[Sonja T.Valvoja]

Hanami-muistoja
— Ai että, siellä Hanami Weekillä oli kyllä ihanaa! hihkaisin ääneen kun Ilona meni tallinkäytävällä mainitsemaan olevansa lähdössä sinne. — Mä olin siellä viime keväänä Mortin kanssa ja olisin kyllä halunnut tänäkin vuonna, mutta kun ei olla oikein vielä kisakunnossa Aaveen kanssa eikä viitsi ihan pilan päiten reissata. Olisi kyllä tehnyt mieli lähteä katsomaan kisoja ihan turistina vaikka, mutta nyt ei oikein ehdi.
— Mä kuulin Marshallilta että te olitte olleet siellä viime vuonna.
— Ne kirsikkapuut ja se kirsikkapuisto olivat tosi mahtavia, kun viime vuonna ne ainakin kukkivat komeimmillaan just silloin kisaviikon aikana. Ja niitä oli siellä käsittämättömän paljon. Mä olin siellä koko viikon niin sai loppuviikosta ratsastella niiden lomassa kun luokat oli olleet alkuviikosta.

Oli pakko hymyillä vieläkin niille muistoille. Koska ne kirsikkapuut olivat todella olleet upeita. Minulla oli Mortista varmaan tuhat muotokuvaa, jossa se poseeraa kukkivien puiden edessä ja joissain kuvissa minäkin olen mukana, maassa pitelemässä sitä suitsista tai selässä. Ehkä vielä jonakin vuonna saan samanlaisia Aaveestakin. Oli pakko tietysti kaivaa kännykkä taskusta ja selata niitä kuvia Ilonalle näytettäväksi.

Ilonan suu aukeni selvästä ihastuksesta.
— Siis… vau. Nuo näyttävät ihan epätodellisilta. Miten voi puut olla noin täynnä kukkia?
— Ne on varmaan jotakin jalostettuja koristekirsikoita että niissä on oikein näyttävä kukinta, mutta joo, kuten sanoin, tosi upeita ovat. Viime vuonna sattui vielä niin hyvät kelitkin.

— Siellä oli muuten viime vuonna ihan ammattivalokuvaajakin paikalla ainakin parina päivänä, että sai sillä otattaa oikein virallisia potretteja, sanoin muistaessani asian. — Mullakin on sellaisia pari kappaletta, toisen mä teetin ihan printiksi ja kehystytin ja ripustin seinälle. Parempi kuin mikään Picasso.
— Ai että, Ilonan kasvoille nousi haaveileva ilme. — Olisipa hienoa saada Veerastakin sellainen kuva.
— Toivottavasti siellä on tällainen valokuvausmahis tänäkin vuonna. Voisi kuvitella, koska viime vuonna sille kuvaajalle oli ajoittain jopa ruuhkaa, kun kaikki halusivat kuvattavaksi. Niin ja iltagaalassa oli valokuvaus kans, mutta sinne ei tietysti hevosia saanut. Mutta iltapuvussa sai itsestään kuvan tai seurueestaan, jos oli semmoinen.

Selasin taas vähän puhelintani etsiäkseni sen iltapukukuvan.

— Tuossa, sanoin puhelintani ojentaen. — Se gaala oli siellä linnassa, niin näihin sai tämmöiset hienon taustan kans, joko tuota seinää vasten tai sitten portaikossa.
— Sulla on upea puku.
— Kiitos, ostin sen ihan tuota varten. Marchesa Notten iltapuku. Oli vähän valinnanvaikeutta, mutta ajattelin sitten että kukkakuosi soveltunee keväisiin juhliin ja hanami-teemaan.
— Voi hitsi, mitähän sitä itse keksisi…

[Sonja T.Valvoja]

Koska tuohon Marshall-keissiin nyt vain on pakko tarttua ja sopiva koukkukin sieltä tuli.

Onko edes hevosmiehiä?
Siinä alkuverkkoja tehdessä oli hyvää aikaa jutella Nellyn kanssa vähän muustakin kuin vain ratsastamisesta. Vaikka oikeasti olisi kyllä pitänyt keskittyä siihen ja tunnustelemaan Aaveen päivän fiilistä, mutta nyt oli vähän liian iso elefantti maneesissa eikä ketään muita kuulomatkan päässä.

— Siis tiesitsä tästä jotakin etukäteen? Nelly tenttasi.
— No en todellakaan tiennyt, ihan yllätys oli mullekin.
— Mistähän ne sen lapsen… tai siis… No, tiiät. Kahden miehen on vähän vaikea biologista lasta synnyttää, että varmaankin se on adoptiovauva. Ei muutakaan vaihtoehtoa taida olla.
— Ei niin kyllä. En ehtinyt Marshilta kysellä tarkemmin kun en oikein tiennyt että miten muotoilla asiansa niin ettei nyt mene täräyttämään mitään satumaisen typerää suustaan ulos.
— Joo, ymmärrän. Milloinkohan se edes tulee?
— En tiedä. Ne häät nyt on tässä jossain vaiheessa kesällä, että mahtaako sitten niiden jälkeen… Jos siitä prosessista nyt edes tietää tarkkaa päivää etukäteen. Ei ole kyllä hajuakaan.
— Ei mullakaan, mutta jos nyt ruvettais tän päivän hommiin…

Tunnin jälkeen Nelly tuli talliin ja vanhaan tapaan juttelimme siinä karsinanoven ylitse päivän valmennuksesta, siitä miten oli mennyt ja mitä seuraavaksi ja kisasuunnitelmista ja kaikesta muustakin.
— Niii-iiin. Onkos sulla jo jotakin kakkosmiestä olemassa? Nelly kysyi kun hevosasiat oli kahlattu läpi.
— Kakkos… mitä?
— No kun sä sanoit taannoin, että Aave on se ykkösmies, niin onkos nyt sitten ketään kakkosmiestä kuvioissa?

Olisin voinut sanoa ettei tässä ketään, mutta Nelly olisi nähnyt naamasta välittömästi, että nyt tuli vale. En nimittäin voinut olla hymyilemättä niin että naama oli revetä. Kyllä, kyllä oli kakkosmies löytynyt ja vaikka meillä oli Vladimirin kanssa historiaa, niin kyllä sitä perhoset lentelivät mahassa ja minä itse tuuman verran maanpinnan yläpuolella.

— Hahaa, taitaa olla! Nelly päätteli.
— Niin on, sanoin vain ja hymyilin edelleen kuin idiootti.
— Kuka, mistä? Milloin tuot sen tänne? Onks edes hevosmiehiä?
— Vladimir Ostrokovinsky, asuu tuossa parikyt kilsaa Vaasaan päin, ettei sen kauempana. Ei ole hevosharrastaja silleen itse, mutta sen tytär ratsastaa.
— Siis… Ei kai se Sonja Ostrokovinsky? Se poniratsastaja? Olivat muutama vuosi sitten täälläkin kisaamassa?
— Juu, se just. Ja silloin itse asiassa tapasin tämän Vladimirin ekaa kertaa tosi pitkään aikaan.
— Mites sattuikin, että sillä on Sonja-niminen tytär, Nelly hekotteli.
— Sanopa sitä…
— No mutta ilman muuta tuot sen joskus tänne, kai se nyt osaa sen verran pysyä pois tieltä ettei tallotuksi joudu. Ja pakkohan sun on, koska jos Marsh ja Niklas menee nyt kesällä naimisiin niin totta kai sut kutsutaan sinne kans ja kutsu on varmaan avec, niin on kivempaa kaikille kun vähän tunnetaan tätä tyyppiä. Ai että! Tämä on kyllä kans tosi iloinen uutinen, mä olen onnellinen sun puolesta!
— Kiitos. Ja tämä ei olleen ole salaisuus, että voi kertoakin jos joku kysyy.

[Sonja T.Valvoja]

Nyt on ihan pakko rykäistä tämmöinen nopea kommenttina viimeaikaisiin tapahtumiin. Olen taas pannut sekaan kaikkia omiani.

Suuri saalis
— Kyllä sääkin nyt voisit, Niklas sanoi samalla kun mätti kakkua suuhunsa. Se oli Hopiavuoren tuvassa taas kakkutarjoilut, kun Niklas oli mennyt voittamaan kenttäkisoissa, ihan ensimmäisissään, mikäli olin oikein ymmärtänyt.
— Ei ne pienten luokkien estehet ole mitään isoja, Aaveenkin kokoonen hevoen vaan harppaa niistä ylitse. Ja ettekste ole kuitenkin ihan tavallisia esteitä hypänneet jo? Niklas jatkoi sujuvasti.
— Joo, on ne, pisti Nelly väliin. — Ihan hyvin sekin tuntuu sujuvan, vaikka Sonja tykkää väittää muuta.
— Niin mutta kun mä en ole ikinäni edes kokeillut maastoesteitä.
— No mutta kato nappaat Marshin mukahan ja Aaveen traikkuun ja meette vaikka tonne Kangaslammelle treenaamaan, siellä on vissihin semmoinen pikkiriikkinen treenirata maastoesteitä. Pari kertaa siellä kun meette, niin kyllä te jo jostakin harrasteluokasta selvijätte.

Minua nauratti Niklaksen into ja hehkutus. Olihan se toki totta, että aika vähällä maastoestetreenillä he olivat näihin kisoihin lähteneet. Mutta Barnum olikin jo rutinoitunut kenttäratsu ja Niklaksella oli Marshall tukenaan. Jos minun pitäisi kilpailla jotakin muuta kuin koulua, aloittaisin jostakin tavallisesta esteluokasta, mahdollisimman pienestä.

En ollut huomannut lainkaan missä vaiheessa Axa oli poistunut omalta paikaltaan. Ei se mikään ihme ollut, sillä se touhusi Hopiavuoren sekalaisen koiralauman kanssa mielellään ja sai minun puolestani touhutakin. Tekivät kaikenlaisia mystisiä koira-asioita, joista meillä ihmisillä ei ollut mitään ymmärrystä. Nyt se kuitenkin tuli häntä heiluen, suussaan jokin aarre, joka piti ehdottomasti luovuttaa minulle.
— Hyvä tyttö, kehuin sitä ja silitin päätä, sillä saaliin tuovaa spanielia piti aina kehua. Tällä kertaa ”saalis” oli Ellin kenkä.
— Janna, tuossa sinulle Axan lahja, sanoin ja ojensin kenkää pöydän ylitse. — Axa sen on jostain kaivanut ja toi mulle ylpeänä. Ei se onneksi sitä näytä pureskelleen, mutta kuolassa se on kyllä.
— Joo ei haittaa. Soon Elli varmahan sen kengän jostakin itte kaivannut, Janna nyökäytti päätään kohti kovaa kyytiä konttaavaa perillistään, joka touhusi koiralauman mukana. — Mä vien sen takasin tuanne porstuaan, jos vaikka sen pari olis siellä vielä tallessa. Jaa, kai meirän tarttee ruveta lähtemään kotia, kello on nuan palijoon.
— Korjaa tuolta lattialta omasi mukaan, Nelly sanoi ja viittasi Elliin ja Myssyyn. — Vaikka täältähän ne huomenna löytyisivät kyllä, ei sillä.
— Vois olla kotona selittämistä Rasmukselle, notta mihin oon jättänyt koiran ja kersan…

Kun Janna lähti vastalauseitaan kiljuva Elli kainalossa ja Myssy hihnassa, samalla ovenavauksella sisään tulivat Ilona ja Alex ja seuraava uutisaihe. Eihän tallilla mikään salassa pysynyt, joten kaikki tiesivät jo Ilonan vanhan Seatin hajonneen. Autokaupoista ja -kauppiaista Alex tuntui Ilonalle pajattavan nytkin. Kun he ehtivät pöytään asti, Ilona istui vastapäätä minua ja Alex kiinnitti huomionsa Niklakseen ja kakkuun, joten minulle aukeni mahdollisuus kysäistä Ilonalta autosta.
— En mä tiiä tarkkaan, hän vastasi kun kysyin että mikä vika autoon oli tullut. — Se hajosi kun ajoin pahasti pientareelle ja siinä oli just syvä kuoppa.
— Etujousi ja ripustukset varmaan, Alex sanoi muun keskustelun väliin. — Niin ja rengas hajosi kans. Ei kannata ehkä tuonikäistä autoa enää lähteä korjauttamaan, maksaisi enemmän kuin auto ite, vaikka veisikin jonnekin nyrkkipajalle.
— Meinaatko uutta autoa ostaa sitten? kysyin Ilonalta.
— Joo meinaa se, Alex vastasi avuliaana Ilonan puolesta.
— Kyllä se kai vissiin pitää, Ilona sanoi kaikuna Alexin puheille. — Kun sitä autoa kuitenkin tarvitsee.
— Niinpä.
— Onks sulla jotakin vinkkejä auton ostoon? Ilona kysyi vastavuoroisesti.
— Eipä mulla taida, olen aina ostanut autoni uutena suoraan merkkiliikkeestä. No, älä tuonne paikalliseen Volvo-liikkeeseen mene. Huonoja kokemuksia muutaman vuoden takaa, siellä oli sellainen sovinistimyyjä ainakin silloin. Ostin sit sillä kerralla naapuriliikkeestä Audin, sen jonka vaihdoin nyt pois.
— Ei kai vaan se Korteskoski? Alex puuttui taas. — Se on ainakin saanut fudut sieltä Volvolta. Tai lähtikö itse, en tiedä, mutta ei sitä ole siellä enää.
— En mä sen myyjän nimeä muista, vaikka kyllä se antoi mulle käyntikorttinsa ja mä jätin siitä palautetta jälkikäteen, että älkää tämmöistä herran tähden pitäkö asiakaspalvelussa, mihin voi tulla naisia.
— No se Korteskoski ainakin oli semmoinen, että naisihmisen olisi tehnyt mieli vetää turpaan. Se oli kerran kuorma-autopuolen huollon toimistossa ja mä osuin sinne just kun oli mennyt työautosta jarrutehostin. Jumalauta että se väitti melkein suoraan ettei tämmönen nuori likka edes tiedä mikä on jarrutehostin, vaikkei ite varmaan ollut edes ikinä istunut kuorma-auton ratin takana!
— Kuulostaa suhteellisen tutulta, voi olla sama kaveri, sanoin kun muistelin sitä myyjää. — Mulle se ei viitsinyt selventää varustepaketteja, mutta metallivärin olisin saanut just niinkuin pikkurouva haluaa… Kyllä se turpiin antaminen kävi kieltämättä mielessä.

[Sonja T.Valvoja]

Von-jotakin
Muistin sen edellisen kerran vielä vähän liiankin hyvin, kun olin taluttelemassa hevostani tuoreet mieskuviot päässä. Silloin oli ollut itsenäisyyspäivän vesisade, loska ja Salieri. Nyt oli huhtikuun auringonpaiste, viimeiset hangentähteet, paikoin mutaiset polut ja Aave. Aaveelle en ollut vielä jutellut asioitani niinkuin Salierille puhuin joskus. Emme ehkä olleet ihan vielä niin läheisissä väleissä. Ja mistä tuon tietää mitä mieltä se olisi, kun olivat venäläistaustaisia molemmat, Aave ja Vladimir.

Aave kiilteli auringonpaisteessa niin, että se tuntui häikäisevän aurinkolasienkin takaa. Toivoin vastoin parempaa järkeä, ettei poluilla tulisi ihmisiä vastaan, sillä jos hevoset keräsivät aina katseita ja uteliaita ohikulkijoita juttelemaan, niin Aave keräsi niitä tuplasti enemmän. Tai triplasti! Valitsin sellaisen reitin, joka kulki enemmän Eetun mailla tai ainakin oletan niiden olevan Hopiavuoren metsää, koska ratsukkojen lisäksi näillä poluilla ei liikkunut juurikaan ulkoilijoita. Ei Eetu varmaan ketään ollut kieltänyt siellä kävelemästä, mutta ehkä olivat vain kohteliaita. Tai eivät tienneet niistä.

Viimeksi silloin itsenäisyyspäivänä olin leijunut tuuman verran maanpinnan yläpuolella, onnesta ja ihastuksesta sykkyrällä. Iloinen minä nytkin olin, mutta samalla kuitenkin vähän hämmentynyt, ehkä jopa huolissani siitä, miten tässä käy sitten lopulta. Ei nimittäin ikinä ennen ole miesasioissa ollut sellaista pelkoa, että mitä jos minä en kelpaa.

Aave käveli rivakasti rentona. Sen näki siitä, miten se liikutti kaulaansa ja askelista, jotka olivat ponnekkaat, mutteivät kiireiset. Tämä oli eka kerta ikinä, kun lähdin Aaveen kanssa ulos ilman loimea, sillä keli oli lämmin ja tuuleton. Tietysti pelloilla kävi se lakeuksien ikuinen viima, mutta tänään edes se ei ollut paha. Toivoin, että tänä keväänä säästyisimme niiltä penseiltä takatalvilta, vaikka ensimmäistä sellaista oli jo lupailtu viikonlopuksi. Aave ei tiennyt semmoisesta mitään ja minäkin päätin nauttia nyt tästä, pikkulintujen tirskutuksesta, auringon lämmöstä ja hevosestani, jota en enää muistanut pitäneeni outona ja jopa pelottavana.

Minä olin tottunut siihen, että suurin osa miehistä ei kelvannut minulle ja muutaman kuukauden Tinder-deittailu vain vahvisti sitä näkemystä. Tiedän, että saatoin olla vähän liiankin… diiva. Fiini. Mutta jos mies ei neljäänkymmeneen ikävuoteen mennessä ole käynyt ulkomailla kuin kahdesti, lukenut koulusta päästyään yhtään kirjaa tai sanoo oopperalle ja teatterille heti nääh, vaikkei ole edes käynyt ikinä, niin en näe kauheasti yhteistä tulevaisuutta meillä. Tiedän, olen kokeillut eikä se toiminut.

Mutta jos olinkin vähän turhan yläluokkainen (voiko Suomessa edes sanoa niin?) useimmille, varsinkin täällä maalla, niin olinko riittävän yläluokkainen Vladimirin rinnalle? Valja kuitenkin oli vanhaa aatelissukua Venäjältä, ei nyt tietysti enää Ranskassa vietetyn vuosisadan jälkeen, mutta silti. Joskus 1800-luvulla oli joitain suvun naisia naitu Romanoveihin. Ex-vaimokin oli von-jotakin. Minun sukuni? Neljäsataa vuotta maanviljelijöitä, tilallisia toki, ei torppareita tai mäkitupakansaa, mutta aatelisverta ei ollut tippaakaan.

— Kuules Aave, jos se onkin vaan tätä maatiaisen epävarmuutta aristokratian edessä? ehdotin. — Säkin olet tuollainen jalo aavikon sotaratsu vuosituhantisesta suvusta ja mä olen tällainen peruna.

Aave käänsi kohteliaasti toista korvaansa puheen suuntaan kyllä, mutta muuten sitä ei aihepiiri tuntunut kiinnostavan.

— Sinäkin, Brutus, naurahdin.

Jarno oli ollut riittävän keskiluokkainen minulle jo valmiiksi, piti kulttuurista, skandi-designista, kirjoista, fine diningista, taiteesta. Juhlakutsussa ilmoitettu pukukoodi ei aiheuttanut panikointia, vaikka frakki piti käydä hakemassa vuokraamosta, jos sellainen tilaisuus tuli eteen. Harri oli ollut kehityskelpoinen yksilö. jota kiinnosti moni asia ja lähti mielellään mukaan kaikenlaiseen uuteen. Joskus minusta tuntui että hän teki ihan tarkoituksella isoa pesäeroa vanhempiinsa ja siskoonsa. Ehkä se Torontoon lähteminenkin oli jonkin sortin kapinaa.

Mutta Vladimir. Kyllä kyllä, oli meillä yhteisiä kiinnostuksenkohteita, mutta mitenköhän se nyt sitten lopulta… Kun minun miesystäväni piti sulattaa näiden lisäksi myös se, että metsästin, ammuin ja ajoin tarvittaessa traktoria, kuuntelin eurodancea ja kävin industrial-keikoilla. Ja nukuin yöni isoissa, pehmeiksi virttyneissä t-paidoissa, joiden mainoslogot olivat aikaa sitten haalistuneet. No ei kai auta kuin katsoa miten käy, kun en minä tästä muuksikaan muutu enkä edes halua.

— Eiköhän mekin opita tulemaan toimeen keskenämme, sanoin Aaveelle, jonka korva kääntyi taas minun suuntaani vaikka olimme tulossa juuri tallinpihaan. Siellä vallitsi iltapäivän kotoinen härdelli, hevosia tuli ja meni ja talutettiin. Aave katseli kiinnostuneena pihan liikennettä, mutta se toinen korva oli suurimman osan ajasta minuun päin. Kuuntelihan se, vaikka esitti ettei kuunnellut.

[Sonja T.Valvoja]

Kirjoitettu Kristan näkökulmasta ja tämä on taas kerran ihan off-topicia Hopiavuoren näkökulmasta, sori. Pitäisi ehkä siirtää tämä blogin puolelle, mutta olkoon nyt täälläkin, onhan tässä nyt uutisia muulle väelle.

Ja tein nyt myös taktisen päätöksen, että Vladimir onkin asunut koko ajan jossain… lähistöllä, ei todellakaan missään Uudellamaalla asti. Sanotaan vaikka että Otsonmäestä parikymmentä kilometriä Vaasan suuntaan tai silleen. Koska Sonja EI lähde Hopiavuoresta yhtään mihinkään.

Pitkä mies ja Mersulla ajaa
Markus tuli lapsia nukuttamasta ja rojahti sohvalle. Vanha pari oli siirtynyt jo aiemmin pihatupaansa ja Sonjakin oli käynyt syömässä tuttuun tapaansa. Oli kiva olla vähän aikaa ihan kaksin.

— Kattotaaks jakson verta niitä Viikinkejä? Markus kysyi sitten.

Vilkaisin tuvan kaappikelloa. Vähän yli yhdeksän, ei siis vielä liian myöhä.
— Voisi kattoo. Jokohan se tässä se Franzén tulisi mukaan?
— Kai sen kohta pitäis.

Markus kliksutteli vähän aikaa valikoita ja löysi sitten sen jakson, johon olimme viimeksi jääneet. Nostin jalkani hänen syliinsä. Ilman erillistä pyyntöä Markus alkoi hieroskella jalkapohjiani.
— Kur.
— Et sit nukahra siihen taas, Markus naurahti.
— Joo mä yritän.

— Mikäs sillä Sonjalla oli tänään? kysäisin muistaessani asian kesken jakson. — Se oli jotenkin niin… iloisen olonen. Vai onko se vain tämä kevät?
— Sillä on kuulemma uusi poikakaveri, sanoi Markus ja hymyili. — Ihan tuore juttu, nottei se oo sitä vielä levitellyt, mutta kertoi kun käytihin koirien kanssa lenkillä.
— Älä? Ihan totta? Mistä se semmoisen on löytänyt, sieltä Tinderistäkö? Mut eiks se sanonut poistaneensa sen?
— Ei se sieltä ole, kait. Sanoi että joku vanaha heilantapaanen. Vladimir nimeltään, sano se sen sukunimenkin, muttei jäännyt mieleen. Joku ulkomainen kans. Muttei vissiin ole venäläinen vaan ranskalainen, tai venäläistä sukua alunperin, mutta Ranskassa asuneet pitkään.
— Jaa jaa, vai se…

Taisi tämä Vladimir olla sama tyyppi, mistä Sonja puhui silloin joskus saunassa. Se mies oli käynyt Sonjan luona Orionissa ja Harri oli silloin ollut vielä kuvioissa. Oletan ainakin että se oli se, vaikka tuskin Sonjalla kovin montaa Vladimir-nimistä vanhaa heilaa oli. No, mikäs siinä. Enhän minä tietysti tiennyt siitä muuta kuin että pitkältä mieheltä oli näyttänyt, kun olin nähnyt hänet ulkona Sonjan kanssa. Ja Mersulla ajoi, että vissiin ihan hyvissä varoissa. Se oli hyvä, ei ollut Sonjan rahojen perässä, toivottavasti ainakaan.

— No minkälainen mies se on? Kai se nyt jotakin kertoi? usutin Markusta.
— Pari vuotta Sonjaa vanahee ja yrittäjä kans, käännöstoimisto, taisi niin sanoa. Suomessa asunnu toistakytä vuotta, jotta on kansalaisuuret ja kaikki, puhuukin kuulemma suomea ihan hyvin. Mutta olivat vissihin jossain muualla tavanneet joskus herranaikaa sitten. Eronnuhan tää kaveri on ja kaksi kersaa on tehtynä, notta vuaroviikko-isä. Aika samanikäsiä kun meirän kersat jottei ihan pahaasia enää.
— Jaa, semmoista se nyt riiaa. Vaikea vähän kuvitella Sonjaa äitipuolena. Tai ei se nyt taira tietysti vielä olla niin vakavaa.
— Ei kai niin, vaikka mistä tuata tiätää mitä siitä tulee…

Jäimme katsomaan televisiota hiljaisuudessa, mutta jakson päätyttyä palasin vielä samaan puheenaiheeseen.
— Tiedäksä miksei Sonja ole koskaan hankkinut lapsia? Eihän se nyt tietysti mulle kuulu enkä ole siltä itseltään kysynyt, mutta tuli vain mieleen.
— En mä varsinaasesti tiärä. Ehkä se ei vaan halua. Mun mielestä Sonja ei ole koskaan ollut mitään äitityyppiä. Emmää muista, jotta solis kersanakaan ikänä leikkinnyt nukeilla tai kotia tai mitään semmosta.
— Meinaat ettei ole kärsinyt tahattomasta lapsettomuudesta jostain syystä? Vähän sen takia mä olen varonut kyselemästä liikoja, kun ei tiedä jos on kovastikin kipeä asia.

Markus mietti vähän aikaa, selkeästi muisteli vanhoja asioita.
— En tiärä kyllä sitäkään. Kai sillä vissihin oli jotakin ongelmia teini-iässä, mun tiatoon, että voihan se olla.
— Mitä ongelmia sillä sitten oli?
— No ehän mää tiärä tarkalleen, mutta jos soon pois koulusta aina pari päivää kerran kuussa, niin osaa siitä teini-poikakin laskea, jotta jotakin tekemistä voi olla naistenvaivojen kanssa. Sen isä kuljetti sitä erikoislääkärillä ja yksityysellä useampiakin kertoja jossain vaiheessa. Ja kerran mää onnistuin kuulemaan, kun se haukkui äireelle jonkun lekurin, kun ei ottannut vakavissaan toisen vaivoja. Siitäkin mä aattelen, jotta oli jotakin naistenvaivoja, kun se kerta äireen kanssa kahrestaan niistä puhui. Nehän ei tienneet, jotta mä kuulin sen niin hyvin yläkertahan. Että niistä mä päättelin jotta jotakin on.
— No joo, voihan tosiaan olla. Endometrioosi nyt on aika yleinen kivuliaiden ja runsaiden vuotojen aiheuttaja. Ja se kyllä aiheuttaa lapsettomuuttakin. Sitä vaan diagnosoidaan tosi huonosti, vieläkin. En uskalla edes arvata mitä se oli ennen vuosituhannen vaihdetta edes…
— Joo, niin tai näin, mutta musta tuntuu jotta Sonja ei olisi koskaan eres yrittänyt lasta. En muista jotta ikuna olisi ollut minkäänlaista eres pientä vihjettä siihen suuntahan. Että eres isältään olisi livennyt. Ne kuitenkin sen Jarnonkin kanssa ehtivät vissihin lähemmäs kymmenen vuotta olemaan yksissä, että johan siinä olis keriinnyt jos olis mieli tehnyt.
— Niin. Niin kai. Vaikka onhan ne voineet yrittää.
— Jos mun pitäisi vetoa lyärä, niin sanosin että ei. Mutta älä ny mee sille näistä sanomaan, kun ei me tieretä mitään varmaa.
— En tietenkään mene, hyvänen aika… Siksi mä sulta kyselinkin jos sulla olisi jotakin tietoa.

[Sonja T.Valvoja]

Siis ei ja voi! Niin loistava, loistava teksti! On kyllä loistava aihekin, ei sillä.
En tiedä mille hekottelisin eniten, alligaattori-lapselle, katumusharjoituksia tekevälle Marshallille, Nellyä muistuttavalle Niklakselle vai Hellolle, jota rankaistaan oikein rankemman päälle. Tämä on niin just täydellinen teksti tähän kohtaan, ettei mitään rajaa.

[Sonja T.Valvoja]

Nelly! Mä ymmärrän. Keskellä yötä herättäminen on ihan perseestä. Paitsi jos talo palaa, niin sitten voi vähän tökkiä muttei yhtään aiemmin. Hello ansaitsee kidutuksen ja kuoleman!

[Sonja T.Valvoja]

Voi Marshall, nyt lähti kyllä juttu leviämään ja Niklas saa loppuiäkseen kettuilemisen aihetta.

Mutta että ”Mä kerron kaikille, et sä oot raskaana ja Stanimir on sen isä.” Siinäpähän sitä olisi juorua kerrakseen ja Nellyllä selvittäminen, että ihan näin ei kuitenkaan ole käynyt… Muutenkin tässä tämä dialogi on kyllä huippuhauskaa.

[Sonja T.Valvoja]

VAUVA!!!
Se siis oli vauva! Ilona oli oikeassa! Jeskamandeera, on tässä nyt Marshallilla ja Niklaksella tapahtumaa kerrakseen. Onnellisia tapahtumia, onneksi! Ja tulipahan selvinneeksi tuo hevosten kohtalo että miksi ne Hopiavuoreen jäävät, koska sitä jäin vähän ihmettelemään, että mikä juttu tämä nyt on, pariskunta ostaa talon ja tallin ja sitten eivät viekään omia hevosiaan sinne talliin. Että mitä ihmettä. No mutta, logiikka on muutenkin yliarvostettua ja onpa ihanaa etteivät edes harkitse lähtevänsä Hopiavuoresta mihinkään. Ei oltais päästettykään.

Ja Sonjan olet saanut tuonne riveille tallennettua taas kerran ihan just sellaisena kun se on. Pehmoileva Stanimir on myös ihana.

[Sonja T.Valvoja]

Eli ei ollut eka kerta kun Helmipuron isä löi, kuten toisaalla jo aavistelinkin. No, toivottavasti oli kuitenkin vika kerta. Sekopäinen kontrollifriikkihän se on myös. Tämä on vaikeata kaikille, mutta ehkä ja toivottavasti naisväen elämä tästä alkaa kuitenkin muotoutua jollekin mallille. Mutta ei Uunoa mihinkään! Eetuhan nyt muutenkin pitää säälihintoja tallillaan ja siinä on kaksi maksamassa. Tietysti jos Uuno lähtee, niin Sonjalla voisi olla käyttöä vaikkapa Eiralle Aaveen hoitajana tai jotain…

[Sonja T.Valvoja]

Onnettoman pojan ensimmäinen lelu. Fix or repair daily. Mersun tähden alasakarat näyttää mistä voi hinata ja yläsakara sen, että mistä voi rukoilla apua. Ranskalaiset ostetaan kioskilta, ei autokaupasta. Osta Skoda, pottuloota, aja vuosi ehkä kaksi, vaihda sitten paremmaksi. Teini-Corolla, jorma-Corolla ja pappa-Corolla, Toyota-kuskien evoluutio. Ja Bemari-naiset ja Audi-naiset ja saabistit ja fordistit. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen maailman tappiin asti.
Sonja on oikeasti ihan tylsä. Se ostaisi Volvoja, koska isällään oli aina Volvo, mutta kun törmäsi sovinisti-Volvokauppiaaseen, se meni naapuriin ja ostin seuraavan premium-merkin. Ja nyt kun Audilta ei löytynyt sopivaa, mallia, se vaihtoi taas seuraavaan premium-merkkiin. Ei siitä olisi paljon kertomista ollut.
Tämä on ihana teksti. Mä lämpenen aina autoasioille.

Mutta että simaa 😀 😀 😀

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on aivan mahtava silmien avaus -kohtaus Chaille. Näinkin voi olla, näinkin voi äiti poikansa homouteen suhtautua: pitää sitä tavallisena asiana ja kutsua poikakaveriakin kylään. Ja että Noa on kertonut Chaista äidilleen jo aikapäivää sitten, ilman että se on edes ollut mikään asia kellekään. Todellakin toivon, että Chai saa tästä vähän jotakin positiivisia viboja itselleen, että hänen totuutensa ei ole kaikkien totuus.

[Sonja T.Valvoja]

A. Hienoa että ainakin yksi potentiaalinen uusi koti on löytynyt, mutta…
B. … hevosethan eivät lähde Hopiavuoresta mihinkään, eiks niin? EIKS NIIN?!
C. Mikä mikä mikä kumman Amerikan reissu? Onko tämä se sama merentakainen asia, josta Grigori ja Marsh juttelivat taannoin? Ilonahan tulkitsi, että jos olisi adoptiovauvaa tulossa eikä se nyt tietysti mikään poissuljettu ajatus minusta ole, toki USA ei ole ehkä se ensimmäinen maa, joka tulee mieleen kun lähdetään adoptoimaan lasta ulkomailta.
Nyt kuitenkin tuli mieleen, että jos lie Marshilla ja Niklaksella haaveissa jokin the ultimate häämatka tai muu matka, vaeltamaan hevosin jonnekin Grand Canyonille tai jotain tällaista. Joku ponipojan bucket listin the ultimate haave ja Marshilla samanlainen unelma? Mmm, kenties, mutta mitä varten siitä nyt sitten oli Grigorin kanssa puhuttu niin salamyhkäiseen sävyyn, se ei tähän teoriaan nyt ihan istu.

[Sonja T.Valvoja]

Ai kauhea, minkälainen sotku tästä nyt meinaa tulla 😀 Mutta nämä hahmot on kyllä ihania ja jotenkin kiva nähdä Oskariakin silleen, ettei se ole ihan koko aika häntä koipien välissä.

[Sonja T.Valvoja]

”ennen ku joku puistokemisti tulee kyseleen sulta reseptiä” 😀
Tämä on hausta teksti ja Alex ja Ilona ovat melkoinen parivaljakko. Tämän parempaa kommenttia ei nyt irtoa.

[Sonja T.Valvoja]

Onni on kyllä tuossa pöydän alla hypnotisoimassa seuraavaa uhria 😀

[Sonja T.Valvoja]

Ihanaa! Onnea Niklas ja Barnum!
Onnea on myös se, että Niklasilla on Marshall, joka ohjaa ja neuvoo ja paimentaa. Niin Sonjakin oli aikoinaan siellä Pariisissa onnellinen samasta asiasta 🙂

[Sonja T.Valvoja]

No niin, nyt se viimeistään käy selväksi, että Ilona on tosi arka ratissa. Onhan siihen viittailtu ainakin epäsuorasti aiemminkin, joten olen osannut epäillä sitä kyllä, mutta tässä sitä oikein hierotaan naamaan. Tietysti Alex (vähemmän) avuliaine kommentteineen oikein vielä alleviivaa asiaa.
Nämä ajamisasiat kiinnostavat minua aina kovasti, koska itse olen kuorma-autokuskin perillinen, kolariin joutunut ex-autoilukammoinen, vasta kolmikymppisenä kortin ajanut soon-to-be Audi-mulkvisti, joka kaikkein eniten vihaa rampista liittymistä, mutta on selvinnyt niistä hengissä tähän asti. Eli autoiluasiat ovat olleet paljon tapetilla pitkin elämää. Niinpä kiinnostaisikin lukea, että miksi Ilona on tämmöinen vai onko siihen mitään erikoista syytä edes. Voihan joku olla arka ja varovainen kuski ihan muuten vain, koska on luonteeltaan sellainen. Ja jos ajokokemusta on niukanlaisesti, niin sekään ei lohduta. Tietysti varovaisuus on hyvä asia ratissa noin pääsääntöisesti, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

En nyt puutu sen enempää siihen, että Alex on taas ihan Alex ja erinomaisesti kirjoitettu. Mä haluaisin lukea Ilonan autonosto-operaatiosta, muuten! Meinaan jos kaipaat inspiraatiota ja/tai lukijatoiveita 😀

[Sonja T.Valvoja]

Noni. En tiedä mitä muuta tähän sanoisi.
Eiran järkevä ja päättäväinen toiminta saa taas kiitokset, siinä on likka, jonka nenälle ei hypitä. Ei ole eka kerta kun näin ajattelen. Tällä kertaa myös tyttöjen äiti osoittaa olevansa muutakin kuin sohvalla tyhjästi hymyilevä ikoni. Mieleen vain nousee se, että oliko edes eka kerta kun osui… Onneksi hän ei edes yritä pitää kulisseja pystyssä vaan heti suoraan yhteys Ilveksille, tänne ei jäädä. Pisteet siitä. Mutta ei tästä tekstistä sinänsä voi pitää, koska tämä on niin kamala, vaikka teksti itsessään on hyvää, mutta se aihe… Hyvin kirjoitettu.

[Sonja T.Valvoja]

Äääh, kamalan kaksijakoinen teksti! Toisaalta hirveän kivaa arki-illan kuvailua, sitä pystyy kuvittelemaan itsensä kärpäseksi kattoon ja näkee tilanteen. Tämä olisikin tosi kotoisan pehmeä teksti, ellei sitten olisi koko ajan huolta siitä, että mikä Jannalla nyt on. Ja kun Jannan historian ja työnkin ottaa huomioon, niin se voi olla jotain ihan tosi kamalaa. Että tässä saa nyt taas kynsiään pureskella, että mitä sillä nyt on. Vai onko Janna raskaana uudestaan 😀

[Sonja T.Valvoja]

En tiedä onko minulta mennyt paljonkin asioita ohitse, mutta tämä oli joka tapauksessa hyvä selvennys Marshallin (ja Niklaksen) hevostilanteeseen. Marshallin ja Sonjan tilanteessa Mortin kuoleman jälkeen on aika paljon samaa: on olemassa hevonen, Marshallilla Barnum ja Sonjalla Salieri, mutta syystä tai toisesta ne eivät kuitenkaan ihan sovi tai on muita syitä, miksei niitä oteta kilparatsuiksi. Sen sijaan pitäisi löytää ”se oikea” ja sille onkin vaatimuksia roppakaupalla, mutta tärkeimpänä varmaan se, että se tuntuu oikealta. Marshallilla on Stanimir lainahevosena, Sonja ratsasteli satunnaisesti Cozminalla ja muilla, hyviä hevosia kaikki, muttei omia. Ja Grigori varmaan naputtelee itärajan takana sormiaan, että milloinkas se poika tuo Stanimirin takaisin. EII!! Ei Stanimir saa lähteä! Gaah, kauheata!

[Sonja T.Valvoja]

Ilonan kommentti herättikin ajatuksia vähän lisää tuosta oikeustieteellisestä. Että onko se tosiaan sekä Eiran että Inarin sydämen palavin toive päästä nimenomaan oikikseen? Vai onko se sellainen hyvän perheen tytölle sopiva tieteenala, jos lääkis ei innosta? Toisaalta voihan sitä toki opiskella ja tehdä työuransa jollain alalla ilman järjettömän suurta paloa sitä alaa kohtaan ja oikeustieteellinen ei ole sellaiseksi huono valinta, sanoisin. Mutta silti. Sen paremmin Eirasta kuin Inaristakaan ei kyllä olla kuultu sitä, että mitä he haluaisivat oikeasti isona tehdä, paitsi ehkä ratsastaa. Vai oliko syy oikikseen Hello, jonka kautta varmaan se saattoi olla tutuin ja turvallisin valinta?

Minua harmittaa vähän se, ettei Eira lähtenyt tekniikan alalle, vaikka joskus muutama vuosi sitten Eira saattoi ajatella jotakin positiivista Sonjan uravalinnasta. Silloin jäi mieleen, että Eira sopisi hyvin kyllä sillekin puolelle, vaikka isä, äiti ja varmaan kaikki pökertyisivät kauhusta kun tyttö lähtee opiskelemaan tekniikkaa. Se olisi sopinut kapina-Eiralle kyllä hyvin siinä mielessä ja toki muutenkin, toki se ei olisi istunut Eiran käsityksiin niistä tytöille sopivista jutuista. Ei sillä, sopisi tekniikka Inarillekin, kelle tahansa.

[Sonja T.Valvoja]

Äääh, voi Inari! Tekisi mieli ensin läimäistä sitä poskelle, että lopettaa tuommoisen luulottelut, sitten läimäistä isää poskelle, mieluummin jollain kovalla ja painavalla ja varmuuden vuoksi useamman kerran, ja sitten halata Inaria ja kertoa että hän on hyvä ja fiksu ja kaikin tavoin mainio ihminen. Ei vissiin ole liiaksi asti näitä jälkimmäisiä asioita saanut kotonaan kuulla. Eikä kyllä uskoisi, jos joku näin sanoisi.

[Sonja T.Valvoja]

Mä en tiedä miksi olen jättänyt tämän tekstin kommentoimatta aiemmin, koska tämähän on niin elävästi kuvailtu ja hauska näiden kahden kaveruksen (sort of) tarhailusta. Ja että kuorittu sitruuna sieraimessa!

[Sonja T.Valvoja]

Se on tarpeeksi hyvä. Ei täällä muutkaan kirjoita mitään kaunokirjallista ilotulitusta joka kerta, paitsi ehkä Ilona. Ja Marshall. Ja Noa/Santtu. No, minä en ainakaan kirjoita, itse asiassa tuorein taas hävettää, mutta menköön. Lisäksi tämä teksti oli minusta kyllä tosi hyvä.

Havahduin tuolle Ilonan kommentille, että mitä varten meistä kumpikin epäilee niitä huumeita. Mietin ja mietin, mutten muista Milanin tarinoissa olleen mitään vihjettäkään huumeidenkäyttöön. Lisäksi sen verran mitä Milanin historiaa on avattu, niin käyttikö hän itse silloinkaan vai oliko vain diileri tai muu välikäsi? Ja me molemmat istumme epäilemässä Milania huumeidenkäytöstä! Talk about stigma!

Mutta vähän kans jäi kaivelemaan tästä tekstistä se, että mikä bisneksiä vaivaa. Sitä en ihmettele, miksei hommaa ”lamakauden” ajaksi jotakin muuta työtä, koska ei se välttämättä niin helppoa ole, varsinkin jos on ulkomainen nimi ja pahimmassa tapauksessa rikosrekisteri ja/tai maine. Pikkupaikkakunnat jne. Vähän käy sääliksi Milania.

[Julkaisija]

Viestit