Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ku maailmanloppu tulee ni jäljelle jää vaan torakat ja Toyotat
Onneksi Oskari ajoi aika rauhallisesti. Sillä ei ollut silleen mikään kiire Motonettiin varaosaostoksille. Alex ei ollut yhtään niin rauhallinen, vaan vääntelehti penkissään levottomana. Tylsistyneenä, veikkaisin. Tupakan tarpeessa ehkä. Onneksi se ei ollut ratissa.
Eira tuijotti lähinnä kännykkäänsä. Lopulta se kuitenkin nosti katseensa ja naulitsi sen muhun.
“Minkä auton sä sit meinaat muka ostaa?” se kysyi.
Se oli Eiran kohtelias versio siitä, että “mitä sä muka ees tiiät autoista tai niiden ostamisesta”. Niin se olisi varmaan sanonut kenelle tahansa vähänkin tutummalle kuin mulle.
“En tiiä vielä. Jonkun, joka ei kuluta kauheesti. Ois kiva, jos se pysyis ehjänäkin.”
“Ei mitkään autot pysy ehjänä,” Eira väitti.
“Osta Volvo”, Oskari neuvoi.
“Emmä kyl tiiä.”
“Mitä vikaa?”
“Ei mitään, jotenki ne vaan ei oo mun juttu. Ne on sellasia iskä-autoja.”Oskari jäi maiskuttelemaan ja hyhhäilemään, kun sanoin sen autosta sillä tavalla.
“Osta Audi”, Alex ehdotti. “Sä et kuitenkaan oo ihan mikää Bemmi-ihminenkään.”
“Emmä Audia. Musta ne näyttää ihan perunoilta. Tai hatuilta millä on pyörät.”
“Hatuilta millä on pyörät”, Eira tyrskähti. “Totta.”En tiedä miksi mulle oli pieni voitto saada Eira hymyilemään edes pieneksi hetkeksi, vaikkakin sitten vähän pilkallisesti. En edes yrittänyt esittää tietäväni autoista juuri mitään, ja sellainen rehellisyys oli varmaan ainoa oikea tapa toimia Eiran kanssa. Se olisi haistanut vilpin ainakin kilsan päähän.
“No mites se Skoda kuitenki? Jos ei mun auto ni joku muu”, Alex ehdotti.
“Musta ne on aika kalliita laatuunsa nähden. Ei oikein sytytä.”
“Vai ei sytytä…” Alex mutisi, mutta jätti murjaisematta perään mitään itselleen tyypillistä jatkaessaan autovalikoiman läpikäyntiä. “Mitä muita autoja vielä on ees?”
“Ooppeli on ainaki”, Oskari tiesi kertoa.
“Tiesittekö, että Opel on oikeesti lyhenne sanoista Oitis Pois Euroopan Liikenteestä”, Alex neuvoi.Eira tyrskähti taas kännykkänsä takaa. En osannut tulkita tämänkertaisen äännähdyksen sävyä.
“Tai sitten: Oho, Pojat, Eipäs Lähetäkkään”, Alex jatkoi. “Eli sellasta ei ainakaa kannata hankkia.”
“Joo ei, musta neki on vähän iskä-autoja. Iskällä on ollu Ooppeli joskus sata vuotta sitten”, tuumasin.
“Mikä ihme on ees iskä-auto?” Oskari vaati saada tietää.
“No sellanen, tiiätsä, auto mitä on iseillä aina. Kyl sä tiiät.”
“En mä kyl tiiä”, Oskari väitti ja raaputti kulmienväliään peukalonkynnellään ennen kuin palautti toisenkin käden rattiin.
Ei sillä, että olisin katsellut sitä. Tietenkään.“Mersut ja muut sellaset kalliit huollettavat voi unohtaa kanssa”, huokaisin. “Eipä siinä paljoo vaihtoehtoja jää.”
“Kyl sulle ainut vaihtoehto on Toyota. Ne kestää jopa sun käytössä”, Alex sanoi.
“Mitä mun käytössä on muka kestämistä? Mähän ajan varovasti!”
“Me ei oltais matkalla Motonettiin jos sä oisit tässä taannoin ajanu varovasti. Ei mut oikeesti, sit ku maailmanloppu tulee ni jäljelle jää vaan torakat ja Toyotat”, Alex jatkoi.
“No yks sellanen sitte, kiitos. Ei tarttis aina olla raahaamassa sitä ripustettavaks johonkin.”Eira kiristeli hampaitaan, kun se oli hyvää hyvyyttään ripustanut mun vanhan auton juuri sinne niin autotalliin korjausta varten.
“Meinaaksä ostaa ihan uuden?” Oskari kysyi, niin että Eira ei onneksi ehtinyt ottaa enempää kierroksia siinä välissä.
“No en nyt ehkä ihan ihan uutta, mut aika uuden haluisin kyllä. Et sillä vois ajella sit pidempään suht huoletta. Sellanen muutaman vuoden vanha. Pitää olla ajettu alle satatuhatta.”Oli Alexin vuoro tyrskähtää. Se melkein sylkäisi samalla.
“Mikäs rouvan budjetti on tähän?” se kysyi huvittuneena.
“No en oikein tiiä vielä. Kai sen näkee sitten, että mitä ne hinnat on. Joku rahoitussopimushan siitä sit tulee. Emmä kerralla ajatellu maksaa sitä tietenkään. Enkä mä varmaan ees maksa sitä loppuun asti ku vaihdan sen sit jossain vaiheessa taas. Pitää kattoa. Käsirahaa voisin laittaa ehkä tonnin, vaikka ei niitä nyt huvikseen lojukaan nurkissa.”
“Rouva puhuu niin ku olis ennenki ostellu autoja”, Alex myhäili.
Melkein kuulosti hetken siltä, kuin se olisi ollut ylpeä musta.
“Saanen muistuttaa, että rouva on myös ekonomi”, totesin juhlallisesti. “Voidaan laittaa muidenkin rahoitusasiat kuntoon samalla.”
“Ei tartte. Skoda kulkee vielä. Toistaseks.”
“Ooksä valmistunu jo?” Eira heräsi tiedustelemaan.
“Periaatteessa joo. Kaikki hommat näytti ainaki menneen läpi. Eilen tajusin hakea tutkintoa, ku pitkästä aikaa avasin koneen. Kai ne paperit sieltä ennen pitkää tulee, ku joku siellä koululla saa ne kasaan.”
“Ai no mut sithän me saadaan kakkua! Vai mitä että saadaan? Oisit heti sanonu et meil on juhlat tulossa”, Alex innostui.
“Ai meillä”, naurahdin. “Emmä kyl tiiä mistään juhlista. Jaksaako tässä nyt järjestää…”
“Voisko siel olla simaa?” Oskari kysyi varovasti.
“Ei helvetissä!” Alex parahti. -
Joo joo, tiedän että mun pitäis kirjoittaa autoista, mutta se on liian vaikeaa ja nyt on oikea päivä tälle. Hyvää vappua, olkaa hyvät!
1. Joulusimantekijät
2. Jumissa3. Simassa
Mulla oli jäänyt joulusta – tai siis Oskarin synttäreistä – sitä itsetekemääni simaa jäljelle. Vappu tuntui otolliselta ajalta hankkiutua lopuista eroon. Päätin kiikuttaa viimeisen pullon Hopiavuoreen – eiköhän se tuvassa katoaisi äkkiä parempiin suihin. Etenkin, jos vihjaisin Oskarille, että sitä sai taas.
Sima oli muovipullossa mun parvekkeella – siinä samassa paikassa, mihin olin sen jättänyt tekeytymään… Kauanko siitä nyt oli? Neljä-viisi kuukautta?
No, kai se viileällä parvekkeella oli säilynyt ihan juotavana…?
Paitsi että pullo oli oudon turvonneen näköinen. Muuttanut muotoaan jotenkin… pyöreäksi? Ihan kuin koko muovipullo olisi kasvanut kokoa. Oliko sima muka jatkanut käymistä itsekseen kylmällä parvekkeella…? Toisaalta olihan tässä keväällä ollut muutamia lämpimiä päiviä, viittätoista astetta ja ylikin.
No, kai se vain sihahtaisi vähän kovemmin, kun sen avaisi. Eiköhän se ollut jossakin vaiheessa lakannut käymästä itsekseen, kun oli ollut pakkasia ja kaikkea. Kai se hiivakin jossakin vaiheessa oli sinne kuollut.
Alex oli tulossa hakemaan, koska mulla ei sattuneesta syystä ollut toimivaa autoa. Kannoin painavan tuntuisen pullon portaat alas parkkikselle. Olin tietenkin etuajassa, ja Alex myöhässä. Laskin pullon maahan odotellessani. Aurinko lämmitti kasvoja jo ihan kivasti, vaikka vappusääksi oli luvattu myös sadetta ja raekuurojakin. Keräilin pisamia siinä hetken ennen kuin huomasin tutun Skodan kaartavan pihaan.
“Mikä helvetti toi on?” Alex rääkäisi avatessaan auton oven.
“Se on sitä simaa. Älä suotta nouse autosta…”
“Eiku nyt helvetti seis! Et varmana tuo tota pommia mun autoon!”
“Ei se oo mitään Pommacia ku se on sitä simaa…”
“Älä koske siihen!”
“Miksen?”
“Se on ihan turvonnu, nääksä! Se räjähtää!”
“No eikä räjähdä, höpö höpö taas.”
“Mun autoon toi ei ainakaan tule. Sun kanssa päätyy ojaan ihan ilman tollasiakin…”
“No mä voin sihauttaa siitä noi paineet pois…”Otin pahaa-aavistamattomana pullon kaulasta kiinni ja väänsin korkin auki. Miten olin muka saanut sen niin tiukalle talvella? Lähtihän se lopulta liikkeelle, ja samalla lähti simakin. Kuohuvaa nestettä sinkosi rusinoineen päivineen valehtelematta oikeasti mun pään yläpuolelle, varmaan pari metriä pullon suusta suoraan ylöspäin, ja siitä sitten vähän joka suuntaan. Alex suojautui autoonsa kädet korvillaan.
Pulloon ei paljoa jäänyt, kun suihkuaminen lakkasi. Simaa oli maassa, mun vaatteissa ja hiuksissa… Ja Alexin auton katolla ja ikkunoissa. Näin Alexin ”mitäs-minä-sanoin”-ilmeen vasta, kun se laittoi tuulilasinpyyhkijät päälle ja siirteli niillä enimmät simat etuikkunastaan maahan.
“No niin, nääksä nyt!” se saarnasi käsiään levitellen ja viittoen joka suuntaan, kun uskaltautui taas ulos autostaan. “Toi on ihan vitun myrkkyä, tajuatsä? Toi tyyliin syövyttää mun auton! Kauan toi on ehtiny käydä?”
“No tyyliin… Siitä asti, kun oli ne Oskarin synttärit silloin… joulukuussa…”
“VITUN IDIOOTTI, SAATANAN HULLU!” Alex huusi ja otti mua päästä kiinni molemmilla käsillään. Sen käsiin taisi tarttua simaa mun hiuksista. “Ymmärräksä paljon tossa on alkoholia? Se on käyny tuolla lämpimässä monta kuukautta ja varmaan jäätyny ja sulanu moneen kertaan ja kaikkea! Me oltais saatu alkoholimyrkytys jok’ikinen jos oltais edes maistettu tota!!”
“No ehkä sä nyt vähän liiottelet kuitenki… Emmä aatellu, ku simassa on yleensä niin vähän alkoholia, jos ollenkaan. Emmä ees laittanu tähän kauheen paljoa hiivaa…”
“Sua ei voi kyl jättää vahtimatta ku sä meinaat heti tapattaa kaikki ja ittes siinä samalla. Keittelet tollasia vahvoja alkoholijuomia tuolla… Kuule, noi jutut kannattais jättää isoille tytöille.”
“No emmä tarkotuksella…”
“No sen mä uskon, ettei sulla olis tullu tollanen mieleenkään. Mut tuu, hävitetään tää nyt ennen ku joku puistokemisti tulee kyseleen sulta reseptiä.” -
Välineurheilua
“Ooksä huomannu et Veeralla on eriparin kaviot?” Alex kysyi yhtenä päivänä, kun harjailin hevostani tallin käytävällä.
Huokaisin.
“Joo. Huomaahan sen, kummalla etujalalla se tonkii ja kaivelee enemmän tuolla tarhassa. Varmaan pakko laittaa kengät kuitenki. Toi oikea on kulunu jo aika paljon.”
Alex ei sanonut oikein mitään, jatkoi vain touhujaan. Se ei tainnut niin ajatella, oliko hevosilla kenkiä vai ei. Tai en tiedä.
Tavallaan pelkäsin uutta kaviopaisetta, kun nauloja iskettäisiin kavioainekseen. Lisäksi likaa voisi mennä kengän ja kavion väliin ja jäädä sinne muhimaan. Se aiheutti mussa levottomuutta, kun en päässyt puhdistamaan ja tarkistamaan joka millimetriä. Mutta toisaalta en voinut pelkästä periaatteesta pitää hevosta ilman kenkiä, jos sen kaviot kuluivat liikaa. Takakaviot olivat ihan kunnossa kyllä, ja niihin tuskin ainakaan vielä tarvitsisi laittaa kenkiä. Vaikka Veera ei arkonut (vielä), arvelin täysin kengättömän aikamme alkavan olla ohi. Se työllistäisi kaikkia ihan liikaa, jos sen pitäisi aina tarhassa ja ratsastaessa pitää tossuja jalassa, ja sitten se pudottelisi ja hukkaisi niitä kuitenkin mennessään pitkin maita ja mantuja. Kyllä sille olisi lyötävä rautakengät alle – juuri kun kavioaines oli toipunut edellisistä ja reuna saatu siistiksi naulanrei’istä. Nätit kaviot sillä oli, mutta toinen etukavio alkoi olla oikeasti liian lyhyt. Menisi vielä vinoon koko hevonen…
Kenkiä ei oikein voinut pitää on off, kun naulanrei’illä kesti aina niin pitkään kasvaa pois. Siinä sai sitten sydän syrjällään odottaa, tulisiko halkeamia ja mikä kohta lähtisi repsottamaan ja lohkeaisiko jostakin pala pois. Olisi valittava joko tai. Moni piti siitostammoja ilman kenkiä eikä kesälaitumiinkaan ollut pitkä aika, mutta kun Veeran olisi tarkoitus vielä treenata ja käydä parit kisatkin ennen äitiyslomalle jäämistä… Kevyemmälle käytölle jäämiseen olisi vielä loppujen lopuksi melko pitkä aika. Ensi vuoden kesän se voisi sitten varsansa kanssa viettää laitumella ilman kenkiä. Vielä tänä kesänä kulutusta varmaan tulisi kokonaisuudessaan liikaa, kun oli niitä kisojakin tiedossa.
“Milloin mennään autokaupoille?” Alex kysyi katkaisten mun mietteet ihan totaalisesti.
“Rahan menoa ei voi estää”, mutisin.
Oli pakko huokaista taas syvään, kun oli niin paljon vastuullisia asioita mietittävänä. Ajatukset sinkoilivat velvollisuudesta toiseen.
“Tä?”
“Ei mitään. Mennään vaan joku päivä.”Ärsytti ostaa uusi auto. Ihan kuin kukaan huvikseen haluaisi sitoutua sellaiseen menoerään. Mutta pakkohan se olisi hommata, kun en pärjännyt ilman. Olin minä netistä niitä katsellut, mutta vitkuttelin vielä. Pitäisi varmaan ostaa kerralla kunnollinen ja turvallinen, eikä mitään halpaa ruoskaa, mutta olihan se vähän pelottavaa ihan yksin sitoutua uudempaan ja kalliimpaan autoon. Vanha oli ollut jo jatkoajalla. Tässä se taas nähtiin, että kasvaneiden tulojen myötä menojakin oli enemmän. Kai se sitten kuului asiaan, ettei enää työssäkäyvänä ajeltu huoletta ympäriinsä opiskeluaikaisella menopelillä.
Hevosten ostaminen oli helpompaa, koska tiesin niistä enemmän. Okei, ehkä olin mennyt vähän metsään Wandan kohdalla, kun mietti lähtöasetelmaa… Hevosten kohdalla tiesin kuitenkin ainakin nykyään melko tarkkaan, mitä halusin, ja toisaalta, miten niistä huolehdittiin. Autojen kohdalla tiesin vain sen, että valkoinen olisi taas ihan kiva, ja siihen se sitten melkein jäikin. En minä silleen niiden ominaisuuksista saati ylläpidosta tiennyt. Tankata osasin, juuri ja juuri. Sekin jännitti, jos piti mennä uudelle bensa-asemalle ensimmäistä kertaa.
Huokailin vielä hetken ennen kuin päätin ryhtyä toimeen ja hoitaa vaivaavat asiat kerralla kuntoon. Ensin soitin kengittäjälle ja varasin ajan etukenkien laittamiseksi ja takakavioiden vuoleimiseksi. Ei niissä pituuden puolesta paljoa vuoltavaa ollut, mutta anturoita ja säteitä saisi siistiä, ja niihin en suurin surminkaan uskaltaisi kajota itse. Sitten ilmoitin Alexille, että lähdetään tänään autokauppaan. Alex tietenkin riemastui ja listasi kaikki lähiseudun puljut, joista sai autoja. Sain kuulla saarnan siitä, miksei yksityishenkilöiltä kannattanut ainakaan minun asemassani ostaa yhtään mitään, ja millaisia autoliikkeitä kannatti välttää. Kuuntelin puolella korvalla samalla kun pakkailin Veeran kamoja pois. Alex taisi jäädä itsekseen höpöttämään, kun lähdin viemään hevosta ulos.
Jatkoa seuraa. 😀
-
Baanalla
“Aja nyt!”
“En mä voi ku kato nyt ku tuolta tulee noi…”
“AJA! Paina sitä kaasua!” Alex mylväisi.
“Mulla on väistämisvelvollisuus.”
“No et sä voi tähän keskelle risteystä jäädä! Ei se oo mitään väistämistä!!”
“En mä voi peruuttaa takasin tonnekkaan!”
“Aja nyt nainen!”
“No nyt mä voin ajaa…”
“Harvan kyydissä pelottaa niin paljon ku tässä…”
“Höpö höpö. Mähän oon varovainen kuski.”
“Voisit kuitenki ajaa alta pois ku ihmiset tulee tuolta.”Keskustassa ajaminen oli sitten mänttiä puuhaa. Huokaisin helpotuksesta päästessäni pois ikävästä risteyksestä, jossa oli olevinaan mulle vihreät valot, mutta jossa jouduin silti väistämään sekä suoraan vastaan ajavia että jalankulkijoita, kun käännyin. Onneksi päästiin pian suoralle tielle kohti Otsonmäkeä.
“Tykkäätsä vielä Oskarista?”, Alex kysyi yhtäkkiä.
Meinasin saman tien menettää auton hallinnan. Viime hetkellä sain ratin suoristetuksi, mutta oikea eturengas ehti käväistä reilusti pientareen puolella.
“HEI! Miten voi olla, että sä selvisit tuolta keskustasta, muttet pysy suoralla tiellä?” Alex moitti.
“Vitsit ku sun pitää laukoa tollasia yhtäkkiä…”
“Se oli ihan normaali kysymys!”
“Ai normaali!?”
“No tykkäätkö?”
“En tietenkään! Tai siis kaverina tietenkin tykkään!”Alex katsoi mua silmät viiruina arvioiden, puhuinko totta.
“Mistä sä nyt tollasia oot taas saanu päähäs?”
“Sä kuitenki tykkäsit siitä silloin kun…”
“Höpö höpö, enkä oo tykänny kenestäkään. Pää kii nyt.”
“OLETHAN TYKÄNNY”, Alex huusi ja läpsäisi mua olkavarteen.
“Au! Okei, okei, ehkä joskus oon, mutta en enää. Tietenkään.”Alex työnsi naamansa oikein lähelle mun tiehen kohdistettuja silmiä yrittäen taas nähdä mun ajatukset. Tietenkin se onnistui siinä.
“Puhut paskaa”, se sanoi. “Sä puhut paskaa!!”
“No mitä sulle nyt voi edes sanoa…”
“Mä luulin ettet sä enää… tiiätsä… roiku siinä. Ku se on sellanen ja kaikkea.”
“Emmä roiku missään.”
“Niin varmaan. Ai ai. Vai että Ilona ja…”
“Nyt se pää kiinni tai sä jäät tähän maantien varteen!”
“ILONA JA…”
“Ei! Hiljaa! Ei oo eikä tuu!”
“No okei sitte. Uskotaan. Paskapuhetta, mutta uskotaan.”
“Sitä minäki”, olin sanomassa, mutta silloin auto-parkani alkoi pitää hirveää kolinaa. “Mitä helvettiä”, päädyinkin rääkäisemään.“Stuntti seis!” Alex komensi ja tarttui rattiin pelkääjän paikalta.
“Irti siitä”, kiljaisin.Painoin jarrua ja ohjasin auton pientareelle. Sinne se oli kyllä jo matkalla muutenkin, kun Alex roikkui ohjauspyörässä kuin pieni marakatti, jota en saanut karistettua millään irti.
“Salee nää Seatit hajoo heti ku vähän käy ojan puolella…” Alex mutisi noustessaan autosta ja tarkastellessaan tilannetta.
Se yritti kurkkia auton alle, josta kolina oli kuulunut.
“Paskana tää on”, oli Alexin nopea diagnoosi.
Meinasin sanoa, että niin minäkin, mutten ehtinyt.“Hei, tuolta tulee auto”, huomasin helpottuneena. “Ehkä toi voi auttaa meitä jotenkin…?”
“No mitä tollanen käppänä nyt voi tehä, toi on joku ikäloppu…” Alex mutisi.Lähestyvä auto kuitenkin hidasti meidät nähdessään. Kun se valui pysähdyksiin, kuski avasi ikkunan. Vanhan miehen ruttuiset kasvot pistivät ulos auton sivuikkunasta. Kasvoilla oli ilkikurinen virne.
“Ei kannattais ajjaa nin täysijä, levijää koko paska”, se väänsi leuka vääränä.
“Kiitti vinkistä!” Alex pisti takaisin, mutta ukko rullasi jo ikivanhan autonrämänsä ikkunaa ylös ja jatkoi matkaansa jättäen peräänsä vain mustan savupilven.“Toi ei oo kyl täältä päin”, Alex sanoi.
“Varmaan se vaan lähti!” vinkaisin jäämättä miettimään, millä murteella olimme saaneet kuulla kunniamme, vaikkei ukkeli ollut edes nähnyt, mitä vauhtia olin ajanut.
“No ei tosta ois mitään apua ollu kuitenkaan. Soitetaan Eetulle”, Alex päätti huolettomasti niin kuin mun auto ei olisi juuri heittänyt henkeään maantien varteen Seinäjoen ja Otsonmäen välille.
Joka suuntaan näkyi pelkkää peltoa.“Miten mä pääsen illalla tallilta kotiin?” vikisin ääneen, mutta valitsin kuitenkin samalla Eetun numeroa, kun en muutakaan keksinyt.
“Kyl sä jotenki pääset. Katotaan sitä sitte. Mut mä kuule Ilona luulen, et sun pitää ehkä ostaa uus auto”, Alex neuvoi auliisti. -
Jatkoa tälle.
Kahvia, kokista ja koiria
Tulin tupaan samaan aikaan Noan ja Santun kanssa, mutta jälkimmäinen hävisi johonkin sillä välin, kun kaivelin laseja ja mukeja kaapista.
“Juotko sä Niklas kokista vai kahvia? Vai teetä?” kysyin.
“Voiskoha niitä sekottaa keskenään?” se mietti ääneen, kun ei osannut päättää.
“Kuulostaa eksoottiselta”, naurahdin ja annoin sille sekä lasin että mukin kaiken varalta.
Laitoin samalla vaivalla teevedenkin kiehumaan. Sonja tulisi kuitenkin ennen pitkää, ja se ei ainakaan juonut yleensä kahvia.Santtu palasi keittiöön vanavedessään meidän uusin tallilainen.
“Lisää mukeja”, tiedotin lähinnä itselleni ja lähdin takaisin kaapille.Noa alkoi onneksi jututtaa Maisaa, kun minä en oikein sillä tavalla osannut heti puhua vieraille ja uusille. Kannettuani lisää astioita pöytään kaappasin Mielikin saadakseni käsilleni tekemistä pöydän ääressä istuessa. Se suostui onneksi jäämään syliini paijattavaksi – herkkujen toivossa varmaankin.
“Sulla on se kimo tamma”, totesin Maisalle.
Tyhmä asia sanoa: ei kysymys, vaan toteamus täysin ilmeisestä asiasta – mutta tulipa nyt taas sanottua. Taisin olla mestari tyrehdyttämään keskusteluja.
“Joo, sen nimi on Oili”, tyttö kertoi.
Minä en tietenkään osannut vastata siihen enää muuta kuin että ai jaa ja okei, ja sitten aloinkin jo ajatella, että paikalle kaivattaisiin kipeästi Helloa tai jotain muuta suupalttia. Alexia esimerkiksi. Tai edes Eiraa, joka varastaisi shown.
Tiirasin tuvan ikkunasta toiveikkaana, kuka sieltä oli tulossa. Sonja se oli. Mietin itsekseni mukini takaa, miten sillä tuntui pysyvän aina tallilla vaatteet niin puhtaina, kun nytkin sillä oli tahrattomat ratsastushousut jalassa. Pitäisi kysyä siltä joskus.
Moikkasin Sonjalle ja tein tilaa viereeni. Kaipasin rauhallista naista tuekseni, kun puheenaiheet alkoivat käydä vähiin eikä Alex ollut hölöttämässä puolestani kaikkia minun ja samalla muidenkin asioita jokaisen kyläläisen korville. En osannut kertoa itsestäni mitään, kun yleensä se tehtiin puolestani.
Sonja sanoi sanan siellä ja toisen täällä, kysyikin jotakin, mutta muutoin kuunteli keskustelua mietteliäänä. Niin minustakin tuntui hyväksyttävältä lähinnä kuunnella ja seurata sivusta.
Noa osasi onneksi jutella nuorille omalla rennolla tavallaan. Missä olet opiskellut, miten päädyit tänne, taidatte olla melkein saman ikäisiä Santun kanssa ja sitä rataa. Tavallisia asioita, joita en silti olisi itse osannut kysyä uudelta tulokkaalta.
Välillä harhaannuin katsomaan ikkunasta, kun Oskari työnsi kottikärryä pihan poikki talliin. Sonja huomasi, että katsoin sinne. Se katsahti samaan suuntaan kuin selvittääkseen, mitä niin kiinnostavaa siellä saattoi olla. Siirsin nopeasti katseeni käsiini, ja Sonja siirsi omat tarkkanäköiset silmänsä minun punehtuvaan poskeeni. En oikein keksinyt, mihin olisin seuraavaksi katsonut, mutta ainakaan en uskaltanut kohdata Sonjan katsetta tai vilkaistakaan enää ikkunan suuntaan. Niinpä tuijotin oman hämmentyneen naamatauluni heijastusta kahvini himmeästä pinnasta ja mietin, miten ihmisellä voikin olla niin punaiset posket.
“Tiiätsä Ilona siitä enemmän?” kysyi Noa yhtäkkiä.
Minulla ei ollut hajuakaan, mistä puhuttiin, kun en ollut seurannut keskustelua.
“Häh mitä? Mistä?” takeltelin niin kuin olisin juuri herännyt.
“Hellon uudesta koirasta. Et miten se tarkalleen sille sit lopulta pääty?”
“Aaa. Lallero. Öö. Sieltä Kulkurin kautta kai. Se osti sen. Tai lunasti jotenkin…”
“Nii just, tarhan kautta”, Noa kiteytti nyökäten.Sitten porukka alkoi puhua koirista yleisemmin, ja sain esitellä syliini asettuneen Mielikin Maisalle.
“Ilonallakin on koira”, Sonja kertoi.
“Juu, Onni on kotona”, sanoin rakastavasti.Silloin hymyilin, ja kukapa ei hymyilisi puhuessaan omasta uskollisesta koirastaan.
“Ja hei Santullakin on koira”, muistin.
“Joo, Kaapo”, Santtu vahvisti. “Oikeestaan se on mun porukoiden koira, mutta mä sitä taidan hoitaa eniten.”
“Joku noutajako se oli?” Sonja kysyi.
“Joo, kultainennoutaja”, Santtu nyökkäsi.
“Ne on kyl söpöjä”, sanoin ja kiersin käteni Mielikin ympärille. “Onko tätäkin kenties syötetty pöydästä?”
“Joo, Eetu syöttää ainakin”, Noa sanoi siihen malliin, että asia oli yleisessä tiedossa ja ihan peruskauraa. “Onniaki ihan varmasti.”
“Jep, ja lisäks ainakin Alex, Hello, Oskari ja – krhm – Niklas”, luettelin vilkaisten lopuksi ainoaa paikalla olevaa asianosaista muka tuomitsevasti, mutta virnistäen kuitenkin.
“Mut vaan pari kertaa”, Niklas huikkasi sormi pystyssä.
“Joo joo, niinhän te kaikki sanotte”, naurahdin.
“Siihen täällä saa kyl tottua, jos sattuu omistamaan koiran”, Noa totesi.
“Missä Krem muuten on?” kysyin.
“Tossahan se juoksi eteisessä vähän aikaa sitten”, Noa mietti.
“Nukkuu varmaa jossaki”, Niklas kuittasi huoletta.
“Joo eli noilla on kans vielä koira”, selvensin Maisalle nyökäten Niklasta kohti. “Marshallin kanssa.”
“Onko muuten mitään uutta kerrottavaa hääsuunnitelmiin liittyen?” Sonja kysyi Niklakselta, ja siitä riittikin sitten juttua pitkäksi aikaa.Minä jäin vaitonaisena kuuntelemaan toisella korvalla miettien samalla, että jos joskus pääsisin naimisiin, tekisin sen paljain jaloin ja kukkaseppele päässä. Sellaisesta voisin tietenkin vain haaveilla, mutta onneksi saisin nähdä ainakin yhdet häät tänä kesänä vieraan vinkkelistä.
-
Muistakaahan juhlia tämän kuun 24. koiranpäivää! <3
Koiranpäivät
“Mussu”, sanoin viereeni sohvalle hypänneelle Onnille ja likistin sen kainalooni.
Se nojasi pois päin väistellen pusujani, muttei varsinaisesti pyristellyt, koska tiesi, ettei minun rakkaushyökkäyksiäni ollut pakeneminen.
“Söpöli”, kuiskasin sen ruttaantuneeseen ruusukorvaan.Koira nykäisi itsensä liikkeelle. Onnekseen se pääsi irti otteestani ja siirtyi muutamalla loikalla nojatuolissa istuvan Alexin syliin turvaan.
“Mikä salaliitto tää on olevinaan? Varmaan se on vaihtanut emäntää”, valittelin käsiäni levitellen.
“Onni on nykyään mun poikaystävä”, Alex ilmoitti.
“Aijaa, mä luulin että sä oot kiinnostunu vaan autoista.”
“Heko heko”, Alex vastasi ja heitti mua tyynyllä.Puolustauduin laittamalla toisen tyynyn suojakilveksi eteeni.
“Ei heitellä!!” Nelly älähti.Se oli tullut juuri sopivasti huoneeseen niin, että Alexin tyynypommi päätyi sen jalkojen juureen eikä suinkaan mun naamaan, kuten oli ollut tarkoitus.
“Menkää ulos leikkimään”, Nelly komensi.
“Mutta siellä on märkää ja kurasta”, Alex parahti.
“Olkoon vaan. Teillä on muistaakseni molemmilla hevoset tuolla”, Nelly totesi.
“Mä taidanki mennä kattomaan Veeraa…” aloitin.
“Et mene”, Alex komensi. “Sä kattelet sitä kaiket päivät muutenkin.”
“No kai mä nyt kattelen sitä koko rahan edestä. Ei ollu halpa”, hymähdin.
“Kohta sulla on niitä kaks”, Alex sanoi haaveilevasti ja siirtyi Onnin perässä lattialle vatsalleen.Se nojasi leukansa nyrkkeihinsä ja katseli mua jalkojaan heilutellen. Räpytteli silmiäänkin.
“No toivotaan. Ei nyt vielä riemuita”, mutisin vakavoituen.
“Joko sä oot miettiny nimeä?”
“No en tietenkään! Se tietää huonoa onnea. Tässähän on vielä vaikka kuinka pitkä aika…”
“Saanko mä päättää nimen?”
“No et kyllä.”
“Öö, miksen?”
“No kun sä ristit sen tyyliin joksku Yrjö-Riinaksi tai Kirveliinaksi kuitenkin.”
“Kirveliina on ihan hyvä idea kyllä. Mut vähän persoonaton silti.”
“Just ton takia sun ei voi antaa päättää mitään.”
“Sä et vaan ymmärrä hyvän päälle. Pitäähän nimen jäädä mieleen. Ilona Eronen ja Yrjö-Riina…”
“Ai kamala, ei.”
“Sä oot tylsä”, Alex huokaisi ja heitti mua uudestaan tyynyllä.Paitsi että se ei osunut lähellekkään. Sen sijaan se lensi mun ohi ja suoraan ruokasalin puolelle.
“TYTÖT NYT!!” kuului Nellyn karjaisu nurkan takaa.
“Nii!” älähti Eira samasta suunnasta.“Eiköhän me lähetä sinne ulos…” mutisin.
“Jep, mä just muistinki että Tetriksellä on tota… pesupäivä…” Alex yhtyi ja lähti luikkimaan perässäni eteiseen.
Ilmeisesti sekään ei viitsinyt vastustaa Nellyä ja Eiraa tieten tahtoen.Eteisessä oli kuitenkin ruuhkaa, eikä me päästy ulos ihan niin vain. Hello tuli juuri kahden karvaisen lapsensa kanssa sisälle.
“Päivää, sir”, Hello sanoi Onnille ja kätteli sen etutassua. “Arvon neidit”, se jatkoi minulle ja Alexille nyökäten syvään ja hartaasti.
Raaputin Lalleron päätä, kun se istui viereeni ja nojasi jalkaani vasten koko valtavalla painollaan. Se katseli minua suu auki ja kieli ulkona omituisilla mulkosilmillään. Tai en ollut varma, katsoiko se minua, kun sillä näytti karsastavan.
“Lentävä Lallero on valinnut sinut”, lausui Hello juhlallisesti.
“Tota… kiitti…?”Ennen kuin hulluus pääsi enempää valloilleen, ulko-ovi aukesi taas. Sisään tulivat Luojan kiitos Oskari ja Marshall keskustellen jostakin ratsastamiseen liittyvästä. Jotkut kisat oli varmaan taas tulossa, mutta minä en ollut menossa. Niiden perässä saapui Niklas kännykkäänsä katsoen. Kun eteinen alkoi käydä ahtaaksi, Hello suksi koirineen olohuoneen puolelle. Ja kun meidän ulos pääsemisessä alkoi kestää, Alexilla meni hermot, eikä se sitten enää halunnutkaan pukea ulkovaatteita ja mennä ulos leikkimään – ei kun siis laahustaa talliin – vaan seurasi sen sijaan muita keittiöön. Nelly katsahti siihen silmät sirrillään, muttei sanonut mitään.
Istahdin pöydän ääreen laittaen merkille, että Onni oli seurannut meitä, vaikka sen olisi luullut menneen Hellon ja toisten koirien kanssa. Tarkalleen ottaen Onni näytti olevan erityisen kiinnostunut Oskarista. Siinä se napotti miehen tuolin vieressä tuijottaen vaativasti niin kuin olisi yrittänyt hypnotisoida sitä tai jotain.
Ei kai vaan Oskari…?
Katsoin silmä kovana, kun Oskari näytti yrittävän kaikin voimin estää itseään antamasta Onnille syötävää pöydästä. Olisin voinut vaikka vannoa… Samalla se vältteli mun katsetta minkä ehti. Toisaalta siinä se oli maailmanmestari muutenkin.
Sitten Alex heitti kokonaisen kinkkuviipaleen lattialle. Onni oli hotkaissut sen ennen kuin ehdin älähtää ääneen “HEI!”
“Säkö sille annat noita…?”
“En yleensä”, Alex väitti. “Oskari antaa.”
“Noniin! Mä arvasin!”
“Enkä – enhän anna”, Oskari yritti puolustautua.
“Joku sitä täällä lahjoo, kun se ei kotona enää halua syödä omaa ruokaansa. Ja te kaks ootte kyllä pääepäillyt, kun se seuraa teitä kaikkialle. Ja Eetu. Ja no Hello tietysti, mutta ei se sitä yksinään ehdi niin paljoa syöttää, kun sillä on noi omatkin.”Niklas ja Marshall olivat kumpikin hiljaa.
“Te ootte salee nähneet Oskarin pahanteossa. Kakaiskaa ulos”, Alex yllytti niitä.
“Minä en tiedä asiasta mitään”, Marshall sanoi niin rauhallisesti, etten olisi kuuna päivänä uskaltanut kyseenalaistaa.Niklas mutisi jotakin katse harhaillen.
“Niklas, ootko säkin syöttäny sitä?”
“Ehkä jonku kerran…” se myönsi lopulta. “Mutta ku kattokaa ny sitä! Ja on Oskariki antanu.”
“No ehkä joskus jotain…” Oskari myönsi vastahakoisesti.
“Kiinni jäit”, sanoin sille. “Kiinni jäitte kaikki!”“Miten niin kaikki? Enhän mä nyt-” Alex aloitti.
“Sähän oot antanu noille koirille vaikka mitä”, Oskari väitti Alexin suuntaan.
“Varmaan sä vasikoit tolleen! Me sovittiin!” Alex kiljaisi. “Oskari on antanu kyl enemmän ku mä!” -
:DDDDD Tiedän varmuudella, että Ilona halusi justiinsa repiä Alexin kappaleiksi tuossa. 😀 Rauhallinen ja painokas ”oikeesti” meinaa sitä, että nyt Alex se pää kiinni ihan tosissaan. :DDD Ja Oskari-parka ei vieläkään tajua mitään, hih! Näiden kolmen soosaamisesta voisi edelleenkin lukea ja kirjoittaa vaikka ikuisesti. Musta on sairaan söpöä, kun Oskari änkyttää hämmentyneenä eikä yhtään tajua. Täytynee järjestää sille hankalia tilanteita siis jatkossakin. :DD
Saa nähdä, lähteekö Alex kisaamaan vai ei. Luulisi, että sen jotenkin saisi sinne patisteltua. Ilona puolestaan olisi varmaan taas innokas kisahoitaja joka tapauksessa, kun ei noihin karkeloihin ole asiaa varsinaisen osallistumisen muodossa.
-
Vanhempien ero on kriisi myös lapsille. Jestas mä muistan kun nuorena mun hyvän kaverin perhe hajosi, miten raskasta aikaa se oli perheen jälkikasvulle, jotka olivat varmaan silloin jotain just Eiran ja Inarin ikiä – eli ymmärsivät kaiken. Tietenkin se on tässäkin tapauksessa raskasta lapsille, vaikka vanhempien ainoa oikea teko onkin erota. Se on aina kriisi, kun perhe menee rikki eikä elämä voi enää koskaan palata ennalleen.
Jos se on pelkästään rahasta kiinni, niin ei Uuno oo mihinkään menossa. Uskon viimeiseen asti, että nokkelat tytöt keksivät kyllä keinot pitää sen itsellään. Saisivatpa katkottua samalla viimeisetkin säikeet sinne isään, kun ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvainen siitä. Jotenkin ne työ- ja koulujutut nivoutuvat vielä tarinan tähän osioon loogisesti, ihan varmasti.
Ringo käy sääliksi kovasti. Voisinpa adoptoida kaikki maailman eläimet – oikeiden lisäksi näköjään myös kuvitteelliset – ja suojella niitä kaikelta. Mutta kun en vissiin voi.
-
Yhdyn spekulointiin. 😀 Nythän Jenkeistä saa varmaan adoptiovauvoja vaikka pilvin pimein, kun siellä ei niitä abortteja saa tehtyä ihan niin vain. No, en tiedä, tai sit joku sijaissynnyttäjä, mutta joku salakähmäinen operaatio siihen reissuun kyllä joka tapauksessa liittyy. Jotain jätetään selvästi kertomatta.
Mä olin jotenkin koko ajan aatellu, etteivät hepat lähde Hopiavuoresta mihinkään, enkä tajunnut edes pelätä ennen kuin luin kommentit. Jännä nähdä, millaisia asukkeja sinne kotipihaan tulee – toimiiko se sitten vähän niin kuin kilpahevospankkina, josta voi lainata, jos Barnum tai Stanimir tai kukalie seuraava hevonen vaikka sairastuu tai jotain. Tai ehkä jotain pientä kasvatustyötä tai muu hevosbisnes?
No mutta joka tapauksessa ei hätää, kun ei Nelly noita kuitenkaan päästäisi lähtemään Hopiavuoresta kokonaan pois.
-
”sillä lailla herkkä, ettei sille saa huutaa muut kuin minä” ahhahhaa 😀 Joo, nää kaks on kyllä paras parivaljakko. <3
Tää oli kiva pätkä, ja tässä oli monta kivaa asiaa. Tästä olisi metka jatkaa Motonet-seikkailua, jos tietäisi edes vähän aihepiiriä josta kirjoittaa. :DD
Mä en edes tajunnut ennen Sonjan kommenttia, että Oskari tosiaan oli tässä tarinassa suorastaan aika reipas ja menossa mukana. Onpa virkistävää suorastaan! Se on aina kiva, että hahmoissa on enemmän ulottuvuuksia ja puolia kuin vain se yksi, joka tulee lukijalle läpi heti ensinäkemällä. Mulle tää oikeastaan vähän rikkoi Oskarin ympäriltä sellaista lokeroa, johon olin sen itse omassa päässäni asettanut, ja jota olin ehkä aiemmin yrittänyt vähän itse hajottaa laittamalla sen riitelemään Ilonan kanssa. Osasit näköjään hienosti tuupata nurin yhden kulman siitä laatikosta silleen, että hahmo on ensinnäkin vain taustalla ja toisekseen kuitenkin samalla ihan oma tunnistettava itsensä – ja tilannekin on vielä täysin normaali. Ei se aina vaadi mitään konfliktia tai muutakaan arkisesta poikkeavaa. Osaisinpa itsekin kirjoittaa noin tasapainoisesti ja hienovaraisesti!
Kas näin mä tartuin taas vaan johonkin sivuhenkilöön ja jätin kaikki muut hienot ja hauskat jutut kommentoimatta. 😀 Ei mutta hyvää selvitystyötä kyllä autojuttujen osalta – olen edelleen otettu kaikesta, mihin Ilonan auton laaksahtaminen on johtanut. Taidetaan ehkä sittenkin päästä lopulta sinne autokaupoille. Musta on jotenkin ihanaa, jos Ilonan vanha auto päätyy Eiralle. Niillä on jotenkin jännästi joku yhdistävä tekijä sitten, ja vanha tuttu auto saattaa vilahtaa ehkä vielä joskus tulevissakin tarinoissa jossain taustalla.
-
Ahhaa! 😀 Olen kyllä otettu, kun te tartuitte tähän aiheeseen näin hanakasti. :DD Toivon hartaasti tälle jatkoa, koska en itse osaisi suurin surminkaan jatkaa tästä (ja tietenkin, koska Eira ja Alex korjaamassa autoa kuulostaa varsin viihdyttävältä, vaikkei autoista paljoa tajuaisikaan). Voin vaan kuvitella, millainen show tästä seuraa. Nyt en oikeasti tiedä, saadaanko vanha Seat elvytettyä, vai lähdetäänkö lopulta sinne autokaupoille. Toivottavasti joku näistä autoeksperteistä päättää asian Ilonan puolesta… :DD Kuulostaa siltä, että Eira voisi hyvinkin saada vian korjattua.
Joo, tää oli taas hauska. En edes tiedä, miksi vertaus Seinäjoen vanhaan Anttilaan eksyneestä lapsesta nauratti mua niin paljon.
-
Ai saatana tuollaset autokauppiaat. :DD Noista voiski nyhtää vaikka mitä kuohuttavaa settiä. Miettikää nyt Alex napit vastakkain tollasen kanssa… Onneksi ei ole omalle kohdalle osunut oikeassa elämässä tuollaista, mutta toisaalta oonkin aina mennyt tarkan kriteerilistan kanssa tyyliin tietty auto valmiina mielessä (ja ostanut tietenkin vain näitä tylsiä ja helppohoitoisia automaatti-hybridi-toyotoita toisensa perään, saman värisiäkin kaikki :DD). Järkyttävää, että todennäköisemmin yritetään kusettaa tai ainakin vähätellään, jos menet naisena yksin autokaupoille.
Katsotaan, mitä osaan tästä autoaiheesta kirjoittaa ja miten saan siitä yhtään kiinnostavaa (ei hajuakaan vielä), mutta ainakin jossakin vaiheessa yritän, kunhan karvaooppelini kaitsemiselta ehdin. Saa ilman muuta heittää kaikkea autoasiaa väliin – siitä on todennäköisesti vain apua mulle. :DD Tästä jo aika äkkiä välittyi, että autoista tiedetään ainakin enemmän kuin mä tiedän! 😀
Ai niin, melkein unohtui sanoa: kadehdin taas, miten hyvin säkin kirjoitat noita murteita!
-
Onnea! Kyllähän se voitto tuntuu entistä paremmalta, kun aina ei ole mennyt ihan näin putkeen. Tämä tuntui jotenkin kaivatulta ja ansaitulta voitolta Niklakselle. Tekee varmasti hyvää jatkon kannalta. Niklaksestahan tule vielä ihan kunnon kilparatsastaja tätä menoa!
-
Sattuneesta syystä otan tässä nyt nopsasti kantaa vain varsa-aiheeseen. 😀 Jee!! Minja ei ole ollenkaan myöhässä, harva edes näin alkukevään kiimoista tiinehtyy (ja kesävarsa on muutenkin paljon helpompi pitää hengissä), ja kyllä varmasti noin hyvillä suhteilla orin saa lyhyelläkin varotusajalla lainaan. Siinä mielessä Minja on oikein hyvässä asemassa, kun on noin sisäpiirissä Storywoodsissa, jossa riittää jalostusmateriaalia, josta valita. Vaikka astuttaisi vasta heinäkuussa, ei olisi mitään kiirettä. Päin vastoin, minusta tässä ollaan ihan ajoissa liikkeellä! 😀 Antaa mennä vain!! :DD Lisää suokkivarsoja! Tämä onkin sellainen aihe, josta mulla riittää tarinaa ja kommentoitavaa loputtomiin, heh. Odotan innolla, jos tarina tosiaan lähtee tähän suuntaan. Ihan jo syyhyttää valmiiksi, että voi jonkun kanssa yhdessä pohdiskella suokkijalostuksen kulmakiviä! :DD
-
Kirjoitat tietenkin taas tosi taitavasti, ja mä vaan mietin täällä kolmatta päivää, että miten joku voi osata kirjoittaa tällaisia kamaluuksian niin elävästi, että olen yhtäkkiä sydän takoen paikan päällä tuossa huoneessa tarinan sisällä. En edes tiedä, pystynkö lukemaan jatko-osaa. Vaikka on tullut nähtyä ja kuultua kaikenlaista, tuntuu oudolta lukea näin rankkoja juttuja meidän idyllisen turvapaikan hahmoista. Kaikki se ihana ja tärkeä ei olekaan rikkoutumatonta, eikä Eiran pippurisuus ole vain hassua ja harmitonta taustahälinää. Onhan tuossa perheessä ennenkin kuohunut, mutta nyt mennään jo oikeasti jännän äärelle. Onpa kädetön olo, kun ei voi tehdä muuta kuin seurata tarinan etenemistä sivusta. Kaikki tekstin aiheuttama ahdistavuus kertoo vain siitä, että kirjoitat ihan hitsin hyvin ja osaat välittää tunnelmaa todella taitavasti taas kerran.
-
Mä en osaa vieläkään kommentoida tähän mitään kovin järkevää, muuta kuin että samaistuin kovasti Hellon samoilla silmillä -sekoiluun. Nimittäin kun luin tän ekan kerran, olin itsekin juuri silloin töissä samoilla silmillä valvottuani ähkypotilaan kanssa. Kyllähän siinä tilanteessa ajatuksenjuoksu on lähinnä sitä, että apinat hakkaa lautasia yhteen pään sisällä. Kaikki on jotenkin oudon hilpeää, kun tarpeeksi väsyttää. Tää tarina sopi kyllä siihen kohtaan vähän liiankin hyvin. 😀 Joo. Hieno ja hassu pätkä!
-
Eeei voi ei! Ja kun mä oon ajatellu, että Inari on tyyliin fiksuin ja tunnollisin kaikista hahmoista! Kamalaa, miten oma perhe voi saada nuoren naisen itsetunnon tuohon jamaan. En edes tiedä enää, miten Inarin saisi uskomaan itseensä, kun se on aina elänyt tuollaisessa ympäristössä. Kamalaa. Jos joku sen kaveri hakisi oikikseen eikä pääsisi, Inari ei varmaan pitäisi kaveriaan tyhmänä. Miten nuo nuoret saisi ymmärtämään? En tiedä, mutta kovat paineet on tuossa elämänvaiheessa. Isoja juttuja.
Sentään Inari tuntuu kuitenkin vähän tiedostavan, etteivät isän puheet ole totta: että se on tehnyt puheillaan äidistäkin sellaisen, mutta äiti on ollut aiemmin fiksu. Toivoakin siis ehkä vielä on. Sitten mä mietin sitäkin, että jos Inari olisi oikea ihminen niin kannustaisin sitä miettimään, että jos sinne oikikseen ei millään pääse, niin olisiko taipumusta johonkin muuhun — että vahvuudet vain ovatkin jollain toisella tieteenalalla ihan yhtä arvokkaassa koulutusohjelmassa, jossa voisikin loistaa? En kannustaisi luovuttamaan, vaan ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Paitsi jos se oikis tuntuu ainoalta omalta kutsumukselta, niin sitten sinne vaan vaikka väkisin, eihän siinä muu auta.
-
Tämä on kuule oikein hyvä – sata kertaa parempi kuin esimerkiksi mun tai monen muun yksikään teksti (ja sata kertaa parempi kuin blokki), niin että julkaise vaan jatkossakin, vaikka susta itestä tuntuisi, että kehtaankohan. Ymmärrän sen tunteen enkä vähättele sitä, mutta kirjoitat oikeasti tosi hyvin joka kerta silloinkin kun sanot, että tää nyt on vähän tämmöinen. Tämäkin oli tosi hyvin kirjoitettu ja eläydyin ihan täysillä.
No mutta sisältöön! Jostain kumman syystä olen tässä oppinut vähän skeptiseksi enkä vieläkään ihan täysin luota, että ne huumeet eivät millään tavalla liity tilanteeseen. Aina mä oletan, että meitä hämätään. :DD Onko tässä oikeasti koko totuus? Koska tämä Milanin bisneshän me jo tiedettiin. Tai minusta ainakin se oli ihan selvää. Onhan se tietysti oma juonenkäänteensä, että muut hahmot saavat tietää. Jotenkin mä olin luullut, että Oskari olisi jo aiemmin tiennyt ja tajunnut, mistä siinä oli kyse.
Mutta kun. 😀 Voihan Milan ihan hyvin jättää yhden tulonlähteen kertomatta Oskarille tässä. Jos se ajattelee, että seksityö on pienempi paha kuin huumekauppa, mutta että Oskarista ei pääse eroon ennen kuin kertoo edes jotakin. No, en tiedä, voi olla että mun mielikuvitus vaan laukkaa taas väärille urille.
Mutta okei eli Milan ei halua kertoa, miksi bisnes on jäissä? Mutta sille on kuitenkin jokin tietty syy? Ja miksei se mene johonkin vaikka kauppaan töihin siksi aikaa kun ”yritystoiminta” ei tuota tarpeeksi? Onko sillä kenties rikosrekisteri? Aah elikkä pitääkö mun vieläkin menettää parit yöunet ja totuus saadaan vielä jossakin vaiheessa tietää? No täytyyhän meidän saada tietää!
-
AAAAAA et voi jättää tällästä cliffhangeria!! Tää oli kyllä vuoden jännittävin lopetus. Nyt en taaskaan nuku viikkoon, kun odotan jatko-osaa. En kestä!
”Alex käski valuttaa kusen pois päästä” oli kyllä oikeasti aika hauskasti muotoiltu. :DD Mutta muilta osin pureskelin kynsiäni koko ajan ja jatkan samaa hommaa taas seuraavaan osioon asti. Kyllä meitä nyt pidetään jännityksessä. Onko se sairastunut? Vai ne huumeetko ovat syynä? Vai jollekin sen läheiselle on käynyt jotain ja se on posket huolesta lommolla lähtenyt sitä katsomaan? Ei mutta auto on pihassa. Oon samaa mieltä Oskarin kanssa: mitä oikeasti nyt?
-
Voe mavon silimä!! Nyt on! Piti tuijottaa tätä pitkään ja hartaasti, ennen kuin maltoin edes kommentoida. On kyllä. Ai että. On osattu taltioida Onnin intensiivinen ilme, jolla se yrittää hypnotisoida ihmiset antamaan pullaa pöydästä. Ja sillä on saman värinen nuttu ku Ilonalla! Ja ai että Ellin ja Jannan hetki tuolla, niin kaunista! <3 Mä en nyt pysty kirjoittamaan enempää, kun pitää jatkaa tuijottamista.
-
Mä voisin ikuisesti lukea, kun joku näin taitavasti ja kauniisti kuvailee luontoa ja ihmistä. Tämä oli yksi onnistuneimmista teksteistä, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Sopivasti tunnetta ja tunnelmaa, pysähtymistä kauneuden äärelle ja sitten yhtäkkiä esimerkiksi ”ihmisen täytyi hengittää, jotta jäi henkiin” nauratti, ja sitten on taas niin seesteistä ja rauhoittavaa ja samalla hassua ja kömpelöä… Taidanpa joskus kiireisenä päivänä yrittää ottaa aikaa palatakseni lukemaan tätä. Tää teksti nimittäin lisäsi mun hyvinvointia merkittävästi. Kiitos nam.
-
Ihan pikkusen kivempi herätä arkiaamuna, kun voi ekana lukea tällaista lämminhenkistä tarinaa, jossa on Noa terassilla Eetun reinot jalassa. Kyllä oli taas tunnelmaa! Ihanasti otettu uusi hahmokin mukaan ja suorastaan kutsuttu tupaan. Lisäksi tietysti varsajutut lämmittävät mieltä. <3 Tässä ollaan selvästi hyvin perillä Hopiavuoren ajankohtaisista asioista, kun kaikki olennaisimmat teemat on huomoitu.
Tästä tulkitsen kyllä taas, että Santun on ennemmin tai myöhemmin aika päivittää ratsunsa johonkin vähän isompaan, vaikka Fifi ihana onkin. Samalla pelkään, että se edellyttää Fifille käyvän ensin huonosti, ja se harmittaa jo valmiiksi. Toisaalta olen utelias saamaan selville, millainen hevonen Santulle tulisi seuraavaksi ja millaisista hevosista se oikeastaan tykkää. Minusta on myös varsin ymmärrettävää, että vaikka Paahtiksella on kiva ratsastaa, se ei tunnu kuitenkaan ihan omalta. Näen tässä kyllä melko selkeän ja avoimen väylän muutoksen edellyttämälle juonikululle, kun nyt ollaan tässä vaiheessa kevättä.
-
Yleensä oon yhden naisen FBI johtopäätöksieni kanssa, mutta nyt en ole yhtään varma. Ainoa mitä ymmärrän on se, että Milanille ei selvästikään kuulu ihan kauhean hyvää, mutta se yrittää peittää sen. Ainoa johtolanka mun päässä on ne huumeet. Mutta eikai se nyt itse ole alkanut niitä käyttää? Mä olin ajatellut, ettei se olisi enää missään tekemisissä niiden kanssa. Ehkä noi lommoposket on kuitenkin jotain muuta? Jospa ne hämäävästi tarkoituksella johtavat mut huumeiden jäljille, mutta oikeasti siltä on vaan rahat ja ruoka loppu ja se on siksi laihtunut? Eehh aivot ylikuumenee ja yöunet menee. 😀 Tarviin jatko-osan ja sassiin! :DD
-
Oon sanonut ennenkin, että Ilonaa ja Marshallia on vaikea kirjoittaa yhdessä, kun ne ovat niin erilaisia ja Ilona on niin ujokin, ja nyt sanoin sen taas. Kiva, että silti kirjoitit! Pitäisi itsekin vain uskaltautua joskus epämukavuusalueelle ja kirjoittaa enemmän muistakin hahmoista, kun vain aina niistä parista samasta. Ehkä tämän innoittamana taas yritän. Tän matkan myötä niillä on nyt ensimmäistä kertaa konkreettinen yhdistävä tekijä ja puheenaihe tulevaisuuttakin ajatellen.
Marshall on kyllä niin oikea kilparatsastaja tässäkin: se analysoi omaa suoritustaan objektiivisesti ja toteaa sen menneen ihan hyvin, vaikkei palkinnoille päästykään. Niinhän se menee: edes voitto ei ole tae omalla mittapuulla onnistuneesta suorituksesta, ja toisaalta palkinnotta jääminen ei tee siitä yksittäisestä suorituksesta yhtään huonoa.
Ja sitten ollaankin menossa ulkomaille koeratsastelemaan! Jännää. Odotan innolla jatkoa!
-
Olen nähnyt niin paljon tosi tosi vanhoja ihmisiä, jotka eivät ole koskaan löytäneet elämänkumppania, että Sonjan pelko yksin jäämisestä ei ole siinä mielessä ollenkaan vähäpätöinen. Vaikka suurin osa ihmisistä varmaan löytää puolison, niin eivät kaikki ollenkaan. Samalla Sonja tavallaan taitaa pelätä myös sitä toista vaihtoehtoa eli sitoutumista – tai oikeastaan sitä, että sitoutuu väärään ihmiseen. Niin ainakin luulen. Yritä nyt siinä kahden tulen välissä pallotella sitten. Vaikeaa on löytää miestä, joka ei olisi toisella kierroksella, mutta onhan toisaalta Sonja itsekin ollut jo naimisissa kertaalleen. No, ehkä sieltä joku perfect match vielä löytyy. Mutta ei ehkä sieltä Tinderistä kuitenkaan.
Tekstinä tämä oli muuten tosi kiva. Elliä myöten kaikki tekivät omaa juttuaan ja olivat aivan omia itsejään. Olipas jotenkin söpöä ja hauskaa, kun Elli hakkasi lusikalla pöytää. 😀 Keskustelu eteni luontevasti ja tarinan sisältö olikin juuri dialogissa, josta sai paljon irti. Hienosti kuljetettu!
