Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Mä en edelleenkään tiedä miten taaperoa kirjoitetaan, mutta ehkä mä keksin sen viimestään siinä kohtaa kun Elli on eskarilainen???
”Malsha!” Pienen lapsen äänellä kiljaistu nimi kuului jostain sisempää ennen kuin pienet jalat kuljettivat toffeen bruneten tytön aikuisten silmiin. Ennen kuin kumpikaan aikuisista kerkesi sanoa tai tehdä mitään, oli tyttö jo tömähtänyt miehen jalkaa vasten ja kietonut pienet käsivartensa niin hyvin jalan ympäri kuin vain sai. Päälaelleen laskeutunut ja hiussuortuvia pelmuttanut käsi sai tytön kikattamaan.
”Kiitos notta kehtaat kattua Ellin perähä. Rasmuksen koulutus varmistuu ihan loppumetriillä ja likka rupiaa olemaha sellaases iäs notta ei sitä saa pysymähä paikallaan pitkään.”
”Ei tästä haittaa ole. Nyt kun Niklaskin on venäjällä on mukava saada seuraa ja kasvattaa kummisetäpisteitä Ellin silmissä.” Punapiirteinen mies puheli samalla kun kyykistyi nostamaan tytön syliinsä. Pienet käsivarret kiertyivät nyt miehen kaulan ympärille. Aikuisten vaihdettua vielä muutaman sanan oli edessä ainoastaan Ellin pukeminen.”Ieee!” tyttö tuumasi tomerasti ennen kuin istahti haalarinsa päälle ja alkoi pujottamaan jalkojaan haalarin lahkeisiin. Ähinän ja ähellyksen kautta haalari oli viimein melkein päällä. Pungerrettuaan itsensä seisaalleen tyttö poimi hanskansa lattialta ennen kuin käveli Marshallin luokse.
”Anka”
Tumppuja ojennettiin päättäväisesti miestä kohden.
”Uono.”Ellin ollessa puettuna ja hoitolaukun kiikkuessa Marshallin olalla, oli viimein aika huikata heipat tytön äidille ja parivaljakon poistua ulos. Eteneminen Ellin kanssa ei välttämättä ollut aina se suoraviivaisin projekti, mutta lopulta parivaljakko oli onnistunut siirtymään miehen autoon.
”Mennäänkö katsomaan Oscaria?”
”OOOO!” vastaus melkein kiljaistiin ilmoille ennen kuin kysymystä oli edes lausuttu loppuun.
Ratin takana itsekseen hymähtänyt mies oli jotenkin osannut odottaa tällaista reaktiota kummitytöltään sillä olihan tyttö omalla tavallaan kasvanut tallilla, vanhempiensa tuotua tyttöä mukanaan tallille siitä asti, kun Elli oli syntynyt.Päästyään Hopiavuoren pihaan tyttöä piti muistuttaa siitä, että tallilla ei saanut juosta, sillä ikänsä puolesta tyttö meinasi ajoittain unohtaa tämän asian. Maksanrautiaan harjojen ollessa suulissa oli aika hakea poni sisään.
”IÄ” tytön päättäväisyys jatkui ponin tarhalle päästessä.
”Mitä jos talutetaan yhdessä?”
”Iä.”
”Entä jos Oscar karkaa?”
”Ei arka.”
Lopulta Marshall onnistui neuvottelemaan yhteistalutuksesta ja matka kohti suulia saattoi alkaa. Poni oli taaperolle tuttu, sillä oikeastaan siitä asti, kun poni oli kummisedilleen muuttanut ja osoittautunut kiltiksi, oli Elli päässyt ponin kanssa touhuilemaan. Parisen kymmentä senttiä pienempi poni oli taaperolle vähän parempi vaihtoehto kuin mitä lehmänkirjava Pasi, tai äitinsä oma ratsu.”Iinni” pieni käsi viittasi kohti suulissa olevia kiinnitysnaruja ja kärsivällisesti nuori tyttö odotti, jotta Oscar saatiin kiinnitettyä suuliin.
”Otetaanko hanskat pois, että on helpompi harjata?”
”Oo”.
Pienet kädet ojentuivat kohti punapiirteistä ja yllättävänkin kärsivällisesti Elli odotti, jotta hanskansa olivat poissa, ennen kuin tyttö yritti poimia itselleen ensimmäistä harjaa. Koko ajan paranevalla tyylillä Elli sai harjattua Oscarin niin korkealta kuin mihin tyttö ylsi. Välttämättä työn jälki ei ollut niin siistiä kuin olisi voinut olla, mutta taaperon kohdalla kyseessä oli kuitenkin pääasiassa vain ajan viettämisestä ja varmasti kunhan tyttö vain kasvaisi ja jaksaisi keskittyä paremmin olisi Elliä helpompi opettaa huolelliseksi. Kuitenkin jo tässäkin vaiheessa tyttö viihtyi yllättävän pitkään ponin harjauksen parissa.”Attata”.
”Oscar on vähän liian pieni ratsu minulle”.
”Eei attata okai”.
”Luuletko että se sopisi?”
”Oo. Eei attata okaia.”Taaperon päättäväisyyttä ei voinut olla ihailematta ja pienen kyselykierroksen kautta oli löytynyt apukädet, joten Oscaria saatettiin alkaa varustamaan. Ponin ja pienen ratsastajansa ollessa valmiina nelikko siirtyi maneesiin, jossa tyttö nostettiin ratsunsa selkään.
”Muistatko miten Oscarin saa liikkeelle?”
”Oo”
”Pap pap!” tyttö maiskautti ponille, joka astahti hitaasti eteenpäin. Tuntiessaan ponin liikkeet allaan Ellin kasvot valaistuivat hymyn vallatessa ne. Taaperoksi Elli istui Oscarin satulassa yllättävän hyvin, vaikka välillä tietenkin lapsen tasapaino hieman heilahtelikin. Poniruuna ei kuitenkaan tästä suuremmin ottanut nokkiinsa, vaikka olisi voinut hyvinkin ajatella, jotta tytön heilunta ei olisi ponin mieleen.”Uempaa” komento kävi satulasta muutaman kierroksen jälkeen.
”Kävellään vaan tänään”.
”Eee. Ueampaa! Pap Pap!” Komennuksesta huolimatta poniruuna ei kuitenkaan päädy kuin ottamaan pari nopeampaa askelta. Vaikka ehkä olisi voinut ajatella, jotta tämä olisi riittänyt Ellille, ei tyttö kuitenkaan tyytynyt tähän vaan vaati edelleen lujempaa menoa. Elli oli päässyt ravaamaan Oscarin kanssa pariinkin kertaan, joten sen puolesta tyttö tiesi vaatia lujempaa menoa. Kuitenkin tällä kertaa toinen joutui tyytymään käyntiin ja vajaan kymmenen minuutin ratsastuksen jälkeen olikin aika kääntää poni kaartoon ja Elli nostettiin pois Oscarin selästä. Lopulta poniruuna ratsastajineen palasi takaisin suuliin, jossa Oscar hoidettiin takaisin ulos ennen kuin reipas ratsastaja kannettiin tupaan.
Juotuaan hieman mehua sekä murustettuaan pari keksiä reipas pieni tallilainen päätyi nukahtamaan tuvan sohvalle, tarjoten kummisedälleen pienen hetken itselleen ennen kuin oli aika alkaa herättelemään Elliä, jotta tyttö saatettiin palauttaa takaisin kotiin. -
Mä oletan etten ikinä päätynyt julkaisemaan tätä vaikka sen kirjoitin. Mulla on Ihan Hirveä ahdistusblokki Jannan kanssa edelleen päällä joten pahoittelen jo valmiiksi sitä että muutaman seuraavan tarinan laatu on ihan peruna. Toki en myöskään oo täysin perillä viimeisen vissii puolen vuoden ajalta Hoppiksen tapahtumista niin tässä menee hetki päästä kärryille
Vissiinkin jossain heinäkuun lopulla -23
Projekti, joka tunnettiin myös nimellä talon ostaminen, oli ollut varmaan stressaavampaa kuin mitä olin osannut sen ajatella olevan. Tokikaan en varmasti ollut osannut ajatella, jotta saattaisimme löytää Rasmuksen kanssa niinkin hyvän talon kuin mitä olimme lopulta löytäneet. Palattuamme Hollannista suomeen kuun alussa, olimme käyttäneet pari ensimmäistä päivää asioiden hoitamiseen ja vasta kun kaikki paperit olivat oikeasti allekirjoitettuna ja meillä oli uuden kotimme avaimet kädessä, saatoin uskoa, jotta talon osto oli oikeasti tapahtunut. Samalla toki se tarkoitti myös sitä, että pakkaaminen pääsi alkamaan.
Uusi kotimme oli onneksi sen verran hyvässä kunnossa, jotta minkäänlaiselle pintaremontille ei ollut tarvetta, joten saatoimme muuttaa heti kerralla. Päästessään torstaina töistä Rasmus oli käynyt Biltemassa ostamassa muuttolaatikoita ja kunhan Elli oltiin vain saatu yöunille, oli pakkaaminen päässyt alkuunsa. Ensimmäiset laatikot täyttyivätkin yllättävän helposti, vaikka samalla ne täyttivätkin nykyisen asuntomme olohuonetta.
”Minen ehkä osannu orottaa notta näitä laatikoota tulis näin palio ja näin nopiaa…” huokaisin nostaessani taas yhtä laatikkoa kasan päälle.
”No siis vähän sama vika. Mutta toisaalta mehän voitaisiin varmaan viedä jo jotain talolle? Tokikaan siellä ei oo mitään kalusteita, mutta ainakin saataisiin vähän tilaa ja jos joku vain kerkeäisi apuun niin voitaisiin toisaalta mun puolesta viedä jo ainakin noi kirjahyllyt sinne. Tokihan sitten kaappeja voi alkaa täyttämään siellä.”
”No joo tua kuullostaa kyllä ihan järkevältä. Mä voisin kysäästä mitä Marshallilla ja Niklaksella on, jos ne kerkiääs vai oliko sulla jotaki miäles?”
”Ei, kysy vaan. Jos ne ei pääse nii mä kysyn sitte josko Antti ja joku toinen kerkiäis”.Ennen kuin Marshall varmaan kerkesi edes ajatusta prosessoimaan, oli Niklas jo luvannut tuoreen pariskunnan muuttoavuksi. Näin ollen lauantaina kävin aamulla Hopiavuoressa tyhjäämässä trailerini.
”Pesuhommia?” Eetu kysäisi kävellessään ohitse.
”Ei oikiastansa. Muuttohommia pikemminkin. Ei viälä pystytä muuttamahan kunnolla, ku ei olla sovittu muuttoporukkaa ja isoompaa autua, mutta viärään tänään jo ensimmääsiä juttuja taloolle. Alakaa olemaha sen verta laatikoota pakattuna notta tuloo vähä aharasta ja sitte ku Elliki on jo sen verran vauhrikas. Et muute sattuusi keherata auttaa notta saisin tämä väliseinän pois? Ku oot nua sopivasti siinä hollilla.” Nostettuamme Eetun kanssa trailerin väliseinän vasten tallin seinustaa, sain siivottua vielä viimeisetkin purut pois, ennen kuin kävin kippaamassa ne Paahtiksen karsinaan ja suljin rampin. Rivitalon pihamaalla trailerin kanssa peruuttelu oli omanlaisensa projekti, mutta lopulta yhdistelmä oli sellaisella paikalla, jotta Rasmuksen ja Marshallin oli helppoa kantaa kirjahyllyt kyytiin, samalla kun itse yritin pitää Ellin poissa jaloista.Kirjahyllyjen lisäksi traileriin nostettiin muutama muuttolaatikoista ja kun kaikki mitä vain helposti tähän kyytiin sai mahdutettua, oli kyytissä, oli aika lähteä ajamaan kohti uutta kotiamme. Sinisen omakotitalon tullessa esiin, tuntui jotenkin ihmeelliseltä ajatella, jotta tuo olisi meidän uusi kotimme. Sisälle päästessämme talo kumisi tyhjyyttään ja ennen kuin yhtäkään laatikkoa purettiin tai kalustetta kannettiin sisälle, suunnittelimme Rasmuksen kanssa, kuinka haluaisimme asiat järjestää. Lopulta totesimme, jotta suunnitelmat varmasti muuttuisivat, kunhan saisimme viimeisetkin kalusteemme tänne, joten ehkä tässä kohtaa olisi vain paras kantaa ne joillekin paikoille. Vaikka emme tässä kohtaa vielä purkaneetkaan yhtään laatikkoa, jo pelkästään tieto siitä, että ne olivat täällä, sai ajatuksen uudesta kodistamme jotenkin konkreettisemmaksi.
Palattuamme vanhalle asunnollemme, Rasmus ja Marshall tekivät vielä yhden pienen muuttokuorman verran kierrosta uudelle talolle, samalla kun jäin itse vielä pakkailemaan vanhalle asunnolle. Oli mukavaa päästä touhuamaan rauhassa, sillä Niklas oli ottanut kontolleen Ellin viihdyttämisen, joten minun ei tarvinnut olla joka kolmas sekunti katsomassa taaperon perään, tai irrottamassa pieniä käsiä sanomalehdistä, joihin yritin kääriä tauluja. Miesten palatessa asunnolta, kiitin molempia suuresti avusta. Lupasimme ilmoittaa, kun tietäisimme tarkemmin muuttopäivästä ja vaihdettuamme vielä muutaman sanan totesimme, että saattaisimme nähdä vielä tallilla vähän myöhemmin. Muutamaa tuntia myöhemmin totesimme Rasmuksen kanssa yhteistuumin, jotta emme jaksaisi pakata enää yhtään laatikkoa tänään. Taisteltuamme keskeneräisen laatikon valmiiksi, luovutimme pakkaamisen suhteen ja suuntasimme Hopiavuoreen.
Peruuteltuani trailerin sen omalle paikalle, Rasmus kävi irrottamassa sen autoni perästä. Auton ollessa parkissa, oli tupaa kohden käynnissä sellainen vaellus, jotta se ei saattanut meinata mitään muuta kuin täyttä kahvipannua.
”Onko meille asti viälä kaffia?” kysäisin heti kun vain pääsin keittiön ovelle.
”Justiin kaadettiin viimeiset kuppiin, mutta viitisen minuuttia niin on taas täyspannu”.
”Kyllä me ny sen verta jaksetahan orottaa” totesin ja laskin sylissäni kiemurtelevan Ellin lattialle. Tyttö lähti päättäväisesti kävelemään kohti pöytää ja sen äärellä istuvia ihmisiä enkä ollut taaskaan varma mitä tytöllä oli mielessä.Keskustelu tuvassa kävi tutusti hevosten ympärillä ja keskusteluun oli helppo päästä mukaan. Olin yllättynyt siitä, jotta Santtu puhui Fifin lähdöstä. Nuori mies oli hoitanut islanninhevostaan niin huolella jotta varmasti monikaan tuon ikäinen ei sellaiseen pystyisi. Toki oli ymmärrettävää, jotta haaveet ja tavoitteet varmasti muuttuisivat vuosien kuluessa ja olisikin mielenkiintoista nähdä millaisen hevosen tai ponin tuo ostaisi seuraavaksi. Keskustelun kääntyessä kilpailemiseen kysyttiin jokaiselta vuorollaan millainen suunnitelma kisaamisen suhteen olisi.
”Me ei taireta kereetä kovinkaan kilipaalemaan täs kuus. Meillä on kuitenki tua muutto päällänsä ja suunnittelin notta laittaasin tuan nykyysen kämpän vuakralle ku se on kuitenki omistusasunto. Notta jos tiätää jonku joka ettii kämppää seinäjoelta nii siitä saa vihijata” totesin. Alkava syksy toisi eteen paljon uusia asioita, enkä todellakaan tiennyt miten hankalaa olisi saada asuntoa vuokrattua seinäjoelta, saati miten vuokranantajana toimiminen tulisi tapahtumaan.Kuuntelin vielä pari vastausta ennen kuin Elli varasti huomioni ja saadessani tytön taas keskittymään omiin kirjoihinsa, saatoin kaataa itsellenikin kupillisen kahvia ennen kuin uusikin pannullinen oli mennyt täysin.
-
Kuin huomaamatta Hopiavuoren tupa oli muuttunut lapsiystävällisemmäksi. Muutamiin pistorasipohin oli ilmestynyt suojuksia, keittiön nurkkaankin oli tiensä löytänyt syöttötuoli. Taisipa kaikkien polle mukien seassa tätä nykyään majailla myös nokkamuki. Muitakin muutoksia tuvassa oli tapahtunut joista selkeästi kävi ilmi jotta tuvassa vieraili säännöllisesti myös pieni ihminen.
”Aaaaas!” päättäväinen komennus kajahti ilmoille ennen kuin keittiön lattia tuntui jalkojen alla. Hrti vain kun taspaino sen salli, pienet askeleet lähtivät kiidättämään pian 90cm pituista tyttöä kohti olohuonetta. Matka kuitenkin pysähtyi ovelle, samalla kun harmaat silmät tutkivat sohvalla istujia. Kuitenkaan katse ei tavoittanut kunpaakaan niistä joita tyttö etsi. Kuullessaan ulko-oven käyvän pienet jalat käänsivät kulkusuunnan kohti ovea ja pienet kasvot kerkesivät jo kirkastua. Matkanteko kuitenkin tyssäsi, tytön todetessa tulijan ihan oudoksi tyypiksi.
”Ua?” kysymys lausuttiin ilmoille kirkkaalla äänellä.
”Mä olen Iiro. Kukas sä olet?” mies tervehti lasta.
”Oei. Eeii”.
”Elli?”
”Oo”Katse mittaili tutkivasti uutta tulijaa, ennen kuin ovi kävi uudelleen ja vihdoin ja viimein tuttu ääni kuului.
”Iiieee!” Melkein kirkaisunomaisesti huudettiin ennen kuin puoliksi juokseva askel kuljetti tytön kummisetiensä jalkoihin.
”Mitä sinä Elli huurat täälä? Ei saa huutaa” äitinsä saapui keittiön ovelle toruen samalla jälkikasvuaan.
”Ai oliko siälä kummisetä?” Nyökkäys sai toimia naisen osalta tervehdyksenä toiselle, ennen kuin huomionsa tyttärensä puoleen.
”Tulisiksä Elli viälä juamaan vähä?”
”Eeeeei. Ie” taapero totesi päättäväisesti samalla kun istahti eteisen lattialle.
”Kehtaaksä Nikke ottaa likan sylii tullessas? Minoon purkanu muuttolootia nii palio notta mullo lihakset iha jumis ja ku Elli on tualla päällä nii se o torennäköösesti iha kauhia jos minä eres yritän nostaa.”
”Mä huolehdin”.Kauaa ei Elli kerennyt lattialla istua kun kummisetänsä kyykistyi eteensä.
”Tehäänkö lentokone?”
”OO!” pienet kädet ojentuivat kohti miestä, ennen kuin toinen nosti taaperon ilmaan ja parivaljakko teki matkansa keittiöön. Niklaksen yrittäessä istuttaa kummityttönsä syöttötuoliin lausuttiin päättäväinen käsky sylistä. Toiveensa toteutuessa tyttö suostui rauhoittumaan ja jopa juomaan vähän nokkamukiinsa jääneestä maidosta ennen kuin uni viimein voitti pienen kiukuttelijan ja tyttö nukahti kummisetänsä syliin. -
Projekti, joka tunnettiin myös nimellä talon ostaminen, oli ollut varmaan stressaavampaa kuin mitä olin osannut sen ajatella olevan. Tokikaan en varmasti ollut osannut ajatella, jotta saattaisimme löytää Rasmuksen kanssa niinkin hyvän talon kuin mitä olimme lopulta löytäneet. Palattuamme Hollannista suomeen kuun alussa, olimme käyttäneet pari ensimmäistä päivää asioiden hoitamiseen ja vasta kun kaikki paperit olivat oikeasti allekirjoitettuna ja meillä oli uuden kotimme avaimet kädessä, saatoin uskoa, jotta talon osto oli oikeasti tapahtunut. Samalla toki se tarkoitti myös sitä, että pakkaaminen pääsi alkamaan.
Uusi kotimme oli onneksi sen verran hyvässä kunnossa, jotta minkäänlaiselle pintaremontille ei ollut tarvetta, joten saatoimme muuttaa heti kerralla. Päästessään torstaina töistä Rasmus oli käynyt Biltemassa ostamassa muuttolaatikoita ja kunhan Elli oltiin vain saatu yöunille, oli pakkaaminen päässyt alkuunsa. Ensimmäiset laatikot täyttyivätkin yllättävän helposti, vaikka samalla ne täyttivätkin nykyisen asuntomme olohuonetta.
”Minen ehkä osannu orottaa notta näitä laatikoota tulis näin palio ja näin nopiaa…” huokaisin nostaessani taas yhtä laatikkoa kasan päälle.
”No siis vähän sama vika. Mutta toisaalta mehän voitaisiin varmaan viedä jo jotain talolle? Tokikaan siellä ei oo mitään kalusteita, mutta ainakin saataisiin vähän tilaa ja jos joku vain kerkeäisi apuun niin voitaisiin toisaalta mun puolesta viedä jo ainakin noi kirjahyllyt sinne. Tokihan sitten kaappeja voi alkaa täyttämään siellä.”
”No joo tua kuullostaa kyllä ihan järkevältä. Mä voisin kysäästä mitä Marshallilla ja Niklaksella on, jos ne kerkiääs vai oliko sulla jotaki miäles?”
”Ei, kysy vaan. Jos ne ei pääse nii mä kysyn sitte josko Antti ja joku toinen kerkiäis”.Ennen kuin Marshall varmaan kerkesi edes ajatusta prosessoimaan, oli Niklas jo luvannut tuoreen pariskunnan muuttoavuksi. Näin ollen lauantaina kävin aamulla Hopiavuoressa tyhjäämässä trailerini.
”Pesuhommia?” Eetu kysäisi kävellessään ohitse.
”Ei oikiastansa. Muuttohommia pikemminkin. Ei viälä pystytä muuttamahan kunnolla, ku ei olla sovittu muuttoporukkaa ja isoompaa autua, mutta viärään tänään jo ensimmääsiä juttuja taloolle. Alakaa olemaha sen verta laatikoota pakattuna notta tuloo vähä aharasta ja sitte ku Elliki on jo sen verran vauhrikas. Et muute sattuusi keherata auttaa notta saisin tämä väliseinän pois? Ku oot nua sopivasti siinä hollilla.” Nostettuamme Eetun kanssa trailerin väliseinän vasten tallin seinustaa, sain siivottua vielä viimeisetkin purut pois, ennen kuin kävin kippaamassa ne Paahtiksen karsinaan ja suljin rampin. Rivitalon pihamaalla trailerin kanssa peruuttelu oli omanlaisensa projekti, mutta lopulta yhdistelmä oli sellaisella paikalla, jotta Rasmuksen ja Marshallin oli helppoa kantaa kirjahyllyt kyytiin, samalla kun itse yritin pitää Ellin poissa jaloista.Kirjahyllyjen lisäksi traileriin nostettiin muutama muuttolaatikoista ja kun kaikki mitä vain helposti tähän kyytiin sai mahdutettua, oli kyytissä, oli aika lähteä ajamaan kohti uutta kotiamme. Sinisen omakotitalon tullessa esiin, tuntui jotenkin ihmeelliseltä ajatella, jotta tuo olisi meidän uusi kotimme. Sisälle päästessämme talo kumisi tyhjyyttään ja ennen kuin yhtäkään laatikkoa purettiin tai kalustetta kannettiin sisälle, suunnittelimme Rasmuksen kanssa, kuinka haluaisimme asiat järjestää. Lopulta totesimme, jotta suunnitelmat varmasti muuttuisivat, kunhan saisimme viimeisetkin kalusteemme tänne, joten ehkä tässä kohtaa olisi vain paras kantaa ne joillekin paikoille. Vaikka emme tässä kohtaa vielä purkaneetkaan yhtään laatikkoa, jo pelkästään tieto siitä, että ne olivat täällä, sai ajatuksen uudesta kodistamme jotenkin konkreettisemmaksi.
Palattuamme vanhalle asunnollemme, Rasmus ja Marshall tekivät vielä yhden pienen muuttokuorman verran kierrosta uudelle talolle, samalla kun jäin itse vielä pakkailemaan vanhalle asunnolle. Oli mukavaa päästä touhuamaan rauhassa, sillä Niklas oli ottanut kontolleen Ellin viihdyttämisen, joten minun ei tarvinnut olla joka kolmas sekunti katsomassa taaperon perään, tai irrottamassa pieniä käsiä sanomalehdistä, joihin yritin kääriä tauluja. Miesten palatessa asunnolta, kiitin molempia suuresti avusta. Lupasimme ilmoittaa, kun tietäisimme tarkemmin muuttopäivästä ja vaihdettuamme vielä muutaman sanan totesimme, että saattaisimme nähdä vielä tallilla vähän myöhemmin. Muutamaa tuntia myöhemmin totesimme Rasmuksen kanssa yhteistuumin, jotta emme jaksaisi pakata enää yhtään laatikkoa tänään. Taisteltuamme keskeneräisen laatikon valmiiksi, luovutimme pakkaamisen suhteen ja suuntasimme Hopiavuoreen.
Peruuteltuani trailerin sen omalle paikalle, Rasmus kävi irrottamassa sen autoni perästä. Auton ollessa parkissa, oli tupaa kohden käynnissä sellainen vaellus, jotta se ei saattanut meinata mitään muuta kuin täyttä kahvipannua.
”Onko meille asti viälä kaffia?” kysäisin heti kun vain pääsin keittiön ovelle.
”Justiin kaadettiin viimeiset kuppiin, mutta viitisen minuuttia niin on taas täyspannu”.
”Kyllä me ny sen verta jaksetahan orottaa” totesin ja laskin sylissäni kiemurtelevan Ellin lattialle. Tyttö lähti päättäväisesti kävelemään kohti pöytää ja sen äärellä istuvia ihmisiä enkä ollut taaskaan varma mitä tytöllä oli mielessä.Keskustelu tuvassa kävi tutusti hevosten ympärillä ja keskusteluun oli helppo päästä mukaan. Olin yllättynyt siitä, jotta Santtu puhui Fifin lähdöstä. Nuori mies oli hoitanut islanninhevostaan niin huolella jotta varmasti monikaan tuon ikäinen ei sellaiseen pystyisi. Toki oli ymmärrettävää, jotta haaveet ja tavoitteet varmasti muuttuisivat vuosien kuluessa ja olisikin mielenkiintoista nähdä millaisen hevosen tai ponin tuo ostaisi seuraavaksi. Keskustelun kääntyessä kilpailemiseen kysyttiin jokaiselta vuorollaan millainen suunnitelma kisaamisen suhteen olisi.
”Me ei taireta kereetä kovinkaan kilipaalemaan täs kuus. Meillä on kuitenki tua muutto päällänsä ja suunnittelin notta laittaasin tuan nykyysen kämpän vuakralle ku se on kuitenki omistusasunto. Notta jos tiätää jonku joka ettii kämppää seinäjoelta nii siitä saa vihijata” totesin. Alkava syksy toisi eteen paljon uusia asioita, enkä todellakaan tiennyt miten hankalaa olisi saada asuntoa vuokrattua seinäjoelta, saati miten vuokranantajana toimiminen tulisi tapahtumaan.Kuuntelin vielä pari vastausta ennen kuin Elli varasti huomioni ja saadessani tytön taas keskittymään omiin kirjoihinsa, saatoin kaataa itsellenikin kupillisen kahvia ennen kuin uusikin pannullinen oli mennyt täysin.
-
Mulla on ollu joku Elli mood päällänsä ny pari päivää ja teki miäli kirjoottaa jotain Oskarin ja Ellin välille. En minä oikiasti osannu mutta leikitää että ketää ei haittaa jookos kookos?
”Oai ee uku?” Elli kysyi selkeästi ihmetellen samalla kun katseli ruunikkoaan harjaavaa miestä.
”Ei, Oskari ei enää nuku”.
”I-i?”
”Oskari nukkui niin paljon jotta hän on ihan pirteä. Vähän kuin sinä päiväunien jälkeen” yritin selittää. En ollut ihan varma siitä, paljonko Elli ymmärsi Oskarin onnettomuudesta.
”oei” tyttö totesi, ennen kuin jatkoi banaanin syömistä. Ellille oli rakennettu oma tallijakkara vanhasta lypsyjakkarasta ja lasten keinusta. Mikään nätti tuo viritelmä ei ollut, mutta se ajoi asiansa ja tyttö viihtyi tuolissaan.Jatkaessani Paahtiksen harjaamista, pohdin olimmeko olleet tallilla yhtä aikaa Oskarin kanssa. Saattoi hyvinkin olla jotta edellisen kerran Elli olisi nähnyt toisen oli vieraillessamme sairaalalla.
”Äii, äeeö ois?” tytön kysymys sai huomioni kääntymään takaisin lapsen puoleen.
”Tottakai rakas”
”Iitos”
”Älä sitten lähde kauaksi jotta äiti näkee. Eikä saa juosta nii hepat ei säikähä”.
”Oo”Varmistuttuani jotta tyttö jää touhuamaan turvalliselle paikalle kiinnitin huomioni taas hetkeksi kirjavaan ratsuuni. Setvittyäni tamman hännän ja todettuani sen olevan pesun tarpeessa, aloin etsimään Elliä joka yllättäen ei ollutkaan enää takanani. Lopulta katseeni poimi tytön tekemässä matkaansa suulin toiselle puolelle. En tiennyt mitä tyttö suunnitteli joten seurasin vain Ellin menoa. Lopulta tyttö seisahtui Oskarin vierelle.
”Oai?”
Näin miten brunette käänsi katseensa kohti noin metrin päässä itsestään seisovaa tyttöä. Elli odotti yllättävän kärsivällisesti jotta Oskarilla olisi aikaa reagoida puhutteluunsa, ennen kuin tuo ojensi kätensä eteenpäin. Tarkalleen en nähnyt mitä tyttö Oskarille ojensi, mutta selkeästi jotain vaihdettiin pienestä kädestä suurempaan.
”Oe yä Oai” kirkas lapsen ääni kuului sanovan, ennen kuin tyttö lähti kipittämään luokseni hymyillen. Elli palasikin luokseni juuri sopivasti ennen kuin Ilona palasi tallista kantaen Kissin varusteita.Ellin päästessä luokseni kyykistyin jotta saatoin kiinnittää katseeni tytön silmiin.
”Mitä sä Elli veit Oskarille?”
”Eein” tyttö vastasi viitaten kohti jakkaransa vierellä olevaa reppuani jonka avoimella suulla näin kettukarkki jaffakeksi paketin.
”Keksin?”
”OOO!” Tyttö kiljahti pienesti.
”Elli, ei saa kiljua.”
”Aeei”
”Ei se haittaa, mutta hepat saattaa säikähtää. Nitä jos hoidetaan Paahtis loppuun ja viedään se ulos?”
”Oei.” -
Rasmuksen kertomana
Marshallin ja Niklaksen vihkitilaisuus oli ollut kaikessa perinteisyydessään juuri miesten näköinen. Seremonian jo ollessa ohitse, päädyin kysymään Jannalta katuiko nainen omaa valintaamme kohta vuosi takaperin.
”En. Musta meidän häät oli justihinsa sellaaset mikkä sopi meille.”
”Hyvä” vastasin naiselle hymyillen, ennen kuin jatkoimme juhlatunnelmasta nauttimista. Vaikka ikäeroa Ellin ja muiden juhliin osallistuneiden lasten kohdalla olikin varmasti pienimmilläänkin useamman vuoden verran, oli tyttö solahtanut silti joukkoon sulavasti. Edes, se että osalla lapsista ei ollut yhteistä kieltä ei tuntunut menoa haittaavan. Toisaalta tyttö ei vaikuttanut kovinkaan ujolta enää sen jälkeen, kun oli päässyt vierastusiästä ohitse. Olimmekin Jannan kanssa miettineet millainen tyttärestämme tulisi, kunhan Elli vain vielä kasvaisi ja tytön olisi aika aloittaa ensin päiväkoti ja eskari ja sen jälkeen koulu.Lopulta taisimmekin olla ensimmäisiä vieraita, jotka häistä lähtivät, vaikka olinkin kertonut Jannalle, että olisin valmis lähtemään, vaikka heti vihkimisen jälkeen, jos tuosta siltä tuntuisi. Juhlien alkaessa vaihtumaan hieman enemmän aikuiseen makuun soveltuvimmiksi Janna vihjasi minulle, jotta voisi olla meidän aikamme poistua. Ymmärsin täysin miksi vaimoni halusi lähteä juhlista näin aikaisin ja ennen lähtöämme kävimme vielä vaihtamassa muutaman sanan juhlaparin kanssa. Marshallin ja Niklaksen luota suuntasimmekin suoraan kotiin, ja Jannan mennessä valmistelemaan Elliä yöpuulle pakkasin auton seuraavaa aamua varten valmiiksi, sillä joutuisimme lähtemään ajamaan todella aikaisin, jotta kerkeäisimme laivaan.
En ollut huomannut kilpailukalenteria selatessani ja ilmoittaessani itseni ja Paahtiksen kisaamaan, jotta Stall Haze Fieldin kisat olivatkin Marshallin ja Niklaksen häitä seuranneena maanantaina. Kisojen ollessa Alankomaissa asti, tämä olisi ollut mukava huomioida jo ennen kuin ehdin meidät ilmoittamaan. Vaikka Janna ei välttämättä ollutkaan kovinkaan innostunut tästä ajatuksesta, oli vaimoni lopulta myöntynyt ajatukselle.
Vaikka aikainen herätys matka-aamuna ei ollutkaan kenenkään meidän mieleemme, olimme molemmat tyytyväisiä siitä, jotta meidän ei tarvinnut kuin syödä aamupalat, pukea ja nousta autoon. Jannan hoitaessa Ellin, otin itse vastuulleni Myssyn hoitamisen sekä viimehetken pakkaukset. Ollessamme lopulta valmiita lähdimme ajamaan kohti Hopiavuorta ja kisaratsun hakemista.
”Ei sun ny olis tarttenu herätä näin aikaasee. Kyllä me oltaas Rasmuksen kans päriätty.”
”Ei täs mitää. Kyllä minä mialuusti herään kattomaha notta tarvitaanko johonaki apua.”
”Mee vaa takaasi tupaha ja nukkumaha. Me lähäretään kans iha justiinsa nii kereetähän Turkuhu ja laivaha. Täs on kuitenki pitkä ajo eres.”
”Minä meen kohta, kunhan näjen notta pääsettä matkaha.”Jannan keskustellessa Eetun kanssa vielä matkamme tarkemmista yksityskohdista lastasin Paahtiksen koppiin. Kirjava tamma oli tottunut matkustamaan, joten pelkkä koppiin lähettäminen riitti. Puomin ja sillan ollessa nostettuna huikkasin Jannalle, jotta olisimme valmiita lähtemään.
”Jees, mä tuun ihan justihin!” tuo kuittasi ilmoitukseni ennen kuin saapui luokseni ja kävimme lyhyen neuvottelun ajovuoroista ennen kuin istuin ratin taakse. Matkan aikana oli omanlaisensa haaste löytää taukopaikkoja, joilla saatoimme purkaa Paahtiksen kopista ja antaa kirjavan hieman oikoa jalkojaan. Lopulta pääsimme kuitenkin Turkuun sekä laivaterminaaliin. Check innin ollessa tehnynä pääsimme ajamaan laivaan ja meidät oli onneksi huomioitu siten, että pääsimme ensimmäisten joukossa laivaan ja sieltä pois.Tukholman satamasta meillä oli vielä hyvä matka kisapaikalle, mutta lopulta olimme perillä. Paahtiksen ollessa sille vuokratussa karsinassa, olimme Jannan kanssa molemmat innoissamme siitä ajatuksesta, että pääsisimme nukkumaan ihan kunnon sänkyyn.
Kisapäivän aamuna heräsimme yllättävän virkeinä ja suuntasimme hotellin aamupalalle. Aamupala oli erilainen kuin mihin olimme tottuneet ja koska aikaa olisi, päätimme syödä rauhassa. Olimme juuri viimeistelemässä aamupalaamme, kun puhelimeni soi ja näin jotta soittajana oli kiinteistönvälittäjämme.
”Antti soittaa” totesin ääneen juuri ja juuri Jannan kuultavasti ennen kuin liu’utin vastauspalkkia ja nostin laitteen korvalleni.
”Rasmus Heglund”
”Antti tässä huomenta. Mulla olis teille hyviä ja huonoja uutisia.”
”Jahas. No aloitetaanko niistä huonoista?”
”Sehän passaa oikein näppärästi. Tosiaan Kiurusaarentien talosta on siis kyse. Siitä oli tullu kaks tarjousta mikä selevis mullekki vasta ny aamusta, kun juttelimme talon nykyisen omistajan kanssa.”Kuullessani miehen sanat en voinut mitään sille syvälle huokaukselle joka keuhkoistani karkasi. Janna loi minuun ihmettelevän katseen ja yritin äänettömästi kuiskata toiselle sanat ”useampi tarjous.”
”Okei… mitäs hyvät uutiset sitte on?”
”Myyjä on kerennyt miettimään molempia tarjouksia viikonlopun yli ja hän ilmoitti, että olisi valmis hyväksymään teidän tarjouksenne, jos olette vielä kiinnostuneita kyseisestä talosta.”Antin sanat pääsivät yllättämään, vaikka olin yrittänyt varautua niihin.
”Tuota, odotatko hetken niin mä kerron Jannalle uutiset ja kysyn hänen mielipiteensä?”
”Totta kai.””Me saadaan se talo!” Mun oli pakko tokaista suoraan, ennen kuin Janna kerkesi mitään edes kysymään.
”Oikeesti? Ihan mahtavaa!”
”Jep. Mä kerron Antille” totesin ennen kuin napsautin mykistyksen pois.
”Kyllä me se talo otetaan, jos tosiaan meidän tarjous on menny läpi. Me ollaan takasin Suomessa viimenen päivä niin sopisiko silloin tehdä paperit?”
”Mä selvittelen ja palaan asiaan toivottavasti myöhemmin tänään, jos sopii?”
”Kyllä se käy, eipä meillä mitään täs lomalla oo.”Hyvien uutisten kanssa oli mukava lähteä vaihtamaan vaatteita ja valmistautumaan kisapäivään. Koska hotellilta ajoi kisapaikalle vartin verran, kerkesimme hiomaan Jannan kanssa suunnitelman kuntoon siitä, kuinka toimisimme kisapaikalla. Koska Jannan hevoskokemus oli minua vankempaa, sai nainen olla vastuussa Paahtiksen varustamisesta ja itse tyydyin lastenhoitotehtävään. Toki tamman verryttelyn tulisin hoitamaan itse. Kisapaikalla oli ihan erilainen hälinä kuin mitä kotipuolen kisoissa. Toki kisapaikalla kuului yllättävänkin paljon suomea, joka sai olon tuntumaan niin kotoisaksi kuin se tällaisella sunnuntaikisaajalla saattoikaan kisapaikalla tuntua. Oikeastaan koko kisaluokassa olikin lopulta tarkemmalla tarkistelulla vain kolme ulkomaalaista kisaajaa, vaikka eipä se olisi mitään muuttanutkaan, jos heitä olisi ollut enemmän.
Meidän luokassamme oli 16 ratsukkoa ja oman lähtövuoroni lähestyessä jännitys tuntui vain kasvavan kasvamistaan. Lopulta minun oli aika ratsastaa kirjava tamma valkoisten aitojen sisäpuolelle ja meidän oli aika aloittaa oma suorituksemme. Paahtis tuntui liikkuvan vähän ehkä hitaasti, vaikka kuinka yritinkin saada tammaa liikkumaan reippaamin. Ehkä Jannalla olisi ollut jokin hyvä ajatus siitä, miten korjata, mutta nyt jouduin selviämään ihan itse tällä radalla ja lopulta huomasinkin ratsastaneeni kirjavan jo lopputervehdykseen.
Tamman astellessa pois kisakentältä huokaisin syvään ja olin tyytyväinen siitä, että suorituksemme oli ohitse. En jotenkin osannut odottaa tältä startilta oikeastaan mitään, kunhan nyt vain haimme kirjavan kanssa taas hieman kokemusta kilpailemisesta.
”For the price giving ceremony we would like to call next riders: Rasmus Heglund – Bring me my toast xx, Reija Kakiharju – Saariston Sysililja, Minttu Hongisto – Surun Siru”
Kuullessani oman nimeni litanian kärjessä, katsoin Jannaa kohden hämmentyneenä mutta tuo vain hymyili minulle onnellisen näköisenä ennen kuin hoputti minut takaisin Paahtiksen selkään. Katsellessani ruusukkeen kiinnittymistä tamman suitsiin, en jotenkin voinut käsittää, että olisimme voittaneet koko luokan. Sen verran tiesin, että toiseksi tullut Reija oli Oikea Kilparatsastaja ja itse olin vain harrastelija, joka juuri ja juuri osasi edes ratsastaa. Kääntäessäni Paahtiksen kunniakierrokselle kirjava taisi tietää, että nyt olisi sen aika loistaa sillä tamma paineli sellaistakin laukkaa, jotta ei jäänyt todellakaan epäselväksi sen suonissa virtaava täysi veri.”Noh, taietaan joutua palaamaan kotia kaakun kans” totesin nauran ennen kuin laskeuduin Paahtiksen selästä ja lähdimme riisumaan tammaa.
-
Talon oston osoittauduttua paljon takkuisammaksi kuin kumpikaan meistä oli Rasmuksen kanssa osannut odottaa, Niklaksen ja Marshallin häät toivat mukavaa vaihtelua. Tokihan häät olivat päässeet myös omalla tavallaan yllättämään, joten minun ja Ellin osalta meinasi iskeä jonkinlainen asukriisi. Rasmuksen kohdalla homma oli helpompaa, sillä miehelle riitti se, jotta mies kävi ostamassa itselleen sopivan kauluspaidan sekä kravatin. Itselleni olin joutunu etsimään hieman pidempään sopivaa mekkoa, mutta lopulta myös oma pukeutumisongelmani oli ratkennut.
Omanlaisensa kaaoksen jälkeen olimme vihdoin ja viimein valmiita lähtemään kohti Marshallin ja Niklaksen uutta kotia. Emme olleet nähneet miesten kotia valmiina, vaikka olimmekin käyneet auttamassa pariskuntaa muutossa.
”Jotenkin hassua ajatella notta Niklas ja Marshall on oikiasti menos naimisiin”.
”Mitäs hassua siinä muka pitäisi olla? Tai niinkun onhan ne olleet yhdessä pitkään, eikä tuollaisten liittojen solmiminen ole ollut enää pitkään mikään ihmeellisyys”.
”Ei ei. Ehkä tähän vaikuttaa se, että näistä häistä on tiennyt niin pitkään. Tai ku meirän omat oli kuitenki vähä sellaaset extempore häät. Enkä minä meinaa tätä sillä notta niis olis ollu jotaki vikaa, vaan mun miälestä ne oli justihin meille sopivat”.
”Mm… Mutta pitääskö meiän nyt lähtiä niin me ei myöhästytä? Oliko Ellin hoitolaukku missä?”
”Joo lähäretään vaa. Se pitääs olla jo eteeses”Lopulta kaikki oli mukana autossa ja saatoimme lähteä ajamaan kohti Krekolankulmaa joka oli tulevan avioparin uusi koti. Rasmuksen löydettyä autolle sopivan parkkipaikan, irrotin Ellin turvaistuimestaan ennen kuin oli aika lähteä suuntaamaan kohti pihaa.
”Äellä!” Elli komensi ennen kuin alkoi kiemurtelemaan isänsä sylissä.
”Odota ihan hetki niin lasketaan sut alas. Ihan vielä ei voi” Rasmus yritti topputella tyttöä. Tokihan Ellin olisi voinut antaa kävellä, mutta vielä tyttö ei välttämättä jaksaisi kävellä näin pitkää matkaa. Päästessämme lähemmäksi Marshallia, Rasmus päätyi laskemaan tytön alas ja ottamaan Ellin kädestä kiinni. Hain Ellin vapaan käden omaani ja jatkoime matkaa kohti punapiirteistä, joka juuri vapautui edellisen vieraan kanssa juttelusta. Hymy, joka miehen kasvoille nousi, sai ainakin minut vakuuttuneeksi sitä, jota Marshallista olisi tulossa hyvä isä.Irrotettuaan otteensa Ellin kädestä kurotti mies kättelemään Marshallia. Itse päädyin halaamaan miestä ja vaihtaessani tuon kanssa vielä muutaman sanan, vierelläni seissyt tyttö vaikutti siltä, jotta tuo ei pysyisi enää nahoissaan. Marshallin kyykistyessä Elli melkein juoksi tuon syliin johon mies sulkikin kummilapsensa ennen kuin suoristi taas ryhtinsä. Tytön onnitellessa kummisetäänsä omalla kirkkaalla lapsen äänellään en voinut olla hymyilemättä, vaikka samalla toisaalta ehkä hienoisesti myös häpesin tytön käytöstä. Onnekseni tiesin, jotta Marshall ei toivottavasti pahastuisi tytön käytöksestä, sillä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tyttö tarttui tuota parrasta kiinni. Ilmeisesti vasta nyt tyttö huomasi, jotta meitä ei ollut vastaanottamassa kuin vain toinen kummisedistään ja kääntäessään katseensa takaisin Marshallin puoleen tuo kyselikin Niklaksen perään.
Vaihdettuamme vielä muutaman sanan Marshallin kanssa oli aika etsiä omat paikkamme. Koska en tiennyt miten Elli jaksaisi istua koko toimituksen ajan (edellisellä kerralla kun tyttö oli nukkunut tyytyväistä), jäimme hieman sivummalle istumaan. Suureksi yllätyksekseni tyttö jaksoi kuitenkin istua ja keskittyä koko toimitukseen, vaikka en ajatellutkaan, jotta näin pieni lapsi jaksaisi.
Koko juhlatilaisuus oli juuri Marshallin ja Niklaksen näköinen ja ainakin itselläni oli todella mukavaa. Taisimme molemmat käydä muiden vieraiden kanssa mielenkiintoisia keskusteluja, ja Elli leikki muiden lasten kanssa, vaikka osa olikin paljon tyttöä vanhempia. Väen vähentyessä ja pitojen muuttuessa hieman enenmmän K18 linjalle, päätimme Rasmuksen kanssa kiittää juhlaparia juhlista ja suunnata kotiin nukuttamaan Elliä ja valmistautumaan tulevaan reissuumme.
-
11.7
“Mä en kyllä jotenki tykänny tuasta yhtään. Tokihan tua oli ensimmäne mikä me nähtihin siellä Kiurusaaren tiellä. Tai niinku eihän tuas mitää suurta vikaa ollu, mutta jotenkin minen vaa päässy tykästymähän tuahon”.
“No joo, olihan tuossa tuo pohjaratkaisu vähän ehkä hankala ajatellen pienlapsiperhe arkea. Toisaalta aina vois rempata, mutta miten paljoon me ollaan valmiita? Remppa on kuitenkin aina aika iso projekti”.
“Se on totta.klo Enkä minoo varma saisko tuata yhtää eres avattua vaikka siältä kaataaski jonku seinän”.
”Kai siitä sais jotain, mutta ehkä on helpompi katsella jotain valmiimpaa”.
”Totta. Kyllä me löydetään vielä jotain sellaista joka meille sopii.”******
14.7
”Rasmus Heglund”.
”Kelokorven Antti täs huomenta. Mulla olis teille hyviä uutisia. Tehän olitte kiinnostuneita siitä Kiurusaaren tien omakotitalosta? Tilanne on muuttunut nyt niin että se olis taas markkinoilla. Mä en oo laittanut sitä vielä yleiseen myyntiin, kun ajattelin soittaa teille ihan ensimmäisenä.”
“Aijjaa… tämä oli kyllä totaalinen yllätys. Tuota, mä oon tässä töissä että mä en ihan just nyt pysty kysymään Jannan mielipidettä, niin käykö jos mä soitan sulle täs seuraavan tunnin sisään ja kerron meidän vastauksen?”
“Tottahan toki se sopii. Mulla on tässä yksi näyttö, mutta tuossa yhdentoista jälkeen voi kyllä soitella ihan vapaasti.”
“Jees. Mä palaan silloin asiaan niin kerkeän kysyä vielä Jannankin mielipiteen.”—
“Meille olisi koti tiedossa”.
“Öö… tota… avaatko vähän enemmän?”
“Antti soitti äsken ja kertoi että kaupat siitä Kiurusaarentien talosta olikin mennyt nurin, joten me saataisiin se jos me vain halutaan. Ei oo kuulemma vielä palautettu sitä kunnolla markkinoille, vaan Antti oottaa ensin jotta kuulee meidän mielipiteen asiaan ja sitten vasta laittaa sen taas uudelleen myyntiin.”
“Totta puhuen mä oon miättiny sitä talua aina välillä. Että jos me vaan voiraan tehä siitä uus tarjous ellei myyjä oo valamis hyväksymähän sitä meirän vanhaa nii totta kai me ollaan kiinnostuneita.”
“Jep. Mä soitan Antille ja sit mä soitan pankkiin ja katsellaan mitä ne sanovat niin ollaan vähän järkevämpiä sitten jatkoa ajatellen”.
“Tua kuullostaa kyllä hyvältä suunnitelmalta. Ilimootatko mullekki mitä käy nii tiärän vähä notta mihinä me mennähä?”
“Joo, voi olla että muutamaan tuntiin ei kuulu mitään, mutta mä kerron kyllä heti kun tiedän jotain”.18.7
Tuntui jotta kaikki asiat tässä taloprojektissa tapahtuivat juuri ennen viikonloppua. Antti oli soittanut siitä jotta meillä olisi mahdollista sittenkin saada se talo josta me olimme haaveilleet perjantaina ja ajan saaminen pankkiin oli ollut oma projektinsa. Tokihan meillä oli jo lainalupaus pankilta mutta koska olin saanut töitä, olimme halunneet tarkistaa miten se vaikuttaisi lainalupaukseemme.
”Mun pitää tutustuu näihin uusiin papereihin tarkemmin, mutta en mä kyllä usko että mitään estettä tulisi. Sopiiko teille jos palaan asiaan perjantaina?”
21.7
”Joo, kyllä tuo meidän lainalupaus on edelleen voimassa, joten voitte hyvillä mielin jättää tarjouksen asunnosta.”
***
”Huh mitä uhkapeliä tämä on” Rasmus huokaisi lähetettyään tarjouksemme 14.59.
”Jep. Onkohan meillä ikinä sellaasta kotia johonka me voiraan alakaa rakentamahan kotia meille viirelle?” -
Tämä on aikalailla tykitystä kun en huomannut taas ajan kulumista
27.6
Rasmus oli saanut järjestettyä talolle näytön heti tälle päivälle ja suuntasimmekin Ellin kanssa miehen välittämään osoitteeseen yhdeksitoista. Vaaleansiniseksi maalattu, mustakattoinen talo näytti ulkoapäin yllättävän ryhdikkäältä, vaikka se olikin jo useamman kymmentä vuotta sitten rakennettu. Toki se oli uudelleen maalattu vain muutama vuosi sitten minkä vuoksi talo varmasti näytti ulkoapäin ryhdikkäältä, vaikka toki siinä näkyi vuodet sekä elämät joita seinät olivat suojanneet.
”Mä jotenki tykkään nottei tämoo punamultainen. Eihän niiskää siis mitää vikaa oo, mutta kuitenki” totesin vierelleni kävelleelle Rasmukselle.
”Tämön kyllä kivan värinen. Mennähänkö sisälle? Antti odottaa siellä.”
Kävellessämme kohti portaita pistin merkille, jotta pääasiassa piha sijoittui talon sivulle ja takapuolelle. Etupiha koostui pääasiassa ajotiestä sekä autotallista ja pienestä nurmi kaistaleesta kivijalan edessä. Noustuamme portaat ylös astuimme katetulle terassille ennen kuin oli aika astua sisään.Eteinen oli yllättävän tilava, eikä perinteinen parin neliön koppi. Astuttuamme peremmälle meitä odottikin rennon siististi pukeutunut ehkä nelikymppinen mies.
”Antti Kelokorpi. Te taisitta olla Heglundit?”
”Kyllä. Mä soittelinkin sun kanssa pariin kertaan tästä talosta”.
”Joo. Mutta me varmaan voidaan alottaa suoraan? Kysykää vaan, jos jotain kysyttävää ilmenee. Mutta kuten huomasitte tässä talossa, on yllättävän tilava eteinen ja sitten täältä…”Antista huomasi, jotta mies ei ollut ensimmäistä kertaa esittelemässä taloa. Mies tarjosi meille perusteellisen ja helposti ymmärrettävän esittelyn talosta ja kävellessämme takaisin ulos kolmea varttia myöhemmin, olimme molemmat varmoja siitä, että tästä talosta tulisimme tarjoamaan.
3.7
”Kelokorven Antti tässä terve. Te olitte tehneet tarjouksen siitä omakotitalosta”.
”Joo, niin tehtiinkin”.
”Mä joudun valitettavasti ilmoittamaan, jotta talosta tehtiin myös toinen tarjous, jonka myyjä on päättänyt hyväksyä. Tällä hetkellä mulla ei myöskään ole mitään muuta kriteereihin sopivaa taloa tarjota, mutta voin varmaan palata asiaan, jos sellaisia tulee markkinoille?”
”Se kuullostaa ihan hyvältä”.—
”Antti justiin soitti. Me ei saatu sitä taloa”.
6.7
”Moikka, Ellen Juutila tässä. Sä olit hakenut meille töihin ja jos sua vain vielä kiinnostaa, me palkattaisiin sut tosi mieluusti meidän porukkaan.”
—-
“Mä sain töitä!”
-
”Oai ukku?” Elli kysyi nähdessään sairaalasängyllään makaavan Oskarin.
”Joo Oskari nukkuu. Oskari on vähän pipi niin sen pitää nukkua paljon” Rasmus selitti sylissään olevalle tytölle. Tyttö näytti hetken siltä jotta pohti isänsä sanoja, ennen kuin tuli johonkin omaan lapsen lopputulokseensa.”Uu yvi Oai” Elli tuumasi lopulta kirkkaalla lapsen äänellään. Hymyilin tytölle ja tuon positiivisuudelle, sillä Elli ei onneksi tainnut ymmärtää jotta Oskarin uni oli keinotekoista.
”Jätetäänkö Oskarille kortti jonka te mummon kanssa teitte?”
”Oo. Oltti.”Olimme viettäneet viikonlopun Jyväskylässä jossa Elli oli ollut Rasmuksen vanhempien hoidossa. Viedessämme tyttöä hoitoon olimme puhuneet Oskarista. Viettäessämme Rasmuksen kanssa kahdenkeskistä aikaa olivat Elli ja Annika askarrelleet kortin. Yöpöytä oli täyttynyt korteista ja muista mitä ihmiset olivatkaan halunneet Oskarille tuoda. Pienen etsinnän jälkeen löysin kuitenkin sopivan raon johon Rasmus auttoi Ellin asettamaan kortin. Se oli pienempi kuin suurin osa muista korteista.
”Älä sitte naura tuolle kortille. Se on hieno taidonnäyte tuon ikäiseltä tytöltä” Rasmus totesi katsellessaan kaikkiin letkuihin ja laitteisiin kytkettyä miestä. ”Vaikka leikki sikseen, sun mielipide voisi kyllä olla paikallaan muutaman myyntihevosen kanssa.”
”Millaisten hevosten?” miesääni kysyi yllättäen takaamme. Sairaalahuoneen leveä ovi oli auennut niin äänettömästi jotta emme olleet kuulleet saapujaa. Käännyimme kaikki katsomaan yllättyneinä äänen suuntaan. Tulijassa oli samaa näköä Oskarin kanssa joten kyseessä taisi olla Olavi.
”Etsimme toista hevosta joka sopisi isä-tytär ratsuksi. Niitä on vain niin moneen lähtöön jotta on hankala tietää mikä olisi sopivin. Mutta le emme halua häiritä tällä asialla. Mä uskon että meidän on muutenkin aika mennä” Rasmuksen viimeiseen lauseeseen oli piilotettu oikeasti kysymykseksi tarkoitettu toteamus.
”Joo, on. Toivottavasti saadaan pian iloisia uutisia siitä että Oskari on herännyt.”Poistuessamme sairaalalta tiemme ristesi Ilonan kanssa. Kuulemamme mukaan tuo oli viettänyt päivittäin aikaa sairaalalla. Mikään ihme se ei ollut, sillä Oskari ja Ilona olivat viettäneet tiviisti aikaa yhdessä.
Ellin ollessa nukkumassa, istuin sohvalla kirja käsissäni. Olin onnistunut lukemaan muutaman rivin kirjasta, ennen kuin katseeni oli tarttunut tyhjyyteen.
“Janna?”
“Mhhmm”
“Mikä sun mieltä painaa?”
“Ei mulla…” loput sanoistani oli sellaistakin muminaa jotta niistä ei varmastikaan saanut mitään selkoa.
“Kyllä sua nyt jokin painaa. Et sä muuten olisi tuollainen” Rasmuksen äänessä oli sellaista painokkuutta jotta oli turha edes ajatella sanovansa toiselle vastaan.
“No siis mä vaan… Tai no se on ihan tyhmä ajatus.”
“Kerro vaan.”
“Nokun mä vain mietin sitä, että jos mä olisin Oskarin tilanteessa, tulisiko isä katsomaan mua? Tai että saisiko se edes mitään kautta tietää asiasta? Tai kun en mä edes tiedä onko se…”
“Kyllä se ihan varmasti tulisi, ei sun kannata ajatella tuollaisia.”
“No joo, mutta silti se laittaa vaan miettimään. Että välittäisikö se niinkuin Oskarin isä? Tai kuka tahansa muu isä?”
“Kyllä se ihan varmasti olisi sielä ja jos se ei ole, niin ihan varmasti sun ympärillä olisi paljon sellaisia ihmisiä jotka välittävät susta joten tuollaiset ajatukset ovat ihan turhia.”
“Mm… en mä vaan… tai kun tuntuu että…”
“Hei. Nyt lopetat. Annappa mulle se kirja ja mennään nukkumaan.”
Vastahakoisesti annoin Rasmuksen ottaa kirjan käsistäni ja johdattaa minut haluamaansa suuntaan. -
Kiva kuulla Camillastakin pitkästä aikaa! Mielenkiintoista nähdä miten Camillan ja Pamin jatko menee ja millaisen uran tamma tekeekään. Kiva kans päästä lukemaan ravureista <3
-
Ei vitsit, tää oli kyl ihana kevennys pieneen tassu äksidentti iltaan. Ihanaa että veljeen voi luottaa myös tälläisen hädän hetkellä <3
Nyt ei tän parempaa kommenttii kyl lähe kun ajatukset on vähä levällä…
-
Vaikka jo pelkästään sisarusten omanlaisen yhteiselon seuraaminen olisi ollut mielenkiintoista, Iiron salaisuus tuo siihen kyllä oman aspektinsa ja onkin mielenkiintoista vaan arvailla miten Ilona reagoi saadessaan asian selville.
Mutta onneksi on tommosia ihania turvahevosia ???? mulla on ollut IRL yksi issikkatamma joka on auttanut mua taas uskaltamaan maastoilemaan ja epäilen että se tulee muutenkin jossain kohtaa kannattelemaan vaikeiden aikojen läpi.
-
Mä luin tämän heti julkaisun jälkeen mutta en vaan kerenny silloo kommentoida. Toki nyt kun on päässyt lukemaan myös Iiron tarinan tässä kuviossa on uutta mielenkiintoa jota en osannu ees ajatella.
Jännää nähdä miten asiat etenee ja mä kyl uskon et Maj vie lopulta Ilonan sydämmestä palan vaikka toinen uskottelis ittelleen mitä vaan
-
Kaikessa simppeliydessään tää on jotenkin ihanan lämminhenkinen tarina. Vaikka Iiro ei oo ollut Hopiavuoressa vielä pitkään, on se päässyt ilmeisen hyvin silti mukaan porukkaan. Ainakin selkeesti jotain samanhenkisyyttä siitä löytyy kuin muustakin väestä hevosia lukuunottamatta.
Ilonan ja Oskarin kanssa käymistä on kans mielenkiintoinen seurata ja joka tarinan jälkeen odottaakin vain suuremmalla mielenkiinnolla että millaiselle suunnalle näiden tarina jatkuukaan.
-
Ooh, tämän kolmikon edesottamuksia tulee olemaan mielenkiintoinen seurata ???? Maj on kyllä tosi kivan näkönen heppa ja jännää nähdä miten sillä ja Iirolla alkaa sujumaan.
-
Mä halusin orottaa notta nämä kaikki oli juluki ennen ku kommentoon mitään.
Mullon näistä vähä kaks piippuune fiilis. Tavallansa on kiva jotta Oskarilla on omaa päätä ja se haluaa teherä asioota tilanteestaan hualimatta. Joo, onhan se ehkä vähä vastuuton mutta ku tiätää millaanen kohtalo vois sitte taas olla myäs maharolline. Enkä minoo oikiastaa eres varma olisko sekään liian epätorennäkööne Oskarin kohoralla.
Samalla mulla on myös sellaane ”Voi Ny Saatana” olo. Minen oo kaikkia Hellon tarinoota lukenu, mutta sen mitä on kereenny nii Hellon ”puolet” on kyllä tullu hyvin esille. Vaikka se on ehkä omalla tavallaan tuallaanen konohottaja (maharollisesti jollaki diagnoosilla?) niin tämön taas niitä hetkiä ku tarinan tapahtumat pistää vituttamaan Hellon puslesta ja saa miättimähän notta uskooko kukaan sitä ihan oikiasti? Joo, monet varmasti sanoo uskovansa, mutta monenko kohoralla se on oikiasti totta?
Minen tiärä mitä kaikkia sullon Hellon kohoralle suunniteilla mutta toivottavasti joskus pääsis näkemähän notta Helloa oikiasti uskottaasiin eikä kukaa epäälisi sitä.
-
Ohhoh ???? tämähän oli mielenkiintoinen käänne. Vähän ehkä odotti jotain muuta Iiron avauksen perusteella mutta ihan kiva ettei lopulta asia ollutkaan mikään hirveän paha.
Mielenkiinnolla jään kyllä seuraamaan miten Ilonan, Iiron ja Iiron hevosen käy
-
No nyt menee mielenkiintoseks!
Tästä vois päätellä ja arvailla paljoa, mutta samalla en tiedä paljonko sitä uskaltaakaan ettei mee ihan täysin metsään. Periaatteessa tää vois meinata sitä, että Oskari luopuu Kissistä, ehkä jopa täysin hevosista. Tai sitten tää meinaa sitä, että Oskari luopuu Kissistä, mutta rakentaa itsensä uudelleen valmentajana.
Tai sitten öö.. öö… mahdollisuuksia on niin monia että en ees osaa varmasti miljoonasosaakaan niistä ajatella. Jännää nähdä mihin hommat lähtee etenemään ja mikä on Oskarin mahdollinen uusi suunta.
-
Alexin ajatuksia on kyllä mielenkiintoinen lukea samalla kun sen mielipide muuttuu Oskarista. Jännää on myös nähdä mitä käy kun Oskari alkaa kuntoutumaan enemmän ja palaa sellaiseksi jollaisena Alex toisen muisti.
Vaikka Elli ja Oskari olivatkin omalla tavallaan sivuosassa niin silti niiden kanssakäymistä on ihana seurata.
-
Tätä oli miälenkiintoone lukia ku tavallansa täs käytii kahta keskustelua yhyren aikana. Vaikka varmasti onki monia juttuja mitä Oskari ei viälä voi ja pysty teherä tai vaikka vois ja pystyys niin ei viälä jaksa.
Tavallansa tämän jäläkeen odotan myös miälenkiinnolla sitä, tulooko Alexin ja Oskarin väline suhure jotenki muuttumaha kun Oskarin paraneminen etenöö. Samaten kyllä kans kiinnostaa nähärä notta mitenkä Oskarin ja Kissin yhteeselo alkaa sujumaan vai saattaako Oskarin hevooskuvioos tapahtua jotaki muutosta.
-
Mä en edes uskalla arvailla kuinka hankalaa Ilonan on ollut edes ajatella ratsastamista tänä aikana, saati että kyseessä olisi tason nostaminen.
Onneksi Ilonalle kuitenkin tuntuu riittävän sekin, että Veeran kanssa saa viettää vain ihan perus arkea ja valmistautua tulevaan. Ihanaa jos varsaprojekti on oikeasti ottanut tuulta alleen ja ensi kesänä Hopiavuoren pihalla kipittelee taas yksi hevoslapsi ❤️
-
Ilonan ja Oskarin eloa oli mielenkiintoista seurata jo ennen Oskarin onnettomuutta, mutta Oskarin kooma muutti kuviota ihan omanlaisella tavallaan. Nää tarinat Oskarin heräämisen jälkeen on omalla tavallaan herkempiä ja sellaisia että ei oikeastaan uskalla edes ajatella mihin asiat muuttuisivat, sillä tässä on aineksia niin moneen.
Tavallaan toivoo jotta mahdollisesti Ilona ja Oskari päätyisivät yhteen, mutta toisaalta myös Oskarin paranemisessa voi käydä vaikka ja mitä joten samalla myös miettii että onko jossain kohtaa mahdollisesti tulossa eteen jopa jonkinlainen välirikko? Tokihan vain aika näyttää mitä tulee lopulta tapahtumaan eikä vielä uskallakkaan spekuloida vaikka kuinka ehkä haluaisikin.
-
Hello on kyllä mielenkiintoinen hahmo näiden puoliensa kanssa. Vaikka välillä tuntuukin että Hello omalla tavallaan esitetään sellaisena luokan pellenä ja huolettomanakin tyyppinä, siinä on myös se syvempi ja vakavampikin puoli joka on tullut esiin näissä Milania käsittelevissä tarinoissa.
Jotenkin näiden kanssa ei oikein tiedä että millaista lopputulemaa toivoo, sillä Hello on kuitenkin (kai?) tyytynyt siihen että Milan on saavuttamattomissa. Tavallaan toivoo että kaikki menisi hyvin, mutta ehkä toisaalta olisi myös mielenkiintoista päästä näkemään lisää vakavampaa ja syvällisempää Helloa.
Kaippa vain aika näyttää että millaiseen lopputulemaan tässä päädytäänkään.
-
Mä voin kyllä yhtyä Marshallin mietteisiin Sonjan ja Valjan suhteesta. Mitä näitä tarinoita on lukenut, on käynyt selväksi että Sonjalla on hyvä ja turvallinen olla.
Vaikka Sonjan onnesta onkin ollut ihana lukea ja lukisi mieluusti paljon lisääkin, on kuitenkin jossain syvällä joku ääni joka saa miettimään että onko tämä sittenkään onnellinen loppu?
