[Sonja T.Valvoja]

Nyt on ihan pakko rykäistä tämmöinen nopea kommenttina viimeaikaisiin tapahtumiin. Olen taas pannut sekaan kaikkia omiani.

Suuri saalis
— Kyllä sääkin nyt voisit, Niklas sanoi samalla kun mätti kakkua suuhunsa. Se oli Hopiavuoren tuvassa taas kakkutarjoilut, kun Niklas oli mennyt voittamaan kenttäkisoissa, ihan ensimmäisissään, mikäli olin oikein ymmärtänyt.
— Ei ne pienten luokkien estehet ole mitään isoja, Aaveenkin kokoonen hevoen vaan harppaa niistä ylitse. Ja ettekste ole kuitenkin ihan tavallisia esteitä hypänneet jo? Niklas jatkoi sujuvasti.
— Joo, on ne, pisti Nelly väliin. — Ihan hyvin sekin tuntuu sujuvan, vaikka Sonja tykkää väittää muuta.
— Niin mutta kun mä en ole ikinäni edes kokeillut maastoesteitä.
— No mutta kato nappaat Marshin mukahan ja Aaveen traikkuun ja meette vaikka tonne Kangaslammelle treenaamaan, siellä on vissihin semmoinen pikkiriikkinen treenirata maastoesteitä. Pari kertaa siellä kun meette, niin kyllä te jo jostakin harrasteluokasta selvijätte.

Minua nauratti Niklaksen into ja hehkutus. Olihan se toki totta, että aika vähällä maastoestetreenillä he olivat näihin kisoihin lähteneet. Mutta Barnum olikin jo rutinoitunut kenttäratsu ja Niklaksella oli Marshall tukenaan. Jos minun pitäisi kilpailla jotakin muuta kuin koulua, aloittaisin jostakin tavallisesta esteluokasta, mahdollisimman pienestä.

En ollut huomannut lainkaan missä vaiheessa Axa oli poistunut omalta paikaltaan. Ei se mikään ihme ollut, sillä se touhusi Hopiavuoren sekalaisen koiralauman kanssa mielellään ja sai minun puolestani touhutakin. Tekivät kaikenlaisia mystisiä koira-asioita, joista meillä ihmisillä ei ollut mitään ymmärrystä. Nyt se kuitenkin tuli häntä heiluen, suussaan jokin aarre, joka piti ehdottomasti luovuttaa minulle.
— Hyvä tyttö, kehuin sitä ja silitin päätä, sillä saaliin tuovaa spanielia piti aina kehua. Tällä kertaa ”saalis” oli Ellin kenkä.
— Janna, tuossa sinulle Axan lahja, sanoin ja ojensin kenkää pöydän ylitse. — Axa sen on jostain kaivanut ja toi mulle ylpeänä. Ei se onneksi sitä näytä pureskelleen, mutta kuolassa se on kyllä.
— Joo ei haittaa. Soon Elli varmahan sen kengän jostakin itte kaivannut, Janna nyökäytti päätään kohti kovaa kyytiä konttaavaa perillistään, joka touhusi koiralauman mukana. — Mä vien sen takasin tuanne porstuaan, jos vaikka sen pari olis siellä vielä tallessa. Jaa, kai meirän tarttee ruveta lähtemään kotia, kello on nuan palijoon.
— Korjaa tuolta lattialta omasi mukaan, Nelly sanoi ja viittasi Elliin ja Myssyyn. — Vaikka täältähän ne huomenna löytyisivät kyllä, ei sillä.
— Vois olla kotona selittämistä Rasmukselle, notta mihin oon jättänyt koiran ja kersan…

Kun Janna lähti vastalauseitaan kiljuva Elli kainalossa ja Myssy hihnassa, samalla ovenavauksella sisään tulivat Ilona ja Alex ja seuraava uutisaihe. Eihän tallilla mikään salassa pysynyt, joten kaikki tiesivät jo Ilonan vanhan Seatin hajonneen. Autokaupoista ja -kauppiaista Alex tuntui Ilonalle pajattavan nytkin. Kun he ehtivät pöytään asti, Ilona istui vastapäätä minua ja Alex kiinnitti huomionsa Niklakseen ja kakkuun, joten minulle aukeni mahdollisuus kysäistä Ilonalta autosta.
— En mä tiiä tarkkaan, hän vastasi kun kysyin että mikä vika autoon oli tullut. — Se hajosi kun ajoin pahasti pientareelle ja siinä oli just syvä kuoppa.
— Etujousi ja ripustukset varmaan, Alex sanoi muun keskustelun väliin. — Niin ja rengas hajosi kans. Ei kannata ehkä tuonikäistä autoa enää lähteä korjauttamaan, maksaisi enemmän kuin auto ite, vaikka veisikin jonnekin nyrkkipajalle.
— Meinaatko uutta autoa ostaa sitten? kysyin Ilonalta.
— Joo meinaa se, Alex vastasi avuliaana Ilonan puolesta.
— Kyllä se kai vissiin pitää, Ilona sanoi kaikuna Alexin puheille. — Kun sitä autoa kuitenkin tarvitsee.
— Niinpä.
— Onks sulla jotakin vinkkejä auton ostoon? Ilona kysyi vastavuoroisesti.
— Eipä mulla taida, olen aina ostanut autoni uutena suoraan merkkiliikkeestä. No, älä tuonne paikalliseen Volvo-liikkeeseen mene. Huonoja kokemuksia muutaman vuoden takaa, siellä oli sellainen sovinistimyyjä ainakin silloin. Ostin sit sillä kerralla naapuriliikkeestä Audin, sen jonka vaihdoin nyt pois.
— Ei kai vaan se Korteskoski? Alex puuttui taas. — Se on ainakin saanut fudut sieltä Volvolta. Tai lähtikö itse, en tiedä, mutta ei sitä ole siellä enää.
— En mä sen myyjän nimeä muista, vaikka kyllä se antoi mulle käyntikorttinsa ja mä jätin siitä palautetta jälkikäteen, että älkää tämmöistä herran tähden pitäkö asiakaspalvelussa, mihin voi tulla naisia.
— No se Korteskoski ainakin oli semmoinen, että naisihmisen olisi tehnyt mieli vetää turpaan. Se oli kerran kuorma-autopuolen huollon toimistossa ja mä osuin sinne just kun oli mennyt työautosta jarrutehostin. Jumalauta että se väitti melkein suoraan ettei tämmönen nuori likka edes tiedä mikä on jarrutehostin, vaikkei ite varmaan ollut edes ikinä istunut kuorma-auton ratin takana!
— Kuulostaa suhteellisen tutulta, voi olla sama kaveri, sanoin kun muistelin sitä myyjää. — Mulle se ei viitsinyt selventää varustepaketteja, mutta metallivärin olisin saanut just niinkuin pikkurouva haluaa… Kyllä se turpiin antaminen kävi kieltämättä mielessä.

[Sonja T.Valvoja]

Von-jotakin
Muistin sen edellisen kerran vielä vähän liiankin hyvin, kun olin taluttelemassa hevostani tuoreet mieskuviot päässä. Silloin oli ollut itsenäisyyspäivän vesisade, loska ja Salieri. Nyt oli huhtikuun auringonpaiste, viimeiset hangentähteet, paikoin mutaiset polut ja Aave. Aaveelle en ollut vielä jutellut asioitani niinkuin Salierille puhuin joskus. Emme ehkä olleet ihan vielä niin läheisissä väleissä. Ja mistä tuon tietää mitä mieltä se olisi, kun olivat venäläistaustaisia molemmat, Aave ja Vladimir.

Aave kiilteli auringonpaisteessa niin, että se tuntui häikäisevän aurinkolasienkin takaa. Toivoin vastoin parempaa järkeä, ettei poluilla tulisi ihmisiä vastaan, sillä jos hevoset keräsivät aina katseita ja uteliaita ohikulkijoita juttelemaan, niin Aave keräsi niitä tuplasti enemmän. Tai triplasti! Valitsin sellaisen reitin, joka kulki enemmän Eetun mailla tai ainakin oletan niiden olevan Hopiavuoren metsää, koska ratsukkojen lisäksi näillä poluilla ei liikkunut juurikaan ulkoilijoita. Ei Eetu varmaan ketään ollut kieltänyt siellä kävelemästä, mutta ehkä olivat vain kohteliaita. Tai eivät tienneet niistä.

Viimeksi silloin itsenäisyyspäivänä olin leijunut tuuman verran maanpinnan yläpuolella, onnesta ja ihastuksesta sykkyrällä. Iloinen minä nytkin olin, mutta samalla kuitenkin vähän hämmentynyt, ehkä jopa huolissani siitä, miten tässä käy sitten lopulta. Ei nimittäin ikinä ennen ole miesasioissa ollut sellaista pelkoa, että mitä jos minä en kelpaa.

Aave käveli rivakasti rentona. Sen näki siitä, miten se liikutti kaulaansa ja askelista, jotka olivat ponnekkaat, mutteivät kiireiset. Tämä oli eka kerta ikinä, kun lähdin Aaveen kanssa ulos ilman loimea, sillä keli oli lämmin ja tuuleton. Tietysti pelloilla kävi se lakeuksien ikuinen viima, mutta tänään edes se ei ollut paha. Toivoin, että tänä keväänä säästyisimme niiltä penseiltä takatalvilta, vaikka ensimmäistä sellaista oli jo lupailtu viikonlopuksi. Aave ei tiennyt semmoisesta mitään ja minäkin päätin nauttia nyt tästä, pikkulintujen tirskutuksesta, auringon lämmöstä ja hevosestani, jota en enää muistanut pitäneeni outona ja jopa pelottavana.

Minä olin tottunut siihen, että suurin osa miehistä ei kelvannut minulle ja muutaman kuukauden Tinder-deittailu vain vahvisti sitä näkemystä. Tiedän, että saatoin olla vähän liiankin… diiva. Fiini. Mutta jos mies ei neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä ole käynyt ulkomailla kuin kahdesti, lukenut koulusta päästyään yhtään kirjaa tai sanoo oopperalle ja teatterille heti nääh, vaikkei ole edes käynyt ikinä, niin en näe kauheasti yhteistä tulevaisuutta meillä. Tiedän, olen kokeillut eikä se toiminut.

Mutta jos olinkin vähän turhan yläluokkainen (voiko Suomessa edes sanoa niin?) useimmille, varsinkin täällä maalla, niin olinko riittävän yläluokkainen Vladimirin rinnalle? Valja kuitenkin oli vanhaa aatelissukua Venäjältä, ei nyt tietysti enää Ranskassa vietetyn vuosisadan jälkeen, mutta silti. Joskus 1800-luvulla oli joitain suvun naisia naitu Romanoveihin. Ex-vaimokin oli von-jotakin. Minun sukuni? Neljäsataa vuotta maanviljelijöitä, tilallisia toki, ei torppareita tai mäkitupakansaa, mutta aatelisverta ei ollut tippaakaan.

— Kuules Aave, jos se onkin vaan tätä maatiaisen epävarmuutta aristokratian edessä? ehdotin. — Säkin olet tuollainen jalo aavikon sotaratsu vuosituhantisesta suvusta ja mä olen tällainen peruna.

Aave käänsi kohteliaasti toista korvaansa puheen suuntaan kyllä, mutta muuten sitä ei aihepiiri tuntunut kiinnostavan.

— Sinäkin, Brutus, naurahdin.

Jarno oli ollut riittävän keskiluokkainen minulle jo valmiiksi, piti kulttuurista, skandi-designista, kirjoista, fine diningista, taiteesta. Juhlakutsussa ilmoitettu pukukoodi ei aiheuttanut panikointia, vaikka frakki piti käydä hakemassa vuokraamosta, jos sellainen tilaisuus tuli eteen. Harri oli ollut kehityskelpoinen yksilö. jota kiinnosti moni asia ja lähti mielellään mukaan kaikenlaiseen uuteen. Joskus minusta tuntui että hän teki ihan tarkoituksella isoa pesäeroa vanhempiinsa ja siskoonsa. Ehkä se Torontoon lähteminenkin oli jonkin sortin kapinaa.

Mutta Vladimir. Kyllä kyllä, oli meillä yhteisiä kiinnostuksenkohteita, mutta mitenköhän se nyt sitten lopulta… Kun minun miesystäväni piti sulattaa näiden lisäksi myös se, että metsästin, ammuin ja ajoin tarvittaessa traktoria, kuuntelin eurodancea ja kävin industrial-keikoilla. Ja nukuin yöni isoissa, pehmeiksi virttyneissä t-paidoissa, joiden mainoslogot olivat aikaa sitten haalistuneet. No ei kai auta kuin katsoa miten käy, kun en minä tästä muuksikaan muutu enkä edes halua.

— Eiköhän mekin opita tulemaan toimeen keskenämme, sanoin Aaveelle, jonka korva kääntyi taas minun suuntaani vaikka olimme tulossa juuri tallinpihaan. Siellä vallitsi iltapäivän kotoinen härdelli, hevosia tuli ja meni ja talutettiin. Aave katseli kiinnostuneena pihan liikennettä, mutta se toinen korva oli suurimman osan ajasta minuun päin. Kuuntelihan se, vaikka esitti ettei kuunnellut.

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Kristan näkökulmasta ja tämä on taas kerran ihan off-topicia Hopiavuoren näkökulmasta, sori. Pitäisi ehkä siirtää tämä blogin puolelle, mutta olkoon nyt täälläkin, onhan tässä nyt uutisia muulle väelle.

Ja tein nyt myös taktisen päätöksen, että Vladimir onkin asunut koko ajan jossain… lähistöllä, ei todellakaan missään Uudellamaalla asti. Sanotaan vaikka että Otsonmäestä parikymmentä kilometriä Vaasan suuntaan tai silleen. Koska Sonja EI lähde Hopiavuoresta yhtään mihinkään.

Pitkä mies ja Mersulla ajaa
Markus tuli lapsia nukuttamasta ja rojahti sohvalle. Vanha pari oli siirtynyt jo aiemmin pihatupaansa ja Sonjakin oli käynyt syömässä tuttuun tapaansa. Oli kiva olla vähän aikaa ihan kaksin.

— Kattotaaks jakson verta niitä Viikinkejä? Markus kysyi sitten.

Vilkaisin tuvan kaappikelloa. Vähän yli yhdeksän, ei siis vielä liian myöhä.
— Voisi kattoo. Jokohan se tässä se Franzén tulisi mukaan?
— Kai sen kohta pitäis.

Markus kliksutteli vähän aikaa valikoita ja löysi sitten sen jakson, johon olimme viimeksi jääneet. Nostin jalkani hänen syliinsä. Ilman erillistä pyyntöä Markus alkoi hieroskella jalkapohjiani.
— Kur.
— Et sit nukahra siihen taas, Markus naurahti.
— Joo mä yritän.

— Mikäs sillä Sonjalla oli tänään? kysäisin muistaessani asian kesken jakson. — Se oli jotenkin niin… iloisen olonen. Vai onko se vain tämä kevät?
— Sillä on kuulemma uusi poikakaveri, sanoi Markus ja hymyili. — Ihan tuore juttu, nottei se oo sitä vielä levitellyt, mutta kertoi kun käytihin koirien kanssa lenkillä.
— Älä? Ihan totta? Mistä se semmoisen on löytänyt, sieltä Tinderistäkö? Mut eiks se sanonut poistaneensa sen?
— Ei se sieltä ole, kait. Sanoi että joku vanaha heilantapaanen. Vladimir nimeltään, sano se sen sukunimenkin, muttei jäännyt mieleen. Joku ulkomainen kans. Muttei vissiin ole venäläinen vaan ranskalainen, tai venäläistä sukua alunperin, mutta Ranskassa asuneet pitkään.
— Jaa jaa, vai se…

Taisi tämä Vladimir olla sama tyyppi, mistä Sonja puhui silloin joskus saunassa. Se mies oli käynyt Sonjan luona Orionissa ja Harri oli silloin ollut vielä kuvioissa. Oletan ainakin että se oli se, vaikka tuskin Sonjalla kovin montaa Vladimir-nimistä vanhaa heilaa oli. No, mikäs siinä. Enhän minä tietysti tiennyt siitä muuta kuin että pitkältä mieheltä oli näyttänyt, kun olin nähnyt hänet ulkona Sonjan kanssa. Ja Mersulla ajoi, että vissiin ihan hyvissä varoissa. Se oli hyvä, ei ollut Sonjan rahojen perässä, toivottavasti ainakaan.

— No minkälainen mies se on? Kai se nyt jotakin kertoi? usutin Markusta.
— Pari vuotta Sonjaa vanahee ja yrittäjä kans, käännöstoimisto, taisi niin sanoa. Suomessa asunnu toistakytä vuotta, jotta on kansalaisuuret ja kaikki, puhuukin kuulemma suomea ihan hyvin. Mutta olivat vissihin jossain muualla tavanneet joskus herranaikaa sitten. Eronnuhan tää kaveri on ja kaksi kersaa on tehtynä, notta vuaroviikko-isä. Aika samanikäsiä kun meirän kersat jottei ihan pahaasia enää.
— Jaa, semmoista se nyt riiaa. Vaikea vähän kuvitella Sonjaa äitipuolena. Tai ei se nyt taira tietysti vielä olla niin vakavaa.
— Ei kai niin, vaikka mistä tuata tiätää mitä siitä tulee…

Jäimme katsomaan televisiota hiljaisuudessa, mutta jakson päätyttyä palasin vielä samaan puheenaiheeseen.
— Tiedäksä miksei Sonja ole koskaan hankkinut lapsia? Eihän se nyt tietysti mulle kuulu enkä ole siltä itseltään kysynyt, mutta tuli vain mieleen.
— En mä varsinaasesti tiärä. Ehkä se ei vaan halua. Mun mielestä Sonja ei ole koskaan ollut mitään äitityyppiä. Emmää muista, jotta solis kersanakaan ikänä leikkinnyt nukeilla tai kotia tai mitään semmosta.
— Meinaat ettei ole kärsinyt tahattomasta lapsettomuudesta jostain syystä? Vähän sen takia mä olen varonut kyselemästä liikoja, kun ei tiedä jos on kovastikin kipeä asia.

Markus mietti vähän aikaa, selkeästi muisteli vanhoja asioita.
— En tiärä kyllä sitäkään. Kai sillä vissihin oli jotakin ongelmia teini-iässä, mun tiatoon, että voihan se olla.
— Mitä ongelmia sillä sitten oli?
— No ehän mää tiärä tarkalleen, mutta jos soon pois koulusta aina pari päivää kerran kuussa, niin osaa siitä teini-poikakin laskea, jotta jotakin tekemistä voi olla naistenvaivojen kanssa. Sen isä kuljetti sitä erikoislääkärillä ja yksityysellä useampiakin kertoja jossain vaiheessa. Ja kerran mää onnistuin kuulemaan, kun se haukkui äireelle jonkun lekurin, kun ei ottannut vakavissaan toisen vaivoja. Siitäkin mä aattelen, jotta oli jotakin naistenvaivoja, kun se kerta äireen kanssa kahrestaan niistä puhui. Nehän ei tienneet, jotta mä kuulin sen niin hyvin yläkertahan. Että niistä mä päättelin jotta jotakin on.
— No joo, voihan tosiaan olla. Endometrioosi nyt on aika yleinen kivuliaiden ja runsaiden vuotojen aiheuttaja. Ja se kyllä aiheuttaa lapsettomuuttakin. Sitä vaan diagnosoidaan tosi huonosti, vieläkin. En uskalla edes arvata mitä se oli ennen vuosituhannen vaihdetta edes…
— Joo, niin tai näin, mutta musta tuntuu jotta Sonja ei olisi koskaan eres yrittänyt lasta. En muista jotta ikuna olisi ollut minkäänlaista eres pientä vihjettä siihen suuntahan. Että eres isältään olisi livennyt. Ne kuitenkin sen Jarnonkin kanssa ehtivät vissihin lähemmäs kymmenen vuotta olemaan yksissä, että johan siinä olis keriinnyt jos olis mieli tehnyt.
— Niin. Niin kai. Vaikka onhan ne voineet yrittää.
— Jos mun pitäisi vetoa lyärä, niin sanosin että ei. Mutta älä ny mee sille näistä sanomaan, kun ei me tieretä mitään varmaa.
— En tietenkään mene, hyvänen aika… Siksi mä sulta kyselinkin jos sulla olisi jotakin tietoa.

[Sonja T.Valvoja]

Menojalka vipattaa
Minulla se oli tulossa kiva viikonloppu. Ehkä vähän jännittäväkin, koska… En tiedä. Oli vain semmoinen etiäinen. Joskus ne minun etiäiseni pitivät paikkaansa, joskus taas eivät. Lähetin maailmankaikkeudelle sellaisen pienen toiveen, että tällä kertaa se vaikka voisi olla oikea etiäinen. Ehkä.

Olen menossa Tampereelle pitkästä aikaa. Perjantaina pitää nähdä kavereita, kutsuin heidät Rautatienkadulle, koska se oli kaikkien kannalta paras paikka kokoontua iltaa istumaan vaikkei mihinkään lähdettäisi illalla edes. Helena asui kävelymatkan päässä, Kimmo sai autonsa Hämppiin ja Tuomolla kulki bussi miltei ovelta ovelle. Tarjottavat hoituvat nyyttärimeiningillä, kun ei mitään kovin monimutkaista tarjota eikä odoteta.

Lauantaina menen heti aamusta hevosmessuille Pirkkahallille. Ne hevosmessut silloin keväällä 2020 oli se ensimmäinen minun kohdalle osunut isompi juttu, joka peruttiin koronan vuoksi. Tosin ne ehkä järjestettiin jo viime vuonnakin normaalisti, mutta minä olin silloin juuri jossain reissussa, Kozloveilla muistaakseni, niin en päässyt.

Mutta tänä vuonna menisin! Siellä on kaikkea niin kiinnostavaa ohjelmaa, satulansovitusta (Aave alkaa tarvita uutta penkkiä), ratsastajan fysiikkavalmennusta, ruokintajuttuja, nuoren hevosen sisäänratsastusta (ihan vain uteliaisuuttanihan minä sitä), kouluratsastusklinikkaa… Ja tähän päälle vielä kaikki ständit ja messutarjoukset! Jos sitä satulaa löytyisi vaikka ja itsekin tarvitsisin uutta ratsastuskampetta kesää varten. Niin että olen todellakin innoissani niistä messuista.

En voi kuitenkaan roikkua siellä messuilla ihan tappiin asti, sillä klo 19 pitäisi olla jo ykköset päällä keskustassa. Syy siihen on Vladimir ja se, että hänellä on tänä viikonloppuna Tampereella työhönsä liittyvä konferenssi. Hän ilahtui kuullessaan minunkin olevan kaupungissa ja kutsui minut lauantai-iltana illalliselle, kun se konferenssi päättyisi jo iltapäivästä. Mietin ehkä kolme sekuntia ja sanoin illallisen sopivan minulle. Koska Vladimir ei tuntenut kaupunkia, pyysi hän minua suosittelemaan ravintolaa. Tuntien Vladimirin tapoja ja mieltymyksiä ja esitettyäni muutaman tarkentavan kysymyksen, päädyin suosittelemaan hienointa mitä kaupungista löytyy: H&H.

Vladimir on viime aikoina pyörinyt mielessäni luvattoman paljon eikä tämä illalliskutsu ainakaan auta tilannetta. Onko Vovalla taka-ajatuksia illallisen suhteen ja jos on, niin mitä? Olimme tässä talven aikana viestitelleet ja tavanneetkin pari kertaa, toki ihan korrektisti vain. Tiedän kyllä, että sanoin hänelle syksyllä että vaikka olenkin sinkku, ei kannata haaveilla sen kummemmasta. Mutta tilanteet muuttuvat! En vain tiedä miten voisin vaivihkaa vihjata Vovalle muuttuneesta tilanteesta tai että kannattaisiko se edes.

Jos ihan nyt rehellisiä ollaan, niin kyllähän mielessä on pyörinyt sellainenkin asia, että olisiko Vovasta kenties johonkin enempäänkin kuin viestittelyyn ja satunnaisiin, lyhyisiin tapaamisiin. No, kyllähän siitä on vaikka pari pikku-muttaa tietysti keksin. Ensinnäkin ne lapset ja niiden takia väistämättä mukana seuraava ex-vaimo. Lapsista voisi selvitä, ehkä. He kuitenkin ovat äidillään puolet ajasta ja aika isojakin ovat jo, eivät mitään rasittavia taaperoita. Siitä äidistä en sitten tiedä, mutta minusta sen puolen saisi kaikkein kernaimmin hoitaa Vova itse.

Sitten oli se toinen juttu, kun en silloin vuosi takaperin ollut ihan rehellinen tilanteestani ja tulin vähän niinkuin huijanneeksi Vovaa. Tai en varsinaisesti huijannut, mutta jätin kertomatta yhtä ja toista, mikä on tietysti aivan yhtä paha. Hän puolestaan oli elätellyt kaikenlaisia toiveita ja olettamuksia, vaikkei niistä ääneen puhunutkaan ja oli kovasti pettynyt, kun selvisi että olinkin silloin vielä Harrin kanssa sitten lopulta. Niin että mahtoikohan hän kantaa kaunaa siitä asiasta vielä? Ei vaikuttanut kyllä siltä, suoranaisesti, mutta pystyisikö hän luottamaan minuun ikinä? Haluaisiko hän edes luottaa? Tai mitään suhdetta?

Miksi hän sitten viestitteli ja tapaili? Miksi ja mitä varten oli illallistakin ehdottanut ja kysynyt vielä minun sunnuntain ohjelmaa, josko haluaisin esitellä Tamperetta hänelle? Minun pitäisi ehkä nostaa kissa itse pöydälle, mutta kun se oli aina niin jumalattoman vaikeata ja oli helpompi vain pyöritellä haaveita omassa päässään. Ja sitten halusin potkia itseäni päähän ja sättiä surkeaksi nahjukseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Kisahevonen
Sen kyllä huomasi, että Aave oli koulutettu korkealle ja että sillä oli kilpailtukin ihan vakavissaan. Joka kerta kun käänsin sen laukassa lävistäjälle, tunsin miten se alkoi pikkiriikkisen kiemurrella sillä tavalla kuin se haluaisi aloittaa vaihtosarjan. Joskus se oli tarjoillutkin jotakin sen suuntaista ihan omia aikojaan, mutta nykyään osasin pitää sen vähän arvailemassa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En tehnyt juuri koskaan vaihtoja, lävistäjällä vaan aina jossain muualla, pitkällä sivulla, kaarevalla uralla, uran sisäpuolella. Paitsi sitten aina joskus jonkin yksittäisen vaihdon saatoin tehdä lävistäjälläkin ja pidin tarkasti huolen siitä, että se oli vain se yksi vaihto, ei sarja eikä edes kahta vaihtoa. Aaveella ei vielä riittänyt voima ja tasapaino kunnollisiin sarjavaihtoihin, vaikka se selkeästi osasikin ne.

Toinen vaaranpaikka laukassa oli keskilävistäjä, jossa Aave tykkäsi aina hidastaa. Kait se muisteli tehneensä keskilävistäjällä usein piruetteja ja suunnitteli jotakin piruettilaukan tapaista. Ikävä vain että siihenkään ei vielä rahkeet riittäneet ja sen omaehtoinen kokoaminen päätyi käpertymiseen kuolaimen taakse.

Mutta tsiises, että Aave oli kyllä palkitseva ratsu! Se osasi tosi paljon ja tarjosi tosi mielellään kaikenlaista, jos en ollut hereillä satulassa. Se selkeästi halusi tehdä juttuja. Minun hommakseni jäi oikeastaan niiden estäminen, koska sen fysiikka ei vielä riittänyt kovin vaativaan kokoamiseen. Kiittelin mielessäni Marshallia, joka aikoinaan oli sanonut sen mitä itse en tajunnut: tässä on hevonen, joka todistettavasti osaa kaikkein korkeimpienkin luokkien liikkeet. Ei niitä tarvitse opettaa enää eikä tarvitse arvailla, että riittääkö hevosella luonne ja korvienväli vaikka jopa ihan sinne GP-tasolle asti. Tämä ajatus sai aina vähän huippaamaan päästä ja kiirehdin ravistelemaan itseni maanpinnalle. Ei vielä GP:tä, ei vielä pitkään aikaan. Meidän yhteistyö vaatii aikaa ja Aaveen jumppaaninen vaatii sitä myös.

— Huomasitko, miten se taas vähän haki sinne alas ja lyhyemmäksi? Nelly kysyi kun olin jälleen kerran ratsastanut laukkatreeneissä keskilävistäjällä. — Ei kyllä enää niin paljon ja selvästi kuin aiemmin, mutta kyllä se taas odotti jotakin tapahtuvaksi. Ja hämmentyi sitten kun puolipidätteen jälkeen tulikin vain käännös. Mutta se on hyvä, se on oikein hyvä. Se olisi sitten tältä kerralta varmaan tässä, parempi lopettaa nyt onnistuneeseen suoritukseen.

Kuin kaikuna Nellyn sanoille, joku vislasi juuri maneesin ovelta. Huikkasin ok:n ja saapuja oli Marsh Stanimirinsa kanssa. Molemmat oriit pärskähtivät toisilleen, mutta eipä siitä sen kummempaa. Olivat kuitenkin jo tottuneita toisiinsakin.

— Me ollaan just loppuverryttelyjä tekemässä, sanoin Marshallille, joka ei ehtinyt vielä kysyä, että häiritsikö hän meidän valmennusta.
— Teillä oli valmennus juuri, eikö vain? hän kysyi sen sijaan.
— Juu, tehtiin laukkatreenejä.
— Miten meni?
— Hyvin tuntui menevän. Tämä on kyllä niin hieno ratsu ettei toista, sanoin hymyillen leveästi, koska en voinut estääkään itseäni hymyilemästä.
— Hieno asia, vastasi Marsh ja näytti tyytyväiseltä itsekin. Olihan Aave vähän niinkuin Marshallin kautta minulle tullut ja pintapuolisesti tuttu hevonen hänellekin. — Vanhemmilta terveisiä, juttelimme aamulla. Äiti pyysi kysyä, että oletko tulossa etukäteen sinne Summer Paloozaan. Minä ehkä olen menossa kotiin viikon ennemmin kuin ne kilpailut ovat, en tiedä vielä ihan tarkasti. Suunnitelmat ovat kesken. Toivotti kuitenkin sinut tervetulleeksi, saisit kuulemma sen saman makuuhuoneen yläkerrasta, jos haluat.
— Jaa, ei se varmaan huonompi idea olisi. En ole vielä miettinyt sitä sen tarkemmin. Toki meiltä on tulossa ainakin Ilona ja Minja sinne, että jos kimppakyytiä halutaan, niin heidät pitäisi ottaa mukaan myös.
— Totta. En kyllä usko, että äidillä olisi mitään sitä vastaan, jos hekin tulisivat sinne etukäteen samalla kyydillä, jos se vain heille sopii. Pitää miettiä.

Juttelimme kaikenlaista muutakin hevosista ja kisoista ja sen sellaisesta kun kiersimme maneesia rauhallisessa tahdissa. Sitten Marshallin oli aika nostaa ravi ja minun poistua Aaveineni maneesista, joten sanoin heipat ja suuntasin ovelle. Ovella seisoi Santtu loimi sylissään ja Eira vieressään. He linnoittautuivat aika usein maneesiin kun Nelly piti minulle valmennustuntia ja sattuivat olemaan paikalla. Ymmärsihän sen, että kyllä sivusta seuraamallakin oppi ainakin jotakin, teoriaa jos ei muuta. Ja molemmat olivat siitäkin kiinnostuneita. Santtu oli tarjoutunut kantamaan loimea ja nyt hän heitti sen Aaveen selkään satulan päälle kun olin jalkautunut.

— Se on hieno hevonen, sanoi Santtu varmaan tuhannetta kertaa sen jälkeen kun olimme puhuneet siitä, että hän voisi kyllä tutustua Aaveeseen paremminkin siltä varalta, että tarvitsisin taas joskus kisahoitajaa. Kozloveilla en kyllä kokenut tarvitsevani hoitajaa mukaan, tuttu paikka ja silleen. Mutta ehkä joskus myöhemmin, myönnän ihan suoraan että kisahevoseksi minä Aaveen olin ostanut.

[Sonja T.Valvoja]

Voi Marshall, nyt lähti kyllä juttu leviämään ja Niklas saa loppuiäkseen kettuilemisen aihetta.

Mutta että ”Mä kerron kaikille, et sä oot raskaana ja Stanimir on sen isä.” Siinäpähän sitä olisi juorua kerrakseen ja Nellyllä selvittäminen, että ihan näin ei kuitenkaan ole käynyt… Muutenkin tässä tämä dialogi on kyllä huippuhauskaa.

[Sonja T.Valvoja]

VAUVA!!!
Se siis oli vauva! Ilona oli oikeassa! Jeskamandeera, on tässä nyt Marshallilla ja Niklaksella tapahtumaa kerrakseen. Onnellisia tapahtumia, onneksi! Ja tulipahan selvinneeksi tuo hevosten kohtalo että miksi ne Hopiavuoreen jäävät, koska sitä jäin vähän ihmettelemään, että mikä juttu tämä nyt on, pariskunta ostaa talon ja tallin ja sitten eivät viekään omia hevosiaan sinne talliin. Että mitä ihmettä. No mutta, logiikka on muutenkin yliarvostettua ja onpa ihanaa etteivät edes harkitse lähtevänsä Hopiavuoresta mihinkään. Ei oltais päästettykään.

Ja Sonjan olet saanut tuonne riveille tallennettua taas kerran ihan just sellaisena kun se on. Pehmoileva Stanimir on myös ihana.

[Sonja T.Valvoja]

Eli ei ollut eka kerta kun Helmipuron isä löi, kuten toisaalla jo aavistelinkin. No, toivottavasti oli kuitenkin vika kerta. Sekopäinen kontrollifriikkihän se on myös. Tämä on vaikeata kaikille, mutta ehkä ja toivottavasti naisväen elämä tästä alkaa kuitenkin muotoutua jollekin mallille. Mutta ei Uunoa mihinkään! Eetuhan nyt muutenkin pitää säälihintoja tallillaan ja siinä on kaksi maksamassa. Tietysti jos Uuno lähtee, niin Sonjalla voisi olla käyttöä vaikkapa Eiralle Aaveen hoitajana tai jotain…

[Sonja T.Valvoja]

Onnettoman pojan ensimmäinen lelu. Fix or repair daily. Mersun tähden alasakarat näyttää mistä voi hinata ja yläsakara sen, että mistä voi rukoilla apua. Ranskalaiset ostetaan kioskilta, ei autokaupasta. Osta Skoda, pottuloota, aja vuosi ehkä kaksi, vaihda sitten paremmaksi. Teini-Corolla, jorma-Corolla ja pappa-Corolla, Toyota-kuskien evoluutio. Ja Bemari-naiset ja Audi-naiset ja saabistit ja fordistit. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen maailman tappiin asti.
Sonja on oikeasti ihan tylsä. Se ostaisi Volvoja, koska isällään oli aina Volvo, mutta kun törmäsi sovinisti-Volvokauppiaaseen, se meni naapuriin ja ostin seuraavan premium-merkin. Ja nyt kun Audilta ei löytynyt sopivaa, mallia, se vaihtoi taas seuraavaan premium-merkkiin. Ei siitä olisi paljon kertomista ollut.
Tämä on ihana teksti. Mä lämpenen aina autoasioille.

Mutta että simaa 😀 😀 😀

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on aivan mahtava silmien avaus -kohtaus Chaille. Näinkin voi olla, näinkin voi äiti poikansa homouteen suhtautua: pitää sitä tavallisena asiana ja kutsua poikakaveriakin kylään. Ja että Noa on kertonut Chaista äidilleen jo aikapäivää sitten, ilman että se on edes ollut mikään asia kellekään. Todellakin toivon, että Chai saa tästä vähän jotakin positiivisia viboja itselleen, että hänen totuutensa ei ole kaikkien totuus.

[Sonja T.Valvoja]

A. Hienoa että ainakin yksi potentiaalinen uusi koti on löytynyt, mutta…
B. … hevosethan eivät lähde Hopiavuoresta mihinkään, eiks niin? EIKS NIIN?!
C. Mikä mikä mikä kumman Amerikan reissu? Onko tämä se sama merentakainen asia, josta Grigori ja Marsh juttelivat taannoin? Ilonahan tulkitsi, että jos olisi adoptiovauvaa tulossa eikä se nyt tietysti mikään poissuljettu ajatus minusta ole, toki USA ei ole ehkä se ensimmäinen maa, joka tulee mieleen kun lähdetään adoptoimaan lasta ulkomailta.
Nyt kuitenkin tuli mieleen, että jos lie Marshilla ja Niklaksella haaveissa jokin the ultimate häämatka tai muu matka, vaeltamaan hevosin jonnekin Grand Canyonille tai jotain tällaista. Joku ponipojan bucket listin the ultimate haave ja Marshilla samanlainen unelma? Mmm, kenties, mutta mitä varten siitä nyt sitten oli Grigorin kanssa puhuttu niin salamyhkäiseen sävyyn, se ei tähän teoriaan nyt ihan istu.

[Sonja T.Valvoja]

Ai kauhea, minkälainen sotku tästä nyt meinaa tulla 😀 Mutta nämä hahmot on kyllä ihania ja jotenkin kiva nähdä Oskariakin silleen, ettei se ole ihan koko aika häntä koipien välissä.

[Sonja T.Valvoja]

”ennen ku joku puistokemisti tulee kyseleen sulta reseptiä” 😀
Tämä on hausta teksti ja Alex ja Ilona ovat melkoinen parivaljakko. Tämän parempaa kommenttia ei nyt irtoa.

[Sonja T.Valvoja]

Onni on kyllä tuossa pöydän alla hypnotisoimassa seuraavaa uhria 😀

[Sonja T.Valvoja]

Ihanaa! Onnea Niklas ja Barnum!
Onnea on myös se, että Niklasilla on Marshall, joka ohjaa ja neuvoo ja paimentaa. Niin Sonjakin oli aikoinaan siellä Pariisissa onnellinen samasta asiasta 🙂

[Sonja T.Valvoja]

No niin, nyt se viimeistään käy selväksi, että Ilona on tosi arka ratissa. Onhan siihen viittailtu ainakin epäsuorasti aiemminkin, joten olen osannut epäillä sitä kyllä, mutta tässä sitä oikein hierotaan naamaan. Tietysti Alex (vähemmän) avuliaine kommentteineen oikein vielä alleviivaa asiaa.
Nämä ajamisasiat kiinnostavat minua aina kovasti, koska itse olen kuorma-autokuskin perillinen, kolariin joutunut ex-autoilukammoinen, vasta kolmikymppisenä kortin ajanut soon-to-be Audi-mulkvisti, joka kaikkein eniten vihaa rampista liittymistä, mutta on selvinnyt niistä hengissä tähän asti. Eli autoiluasiat ovat olleet paljon tapetilla pitkin elämää. Niinpä kiinnostaisikin lukea, että miksi Ilona on tämmöinen vai onko siihen mitään erikoista syytä edes. Voihan joku olla arka ja varovainen kuski ihan muuten vain, koska on luonteeltaan sellainen. Ja jos ajokokemusta on niukanlaisesti, niin sekään ei lohduta. Tietysti varovaisuus on hyvä asia ratissa noin pääsääntöisesti, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

En nyt puutu sen enempää siihen, että Alex on taas ihan Alex ja erinomaisesti kirjoitettu. Mä haluaisin lukea Ilonan autonosto-operaatiosta, muuten! Meinaan jos kaipaat inspiraatiota ja/tai lukijatoiveita 😀

[Sonja T.Valvoja]

Noni. En tiedä mitä muuta tähän sanoisi.
Eiran järkevä ja päättäväinen toiminta saa taas kiitokset, siinä on likka, jonka nenälle ei hypitä. Ei ole eka kerta kun näin ajattelen. Tällä kertaa myös tyttöjen äiti osoittaa olevansa muutakin kuin sohvalla tyhjästi hymyilevä ikoni. Mieleen vain nousee se, että oliko edes eka kerta kun osui… Onneksi hän ei edes yritä pitää kulisseja pystyssä vaan heti suoraan yhteys Ilveksille, tänne ei jäädä. Pisteet siitä. Mutta ei tästä tekstistä sinänsä voi pitää, koska tämä on niin kamala, vaikka teksti itsessään on hyvää, mutta se aihe… Hyvin kirjoitettu.

[Sonja T.Valvoja]

Äääh, kamalan kaksijakoinen teksti! Toisaalta hirveän kivaa arki-illan kuvailua, sitä pystyy kuvittelemaan itsensä kärpäseksi kattoon ja näkee tilanteen. Tämä olisikin tosi kotoisan pehmeä teksti, ellei sitten olisi koko ajan huolta siitä, että mikä Jannalla nyt on. Ja kun Jannan historian ja työnkin ottaa huomioon, niin se voi olla jotain ihan tosi kamalaa. Että tässä saa nyt taas kynsiään pureskella, että mitä sillä nyt on. Vai onko Janna raskaana uudestaan 😀

[Sonja T.Valvoja]

En tiedä onko minulta mennyt paljonkin asioita ohitse, mutta tämä oli joka tapauksessa hyvä selvennys Marshallin (ja Niklaksen) hevostilanteeseen. Marshallin ja Sonjan tilanteessa Mortin kuoleman jälkeen on aika paljon samaa: on olemassa hevonen, Marshallilla Barnum ja Sonjalla Salieri, mutta syystä tai toisesta ne eivät kuitenkaan ihan sovi tai on muita syitä, miksei niitä oteta kilparatsuiksi. Sen sijaan pitäisi löytää ”se oikea” ja sille onkin vaatimuksia roppakaupalla, mutta tärkeimpänä varmaan se, että se tuntuu oikealta. Marshallilla on Stanimir lainahevosena, Sonja ratsasteli satunnaisesti Cozminalla ja muilla, hyviä hevosia kaikki, muttei omia. Ja Grigori varmaan naputtelee itärajan takana sormiaan, että milloinkas se poika tuo Stanimirin takaisin. EII!! Ei Stanimir saa lähteä! Gaah, kauheata!

[Sonja T.Valvoja]

Ilonan kommentti herättikin ajatuksia vähän lisää tuosta oikeustieteellisestä. Että onko se tosiaan sekä Eiran että Inarin sydämen palavin toive päästä nimenomaan oikikseen? Vai onko se sellainen hyvän perheen tytölle sopiva tieteenala, jos lääkis ei innosta? Toisaalta voihan sitä toki opiskella ja tehdä työuransa jollain alalla ilman järjettömän suurta paloa sitä alaa kohtaan ja oikeustieteellinen ei ole sellaiseksi huono valinta, sanoisin. Mutta silti. Sen paremmin Eirasta kuin Inaristakaan ei kyllä olla kuultu sitä, että mitä he haluaisivat oikeasti isona tehdä, paitsi ehkä ratsastaa. Vai oliko syy oikikseen Hello, jonka kautta varmaan se saattoi olla tutuin ja turvallisin valinta?

Minua harmittaa vähän se, ettei Eira lähtenyt tekniikan alalle, vaikka joskus muutama vuosi sitten Eira saattoi ajatella jotakin positiivista Sonjan uravalinnasta. Silloin jäi mieleen, että Eira sopisi hyvin kyllä sillekin puolelle, vaikka isä, äiti ja varmaan kaikki pökertyisivät kauhusta kun tyttö lähtee opiskelemaan tekniikkaa. Se olisi sopinut kapina-Eiralle kyllä hyvin siinä mielessä ja toki muutenkin, toki se ei olisi istunut Eiran käsityksiin niistä tytöille sopivista jutuista. Ei sillä, sopisi tekniikka Inarillekin, kelle tahansa.

[Sonja T.Valvoja]

Äääh, voi Inari! Tekisi mieli ensin läimäistä sitä poskelle, että lopettaa tuommoisen luulottelut, sitten läimäistä isää poskelle, mieluummin jollain kovalla ja painavalla ja varmuuden vuoksi useamman kerran, ja sitten halata Inaria ja kertoa että hän on hyvä ja fiksu ja kaikin tavoin mainio ihminen. Ei vissiin ole liiaksi asti näitä jälkimmäisiä asioita saanut kotonaan kuulla. Eikä kyllä uskoisi, jos joku näin sanoisi.

[Sonja T.Valvoja]

Mä en tiedä miksi olen jättänyt tämän tekstin kommentoimatta aiemmin, koska tämähän on niin elävästi kuvailtu ja hauska näiden kahden kaveruksen (sort of) tarhailusta. Ja että kuorittu sitruuna sieraimessa!

[Sonja T.Valvoja]

Se on tarpeeksi hyvä. Ei täällä muutkaan kirjoita mitään kaunokirjallista ilotulitusta joka kerta, paitsi ehkä Ilona. Ja Marshall. Ja Noa/Santtu. No, minä en ainakaan kirjoita, itse asiassa tuorein taas hävettää, mutta menköön. Lisäksi tämä teksti oli minusta kyllä tosi hyvä.

Havahduin tuolle Ilonan kommentille, että mitä varten meistä kumpikin epäilee niitä huumeita. Mietin ja mietin, mutten muista Milanin tarinoissa olleen mitään vihjettäkään huumeidenkäyttöön. Lisäksi sen verran mitä Milanin historiaa on avattu, niin käyttikö hän itse silloinkaan vai oliko vain diileri tai muu välikäsi? Ja me molemmat istumme epäilemässä Milania huumeidenkäytöstä! Talk about stigma!

Mutta vähän kans jäi kaivelemaan tästä tekstistä se, että mikä bisneksiä vaivaa. Sitä en ihmettele, miksei hommaa ”lamakauden” ajaksi jotakin muuta työtä, koska ei se välttämättä niin helppoa ole, varsinkin jos on ulkomainen nimi ja pahimmassa tapauksessa rikosrekisteri ja/tai maine. Pikkupaikkakunnat jne. Vähän käy sääliksi Milania.

[Sonja T.Valvoja]

Nyt sitä jatko-osaa kehiin, jumankauta! Ei tämmöistä voi jättää tämmöiseen kohtaan.
Mutta jotenkin ihania nuo Alexin ja Ilonan kommentit. Molemmat ovat suunnilleen samaa mieltä asioista, heillä vain on TOSI eri tavat ilmaista ne.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, just ihan Sonja paikalla! Ei mikään superpuhelias, mutta kysyy kun vastataan ja tarkkailee kaikkia. Semmoinen se on. Ja aina on vähän vaikeata kun on uusi ihminen mukana. Olet saanut kyllä tosi hyvin kirjoitettua Sonja. Ja tietty muutkin hahmot, minä puolueellisena tietysti vain hehkutan oman hahmoni käsittelyä, mutta ei ole kyllä mitään vialla muissakaan.

[Julkaisija]

Viestit