[Sonja T.Valvoja]

Von-jotakin
Muistin sen edellisen kerran vielä vähän liiankin hyvin, kun olin taluttelemassa hevostani tuoreet mieskuviot päässä. Silloin oli ollut itsenäisyyspäivän vesisade, loska ja Salieri. Nyt oli huhtikuun auringonpaiste, viimeiset hangentähteet, paikoin mutaiset polut ja Aave. Aaveelle en ollut vielä jutellut asioitani niinkuin Salierille puhuin joskus. Emme ehkä olleet ihan vielä niin läheisissä väleissä. Ja mistä tuon tietää mitä mieltä se olisi, kun olivat venäläistaustaisia molemmat, Aave ja Vladimir.

Aave kiilteli auringonpaisteessa niin, että se tuntui häikäisevän aurinkolasienkin takaa. Toivoin vastoin parempaa järkeä, ettei poluilla tulisi ihmisiä vastaan, sillä jos hevoset keräsivät aina katseita ja uteliaita ohikulkijoita juttelemaan, niin Aave keräsi niitä tuplasti enemmän. Tai triplasti! Valitsin sellaisen reitin, joka kulki enemmän Eetun mailla tai ainakin oletan niiden olevan Hopiavuoren metsää, koska ratsukkojen lisäksi näillä poluilla ei liikkunut juurikaan ulkoilijoita. Ei Eetu varmaan ketään ollut kieltänyt siellä kävelemästä, mutta ehkä olivat vain kohteliaita. Tai eivät tienneet niistä.

Viimeksi silloin itsenäisyyspäivänä olin leijunut tuuman verran maanpinnan yläpuolella, onnesta ja ihastuksesta sykkyrällä. Iloinen minä nytkin olin, mutta samalla kuitenkin vähän hämmentynyt, ehkä jopa huolissani siitä, miten tässä käy sitten lopulta. Ei nimittäin ikinä ennen ole miesasioissa ollut sellaista pelkoa, että mitä jos minä en kelpaa.

Aave käveli rivakasti rentona. Sen näki siitä, miten se liikutti kaulaansa ja askelista, jotka olivat ponnekkaat, mutteivät kiireiset. Tämä oli eka kerta ikinä, kun lähdin Aaveen kanssa ulos ilman loimea, sillä keli oli lämmin ja tuuleton. Tietysti pelloilla kävi se lakeuksien ikuinen viima, mutta tänään edes se ei ollut paha. Toivoin, että tänä keväänä säästyisimme niiltä penseiltä takatalvilta, vaikka ensimmäistä sellaista oli jo lupailtu viikonlopuksi. Aave ei tiennyt semmoisesta mitään ja minäkin päätin nauttia nyt tästä, pikkulintujen tirskutuksesta, auringon lämmöstä ja hevosestani, jota en enää muistanut pitäneeni outona ja jopa pelottavana.

Minä olin tottunut siihen, että suurin osa miehistä ei kelvannut minulle ja muutaman kuukauden Tinder-deittailu vain vahvisti sitä näkemystä. Tiedän, että saatoin olla vähän liiankin… diiva. Fiini. Mutta jos mies ei neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä ole käynyt ulkomailla kuin kahdesti, lukenut koulusta päästyään yhtään kirjaa tai sanoo oopperalle ja teatterille heti nääh, vaikkei ole edes käynyt ikinä, niin en näe kauheasti yhteistä tulevaisuutta meillä. Tiedän, olen kokeillut eikä se toiminut.

Mutta jos olinkin vähän turhan yläluokkainen (voiko Suomessa edes sanoa niin?) useimmille, varsinkin täällä maalla, niin olinko riittävän yläluokkainen Vladimirin rinnalle? Valja kuitenkin oli vanhaa aatelissukua Venäjältä, ei nyt tietysti enää Ranskassa vietetyn vuosisadan jälkeen, mutta silti. Joskus 1800-luvulla oli joitain suvun naisia naitu Romanoveihin. Ex-vaimokin oli von-jotakin. Minun sukuni? Neljäsataa vuotta maanviljelijöitä, tilallisia toki, ei torppareita tai mäkitupakansaa, mutta aatelisverta ei ollut tippaakaan.

— Kuules Aave, jos se onkin vaan tätä maatiaisen epävarmuutta aristokratian edessä? ehdotin. — Säkin olet tuollainen jalo aavikon sotaratsu vuosituhantisesta suvusta ja mä olen tällainen peruna.

Aave käänsi kohteliaasti toista korvaansa puheen suuntaan kyllä, mutta muuten sitä ei aihepiiri tuntunut kiinnostavan.

— Sinäkin, Brutus, naurahdin.

Jarno oli ollut riittävän keskiluokkainen minulle jo valmiiksi, piti kulttuurista, skandi-designista, kirjoista, fine diningista, taiteesta. Juhlakutsussa ilmoitettu pukukoodi ei aiheuttanut panikointia, vaikka frakki piti käydä hakemassa vuokraamosta, jos sellainen tilaisuus tuli eteen. Harri oli ollut kehityskelpoinen yksilö. jota kiinnosti moni asia ja lähti mielellään mukaan kaikenlaiseen uuteen. Joskus minusta tuntui että hän teki ihan tarkoituksella isoa pesäeroa vanhempiinsa ja siskoonsa. Ehkä se Torontoon lähteminenkin oli jonkin sortin kapinaa.

Mutta Vladimir. Kyllä kyllä, oli meillä yhteisiä kiinnostuksenkohteita, mutta mitenköhän se nyt sitten lopulta… Kun minun miesystäväni piti sulattaa näiden lisäksi myös se, että metsästin, ammuin ja ajoin tarvittaessa traktoria, kuuntelin eurodancea ja kävin industrial-keikoilla. Ja nukuin yöni isoissa, pehmeiksi virttyneissä t-paidoissa, joiden mainoslogot olivat aikaa sitten haalistuneet. No ei kai auta kuin katsoa miten käy, kun en minä tästä muuksikaan muutu enkä edes halua.

— Eiköhän mekin opita tulemaan toimeen keskenämme, sanoin Aaveelle, jonka korva kääntyi taas minun suuntaani vaikka olimme tulossa juuri tallinpihaan. Siellä vallitsi iltapäivän kotoinen härdelli, hevosia tuli ja meni ja talutettiin. Aave katseli kiinnostuneena pihan liikennettä, mutta se toinen korva oli suurimman osan ajasta minuun päin. Kuuntelihan se, vaikka esitti ettei kuunnellut.

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Kristan näkökulmasta ja tämä on taas kerran ihan off-topicia Hopiavuoren näkökulmasta, sori. Pitäisi ehkä siirtää tämä blogin puolelle, mutta olkoon nyt täälläkin, onhan tässä nyt uutisia muulle väelle.

Ja tein nyt myös taktisen päätöksen, että Vladimir onkin asunut koko ajan jossain… lähistöllä, ei todellakaan missään Uudellamaalla asti. Sanotaan vaikka että Otsonmäestä parikymmentä kilometriä Vaasan suuntaan tai silleen. Koska Sonja EI lähde Hopiavuoresta yhtään mihinkään.

Pitkä mies ja Mersulla ajaa
Markus tuli lapsia nukuttamasta ja rojahti sohvalle. Vanha pari oli siirtynyt jo aiemmin pihatupaansa ja Sonjakin oli käynyt syömässä tuttuun tapaansa. Oli kiva olla vähän aikaa ihan kaksin.

— Kattotaaks jakson verta niitä Viikinkejä? Markus kysyi sitten.

Vilkaisin tuvan kaappikelloa. Vähän yli yhdeksän, ei siis vielä liian myöhä.
— Voisi kattoo. Jokohan se tässä se Franzén tulisi mukaan?
— Kai sen kohta pitäis.

Markus kliksutteli vähän aikaa valikoita ja löysi sitten sen jakson, johon olimme viimeksi jääneet. Nostin jalkani hänen syliinsä. Ilman erillistä pyyntöä Markus alkoi hieroskella jalkapohjiani.
— Kur.
— Et sit nukahra siihen taas, Markus naurahti.
— Joo mä yritän.

— Mikäs sillä Sonjalla oli tänään? kysäisin muistaessani asian kesken jakson. — Se oli jotenkin niin… iloisen olonen. Vai onko se vain tämä kevät?
— Sillä on kuulemma uusi poikakaveri, sanoi Markus ja hymyili. — Ihan tuore juttu, nottei se oo sitä vielä levitellyt, mutta kertoi kun käytihin koirien kanssa lenkillä.
— Älä? Ihan totta? Mistä se semmoisen on löytänyt, sieltä Tinderistäkö? Mut eiks se sanonut poistaneensa sen?
— Ei se sieltä ole, kait. Sanoi että joku vanaha heilantapaanen. Vladimir nimeltään, sano se sen sukunimenkin, muttei jäännyt mieleen. Joku ulkomainen kans. Muttei vissiin ole venäläinen vaan ranskalainen, tai venäläistä sukua alunperin, mutta Ranskassa asuneet pitkään.
— Jaa jaa, vai se…

Taisi tämä Vladimir olla sama tyyppi, mistä Sonja puhui silloin joskus saunassa. Se mies oli käynyt Sonjan luona Orionissa ja Harri oli silloin ollut vielä kuvioissa. Oletan ainakin että se oli se, vaikka tuskin Sonjalla kovin montaa Vladimir-nimistä vanhaa heilaa oli. No, mikäs siinä. Enhän minä tietysti tiennyt siitä muuta kuin että pitkältä mieheltä oli näyttänyt, kun olin nähnyt hänet ulkona Sonjan kanssa. Ja Mersulla ajoi, että vissiin ihan hyvissä varoissa. Se oli hyvä, ei ollut Sonjan rahojen perässä, toivottavasti ainakaan.

— No minkälainen mies se on? Kai se nyt jotakin kertoi? usutin Markusta.
— Pari vuotta Sonjaa vanahee ja yrittäjä kans, käännöstoimisto, taisi niin sanoa. Suomessa asunnu toistakytä vuotta, jotta on kansalaisuuret ja kaikki, puhuukin kuulemma suomea ihan hyvin. Mutta olivat vissihin jossain muualla tavanneet joskus herranaikaa sitten. Eronnuhan tää kaveri on ja kaksi kersaa on tehtynä, notta vuaroviikko-isä. Aika samanikäsiä kun meirän kersat jottei ihan pahaasia enää.
— Jaa, semmoista se nyt riiaa. Vaikea vähän kuvitella Sonjaa äitipuolena. Tai ei se nyt taira tietysti vielä olla niin vakavaa.
— Ei kai niin, vaikka mistä tuata tiätää mitä siitä tulee…

Jäimme katsomaan televisiota hiljaisuudessa, mutta jakson päätyttyä palasin vielä samaan puheenaiheeseen.
— Tiedäksä miksei Sonja ole koskaan hankkinut lapsia? Eihän se nyt tietysti mulle kuulu enkä ole siltä itseltään kysynyt, mutta tuli vain mieleen.
— En mä varsinaasesti tiärä. Ehkä se ei vaan halua. Mun mielestä Sonja ei ole koskaan ollut mitään äitityyppiä. Emmää muista, jotta solis kersanakaan ikänä leikkinnyt nukeilla tai kotia tai mitään semmosta.
— Meinaat ettei ole kärsinyt tahattomasta lapsettomuudesta jostain syystä? Vähän sen takia mä olen varonut kyselemästä liikoja, kun ei tiedä jos on kovastikin kipeä asia.

Markus mietti vähän aikaa, selkeästi muisteli vanhoja asioita.
— En tiärä kyllä sitäkään. Kai sillä vissihin oli jotakin ongelmia teini-iässä, mun tiatoon, että voihan se olla.
— Mitä ongelmia sillä sitten oli?
— No ehän mää tiärä tarkalleen, mutta jos soon pois koulusta aina pari päivää kerran kuussa, niin osaa siitä teini-poikakin laskea, jotta jotakin tekemistä voi olla naistenvaivojen kanssa. Sen isä kuljetti sitä erikoislääkärillä ja yksityysellä useampiakin kertoja jossain vaiheessa. Ja kerran mää onnistuin kuulemaan, kun se haukkui äireelle jonkun lekurin, kun ei ottannut vakavissaan toisen vaivoja. Siitäkin mä aattelen, jotta oli jotakin naistenvaivoja, kun se kerta äireen kanssa kahrestaan niistä puhui. Nehän ei tienneet, jotta mä kuulin sen niin hyvin yläkertahan. Että niistä mä päättelin jotta jotakin on.
— No joo, voihan tosiaan olla. Endometrioosi nyt on aika yleinen kivuliaiden ja runsaiden vuotojen aiheuttaja. Ja se kyllä aiheuttaa lapsettomuuttakin. Sitä vaan diagnosoidaan tosi huonosti, vieläkin. En uskalla edes arvata mitä se oli ennen vuosituhannen vaihdetta edes…
— Joo, niin tai näin, mutta musta tuntuu jotta Sonja ei olisi koskaan eres yrittänyt lasta. En muista jotta ikuna olisi ollut minkäänlaista eres pientä vihjettä siihen suuntahan. Että eres isältään olisi livennyt. Ne kuitenkin sen Jarnonkin kanssa ehtivät vissihin lähemmäs kymmenen vuotta olemaan yksissä, että johan siinä olis keriinnyt jos olis mieli tehnyt.
— Niin. Niin kai. Vaikka onhan ne voineet yrittää.
— Jos mun pitäisi vetoa lyärä, niin sanosin että ei. Mutta älä ny mee sille näistä sanomaan, kun ei me tieretä mitään varmaa.
— En tietenkään mene, hyvänen aika… Siksi mä sulta kyselinkin jos sulla olisi jotakin tietoa.

[Sonja T.Valvoja]

Menojalka vipattaa
Minulla se oli tulossa kiva viikonloppu. Ehkä vähän jännittäväkin, koska… En tiedä. Oli vain semmoinen etiäinen. Joskus ne minun etiäiseni pitivät paikkaansa, joskus taas eivät. Lähetin maailmankaikkeudelle sellaisen pienen toiveen, että tällä kertaa se vaikka voisi olla oikea etiäinen. Ehkä.

Olen menossa Tampereelle pitkästä aikaa. Perjantaina pitää nähdä kavereita, kutsuin heidät Rautatienkadulle, koska se oli kaikkien kannalta paras paikka kokoontua iltaa istumaan vaikkei mihinkään lähdettäisi illalla edes. Helena asui kävelymatkan päässä, Kimmo sai autonsa Hämppiin ja Tuomolla kulki bussi miltei ovelta ovelle. Tarjottavat hoituvat nyyttärimeiningillä, kun ei mitään kovin monimutkaista tarjota eikä odoteta.

Lauantaina menen heti aamusta hevosmessuille Pirkkahallille. Ne hevosmessut silloin keväällä 2020 oli se ensimmäinen minun kohdalle osunut isompi juttu, joka peruttiin koronan vuoksi. Tosin ne ehkä järjestettiin jo viime vuonnakin normaalisti, mutta minä olin silloin juuri jossain reissussa, Kozloveilla muistaakseni, niin en päässyt.

Mutta tänä vuonna menisin! Siellä on kaikkea niin kiinnostavaa ohjelmaa, satulansovitusta (Aave alkaa tarvita uutta penkkiä), ratsastajan fysiikkavalmennusta, ruokintajuttuja, nuoren hevosen sisäänratsastusta (ihan vain uteliaisuuttanihan minä sitä), kouluratsastusklinikkaa… Ja tähän päälle vielä kaikki ständit ja messutarjoukset! Jos sitä satulaa löytyisi vaikka ja itsekin tarvitsisin uutta ratsastuskampetta kesää varten. Niin että olen todellakin innoissani niistä messuista.

En voi kuitenkaan roikkua siellä messuilla ihan tappiin asti, sillä klo 19 pitäisi olla jo ykköset päällä keskustassa. Syy siihen on Vladimir ja se, että hänellä on tänä viikonloppuna Tampereella työhönsä liittyvä konferenssi. Hän ilahtui kuullessaan minunkin olevan kaupungissa ja kutsui minut lauantai-iltana illalliselle, kun se konferenssi päättyisi jo iltapäivästä. Mietin ehkä kolme sekuntia ja sanoin illallisen sopivan minulle. Koska Vladimir ei tuntenut kaupunkia, pyysi hän minua suosittelemaan ravintolaa. Tuntien Vladimirin tapoja ja mieltymyksiä ja esitettyäni muutaman tarkentavan kysymyksen, päädyin suosittelemaan hienointa mitä kaupungista löytyy: H&H.

Vladimir on viime aikoina pyörinyt mielessäni luvattoman paljon eikä tämä illalliskutsu ainakaan auta tilannetta. Onko Vovalla taka-ajatuksia illallisen suhteen ja jos on, niin mitä? Olimme tässä talven aikana viestitelleet ja tavanneetkin pari kertaa, toki ihan korrektisti vain. Tiedän kyllä, että sanoin hänelle syksyllä että vaikka olenkin sinkku, ei kannata haaveilla sen kummemmasta. Mutta tilanteet muuttuvat! En vain tiedä miten voisin vaivihkaa vihjata Vovalle muuttuneesta tilanteesta tai että kannattaisiko se edes.

Jos ihan nyt rehellisiä ollaan, niin kyllähän mielessä on pyörinyt sellainenkin asia, että olisiko Vovasta kenties johonkin enempäänkin kuin viestittelyyn ja satunnaisiin, lyhyisiin tapaamisiin. No, kyllähän siitä on vaikka pari pikku-muttaa tietysti keksin. Ensinnäkin ne lapset ja niiden takia väistämättä mukana seuraava ex-vaimo. Lapsista voisi selvitä, ehkä. He kuitenkin ovat äidillään puolet ajasta ja aika isojakin ovat jo, eivät mitään rasittavia taaperoita. Siitä äidistä en sitten tiedä, mutta minusta sen puolen saisi kaikkein kernaimmin hoitaa Vova itse.

Sitten oli se toinen juttu, kun en silloin vuosi takaperin ollut ihan rehellinen tilanteestani ja tulin vähän niinkuin huijanneeksi Vovaa. Tai en varsinaisesti huijannut, mutta jätin kertomatta yhtä ja toista, mikä on tietysti aivan yhtä paha. Hän puolestaan oli elätellyt kaikenlaisia toiveita ja olettamuksia, vaikkei niistä ääneen puhunutkaan ja oli kovasti pettynyt, kun selvisi että olinkin silloin vielä Harrin kanssa sitten lopulta. Niin että mahtoikohan hän kantaa kaunaa siitä asiasta vielä? Ei vaikuttanut kyllä siltä, suoranaisesti, mutta pystyisikö hän luottamaan minuun ikinä? Haluaisiko hän edes luottaa? Tai mitään suhdetta?

Miksi hän sitten viestitteli ja tapaili? Miksi ja mitä varten oli illallistakin ehdottanut ja kysynyt vielä minun sunnuntain ohjelmaa, josko haluaisin esitellä Tamperetta hänelle? Minun pitäisi ehkä nostaa kissa itse pöydälle, mutta kun se oli aina niin jumalattoman vaikeata ja oli helpompi vain pyöritellä haaveita omassa päässään. Ja sitten halusin potkia itseäni päähän ja sättiä surkeaksi nahjukseksi.

[Sonja T.Valvoja]

Kisahevonen
Sen kyllä huomasi, että Aave oli koulutettu korkealle ja että sillä oli kilpailtukin ihan vakavissaan. Joka kerta kun käänsin sen laukassa lävistäjälle, tunsin miten se alkoi pikkiriikkisen kiemurrella sillä tavalla kuin se haluaisi aloittaa vaihtosarjan. Joskus se oli tarjoillutkin jotakin sen suuntaista ihan omia aikojaan, mutta nykyään osasin pitää sen vähän arvailemassa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En tehnyt juuri koskaan vaihtoja, lävistäjällä vaan aina jossain muualla, pitkällä sivulla, kaarevalla uralla, uran sisäpuolella. Paitsi sitten aina joskus jonkin yksittäisen vaihdon saatoin tehdä lävistäjälläkin ja pidin tarkasti huolen siitä, että se oli vain se yksi vaihto, ei sarja eikä edes kahta vaihtoa. Aaveella ei vielä riittänyt voima ja tasapaino kunnollisiin sarjavaihtoihin, vaikka se selkeästi osasikin ne.

Toinen vaaranpaikka laukassa oli keskilävistäjä, jossa Aave tykkäsi aina hidastaa. Kait se muisteli tehneensä keskilävistäjällä usein piruetteja ja suunnitteli jotakin piruettilaukan tapaista. Ikävä vain että siihenkään ei vielä rahkeet riittäneet ja sen omaehtoinen kokoaminen päätyi käpertymiseen kuolaimen taakse.

Mutta tsiises, että Aave oli kyllä palkitseva ratsu! Se osasi tosi paljon ja tarjosi tosi mielellään kaikenlaista, jos en ollut hereillä satulassa. Se selkeästi halusi tehdä juttuja. Minun hommakseni jäi oikeastaan niiden estäminen, koska sen fysiikka ei vielä riittänyt kovin vaativaan kokoamiseen. Kiittelin mielessäni Marshallia, joka aikoinaan oli sanonut sen mitä itse en tajunnut: tässä on hevonen, joka todistettavasti osaa kaikkein korkeimpienkin luokkien liikkeet. Ei niitä tarvitse opettaa enää eikä tarvitse arvailla, että riittääkö hevosella luonne ja korvienväli vaikka jopa ihan sinne GP-tasolle asti. Tämä ajatus sai aina vähän huippaamaan päästä ja kiirehdin ravistelemaan itseni maanpinnalle. Ei vielä GP:tä, ei vielä pitkään aikaan. Meidän yhteistyö vaatii aikaa ja Aaveen jumppaaninen vaatii sitä myös.

— Huomasitko, miten se taas vähän haki sinne alas ja lyhyemmäksi? Nelly kysyi kun olin jälleen kerran ratsastanut laukkatreeneissä keskilävistäjällä. — Ei kyllä enää niin paljon ja selvästi kuin aiemmin, mutta kyllä se taas odotti jotakin tapahtuvaksi. Ja hämmentyi sitten kun puolipidätteen jälkeen tulikin vain käännös. Mutta se on hyvä, se on oikein hyvä. Se olisi sitten tältä kerralta varmaan tässä, parempi lopettaa nyt onnistuneeseen suoritukseen.

Kuin kaikuna Nellyn sanoille, joku vislasi juuri maneesin ovelta. Huikkasin ok:n ja saapuja oli Marsh Stanimirinsa kanssa. Molemmat oriit pärskähtivät toisilleen, mutta eipä siitä sen kummempaa. Olivat kuitenkin jo tottuneita toisiinsakin.

— Me ollaan just loppuverryttelyjä tekemässä, sanoin Marshallille, joka ei ehtinyt vielä kysyä, että häiritsikö hän meidän valmennusta.
— Teillä oli valmennus juuri, eikö vain? hän kysyi sen sijaan.
— Juu, tehtiin laukkatreenejä.
— Miten meni?
— Hyvin tuntui menevän. Tämä on kyllä niin hieno ratsu ettei toista, sanoin hymyillen leveästi, koska en voinut estääkään itseäni hymyilemästä.
— Hieno asia, vastasi Marsh ja näytti tyytyväiseltä itsekin. Olihan Aave vähän niinkuin Marshallin kautta minulle tullut ja pintapuolisesti tuttu hevonen hänellekin. — Vanhemmilta terveisiä, juttelimme aamulla. Äiti pyysi kysyä, että oletko tulossa etukäteen sinne Summer Paloozaan. Minä ehkä olen menossa kotiin viikon ennemmin kuin ne kilpailut ovat, en tiedä vielä ihan tarkasti. Suunnitelmat ovat kesken. Toivotti kuitenkin sinut tervetulleeksi, saisit kuulemma sen saman makuuhuoneen yläkerrasta, jos haluat.
— Jaa, ei se varmaan huonompi idea olisi. En ole vielä miettinyt sitä sen tarkemmin. Toki meiltä on tulossa ainakin Ilona ja Minja sinne, että jos kimppakyytiä halutaan, niin heidät pitäisi ottaa mukaan myös.
— Totta. En kyllä usko, että äidillä olisi mitään sitä vastaan, jos hekin tulisivat sinne etukäteen samalla kyydillä, jos se vain heille sopii. Pitää miettiä.

Juttelimme kaikenlaista muutakin hevosista ja kisoista ja sen sellaisesta kun kiersimme maneesia rauhallisessa tahdissa. Sitten Marshallin oli aika nostaa ravi ja minun poistua Aaveineni maneesista, joten sanoin heipat ja suuntasin ovelle. Ovella seisoi Santtu loimi sylissään ja Eira vieressään. He linnoittautuivat aika usein maneesiin kun Nelly piti minulle valmennustuntia ja sattuivat olemaan paikalla. Ymmärsihän sen, että kyllä sivusta seuraamallakin oppi ainakin jotakin, teoriaa jos ei muuta. Ja molemmat olivat siitäkin kiinnostuneita. Santtu oli tarjoutunut kantamaan loimea ja nyt hän heitti sen Aaveen selkään satulan päälle kun olin jalkautunut.

— Se on hieno hevonen, sanoi Santtu varmaan tuhannetta kertaa sen jälkeen kun olimme puhuneet siitä, että hän voisi kyllä tutustua Aaveeseen paremminkin siltä varalta, että tarvitsisin taas joskus kisahoitajaa. Kozloveilla en kyllä kokenut tarvitsevani hoitajaa mukaan, tuttu paikka ja silleen. Mutta ehkä joskus myöhemmin, myönnän ihan suoraan että kisahevoseksi minä Aaveen olin ostanut.

[Sonja T.Valvoja]

Uusperhe-kuvioita?
Nellyn äänensävy oli poikkeuksellisen vaativa, kun hän hätisteli minua pihalta tupaan. Ihmettelin että mistä nyt tuuli puhaltaa, mutta Nellyn tuntien sitä ei tarvinnut kauaa odottaa.

— Mä näin Harrin tänään Seinäjoella Ideaparkissa, hän pamautti heti, vaikka pöydän ääressä istui myös Outi, Janna, Ilona ja Ellikin oli nostettu pöydän päässä tönöttävään syöttötuoliinsa. Se sentään ei vielä onneksi tajunnut mistä oli kyse vaan hakkasi lusikalla pöytää. Nelly sen sijaan tuijotti minua sen näköisenä, että vaati vastausta, vaikkei ollut esittänyt varsinaisesti edes kysymystä.

Voi paska, ei tätä.

— Joo, sanoin vain ja yritin pitää naamani peruslukemilla vaikka teki mieli irvistää. — Se palasi sieltä Kanadasta puoli vuotta etuajassa.
— Ai. Miksi?
— En tiedä ihan tarkalleen, mutta työnantajan pyynnöstä tai projekti saatiin sellaiseen malliin tai jotain.
— Kuka on Harri? kysyi Ilona varovasti samalla kun liotti keksiä kahvikupissaan.
— Mun eksä.
— Edelleen siis eksä? Nelly kärtti.
— Joo, edelleen. Kuka tarvii käyttökelpoista miestä niin siinä olisi, voin suositella. Mutta pitäkää se kaukana Hopiavuoresta.
— Te ette siis ole palanneet yhteen kuitenkaan? Outi sanoi toivuttuaan ensihämmästyksestään.
— Ei olla eikä kyllä tulla palaamaankaan.
— Miks?
— No… Sanotaan nyt vaikka näin, että mä tyrin asiani sen verran pahasti eikä siitä sen enempää.

Se veti kaikilta hetkeksi jauhot suuhun ja huokasin salaa tyytyväisenä. En halunnut perata tekemisiäni kenenkään kanssa erityisesti.

— Mitäs sun Tinderiin kuuluu? Outi kysyi sitten kun asiaan oltiin päästy.
— Mitä? Ootko sä Tinderissä? Nelly älähti ja Outi näytti nololta, ajatteli varmaan paljastaneensa suuren salaisuuden. Ei se ollut, ei kai nykyaikana ollut mitenkään ihmeellistä, jos sinkku kokeili Tinderiä. En nyt vain ollut siitä maininnut mitenkään julkisesti. Outin kanssa olimme jutelleet aiheesta parillakin maastolenkillä.
— Olin mutten enää kun ei sieltä tuntunut löytyvän mitään järkevää. Poistin sen jo pari kuukautta sitten.
— Miten se toimii? Millainen se on? Löytyykö sieltä oikeasti mitään?
— No, kyllä sieltä löytyy miehiä, mutta onhan se aika paska, noin niinkuin ajatuksena. Ulkonäkö merkkaa kamalasti ja koska se on kaupallinen sovellus, niin ihmisten halutaan käyttävän sitä mahdollisimman paljon ja varsinkin maksullisia palveluita, ei niinkään löytävän oikeasti mitään pidempiaikaista kumppania. Pariutuminen olisi huonoa bisnestä.

— Noo, Nelly jatkoi puhetta sen kuuloisena, että nyt tulee taas jotakin. — Onks sulla mitään säpinää sit muuten?
— Enpä tiedä, ehkä onkin, sanoin ja katsoin alas teekuppiini. — Yksi vanha lomaromanssi tuossa on pyörinyt, ei ole varsinaisesti kyllä ehdotellut mitään mutta… no, en tiedä mitä se haluaa. Ei kai siinä muuta vikaa olisi muuta kuin että on vuoroviikkoiskä ja mä en tiedä, että kiinnostaisiko mua edes teoriassa mikään uusperhe-elämä.
— No jopas! Onko minkäikäiset lapset, tiedätkö?
— Jotain kymmenen molemmin puolin, en niin tarkkaan tiedä. Kaksi kappaletta, ettei sen useampia kuitenkaan. Se vaan tuppaa vähän olemaan niin että tässä iässä alkaa olla vaikeata löytää miehiä, jotka ei olisi jo toisella kierroksella.
— Voi olla, voi olla… Ja kait joskus jotkut uusperheet vahingossa toimivatkin, en kyllä tiedä että miten.
— Niin, huokasin, koska olin kieltämättä pyöritellyt tätäkin vaihtoehtoa mielessäni, ihan vain varmuuden vuoksi. — Mutta nyt mun tarttee lähteä kyllä sitä mun ykkösmiestä katsomaan.
— No sulla on ainakin prioriteetit kunnossa, kun kerran Aave on ykkönen!

[Sonja T.Valvoja]

Uusia tulokkaita
— Hee, kato sulla on uusi auto! Alex kiekaisi välittömästi, kun nousin autosta ja Alex sattui olemaan Ilonan ja Oskarin kanssa menossa juuri tupaa kohti.
— Juu, piti päivittää, vastasin tyytyväisenä uuteen ostokseeni.

Alex tuli näkymättömän kuminauhan vetämänä auton viereen silmät innostuksesta kiiluen.
— Onko tämä nyt sitten mikä? Ihan uusiko?
— Joo, ihan uusi. Mersun GLC kolmesatanen.
— Onks diesel?
— Ladattava hybridi ja bensakone.
— Oookei, aivan. Vetoautoksi meinasit kuitenkin?
— Tietysti, vetää sitten bensamoottorilla pääasiassa.
— Paljon tässä on sähkömoottorin toimintasäde?
— Vähän toistasataa kilsaa, riippuu tietysti vähän. Laskeskelin, että pystyn nää päivittäiset pikkuajot hoitamaan sähköllä hyvin pitkälle.

Alex kyseli kaiken mahdollisen ja paljon sellaistakin, mihin en osannut edes vastata suoraan. Piti näyttää autoa oikein sisältäkin ja hyvä ettei koeajolle tarvinnut lähteä. Konepellin alta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, koska suunnilleen kaikki oli peitetty muovikatteilla. Ei omistajalla ollut konepellin alla muuta tekoa kuin öljyn tarkistus ja tuulilasinpesunesteen lisäys. Huomasin miettiväni, että mitenköhän se oli, pitikö tässä tarkistaa edes öljyjä… Oskari oli saapastellut sisälle, mutta Ilona roikkui auton vieressä vähän eksyneen näköisenä.

— Tyylikkään värinen se ainakin on, hänen kommenttinsa oli kun Alex oli saanut tarpeekseen ja lähdimme kaikki kävelemään talolle päin.
— Niin minustakin. Ehkä vähän tylsä kyllä ja perinteinen, mutta eipä ollut kauheasti valinnanvaraa. Musta, valkoinen, punainen, pari sinisen sävyä ja sit kymmenen erisävyistä harmaata, naurahdin.
— Tuo olisi varmaan hieno punaisenakin. Tai mustana. Tai miksei vaikka valkoisenakin.

[Sonja T.Valvoja]

Eieieieieiei
Tiedättekö te sen ihmistyypin, joka miettii päässään keskusteluja jo etukäteen? Siis ilman että kyseistä keskustelua on edes tapahtunut vielä ja jota ei välttämättä tapahdukaan ikinä. Jep. Se olen minä. Minäkin, sillä kai meitä on muitakin. Sitten olen ihan pulassa kun se keskustelu lähtee aina kuitenkin muualle kuin olin suunnitellut ja ajatellut eivätkä etukäteen harjoittelemani vuorosanat sovikaan enää. Vaikka kuinka monta erilaista variaatioita olisi käynyt läpi, joka jessuksen kerta se keskustelu, jos se nyt edes tapahtuu, menee ihan omia uriaan jonnenkin minne sen ei pitäisi. Ja ai että, minä sitten vihaan sitä.

Harri lähetti viestiä, että voisiko tulla käymään, pitäisi hakea muutamia tavaroita, joita ei ollut viimeksi käydessään osannut ajatella tarvitsevansa. En minä tietysti voinut kieltääkään, koska suurin osa Harrin maallisesta omaisuudesta oli täällä enkä minä mitään tavaroiden panttivankidraamaa aio järjestää. Minua vain oli jäänyt viimeksi kaivelemaan se Harrin epävarmuus tai jokin juttu siinä ovella, koska tunsinhan minä Harrin ja vaistosin, että jotakin oli mielen päällä. No, kelläpä ei olisi. En tiennyt, että mitä se voisi olla, joten oli joko jäätävä odottamaan tai syyttää itseään turhien kuvittelusta, vaikka tiesin etten minä nyt ihan omiani nähnyt.

Sanotaan sitä nyt naisen vaistoksi tai vaikka miksi, mutta tällä kertaa olin oikeassa. Lisäksi olin oikeassa niiden vanhempien mietteiden kanssa, koska se Harrin asia niiden tavaroiden lisäksi (saattoivat olla pelkkä sumuverho ja tekosyy) oli se, että voisimmeko vielä harkita yrittävämme uudestaan, aloittavamme alusta tai jostain puolivälistä tai… no jotakin.

Harri! Ihana, kultainen Harri! En mitään muuta niin paljon haluaisikaan kuin painautua tuttuun syliin ja itkeä siinä tuttujen käsivarsien ympäröimänä tuttua rintakehää vasten niinkuin monta kertaa aiemminkin. Se oli miltei yli-inhimillinen ponnistus, että sain ravistettua päätäni kiellon merkiksi. Puhumaan en pystynyt, koska minun oli purtava hampaita yhteen etten olisi parkunut ääneen. Ne kyyneleet valuivat silmistä enkä pystynyt niitä peittämään vaikka olisin halunnut.

— Miksei? Harri kysyi hiljaa. — Mä tiiän että mä tein virheen, kun lähdin, mutta jos olis mitenkään mahdollista kuitenkin aloittaa uudestaan…

Ravistin uudestaan päätäni ja kielletty nyyhkytys purkautui suusta ilmoille vaikka kuinka yritin. Olisin halunnut sanoa, että älä hyvä mies itseäsi syytä, mutten pystynyt. Ja tietenkin Harri huolestui minun reaktiosta. Ei hän halunnut naisia itkettää eikä tajunnut mitä varten minä tällä tavalla itkin. Ennen kuin tajusin edes väistää, Harri oli harpponut vierelleni ja otti minua hellästi hartioista kiinni.

— Sonja hei, mitä nyt? Mitä sä nyt noin… Mä tiedän että mä oon loukannut sua, mutta jos me voitais edes puhua tai jotain…

Ei voitu. Ei vain voitu. Eikä se ollut Harrin vika. Yritin vetäytyä pois, siirtyä kauemmas olohuoneen puolelle, mutta Harri tuli perässä sitkeästi ja tivasi, hyvin hellävaraisesti toki, syytä sille miksi itkin ja miksi ei ja edes jotakin loogista syytä, jonka hänkin voisi ymmärtää. Loputtomasti miksi-kysymyksiä ja lopulta halusin vain painaa kädet korvilleni ja huutaa eieieieieiei. Sonja viisi vee.

Lopulta tartuin Harria molempiin käsiin, katsoin silmiin ja olin vähän aikaa hiljaa.
— Ei, sanoin sitten rauhallisesti, mutta painokkaasti.
— Mut…
— Ei, toistin.
— Miks? kysyi Harri yhtälailla rauhallisesti, mutta painokkaasti. Hän oli ihan yhtä tosissaan kuin minäkin ja halusi perustelun.

— Koska mä petin sua kun sä olit pois.

Tässä kohdassa tuli sitten se käänne väärään suuntaan. Olin miettinyt etukäteen tätäkin vaihtoehtoa ja että mitä siitä seuraa. Odotin lievän kiinnostuneena reaktiota, sillä vaihtoehtojahan oli. Se voisi olla pettymystä, vihaa, jopa raivoa. Harrilla oli ihan täysi oikeus olla vihainen. Tai sitten surua, kenties kyyneliäkin, hämmästystä, romahdus. Epäuskoa nyt melko varmasti.

Sen sijaan Harri käänsi katseensa alas ja näytti… nololta. Hetkinen, tuon piti kuulua minun osaani.

— Mäkin petin sua.

Vedin jo henkeä vastatakseni jotakin, mutta kun Harrin lause ja sen sisältö ehtivät kunnolla tajuntaan asti, en osannutkaan tehdä yhtään mitään. Suusta lipsahti vain epäuskoinen “Täh”. Tällainen vaihtoehto ei ollut edes tullut mieleeni ja seisoin siinä kuin idiootti tuijottaen suu auki, että mitäs nyt. Tämmöiseen en ollut osannut yhtään varautua.

— Mä suutelin vierasta naista ystävänpäivänä, Harri jatkoi tunnustaan. — Meinaan viime vuonna.

Olin lähellä päästää naurunpyrskähdyksen, halveksivan mutta toisella tapaa kuin Harri olisi kuvitellut. Suudellut! Yhtä naista! Ystävänpäivänä. Voi Harri-parka, eihän tuota nyt edes voi laskea. Me puhuimme aivan eri kertaluokan asioista ja jos Harri piti yhtä suudelmaa pettämisenä, minä en voisi ikinä kertoa mitä minä olin tehnyt. Samalla se äsken herännyt ihan pikkiriikkinen toivonkipinä sammui lopullisesti pettyneeseen sihahdukseen.

[Sonja T.Valvoja]

Voi veljet, minun piti kommentoida tätä jo eilen, kommenttikin oli valmiiksi kirjoitettuna, mutta olin näemmä unohtanut painaa sendiä. Hyvä minä.

Olipas kiva vastine tuohon minun viimeisimpään. Ja onnea rankingin voitosta!
Jotenkin kuitenkin lämmittää eniten tuo toiseksi viimeinen kappale. Juu, palkintojen jakokin on toki kiva, mutta eniten kiinnitin huomiota Rasmukseen. Siitä jäi sellainen fiilis, että Janna ja Rasmus ovat hyvä ja yhteenhitsautunut tiimi. Tulee huolletuksi ja huolehdituksi sekä Paahtis että Elli ilman että siitä tehdään suurempaa numeroa että kuka tekee, mitä tekee ja miten pitää tehdä.

[Sonja T.Valvoja]

Ihmissyöjäponeja ja tavallisia kuolanaamoja
Huolimatta siitä, että meillä oli jo yhdet harjoituskisat takana ja kesäkuussa tulossa seuraavat, meidän tärkein tavoite ei ollut vielä varsinaisesti treenata vakavissaan, nostaa tasoa tai kilpailla. Tärkeämpää oli jumpata ja vahvistaa Aavetta ja ennen kaikkea kehittää meidän suhdetta. Mortin kanssa oli kaikki solahtanut kohdilleen tosi pian, mutta Aave oli toisenlainen. Ajattelin joskus vähän haikeasti, että ehkä Mortti tosiaan oli minulle The One, se elämäni hevonen. Juuri sellaiselle hevoselle pitikin tehdä se viimeinen palvelus: päästää pois kun se on viisain ratkaisu. En voi sanoa olevani varsinaisesti ylpeä päätöksestäni, mutta olin kuitenkin jollain karulla tavalla tyytyväinen siihen, että nyt ei tarvinnut enää miettiä mahtoikohan Mortti kärsiä.

Joten ei muuta kuin etiäppäin. Olin oppinut tykkäämään Aaveesta jo kovasti ja kaikenlaisia pikkujuttuja siitä ja sen käytöksestä. Aave nosti kaulansa oikein pystyyn, suorastaan takakenoon kun se näki minut. Koskaan tai ainakaan vielä se ei ollut hörissyt niin että se kuuluisi ainakaan kauemmas, mutta sieraimista näki että kyllä se tervehti. Ja kun tulin sen luo, oli se sitten tarha tai karsina, se laski pilvenpiirtäjän korkuisen kaulansa alas valmiiksi vastaanottamaan päivän rapsut.

Tänään Aave siristeli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Sää oli niin keväinen, kun aurinko paistoi, lämpötila oli lähemmäs nollassa ja lämpimillä seinustoilla vesi jo tissahteli hankeen. Aaveella oli kevyempi ratsastusloimi lautasten peittona, koska tuuli oli kohdalle osuessaan vielä navakan kylmä.

Olimme lähteneet maastoon kauniin ilman saattelemana emmekä olleet ainoita. Meitä oli kasassa itse asiassa suurempikin ratsujoukko: Nelly ja Cozmina, Eira Inkan selässä Helin luvalla, Alex Tetriksellä, Ilona ja Veera ja perää piti vielä Janna Paahtiksen kanssa. Rasmus oli viime aikoina ratsastanut Paahtiksella ihan kisoissakin asti, mutta nyt Janna halusi maastolenkille tammansa kanssa.

— Kyllä Rasmukselle pitäisi oma hevonen hankkia, Alex heitti.
— Noo, katotahan, Janna sanoi. — Kyllä mää jo tarjoosin semmoostakin vaihtoehtua, mutta ihan viälä ei ottanna tulta. Vaikkei tua kiältäytynnykkää suarilta.
— Ja kunhan Elli vähän kasvaa, niin sekin tarttee oman ponin.
— Se nyt saa kasvaa viälä aika paljoonkin ennenku ponin hankintahan ruvetaan…
— Kyllä semmoisen kolmi- tai viimeistään nelivuotiaan voisi shetikan selkään nostaa, minä sanoin kuin muistin nähneeni kuvia pikkulapsista ponien selässä, toki vanhempien taluttamina.
— Shetlanninponit on piruja ponien vaatteissa! Lupaat mulle, Janna, että shettistä et sitten ainakaan hanki, jos et halua, että se syö Ellin. Koska se syö.

Maastoretken jälkeen Aave sai palkakseen pari sokeripalaa. Oli ilmennyt, että ori oli sokerihiiri paremmasta päästä. Kyllä sille muutkin makupalat menivät, kuiva leipä, omena, porkkana, banaanikin noin ja noin, mutta sokeripalastaan se maiskutti tälläkin kertaa kieli rullalla ja silmät ummessa. Se oli huvittava näky, kun muuten niin jalo ja ylväs hevonen taantui sokeria saatuaan ihan tavalliseksi kuolanaamaksi.

• Tätä vastausta muokkasi 1 vuosi, 8 kuukautta sitten  Sonja T.. Syy: Korjattu nolo logiikkavirhe :D

[Sonja T.Valvoja]

Äääh, kamalan kaksijakoinen teksti! Toisaalta hirveän kivaa arki-illan kuvailua, sitä pystyy kuvittelemaan itsensä kärpäseksi kattoon ja näkee tilanteen. Tämä olisikin tosi kotoisan pehmeä teksti, ellei sitten olisi koko ajan huolta siitä, että mikä Jannalla nyt on. Ja kun Jannan historian ja työnkin ottaa huomioon, niin se voi olla jotain ihan tosi kamalaa. Että tässä saa nyt taas kynsiään pureskella, että mitä sillä nyt on. Vai onko Janna raskaana uudestaan 😀

[Sonja T.Valvoja]

En tiedä onko minulta mennyt paljonkin asioita ohitse, mutta tämä oli joka tapauksessa hyvä selvennys Marshallin (ja Niklaksen) hevostilanteeseen. Marshallin ja Sonjan tilanteessa Mortin kuoleman jälkeen on aika paljon samaa: on olemassa hevonen, Marshallilla Barnum ja Sonjalla Salieri, mutta syystä tai toisesta ne eivät kuitenkaan ihan sovi tai on muita syitä, miksei niitä oteta kilparatsuiksi. Sen sijaan pitäisi löytää ”se oikea” ja sille onkin vaatimuksia roppakaupalla, mutta tärkeimpänä varmaan se, että se tuntuu oikealta. Marshallilla on Stanimir lainahevosena, Sonja ratsasteli satunnaisesti Cozminalla ja muilla, hyviä hevosia kaikki, muttei omia. Ja Grigori varmaan naputtelee itärajan takana sormiaan, että milloinkas se poika tuo Stanimirin takaisin. EII!! Ei Stanimir saa lähteä! Gaah, kauheata!

[Sonja T.Valvoja]

Ilonan kommentti herättikin ajatuksia vähän lisää tuosta oikeustieteellisestä. Että onko se tosiaan sekä Eiran että Inarin sydämen palavin toive päästä nimenomaan oikikseen? Vai onko se sellainen hyvän perheen tytölle sopiva tieteenala, jos lääkis ei innosta? Toisaalta voihan sitä toki opiskella ja tehdä työuransa jollain alalla ilman järjettömän suurta paloa sitä alaa kohtaan ja oikeustieteellinen ei ole sellaiseksi huono valinta, sanoisin. Mutta silti. Sen paremmin Eirasta kuin Inaristakaan ei kyllä olla kuultu sitä, että mitä he haluaisivat oikeasti isona tehdä, paitsi ehkä ratsastaa. Vai oliko syy oikikseen Hello, jonka kautta varmaan se saattoi olla tutuin ja turvallisin valinta?

Minua harmittaa vähän se, ettei Eira lähtenyt tekniikan alalle, vaikka joskus muutama vuosi sitten Eira saattoi ajatella jotakin positiivista Sonjan uravalinnasta. Silloin jäi mieleen, että Eira sopisi hyvin kyllä sillekin puolelle, vaikka isä, äiti ja varmaan kaikki pökertyisivät kauhusta kun tyttö lähtee opiskelemaan tekniikkaa. Se olisi sopinut kapina-Eiralle kyllä hyvin siinä mielessä ja toki muutenkin, toki se ei olisi istunut Eiran käsityksiin niistä tytöille sopivista jutuista. Ei sillä, sopisi tekniikka Inarillekin, kelle tahansa.

[Sonja T.Valvoja]

Äääh, voi Inari! Tekisi mieli ensin läimäistä sitä poskelle, että lopettaa tuommoisen luulottelut, sitten läimäistä isää poskelle, mieluummin jollain kovalla ja painavalla ja varmuuden vuoksi useamman kerran, ja sitten halata Inaria ja kertoa että hän on hyvä ja fiksu ja kaikin tavoin mainio ihminen. Ei vissiin ole liiaksi asti näitä jälkimmäisiä asioita saanut kotonaan kuulla. Eikä kyllä uskoisi, jos joku näin sanoisi.

[Sonja T.Valvoja]

Mä en tiedä miksi olen jättänyt tämän tekstin kommentoimatta aiemmin, koska tämähän on niin elävästi kuvailtu ja hauska näiden kahden kaveruksen (sort of) tarhailusta. Ja että kuorittu sitruuna sieraimessa!

[Sonja T.Valvoja]

Se on tarpeeksi hyvä. Ei täällä muutkaan kirjoita mitään kaunokirjallista ilotulitusta joka kerta, paitsi ehkä Ilona. Ja Marshall. Ja Noa/Santtu. No, minä en ainakaan kirjoita, itse asiassa tuorein taas hävettää, mutta menköön. Lisäksi tämä teksti oli minusta kyllä tosi hyvä.

Havahduin tuolle Ilonan kommentille, että mitä varten meistä kumpikin epäilee niitä huumeita. Mietin ja mietin, mutten muista Milanin tarinoissa olleen mitään vihjettäkään huumeidenkäyttöön. Lisäksi sen verran mitä Milanin historiaa on avattu, niin käyttikö hän itse silloinkaan vai oliko vain diileri tai muu välikäsi? Ja me molemmat istumme epäilemässä Milania huumeidenkäytöstä! Talk about stigma!

Mutta vähän kans jäi kaivelemaan tästä tekstistä se, että mikä bisneksiä vaivaa. Sitä en ihmettele, miksei hommaa ”lamakauden” ajaksi jotakin muuta työtä, koska ei se välttämättä niin helppoa ole, varsinkin jos on ulkomainen nimi ja pahimmassa tapauksessa rikosrekisteri ja/tai maine. Pikkupaikkakunnat jne. Vähän käy sääliksi Milania.

[Sonja T.Valvoja]

Nyt sitä jatko-osaa kehiin, jumankauta! Ei tämmöistä voi jättää tämmöiseen kohtaan.
Mutta jotenkin ihania nuo Alexin ja Ilonan kommentit. Molemmat ovat suunnilleen samaa mieltä asioista, heillä vain on TOSI eri tavat ilmaista ne.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, just ihan Sonja paikalla! Ei mikään superpuhelias, mutta kysyy kun vastataan ja tarkkailee kaikkia. Semmoinen se on. Ja aina on vähän vaikeata kun on uusi ihminen mukana. Olet saanut kyllä tosi hyvin kirjoitettua Sonja. Ja tietty muutkin hahmot, minä puolueellisena tietysti vain hehkutan oman hahmoni käsittelyä, mutta ei ole kyllä mitään vialla muissakaan.

[Sonja T.Valvoja]

En kyllä vieläkään ymmärrä, miten pystyt kirjoittamaan Hellon ja Alexin noin hyvin. En vaan tajuu! Olivat taas molemmat tässä tekstissä niin omia itsejään, että hyvin pystyy tunnistamaan. Niin ja Oskari, joka salaa syöttää Onnille herkkuja siinä missä Alexkin. Tämä oli kyllä tosi hauska teksti Nellyine kaikkineen. Puhumattakaan karsastavasta Lallerosta.

[Sonja T.Valvoja]

Ah, tämä on kauhean kiva teksti, jossa viitataan ainakin vähän ohimennen tosi moneen asiaan. Sitä ollaan selvästi luettu muiden kirjoituksia! Mitään järkevää en osaa sanoa tähän 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Joo, samaa mieltä Ilonan kanssa. Milan peittelee. Mitä se peittelee? Vaihtoehtojahan piisaa: huumeidenkäyttöä, rahapulaa, jotakin muuta. Mistä sen tietää vaikka Milan olisi oikein vakavasti sairas?
Tai sitten meitä vedätetään ihan huolella, ei olisi eka kerta eikä varsinkaan Eetun et al kirjoittajalta. Jospa Milanilla ei olekaan mitään ongelmaa ja Oskari vain näkee ja kuvittelee omiaan.

Mutta Camilla! ”Kaikki esittää jotain! Mäkin esitän nyt että mä en tapa sua kun susta kuuluu seuraava inahdus ton sedän puheen päälle.” Päivän naurut.

[Sonja T.Valvoja]

Sen jättläismäisen pikkusiskon joka kuolaa ja joka näkee keskiviikkona molemmat pyhät, muistakko?”
Hahahaa 😀
Muutenkin huvittava teksti, Hello ja Alex ovat tosiaan kyllä melkoinen parivaljakko.

[Sonja T.Valvoja]

No niin, olihan tämä jotenkin kauhean ennalta-arvattavaa, että jos koiraa ei palauteta kotiinsa, niin Hello sen ottaa. Ihmettelen vain sitä, että se on alunperinkään saatu sinne löytäeläintalolle asti, kun minähän veikkasin ettei Hello ainakaan sitä sinne hoida. Ehkä joku muu on puuttunut asiaan tässä välissä.

Minua on alkanut viime aikoina vähän kyllä epäilyttää tämä Hellon eläintenpito. Hevosten kanssa se tulee selvemmin esille kuin koirien, mutta että ovatko Hellon koiratkin ihan yhtä herran hallussa kuin hevosetkin. Hellolla nyt sentään onneksi ei ole tapana haalia kaikkia pelastamista vaativia eläimiä itselleen, joten eläinmäärä on maltillinen, ainakin nyt toistaiseksi.

[Sonja T.Valvoja]

No Oililla on ainakin topakka alku Hopiavuoressa! Mitään pikkunättiä vieraskoreilua vaan suoraan show pystyyn. Tervetuloa jengiin ja hyvä alku tässä kyllä on.

[Sonja T.Valvoja]

Voi! Marshallin vanhemmat ovat ihania kun lupautuvat maksamaan häät. Että saavat ihan oikeat ”rinsessahäät”. Minua kyllä vähän pelottaa tuo Niklas, koska se nyt olisi sellainen tyyppi, jolla ne häät ja häähumu ja kaikki järjestelyt menevät kyllä helposti överiksi. Jaksaako Marsh toppuutella ja neuvotella? Vai näkeekö sitä tarpeelliseksi, antaako mennä Niklaksen mukaan? Vai kenties itsekin innostuu ainakin vähän salaa siitä häähumusta?

[Sonja T.Valvoja]

Hahaa, katos kun Jannakin on onnistunut koulimaan Rasmuksestaan ihan pesun- ja linkouksenkestävän hevosmiehen! Kisoja ja kaikkea jo. En ole seurannut juurikaan mitään kisoja tai niiden osallistujalistoja, joten tämä uutinen tuli ihan puskista minulle. Siinä mielessä vähän harmi, ettei Harri ole enää/vielä/toistaiseksi kuvioissa (joo, elän juuri epätietoisuudessa ja varsinkin pidän teitä siinä), koska Harrilla ja Rasmuksella voisi olla hyvinkin paljon yhteistä juteltavaa.

[Julkaisija]

Viestit