti.
”Leo, anna tytölle omaa tilaa!” Markus murahti miehelle, joka yritti seurata minua Cocon kanssa.
Steffe liikkui veltosti. Olin varma, että kaikki olisi tässä. Hevonen oli pilalla. Minä olin pilannut sen. -
Tänään yritetään olla sosiaalisia
Oli taas yksi päivä, kun tuntui, että koko Hopiavuori oli yhtä aikaa paikalla. Palatessani Steffen kanssa maastosta tervehdin Sonjaa ja Harria, sekä Marshall ja Niklas kävelivät suulissa vastaani koiranpentu sylissään. Olisin jopa voinut jäädä rapsuttelemaan suloisen viatonta koiraa, mutta Steffe näytti juuri siltä, että nappaisi pennun herkkupalakseen. Ori pärskähti hieman tyytymättömänä väistöliikkeestä ja tökkäisi minua kylkeen päällään.
”Nyt ukko! Aika ruveta käyttäytymään”, kirosin Steffelle hampaideni välistä, mutta en pystynyt olemaan sille kauaa vihainen orin hapuillessa poskeani anteeksi pyytääkseen.”Hei Camilla! Miten treenit Steffen kaa meni?” Janna vilkaisi minuun päin harjatessani hikistä Steffeä suulissa.
”En oikein tiedä. Jännittää hieman jo valmiiks, koska marraskuu tulee olemaan aika tiukka. Joulua kohti Steffe saa taas levätä hetken”, hymähdin toiselle, joka nojaili suuaukon seinää vasten.
Heitin nopeasti talliloimen Steffen selkään. Pelkäsin vain, että se vilustuisi ennen kilparumbaa, vaikka lämpötilaa olikin ulkona jopa kahdeksan astetta.
”Mites Paahtis tietää?” olisin melkein mieluummin ollut yksin Steffen kanssa ilman yleisöä, mutta yritin muistuttaa, että joskus oli tervettä puhua muillekin kuin Eetulle tai Sudelle.
”Hyvin. Meinaa vain ajan kanssa tehdä tiukkaa, ja saattaisin tarvita ratsastajaa Paahtikselle. Oskarillakin vain tahtoo olla kädet täynnä, ja taas Marshall on vasta palailemassa satulaan”, Janna potki hiekkaa tasaiseksi kaivamansa kuopan päälle. ”Mutta Camilla säähän osaat ratsastaa.”
Naisen silmät kirkastuivat kuin timantit.
”Eiei, ainut, kellä mää ratsastan, on Pasi. Sen kanssa mun ei tarvitse pelätä, että pilaan sen. Jos haluut Paahtiksesta ravurin tehdä, niin siinä hommassa voin auttaa”, naurahdin puistellen päätäni.
”Ehkei täysiverisestä ihan kuitenkaan ravuria”, Janna pohti.
”Mut eiköhän jostain joku löydy. Jos tallilla ei ole, niin varmasti Otsonmäellä olisi osaavia ratsastajia ilman ratsuja”, yritin piristää naista.Heitin puurot Steffen eteen karsinaan ja tarkastin vielä suulin, että olin varmasti laittanut silat ja suitset paikoilleen, ja olinhan pessyt kuolaimet. Koppakärryt olivat nostettuna pystyyn seinää vasten eivätkä olisi kenenkään tiellä. Törmäsin Jannaan uudestaan tallin pihalle ja kysyin naista seurakseni kahville. Nelly oli osannut ennakoida, ja tuvassa oli jo kahvi tippumassa. Noa ja Nelly istuivat keittiön pöydän äärellä puhumassa. Kiskoin ratsastuskenkiä jaloistani irti. Ne olivat liian tiukat. Ihan mukavat jalassa, mutta kenkien laitto jalkaan ja pois ottaminen oli ajatuksieni raastavaa. Joku oli testannut hopiavuorilaisten kenkien veden kestävyyden, ja kyllähän minun maiharini pitivät veden ulkona, mutta myös sisällä. Ne olivat vieläkin kosteina minun ja Suden kämpän lämmitetyn kylppärin lattialla käärittyinä sanomalehteen.
Kaadoin kahvia itselleni ja tarjosin samalla Noalle, Jannalle sekä Nellylle. Kolmikko puheli pitkään yhdessä minun yrittäen pysyä sivukorvalla perillä aiheesta tuijottaen samalla pimenevää taivasta.
”Camilla, mites sun tutkinto sujuu?” Nelly kysyi minulta kiinnostuneena, ja katsoin kolmikkoa yllättyneenä takaisin.
”Niiin. Kyllähän se sujuu. Ja ei suju. Jos haluan raviohjastajan tittelin, mun pitäis löytää itselleni vielä harjoittelupaikka. Steffe ei kelpaa eikä Wäckelinin pari juoksutettua hevosta riitä”, murahdin vieläkin hieman katkerana.
”Eipä oo Hopiavuorenkaan hevosista hirveästi iloa”, Noa hymähti.
En ollut yllättynyt, mutta silti olin. Minun sosiaalisuusmittari koko ajan raksutti, mutta ei ollut vielä täynnä. Camilla, oot ollut töissä täällä jo puolitoista vuotta. Aika puhua ihan täysiä lauseita ihmisten kanssa. Muustakin kuin vain tallitöistä Eetun kanssa tai urheilusta Suden kanssa.
”Onko sulla ollut mitään mielessä?” Nelly katsahti minuun katseen osuen suoraan silmiini.
”Oon yrittänyt miettiä, että mikä paikka sopisi mulle. Seinäjoen raviradalle voisi muuten lähteä, mutta määrittäisi aikataulun mun puolesta, ja olen kuitenkin täällä täyspäiväisesti töissä”, raavin niskaani.
Olin käynyt vaikka ja kuinka monta vaihtoehtoa läpi, mutta mikään ei oikein sopinut minun aikatauluuni.
”Niin eikös teillä ollut ravejakin marraskuussa Steffen kanssa?” Janna huomautti.
”Helposti joku harkkapaikka myös haluaa, että ensimmäiset neljä viikkoo siivoan karsinoita palkatta ja sitten ajan muutamat hevoset. Olisi helppoa, jos jossain pystyisin käydä ohjastamassa, käydä töissä täällä sekä hoitaa Steffen treenit ja ravit samaan pakettiin”, virnistin.
”Mut ooks sää kysyny Hopealinnasta? Säähän oot käynyt juoksuttamassa Steffeä siellä radalla. Einon kanssa olisi varmaan helppo sopia asiat kuntoon”, Nelly ehdotti.
”Sää oot kyl nero, Nelly! Miks mää en ees osannut ajatella? Mun pitää soittaa heti Hopealinnaan.”
Olin valmis halaamaan Nellyä, mutta hallitsin itseni ja kipitin nopeasti pihalle savuke huulessa unohtaen vajaan kahvikuppini pöydälle jäähtymään. -
Ehkä sitten jos se ikinä eläköityy
Pidin lumesta, mutta vihasin loppysyksyä. Tai pystyisikö lokakuuta vielä sanomaan loppusyksyksi? Oli kylmä. Oli pimeä. Oli märkää. En osannut pukeutua. Tallissa tuli kuuma puuhaillessa toppatakissa, mutta tupakalla ollessa maneesin nurkalla tuulitakissa olin melkein jäätyä. Steffeä taas taisin pukea yli, ja Eetu topuutteli loimien laitossa minun pyyhkiessäni nenääni takin kulmaan. Se ei vain saisi vilustua kesken kisakauden.Minun iso poikani oli täyttänyt 3 vuotta. Se oli siirtynyt varsojen lähdöistä isojen hevosten joukkoon juoksemaan. Mutta Steffe ei pettänyt. Ei vaikka, mikä olisi. Kauden ekat kolme lähtöä olivat menneet heikommin orin kuitenkin juostessa ennätyksensä kummankin puolin. Sitten olimme taas löytäneet isojen hevosten joukossa oman sävelemme. Steffe oli sijoittunut kaksissa raveissa peräkkäin kolmanneksi. Ja oli juossut isojen hevosten joukossa uuden ennätyksen. Se veti kovia ennätyksiä. Se oli juossut 3-vuotiaana 16,3ly. Ja jättänyt taakseen lähdössä 11 hevosta. Minun Steffeni.
Minä vain pelkäsin, että Gunnar ylpistyisi orista liikaa. Jos hän veisikin orin minulta pois. Vaikka Steffe juoksikin hyvin, minulle se oli enemmän lemmikki. Voima, joka vei minua päivästä toiseen eteenpäin, vaikka jäisin mieluummin lämpöisen peiton alle nukkumaan. Steffe hörähtäisi pehmeästi karsinastaan ja kerjäisi herkkuja. Yrittäisi hinkata takistani selän puhki putsatessani sen kavioita. Vaikka kuinka polkaisisin jalkaa maahan ja kiroilisin orille, en voisi olla lässyttämättä Steffen koiranpentusilmille. Pelkäsin, että joku tarjoaisi Gunnarille liian mahtavia summia lupaavasti juoksevasta orista.
Gunnarin hevoset juoksivat vaihtelevasti. Muutamat niistä elätti kaikki tallin muut hevoset, jotka juoksivat epätasaisemmin. Steffe lukeutui siihen elättäjien joukkoon, vaikka sainkin siivun voittosummista. Jos joku haluaisi ostaa Steffen, en minä pystyisi tekemään parempaa tarjousta. Jos vain Gunnar voisi myydä meidät pakettina, mutta ei kukaan halunnut naista pilamaan ravihevosta. Sanoi kuka mitä vain. Minun mielessäni se oli minun Steffeni. Jos ori juoksikin huonosti. Jos sen arvo tipahtaisi. Tai sitten kun Steffe eläköityisi. Silloin ehkä pystyisin ostamaan Steffen. Tai jos puhuisin Eetun, Oskarin, Hellon, Nellyn, Sonjan, Inarin, Tiituksen, Noan, Marshallin ja vaikkapa Jannan ostamaan osia Steffestä. Voisin puhua jopa anoa Outia ostamaan osan Steffestä, niin ehkä pystyisin ostamaan sen itselleni. Sitten Steffe juoksisi niin, että jokainen Hopiavuoressa saisi rahansa takaisin. Mutta kuka ratsastaja haluaisi ostaa osan jostain nuoresta ravurista. Minun pitäisi vain nauttia niitä hetkistä, joita meillä olisi vielä jäljellä Steffen kanssa.
Tuijotin lasittunein silmin Ilkka-Pohjalaista. Ihmiset puhuivat ympärilläpöydän ääressä, mutta minulla meni kaikki toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olin varma, että jos räpäyttäisin silmiäni, kyynel vierähtäisi poskelleni. En voinut myöntää muille surevani sitä, että menettäisin Steffen. He nauraisivat ja taputtaisivat minua selkään. Steffe oli jo tuttu näky Hopiavuoressa, ettei se voisi kadota mihinkään. Mutta katosi niitä muitakin hevosia omistajiensa mukana. Ehkä minä olin se, jota ihmiset pitivät Steffen suojana. Mutta en minä ollut suoja. Olin vain tallityöntekijä. En minä voinut mihinkään kadota.
Sivusilmällä huomasin Eetun valmistelevan nousua paikaltaan ja seurasin miehen esimerkkiä. Hymähdin muille, jotka olivat syväntyneet keskusteluun pöydän ääressä. Puin Eetun edellä tallitakkiani päälle ja kiskoin maihareitani jalkaan. Suuntasimme hiljaa tallia kohti. Minusta tuntuu, että rakastuin Eetun joka päivä yhä enemmän. Tai miten sitä rakkautta voisi kuvata. En osaisi enää kuvitella, etten tuntisi miestä. Hän oli niin rehti, suoraselkäinen, reilu, mukava ja rauhallinen. En tiedä, miten kaiken stressin ja hälinän keskellä mies säilytti mielenterveytensä. Muutama päivä sitten istuessamme kahvitauolle miehellä oli mennyt kaikki sanomani ohi, mutta silti hän hymyili leveämmin kuin Naantalin aurinko. Varmasti tuleva vauva jännitti miestä. Minä voisin vaikka vahtia lasta, jos Nelly ja Eetu haluaisivat kaksinkeskeistä aikaa. Olin minä Rasmustakin vahtinut.
Puhuimme kanoista tallista. Olimme kuluttaneet ajatuksiamme, mihin sijoittaisimme kanat. Ne olivat Hellolle rakkaita. Minä vain toivoin, ettei Prinsessa ja Keskiviikko aiheuttaisi enempää päänvaivaa kuin nyt oli Hopiavuoressa.
”Sitten meillon hyvää kanakeittoa tulos.”
Katsoin miestä hetken silmät pyöreänä, kunnes räjähdin nauramaan. Mielestäni siirtyi Steffe-murheet. Minua alkoi sattumaan poskista hymyillessäni niin leveästi. En voinut mitenkään odottaa miehen sanovan vastavaa.
”Mää en niitä sit nylje. Enkä kerro kanojen kohtaloa Hellolle sen syödessä onnessaan keittoa. Kuullu, et kanat voi juosta ympäriinsä ilman päitäkin.”
Rapsuttelin Steffeä, joka tungi päänsä karsinasta roikottaen alahuultaan.
”Kanoista toiseen. Ootko ikinä aatellut, että voisit ostaa ravuria? Tai tuli mieleen vain, kun talli on niin ratsupainotteinen. Että oletko vannoutunut ratsuihminen?”
Suustani tuli enemmän sanoja ulos kuin olin tainnut puhua kahteen päivään. Eetu katsoi minua vuorostaan hieman hämmentyneenä.
”Pitää varmaan korjata se lenksuva ovenkahva”, hymähdin miehelle lähtien etsimään ruuvimeisseliä.
Sen jälkeen veisin Steffen nauttimaan maastosta, ja unohtaisimme koko muun maailman edes hetkeksi. Unohtaisimme sen, jos Steffe ei joku päivä olisikaan enää minun. -
Cami ja Steffe voi pitää vaikka perää kärryillä, ja kyytiin mahtuu joku, jos haluaa (esim. vaikka Noa jos ei Flidalla kehtaa lähteä vielä) 😀
-
Disney+ & Chill
Siinä me istuttiin ja tuijotettiin television ruudusta Avataria. Kaikki olivat aina kehuneet elokuvaa, mutta tunsin oloni turhautuneeksi. Kuin olisi elämäni turhimmat kolme tuntia. Toinen oli tehnyt lämpöisiä mozzarellaleipiä ja pyyhki märkiä silmäkulmiaan välillä paidan hihaan. Hän kommentoi aina välillä jotain.”Säähän asuit Otsonmäellä? Kuka siellä haluaa asua? Seinäjoen keskusta on ainoa oikea paikka asua. Siellä metsässä ole mitään. Paitsi halvat vuokrat. Eihän paskansiivojan palkat mitkään suuret ole.”
En jaksanut edes sanoa vastaan. Tiesin, että vain turhaantuisin lisää. Suunnittelin jo livahtavani pois. Tinderissä mies oli vaikuttanut mukavalta. Rennolta. Nyt se vain puhui haluavansa samojedikoiran, jonka voisi lelliä pilalle. Mieleni teki tokaista, että eläimillä pitäisi olla rajat. Muuten Steffekin olisi juossut aikayksikön ylitseni. En edes maininnut, että minulla oli hevonen. Todennäköisesti olisin ollut maailman huonoin ihminen. Varsinkin kun ainoa tarkoitukseni oli juoksuttaa hevosta verissä suin ja hakata sitä raipalla.
Olin odottanut jotain rokkarin tapaista. Edessäni seisoikin hieman ylipainoinen nörtti, joka oli antanut tukkansa ja partansa villiintyä. Olin jo valmis näpyttelemään Hellolle viestin, että soittaisi ja pelastaisi minut. Tiesin, että Nellykin soittaisi mitään kyselemättä. En tiedä, halusiko hän edes tietää minun seikkailuistani.
Taustalla pyöri Nalle Puh. Ilma hieman keveni, ja uskalsin jopa naurahtaa pari kertaa hölmölle karhulle.
”Tuo on niin yksinkertainen otus. Missäköhän pilvessä nuo kaikki otukset ovat?”
Istuin wc:n pöntölle ja kirjoitin Hilmalle viestiä. Hilma yritti rohkaista. Käski olla avoin. Minä päätin antaa mahdollisuuden, mutta kaduin sitä etsiessäni vaatekappaleitani ympäri asuntoa ja pääseväni lähtemään mahdollisimman nopeasti. Toinen yritti kietoa käsiänsä kehoni ympäri ja pyytää yöksi.
”Hyvää loppuelämää!” murahdin päästessäni ovesta ulos ja juoksin rappuset alas autolleni.
Sytytin savukkeen ja toivoin, etten kuulisi hänestä enää uudelleen. Minä yritin olla avoin, mutta oikeasti minua vain kuvotti. Ajoin parkkipaikalle ja painoin kasvoni nahkaista rattia vasten. Mikä minua vaivasi? Miksi Viljamin kanssa kaikki asiat olivat olleet niin helppoja?
Muistan ikuisesti, kun näin miehen. Hän oli päivystäjänä, kun muutin uuteen komppaniaan kantaen kolmea reppua. Hän otti repuista painavimman ja näytti minulle tupani ja punkkani. Hän antoi minulle avaimet ja hymyili, että jos vain tarvitsin jotain, voisin kysyä häneltä. Hän oli pitkä, harteikas ja komea. Yritin välttää ajatukseni tietäen olevani hänen esimiehensä. Hänhän oli yksi kuskeistani.
Onnistuin jopa muutaman viikon välttelemään ajatuksiani, mutta kun istuimme iltaa porukalla, ajauduin aina hänen seuraansa, ja meillä oli hauskaa. Jauhoimme ummet ja lammet. Unohdimme kaiken muun ympärillä olevan. Muutimme yhteen palveluksen jälkeen. Kaikki tuntui niin varmalta. Loppuelämänjutulta. Ihan sama, mitä teimme, olin sataprosenttisesti joukossa mukana. Minä sain työpaikan Puolustusvoimilta ja olin usein viikonkin pois kotoa. Viljami työskenteli tehtailla ja haaveili opiskelupaikasta. Tuntui, että olimme yhtä. Kaverinikin sanoivat, etteivät olleet ennen nähneet minua noin vakavissaan.
Mutta eipä se ollut loppuelämänjuttu. Toinen sanoi niin helposti, ettei ottaisikaan minua mukaan. Tuntui kuin pohja olisi kadonnut maailmalta.
Olin ollut varma, että olisin yli. Erosta oli jo yli vuosi. Miksi silti ajattelin heikkoina hetkinä Viljamia? Olin kasvattanut itseluottamustani takaisin, jonka olin hukannut eron jälkeen tai jopa suhteen aikana. Eron jälkeen minulla ei ollut hajuakaan, kuka olin tai mistä pidin. Yritin vain päästä elämässä eteenpäin. Silti vieläkin, kun katsoin Nellyä ja Eetua tai Helloa ja Tiitusta – jopa Outia ja Oskaria – mieleeni aina vain nousi, millaista minulla ja Viljamilla oli ollut ja kuinka hyvältä se oli tuntunut.
Itse arkikin tuntui välillä niin vaikealta. Joskus olin varma, että olin kuolematon. Söin aamupuuron ja join aamukahvin lukien sanomalehteä. Saatoin jopa käydä lenkillä ennen töitä. Suunnittelin Steffen treenejä ja mietin, mitä tekisin vapaapäivilläni. Jotkut päivät taas olivat vaikeampia.
Vihasin niitä kausia, mutta en osannut välttääkään niitä. Makasin sängyssä peittoon kietoutuneena herätyskellon soitua. Torkutin kelloa niin pitkään kuin vain mahdollista ja mietin soittavani Eetulle, että en ollut kykeneväinen tulemaan töihin. Suunnittelin jopa sanovani itseni irti ja jättäväni koulun kesken. Saisin maata vain sängyssä tuijotellen kattoon. Mutta minulla oli velvollisuuteni ja vaikka kuinka olisin halunnut niitä välttää, en osannut. En voisi jättää Steffeä tyhjän päälle. Tiesin, etten itse hyötyisi mitään kotiin jäämisestä. Jossain vaiheessa joku tulisi poimimaan minut sängyn pohjalta.
-
Vaikka yksisarvisella lentäisi
Tuijotin papereita käsissäni. Tietokoneen mustaa ruutua, joka oli juuri mennyt lepotilaan koskemattomuuden takia. Minulla oli varmaan kolme raporttia kirjoittamatta. Kesäkuulta asti. Joka kuukaudelta piti kirjoittaa. Se kertoikin, minkälainen työntekijä olin. Koulun vanha akka oli todennut, ettei sillä ollut väliä vaikka olisin vuosi sitten lentänyt yksisarvisella. Ei sitä voinut katsoa työkokemukseksi. Ihan sama vaikka treenasin Steffen kanssa melkein päivittäin. Ei se kertonut mitään.Jos halusin saada raviohjastajan koulutuksen, minun pitäisi hankkia itselleni harjoituspaikka Hopiavuoren lisäksi. Jos vain valmentaisin Pasia ja Skottia. Pasi voisi juosta gotlanninrussien joukossa. Skotti sopisi kylmäveristen lähtöön. Kaikki ihailisivat sen tuuheita jalkakarvoja. Wäckeliniin minun olisi edes turha kuvitella meneväni tekemään harjoittelua, ellen hankkisi omaa helikopteria.
Yritin kiskoa kylmää puuroa ja haaleaa kahvia naamaani. En vain saanut ajatustakaan kasaan. Oskari vietti enemmän aikaansa Outin kanssa. En oikein osannut sanoa, mitä ajattelin. Me näimme Oskarin kanssa melkein enemmän tallilla kuin kotona. Minä vain pelkäsin, että ruokapöydässä Oskari tajuamattaan paapattaisi Outista. Minä olin mustasukkainen. Tai en. Tai oikeastaan minulla oli vain Oskaria ikävä. Iltoja, että tuijotimme jotain jalkapallopeliä, että voisimme sen jälkeen katsoa Simpsonit. Sitä, kuinka Oskari yritti alitajuisesti puhua minulle tupakoinnin vaaroista.
Kuuden viikon harjoittelujakso. Niin se akka oli sanonut. Sitten voisin olla lähempänä valmistumista. Niin ja ne raportit oli pirun tärkeät. Pitäisi hakea Eetulta vielä allekirjoitus siihen, kuinka putsasin lannasta karsinat.
-
Nää tulee nyt niin vauhdilla. Camillan hieman venähtänyt loma, joka todellisuudessa on loppunut jo. Yritän vain kirjoittaa nämä pois alta.
Kaikki hyvin
Väsytti. Jotenkin oli paha olla. Päätä jomotti. Tuntui, etteivät ajatukset antaneet rauhaa.
”Mitä sää pakenet?”
”Miten niin? En mä mitään pakene.”
”Kyl mä sen susta nään. Ei sulla oo kaikki kondikses.”
”Mitä sää musta muka tiiät?”
”Vaik ei olla vuoteen nähty, niin kyl mää tunnen sut, Cami.”
Silmät vetistyivät. Mutta ei. En minä itkisi. Romahtaisi. En minä ollut heikko. Suljin silmät ja hengitin syvään. Minulla oli kaikki hyvin. Paremmin kuin hyvin. Minulla oli Steffe. Lupaava juoksijanalku. Minulla oli perhe Jällivaarassa. Gunnar. Markus. Linnea. He välittivät. Laittoivat viestiä. Kysyivät kuulumisia. Ne olivat aina samoja. Aika meni töissä ja Steffen kanssa touhutessa. Minulla oli vakituinen työpaikka Hopiavuoressa. Hopiavuoren porukka oli kuin toinen perhe minulle. Eetua parempaa työnantajaa sai hakea. Minä pidin työstäni. Minä olin koulussa. Valmistuisin joulun aikaan. Minun elämäni oli Otsonmäellä. Hilma. Riku Junior. Susi. Minulla oli asiat paremmin kuin hyvin. Minulla oli paljon ihmisiä ympärilleni. Miksi silti minusta tuntui, että olin niin yksin?”Cami, hei. Kato mua”, mies nosti leukaani yrittäen saada sinisistä silmistäni jotain selkoa.
”Mulla on kaikki hyvin. Usko jo”, hymyilin väkinäisesti miehelle.
”Älä jauha tota paskaa uudestaan.”
”Lopeta. Mitä sää jauhat koko ajan? Ihan niin kuin tietäisit muka jostain jotain. Et sä tiedä mitään. Sä vaan lähit”, murahdin työntäen miestä kauemmaksi.
”Mä haluun vaan auttaa.”
”Sä teit selväks, ettei sua kiinnostanut vuos sitten. Miks sua kiinnostais nyt? Menisit kitisemään sen Lauras luo. Mitä helvettiä mää ees teen täällä?”
Nousin seisomaan ja keräsin hajanaiset tavarani reppuuni. Kännykkä. Lompakko. Laturi. Hammasharja.
”Hei, ei sun tarvi mihinkään lähtee.”
”Viljami, meidän juttu päätty vuos sitten. Ei täs oo mitään järkee. Sun elämä on Oulus, mun on Otsonmäel.”
Mies yritti hapuilla kättäni. Hän yritti kaapata minut syliinsä. Lohduttaa. Saada minut itkemään. Mutta ei ollut mitään syytä, miksi itkeä.
”Anna olla…”, murahdin lopuksi.
Nappasin reppuni ja kävelin ripeästi autolle. Minulla oli vain yksi ajatus päässä. Oli pakko päästä pois. Mitä minä tein? Miksi olin laittanut viestiä? Ei tässä ollut mitään järkeä. Missään ei ollut mitään järkeä. Minulla meni hyvin.Ajoin kilometrin. Toisen. Sata kilometriä. En minä edes tiennyt, minne ajoin. Kunhan ajoin. Seurasin tietä. Sumussa en lukenut tien varressa olevia kylttejä. Bensamittari valo syttyi. Olisi pakko pysähtyä. Lähin huoltoasema. Puristin käsilläni rattia. Vilkutin oikealle. Pysäköin auton. En tiennyt, mitä Otsonmäellä tapahtui. Enkä edes tiennyt, halusinko tietää. Susi olisi varmasti Outin pauloissa. Olikohan Outi tehnyt minun ja Suden kodista jo omaansa? Tuonut oman hammasharjansa riviin. Tuoksuisiko asunto hänen hajuvedeltään? Tuonut oman kahvikupin. Ostanut pelkistetyllä sohvalle muutaman koristetyynyn. Vaihtanut verhot mieleisekseen. Olisiko Susi jo pakannut tavaroitani huoneeseeni? Laittonut ravihevoslehteni pinoon sänkyni päälle. Kantanut vilttini sohvalta pinoon lehtien viereen. Laittanut kahvimukini ja hammasharjani lehtien päälle. Odottamaan pakkaamista. Mikä minua vaivoi? Miksi tuntui, että olin lopussa, vaikka kaikki asiat olivat hyvin? Pian pitäisi käynnistellä lentopallokerhoa taas syksyllä. Inarikin oli palannut. Saimme hyvän pelaajan takaisin. Hilmakin olisi liittymässä joukkoon. Hello odotti tuliaisiaan. Hän olisi vihainen, jos en toisi Jounin kaupasta hänelle jotain. Eetu odotti minun olevan levännyt ja tarmoa täynnä loman jälkeen. Gunnar odotti jo silmät kiitävänä syksyä, kun poljettaisiin laitumien jälkeen taas Steffen ura käyntiin. Arjessa omia ajatuksiaan oli vain niin helppo paeta. Nyt kun joutui olemaan yksin. Ne kaikki kasaantuivat. Viljamin jankutus siitä, mikä minua vaivasi. Miksei hän voinut uskoa, että minulla oli kaikki hyvin. Minulla oli asiat paremmin kuin hyvin. Miksi en silti pystynyt hymyilemään kunnolla? Miksen voinut vain olla onnellinen?
-
Miten osaatkaan niputtaa niin monta asiaa tarinaksi tai vielä spesifimmin keskusteluksi? Niin arkinen tilanne, mutta silti hieman harmitusta, naurua, hymyä, yhdessäoloa ja ajatusten vaihtoa. Olen aina pitänyt Sonjan persoonasta. Sonja on aina niin tasapainoinen, rauhallinen ja järkevä, ettei mitenkään voisi uskoa, että muutama vuosi sitten hän on käynyt isoa surutyötä läpi. Sonjan ajatuksista pidän sen takia, että ne eivät ole pessimistisiä kuin Camillan, eivät välttämättä yltiöpositiivisiakaan, vaan omassa pienessä hiljaisuudessaan toivekkaita.
Ja pakko myöntää, että Jarkon suorasukaisille sanoille päästin ruman naurun.
-
Se on kyllä ihan täysin totta. Tuon spinnarim tarinan olin jo saanut kirjoitettua, mutta taas tämä tarina oli itselle haasteellinen kirjoittaa. Ehkä ajattelin, että tämän tarinan tapahtumat ovat olleet jo ns marraskuussa tai joulukuun alussa, vaikka teksti onkin näin paljon myöhässä, ettei toisen tarinan julkaiseminen haittaisi. Mutta muistan jatkossa aikatauluttaa paremmin! 😄
-
En tiedä, kuinka monta kertaa olenkaan tän sanonut, mutta Nelly o vaan niin <3. Nellyn tarinoita on aina jotenkin niin virkistävää lukea. Osaat kirjoittaa huolista, menneistä ja tulevasta, sekä eniten ihannoin sitä, kuinka osaat kirjoittaa arkisista asioista! Vauva-arki on huolestuttavaa varsinkin, kun ei vielä tiedä, miten se lähtee rullaamaan. Onhan totta, että Eetu on aina töissä tai ajatukset ovat, mutta ehkä vauva voi olla hyvä tekosyykin keskittyä välillä muuhunkin. WhatsApp-keskusteluasulla saa paljon irti ja on kivaa vaihtelua teksteille, vaikka ei niissäkään ole mitään vikaa. Ja hieno huomata, kuinka huoli muuttuu helpotukseksi! Eiköhän jokainen yritä auttaa parhaansa mukaan.
-
Voi ei, pilasin sun ensireaktion paljastamalla Oljon voittaneen, mutta hei onnea siitä Joosefille!
Ja todellakin kaikki, millä vain paukutetaan Camillan hermoja, niin mulla käy. Miten sen sanoisi – se on ollut mun tavoitteena tässä vuoden ajan, mutta hiljaa, hyvä tulee! Steffen häviö isossa luokassa tuli oikeaan aikaan, ja Ripa vielä enemmän kommenteillaan innosti kirjoittamaan 😀
-
Tän takia Hello on ihan mun lemppari! :DD
-
Jee, kuullaan Tiituksesta ja saadaan hyvä syy, miksi miehestä ei ole kuulunut! Tello tai Hiitus ovat kyllä niin suloisia yhdessä, ja kuinka oma aito itsensä Hello onkaan Tiituksen seurassa, vaikka melkein niinhän on kaikkien kanssa. Varmaan kaikki odottaa innoissaan, että Bee palaisi. Tylsääpä on liikaa kirjoittaa ilman hevosta, mutta jos jotain tarinan tynkää haluaa, niin Steffelläkin saa ajella Camillankin elämän olessa aika hektistä 😀
-
Olipa kiva lukea, kuinka kyselit hahmojen kuulumisia, ja nyt yhdistelit niitä yhteen arkiseen tarinaan! Pieniä yksityiskohtia ja pienet Nellyn vihjailut Jillan entiseen huoneeseen liittyen. ”Eetun jobi.” Toisaalta Nelly-raukka yrittää purkaa energiaansa johonkin, kun ei satulaankaan pääse. 😀
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta sitten
Camilla.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta sitten
-
Siis Eetu <3 ja kanakeitto! 😀
-
Jokainen tarvitsisi Mannin ja Ailin kaltaiset ihmiset elämäänsä! Rakastun heihin tarina tarinalta aina enemmän, vaikka he olisivat vain sivuhahmon roolissa.
Ja Inari, miten hän on aina niin rauhallinen ja tyyni. Ihan sama, minkälainen tilanne olisi. He ovat Eiran kanssa niin erilaisia, mutta toisaalta niin samankaltaisia.
-
Ennenkin ollaan saatu lukea Nellystä ja Eetusta, ja kuinka ällösöpöjä he ovat yhdessä. Mutta tämä teksti oli suloinen ja symppis. Tästä voi tuntea kunnolla Eetun isällisyyden, mitä hän jakaa kaikille, mutta tässä vielä voimakkaammin. Minun on ehkä vaikea kuvitella Nellyä hermostuneena, joita viime tarinoissa on tullut ilmi. Tottakai vauva ja tulevaisuus jännittävät, ja mitä voikaan ikinä tapahtua!
Mutta niin kuin Nelly sanoi: Neetu ♥️
-
Lyhyt, mutta ajatuksissa kompakti teksti. Oot mahtavasti tarttunut muiden hahmoihin ja uskallat käyttää niitä. Se, miten Janna ajatuksissaan uskaltaisi avautua Sonjalle. Löytänyt sellaisen luotettavan hahmon itselleen. Tai luottaa siihen, että Marshall ja Niklas huolehtivat Paahtiksesta, vaikka omatunto soimaa, että voiko niin vain lähteä. Joskus on hyvä olla ajatuksiensa kanssa yksin. Pelottavaa, mutta samalla helpottavaa. Mitä sitten Janna ajatteleekaan, että hänen on kerrottava Sonjalle? Jättää jännitystä ja odotusta seuraavaa tekstiä varten.
