Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
”Mitä sä ajattelit nyt sitten teherä?” kysyin, mutta Nellyn mulkaisusta päättelin, että se oli sittenkin huono kysymys jo ennen kuin Inari alkoi itkeä.
”En mä tiedä”, Inari itki, enkä voinut olla katsomatta hänen näkymätöntä vauvavatsaansa, jota hän suojeli molemmilla käsillään. Olin tuntenut hänet alusta asti, lapsesta asti, vauvasta asti, enkä ainakaan muista nähneeni hänen koskaan itkeneen. En edes vauvana. En tiennyt mitä tehdä, mutta onneksi Nelly siirtyi nojatuolista hänen viereensä sohvalle ja puristi hänet tiukasti kainaloonsa.
”Vitsi sä oot tyhmä”, Nelly muotoili minulle huulillaan äänettömästi.
Nyökytin: joo, huomattu. En halunnut hoitaa tätä asiaa enkä olla tässä. En minä tiennyt, mitä tässä kuului sanoa tai tehdä. Voi kun Inari olisi tuonut mieluummin eteeni vaikka hevosvauvan, jonka kanssa oli ongelmissa. Olisin keksinyt aivan varmasti, miten olisin saanut autettua häntä ja sitä lasta. Ihmislapsi, jota Inari ei halunnut, ei ollut millään tavalla vertailukelpoinenkaan lemmikkilapsen kanssa. Voi nenä.”Ookko sä sanonu äiteelles ja is — siis äiteelles?” kysyin, mutta Nelly loi minuun taas ruman katseen.
”En mä pysty”, Inari valitti. ”Äiti ei halua enää olla missään tekemisissä mun kanssa sitten!”
Minkä takia ei? Sen takia, että Inari oli liian nuori saamaan lapsen hänen mielestään? Vai sen takia, että jos Inari aikoi tehdä — aikoi hankkiutua lapsesta eroon? Päätin olla kysymättä.
”Me ainakin tuetaan ja autetaan sua, vaikka sä päättäisit mitä”, Nelly sanoi hiljaa Inarille kainalossaan.
”No kun en mä halua päättää mitään, mä en pysty!”
”Eli sä meinaat pitää sen?”
”En! En ainakaan!” Inari älähti. ”Mä en halua olla kenenkään äiti! En ainakaan vielä!”
”Okei — no. Mä tietenkin tuun sun kanssa juttelemaan lääkärille abor–”
”Ei!” Inari vinkaisi. ”Ei ainakaan aborttia!”Okei. Yritin käsittää Inarin mielenliikkeitä. Onneksi talo oli ihan Noaa myöten tyhjä. Inari ei ainakaan halunnut kasvattaa lasta, ja Inari ei ainakaan halunnut tehdä aborttia.
”Soon aika raskasta varmahan antaa oma lapsi pois”, tuumin, ja sillä kertaa Nelly oikein sähähti minut hiljaiseksi.
”Ei sun sitä tarvi nyt päättää. Jos sä kerran tiedät sen varmasti, että sä et tee aborttia.”
”En tee! Mä ajattelin…”
”Joo?”
”Te yrititte sillon lasta. Voisittekohan..?”Nelly oli hiljaa ja silitti Inarin hikisiä hiuksia. Hänelläkin oli kuuma, mutta hän ei päästänyt irti.
”Ei se taira toimia niin”, mutisin.
”Oo ny jo oikeesti hiljaa jos sulla ei oo mitään rakentavaa sanottavaa”, Nelly tiuskaisi.
”Mitä sen isä on mieltä tästä tilantehesta?” kysyin, vaikka sekin oli varmasti väärin.
”Kenen? Ai tän. Ei se…”
”Sä et oo kertonu sille”, Nelly totesi asiallisesti. ”Kerrotko sä kuka se on?”Se sai Inarin taas itkemään hiljaa ja pudistamaan päätään. Nojauduin vasten sohvan selkänojaa ja huokaisin. Mitähän tästäkin vuodesta tulisi?
-
Sillä rimpula-reppanalla oli yllään kaikki loimet, jotka se omisti, mutta silti epäilytti viedä sitä ulos. Se näytti palelevan tallissakin, mutta terveeltä se vaikutti. Oli vain ihan liian kylmä. Yöllä pakkanen oli käynyt kolmessakymmenessäviidessä, ja vaikka nyt oli jo melkein kymmenen astetta lämpimämpää, pelkäsin, että Aaveen jalat pirstoutuisivat, jos se edes haistaisi niin kylmää ilmaa.
Huhuilin Oskarin toiselta puolelta tallia vahtimaan hevosta käytävälle hetkeksi ja lähdin penkomaan satulahuonetta. Mielestäni Jussilla oli yksi sellainen toppaloimi, joka oli jäänyt viime keväänä vastapestynä roikkumaan jonnekin. Ihan heti sitä ei löytynyt, mutta lopulta sentään onneksi. Olin raahannut sen pois tieltä vintille asti, kun ei sitä enää käytetty. Se oli vähän liian iso. Otin sen mukaani.
Aave ei kauheasti arvostanut, kun kiskoin vielä Jussinkin kahisevan, ei-minkään-sinisen hökötyksen sen selkään. Sen ilme sanoi, että ei Eetu oikeasti viitsittäisi pelleillä.
”Omaksi parhaakses tämon”, mutisin sille, mutta sen ilme ei lientynyt. ”Sinet vissihin tajua jotta sinne jäätyy.”Vaikka rumansininen loimi oli Jussille liian iso ja vaikka Aave oli paljon Jussia kapeampi, silti loimi kiristi. Sen alla oli jo niin hirveä määrä kerroksia. Totesin, ettei Aave pystyisi liikkumaan tuolla tavalla kuin vaappumalla, joten sitten se jäätyisi ainakin heti. Vaikka laittaisin sille koko ulkoilun ajaksi heinää lämmikkeeksi, täyteen ahdettu kaulakappale estäisi sitä syömästä. Aave näytti ihan käpylehmältä.
”On se ny piru”, totesin hevoselle, joka näytti helpottuneelta, kun ryhdyin availemaan solkia. ”Minä soitan äiteelles. Ei se voi oikiasti tarkoottaa jotta sinä meet tuanne tällä säällä. Vaikka — se kyllä nukkuu viälä tähän aikahan. Kuule. Laitetahan sulle vain tua fleece ja toppa ja tuut mun kaas ny maneesihin jaloottelemahan ja sitte takaasin tupahan niin kauaksi jotta minä kehtaan soittaa äiteelles ja heräättää sen. Kysytähän siltä mitä sinä tänään touhaat kun tuanne sua ei voi pistää. Kysytähän voiko Oskarin panna vaikka rattastamahan sua jottet aiva jouru olla tuvas.”
Aave näytti edelleen kärsivältä, vaikka sen ohuen nahkan suojana oli enää kaksi lointa sen omasta vaatevalikoimasta. Muut jätin sen oveen riippumaan suureksi jättitaitokseksi. Se, reppana, lompsi kuitenkin säyseästi perässäni, kun lähdin viemään sitä maneesille. Ulkona pakkasessa se aivasteli väkivaltaisesti, eikä ihme. Tuntui siltä, että hengitysilmakin oli jäässä. Niin vain sitä selviydyttiin silti maneesiin ja sain päästää Aaveen irti. Päätin aikani kuluksi tasoitella pohjasta olemattomia uria pois, ja Aave ensin tarkasti nurkat ja ryhtyi sen jälkeen tarkkailemaan minun puuhiani.
-
Nelly saapui keittiöön säteillen. Hymy oli niin onnellinen, että huomasin saman tien hymyileväni itsekin. Emäntäni piteli jotain selkänsä takana, mutta en keksinyt, mikä merkkipäivä nyt oli. En kai ollut unohtanut jotain seurustelun vuosipäivää? Kaupat olivat jo kiinni. Ei, en ollut unohtanut mitään. Ei myöskään ollut kenenkään syntymäpäivä. Ei edes minun.
”Mitä emäntä?” kysyin lähemmäs keltaisissa villasukissaan hiipivältä Nellyltä. ”Otakko kaffia viälä?”
Samassa Nellyn hupparin etutasku ryhtyi soittamaan sen yhden Nellyn rakastaman Netflix-sarjan tunnusmusiikkia. Hänen kasvonsa venähtivät ärtymyksen ilmeeseen.
”Oota ny vähä”, hän mutisi ja onki puhelimensa toiseen käteensä. Hän vilkaisi näyttöä niin nopeasti, että siinä ajassa en olisi itse pystynyt lukemaan yhtään mitään. ”Siis hä? Inari soittaa. Ei se ikinä mulle soita. Oota siinä, mä vastaan nopee tähän.”
Nellyllä oli saman tien puhelin korvallaan ja hän lateli jo tervehdyksiä uudelleen hymyssä suin.
”Selevä”, tuumasin, mutta Nelly huiski kädellään minut hiljaiseksi. Hän vakavvoitui nopeasti.
”Rauhotu nyt ensin”, hän komensi Inaria painokkaasti ja pikakäveli sitten olohuoneen puolelle. Se, mitä hän oli käsissään pidellyt aiemmin selkänsä takana, oli kadonnut. Ilmeisesti se mahtui hänen hupparinsa taskuun siinä missä puhelinkin.Olisin kuullut, mitä Nelly sanoi puhelimeen, jos olisin kuunnellut. Itse asiassa kuulin kuuntelemattakin. Nousin kahvini äärestä ja väänsin veden valumaan tiskialtaaseen, jotta olisi jotain ääntä peittämässä puhetta, joka ei selvästikään minulle kuulunut. Nelly puhui yleensä puhelimeen edessäni ihan kaikessa rauhassa. Pesin tiskialtaan, mutta puhelu jatkui. Väänsin astianpesukoneen päälle, vaikka se oli vasta hieman yli puolillaan. Se auttoi.
Nelly oli käskenyt odottaa, ja jotain kertomisen arvoista hänellä olikin. Vaikka puhelu venyi, päätin odottaa. Iltatalli oli tehty, eikä minulla ollut kiire enää muualle kuin nukkumaan. Istuin kylmenneen kahvini eteen. Sekoittelin. Selasin Ilkka-Pohjalaisen, jonka olin lukenut jo kahdesti. Katsoin työpaikkailmoituksetkin. Kaikki kaksi. Vein kupin tiskiin. Istuin alas uudelleen. Nousin taas ja pyyhin vakstuukin puhtaaksi. Avasin jääkaapin ja etsiskelin sieltä likaa ja vanhaksi mennyttä ruokaa pois siivottavaksi, mutta kumpaakaan ei ollut. Ryhdyin taas lukemaan Ilkka-Pohjalaista.
Ratsastin parhaillani Jussilla vanhan Hopiavuoren pikkuruisella, hakanakin toimivalla kentällä, kun Nelly seuraavan kerran yritti puhua kanssani. Ymmärsin melkein heti, että se oli unta. Nelly oli kuitenkin todellinen, mutta hänen aiempi onnellinen hymynsä oli poissa. En tiennyt, mitä kysyisin ensimmäisenä.
”Mitä Inari tiäsi?” sanoin käheästi ja rykäisin.
”Sulla on mustetta poskessa”, Nelly vastasi.
”Hä?”
”Ei kun oikeesti sulla on. Inari taas sano että… Noh.”Hermostuneisuus kutittii niskaani inhottavasti. Raavin sen pois ja yritin hinkata poskeani puhtaaksi. Sitten Nelly sanoi jotain niin iloista ja niin murheellista, etten tiennyt enää, miten olisi kuulunut reagoida.
”Tää nyt vähän vesittää mun ilmotuksen, mut Inari on raskaana eikä uskalla sanoa sen äidille. Ja sit mäkin, tai siis mekin saadaan vauva. Äläkä innostu! Turha ruveta kehtoja ostelemaan tällä kertaa näin varhain. Tiedä vaikka menis kesken taas.”
Sitten Nelly hymyili, mutta vain hetken. Minäkään en pystynyt ajatella omaa poikaani niin kauaa kuin olisin halunnut. Inarilla olisi varmasti hirveän rankkaa hankkiutua eroon omasta raskaudestaan.
-
Mulle tulee tästä tekstistä mieleen se, kun joskus kun Intherwebbi oli vielä nuori (ja mä), tykkäsin lukea koirablogeja. Kun itse ei ollut vielä kokenut kasvattamista eikä koiraharrastuksia, oli ihan sairaan mielenkiintoista lukea niitä, vaikka kuinka oli koiria kotona. En edes etsinyt niistä mitään sellaisia erityisiä WAU-hetkiä, niin kuin jotain agilityn maailmanmestaruuden voittamista, vaan nimen omaan arkea. Samalla tavalla tässä on nimen omaan kutkuttavaa kuvitella sitä, millaista olisi arki, jos olisi sellainen hevonen kuin Aave, sellainen elämäntilanne kuin Sonjalla ja niin poispäin. Hetki on tarpeeksi lyhyt ja toiminta tarpeeksi spesifiä, että pääsen sinne mukaan.
Se, mikä mua puolestaan ilahduttaa, on kun Aave kuvataan lemmikkinä. Jalot kilpahevoset, joita lapsena katseli julisteista, on hienoja ja arvokkaita. Aavehan näyttää sellaiselta jalolta ja arvokkaalta. Sitä kuitenkin unohtaa, että monet niistäkin saa olla myös lemmikeitä, ja lemmikit ei ole jaloja ja arvokkaita. Ne on elektrolyyttiveteen sukeltavia hassupäitä, jotka osaa sotkea ja olla suloisia. 😀 Aaveesta on muitakin tällaisia tarinoita, joissa se muuntautuu mun silmissä lemmikiksi, vaikka usein tarinoissa näenkin siinä sen jalon kuoren ensin. Parhaita hahmoja ja örkkejä on ne, joissa on monta puolta, kun katsoo eri kulmasta.
-
Mä muistan kun toivoin, että Sonja olisi ajanut jollain ihan pommilla tässä. 😀 No se ei olisi ollut ehkä ihan Sonjaa se: hänen piirissään autot ovat ihan OK muillakin.
Mä kiinnityin tässä siihen, miten Sonjan oletukset ulkomaailmasta saattavat kuvata ihan yhtä hyvin oikeaa ulkomaailmaa kuin Sonjan päänsisäistäkin maailmaa. Se olettaa, että päätä kääntyilee, ja että Runoin-keikan jälkeen juoruiltaisiin. Olisi ihan uskottavaa, että Otsonmäen kaltaisessa paikassa juoruiltaisiinkin. Toisaalta olisi ihan yhtä uskottavaa, että Sonja kokee olevansa enemmän katseen alla kuin oikeasti onkaan. Toki tutut kysyvät uudesta autosta, mutta kiinnostaisiko Runoin teinejä, työukkoja ja eläkeläisiä? Voisi kiinnostaa — ja voi olla, että tässä kerrotaan Sonjan päästä eikä Otsonmäen tilasta. En osaa päättää. 😀
Pääteoriaa tukee se, miten elävää tuvassa on. Muut jatkavat hommiaan, kun autohomma on käsitelty. Ei vaikuta siltä, että kukaan miettisi sitä. Toisaalta, vaikka miettisivätkin, eivät ne jauhaisi… Kimmoa joku Nelly sen sijaan aivan var-mas-ti sovittelee jo yhteen Sonjan kanssa, mutta eipä hän ole sellainen jankkaajatyyppi. Ainakin se kertoo Sonjan päästä, että häneltä mahdolliset autojuorut saavat enemmän huomiota kuin potentiaaliset Kimmojuorut. 😀
OK, oikeasti tässä tarinassa pitäisi kiinnittyä yhtä lailla loppupuolen tunnelmakuvaukseen kuin alkupuolen autoon. Mä edelleen rakastan nimittäin Hopiavuoren tupaa. Tässä tarinassa siellä liikkuu niin sujuvasti käytännössä kaikki, keitä meillä on, vaikka niitä ei jokaista nimeltä mainitakaan. Mä voin kuvitella sen perheen eteiseksi suunnitellun eteisen ahdistavuuden, kun sen käyttöä on paisutettu puolelle valtakunnalle. Samalla se ähinä, riitely ja valitus on musta ihan yhtä kodikasta kuin ne iloisemmatkin hetket, joita tuvan puolella elellään.
-
Onpa mulla vieläkin ristiriitainen olo tätä lukiessa. 😀 Tiedän, että jos keskittyy vain tähän tarinaan, näkee, miten Sonja on päättäväinen ja toimii eikä tekuttele. Sitä ehkä ihailisi, että olisipa itsekin yhtä varma päätöksissään, saisipa itsekin aikaan. Sonja tekee musta järkevän päätöksen Anssin ja Salierin suhteen, kun päättää koko touhun kerralla.
Sitten on toinen näkökulma. Anssilla ei ole enää pääsyä tosiaan soosaamaan Sonjan elämään. Kaikki yhteydet on purettu. Saahan sen kovalla akrobatialla takaisin, jos niin päättää, mutta nyt ei ole mitään. Vaikka tämä olisi oikeassa elämässä maailman järkevin ratkaisu, kirjallisessa elämässä tässä on myös se höh-puoli. Anssihan olisi pystynyt paskoa senkin, jos Sonja olisi ollut menossa alttarille asti jonkun uuden unelmiensa miehen kanssa myöhemmin! Toisaalta kuitenkin uskon, että tarvittaessa Sonja osaa sössiä sen ihan ilman Anssiakin, jos niin tahtoo kirjoittaa. 😀 Anssi on kuitenkin ollut mukana Sonjan omana sivuhenkilönä tosi kauan, ja on yksi niistä miehistä, joita pidän hyvinä tyyppeinä.
Sitten se näkökulma, joka estää alussa keskittymästä täysin Sonjan ratkaisuihin ja päättäväisyyteen. Se vaivaa vain niitä, jotka ovat olleet Sonjan mukana tarpeeksi pitkään. Se on kuules se surullinen tieto siitä, että vaikka Harri ja Salieri ”jatkavat elämää” jossain, me joudumme luopumaan kummastakin nyt. Vielä näin sadan vuodenkin jälkeen Harri on mun lempparimies ja kirkkaasti. Voisin teoriassa ottaa sen itse. (Ymmärrän, että kirjallisuudessa täydellisyys käy tylsäksi, mutta silti mulla on edelleen kaunoja kun se ei jäänyt. :D) Salieri puolestaan on sellainen hevonen, josta tykkäisin aivan hulluna oikeassa elämässä, ja jollaisen voisin vaikka hankkia, jos mulla olisi sellaisia rahoja. Toisaalta Salierista luoopuminen ei tee ihan yhtä häjyä: täydellinen hevonen ei ole virtuaalimaailmassa samalla lailla ainutlaatuinen kuin täydellinen mies.
No mutta kirjoittamisesi on joka tapauksessa vaikuttavaa ja vetoavaa: nyt kun syväluin tämän taas kerran, niin mulla on uudestaan sellainen epämääräinen ikävä niin kuin kaipaisin jotain oikeaa olentoa. 😀
-
Joo tännekin mä tuun kommentoimaan surukuvausta. Se on musta nimittäin vaikeaa kuvattavaa, mutta taas löysin surun, johon samastun. Kaiken pohja on se tietty eleettömyys, josta olen ennenkin kommentonut suruteksteihin, mutta sen päälle on rakennettu muuta.
Hyvä kirjoittajahan näyttää, ei kerro. Näytät hyvin sen palan, joka kurkussa tuntuu, kun tietää luopuvansa. Vaikka tässä ei ole kyse Fifin kuolemasta, vaan pois muuttamissesta, tämä teksti saa mut ajattelemaan meidän Taavia. Voi, jos mä olisin tiennyt, että mun viimeinen päivä mun pienen Taavin kanssa on viimeinen, mä olisin tehnyt niin monta asiaa eri tavalla ja keskittynyt paremmin. Toisaalta se on siunaus, etten mä tiennyt. Muhun sattuu Santun teoissa nimen omaan se, että se tietää, kun tekee viimeistä kertaa asioita Fifin kanssa. Enää ei mennä maastoon. Enää ei leikitä. Ei tiedä, hengitetäänkö enää koskaan yhdessä. Asiat, joita Fifi ja Santtu tekee, on aika merkityksettömiä ja tavanomaisia, ja just se alleviivaa sitä, miten ne onkin juuri tällä kertaa maailman tärkeimpiä. Juuri tämä lastauskertakin jää mieleen, vaikka periaatteessa se oli mitä arkisin hetki.
Toinen, mikä sattuu, on Fifin inhimillistäminen. Mä ymmärrän, että eläimillä on tunteita, tietenkin on. Ne kiintyy ihmisiinsä, oloihinsa, kavereihinsa, koiriinsakin. Niilläkin on laumoja, jotka on varmaan perheen vastineita. En ole kuitenkaan varma siitä, onko niiden kaipaus samanlaista kuin ihmisen, vaan elääkö ne enemmän hetkessä ja on siten onnellisempia myös luopumisen hetkellä. Vaikka ilman surua ajattelenkin tollasia, luopumisen hetkellä inhimillistän niin kuin Santtu. Ei tarvi meidän Nisun kun lähteä yökylälle tätinsä luo, niin toimitan sille sata kertaa, että isi vaan käy huomenna reissussa, isi hakee sut kyllä kotia, ei sua hylätä. 😀 (Ja sitten se ei paljoa taakseen kattele, kun saa mennä palvomaan maata tätinsä jalkojen alla, mutta se on toinen tarina.)
-
Miten vaikeaa onkaan tehdä virtuaalinen murha! Tämä on kuitenkin samalla nahanluonti. Vaikka kirjoittaja vääntäytyy ties kenen nahkoihin tehdessään hommiaan, jotkut nahat käyvät ajan päälle liian vääriksi. Toivon, että olisin itsekin hävittänyt omat vastaavat nahkani näin, mutta minun Jesseni on edelleen ”jossain”, vaikka hänestä ei enää kirjoitettukaan. Sinun tarinasi sai kuitenkin lopun, joka kertoo selkeästi, että nyt ei enää jatketa mihinkään. Kuvittelisin, että se tuntuisi sinusta huojentavalta samalla kun on haikeaa ja kipeää jättää juuri tämä hahmo taakseen.
No niin, mutta alku alkaa järkytyksellä ja laastari repäistään. Noan ei anneta kauhean kauaa käsitellä, koska ympärillä on kuitenkin elämää.
Kahvi on mulle kuin jokin Noan yritys muuttaa asioita, ehkä tuoda Jesse hetkeksi lähemmäs. Kahvihan on niin kuin Jesse: musta, kitkerä, eikä kyllä kauhean terveellinen. Samalla lailla Noa saa siitä kuitenkin vain pienen osan ja päätyy päästämään irti. Joku muu sai kahvista ja Jessestä enemmän: joku myös tykkää ihan hulluna kummastakin.
Lopussa elämä jatkuu. Talli pyörii. Tällaisen tapahtuman jälkeen arjen näkee hetken uusin silmin, vaikka mikään muu ei muutu. Todennäköisesti Noa kuitenkin huomaa jossain vaiheessa saman kuin kaikki jonkun menettäneet ihmiset: arjella on tapana ajautua lopulta takaisin uomiinsa, ja vaikka menetettyä joskus kaipaa, elämä valitettavasti tai onneksi jatkuu.
-
Mites se meni, että joka ihmisestä on olemassa ainakin kolme totuutta. Yksi on se, miten muut sen ihmisen näkee, ja aiemmin tuolla oli siitä, miten Hello näkee Sonjan elämän. Yksi on se, miten ihminen näkee itsensä, ja tässä Sonja reflektoi sitä. Sanotaan, että nämä kummatkin totuudet ovat ihan väärin ja vinksallaan, ja siihen kolmanteen, oikeaan totuuteen ihmisestä, ei pääsekään kukaan käsiksi.
Se, missä Sonja ei koe olevansa ”aikuinen” (nimenomaan: miten se määritelläänkään) on tässä sitä paitsi vain se osa Sonjan käsityksestä itsestään, jonka hän uskaltaa myöntää ääneen tässä seurassa. Mä en oletakaan, että Sonja pitää itseään kaikkivoipana, vaan uskoin, että sillä on jotain ongelmia ja epävarmuuksia, jotka se voi myöntää ääneenkin. Jos se vaikuttaisi muiden silmissä täydelliseltä, ei siitä sitä paitsi pidettäisi tallilla tai muutenkaan niin paljon kuin nyt: sellaisia ihmiset pakkaa olemaan. Kun Sonjan ajatuksetkin on nähnyt nyt jo monen monta vuotta, tietää hänestä muitakin huolia ja epävarmuuksia, mutta ei ihminen kaikkea ääneen sano. Rupesin miettimään, että mikähän Sonjan sielussa on se kohta, johon sattuu ihan kaikkein eniten: mikä on tässä asiassa osa sitä kolmatta totuutta. Sitä ei välttämättä edes ole, ja hankala se olisi paljastaakin, jos se olisi jokin tunnistamaton ja unohdettu asia, niin kuin oikeasti yleensä on.
Tulipa outoa syvällistä jaarittelua, mutta kun tykkään ajatella näitä ihmisiä ja juoruilla niistä niin kuin oikeista ihmisistä. Sitä paitsi kaikkihan sen muutenkin tietää, miten lääpälläni olen tuttujen rakkaiden hahmojen heikkouksiin. Ne tekee niistä elävämpiä kuin mikään muu.
-
Aww, taitaa Eira viihtyä Jessen seurassa tallilla, kun on niin ihanan hyvällä päällä! Harvoin pääseekin näkemään iloista Eiraa. Sehän on suorastaan mukava silloin!
Olen tosi iloinen, kun Jesse sattuu tutustumaan juuri Pasiin. Se reppana on jäänyt niin tosi sivuhenkilöksi, vaikka se on kuinka kiva kiukkupylly. Mistä sen tietää, vaikka Jessestä tulisi viimein Pasin ihan oma ihminen, kun tarina kehittyy: Pasilla ei ole sellaista ollut koko tarinahevosen historiansa aikana, vaan kaikista se on joutunut luopumaan tosi nopeasti.
Eira on oikeassa kuitenkin lopussa: Jessellä menee ihan tosi hienosti! Silti onnistumiset on kirjoitettu aivan valtavan uskottavasti. Sellaiselle, joka vasta aloittaa hevoshommiaan, nämä Jessen hienot onnistumiset hoitamisessa ovat juuri sellaisia realistisia juhlinnan paikkoja. Aaaai että: sitähän alkaa muistella, miten itse oli ylpeä, kun ekaa kertaa osasi nostaa kavion, ekaa kertaa sai satuloitua niin ettei tullut sanomista, ekaa kertaa sai itse taluttaa heppaa ilman aikuista… :DD Juhlan paikkoja jokainen hetki.
-
No niin! Jesse pääsee nopsasti sisäpiiriin, kun on yksi alkuperäisistä hahmoista, Eira esittelemässä ja juoksuttamassa ympäri tallia. Siinä on niin rempseä likka, että ei tarvitse edes paljon asiaa keksiä, niin kyllä se puhumista keksii. Onneksi sillä oli noin hyvä päivä vieläpä tällä kertaa, kun joskus se osaa olla niin, noh, sanotaan nyt että raskas teini. :DD
Onpa kaikin puolin hyvä aloitus! Uskallat ottaa heti kontaktia, joten saat varmasti vastakaikua. Sen lisäksi tarina taustoittaa Jessen hevoshistorian tehokkaasti vuoropuhelussa vyöryttämättä liikaa infoa lukijan päälle heti kerralla.
Jesse kuulostaa myös kadehdittavalta kirjoitettavalta. On ihanaa kirjoittaa (ja lukea) sellaisesta, joka vasta pääsee hevosharrastuksen makuun. Saa keksiä uusia tapoja nähdä asioita, jotka ovat jo itselle tuttuja. Chain ihan ensimmäiset tarinat Herran vuonna 2018 tai 2017 alkoivat samasta pisteestä, ja ai että, heti tekee mieli palata niihinkin. 😀 Ihanaa, että saa elää tällaisiakin hetkiä uudelleen taas uuden hahmon kautta!
-
On poka joskus vaikeaa ilmaista hahmojen sielunmaisemaa, jos on ihan kauhean eri mieltä heidän ratkaisujensa ja ajatuksenjuoksunsa kanssa. Suoraan sanoen olen nimittäin Sonjan linjoilla: ei siellä varsinkaan vielä ole kuin soluja.
Vaikka tämä tilanne on musta aika karmiva ja vaikea mielikuvitella eteenpäin, silti mua huvittaa tekstin alku. Ihan hirveän hauskaa, että Nelly väittää, että tämä on teoreettista, ja sitten kun vielä Sonja kuittaa sen ajatuksissaan, että niin vissiin onkin joo. 😀
Spekulointi tulevasta vastahakoisesta äipästä on puolestaan samastuttavaa. Voisin kuvitella, että omat ajatukset menisivät just noin: kuka se on, ja eihän tässä ole varsinaisesti ongelmaa. En tiedä kyllä, ketä olisin veikannut äipäksi, mutta Ilona on kyllä hyvä arvaus. :DD
Sonjan perustelut abortin puolesta loppupuolella puolestaan ovat musta jopa lohdullisia. Voisin kuvitella, että jos jossain rinnakkaistodellisuudessa olisi mahdollista, että olisin raskaana ja tuskailisin aborttia, just tollaset asiat olisivat niitä, jotka haluaisin kuulla itse ja jotka rauhoittaisivat todennäköisimmin mun mielen. Sitä paitsi ääneen sanotut perustelut ehkäisevät ihan tosi tehokkaasti sen, ettei Sonjasta tule millään lailla kylmää vaikutelmaa. Vaikka abortti ei sen mielestä olekaan mikään dramaattinen murha, perusteluissa otetaan se mahdollinen tuleva lapsikin huomioon. Siksipä luulen, että perustelu voisi mennä läpi jopa itse Inarin kaltaiselle, joka vissiin tavallaan pitää solumöykkyään jo melkein oikeana ihmisenä.
Eniten kadehdin tämän tekstin komboa. Aihe on vakava ja joillekuille jopa vaikea. Silti sait siihen mun nähdäkseni paitsi sympatiaa, myös sellaista huumoria, jota en uskoisi koettavan sopimattomana aiheesta huolimatta.
-
Meillä työntekijät ovat ihan aikuisia-aikuisia, koska oreja ja yksäreitäkin on. Lapselle sellainen vastuu ei tee Eetu Hopiavuoren mukaan hyvää. 🙂 Hoitohepoiksi tosiaan on tarjolla nuo kolme. Mutta tietenkään ei ole kiire! Kyllä Hopiavuoren hevostalli täällä pysyy. Palataan asiaan sitten, kun James (tai joku muu) on valmis hahmo ja olet miettinyt ainakin noita kysymiäni juttuja tarkemmin. Voit laittaa vaikka uuden hakemuksen silloin. Odottelen tätä innolla. 😀
-
Hei!
James kuulostaa oikein kivalta nuorisolaiselta. 🙂 Muutama juttu jää kuitenkin vielä hieman epäselväksi, joten pyydänkin sinua täydentämään hakemusta tähän hieman ennen kuin voin hyväksyä sen.Ensinnäkin, mitä asemaa James hakee? Onko hänellä esimerkiksi hoitohevonen haaveenaan? Tällä hetkellä Typyllä ja Skotilla ei ole hoitajaa. Pasilla periaatteessa on, mutta hoitaja käy niin harvakseltaan, että sille mahtuisi kyllä toinenkin.
Toisekseen, James kuulostaa etunimensä perusteella kovin ulkomaalaiselta. Toki syntyjään suomalaisissakin on esimerkiksi Jameksia ja Jennyjä, joiden nimet lausutaankin suomalaisittain. Jos James on kuitenkin ulkomaalainen, haluaisin erityisen kovasti tietää, miten hän on päätynyt sisäänpäinkääntyneeseen Otsonmäen kuntaan, jossa ei oikeastaan ole ulkopuolisia. Mikä on hänen kytköksensä paikkakuntaan? Minulle tämän tallin syvin inspiraatio lähtee siitä, että vaikka täällä tapahtuu yllättäviäkin sattumuksia, tarinan perusta on uskottava ja hyvin selitetty, eli palaset sopivat yhteen ja erityisesti hahmot luomaani miljööseen. 🙂
Onko Jamesille keksitty jo sukunimi? Mikä se on? 😀 Meidän hahmoilla on sukunimet, eikä vähiten sen takia, että kun he kulkevat pikkuisessa Otsonmäen kunnassa, verhot heiluvat ja mummot katselevat, että kenenkäs lapsia nuo tuolla ovat. 😀
Joka talli haluaa varmasti erilaiset hakemukset, ja meillä hahmokeskeisenä paikkana juuri hahmon tiedot ja taustat ovat erityisen tärkeitä. Kysyn siis siksi, enkä sen takia, että hakemus olisi jotenkin huono. 😀 Toivottavasti ehdit täydentää, niin pystyn näkemään, sopiiko juuri tämä hahmo miljööseen uskottavasti! Hahmon vaihto on tottakai myös aina sallittua, jos toteat itse, ettei Jamesilla ole kytköksiä miljööseen. Sinut kirjoittajana me kyllä ehdottomasti halutaan! 😀
-
Tämänkaltaiset hahmot, jotka eivät automaattisesti hakeudu muiden luokse ja ole kiinnostuneita ja pidettyjä, vaativat Hopiavuoren kaltaisessa paikassa kirjoittajaltaan paljon enemmän kuin kiltit ja sosiaaliset hahmot. Sinulla on edessäsi kovaa työtä, kun ohjaat hahmosi muiden hahmojen pariin ja näytät lukijoille, miten hän muiden kanssa toimii. Ystävien saaminen on vielä vaikeampaa. Hopiavuoressa kirjoittajien keski-ikä on korkeampi kuin virtuaalitalleilla yleensä ja kaikki ovat tavalla tai toisella kokeneita kirjoittajia. Siksi kirjoittajat ymmärtävät, että vaikka hahmo olisikin suorastaan ilkeä muille, kirjoittajat eivät tarkoita olla ilkeitä toisilleen. Siitä huolimatta kanssakirjoittajienkin akrobatiaa tullaan kaipaamaan. Miten saa ohjattua hahmot olemaan sosiaalisia keskenään silloin, kun he eivät automaattisesti pidäkään toisistaan? Tätä odotan Alexanderin kaltaisten hahmojen kohdalla aina eniten: kirjoittajan kekseliäisyyttä pakottaa hahmo muiden pariin.
Pasin pariin pakottamista ei tarvita. Alexander ymmärtää hevosen puhetta varsin hyvin ja tietää yhtä ja toista hevosen järjenjuoksustakin. Jo tässä ekassa tarinassa kuvastuu kauniisti hevosen ja ihmisen hengenheimolaisuus. Olen ihan varma, että siinä missä Alexander auttaa Pasia, Pasikin jossain vaiheessa auttaa Alexanderia. Nämä kaksi sopivat niin kauniisti ja saumattomasti yhteen. Samalla alkuasetelma on mielenkiintoinen, koska se ei ole liian helppo. Näennäisestihän Pasia on vaikea rakastaa, kun se on sellainen kärtty. Samalla lailla Alexanderia taitaa olla vaikea rakastaa. Molemmissa on kuitenkin enemmän kuin rosoinen ja röllimäinen pinta!
-
Mut saa näköjään ihan sairaan helposti raivostumaan, kun olen just herännyt. Ei tarvi kun kuvata lapsiasioista utelua sellaisen hahmon näkökulmasta, jonka ajatuksiin tässä asiassa samastun. Ajatuksetkin menee niin samaa rataa: tekee mieli tiuskia, mutta kun ei saa, niin hymistelee jotain kohteliasta, josta toinen ei sitten kuitenkaan tajua, että MEE NY JO VAIKKA TÖIHIN SIITÄ KYSELEMÄSTÄ. 😀 Mitä ne edes siinä utelee, kun lapsia on jo valmiiksi, ja hyi, kun ne on pitänyt mukaankin raahata.
Mä olen haistavinani oikean maailman ilmapiiristä autistisesta ajatuksenjuoksustani huolimatta, että lapsiperheen vanhemmat, isovanhemmat jne pitäisivät Sonjaa pahiksena. Vissiin yleinen ajatusmaailma on, että Sonjan pitäisi joko olla iloinen, kun lapset tulevat mukaan, tai ainakin suhtautua neutraalisti ja näyttää tyytyväistä naamaa. Mun on helppo suhtautua johonkin sisarusten lapsiin niin: ne on mulle tuttuja, ja itse asiassa silloin tällöin aika hauskoja, jos niistä ei just sillä hetkellä roiku mitään tahmaa. Niille saa myös ärähtää, että mee nyt jo muualle hengittämästä mun ilmaa. Sonjaa ympäröi kuitenkin ihan vieraat lapset, ja ne on kammottavia. Joku sanoisi, että eihän se ole kuin tutustua, mutta kuka nyt haluaa tutustua joihinkin vieraisiin lapsiin? 😀 Mä tykkään hirveästi mun yläasteikäisestä opetusryhmästä nyt kun olen tutustunut niihin naperoihin, mutta en tasan olisi tutustunut yhteenkään niistä muksuista alun perin, jos ei olisi ollut pakko. Ehkä Sonjankin on jossain välissä pakko, ja silloin ne penskat voi olla ihan hauskoja, tai edes siedettäviä, mutta ei niinkään aina käy. Eikä muiden lapsiin tutustuminen kyllä ainakaan mun kohdalla ole aiheuttanut mitään lapsentekohaluja! Y-ök!
Tiedättekö, mikä mua kammottaa tässä tarinassa eniten? Kun mä täytin ehkä 25 ja mun emäntä oli mua vanhempi, loppui kysely siitä, että tuleeko lapsia. Näyttää siltä, että jos mulla on joskus vielä emäntä, se alkaa jumaliste alusta, vaikka ehdittäsiin vanheta vielä vaikka 10 vuotta ennen kuin tavattaisiin. :DDD Jatkossa vastaan, että en oo harkinnu lapsia, mutta ootko harkinnu että pistät omas johonki laitokseen niin saat säkin kokeilla omaa elämää välillä. (Joo en vastaa oikeasti. Mutta ajattelen joskus.)
-
Tervetuloa Alexander! Jo ennen kuin Pasi mainittiin, ajattelin, että tämä hahmo kuulostaa niin samanhenkisetä kuin Hopiavuoren poninpaholainen, että johan tulisivat juttuun. Voit tehdä Alexanderista esittelyn hahmoalueelle, ja sen jälkeen hänelle voi aloittaa oman päiväkirjan spinnareihin. Päiväkirja-alueen päiväkirjat ovat vapaata riistaa, ja tarinat voi julkaista sinne, minne niiden kokee parhaiten sopivan. Alexander saa varmasti ihan uutta hulinaa aikaan!
-
Tällä kertaa aion ripustautua kovasti kiinni kieleen, koska sitä en ole mielestäni aikoihin tehnyt. Varoitus! :DD
Kielioppi ja tyyli ovat ihania asioita. Molemmissa on sääntönsä, ja kunhan ne säännöt tietää, niitä voi rikkoa. En siis sano, että oikea tapa kirjoittaa tarinaa on seurata jotain kieliopillista pyhää tekstiä, eli ISK:iä, vaan kunhan teen huomioita.
Sonjan kerrontatapa on muuttunut ajan kuluessa kirjakielenomaisesta hiljalleen kohti enemmän ja enemmän puhekielenomaista. Sanat taivutuksineen ovat edelleen tiukan kirjakielisiä (pl. tietysti repliikit ym. suorat lainaukset). Puhekielisyys tulee ennen kaikkea rakenteista.
Yksi kovasti lisääntynyt rakenne on kokonaisen virkkeen aloittaminen konjunktiolla. Kieliopillisestihan se ei yleensä käy, ja kielioppi sotisikin myös tämän tarinan konjunktioalkuja vastaan. Niin kuin sanoin, rajoja saa rikkoa. Luulen kuitenkin, että juuri tämän nimenomaisen rakenteen tarkasteluun kannattaa kiinnittää huomiota. Kuinka paljon niitä aloituksia onkaan? Mä uskon työni takia huomaavani ne paljon räikeämpinä kuin ne oikeasti ovatkaan, ja tarvittaisiin ihan toisentaustainen lukija kertomaan, onko niitä lukijoiden mielestä yleisesti paljon vai sopivasti.
Muitakin temppuja, esim. nollapersoonaa tai predikaatin puuttumista on nykyään enemmän kuin ennen. Niitä kuitenkin on sen verran vähän, etten mä ainakaan takerru niihin millään tavalla lukiessani. Näin analysoidessani ne näen, ja olen että OK, tyyliseikka. Toimii.
Kaiken kaikkiaan Sonjan tarinoiden kieli on ilahduttavan selkeää sekä nykyään että vanhemmissakin tarinoissa. Esim. mulle on tyypillistä pitsikoristella kaikkea liikaa vaikka edes adjektiiveilla ja muulla löysyydellä, mutta sellaiset hörhelöt ovat näistä teksteistä pitkälti poissa. Ihan puhtaan selkeyden lisäksi ihailen sitä, miten hyvin tämä linjaus sopii Sonjan persoonaan. Sonja on vahva, selkeä ja tietyllä tapaa suoraviivainen, niin kuin kielensä, eikä yritä olla muuta kuin on. Joku Chai ja se mitä hänen kielensä pyrkii olemaan, ovat aika lailla tämän kielen ja tämän persoonan vastakohdat.
-
Montakokytä kertaa olen sanonut, että hyi lapsia, ja hyi lapsilla pilattuja puolisokandidaatteja? :DD Nyt mulla on kuitenkin eri ajatukset. Pystyn ymmärtämään varsin hyvin, miksi tämä pieni palvelus aiheuttaa Sonjassa harmia. Pelisääntöjenhän piti olla selvillä, ja yksi kerta toden totta venyy helposti moneksi kerraksi. Samalla mä elän tiiviissä yhteisössä, jonka olen rakentanut itse itselleni keräämällä parhaat ihmiset yhteen. Kun joku tarvitsee apua, kuinka pientä tai suurta tahansa, ratsuväki on paikalla. Kun se yksi tarvii sitä lastenvahtia, mä vahdin, vaikka se ei ole millään lailla mun juttu. Jos mä en vahdi, joku muu meistä vahtii, vaikka tässä mun ryhmässäni vain kaksi edes pitää muksuista jollain tasolla. Kun olen parisuhteessa, sen on toimittava samalla ajatuksella, tai en osaa enkä halua olla siinä. Olisin siis voinut ihan hyvin olla Vladimir, enkä olisi edes käsittänyt pyytäväni liikaa. Toisaalta olisin voinut ihan hyvin tuntea Sonjan vastahakoisuutta, mutta silti olisin sanonut että juu, oota mä juon tän kahvin eka loppuun nopee. 😀
Tuttua on myös kiukuttelevat eksät lapsiasioissa. (Taas yksi syy miksi ei lapsella pilattuja käytettyjä puolisoita, hyhhyh.) Ajattelisin pikku-Sonjan äidistä niin kuin Sonjakin, eikä tarvitsisi edes montaa tällaista sattumaa tulla ennen sitä. Onko se lie vainoharhaa oikeasti, vaikka sitä tulee sanottua vainoharhaksi siitä muille kertoessaan, ettei ne pitäisi kertojaa ihan hulluna? 😀
-
Jaiks, mä olisin Sonja ja Ilona!
Tässä on kerrottu hyvin se, miten paljon oikeasti muiden asenne ja ajatukset vaikuttavat omaan mielialaan. Voi jehna, miten onnellinen mä olin, kun ostin viimein oman asunnon. Sitten tuli muuttoapu, ja yksi mulle tärkeä ihminen nyrpisteli nenäänsä, ja yhtäkkiä mä en nähnytkään kuin kuluneen parketin ja sairaalanväriset tapetit. Onneksi siitä mielialasta ponnahtaa myös pois, kun arki asettuu: klaavuilla se parketti olisi koirien kanssa kuitenkin pian, ja tapettia ja maalia saa aika halvalla kaupasta. Hevosetkin voi pysyä terveinä, ja onhan Tihku Santun pääsylippu muiden kanssa isoihin kisoihin. Isojen päätösten kanssa on ihan normaalia hermoilla! Hassuhan se on, joka toteuttaa unelmansa, eikä kertaakaan käytä mielessään ajatusta, että teinkö kuitenkaan oikein. 😀
-
Kuulostaa ihan mun koiraihmiskavereilta. Niillä on nätit, järjestelmälliset päiväkirjat kaikesta mahdollisesta ja rakennekuvat urheilukoiristaan edistyksen seuraamiseksi. Sitten olen mä, joka muistaa, että ainiijjoo koirathan pitää vssiin rokottaa aina joskus, kun muut alkaa puhua omien koiriensa rokotuksista. Jalostusnarttuja tulee seurattua tarkasti, mutta näiden kotiurosten kanssa laiskuus voi johtua siitä, että meiltä puuttuu tavoite. (Siis muukin kuin nukkua mahdollisimman paljon lusikassa koirien kanssa.) Sonjalla ja Aaveella puolestaan on tavoitteita.
Tykkään tästä tekstistä samalla tavalla kuin tykkäsin ennen muinoin lukea kasvattajien ja aktiiviharrastajien oikean elämän koirablogeja silloin kuin niitä vielä oli. Harmi vain, etten vieläkään osaa sanoa, mikä tähän ja niihin tekee sen jännittävyyden tunteen, kun mitään ei oikeastaan edes tapahdu. Ei se ole nuuskinnan iloakaan niin kuin esimerkiksi Big Brotherin katsomisessa ja juorulehtien lukemisessa on. Ehkä se on sitä, että tällaisen kautta voi unelmoida, millaista olisi, jos itse eläisi lemmikeineen erilaista, vakavammin otettavaa, tavoitteellisempa elämää.
-
Siis koirat ja kakrut!!!
Mä suhtaudun kakruihin vähän niin kuin öö joihinkin ilveksiin. Osa on ihan tavallaan söpöjä, mutta ei mua silti kiinnosta silittää niitä tai varsinkaan ottaa himaan asumaan ja sotkemaan. En mä halua pahaa ilveksille enkä kakruille, mutta en mä halua erityisesti hoitaakaan niitä. No ehkä ilveksiä voisi, kun ne on pörröisiäkin… 😀 Silti mun kivisydänkin lämpenee, kun mun koirat pääsee leikkimään kakrujen kanssa. (Heh varmaan sen takia, kun mun koirilla on kivaa, en mä niistä lapsista niin…) Meidän Juuso onkin vähän niin kuin Axa, eikä tarvi edes kuvitella miten se raahaa siskon nuorimmaiselle kaiken omaisuutensa ja palvoo sitä siinä. Viimeksi eilen se palvoi ja halusi imeytyä tämän lapsen kudoksiin ja tulla yhdeksi sen kanssa tai jotain. :DD Samalla kun mä näen Juuson ja Axan samana, mä näen mut ja Sonjan samana. Heh, kukapa nyt ehdottaisi, että me hoidetaan jotain mukulaa ennemmin kuin koira? 😀 Me ollaan vastuuntuntoisia ja fiksuja ja kaikkea, mutta en voi kuvitella kumpaakaan meistä leikkimässä naperon kanssa böö-leikkiä tai barbienukeilla. Mulle on jäänyt Sonjastakin sellainen kuva, että jos sen syliin laittaisi vauvan, niin se olisi hieman hukassa. Mitä sille pitää sanoa? Muut osaa jutella sille. Hyvää päivää, vauva? Mä olen Sonja? Mitä muuta oot tänään tehnyt kun juonut tissiä? :DD Vyörytän nyt Sonjaan kuitenkin ihan mun omia ominaisuuksia. Se on sosiaaliesti ihailtavan taitava. Ehkä se jotenkin tietää, mistä vauvojen kanssa kuuluu keskustella. 😀 Sehän osaa sanoa vitsinkin!
-
Voi poijjat kun sattuu. Kirjoittamalla Sonjan sympatiaa saat Santun murheen hyvin esiin. Efekti on sama kuin jos itse tosi murheellisena pystyy näyttämään pokerinaamaa, mutta heti kun joku kysyy, että voitsä hyvin, niin sitä alkaa rääkyä. Tässä myötätunto on tosi luonnollista, vähäeleistä ja kaunista. Joskus on hyvä kertoa enemmän asioita vähemmin merkein.
-
Blokki sulla voi olla, mutta taitoa kyllä silti olet kerännyt. Perustelua seuraa. 😀
Joskus, kun kirjoittajalla on monta monta hahmoa, alkaa tulla sellainen kirjallinen same face syndrome. Ei se varmaan ihan kaikille tule, mutta mulle ainakin, ja myös ihan oikeille kirjailijoille. Katsoo nyt vaikka ihanan Anna-Leena Härkösen tuotantoa: se on edelleen yksi mun lempikirjailijoista, mutta mitä enemmän tuoreempia teoksia lukee, sitä enemmän sen päähenkilöt on oikeastaan yksi ja sama henkilö. Pitää olla aika monta pikkujuttua ja pari isoakin juttua, jotka erottavat hahmot toisistaan.
No Janna ja Minja eroavat juuri nyt toisistaan kuin yö ja päivä, jos katsoo reaktioita huonoon kisasuoritukseen. Janna on aina kovin tyynni: jaa, meni huonosti. Jannalla on selostava ote kisasuorituksiin. Minjalta taas saa tässä tosi tunteellisen reaktion, mutta selostavuus on minimissä. Selostavuuden etu on selkeys, kun taas kokemisen etu on tunteellisuus. Molemmilla tavoilla kertoa on aivan varmasti lukijansa, mutta muhun iskee tällä hetkellä enemmän tämä minjamainen tunteella kokeminen.
Pahan aavistelu ei myöskään kuulu Jannaan (muissa kuin ihan tosi tosi tosi isoissa asioissa!) mutta tässä se kuuluu Minjaan. Mä samastun tähän ihan valtavasti. Aina kun menee huonosti, tulee odottaneeksi, että vastakin menee huonosti. Meillähän on sanontakin tästä: ei kahta ilman kolmatta. Oikeastihan surkeuden todennäköisyys ei kasva, vaikka äsken olikin surkeaa, paitsi jos sen antaa vaikuttaa mielialaansa tällä tavalla — ja tottahan me ihmiset sen annetaan vaikuttaa! 😀
-
Mulla on kans vähän kahden sorttisia fiiliksiä tästä. Jo kun hevosen vaihto tuli puheeksi, olin että jes: tämä tarkoittaa, että Santun tarina kilparatsastajana voi päästä alkuun. Santun tarina olisi ollut suoraviivainen kehitystarina (joissa ei ole siis mitään vikaa) ilman Fifin ongelmia. Fifi on kuitenkin pistänyt jarrua päälle terveytensä vuoksi. Uusi hevonen tarkoittaa, että Santtu pääsee kehittymään nopeammin ja oppimaan ihan uudenlaisia juttuja, joista et ole vielä päässyt kirjoittamaan kuin kisahoitajan näkökulmasta. Näitä odotan.
Sairastelun mahdollisuus kiinnitti kuitenkin myös mun huomion. Jos tässä pedataan jotain kamalaa, kestääkö Santtu sen enää Fifin tapauksien jälkeen? Toisaalta — tarvitseeko hahmon kestää kaikkea? Jos se menee rikki, mutta on yhä olemassa, siinä on taas uudenlaista kirjoitettavaa. Moni hahmohan meillä on ihan tosi rikki, jokainen omalla hahmokohtaisella tavallaan, ja kauheudestakin on kiva kirjoittaa ja lukea. Santun kohdalla mua vielä nyt huolestuttaa oikeastaan lähinnä siksi, että se on (Niklaksen kaa) meidän sympaattisimpia hahmoja, eikä sille tahtoisi pahaa. Toisaalta kun ihanimpia tyyppejä lyö oikein kovaa naamaan kirjallisuudessa, niin siitä ainakin saa reaktioita, ja elämyksiähän taide on!
