Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Torstai 4.11.
Myöhästyn vähän. Isä vietiin ambulanssilla Seinäjoelle.
Ulkona tallin nurkalla seisoessani oli niin pimeää, että silmilläni meni hetki edes tottua kännykän kirkkaaseen valoon. Luin äidin viestin varmaan viisi kertaa ennen kuin se iskostui tajuntaani. Isä oli viety sairaalaan. Ambulanssilla. Jotain kamalaa oli sattunut. Soitin välittömästi äidin numeroon. Meni hetki ennen kuin hän vastasi. Kun sitten kuulin kohinaa toisessa päässä, älähdin välittömästi puhelimeen:
”Mikä isän on?”
Hätä sai ääneni kuulostamaan vieraalta omissa korvissani. Oli aivan kuin joku toinen olisi puhunut sijastani.
”Elä nyt säikähdä Aamu”, äiti aloitti rauhoittelevasti, vaikka olin pystyvinäni kuulemaan huolestuneen kaiun hänen äänestään.
Odotin hiljaa langan toisessa päässä. Sydämeni oli alkanut tykyttää kurkussa asti. Mitä olikaan käynyt? Äiti jatkoi väkinäisen rauhalliseen sävyyn:
”Isäs oli jo aamulla voivotellu sitä rintaansa. Ja sitte tännään ku oli navetalla, nii kertoi että hyvä ettei ollu taju mennä. Silti se jästipää oli jatkanu työntekoa. Kyllähän sinä tiedät millanen isäs on. Sitte ku minä nyt illemmalla tulin koululta, niin miesparka makasi henkihieverissä sohvalla. Toisteli vaa että rintaa pakottaa ja ettei pystyssä pysy. Tietenki minä heti soitin hätänumeroon. Sieltä lähettivät ambulanssin sitte.”
”Ja mitä ne ensihoitajat sanoi? Oliko sillä sydänkohtaus?” Tivasin kärsimättömästi välin.
”Eivät ne mitään erikoista sanoneet. Sydänkohtausta hekin epäilivät. Sanoivat että oli kiire ja että olisi parempi lähteä heti. Niin ne sitten lähtivät, pillit päällä.”
Olimme hetken molemmat hiljaa. Kuulin auton moottorin vaimean hurinan linjan toisesta päästä. Sydänkohtaus? Minun isälläni? Olihan isä toki vanhempi kuin monet muut ikäisteni vanhemmat, viidenkymmenen puolella jo, mutta enhän minä ajatellut että se olisi mitään sydänkohtausta voinut saada. Oliko tämä edes todellista? Hetken päästä äiti aloitti uudelleen hätäisen rauhoittelevan virtensä:
”Mutta älä Aamu sinä mitään huoli. Kyllä se isäs pärjää. Mennee vielä hetki ja sitten oon siellä. Mää pistän puhelimen nyt pois, hei hei!”
Mumisin nopeat heipat puhelimeen ennen kuin äiti ehti sulkemaan puhelun. Äkillinen hiljaisuus ja puhelimen näytön sammuminen sai kaiken tuntumaan entistä epätodellisemmalta. Lysähdin istumaan maahan. En välittänyt, vaikka kostea maa läpäisikin ratsastushousujeni kankaan ja kylmä pääsi käsiksi jäseniini. Minuutit kuluivat. Jäseneni alkoivat kylmetä ja hampaani kalista, mutta hädin tuskin edes huomasin. Päässä jyskytti kummasti. Entä jos…? Iskin hampaat tiukasti yhteen. En uskaltanut päättää ajatustani.Äidiltä oli varmasti kestänyt vielä vartti ajaa Hopiavuoreen, mutta aika tuntui kulkevan hirveän nopeasti. Ennen kuin edes kerkesin tajuta, istuin jo lämpimän volvon etupenkillä. Kohmeiset jäseneni alkoivat sulaa istuinlämmittimen syleilevästä lämmöstä. Äiti jutteli olemattomia, ajatellen kaiketi rauhoittavan omalla rauhallisuudellaan minua. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, sillä äidin puheesta kuulsi kolea pelko. Jo äidin tavallisesti niin rauhallinen ilme oli jähmeä, kuin lukittunut peruslukemiiinsa. Ja tavallisesti niin rauhallinen ajo-ote oli nyt jäykkä ja mekaaninen. Äiti oli huolissaan. Ja se jos jokin huolestutti minuakin.
**
Useampi tunti äidin Seinäjoelle lähdön jälkeen istuin yhä keittiössä pirtinpenkillä. Äänimaailman täytti lusikan kilahtelu teekuppini laitoihin. Kling. Kling. Kling. Kunpa vain kaikki olisi hyvin. Kaiken täytyi olla hyvin, eikö niin? Eihän isä voinut.. Ei, ei voinut. Katsahdin ties monettako kertaa pöydällä lepäävään kännykkääni. Ei viestejä. Mikä niillä kestää?
Siinä yhä mieli myllerryksissä istuessani, mieleeni nousi hämärä muisto. Eikö Touko-pappa ollutkin joskus saanut sydänkohtauksen? Olimme silloin olleet mummolassa käymässä. Olin varmaan kuuden vanha. Alma ei voinut olla ollut paljoa vanhempi. Me istuttiin siinä pyöreässä valkoisessa pöydässä mummon tekemiä lättyjä syömässä. Olin valellut oman lättyni päälle Aili-mummon itse tekemää omenahilloa. Mehulasina minulla oli ollut sellainen lehmäkoristeinen mummon ”emäntä”-muki. Pappa oli istunut nojatuolissa lukemassa sanomalehteä. Yhtäkkiä se sitten alkoi valitella rintakipua. Minua alkoi silloin hymyilyttää, sillä ajattelin että pappa alkoi pelleilemään. Mummokaan ei ensin ajatellut asiasta mitään. Mutta sitten papan suusta pääsi vaimea urahdus ja sanomalehti lipesi sen sormista lattialle. En muistanut mitä sen jälkeen tapahtui. Oliko papalle kutsuttu ambulanssi? Sairaalaan se ainakin oli viety, joko ambulanssin tai mummon toimesta. Pinnistin muistiani. Mitä oli tapahtunut sen jälkeen? Hengissä pappa ainakin oli selvinnyt, se oli selvää. Hengissähän hän oli edelleenkin. Samassa toinen hämärä muisto syttyi mielessäni. Näin silmieni edessä mummon itkemässä. Itkemässä ja rukoillessa huoneessaan. Olin katsellut sitä ovenraosta. Olimme Alman kanssa silloin yötä mummolla ja olin herännyt keskellä yötä sydän tykyttäen. Olin herännyt kauhun vallassa, jokin painajainen varmasti. Muistan miten olin noussut, ottanut pupupehmoleluni ja tyynyn kainalooni ja hiipinyt mummon ovelle. Ovi oli ollut raollaan. Näin mummon ristityt kädet. Mummo nyyhkytti vaimeasti, yrittäen kaiketi olla herättämättä meitä. Hän oli pyytänyt, rukoillut jumalaa säästämään hänen miehensä. Ja säästynyt hän oli.
Juotuani iltateen, sammutin kaikki valot yksitellen alakerrasta. Kapusin rappuset yläkertaan ja kömmin vällyjen alle. Uni ei ottanut tullakseen. Kääntyilin ja pudistelin peittoani ja tyynyäni useampaan kertaan. Käänsin kylkeäni. Vaihdoin nukkuma-asentoa. Ajatukset kiisivät luvatta edelleen päässäni. Viivästyttivät nukahtamistani. Niinpä sain lopulta tarpeekseni, vääntäydyin istualteni ja sytytin yöpöydän lampun päälle. Loin katseen huoneeni vinoon kattoon. Painoin silmäni kiinni ja ristin käteni. Viime kerrasta oli ollut pitkä aika. Sanat soljuivat toinen toisensa jälkeen huuliltani. Koko rimpsu oli iskostettu selkäytimeeni jo lapsena. Äiti sen oli minulle opettanut.
”Isä, Kaikkivaltias Jumala. Sinä olet elämän lähde ja autat niitä, jotka turvautuvat sinuun. Kiitän sinua siunauksestasi ja rukoilen, ole isän kanssa, tue ja anna hänelle voimaa. Jos tahtosi on, tee hänet terveeksi. Anna viisautta ja voimia meille läheisille ja kaikille jotka hoitavat häntä. Anna toivon säilyä ja kantaa eri vaiheissa. Tätä pyydän Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”
Sanat jättivät peräänsä syvän hiljaisuuden. Silmäkulmani olivat alkaneet valua kyynelistä. Nielaisin suolaisen kyyneleen. Kaikki järjestyisi. -
Marraskuun huolia
Torstai 4.11.2021Kesällä sitä ei ollut edes huomannut, ei lainakaan. Olin jo kerennyt unohtamaan koko asian. Nimittäin nivelongelmat. Kesä ja alkusyksy olivat hellineet kohtalaisen hyvillä säillä ja aikaakin oli Polinan liikuttamiseen ollut hyvin. Nyt kuitenkin ilmojen viiletessä ja koulun verottaessa tallipäiviä, olin alkanut vähitellen huomata selvää jäykkyyttä tamman liikehdinnässä. Polina ei varsinaisesti ontunut, mutta etenkin takajalkojen liikerata oli lyhyt ja askel ikään kuin töksähti aikaisempaan verraten. Myös ratsastettaessa tamma oli viime kerralla tuntunut kummalta ja vastustellut kaarteilla työskentelyä. En tosin vielä silloin ollut osannut yhdistää haluttomuutta nivelongelmiin. Nyt kaikki kuitenkin näytti päivänselvältä. Vähäisempi liikunta ja ilmojen kylmeneminen ei ollut tehnyt tamman nivelille hyvää. Huokaus.
Pureksin poskieni sisäpuolta ja nojasin kentän aitaan. Katselin hajamielisesti miten tallin uusi tulokas – niskakarvat ylös nostattava Jumi ratsasti kentän poikki nuorella oriillaan. Oriin askellus oli niin sulavaa, että ajatukseni ajautuivat väistämättä takaisin Polinaan. Miten en ollut huomannut? Olivatko sen nivelet oireileet jo pidempääkin? Entä jos sen kuumumishaasteetkin johtuivat sen nivelistä? Oliko se mahdollista? Tamman entinen omistaja Henna oli kyllä maininnut tamman aina kuumuneen laukkatyöskentelyssä. Se kai siis oli vain persoonakysymys. Mutta miten pitkään tamma oli mahtanut oireilla? Olinko totaalisen sokeutunut sen jäykkyydelle? Olinko aiheuttanut ongelman itse? Enhän ollutkaan jokainen kerta viitsinyt kylmätä sen jalkoja liikutuksen jälkeen – olin siis hyvinkin voinut pahentaa ongelmaa. Äh. Typerä, huolimaton minä.
Vaelsin ajatuksissani talliin ja varustehuoneeseen. Hapuilin kännykkää taskustani. Olisiko sittenkin parempi puhua isän kanssa kasvotusten? Ehkei se puhelimen kautta suostuisi. Mutta sen oli pakko. Työnsin kännykän takaisin taskuuni ja suljin vetoketjun. Oli parempi käydä keskustelu eläinlääkäristä kotona myöhemmin illalla. Nappasin Polinan päitset ja narun sille merkityltä paikalta ja poistuin varustehuoneesta yhä ajatuksissani.
Epähuomiossa kävellessäni ulos tallin ovesta olin törmätä talliin saapuvaan Jumiin ja hänen hevoseensa.
”Äh apua, öö – sori! En huomannu teitä”, selitin takellellen.
Loin hyvin nopean katseen Jumin kasvoihin ja helpotuksekseni huomasin ettei nainen ollut milllänsäkään. Kipitin pikaisesti paikalta.Polina möllötti keskellä tarhaa, kun tulin sen luokse. Paahtis nahisteli sivummalla Nanan kanssa. Loin tammaani arvioivan katseen. Oliko sen silmien katse samea? Oliko se seisahtanut paikalleen itsekseen, koska sitä sattui? Sattuiko siihen nyt? Aloin jälleen kerran pureskella poskieni sisäpintaa. Suussa maistui rauta. Rapsutin tamman kaulaa. Se alkoi hetimmiten hangata otsaansa olkapäähäni.
”Mh, kunpa sä voisit vain kertoa mulle miten asiat on”, mumisin ja henkäisin keuhkoihini lämmintä hevosen tuoksua.
Polina hörisi matalasti ja tarjosi ominaiseen tapaansa leuanalustaan rapsutettavaksi nostamalla päätään rapsutusetäisyydelle. Tein työtä käskettyä ja aloin raaputtamaan sen leuanalusta. Tamma sulki silmänsä ja sen ilme rentoutui. Alahuuli alkoi riippua. Se näytti ihan pilapiirretyltä muulilta. Suuni vääntyi väkisinkin hymyyn. Taakka harteilta keveni hieman. Suukotin tamman turpaa.
”Voi sua hölmöö.” -
Otteita Aamun runo-/päiväkirjasta nro. 1
”Häilyvä,
näkymätön,
pakottava
raja.Miksei kukaan kertonut minulle,
miten raja ylitetään
voinko uida sinne?
voinko soutaa sinne?Olisiko minun veneeni erilainen
laho ja madonsyömä
niin että veden pinta nielisi minut
ennen kuin pääsisin perille.Nauraisitteko te?
Nauraisitteko te minulle?
Kun minut nieltäisiin
räpyttelisin siipiäni onnettomasti
keuhkot syvänpunaisina
päälaki painuisi näkymättömiinHuomaisiko kukaan?”
-
Aamun viikko (4.9.-10.10.)Tolkuttoman pitkää viikkopäivitystä luvassa. :,D
Maanantai
Lukion koeviikko alkoi. Herättyäni kunnolla aloin välittömästi jännittää. Miten kokeet menisivät? Entä jos kaikki suunnitelmani kaatuisivat huonoon kurssinumeroon? Mitä jos en saisikaan mitään kirjoitettua? Mitä jos aika loppuisi kesken? Olin lukenut koko viikonlopun biologiaa, englantia, fysiikkaa ja matematiikkaa. Tänään vuorossa olisi matematiikan koe. Huolestuneet ajatukset pyörivät lakkaamatta päässäni kuin rikkinäinen soittolevy. Kuitenkin tekisin virheitä. Voi miksi olinkaan valinnut pitkän matematiikan? En koskaan ollut ollut parhaimmillani matematiikassa, sillä tein herkästi typeriä huolimattomuusvirheitä. Olin kuitenkin valinnut pitkän matematiikan lukion alussa, sillä haaveissani oli päästä lukemaan eläinlääketiedettä. Koeviikkojen aikana koeahdistukseni kuitenkin usein kasvoi niin suureksi, että tulevaisuuden haaveet tuntuivat romuttuvan suoraan silmieni edessä.
Jännityksestä huolimatta koe sujuikin hyvin. Olin suorastaan helpottunut kokeen avauduttua Abittiin ja silmäiltyäni kokeen tehtävät läpi ensimmäisen kerran. Suurin osa tehtävistä oli juuri niitä samoja, joita olimme tunneilla laskeneet. Geogebran käyttökin oli selkeästi helpompaa kuin aikaisemmin, sillä olimme viime kursseilla käyttäneet kyseistä ohjelmistoa yhä enenevissä määrin.
Koulun jälkeen sain Ellinooralta kyydin tallille. Sää oli melko tuulinen, joten ratsastin Polinalla suosiolla maneesissa. Marshallin vinkeistä oli ollut paljon hyötyä ratsastukseni kanssa. Opetushetkestä lähtien olin alkanut tietoisesti kiinnittämään enemmän huomiota omaan rentouteeni selässä. Oli jopa yllättävää miten jäykkä sitä saattoikaan selässä olla sitä itse tuntematta. Viimeistään huomasin jännittämiseni Polinan reaktioissa, sillä se tuntui reagoivan herkästi istuntaani. Mikäli jännitin, tamma peilasi jännitystäni ja alkoi kerätä kierroksia.
Illalla kotiin päästyäni kokeilin kepillä jäätä ja otin valmennuksissa käymisen puheeksi jälleen isän kanssa. Hän lupasi harkita asiaa.
Tiistai
Oli biologian kokeen vuoro. Menin kokeeseen itsevarmana ja palasin epävarmana. Solubiologian kurssia ei ollut turhaan mainostettu haastavimmaksi lukion kurssiksi. Takaraivossani jyskytti tunne, että olin vahingossa unohtanut jostakin koevastauksistani jotakin tärkeää.
Ruokatunnilla menimme tavallisesta poiketen Ellinooran kanssa istumaan Jonnan ja muiden abien pöytään. Puhe polveili tulevista bileistä viime bileisiin ja minun oli haastava pysyä mukana siinä, kenestä oikein puhuttiin. Söin siis pääasiassa itsekseni hiljaa ja nyökkäilin muiden mukana.
Illalla kävin metsälenkillä. Sain pukea tuulihousujen alle villahousut, sillä viima oli illasta sen verran kova. Luin englannin koetta varten kirjan sanoja vielä illalla ennen nukkumaanmenoa.
Keskiviikko
Englannin koetta en jännittänyt lainkaan. Kirjoitin ja luin niin paljon englanninkielellä, ettei kokeissa ollut koskaan juurikaan haasteita. Lisäksi Lindqvist oli oikeasti hyvä opettaja ja hänen tunneistaan sai paljon irti, mikäli jaksoi vain keskittyä. Kurssiarvosanani olivat tähän mennessä olleet yhdeksikköjä ja kymppejä.
Koe olikin nopeasti ohi. Odottelin koulun käytävällä noin puolen tunnin verran, jonka jälkeen Ellinoorakin saapui kokeestaan. Hän valitti kokeen olleen aivan liian vaikea. Hän kertoi turhautuneensa ja jättäneensä kokonaan vastaamatta kuuntelutehtävään, sillä vastaukset olivat hänen mielestään liian harhaanjohtavia. Lohdutin häntä muistuttamalla, ettei hänen tulevaisuudensuunnitelmansa kaatuisi yhteen englannin kurssinumeroon.
Ellinoora kävi jälleen tiputtamassa minut Hopiavuoreen. Hän itse oli mitä ilmeisimmin menossa Jonnan ja muutaman muun abitytön kanssa ajamaan kylärinkiä. Hän oli kysynyt minuakin mukaan, mutta en raaskinut jättää tallipäivää väliin.
”Sä et käy koskaan missään muualla”, hän oli heittänyt osin leikillisesti, osin tosissaan.
Huomautus kirpaisi, mutta oikeassahan Ellinoora oli. Kävin Hopiavuoressa useimmiten neljänä päivänä viikossa, joskus useamminkin. Lopun ajan, jonka vietin tallin ulkopuolella, istuin kotona hoitamassa koulutöitä, puuhaamassa omia juttujani tai lukemassa kokeisiin. Ennen lukion alkua, ylä-asteella, vielä vietimme Ellinooran kanssa aikaa miltei joka päivä. Nyt koulun vaatimusten kasvaessa ja Polinan tulon jälkeen aikani oli rajallista.Kävimme Polinan kanssa taluttaen noin kolmen kilometrin lenkin maastossa. Tamma oli oma pirteä itsensä. Se jolkotteli eteenpäin tyytyväisenä, valppaana ympäristöään tarkkaillen. Harhailimme varsinaiselta tieltä osin metsäpoluille. Löysimme hyvän marjapaikan, johon pysähdyimme hetkeksi. Maa oli valtoimenaan puolukoita ja juolukoita. Jopa jokunen onneton mustikkakin oli selvinnyt syksyn säistä tähän päivään. Polina tutki mielissään maaperää ja noukki kasvillisuuden seasta itselleen suupaloja. Itse keräsin kämmenet täyteen marjoja ja napostelin niitä aikani kuluksi.
Lupauduin illaksi lähtemään Ellinooran kanssa juhliin. Olin innostunut illasta. Nyt meillä olisi vihdoin mahdollisuus viettää kunnon kaveri-ilta. Laatu-aikaa, naurua, tanssimista ja juhlimista. Ilta kuitenkaan ei mennyt suunnitelmien mukaan, vaan Ellinoora ilmoitti lähteneensä tekemään muuta.
Torstai
Luvassa oli vapaa-päivä, sillä historian kurssilla ei järjestetty lainkaan koetta. Sitä vastoin viimeistelin aamupalan jälkeen oppimispäiväkirjani ja lähetin sen historian opettajalle. Sen jälkeen eksyin selaamaan Instagramia hetkeksi. Hetken mielijohteesta aloin seurata Eiraa Instagramissa. Hänellä oli valtavasti seuraajia. Kaikissa hänen kuvissaan keimaili itsevarma, kaunis ja hyvin pidetty nuori nainen. Eiran ihmeellisyys oli jotakin niin hänelle ominaista, että hän oli varmasti syntynyt sen kanssa. Olin kuullut jopa Ellinooran kommentoivan sitä, miten mukavalta hän vaikutti. Tunsin epävarmuuden pistoksen sydäanalassani. Olet huono, sillä sinulla ei ole yhtä paljon kavereita, syytti mieleni. Et ole yhtä kaunis. Et yhtä hyvä. Peruin seurauspyynnön. Ilmoitus siitä lähtisi kuitenkin. Poskiani alkoi kuumottaa.
Maalailin huoneessani kaikessa hiljaisuudessa omaan maailmaani uppoutuneena, kunnes äiti palasi kotiin koululla järjestetystä palaverista. En ollut kuullut hänen kipuavan rappusia ylös, ja säpsähdin hänen ilmaantuessaan huoneeseeni.
”Hei, olisitko sää Aamu nytten valmis lähteen?”
Siveltimen liikerata katkesi.
”Ai mitä?”
Räpsyttelin silmiäni hämilläni. Päässäni velloneet ajatukset haihtuivat. Äiti oli kysynyt jotakin. Kysymyksen kaiku soi päässäni. Hetkessä oivalsin mitä hän olikaan kysynyt.
”Aaa, joo. Oota mä vaan puhdistan nää siveltimet ja muut.”
Äiti nyökkäsi ja katosi ovelta. Kilistelin siveltimiä vesikupin reunoja vasten.Tallilla satuin ottamaan Jannan kanssa puheeksi uudelleen Paahtiksen hoitamisen. Hän oli tamman hoitamista jo aiemminkin minulle ajatuksen tasolla väläytellyt. Marshallin Niklaskin oli kuulemma sen kanssa pärjännyt, vaikka tamma nuori olikin. Olisi mielenkiintoista ja varmasti kokemuksellisesti rikastuttavaa päästä hoitamaan toista hevosta. Olimme sitä paitsi tehneet Paahtiksen kanssa jo vähän entuudestaan tuttavuutta, kun olin useamman kerran Polinaa tarhasta hakiessa jäänyt sitäkin rapsuttelemaan.
Polinan kanssa kävimme vauhdikkaassa maastossa. Sillä oli eilisen kevyemmän päivän jäljiltä virtaa ja sain väliin pidätellä sitä melko lailla, ettei homma olisi lähtenyt lapasesta. Laukkaaminen oli järjettömän vapauttavaa. Oli kuin kaikki huoleni olisivat sulaneet siksi hetkeksi pois ja saatoin vain odottaaa sitä, mitä Polinan korvien välistä edessä päin näin siintävän. Loppukäynneillä kohti Hopiavuorta tullessamme tamma oli kuitenkin voipunut. Se talsi rentona tallin pihalle ja antoi minun laskeutua alas selästä ilman mitään ylimääräistä hässäkkää.
Perjantai
Kävin heti aamusta tekemässä fysiikan kokeen, jonka jälkeen olin hirvittävän väsynyt. Koeviikon loppu sai minut vihdoin hölläämään. Kotona en edes yrittänyt avata oppikirjoja, vaan painuin samantien samoilemaan läheiseen metsään. Kuuntelin äänikirjaa Robinson Crusoesta. Haaveilin maailman matkaamisesta. Kenties itsekin pääsisin joskus merille. Kenties.
Palattuani kotiin huomasin Alman ja Laurin punaisen katumaasturin pihassa. Harpoin sisälle ja jo heti ovella sukelsin iloisten lasten hykerrykseen. 5-vuotias Iira oli tarkkakorvaisena kuullut oven avautuvan ja syöksyi suoraan eteiseen minua halaamaan. Voi kunka olinkaan ikävöinyt pikkuisten seuraa. Iira alkoi heti höpöttämään siitä, miten Juhani – Alman ja Laurin nuorimmainen sekä Taru – heidän keskimmäinen lapsensa, olivat piirtäneet tusseilla ruokapöytään. En voinut olla hymyilemättä.
Alma ja Lauri istuivat lasten kanssa iltaa kahdeksaan asti. Kerkesimme kahvitella useampaan kertaan ja päivitellä kuulumisia. He olivat suunnitelleet syyslomalle patikkaretkeä läheiselle kodalle. Laurikin olisi pitkästä aikaa töistä vapaalla. Ennen pitkää illasta, kun isä pääsi iltanavetasta, nousi puheenaiheeksi myös Jukkis. Veljen mainitseminen sai isän aina hieman kireäksi. Poika ei ollut ollut koskaan sitä, mitä Johannes Rauhala oli hänen toivonut olevan. Maatalon isännäksi Jukkis ei ollut koskaan osoittanut kiinnostusta ja tänäänkin isä jaksoi nurista siitä, miten Jukkis vain tuhlasi aikaansa opiskellessaan tietoekniikkaa. Ja heti perään hän jo tiesi kertoa, että tuskinpa Jukkis edes tosissaan opiskelee, kunhan vain halusi ärsyttää häntä.
Ennen nukkumaanmenoa joimme äidin kanssa yhdessä iltateetä ja hän nosti puheenaiheeksi viime keskiviikon, jolloin en ollutkaan mennyt sanojeni mukaisesti Ellinooran kanssa juhlimaan.
”Minä yritin silloin tulla sinulta kyselemään, että mikä oli”, hän lausahti.
”Näytit niin kiireellä menevän huoneesees.”
Äidin katseesta paistava lempeys ja huoli lohdutti, vaikken oikein osannutkaan sanoittaa sen hetkisiä tunteitani. Tai no, osasin, mutten halunnut. En halunnut puhua asiasta.Launtai
Lauantaini kului tallilla. Sain äidiltä jo aamusta kyydin Hopiavuoreen ja pääsin auttelemaan aamutallin teossa. Kävin katselemassa tarhaavia hevosia ja haaveilin, että omistaisin joskus vanhempana yhtä monta hevosta.
Tuvassa käytiin kiivasta keskustelua tulevista jousiammunnasta. Vaikutti siltä, että harrastus oli tosissaan puraissut useampaakin Hopiavuorelaista. Aloin keskustelun lomaan itsekin tiedostamattani jo pohtimaan, josko minusta ja Polinasta olisi harrastamaan lajia. En ollut koskaan ampunut jousella, enkä tiennyt miten Polina reagoisi koko touhuun. Kokeilla voisi ainakin. Tai ehkä ei, huomautti ääni mieleni perukoilla. Pysy siinä minkä tiedät.
Chaikin oli pistäytynyt tupaan. Hän hymyili niin vilpittömästi jokaiselle, että sisintä lämmitti. Hänen pirteytensä tarttui muihinkin. Hän ei näyttänyt pahastuvan Eirankaan innokkuudesta, kun tämä uteli kysymään häneltä kaikenlaista. Pian Chai kuitenkin poistui Noan perässä tuvasta. Eira näytti ensin silminnähden harmistuneelta, mutta kääntyi sitten puhelimensa puoleen. Pettyneen koiranpennun ilme hälveni muutamassa sekunnissa hänen kasvoiltaan.
Rohkaistuin keskustelemaan ensimmäistä kertaa enemmän myös Sonjan kanssa, kun tämä kertoi siitä, miten oli valmistautunut tuleviin ratsastusjousiammunta-kisoihin. Kyselin häneltä lajista enemmänkin, sen verran mitä kehtasin. Sonja oli itse asiassa yllättävän ystävällinen, vaikka hänen viileä ulkokuorensa olikin saanut minut aikaisemmin epäilemään muuta.
Sunnuntai
Vietin päivän lastenammana Alman ja Laurin luona. He olivat pyytäneet minua vahtimaan kolmikkoa sen aikaa, kun kävisivät yhdessä ostosreissulla Seinäjoella. Heidän tarkoituksenaan oli myös nähdä Jukkista, mikäli tämä vain sattuisi asunnoltaan löytymään.
Saapuessani aamulla hoitamaan lapsia, sain Almalta pikaisen selonteon päivän ohjelmasta. Nyökkäilin mukana ja toivotin heille mukavaa päivää Seinäjoella. Minusta oli mukava auttaa lastenhoidossa. Tunsin itseni hyödylliseksi ja kuin olisin voinut tehdä jotakin hyvää rakkaimpieni eteen. Lisäksi siskontyttöni ja -poikani olivat ehkä suloisimpia pikkuihmisiä koko maailmassa. Iiraa – heidän vanhinta tytärtään olin jo hoitanut niin monta kertaa aikaisemminkin vuosien saatossa, että homma meni jo rutiinilla. Tunsin Iiran persoonallisuuden ja mielen oikut jo sen verran hyvin, että tiesin milloin hänen tuli päästä ulos leikkimään ja purkamaan energiaansa ja milloin oli rauhallisempien leikkien ja päiväunten aika. Iira oli menevä ja tekevä, reipas 5-vuotias, joka rakasti riehmuis- ja hippaleikkejä. 3-vuotias Taru taas oli kolmikon rauhallisin. Hän oli vähän omissaoloissaan viihtyvä ja muistutti niiltä osin suuresti itseäni lapsena. Hän otti aikansa lämmitäkseen tilanteille ja uusille ihmisille, mutta innostuessaan oli ihan samanlainen energinen hassuttelija kuin Iira. Taru myös piti piirtämisestä ja saattoi istua tuntikausia värityskirjansa kanssa hiljaa, ihan vain haaveillen omiaan. Vasta 1-vuotta täyttänyt Juhani taas oli oikea ripustautuja. Pieni poika roikkui kaiken päivät äitinsä kainalossa ja imetettävänä ja halusi jatkuvasti näyttää aikuiselle tekemisiään ja tekemiään havaintoja.
Lasten läsnäolo oli äärettömän rauhoittavaa ja inspiroivaa. Pienten lasten ajatuksia eivät vielä rajoittaneet sellaiset asiat kuten raha, yhteiskunnan paineet tai normit. He vain olivat. Olivat ja ihmettelivät maailmaa sellaiena kuin se oli. Päivän lopuksi, kun Alma ja Lauri saapuivat – olin samaan aikaan sekä väsähtänyt, että hyvin onnellinen.
-
Häilyvä raja
Istuin päätalon portaiden alimmalla askelmalla ja odotin. Hämärä oli jo laskeutunut, vaihtanut sulavasti punertavan ruskan sinisen ja harmaan eri sävyihin. Pihan toiselta laidalta, suuresta tummasta rakennuksesta kuului vaimeaa lehmien ammuntaa. Navettakissa Elvi näkyi hiipivän pitkin navettarakennuksen laitaa. Varmaan hiiriä saalistamassa. Paljaat jalkani hytisivät kylmästä. Vedin mekkoni helmaa alemmaksi säärieni suojaksi. Tulisivat jo, ennen kuin jäädyn. Samassa puhelimeni kilahti. Vetäisin sen esiin taskustani ja napsautin alkunäytön päälle. Ellinooran viesti loisti kirkkain kirjaimin keskellä näyttöä.
Ellinoora: Hei suunnitelman muutos! Mentiin Jonnan kanssa kebabille!
Kului hetki jos toinenkin, ennen kuin viesti jysähti tajuntaani. Kebabille? Mitä..? Aivan.. Jaa…Ei sitten. Sulloin puhelimen takaisin takkini taskuun ja nousin ripeästi jaloilleni. Avasin ulko-oven ja astelin takaisin kodin lämpöön.
Aseteltuani matalakorkoiset tummat kengät siististi eteisen kenkätelineeseen, hipsin hiljaa kyökkiin. Äiti istui pirttipöydässä siemailemassa iltateetä. Hän oli niin keskittynyt lukemaan jotakin puhelimeltaan, että hädin tuskin noteerasi saapumistani. Livahdin pikaisesti keittiöstä aulaan, siitä yläkerran portaisiin ja omaan huoneeseeni. Suljin huoneeni oven varovasti, jotta en herättäisi jo nukkuvaa isää. Sen tehtyän riisuin pusakkani ja istahdin kaikessa hiljaisuudessa sängylleni. Puinen runko narahti, mutta vanha patja antoi myöten. Oli kuin aika olisi seisahtunut. Ikkunasta kajasti vain hämärä kuunvalo. Se rajasi huoneeseeni valoisan läiskän, johon en itse kuulunut. Valon ja varjon raja oli suoraan jalkojeni juuressa. Niin lähellä, että se saattoi lähes hipaista varpaitani. Kuin veteen vedetty aaltoileva, häilyvä raja. Havaitsin pienen pienten kimmeltävien pölypallojen kuultavan kuunvalossa. Ne leijailivat tiedottomina määränpäähänsä. Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoivat askelmat portaissa. Nousin lukitsemaan oven.
-
Yhteiskuva
-
Äh, mun piti jo aikaisemmin kommentoida tätä, mutta sisäänkirjautuminen oli tälle laiskimukselle liian suuri pala purtavaksi. ::: D
I alla fall, tykkäsin tästä tarinasta ihan todella paljon! Niin kauniisti ja elävästi kirjoitettu!
’”Pää kii!” Eira äyskäisi minulle ja läimäisi minua sormille. ”Jos sä sen myyt, niin mä lupaan sulle, äijä–”’
– Tää lausahdus sai mut kyllä ihastumaan Eiraan hahmona ihan kympillä. Muutenkin Eiran rohkeus ja itsevarmuus koko tilanteessa oli vaikuttavaa. Toisaalta taas seuraava kohta sai liikuttumaan Eiran puolesta:”Kun minä itkin neljäsataa euroa maksaneen autoni rattia vasten, Eira taputteli tyynesti selkääni niin kuin olisi ollut isosisko tai äiti. Kun pitkän ajan päästä tunsin saavani taas happea, laskeskelin hänen joko olleen koko ajan ihan hiljaa, tai minun olleen niin hysteerinen, etten ollut kuullut hänen puhuvan.”
Se miten Eira ajautui tilanteessa ns. sen isomman ja vahvemman rooliin on sekä ihailtavaa, että myös osin surullista. Eirahan on tilanteessa se pikkusisko ja todennäköisesti sisimmässään kärsii ja on tilanteessa huolissaan ihan yhtä lailla kuin Inari.
Pisteet kotiin tämän perheriidan osalta joka tapauksessa Eiralle! (jos näin tunteettomasti vain voi sanoa.)
Inaria taas käy hirvittävästi tän koko tilanteen myötä sääliksi. Koko tilanne on varmasti ahdistava. Inarin tapaan alkaa toivoa Helmipuron vanhemmille joko eroa tai vähintäänkin perheterapiaa. :/
-
Voi, Fifin kuvailu vie kyllä ajassa taaksepäin omiinkin issikka-aikoihin. Onhan ne nyt suloisia ja ihania karvakasoja tasaisine töltteineen, vaikka kesäisin kesäihottumaisten issikoiden omistajia ei kyllä voi kadehtia. Sen verran työsarkaa voi ne iho-ongelmat ja ihan haralleen kyhnytetyt harjat ja hännät aiheuttaa.
Fifi näyttäisi olevan kuitenkin hyvissä käsissä. Santtu on selkeästi hyvin vastuuntuntoinen nuori hevosenomistaja!
-
Noniin, rohkea ja hyvä veto Jannalta uskaltaa hakea tukea ja apua! Mielestäni loogisin ratkaisu Jannan ongelmaan olisi se, että hän kertoisi uutiset ainoastaan Eetulle, joka luonnollisesti kertoisi ne eteenpäin Nellylle. Yleensähän vauva-kihlajais-ja-muut-uutiset voi mennä useamman käden kautta, eikä siinä mitään pahaa ole, ellei kyse nyt ole kaikkein läheisimmistä ihmisistä. Ja noh, varsinkin kun tietää että uutinen liippaa herkästä paikasta, niin voi olla parempikin että Nelly kuulisi uutisen esimerkiksi Eetulta ja kykenisi käsittelemään asian itse.
Toisaalta sitten taas eihän se logiikka luo välttämättä draamaa, joten draaman kaaren kannalta tää varmaan menee ihan eri suuntaan. 😀
-
Nyt on kyllä niin hauskankuuloinen kisa kyseessä, että Aamu raahaa isänsä Johanneksen paikalle vaikka väkisin! Tässähän voi sitten kätevästi avata hahmon isäsuhdetta samalla enemmän.
Pitääpäs mennä ilmoittautumaan. 🙂
-
Hei, ihan ensinnäkin tervetuloa munkin puolesta! 🙂 Kiva päästä tutustumaan uuteen kaksikkoon!
Kuten Sonjakin jo sanoi, olet osannut tehdä tästä tekstistä tiiviin tietopaketin. Saamme tietää enemmän Jumista ja Rubista. Alkutarinan jälkeen mielikuvani Jumista oli vähän sellainen kyräilevä nurkkaan vetäytyjä, mutta tämän perusteella tulkitsisin ensimmäisen tarinan käyttäytymisen enemmän tai vähemmän vain allkujännitykseksi. Tässä tarinassa Jumi on jo rennompi (kuten alussa ihan mainitaankin) ja kohtaaminen Nellyn kanssa sujuu mukavasti. Innolla odotan, miten Jumi tulee toimeen vai tuleeko (jee, draamaa!) muiden tallilaisten kanssa.
Lopun peltolaukka ja sitä edeltävä odotus on musta tosi kivasti ja realistisestikin kirjoitettu. Voin samaistua niihin ajatuksiin, mitä Jumilla siinä hetkessä pyörii päässä. Etenkin se miten samaan aikaan täytyy ratsastajana pysyä tyynenä, niin kuin mitään ei olisi luvassa tai muuten astetta innokkaampi hevonen jo lähtee omine lupinensa makaan.
-
Voi Nellyä, miten ylpeä voikaan vielä osin tuntemattomasta tarinahahmosta olla. Kontrasti aikaisemman Nellyn (juuri kohtukuoleman kokenut) verrattaen nykyhetkyn Nellyn välillä on valtava. Hän on selkeästi palaamassa tasapainoon. Terapiasta on saatu toimivia tekniikoita itsen, tunteiden ja ajatusten hallintaan. Arvostan tuota rehellistä tyyliä, miten asiat tuodaan esille. Nelly kertoo suoraan, miten kohtukuolemasta ja lapsensaannista muistuttavat asiat suututttavat häntä. Hallitsematon vihantunne kuitenkin muuttuu hallittavaksi, kun sen osaa tunnistaa ja sanoittaa. Tällöin tunteesta tulee tietoiseksi ja sille voi oikeasti tehdäkin jotakin, kuten laskea kymmeneen. Eli juuri näin Nelly!
Maininta terapian jälkeisestä päänsärystä ja tunnepurkauksesta osoittaa sitä, miten hyvin kirjoittaja on perillä kirjoittamastaan aihealueesta. Kuvaus on hyvin aitoa. Rankkojen asioiden käsittely ja työstäminen aiheuttaa hyvin tyypillisesti tuota Nellyn kuvaamaa ”traumapäänsärkyä” sekä uuvuttavaa väsymystä.
Lopun Burger Kingin kylmän pirtelön mainitseminen voi olla huvittava yksityiskohta, mutta itse ainakin tulkitsen maininnan selkeäksi merkiksi toivosta. Nellyn elämässä on rankempi vaihe, mutta nyt hän pärjää ja osaa suunnata katseensa herkemmin elämän valoisiin puoliin.
-
Odotus palkitsee; nyt saamme vihdoin tietää Jannan taustaa enemmän. Kuvailit itseasiassa melko aidosti sitä, miten traumaattisten kokemusten purkaminen jollekulle tapahtuu. Kertomus voi polveilla, olla hankala saada asioita sanottua (tauot) ja kun suunsa saa kerrankin vuosien jälkeen auki, voi olla ettei sitä hevillä saa enää suljettua.
Jos Janna olisi oikea elävä ihminen, menisin pikimmiten saattamaan hänet avun piiriin. Tämä siksi, että vaikka haavat olisivatkin vanhoja, kuten Jannalla, eivät ne katoa ellei niitä työstä läpi. Ja se, miten tunteellisesti tapahtumia tässäkin purettiin kertoo selvää viestiä siitä, ettei kokemuksia ole täysin prosessoitu tai työkaluja niiden kontrolloimiseen ei ole. Se taas miksi psykoterapeutti on kaveria parempi juttukaveri on, että kun traumatisoitunut ihminen alkaa dissosioitumaan (mitä traumaterapiassa tosiaan tyypillisesti tapahtuu) osaa ammattilainen saattaa hänet takaisin tähän hetkeen. Ammattilaisella on myös arsenaali erilaisia mielenhallintatekniikoita, rentoutusharjoituksia ja muuta tietoa, joka auttaa traumaselviytyjää arjessa. Kaveri on hyvä apu akuuttiin hätään, mutta jos jatkuvasti asiat vaivaavat mieltä ja tekevät elämästä hankalaa, on ammattilainen paras auttaja. Tarinahahmona toivon Jannalle vain hyvää ja terapia osana tarinoita voisi iteasiassa olla tosi mielenkiintoinen juonen ja hahmon kehityksen kannalta!
Vaikkei tilanne ehkä ihanteellisin olisikaan lapselle, voi lapsen saanti olla mullistava tekijä myös Jannan hahmossa. Itse raskausaika ja sitten myöhemmin vauva-arki voivat molemmat toimia ponnahduslautana henkiseen kehitykseen. Uskon, että Jannasta on potentiaalia hyväksi äidiksi. Hän työskentelee nuorten kanssa jo työnsä puolesta ja ymmärtää selkeästi ihmisiä pintakuorta syvemmältä. On kuitenkin hänestä itsestään kiinni, mihin suuntaan vanhemmuus etenee.
Joka tapauksessa odottelen innolla Jannan hahmon seuraavia käänteitä. Ja se vielä, että Aamua lapsirakkaana voi sitten pyytää lastenammaksi! 🙂
-
Tämä oli kyllä sellainen hyvän mielen päivitys. Kuten jo edellä puitiinkin, tulee tässä tarinassa Marshallin herkempi puoli esiin. En tiedä tulkitsenko oikein, jos olettaisin yhden hänen rakkaudenkielistään olevan lahjojen antaminen ja palveluksien tekeminen toisille? Mielenkiintoista.
Niklaksen innostus on suloista. Myös hänen veikeä ilmauksensa ”vetää urut auki” hyppää silmiin. Vaikka myönnänkin omaavani vielä melkoisen aukon näiden kaksikon parisuhdehistorian osalta, saa tämä tarina jo avaamaan hyvin itselleni heidän suhdettaan. Marshall luo aikaa Niklakselle aikaa vaikka kiireitä olisikin. Ja molemmat osaavat nauttia hetkestä ja viettää sitä ah- niin tärkeää parisuhteen laatuaikaa! Kerrassaan suloinen pari :3
-
Oi, Marshall on siis hyvä kompartmentalisoimaan mieltään! Marshall vaikuttaa siltä, ettei Jannan rankoista asioistakin avautuminen vaikuttanut häneen itseensä negatiivisesesti. Hänellä on siis sillä tavalla henkistä jaksamista ja kykyä kontrolloida ajatuksiaan, etteivät toisten huolet kaada omaa elämää. Se on hyvä piirre se.
Mielenkiintoinen ajatus tuo Marshallin mielessään pyörittelemä ehdotus. Se, että Janna tapaisi äitinsä, voisi tosissaan olla mielenkiintoista luettavaakin. Kenties Janna ottaa tästä kopin!
-
Olipas kivaa luettavaa. Alan hiljalleen saada kiinni siitä, millainen tyyppi Marshall tosissaan on. Yletön hermoilu luo samaistumispintaa. Eetun sanojenkin mukaisesti olen itse saanut Marshallista hieman kierän kuvan. (Hahmokuvauksessakin Marshallia esimerkiksi kuvataan vähäpuheiseksi ja alkuun ”kankeaksi”) Hän on nähnyt maailmaa eri mittakaavassa kuin tavan Otsonmäkeläinen, on ulkoisesti hyvin itsevarman oloinen, mutta sisäisesti hermot ovat koetuksella.
Marshallin mielenmaisemasta lukisin mieluusti lisää. Se tapa, miten hahmo käsittää maailmaa, mitä ajatuksia päässä liikkuu jne. ainakin itselle maalaa tosi hyvin kuvaa siitä, millainen hahmo on kyseessä. Mitä enemmän hahmon pään sisälle myös pääsee, sitä syvällisemmin on hahmoa mahdollista ymmärtää.
Kuva on yksinkertaisen kaunis, selkeät linjat, valotus, varjot ja väritys prikulleen täydellistä. Yksityiskohtiin on kiinnitetty selkeästi huomiota. Pidän erityisesti siitä, miten este on piirretty ja hahmoteltu. Estelaatikon kukat on osattu piirtää laskeutumaan todella luontevasti. Ehkä jotain, mitä kuva voisi kaivata olisi enemmän eloisuutta ja ilmettä. Toisaalta niiden poissaolo voi olla tarkoituksellista, sillä se maalaa kuvasta tietynlaisen: Marshallin jännitys huokuu kuvasta, samoin Barnumin varmuus. Kaiken kaikkiaan tykkään!
-
Ihana yksityiskohta että eläinlääkärikin puhuu leveetä murretta! Eläinlääkärin saapuminen on kyllä aina jotenkin kuumottavaa. Sitä yliajattelijana menee heti asioiden edelle ja mielessään pyörittelee jo vaikka mitä onnettomia löydöksiä.
Haah, ihana Marshall heti ensimmäisenä totuuden torvena. 😀
Tuo kivaa realistisuuttaa virtuaalielämään, kun hevosetkaan ei aina ole terveitä. (Mut ei draamanhakuisesti myöskään ihan kuolemansairaita)
Toivotaan Mortille paranemisia!
Ps. aijaijaijai, vai että ihan Anssille piti jälleen ilmoittaa asiasta.. 😉 Anssin ilmeneminen kuvioissa on kyllä tuonut Sonjan tarinaan uutta jännitystä ja eloa, jatkoa odotellen siis!
-
Holy shit – oli hyvää luettavaa!
Viimeistään nyt oon ihan koukussa tähän Chain ja Noan juttuun! Chai on hahmona muutenkin todella sympaattinen ja yllättävänkin samaistuttava. Hän on tyyppinä ainakin Noan suhteen sellainen yliajatteleva jännittäjä – jotain mihin varmasti moni voi samaistua. Samaan aikaan Chai haluaa olla Noan lähellä ja toisaalta taas niin peloissaan, että haluaisi karata paikalta. Toisaalta taas juuri se pelonsekainen jännitys vain voimistaa sitä tunnetta toisesta. Ja se jännite varmaan saa juuri lipsauttelemaan noita freudilaisia. 😀
On mielenkiintoista lukea Chain kipuilusta sen suhteen, ettei hänellä omasta mielestään voi olla poikaystävää. Miten paljon äidin ajatuksilla sekä oletetulla uskonnollisella kasvatuksella onkaan vaikutusta asiaan? Usko ja rakkaus – melkoinen pulma. Chai elää jotenkin näiden ristiriitojen välillä. Samaan aikaan hän nauttii Noan läheisyydestä ja taas heti jo toisessa lauseessa työntää ajatukset Noasta poikaystävänä huis helvettiin. (pun intended)
Miten kauan meneekään, että phaeng muuttuu poikaystäväksi..? Jännityksellä odotellen jatkoa..! :’)
Ps. ehdottoman iso peukutus hyvälle improvisoinnille
-
Oi, kiva kuulla Harrin kuulumisia lätäkön toiselta puolelta! Vähän hirvitin ensin, että paljastuuko tää Anssi-keissi heti, mutta eipä tietenkään. (Olisihan se pitänyt arvata :D) Miten mahtaisi Harri muuten reagoida, mikäli tietäisi? Onko asia edes mainitsemisen arvoinen? Onko Harri sellainen ihan_sama_ok_ei_se_oo_vakavaa-tyyppi, vai olisiko mitä pikimmiten koneella matkaamassa kohti Suomea selvittämään tilannetta?
Vähän nyt polveilee, mutta siis muutenkin mielenkiintoinen lukea siitä, miten Sonjan ja Harrin suhde sujuu näin etänä. Ymmärrettävästi etäily voisi monilla hiertää parisuhdetta. Tässä tarinassa kuitenkin kaksikolla näyttäisi vielä olevan kaikki hyvin. Harrin iloista selontekoa lukiessa asetun vahvasti hänen puolelleen ja vähän hirvityttää ja samalla taas odotan draamannälkäisenä kihisten sitä, mitä tulee tapahtumaan..!
Anssi-pommin putoamista odotellessa.. 8)
-
Tuli tää jo eilen luettua, vaan ei vaan kerennyt silloin kommentoimaan. 😀
Lyhykäisyydessään ihana tarina! Leon ja Camillan välinen kemia välittyy hyvin lukijallekin. En ole oikein koskaan jaksanut lukea mitään lällyä rakkauden vuodatusta, joten näiden kahden suloinen, mutta kiusoitteleva tapa tuoda ilmi omaa kiintymystään on kivaa luettavaa!
-
Oi, kiva et päätit tehdä vastaheiton! :’D
Pitääkin laittaa Aamu kyselemään Nellyltä valmennuksia. Muuten tuo jännittäminen tekee Marshallista omissa (ja varmasti muidenkin) silmissä inhimillisemmän hahmon. Alkuun kuva kilparatsastajasta on hyvin ruusuinen, mutta jännitys ja hermoilu paljastaa myös rosoisemman puolen miehestä. (hyvällä tavalla tietty)
Toivotaan nyt vaan että jännittäminen oli turhaa ja kisat sujuisivat hyvin!
-
Voi Noan äitiä! Sonjan muistisairaus-epäilystä poiketen itse luin tämän ennemminkin vanhemman ihmisen yksinäisyytenä ja eristäytyneisyytenä.(Eikä nyt niinkään merkitystä onko Noan äiti nyt viidenkymmenen hujakoilla tai vanhempikin) Viimeistään korona ja on-off-karanteenit ovat karsineet monelta vanhemmalta ihmiseltä sosiaaliset kontaktit. Harrastusryhmät joutuivat tauolle, mikä voi jo eläkkeellä olevalle olla valtava droppi sosiaalisista ympyröistä ja aktiviteeteista. Entistäkin kurjempi on tilanne, mikäli terveys jo reistailee ja/tai asuu yksin. Näistä moni kohta taisi Noan äidin kohdallekin osua?
Tuo Noan äidin olemuksen ja kokemuksen kuvailu kaikkeudessaan kosketti. Aihe on hyvin ajankohtainen ja tärkeä.
Toisaalta tekstin otsikko laittaa pohtimaan. Onko Noan äidin käytöksen ja olemuksen takana sittenkin jotakin vakavampaa? Esimerkiksi se Sonjan ehdottama muistisairaus? Tai muita terveyshuolia vihoittelevan polven lisäksi? Innolla (ja kauhulla) jatkoa odotellen.
-
Voi Anssi, Anssi, Anssi.. :’D Vai on siellä varattua naista vikitelty!
Viihdyttävä tarina, vaikka Sonjan hämmentyneisyyttä ja sisäistä ristiriitaa käykin hieman sääliksi. Toisaalta tarinan parasta antia oli nimenomaan Sonjan päänsisäinen keskustelu ja etenkin sen raflaava loppu.
Miten saatkin dialogin kuulostamaan noin luontevalta? Pitää kyllä itse ottaa oppia.Draamanhakuisesti jään odottelemaan Anssin suudelman jälkipuintia. 8)
-
Hetkinen, mä en nyt tiedä pettikö mun tekstin ymmärtämisen taito, mutta siis tarkoititko että hopiavuorelaisten toimesta sun luomat ideat ammutaan alas? Vai ihan vain sä itse?
Janna on musta mielenkiintoinen hahmo, eikä ne uudet juonenkäänteet sinänsä mikään huono asia ole. Toki lukijana aina toivoisi että juonet selitettäisiin loppuun ja kokonaiskuvaa pidettäisiin näin enemmän silmällä. Mutta toisaalta ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tarinoida, etenkin näin harrastuspohjalta. c:
-
Näin lukijana kirpaisi kyllä sydämestä tuo kuvaus siitä, miten Hello yrittää väen vängällä etsiä kohdetta laastarisuhteelleen. Se miten Alexinkin naurunkiherrys saa vain muistuttamaan entisen rakkaan reaktiosta.
Joka tapauksessa Hellon toiveikkuudesta on kiva lukea. Hän ei jää vellomaan masennuksen kourissa, vaan elämänkokemusta on kuitenkin sen verran, että hyökyaallon jälkeen tietää vesien taas rauhoittuvan. Kenties inhottavin asia psyykkisen ja fyysisen kivun eroavaisuuksissa onkin juuri se, että jälkimmäiseen usein tepsii burana, mutta ensimmäiseen vain aika.
Mielenkiinnolla odotellen Hellon elämän seuraavia juonenkäänteitä ja sitä päivää, kun ex-poikaystävää ei enää satuta ajatella.
