Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Lairuntarinoota
Tähän viestiin linkitetään niitä laiduntarinoita, joita ei ole haluttu julkaista tässä topassa. Laiduntarinoita saa julkaista täällä, hevosten päiväkirjoissa, tallipäiväkirjassa tai missä tahansa, jonne kirjoittaja katsoo niiden kuuluvan. Jos suoritat muualla julkaistulla tarinalla laidunmerkin, kerro siitä tarinan yhteydessä.
Tarinoita laitumelta
Ei vielä tarinoita.Laitumellelasku
Typyn laitumellelasku -
Arvaa ahdistaako? Ei välttämättä Noan ahdistus, vaan se, että mitä jos se meni nyt rikki. Jos se meni, en tiedä mitä teen. Varmaan murehdin taas öisin ja saan itseni jälleen uskomaan, että mulla on käänteinen midaan kosketus ja kaikki mitä hipaisen, muuttuu paskaksi. Seuraan nyt kuitenkin vielä vähän aikaa ennen kuin saan henkisen romahduksen.
On siis selvää, että musta on jotenkin järkyttävää nähdä Noa tällaisena. Me kaikki tiedetään sen menneisyydestä, ja jo se viittaa siihen, ettei Noa voi olla ihan täysin sataprosenttisen vakaa. (Voiko kukaan elävä ihminen muuten olla?) Se vain on hillinnyt aina itsensä niin hyvin, että on onnistunut rakentamaan itselleen uuden elämän ja persoonallisuuden sen sijaan, että olisi jumittanut sellaiseksi, joka joskus oli. Se on ihan mahdollista, ja siihen vaaditaan kovaa työtä. Ja sen voi rikkoa. Olen seurannut Noaa läheltä niin kauan ja ajatellut sitä niin paljon ja tietenkin kirjoitat sen niin hyvin, että mulla on just sellainen ahdistava olo kuin joku oikea ihminen olisi menossa rikki. Lisäksi mä koen ihan hirveää syyllisyyttä.
Noa on onneksi lopussa järkevä suhtautuminen tähän kaikkeen hajoamiseen. Noa on ihan varmasti kokenut monesti sen, että ajatukset eivät satuta ketään ulkopuolista, vaan vain pelkät teot. Se taitaa olla yksi ydinajatus, joka on kautta aikojen pitänyt Noaa kasassa. On nimittäin niitäkin, joiden mielestä jo ajatus voi olla niin paha, että ajatteleminen on väärin, ja siitähän ei voi tulla kauhean hyvää jos estää itseltään ajatustyön ja asioiden järjestelemisen mielessään. Musta tuntuu, että kun räjäytit Noan jotenkin atomeiksi tähän, näen siitä ihan uusia juttuja. Osa tuottaa ahaa-elämyksiä, niin kuin sen ajatus ajatuksista, mutta osa taas (kuten sen itseinho) on sellaisia, että jotenkin haluaisin lakaista ne nopeasti takaisin sinne maton alle ja leikkiä, etteivät ne koskaan sieltä päässeetkään.
Mutta voi vitsiiiiiiii. Taas kerran, kiitos vaan, olet pilannut mun viikonlopun. :DD No ei oikeasti. Mutta oikeasti kuitenkin. 😀
-
Tämä oli kiva dialogipainotteinen juttu, joka saattaa antaa Sannin tarinoihin hyviä virikkeitä. Virikkeiden tarjoaminen on aina musta maailman parhaita palveluksia toiselle kirjoittajalle. <3 Vaikka vähäsen veikkaan, että Mäkinen saa tiukkaa kurinpalautusta! Sannilla ei varmana hermo kestä tuollaista utelua ja lässytystä, minkä tuotkin tosi hyvin esiin. 😀
Sinulle taitaa tehdä hyvää pukeutua tällä tavalla eri hahmoihin joskus. Et olisi voinut kirjoittaa tätä Hermanilla, koska Hermanin persoona ei istu sen paremmin Mäkisen kuin Sanninkaan rooliin. Hahmot on ihania, mutta tietenkin samalla rajoittavia. 😀
Musta on muuten sairaan hauskaa, että Mäkinen, joka ei ole kenenkään hahmo tai edes varsinaisesti ihan kenenkään ikioma sivuhahmo, elää muiden mukana tarinassa. Tämäkin on juttu, josta olin ihan että vau, voiko noinkin tehdä. En ole koskaan ennen nähnyt tällaista koditonta hahmoa, joka pysyy näin järjestelmällisesti ja hienosti hengissä.
-
Mustakin tämä on kaunis tarina ja lisäksi kiva kehityskertomus. En tiedä, teitkö tahallasi vai sattumalta, mutta tämän tarinan alun miljöökuvaus on erikoisella tavalla samanlainen kuin yöllinen tarina Noan elämän alusta Hopiavuoressa. Siinä on samat elementit: hiljaisuus, tyhjyys, rauhallisuus. Silloin joskus Noa vain kaipasi niiden tilalle ratikan jylyä ja kaduilta kuuluvaa yöllistä höpötystä ja örvellystä, mutta nyt, vaikka tilanne on ihan sama, fiilis on eri.
Varsan nimeämisen pähkäily on Noalta jotenkin niin tosi inhimillistä ja just mulle samastuttavaa, vaikka mulle käykin just toisin päin. Päätin joskus koiran nimen jo kauan ennen koko koiran olemassaoloa tai hankintaa, eikä se nimi ollut yhtään sen nimi. Väkisin yritin kutsua sitä sillä väärällä nimellä, mutta Nisu siitä tuli ihan itsestään. Noalla taas on käynyt niin, ettei Fannia uskalla kutsua Fanniksi, koska silloin koko varsa voisi olla pettymys, kun se ei olekaan juuri se sama Fanni, josta Noa on haaveillut. Musta on kuitenkin tosi ihanaa, että tämä hevonen lopulta onkin just se Noan kauan odottama Fanni! Lisäksi kerrot sen niin kauniisti Noan tunteiden kautta, että lukijalle on selvää asian valkenevan Noallekin tässä samalla. Siinä kohdassa miljöö katoaa ja kuvauksessa ja maailmassa ovat vain Noa ja hevoset.
-
Tässä tarinassa kaikki kuulostaa ihanalta! Sellaiselta Tuuvan Talli -tyyppiseltä meiningiltä. Ai että miten olisi ihanaa mennä rentooon maastoon hyvällä luotettavalla hevosella, kun olisi kesä ja lämmintä, ja hörsköttää kaverien kanssa joistain orikatrilleista ja muista. Ei sillä ole väliä, toteutetaanko niitä, vaan se höpöttäminen on kivaa, ja hevoset tietenkin. Tämä tarina kuvaa just sellaista tallielämää, jota haluaisin mun tallielämän joskus olevan, jos mulla olisi joskus oma hevonen. Tiedän, ettei se aina voi olla tätä, eikä se Sonjallakaan ole, mutta muutaman tällaisen tallipäivän takia kestäisi kyllä vaikka sen puolen vuoden pituisen marraskuun. <3 Mulle tuli tätä lukiessa joka lukukerralla hyvä mieli, ja vaikka et tehnytkään mitään monen kappaleen tunnelmakuvausta, kyllä mä aistin, miten aurinko lämmittää ja siristyttää silmiä ja hevosetkin on ihan velttoja ja rentoja sen takia. 😀 Ai että.
-
Hulluja on noi hevosihmiset!! Tuossa tilassa tulevat tallille hoippumaan! No ei: jonkunhan sen hevosen hoitaa pitää, kun Hopiavuoressa ei ole olemassa mitään täysihoitoa. Vaikka olisihan joku sen hoitanut, jos Sonja olisi ilmoittanut. Reppana. 🙁 Jo kova ihan normaali päänsärkykin on hirveää, saati sitten migreeni ja lääkkeistä seuraava pöhnä.
Harri ja sen sä et kyl -alkuiset lauseet nauratti mua. 😀 Toinen yrittää auttaa joo, mutta kun se on musta niin hauskasti kirjoitettu ja samalla kuitattu toistokin. Oikean elämän dialogithan on toisteisia, mutta kun ne kirjoittaa, niistä tulee pitkän päälle pahimmassa tapauksessa outoja. 😀
Eira on kuitenkin se syy, jonka takia tämä tarina on ollut nolon kauan kommentoimatta. Vitsi miten monta kommenttia olen aloittanut, ja aina todennut, etten kehtaa kommentoida ennen kuin olen jatkanut tarinaa Eiran näkökulmasta. Musta on nimittäin jotenkin hellyyttävää ja jopa liikuttavaa, että Eira paitsi kelpaa Sonjalle, Sonja myös arvostaa sitä ja näkee siinä jotain muutakin kuin sen, miten ärsyttävä, nokkaääninen ja nenäkäs se osaa olla. Koska onhan se loppujen lopuksi kiltti ja kunnollinen tyttö. Kaiken lisäksi olet vainginnut sen niin hyvin tekstiin. Kerrot tosi paljon pikkuasioilla. Esimerkiksi sen, että Eira ei luule liikoja Uunostaan, kuittaat ekassa dialogissa ja sen hyväsydämisyyden (ja noh, ajattelemattomuudenkin, kun se niin räpättää kuitenkin) tokassa.
Sonja on ollut tietämättään Eiran sankari jo siitä asti, kun hän sanoi Sannille sen Maailman Parhaan Letkautuksen, mutta arvaa vain onko nyt. 😀
-
Aaw voi Niklas-parka kun se on eksyksissä varustehuoneessa! Jonkun pitäisi kertoa sille, että niin me kaikki joskus. Onneksi Niklas ei näytä ottavan tilannettaan liian raskaasti, eikä hänelle ole ongelma kysyä Outilta apua. Niklas vaikuttaa sillä lailla terveeltä tyypiltä, että vaikka se joutuisi arpomaan ja tekisi joskus väärinkin (niin kuin kaikki tekee), se ihan toipuisi siitä, eikä murehtisi kämmejään iltaisin. Sellainen tyyppi on varmasti ihanaa seuraa, koska ne tyypit harvemmin vatvoo muidenkaan kämmejä ja puutteita, kun eivät vatvo omiaankaan! Ja onhan Niklaksesta aina tullut sellaisia positiivisia, iloisia fiboja, ja niin tässäkin. Luulenpa, että Niklas on aika pidetty heppu tallilla.
Mutta vitsit. Kun julkaisit tämän ja luin tuon lopun ekaa kertaa, saatoin vähäsen lyödä nyrkillä polveeni. 😀 Mulla oli sama tarina kesken muuan toisella toistaitoisella, pikku Chailla! 😀 Mikä säkä! 😀
Kirjoitit loppuun tosi taitavan koukun. Mulla on ajatus siitä, kenet paikalle kävelytän: en vaan ole tehnyt sitä, kun olen yrittänyt urakoida itseni kesälomalle! Jos joku ei ehdi ensin, mulla on kyllä Arlekinille kiinniottaja ja Niklakselle seuraa: hieno koukkusi on siis ehdottomasti huomioitu, sitä on arvostettu paljon inspinlähteenä sekä tutustumismahdollisuutena ja siihen on tartuttu, mutta mulla on vain ollut kiire. 🙁
-
Marshall on kyllä iiiihan oikeassa siinä, että Santussa on ihan hirveästi hyviä puolia hevosenomistajana. Tai minkä tahansa eläimen omistajana: meidän kennelistä lähtisi koiria kaikkein mieluiten joillekin Santuille, vaikka he eivät olisi ennen koiraa nähneetkään. Santtu on niin valmis ottamaan selvää, ja vaikka avun kysyminen ja ihan vain vastaanottaminenkin välillä ahdistaakin sitä, se kysyy ja vastaanottaa sitkeästi silti. Se, että ihminen pelkää ja on ahdistunut ei määritä sitä. Se määrittää, että se toimii kun tarvii riippumatta tuntemuksistaan. Sillä ei ole väliä, mitä osaa, vaan sillä, mitä opettelee. Vitsit miten ihailen Santtua. Haluaisin olla niin kuin se, vaikka iiihan varmana olisinkin 17-vuotiaana huokaillut ja tuhahdellut kun se on muka niin nolo koululla.
Saa nähdä, jatkuuko Santun ja Eiran ystävyys kesällä, kun ei tarvitse opiskella. Mulla on ollut hionnassa teksti, jossa lyön vähän jo tassua maihin, mutta nyt olen yrittänyt olla kaksi päivää kirjoittamatta mitään ja melkein onnistunutkin. Vaan eiköhän sekin teksti pian tule naputeltua. Musta tuntuu, että Santtu ja Eira on yllättävän hyvä aisapari. Ne on jollain syvällisellä tasolla samanlaisia, vaikka ne on ilmiselvästi samalla toistensa vastakohtia. Jossain syvällä niillä taitaa kuitenkin olla samanlainen hyvä sydän, vaikka Santtu onkin käytökseltään noin triljoona kertaa miellyttävämpi.
Ihan jokaisessa Santun jutuissa on se tietty Santtu-sävy. Olen yrittänyt ja yrittänyt analysoida sitä, mutta vieläkään en saa siitä konkreettisesti kiinni, jotta voisin näyttää sinulle, mistä se tulee. Osaan vain kuvailla sitä tosi hatarasti ja omituisesti. Niin kuin näin: Santun kertojanääni kuulostaa siltä kuin hän jännittäisi koko ajan hartioitaan kohti korviaan. :DDD Siltä, kuin hän olisi tyyppi, joka tapaa nuolaista huuliaan ja vilkuilla kummastakin silmänurkastaan ulospäin pari kertaa ennen kuin alkaa puhua. :DDD Kyllä mä huomaan, että Santun ääni on sekoitus sisältöä ja kielivalintoja, mutta niistä kielivalinnoista en vaan ole saanut kiinni, vaikka mun ehdottomasti pitäisi osata vaikka alleviivata ja nimetä ne! Ehkä yksi piirre on epätarkat loppuun asti viemättömät tapahtumat? Santtu ”käyttää kumisukaa” ja ”harjaa Fifiä”, kun joku Eira ”harjaisi Fifin” tai ”heroisi Fifin kumisualla”, siis loppuun asti. En tiedä: aika höperöiksi menevät havaintoni, mutta tässä oli taas yksi…
Fifistäpä tuli oikein komia poika. 😀 Nyt pitää jonkun puhua Santtu melkein jo joihinkin ”lähellä pidettäviin” PKK:n ”mätsäreihin”.
-
:DDD NOAA voi mikä torvi pökkelö! 😀 Ensin sitä ajattelee, että miten voi aikuinen ihminen olla noin vaivaannuttava ja törppö. Sitten sitä tajuaa että ei juma, juuri noin vaivaannuttava ja törppö itsekin olisin, ja olen aika tarkalleen Noan ikäluokkaa. Kaverin puolesta vaan tässä. Joo just niin varmaan. Mutta kerrankin, kerrankin mulla on hahmo, joka on ihan älykäs ihmissuhteissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja omalla tavallaan viestinnässäkin (vaikkei kaikessa muussa olekaan…), ja sen täytyi tästä heti arvata, keitä ne Noan kaverit on. Mutta onhan tämä nyt silti… Voi Noa. :DD Voi hölmö. :DD
Olen myös sillä lailla helposti viihdytettävä Pekka ja Pätkä -ihminen, että mua naurattaa aina, kun yhdistää samaan tarinaan kaksi torvea, jotka on kummatkin eri tavalla torvia. Niin kuin tämän aiheen ympärillä Eira ja Noa. Ne puhuu samasta ihmisestä ja tuntuvat olevan eri tavalla pihalla molemmat. Toi Eiran ihan omanlaisensa positiivisuuskin on musta viehättävä juttu, joka on nyt vasta noussut käsittelyihin tarinoissa: se, miten Noa on ihan paska tässä, mutta ei se mitään. Ja onhan sekin söpöä, miten Eira yrittää raahata aikuista Noaa teinisotkuihinsa. Sen täytyy tarkoittaa, että Noa on Eiran mielestä kaikkein kivoin, tai ainakin vähintään kaikkein vähiten paska. Onneksi Eira ei taida oikeasti pitää mistään Chaista: se nyt vielä tästä puuttuisi käytä cat fight pikkutytön kanssa jostain ukkelista, hyi. 😀
-
Hyvinhän noilla kahdella sujuu, vaikka puomit kolisevatkin. Tavan harrastaja ei edes hyppää kuin maahan kaivettuja ristikoita ilman satulaa. Onkohan mitään, mitä Marshall ei osaa: tuskin hevosten kanssa ainakaan. Hän on vasta minun ikäiseni ja niin taitava monessa jutussa, että ihan alkaa harmittaa, että olen tainnut heittää oman elämäni hukkaan häneen verrattuna. :DD
Ei tiedä, löytyykö Arlekinin kaltaiselle jättiläiselle kovin kesken hyppykaveria! Taitaa tallilla olla aika koulupainotteista porukkaa. Eiköhän sieltä vain joku löydy, kun Marshall alkaa lörpötellä aiheesta enemmän ja tutustua potentiaalisiin ratsastajaehdokkaisiin paremmin. Koska kukapa ei noin kivalla hepalla ratsastaisi, jos on aikaa ja taitoa?
Ei tämä ole musta yhtään mikään post-TT-oksennus, vaan tosi hyvin kuvailtu kertomus!
-
Luen ihan liikaa kirjoittamisoppaita ja -tutkimuksia. Väittävät, että hahmo ei toimi, jos lukija säälii sitä kauemmin kuin yhden kappaleen, ja minä hysteerisenä uskon kaikki mitä kirjoissa lukee. Pitäisi havainnoida itse. Säälin Camillaa paljon sen takia, miten huonoksi se itsensä tuntee ja millaista levyä se pyörittää päässään, ja silti Camilla toimii. Se on hyvin rakennettu hahmo, joka on kasvattanut harvinaisen paljon juuria itselleen tuntemalla vaikka keitä sellaisia tyyppejä, jotka on esitelty lukijalle tarpeeksi hitaasti jotta hän voi muistaa kuka kukakin on. Ehkä jos säälin herättäminen on muka kiellettyä, Camilla toimii siksi että samaan aikaan se on niin reipas ja osaa tarttua toimeen? Se ei ehkä suoraan työstä ongelmiaan, mutta puuhaa lannistumatta sitten kaikkea muuta ja on viime aikoina kokenut myös isoja onnistumisia.
Tässä mua taitaa eniten surettaa se, miten Oskari on niin kuin joku palkinto, ja miten Camillalle on oikeastaan ihan sama vaikka se olisi varavaihtoehto, kunhan se pääsi mukaan. Lapsethan saattaa sanoa noin suoraan toisilleen: mä leikin nyt sun kaa ku Pyry ei päässy. Mikähän saa ihmisen ajattelemaan noin itse, vaikka kukaan ei ole sanonut mitään sellaista? Sekö, että joku muu on ensin tarpeeksi monta kertaa sanonut noin?
-
Ekan lukukerran ajatus oli, että hyi mua, ei saisi nauraa. Mutta kun tämä alkoi niin tahallisen töksähtävästi, että enhän minä muuta voi.
Tokan lukukerran ajatus oli, että hyi Jesse, ei ihme ettei sulla ole muita kavereita kuin Noa!! Olin jotenkin tosi loukkaantunut Chain puolesta, kun Jesse on ollut sille kiva (joo joo, suurimmaksi osaksi mun tekemissä jutuissa) ja sitten kuitenkin sanoo sitä siksi kiinalaiseksi, ja puhuu siitä niin kuin se olisi barbara eikä ihminen.
Kolmannella lukukerralla mä koin taas kerran ahaa-elämyksen. Mä en pidä Jessestä ihmisenä aina, koska se on yhtä lapsellinen ja idiootti kuin mä oikeassa elämässä, ja itsestäni mä en ainakaan pidä! Me ollaan yhtä vammaisia sosiaalisesti. Me saatetaan pitää tosi hassuna sitä, kun me kysytään, että joko sä panit sitä kiinalaista. Me lauotaan vammaisia asioita, vaikka me ei todellakaan tarkoiteta niillä itse mitään. Vain muut huomaa, kuinka ääliöitä me ollaan, ja sitten ne kaikkoaa. Mun ja Jessen ero taitaa olla vain se, että yöllä Jesse menee nukkumaan tietämättömänä siitä kuinka apina se on, ja mä valvon yökaudet miettien kuinka typeriä asioita sanon ja koulutan itseäni olemaan ihan hiljaa kaikkien ihmisten lähellä. Hello on meille jotain sukua, mutta sen jutut on (tai ainakin yrittää olla / ainakin mun yrittämänä) sata kertaa lempeämpiä, vaikka se on yhtä mukahauska ja huono. Jesset on tärkeitä hahmoja. Tässä mielessä Jessejä on oikeasti, ja kirjallisuuden Jesset on niille vertaistukena. Millähän kaikki saataisiin ymmärtämään, että Jesset ei ole pahoja: ne ei vain osaa puhua ihmisille, eikä ne saa harjoitusta kun kukaan ei jaksa puhua niille? 😀
Jessejen hyvät puolet pakkaa jäädä piiloon. Jos me lukijat nähtäisiin vain mitä Noa näkee, meidän ajatukset jäisivät mun tokan lukukerran vaiheeseen jumiin. Me ajateltaisiin, että Jesse on vaan idiootti. Kun me nähdään, miten Jessen ajatukset, miten yrittää terapoida Noaa vaikka ei edes osaa, me nähdään, miten sen idioottimaiset lauonnat on itse asiassa välittämistä. Se ei vain osaa puhua rakkaudesta tai muutenkaan nättejä sanoja. Se ei osaa kysyä nätimmin, miten Noan ja Chain juttu etenee. Kun mä luen Jessen ajatuksia, mä samastun siihen enemmän kuin koskaan, ja kerrankin mä ymmärrän ja sympatisoin ihan täysin sitä, mitä se yrittää ja miten se taas mokaa.
Noaa mun tietenkin käy sääliksi. En tiedä yhtään, mitä kunnon mies tekisi Chain tapaiselle. On selkeästi oikein jättää se rauhaan, ja sen Noa tietää. Mutta toisaalta Noalla on ollut taipumus yrittää pelastaa kärsiviä, niin kuin vaikka Eiraa, joten jättääköhän se oikeasti rauhaan jonkun, joka on jo rakentanut itselleen ihan oman helvetin.
-
Mitä jos Jesse ei oikeasti olekaan niin kilpailuhenkinen kuin millaiseksi hänet mielletään? Ainakin nyt hetken musta vaikuttaa siltä. Sille riittää tässä parhaansa tekeminen, eikä jää kaivelemaan. Kaikki vaatimukset, jotka sen pärjäämiseen kohdistuu, tuntuu tulevan ulkoapäin. Kun Jesse on kuitenkin aika taitava, voittanut viime vuonna ja ratsastaa hyvillä kilpahevosilla, mäkin olen sortunut ajattelemaan, että Hopealinna oli sille oikea paikka. Siellä se sai tasoistaan valmennusta tasoisillaan hevosilla. Just nyt tämän tarinan perusteella ajattelen, että ei voitto Jesselle tekisikään varsinaisesti mitään hyvää. Sille tekisi hyvää, jos joku istuttaisi sen puolivarjoiseen lämpöiseen paikkaan aurinkotuoliin, pakottaisi sen ottamaan paidan pois että se saisi vähän väriä, antaisi sille mehulasin kouraan ja Aku Ankan toiseen ja sanoisi, että et saa liikkua ennen kuin sun syke on tosi rauhallinen ja tasainen ja olet melkein nukahtanut. Jesse on vieläkin itselleen uskollisesti vihainen ja ylikierroksilla, ja voi veljet miten hyvältä siitä tuntuisi, jos se kerrankin voisi vain maata. Siis sellaisella terveellä, raukealla, aurinkoisella ja rennolla tavalla. Ei sellaisella verhot-kii-kun-masentaa -tavalla. Ihan niin kuin se sitä paitsi aistisi tämän itsekin. Sillä ei ole tapana tehdä romanttisia ympäristöhavaintoja niin kuin muilla sun hahmoilla, ja tässä se ekan kerran tekee. Toivottavasti Jesse pääsee siihen pisteeseen, että asiat alkaa pikku hiljaa tuntumaan joltain: sitten se voi joskus tietää, kuka se oikeastaan on.
-
Joo, kiitti, tapa mut tällä, koska näin mä olen aina halunnutkin mennä.
Mä olen ihan sairaan puolueellinen, mutta tottakai mä luen tätä uudestaan ja uudestaan, kun joku poka fantasioi hahmosta, joka on mulle kaikkien aikojen kivoin kirjoitettava ja mulle rakkain aina kun muistan kuka se olikaan ja saan sen toimimaan. Vähän ehkä siinä sivussa tuntuu sääliä, että Noa noin pieneen poikaani retkahti, koska onhan mustavalkoinen Chai maailman hirvein ihastus ikinä. No, hirveistä ihastuksista ja mahdottoman näköisistä esteistä ne tarinat syntyykin. Mä toivon, että mun poka ehtisi kehittyä tässä, koska vaikka se on kasvanut isoksi pojaksi, sen ajatusmaailma laahaa jäljessä kun se on ollut pari vuotta jumissa…
Mutta voi Noa, en olisi sitä niin juokaleeksi ennustanut, että se tohtisi käpälöidä Chaita muka vahingossa! Olen iloinen että se tohtii. Olen sillä lailla outo, että mitä enemmän Chai menee sekaisin, sitä enemmän haluan sillä ja sen kuvioilla leikkiä. Mitä enemmän se kärsii, sitä hauskempaa mulla on. Mikään ei saisi Chaita hyppimään seinille enempää juuri nyt kuin se, että Noa hipaisee sen rannetta. Sitä paitsi mähän tunnen kaiken, mitä mun hahmot tuntee, ja mikäs sen kivempaa kuin ettei saa hengitettyä eikä yöllä nukuttua. :DD
Mutta äh, nou, ei. Noa on jotenkin niin valmis jo tässä uhraamaan itsensä ja ajatuksensa (samalla kun lääppii Chaita kuitenkin), että sääliksi käy. Noa on alusta asti ollut vähän sillä mielellä, ettei se jotenkin ansaitse romanttista rakkautta. Se on tosi sääli, koska Noahan on niin hyväsydäminen ja ihana, ettei ole toista. Ehkä sen omakuva laahaa jäljessä ja se luulee olevansa jotain sellaista, mitä se ennen oli.
-
Olen kateellinen. En Santulle, vaan santun opeille. Vitsi kun saisi vaan tehdä tehtäviä, mätkäistä ne johonkin Wilmaan tai pedanettiin tai johonkin ja sanoa, että tehkää ja palauttakaa. Kyllä sen niin pitäisi olla, että Santtukin pakotetaan istumaan sen 8 tuntia päivässä Google Meetissä, kun kerran mutkin. Yhyy. Mutta joo, sen uskon että etäkoulu sopii Santulle. Sen sosiaalisia ympyröitä ei ole paljoa sivuttu, mutta varmaan ikinä ei ole ollut kauhean siistiä ja vetovoimaista olla ujo hikari ennen kuin toisen asteen opinnoissa. Siksi oletan, että Santulla ei ainakaan ihan niin paljoa kavereita ole, että voisi typerimpiä häätää pois. Yksinäiset, hiljaiset ja itseohjautuvat kyllä on oikeasti nauttineet etäopetuksesta suurilta osin. Ja Santtu on vielä niin onnellisessa asemassa, että harrastus jatkuu, kun kyseessä on elävien eläinten hoitaminen. Pääsee vähän näkemään ihmisiä.
Mutta aww, Santtu on söpö kun se kehittyy. 😀 Ei se varmaan kehtaisi samalla tavalla monelle muulle vitsailla, mutta edes jo Eiralle. Onhan ne kauan jo yhdessä puuhanneetkaan. Musta on ihan hirveän karua, että Santtu niin tykkää kuitenkin Eiran kanssa aikaa viettää (siitä päätellen että se jaksaa aina vaan opettaa sitä), ja Eira ei ilmeisesti pidä sitä edes ihan oikeana poikana tai minään tai uhkana Hermanille (kun Chaistakin tulisi muka parempi varapoikaystävä). Tosi ankeaa! Santtu nyt kuitenkin on Hopiavuoren söpöin poika. Sen sijaan Eira ihailee jotain Noaa niin kovasti, että matkii hänen puhetyyliäänkin. (Niin eiramaista…) Toivottavasti tilanne on oikeasti vaan se, että Santtu on niin tärkeä kaveri, ettei Eira halua sössiä sitä millään poikaystäväleikeillä.
-
Yleensä yritän kommentoida suurin piirtein julkaisujärjestyksessä, mutta kun ihmisellä on blokki, hän tarvitsee välitöntä vastausta. 😀 Ja mä koin näisstä teksteistä sellaisen oivalluksen, joka auttaisi (ja jatkossa auttaakin) ainakin mua, kun mulla on blokki.
Eli kun mä luen näitä, mulle tulee hyvä mieli. Ne on lyhyitä välähdyksiä, ei mitään pitkiä monimutkaisia juonikokonaisuuksia, mutta haittaako se? Jos edes yhdelle, eli mulle, tulee hyvä mieli ja sellainen olo että viihtyy, nehän on silloin täydellisiä tekstejä, koska ne on viihdettä ja taidetta. Ne täyttää tehtävänsä. Ymmärsin näitä lukiessani, että näilläkin on ihan valtavasti arvoa muille, vaikka kirjoittajasta itsestä tuntuisi, ettei nyt oikein kulje. Kun luin, ajattelin, että voi kun te muut näkisitte mun blokinpurkitekstini samalla tavalla kuin mä näen nämä: ihan oikeina tarinoina, joilla on muukin arvo kuin se, että minkä tahansa kirjoittaminen ja julkaiseminen auttaa blokkiin.
Sisältöäkin näissä on, koska myös siitä mulla on paljon ajatuksia ja mielipiteitä. Ensimmäistä lukiessani ajattelin koko ajan, että niin just Sonja, noin mäkin kokisin Chain. Se on mahtava hahmo kirjoittaa, ja ai miten paljon enemmän mä sitä rakastan kuin ketään muuta, mutta jos se olisi oikea ihminen, se pelottaisi mua ihan niin kuin Sonjaa. Ymmärrän hyvin oman tilan tarpeen, ja vaikka maailmassa on ihan hirvittävän paljon niitä, jotka mielellään ottaa jonkun Chain kainaloon ja paijaa sitä ihan muuten vain ajatuksissaan niin kuin syliin hypännyttä kissaa, yhtä paljon on niitä, jotka ei yhtään tykkää kun niitä lääpitään. Toiset kokee sellaisen olkapäitä puristelevan puhetyylin lämpimänä ja ihanana, mutta toisille se ei ole mitään muuta kuin kammottavaa. Ja joo: toiselle on tosi vaikea sanoa, että menepä nyt vähän kauemmas, kun hengität mun kaiken ilman pois.
Vaikka Sonja ja Chai ei hirveästi kommunikoineet tässä, silti mulla on nyt selvä kuva siitä, mitä voisi tapahtua jos kommunikoisivat, ja se auttaa mua kirjottajana tarjoamaan Sonjalle jotain tekemistä tämänkin hahmon kautta. Ja itse asiassa monen muunkin hahmon kautta. Taas me tiedetään vähän enemmän siitä, miten Sonja kommunikoi ja miten se reagoi.Tokan tekstin suurimmat merkitykset mulle on arjen kuvaaminen (rakastan kirjoitettua arkea, vaikka tasainen arki on kirjoituksessa harvinaista) ja muiden huomioon ottaminen. Ne tyypit, jotka ei olleet TT-kisassa, on olleet ihan hävettävän vähällä huomiolla, ja ai vitsi miten joku silti jaksaa lähteä etsimään leikkikaveria laput silmillä kulkeneesta TT-väestä, vaikka olisi kuinka blokki.
Kolmosesta mä tykkään aivan hirveästi monesta syystä. Sonja olisi mulle oikeassa elämässä ihminen, jota arastelisin, koska pitäisin itseäni jotenkin niiiiiiiin paljon huonompana ja tylsempänä ja tavallisempana. Sonjalla on rahaa, valtaa, töitä, hieno koti ja kaikkea muuta sellaista materiaalia, joita niin kauheasti haluaisin, ja vaikka se ei ihmistä määritä, silti Sonjalla olisi oikeassa elämässä mun mielestä jokin ihme valtaistuin. Kun se tarttuu lapioon, ei pelkää käärmeitä, tunnistaa rantakäärmeen eikä pidä sitä vaarallisena, se on musta yhtäkkiä taas hetken tavallisempi, koska noin mäkin voisin tehdä, noin monet normaalit ihmiset tekee! Myös sen tavallinen juttelu Harrin (ja muissa tarinoissa tietysti muidenkin) kanssa on mulle arvokasta. Koen olevani joskus samassa todellisuudessa kuin se ja kuuntelevani sen dialogia. Kun se juttelee tavallisista asioista ja ikään kuin antaa mun olla hiljaa taustalla ja tarkkailla, musta tuntuu kuin rentoutuisin sen seurassa.
Toinen juttu tässä tarinassa on se, että mä nautin oikeasti ihan henkilökohtaisista syistä hirveästi aina, kun joku purkaa niitä maailman perinteisimpiä sukupuolirooleja pienillä tavoilla ja niin luonnollisesti, ettei varmaan moni muu edes ajattele sukupuolirooleja näitä lukiessaan. Mä rakastan naisia, jotka osaa tappaa pihassa vaanivan myrkyllisen pedon, ja mä rakastan miehiä, jotka juoksee kahuissaan hakemaan tyttöystävää apuun. Tietenkään sukupuoliroolit ei ole mulle noin äärettömän mustavalkoisia, mutta siis tykkään aivan hirveästi kaiken feminiinisenä ja maskuliinisena pidetyn sekoittelusta, koska sitä oikeakin elämä on, jos ei siis kukaan pakota mihinkään rooliin (ja monesti pakotetaankin esittämään rooleja).
Hehe, ja sit vielä Harrin jutut, jotka mä tietenkin luen humoristisina, vaikka Harri ei. Se, miten tuollon kuule käärme (voin kuvitella Harrin ilmeen ja rantaa kohti viittomisen) ja miten hän ei jäänyt henkilötietoja kysymään.Nelosessa Sonja on taas roolissa, johon en olisi itse häntä osannut kyllä laittaa, ja mulle jos kenelle tekee hyvää lukea hänestä eri rooleissa, kun niin kuin sanoin, pelkäisin häntä oikeasti. Sonja tekee taas jotain niin tosi normaalia, ja sellaista, jossa likaa kätensä. Ja vaikka se tulee aika luonnostaan, kerrot hyvin, miten se ei ole hänelle ihan arkipäiväistä.
-
Niin monta vuotta virtuaaliraveja ennen kuin kyllästyin, niin monta muotoonlaittoa ja ennätystä, eikä tunnu missään. Sitten kun seuraa oikean tarinahevosen menoa niin ai ettttttä miten mä hymyilen vielä näinkin monennella lukukerralla! Mä olen Camillasta ja Steffestä ylpeä ihan niin kuin oikeista tyypeistä, ja toivoin niiiiiin kovasti että ne pärjää. Ai huh huh minkä ajan poka teki! Tuollaisen tuloksen kun tekee, niin edes totosijalle pääsemisellä ei ole mitään muuta merkitystä enää kuin raha.
Tässä lyhyiden virkkeiden kiihkeä tyyli korostaa juoksua. Sonjakin sanoi siitä, että itse juoksu oli nopeasti kuvattu, ja lyhyet virkkeet vielä korostaa sitä nopeutta. Tähän tämä oli musta paras ratkaisu, vaikka mä itse olisin taas mokannut jaarittelemalla liikaa. Mun mielestä tuolta kärryillä just tuntuu, kun ottaa tosissaan. Se on joukko välähdyksiä ja yksi hujaus, kun lähtö on ohi. Päässäkin vilisee, kun tekee nopeita päätöksiä sen suhteen, pysyykö suunnitelmassaan ohjastaa tietyllä tavalla, vai lähteekö yrittämään muuta.
Siis oijje. Olen jättänyt itselleni kaksi virtuaaliravuria ikään kuin muistokapineiksi vanhasta harrastuksesta, ja kun tätä olen lukenut muutaman kerran, tekee ihan hirveästi mieli itsekin kirjoittaa niistä ja tehdä niistä tarinahevosia. :DD Onneksi meillä on teidät, Camilla ja Steffe, niin saa taas hengittää raviradan tuoksua, joka on mun mielessä vieläkin tervamainen.
-
Inka! Ryökäle! En olisi sitä salasynnyttäjäksi ennalta aavistanut, ellei se sitten olisi synnyttänyt yön rauhassa. Mutta että tallin vilinässä. 😀 En tiedä kuinka paljon tamma voi aikaansa valikoida, mutta kun suurin osa mun tuntemista oikeista tammoista on yöllä varsoneet, luulisi, että edes vähän. Voisi päätellä, että Inkalla on aika kotoinen olo tallissa.
Mutta voiiiii olen ennenkin sanonut, mutta sanonpa vielä kerran, että näitä Hopiavuoren tyyppien varsoja olen odottanut niiiiiiiiiin paljon enemmän kuin omia virtuaalivarsojani ikinä!! Ihanaa, että varsa on vihdoinkin täällä! Ja se on täydellinen. Se on juuri sellainen, josta tulen olemaan kateellinen, kun se on aikuinen. Tykkään mistä tahansa perusruskeista puoliverisistä merkkikikkailulla, isoista tietenkin, ja vielä miiiiiiiljoona kertaa enemmän kun ne on näin läpikotaisin tarinavarsoja. Tämä nuorimies (hehe jos me kaikki oletetaan sitä oriksi ja se onkin tamma kun se tuosta tulee tarkasteltavaksi) on kyllä ihan mun tyyppiä. :DD
Nyt jännitetään nimiä, kun vaikuttaa siltä että varsan ja Inkan terveyttä ei tarvitse jännittää! Ai että!! Maailman hienoin puoliverivarsa!!
-
Voi kun sitä ollaan hienoina. 😀 Marshallin sietääkin hymyillä. Ai miten kauhean hienoja musta TT-ruusukkeet onkaan saavutuksina! Hahmo saa olla ylpeä itsestään ja hevosestaan, ja kyllä huhuillaan että kirjoittajatkin on ylpeitä saavutuksistaan, eikä ihme. Huh mikä rutistus! Vaikka kivaa on, onneksi ei vuoteen ainakaan taas tarvi.
Mun suosikkihomma tässä on tällä kertaa Arlekinin katse. Tässä kuvassa se on sellainen mussuhevonen, että oikeassa elämässä olisin siihen ihan hulluna ja haluaisin sen itselleni. Se on niin herkän ja mietteliään näköinen, ettei kyllä ikimaailmassa arvaisi millainen jyrä se on salaa kotopuolessa. 😀
-
Oli kiva temppu pyytää Fedoraa leikkimään. Hänen harrastustahtinsa taitaa vain olla vähän eri kuin Hopiavuoren pääjoukon: huomanneekohan hän kutsuasi. 😀 Jos huomaa, on kiva ylläri odottamassa. Kaiken lisäksi Fedoralla ja Marshallilla voisi olla jotain puhuttavaakin. Ei nyt kaikki venäläiset ole mitään yhtä heimoa jotka tulee toimeen, mutta ehkä siinäkin on jo jotain jaettavaa, millaista on elää just kaikista maailman kolkista Otsonmäellä, mikäli hahmot ehtivät ystävystyä vielä.
Siinä Marshall on oikeassa, että Arlekinista on tullut hieno. Mä olen samaa mieltä. Salaa ehkä harmittelen, ettei se ole mitään sellaista rotua, että kärkkyisin jos siltä tulisi varsa. 😀 Ihan kaikki muuhan siinä on mun mielestä tarinahepaksi kohdillaan, paitsi just mulle sopimaton tilastoheppatausta. Persoonallisempi ja mielenkiintoisempi se kyllä on kuin kymmenen muuta heppaa yhteensä, ja sillä on vieläpä sattunut menemään nyt TT niin hyvin että taitonsa se on kyllä osoittanut!
-
No noo — vasta vuoden ja jo vuodenko Outi ja sinä ja kaikki ovat täällä olleet! Leikittelen joskus ajatuksella, että painattaisin kaikille pitkäaikaisille oikean elämän hupparit, joissa on HOPIAVUORI STAFF ja hahmon nimi selässä, ja kiinnittäisin kaikki teidän ansaitsemat merkit pinsseinä niihin. 😀 Ei varmaan tule tapahtumaan, mutta olisi se hieno.
Olavista olen ennättänyt kertomaan vasta tosi vähän, mutta näissä jutuissa on kaikki se vähä tieto, mitä Olavista voi tietää tai päätellä, ja sellaisesta tietomäärästä on aika temppu raapia kasaan kokonainen ihminen. Vitsi mikä suoritus. Ennen tätä me taidettiin tietää Olavista vain, että se on kilparatsastaja, ihan kiltti, kohtelee Oskaria hyvin ja se on ankara valmentaja. En koskaan ajatellut, että se ennättäisi materialisoitua Hopiavuoreen Oskarin elämän aikana, mutta niinpä se vain ennätti. 😀
Mä hehkutan usein miten Outi ja Oskari on musta ihania, ja taidan olla kiero, kun ne on ihania silloinkin kun niillä ei ole kränää. Alan pikku hiljaa epäillä että Oskari on vähän niin kuin minä ja Kontiokorven Mikael: ei tajua ihmisen ilmeestä ja äänensävystä sen ajatuksia. Vitsit miten rasittavia Oskarin kaltaiset varmaan on muiden mielestä. 😀 No, ei kun oikeasti se on varmaan superhermona isänsä takia. Mutta toi sen varoitus, voi että se on ääliö! Hyvin vedetty taas, Oskari.
-
Tähän tulee ehdottomasti vastaus! Kävelytit nyt vaan paikalle sellaisen hahmon, joka on avain Oskarin moneen kummallisuuteen. Mulla on hionnassa vastauspätkä, joka tällä hetkellä paljastaa Oskarista liikaa liian nopeasti, joten vielä en ole sitä julkaissut. On kuitenkin ihan varmana sopiva aika paljastaa edes jotain.
Aina vaan ihailen, miten Outin hermo pitää, vaikka sitä kuinka tilanne ahdistaa. Kuka nyt olisi kehdannut toiselle tiuskia isän aikana, mutta mä menisin kyllä ihan lukkoon jos joku Suden Olavi tukkisi tuijottamaan mun ratsastusta. Ihan sama, vaikka sen kaikki kritiikki Outin tekemisistä kohdistuu varmasti Oskarin puutteelliseen valmennukseen: silti ei ole kyllä helppo paikka. Saa nähdä, minkä rangaistuksen Osku vielä saa.
Tämä on näitä maailman parhaita valmennustekstejä. Voi vitsit, miten mä olisin YLA:n tuomarina onnellinen, jos joskus tulisi mun luettavakseni heppa, joka on repäisty tällaisesta tarinasta kuin Jussi! Ei tässä paljoa hevosen kavioiden ja korvien asennosta kerrota niin kuin perinteisessä valmennustekstissä, mutta tämän ratsastajanpa päässä liikkuu sellaisia juttuja, joita oikean ihmisen päässäkin liikkuisi. Ja kaiken lisäksi tarina etenee valmennuksessa, ja sekös on maailman harvinaisin juttu.
-
Oli kyllä aika ihme temppu Oskarilta. Selkeää ajantuhlausta, niin kuin Outikin tuumasi, mutta onneksi siitä oli ehkä samalla jotain pientä hyötyäkin. Innokas Oskari on ehkä vielä pelottavampi kuin määrätietoinen Oskari. Mutta Outi on astetta kovempi tyyppi itsekin! Ei ihan joka heppu olisi hypännyt. Jussi ei kuitenkaan ole mikään hissukka, ja saattaa ponnahtaa aika korkealle, minkä Outikin on kokenut jo. Sitä paitsi Outin putoamisesta on tosiaan se viisi sekuntia vasta aikaa, ja se oli kova järkytys. Oskari ei vissiin muista…
Tämä on tosi ilmava ja freesi pätkä dialogin ja yksittäisten repliikkien sijoittelultaan. Kun itsellä on just valtavia ongelmia niiden kanssa, kiinnitän oikein erityistä huomiota miten sulavasti tämä menee. Muuten en olisi kai edes huomannut rakennetta, ja sehän on aina hyvän tekstin merkki.
-
Voooi Enni, onko sillä murkkuikä? 😀 Se ei tosiaankaan taida ymmärtää, mitä kouluratsu tarkoittaa. Ehkä sen uhma laantuu iän myötä. Joka tapauksessa Tiitus kuitenkin käsittelee sitä hyvin, vaikka Enni ei taida ihan heti sitä myöntää. Tarhakaverikin on onneksi sellainen tasainen tamma: ties vaikka siltä saisi hyviä vaikutteita vielä sillä aikaa kun Enni on Tiituksella… 😀
-
Kuulostaa kivalta illalta! Kuulumisten vaihtoa ja tortillaa (ruoka on hyvää, ellei se ole pahaa, sanoi entinen filosofi). Vaikka aiheet on välillä rankkoja, on ihanaa purkaa sydäntään välillä. Hilma vaikuttaa hyvältä kuuntelijalta ja taitavalta keskustelijalta, ja on niin ihanan aidosti iloinen Camillan tulosta ja tyttöjen illasta!
Hilma on myös viisas. Camilla on jo valmiiksi kierähtänyt selälleen ja paljastanut vatsansa niin kuin pentukoira alfalle. Hilma teitaa Camillan ystävänä tietää tarkasti, että määrätietoisuus on yksi viehättävimpiä juttuja Camillassa: se, mikä tekee Camillasta Camillan. Heikommat häntä varmaan pelkäävät (niin kuin Susikin vähäsen aluksi), mutta mitäpä heidän mielipiteistään. Mikähän saisi Camillan piristymään ja saamaan taistelutahtonsa takaisin? (Auttaakohan Steffen onnistumiset, tai tavoite tutustua arkkiviholliseen hänen nujertamisekseen?)
