Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Noan joukkue ok, nimiehdotuksia ei kyllä oo…. :DD Että jos Sebastian sellaisen keksii niin aivan vapaasti 😀
ja Flidan saa kanssa ottaa leirikisoihin ratsuksi jos haluaa ja tarvii, sen kanssa pärjää kuitenkin kuka vaan! Almalla ei sen sijaan oo niinkään väliä että millä hepalla menee, (vaikka se tietty omaa mussua suosii) että kaikki kelepaa :)! -
Ai hei, Alma auttaa myös mielellään ruuanlaitossa! Hän ainakin leipoo tosi mielellään pullat tai paritkin, jos keittiössä muuten alkaa olla ahdasta.
Ja jos varsoista jää pulaa, niin Hopealinnasta liikenisi varmasti Riiviö ja Hera, vaikka varsojahan Hopiavuoressa on kyllä riittämiin.. 😀e.// ainii!! tajusinpa nyt vasta että tosiaan, Noahan ei oo koskaan ratsastanu kenelläkään muulla hevosella kun Flidalla. että jos hevoset arvotaan niin herraa saattaa vähän hirvittää, mutta ei se siltikään sitä estä etteikö niin vois tehdä 😀 jälkiviisaus näköjään paras viisaus kun muistaa aina vasta myöhemmin kaikki puolet jotka pitäis ottaa huomioon.
-
Vau, mitenkä sä oot tätä miettinyt! Aplodit ansaitset! 👏 Musta, tälleen vähän salaa kilpailuhenkisenä, olisi hauskaa jos tulokset arvottaisiin etukäteen. Niistä saa kuitenkin ideaa myös tarinaan että miksi sijoittui juuri siten, eikä kaikki tarinoissaan mystisesti suoriudu vaan ”ihan ok” 😀
Mutta on myös okei että pääsee vaan kirjottamaan jos muut ei halua! Temppuradan tehtävien arpomisessa sama juttu, ei niin väliä arvotko vai et etukäteen. Kumpikin käy. Sen sijaan hevoset voisit siinä arpoa kyllä.Flidan voisi kanssa laittaa Temppurata rastille.
Noa ja Alma Metsärinne lähtevät samassa joukkueessa mukaan, muuten ei oo väliä kenen kanssa ovat.
Joko sulla on kunniamerkit tehtynä, vai kaipaatko niiden kanssa apua? Tottakai saat ihan itse tehdä jos haluat! 😀
-
Lisätehtävä, laidunkaverit
Miten valita, kun pitää kaikista?Muiden hevosten on helppo pitää Flidasta, sillä se tulee ihan kaikkien kanssa toimeen, niin hevosten kuin ihmistenkin. Muutama päivä sitten Jitta näytti kuvan Flidasta ja Bellistä laiduntamassa lähekkäin, ja Nelly mainitsi pari iltaa takaperin miten hän oli nähnyt Cozminan ja Flidan rapsuttelevan toisiaan. Flida onkin sellainen lempeä ja pehmeä Muumimamma.
Sporttimallinen ruunikko Bell on sekä siro että korkea Flidaan verrattuna, mutta se ei tunnu kaksikkoa haittaavan. Olen nähnyt miten Bell osaa luimistella uusille hevosille, ja miten koreasti se ravaa häntä kaarella laitumen poikki. Flidan viereen se kuitenkin pysähtyy rennosti, eikä sen korvat ole koskaan luimussa Flidan kanssa.
Ikiliikkujan lailla kulkevan Kertun meno on yleensä melko päätöntä, sen yllyttäessä Typyä leikkimään ja päinvastoin. Kerran tai kaksi Kerttu on uskaltautunut vähän härnäämään Flidaakin, johon valkomusta tamma nopeasti reagoi näykkäisemällä muistutukseksi, että vanhempiaan pitää kunnioittaa. Kovin montaa kertaa se ei vaatinut, että Kerttu oppi tavoille. Tätä nykyä Kertulla on tapana laittaa turpa Flidan selän päälle ja torkkua siinä, samalla kun Flida laiduntaa rauhallisesti liikahtamattakaan.
Entäpä Typy? Kerttuun nähden Typy on maltillisempi, eikä kokeile rajojaan yhtä paljon. Liekö siinä syy, että Typyyn Flida on erityisen kiintynyt. Ne voi usein nähdä makoilemassa vierekkäin aurinkoa paistatellen, tai vaihtoehtoisesti Flida hamuamassa Typyn harjaa. Se muistuttaa minua jotenkin kaukaisesti tavasta, jolla äidit siistivät lastensa hiukset kuntoon ennen kouluun lähtöä.
Cozminassa on jotain joka piristää Flidaa. Kaksin ne innostavat toisiaan ottamaan laukkapyrähdyksiä laitumen päästä päähän, ja saattavat jopa leikkiä vielä senkin jälkeen mukamas näykkien, vaikka oikeasti hädintuskin toisiaan koskevat. Flidaa ei haittaa vaikka Cozmina on sitä nopeampi ja ketterämpi, eikä Cozminaa haittaa vaikka se joutuukin välillä laukkaamaan takaisinpäin jotta Flida saa sen kiinni.
En ollut huolissani vaikka laitumelle tuli myös vieras hevonen. Hetken verran Neia ja Flida olivat turvat vastakkain, sieraimet suurina ja puhisten, minkä jälkeen ne molemmat siirtyivät omiin oloihinsa täydellisessä yhteisymmärryksessä. Eilen näin ne laiduntamassa ihan vierekkäin, eikä kumpikaan olisi voinut näyttää yhtään tyytyväisemmältä.
En osaa sanoa kuka niistä on Flidan paras kaveri. Ehkei tarvitsekaan, sillä minulla on ihan omat epäilykseni siitä kenestä Flida pitää eniten. Sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, miten tamma tulee juosten vastaan heti kun sitä kutsun, vaikka emme olisi edes lähdössä mihinkään. Se laskee turpansa rintaani vasten ja huokaisee syvään, puhaltaen lämmintä ilmaa sieraimistaan. Sen silmät painuvat hetkeksi kiinni kun rapsutan sen otsaa, ja taskusta kaivaessani puolikkaan porkkanan se hörähtää lempeästi.
-
Maastoreissun jälkeen
Tunnelma katossa“Mun mielestä ananas ei kyllä kuulu pitsaan.” En tiedä miten keskustelu kääntyi siihen iänikuiseen kiistan aiheeseen, mutta siinä taas oltiin. Hopiavuoren keittiössä, joka on aivan liian pieni sellaiseen ihmismäärään, iltapalan ääressä kuin nälkäiset hyeenat.
“Äitis ei kuulunu pitsaan, kun sua teki”, Hello iski pöydän toiselta puolelta suu täynnä leipää. Tiitus pökkäsi häntä kylkeen kyynerpäällään.
“Hello”, Tiituksen ääni oli mukamas moittiva vaikka häntä hymyilytti.
“Et puhu mun äidistä noin!” väitin leikkimielisesti takaisin ja uhkasin heittää oman täytetyn leipäni Helloa kohti, vaikka en tietenkään oikeasti heittänyt. En minä omaa kotiani viitsi sotkea, kun itse joutuisin siivoamaan.
“Ai miten? Ai kun se e-..” Hello oli jatkamassa, mutta päästi tukahtuneen oof äänen Tiituksen pökätessä häntä uudelleen.
“Olokaa ny ihmisiks”, Eetu huomautti keittiön oven viereltä, mihin hän oli jäänyt seisomaan jotta muille olisi paremmin tilaa. “Sitte ku ootta kaikki syöny nii lähretää takaste tallihin.”Hellon uusi alamainen, tai oikeammin ihan vain Skotin hoitaja Sebastian uskaltautui pyytämään peliseuraa korttipeliin Monopolyn pyöriessä jo täydessä tohinassa sivummalla. Ihan puolivahingossa olimme Sebastianin kanssa päätyneet juttelemaan kerran jos toisenkin eikä hän ollut yhtään hassumpaa seuraa. Ujoudestaankin hän varmasti pääsisi yli, kun kaikki Hopiavuorelaiset tulevat tutuksi. Hänen käytöksessään oli jotain samaa Jessen kanssa, joten siksi ehkä minun oli helppo lähestyä häntä. En odottanut saavani katsekontaktia puhuessani hänen kanssaan, sillä en saa sitä Jessenkään kanssa. Satunnaisista samankaltaisuuksistaan huolimatta Sebastian oli silti erilainen kuin Jesse, ihan vaikka ystävällisyytensä puolesta.
Vaikka eihän Jessekään aina ole ollut sellainen kuin nyt.
Peliin mukaan lähtiessäni en olisi arvannut, että Eiran kanssa tallilla nähty Herman olisi se, joka veisi voiton yksi toisensa perään, saatika onnistuisi huijaamaan kaikkien nenän edessä. Nellyn todistaessa tallivintillä tapahtuneen, niin äärimmäisen vakavan rikoksen!, Hermanille tuli kiire liittyä toiseen seuraan. Tuskinpa kukaan siitä oikeasti mieltään pahoitti, ja minusta se oli enemmän vaikuttavaa kuin muuta. Ehkä ensi kerralla hän keksii paremman piilon korteille kuin esillä olevan laukkunsa alle.
Peli sai jatkua, kunnes lopulta väsymys alkaoi painaa jokaisen silmiä ja etsintä nukkumapaikoille alkaoi.
“Mun viereen mahtuu jos joku jää ilman”, huikkasin vitsaillen noustessani vintin lattialta ylös. Proteesiin nojaavaa puolikasta jalkaa vihlaisi häijysti, mutta reagoin siihen vain lyhyesti reittäni pyyhkäisemällä. Niin käy aina välillä.
“Ai oikeesti?” Nelly kysyi virnistäen.
“Et sä, sulle on ihan oma paikka Eetun vieressä.”
“Mut jos mä haluun vähän vaihteluu?” nainen jatkoi huvittuneena, ja Eetun silmät singahtivat häneen vintin toisesta päädystä Monopolyn keräämisen äärestä.
“Älä, meidän Eetustako? Sä oot Nelly julma”, nauroin päätäni pudistaen.Sain kuin sainkin nukkua ihan omassa rauhassa Mielikki kainalossani, kun jokainen yökylään jäänyt vieras löysi nukkumapaikan ennemmin tai myöhemmin. Aamulla talossa oli myöhemmin kuulemani mukaan täysi tohina päällä, mutta enhän minä siitä mitään tiedä, kun nukuin taas ihan onnellisesti pitkälle päivään.
-
Yömaasto
Sinä yönä oli paljon ensimmäisiä kertoja sekä minulle että Flidalle. Me emme ole koskaan ennen olleet missään yöllä, saatika metsässä. Yöllä. Siellä, missä on paljon karhuja ja susia, ja pöllöjä niin isoja että ne veisivät Mielikin helposti mukanaan. Siksi Mielikki sai jäädä sisälle, eikä sitä tuntunut haittaavan. Olihan koko sänky nyt sen, ja ai miten se venytteli itseään mahdollisimman isoksi tyynyni päälle heti lähdettyäni.
Flidan ilme oli ihmettelevä kun hain sitä laitumelta muiden kanssa. Eihän tähän aikaan yleensä lähdetä mihinkään, tamma tuntui pohtivan, mutta ihan yhtä kiltisti lähti mukaani kuin milloin tahansa muulloinkin. Hiljaisen hörähdyksen se päästi ystävilleen, jotka jäivät laitumelle. Typy olisi kovasti halunnut ängetä mukaan Kertun perässä, mutta jäihän sille vielä seuraksi Neia.
Lähtijöitä oli paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella ensimmäisen kerran yömaastosta puhuttaessa ja Flidan selkään noustessani uskalsin todeta itselleni, että tälläisestä ihmis- ja hevosmäärästä lähtisi varmasti tarpeeksi ääntä karhut karkottamaan. Mukana olivat myös uudet hoitajat Alma ja Sebastian, sekä Oona ja itselleni tuntematon kasvo. Saattoi olla että olin hänet nähnyt ennestään, mutta mikään nimi ei juolahtanut mieleeni vaaleahiuksista miestä katsellessani.
Mistään hurjasta ja vauhdikkaasta yömaastosta ei meillä Flidan kanssa ollut kyse, mutta eipä niitä sanoja voi meihin muulloinkaan yhdistää. Jonon hännillä pidimme seuraa Matildalle ja Kertulle, joita molempia tuntui kärryillä meneminen jännittävän hämärässä, sekä muille astetta hitaammille hevosille. Meidän matkamme oli viileää, raikasta tuulta, taivaalla himmeästi tuikkivia tähtiä, rauhaisaa kavionkopsetta ja suhinaa puiden lehdissä. Hännät huiskivat itikoita häätäen, mutta minulle niistä ei ollut vaivaa. Jotain minäkin olin jo oppinut, ja ennen lähtöä olin varustautunut reilulla hyttysmyrkky suojalla. Ravia emme ottaneet tai käyneet itseämme vilustuttamassa uimapaikalla. Käytin sen ajan Flidan pyöristyneen mahan tutkimiseen.
“Mitä veikkaat, onko vauva vai vaan ruohomaha?” kysyin Matildalta, joka oli myös jalkautunut Kertun kärryjen kyydistä. Nainen käänsi mietiskelevän katseensa meihin.
“Hmm.. Mä veikkaannn.. Molempia?” Matilda vastasi kysyvästi hymyillen. Naurahdin hänen vastaukselleen ja rapsutin Flidan kylkeä satulavyön takaa.
“Voi olla”, myönsin laskiessani päässäni päiviä.
“Kauanko siitä nyt on kun se astutettiin?” Matilda kysyi melkein kuin ajatukseni lukeneena.
“Kolmisen kuukautta, plusmiinus pari päivää”, käännyin katsomaan Matildaa hymyillen, vaikka katseeni hakeutui pian hänen takana olevaan Kerttuun. Ajatella, että ihan muutaman kuukauden päästä Flida varsoisi, ja ihan parin vuoden päästä sen varsa olisi samanlainen kuin Kerttu. Ainakin melkein.
“Eli kohta se alkaa näkymään! Onpa jännittävää”, Matilda hymisi mielissään.
“Siitä tulee varmaan koko Hopiavuoren suosikki”, lähellä ollut Jitta liittyi mukaan keskusteluun. “Tai siis, onhan kaikki muutkin varsat ihania muttakun se syntyy täällä ja kaikkea!”
“Tietty siitä tulee suosikki”, virnistin tyytyväisenä. “Etkö sä Jitta mee uimaan ollenkaan?”
“Enn, se on ihan liian kylmää siihen!” -
Laitumelle laskemisen jälkeen juhannuksena
Onhan meillä kivaaJuhannustaikoja on monenlaisia. On taikoja kukista, puolisoista, kaivoista, kengistä ja kokoista.
Toisille se on kauniit mökkimaisemat järven rannalla, lintujen huhuilu vastarannalla ja kun on hämärää, niin hämärää kuin vain yöttömänä yönä voi olla, näkee miten kokot syttyvät ympäri rantaa.
Minulle suurin juhannustaika taitaa kuitenkin olla se, kun näen Jessen nauravan.
…
Meillä oli aikanaan tapana äidin kanssa vuokrata mökki juhannukseksi, vielä kun olin lapsi. Teininä en enää halunnut mukaan, heittäydyin hankalaksi, ja lopulta äiti luopui mökkeilystä. Katkaisuhoidosta palattuani herätimme vanhan perinteen henkiin, joka jatkuu tänäkin vuonna. Aavistuksen myöhässä, että pääsin itse laskemaan Flidan laitumelle, mutta mökin me varasimme. Aikaisempana vuonna olimme olleet Espoon suunnilla, ja nyt reitti veisi Vihtiin.
Saatoin lähteä hyvillä mielin Helsinkiä kohti tietäessäni, että Flida on hyvissä käsissä ja pärjää taatusti muiden tammojen kanssa. Mielikki kartanlukijana en eksy, ja Loimukin sai ruuan juuri ennen lähtöä. Huoneeni ovi on kiinni ettei se pääsisi vahingossakaan tuvan puolelle jos se karkaa, ja toisaalta, Eetuhan on jo mestari sen kiinni ottamisessa jos niin käy.
Naurahdin itsekseni ajatukselle.
Kaikkien parasta ajatellen toivon ettei niin käy. Huonekasvitkin selviävät pari päivää ilman minua, ja onhan niistä toisilleen seuraa.
Seuraa minäkin sain. Ei kenenkään kaksikymppisen pidä olla yksin kotona hukuttamassa itseään halpaan kaljaan, varsinkaan juhannuksena. Pyysin Jessen mukaan, ja tiesin ettei hän voi vedota töihin. Niitä on vain viitenä päivänä viikossa, joten ihan hyvin hän voisi lähteä pariksi päiväksi. En yllättynyt kun hän ensin kieltäytyi, sillä hän ei pidä yllätyksistä. En myöskään yllättynyt kun hän muutti mielensä kymmenen minuutin sisällä.
”Muistatko mist me haaveiltii sillo vaahtosammuttime kokosina?” Jesse kysyi nojatessaan kartanlukijan puolen ikkunaan olallaan. Hän katseli jonnekin sivulle ulos ikkunasta ja silitteli Mielikin somaa päätä hajamielisellä liikkellä.
”Tarkotatsä sitä kun me oltiin perustamassa bändi?” kysyin virnistäen.
”Just sitä”, Jessen toinen suupieli kääntyi ylöspäin. ”Mä olisin soittanu kitaraa.”
”Ja mä laulanu”, lisäsin nauraen. ”Joopa joo. Tuomas ja Hyry oli siinä mukana kans, eikö?”
”Joo, Hyry oli basso ja Tuomas rummut.” Kuulin Jessen äänestä vivahteen, joka kertoi haikeudesta ja hyvistä muistoista. Se oli hyvin piilotettu, mutta siellä se oli.
”Mitähän niille kuuluu nykyään?” mietiskelin ääneen, vaikka arvelin ettei Jessekään tiennyt. Hän kohautti olkiaan ja kääntyi katselemaan ulos taas.….
Jesse on aina ollut kohtelias äitiäni kohtaan. Yleensäkin hän osaa olla kohtelias, jos hän kokee että joku on häntä ylemmällä tasolla. Niin hän itse sitä aikanaan kuvaili, vaikken itse allekirjoitakaan sitä. Eikai kukaan ole sen parempi kuin joku toinen, kun kaikki me olemme vain ihmisiä.
Silti, olen siitä tyytyväinen sillä voin aina huoletta ottaa hänet mukaan. Äitiä ei haittaa että Jesse on mukana, onhan hän kulkenut kannoillani pienestä pitäen. Tapansa mukaan äiti halasi Jesseä päästessämme perille, ihmetteli että eikö hän syö kunnolla kun hän on niin kalpea, niin hintelä. Jesse naurahti kiusallisena. Sitten äiti olikin jo viemässä Mielikkiä mukanaan, olihan Mielikistä niin paljon kantoapua valtavien ruokakassien kantamisessa. Meille Jessen kanssa jäi hädintuskin kannettavaa.
Heti illan tullen laitettiin sauna lämpiämään. Äiti jäi istumaan iltaa terassille Mielikin kanssa, äidillä on aina paljon kerrottavaa Mielikille. Mielikki on loistava kuuntelija, kyllä se momman juttuja kuuntelee vaikka maailman tappiin.
Vieressäni sihahti kaljatölkki. Se ääni yhdistettynä laineiden liplatukseen ja kaukaisiin lokkeihin on juuri sellainen, johon suomen kesän haluan yhdistää. En Helsingin kiireisiin autoteihin ja puistobileisiin, viinankatkuiseen hengitykseen ja käsivarret piilottaviin pitkähihaisiin.
”Eiks elämä oo vähä tylsää ilma mitää?” Jesse kysyi ja kohotti tölkin huulilleen.
”Mitä mitään?” vilkaisin häneen hymyillen. Tiesin jo, mitä hän ajoi takaa, mutta annoin silti hänen itse selittää.
”No vittu, siis.. Mitää. Viinaa. Aineit. Jos sä et ees kahvii juo tai mitää.”
”Ei oikeestaan”, löylyvesi piti vihaisen äänen osuessaan kiukaan kuumille kiville. ”Ei sen jälkee, kun ne on ainoot asiat sun koko elämässä ja hallitsee sua.”
”Nii mut..”
”… Nii?”
”Nii ku meil oli sillo nii kivaa. Säki olit hauska sillo.”
”Ai sillo kun en tienny puoliikaa siitä mitä tapahtuu tai missä ollaan, kun mä olin vitun sekasin? Silloinko mä olin hauska?”Jessen hartiat jännittyivät ja sormet vaihtoivat asentoa tölkin ympärillä. En ollut vihainen, mutten myöskään jaksanut enää puhua siitä.
”Miten se on sulle niin vaikeeta hyväksyä että mä en vaan käytä enää?”
”En mä sillä”, Jesse mutisi. ”En mä.. Ei se oo vaikeeta. Kyl mä ymmärrän. Mä vaa..”
Annoin hiljaisuuden langeta. Turhan usein luen Jesseä rivien välistä ja päästän hänet helpolla. Välillä hän saa puhua itse ja miettiä, olisiko jokin pitänyt jättää sanomatta.Hän päästi turhautuneen äänen ja työnsi tyhjän kaljatölkin sivuun.
”Ku et sä koskaa mun seuras ollu sillee sekasin. Pidit huolta ja kaikkee, nii mä vaan.. Nii. Must meil oli kivaa.” Hän kohautti harteitaan ja nousi lauteilta.
Pudistin itsekseni päätäni ja heitin uuden kauhallisen vettä kiukaalle. Vedin syvään henkeä ja nojasin selkäni seinää vasten. Hikivanat valuivat toistensa kanssa kilpaa ja halot rätisivät liekkien niitä nuollessa.Oven takaa kuului nuotti, ja pian toinenkin. Tottuneet sormet etsivät oikeaa säveltä, vaikken tunnistanut kappaletta. Yhdellä jalalla lauteilta lähteminen ei tapahdu hetkessä, mutta varovaisesti matkasin myös itse mökin terassille saunan jäljiltä viileään kesäyöhön.
Pyyhe lanteillaan Jesse oli siirtynyt puoliksi istumaan terassin kaiteelle akustinen kitara käsissään. Sen puupinta oli kiiltävä ja lähes uuden veroinen, vaikka tiesin sen olleen Jessellä jo useamman vuoden. Hän oli selvästi pitänyt siitä huolta.
Nuoremman miehen silmät olivat painuneet lähes kiinni hänen näppäillessä kitaran kieliä. Annoin katseeni kääntyä vastarannalle.Meille ei ollut hohtavia kokkoja tarjolla eikä muiden mökkeilijöiden ilakointi kantanut vastarannalta, mutta maisema oli silti hieno.
”Kyllä mullakin oli kivaa”, sanoin lopulta ja palautin katseeni Jesseen. Hän lopetti soittamisen muttei kohdannut minua. ”Mutta mä en tarvii viinaa tai aineita sitä varten. Mulla voi olla kivaa näinkin. Niinkun nyt.”
”Ai sulla on nyt kivaa?” Jesse kyseenalaisti toinen kulma koholla.
”Joo?” kallistin päätäni huvittuneena. ”Eikö sulla sitten oo?”
”No jaa”, Jesse kohautti olkiaan ja palasi kitaransa ääreen. Huomasin hymyn nousseen hänen kasvoilleen. ”Voi mulla ollakin.” -
Noa Flidan kanssa mukaan! Ja yöksihän tuo taitaapi jäädä myös :’D
-
Laitumelle lasku
Suomen kesää on helppo arvostaa eri tavalla maaseudulla kun näkee, miten aurinko laskee iltaisin puiden taakse, ja lintujen laulu ei lopu edes yöllä. Helsingissä puistot ovat täynnä ihmisiä, musiikki soi taukoamatta ja öisin kaduilla kaahaavat ajoneuvot poliiseja pelkäämättä. Molemmissa on puolensa, ja välillä on hyvä pysähtyä siihen hetkeen. Silloin kun tuntee olevansa elossa.
Niin kauniita ja hartaita kuin kesäaamut ovatkin, en silti ihan ymmärrä miksi laitumelle piti lähteä niin aikaisin. Noustessani ylös Mielikki käänsi makeasti haukotellen kylkeään ja jatkoi unia, kun itse jouduin jo aivan liian pian suuntaamaan talliin. Enpä ollut ainoa jota aikainen aamu väsytti, Matilda oli sen näköinen että hän voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä pitkän heinikon sekaan ja ottaa muutaman tunnin päiväunet. En usko että hän koskaan niin tekisi, mutta voin vaikka vannoa että vähän hänen teki mieli. Väkeä oli tullut kauempaakin, olin sen samaisen naisen nähnyt jo muutamaan otteeseen siellä. Hän taisi olla myös yksi näistä ratsastustilojen vuokraajista, sen verran olin ennättänyt kuulla muiden puheista. Hänen iloinen rupattelu säesti matkaamme laitumia kohti, eikä häntä tuntunut haittaavan vaikkei hänelle välttämättä edes vastattu.
”Oot sä loman ansainnu”, supatin Flidalle hiljaa pysäyttäessäni sen laitumen puolelle ja painoin nenäni hetkeksi sen pehmeää turpaa vasten. Flida hengitti syvään ja puhalsi lämmintä ilmaa kasvoilleni joka sai hymyn nykimään suupieliäni.
”Oottako te valmiita?” Eetu kysyi.
Kerttu ja Typy juoksivat käytännössä ympyrää Matildan ja Hellon ympärillä, ja Cozmina, joka voisi muuten ihan oikeasti olla vaikka Kossu, steppaili myös kevein askelin odottavaisena. Flida, isin kaunis ja kiltti Flida, seisoi paikallaan ja silmäili vehreän laitumen antimia. Myös Oonan Neia, jonka hän oli matkan aikana ennättänyt esittelemään sekä itsensä myös, seisoi rauhallisesti omistajansa vieressä.Flidasta ei löydy samanlaista ruutia kuin Typystä ja Kertusta, eikä sen jalat nouse yhtä korkealle tai häntä kaareudu yhtä kauniisti kuin Cozminan, mutta tamman innostuessa laukkaamaan muiden perään se oli silmissäni kaunein hevonen koko maailmassa. Sen pitkä harja hulmusi sen kaulaa vasten ja voimakkaat jalat takoivat maata, kunnes pian tamma rauhoittui ja laski päänsä ruohikkoon.
”On ne vaan hienoja”, Nelly totesi hymyillen. Myöntäviä vastauksia tuli useammasta tahosta jokaisen seuratessa nuorempien tammojen yhteistä ilakointia. Uskon jokaisen omistajan ajattelevan samaa kuin minäkin. Ei sitä kai ole oman hevosen voittanutta.
Linet pergasus (DA) -
Heippahei ja tervetuloa jengiin mukaan!
Olipa samaistuttavaa lukea miten Outista tuntui vähän kiusalliselta ja epämukavaltakin. Mulla oli ihan samat fiilikset aikoinaan aloittaessani mun nykyisen vuokrahevosen kanssa, neljä kertaa mä siellä kävin ja olin omistajan valvovan silmän alla niin että ihan kuumotti 😀 sen jälkeen oon saanu mennä itekseni, että kyllä se siitä helpottaa! Outillakin varmasti, ainakin tässä mulle tulee sellainen olo että kyllä hän kotiutuu pian ja saa aivan varmasti ystäviä Hopiavuoresta.
Muutkin jo kehui taustatyötäsi, ja niin mäkin! Vaikka uusi hahmo ei voikaan tietää mitä tallilla on tapahtunut niin tuollaiset pienet asiat joita tähänkin otit mukaan tekevät tarinasta niin aidon tuntuisen. Että siellä on ollut elämää jo ennen Outiakin, ja nyt Outin aikana! Odotan innolla seuraavaa tarinaa, tätä oli niin mukava lukea!
-
Voi Tide! Tässäpä oli tarinallisesti mukavan virkistävä aihe. Minkään eläimen omistaminen ei ikinä ole ruusuilla tanssimista, varsinkaan jos se on vauva, ja samanlainen kuin Bee. On täysin normaalia ja realististakin että Tiitus vähän itseään epäilee ja miettii Beestä luopumista. Eikä sekään väärin olisi jos niin käy! Musta oli kiva lukea vähän Tiituksen epäilyksistä itsensä ja Been suhteen enemmän, sillä ollaanhan me ennenkin sitä nähty, siinä missä hyviäkin hetkiä. Juuri tällaista vuoristorataa elämä kuitenkin aina on, ja Tiituksella on tapa pohdiskella näitä asioita itsekseen, noin ainakin spinnareita katsoen. Kyllä se siitä Tide, kävi miten kävi!
Ja jos mä saan tähän asiaan mitään sanoa niin kyllä tää musta ainakin tehtävänannon ihan täysillä täytti! 😀
-
Ai että, et arvaakkaan miten iloinen mä oon aina kun sulta tulee piirros! Tottakai tarinatkin, ja vielä parempi jos on tarina sekä piirrustus. Mutta silti, näissä on jotain ihan omaa arvoaan jota kuvalliset virtuaalitallit ja hevoset ei tuu ikinä mun silmissä tavoittamaan. Tälläinen piirretty laitumella laukkaus- kuva on sata kertaa hienompi kuin mikä tahansa ammattikuvaajan ottama kuva.
Sulla on myös ihan mielettömän hieno väritystyyli, sitä jää mielellään katselemaan pitkäksi aikaa ja kaikki pienet yksityiskohdat nappaa huomion just hyvin. Mun erityiset suosikit tässä on jalkojen onnistunut väritys; mä tuskailen niiden kanssa aina ja lopulta ne aina voittaa. Onneksi on kanssaharrastajia joiden taidetta katsoa ja kokea, josta saa sitten lisäpotkua omaan opetteluun! 😀
Niin ja tarinastakin sen verran, että aivan mainiot tagit. Voi Eira, kyllä sua nyt sorsitaan niin kovasti.
-
Nytpä tartun tässä ihan ekana mun omaan hahmoon. Jesse on ärsyttävä ja ikävä, sellaiseksihan mä sen itse tein. Siihen kiteytin ihan kaikki mun omat huonot puolet, ja vielä varmasti enemmänkin, oikeestaan ihan puolivahingossa. Halusin vähän jotain erilaista virtuaalitalleille, niiden puheliaiden heppatyttöjen lisäksi ja tuntui helpolta käyttää pohjana jotain aitoa ja oikeaa. Siitä huolimatta mä en tietenkään ajattele itseäni Jessestä lukiessa, koska silloin voisi tullakin paha mieli. Nyt ei, koska nyt mietin millainen tulevaisuus sillä hahmolla voi olla. Jo useampaan kertaan Jessestä on puhuttu muiden tarinoissa negatiiviseen sävyyn, tottakai, kun se on sellainen sadepilvi niinkuin Milankin kuvaili. Kukaan ei halua leikkiä sellaisen kanssa, mutta jotain on ihan pakko selvästi muuttaa. Tässä tarinassa mukana oleva Oona on niin kaukana Jessestä kuin olla ja voi, ja musta se on tosi nokkela kontrasti. Koko tunnelma muuttuu niiden mukana, ja Milanin mieliala myös. Milan taitaa olla sellainen ekstrovertti joka lataa akkujaan nimenomaan muiden kanssa ollessaan. Jesse taas vaatii kuukauden täyttä hiljaisuutta yhden päivän sosiaalisena olon jälkeen.
Jos Milan ei vielä ole ampaisemassa Hopealinnan maisemaa karkuun uskon, että Jesse voisi oppia jotain Milanista. Ensin mun pitää keksiä joku jolla rikkoa sen kuori että se hyväksyy ymmärtämään, ettei se voi aina olla pahalla tuulella. Milan on siihen varmasti loistava esikuva. Hello on hyvä kakkonen, ja mä itsekseni salaa toivon että joskus kun Jesse on edes vähän vähemmän epätoivottu vieras se ja Hello pääsevät juttelemaan. Ehkä joskus.
Oli muuten ihmeen raikastuttavaa (mikähän se sana oikeasti on, refreshing se on englanniksi mutta suomeksi en vaan keksi….) lukea sulta tälläistä yksityiskohtaisempaa ratsastusta. Väität aina ettet muka tiedä mistään mitään, länkkärijuttuja vaan. Höpö höpö sanon mä. Tän perusteella väittäisin että tiedät vähintäänkin yhtä paljon kuin mä, ja mä en ole ikinä mitenkään muuten ratsastanut kuin englantilaisittain :D! Eikä siihen vaadita monen kappaleen kerrontaa ratsastuksesta, kun tälläinen aiheesta raapaisu riitti vakuuttamaan ainakin mut.
Mä aavistelen, että Milan ja Pöystilä ovat ehkä tulevaisuudessa mainittu samassa tarinassa kerran tai parikin. Sehän kuulostaisi ihan sairaan hyvältä ajatukselta, kun molemmat Milan ja Oona tuntuvat sellaisilta jotka todella nauttisivat toistensa seurasta. Kuinkahan Eetua kismittää kun Milan vähitellen verkostoituu ja ystävystyy Eetun asiakkaiden kanssa… :DD
-
Mietin ikuisuuden miten mä tätä kommentoisin, enkä vieläkään ihan tiedä miten muotoilla ne sanat oikein että tää ei ihan leviä käsiin 😀 mutta kokeilen!
Ihan ensimmäisenä mulle tuli tästä melkein paha mieli. Enhän mä yhtään Hopealinnaa tai sen henkilökuntaa tällä tavalla halunnut tuoda esille, eihän siellä kuulu olla toisilleen töykeitä tai luotaantyöntäviä. Kurjaahan se on, musta on kivaa että Milan on siellä! Mutta heti kun tajusin että musta, siis minusta se on kivaa, tajusin kanssa että ihan turhaan mä mieltäni pahoitan 😀 Tässä on kyse Milanin tarinasta ja näkökulmasta. Hän ei viihdy, ja syytkin ovat tulleet selvästi esiin että miksi. Eikä Milanin tarvitse viihtyä tai pitää muista kuin Annastiinasta, koska niinhän se joskus menee. Mikään ei ole niin kamalaa kuin käydä jossain jonne ei halua mennä eikä siellä viihdy.
Mielenkiintoista tässä on se, miten eri tavalla jokainen kirjoittaja ja hahmo eri tilanteet tulkitsee! Kuten Jesse, hän pitää Hopealinnan tyhjyydestä ja, hm.. Sanoisinko jopa Suomalaisesta käyttäytymisestä, ettei turhia jutella? 😀 sitten sinä kirjoitat Milanilla niin taitavasti, että kyllä mäkin uskon ettei siellä ole yhtään kivaa, ja ihan toivon että Milan löytäisi toisen paikan. Ehkei sentään myy Biffeä, niin kauniisti Milan aina siitä puhuu.
Erityisesti Milanissa mua viehättää sen kertojaääni. Se on niin erilainen kaikkiin muihin verrattuna, enkä ole tainnut koskaan ennen samankaltaista löytää virtuaalitalleilta. Siinä on jotain uniikkia.
Niin ja tietysti muakin kiinnostaa mitä ihmettä Milan on tehnyt. Vai onko sittenkään, jospa kyseessä onkin vaan iso väärinkäsitys kaikkien osalta joka vaan paisui ja kaikki elävät nyt jotain ihme harhaa toisilleen vihoitellen?
-
Vihdoin ja viimein mulla on aikaa vastata, piti jo ekalla kerralla kun luin tän mutta hei, sainpahan hyvän tekosyyn lukea taas uudelleen! 😀
Sebastian taisi jo ensimmäisillä kerroillaan Hopiavuoressa mainita huonosta nimimuististaan, ja jos jotain mä arvostan niin jatkuvuutta hahmoissa. Tottakai jokainen hahmo, siinä missä ihmisetkin, ajan kanssa kehittyvät ja muuttuvat, mutta tuollaiset piirteet kuten huono nimipää tuskin lähtee mihinkään. Ei sillä että sitä joka tarinassa pitää toitottaa, mutta nyt olet hyvin tähänkin tarinaan ujuttanut sen mukaan Timppa-Timo-Tiituksella! Tälläiset pienet ja helposti huomaamattomat yksityiskohdat on niin ilahduttavia, ja juurikin ne tekevät tarinoista aidon tuntuisia ja mielenkiintoisia!
Liiskatut ja korvan juuressa inisevät hyttyset, leveät metsäpolut, valtava määrä hevosia ravaamassa maanjäristyksen lailla.. Kuvailet erinomaisesti ympäristöä, eikä lukijan tarvitse pinnistellä pysyäkseen perässä. On helppoa seurata missä mennään ja mitä tehdään, ilman että siitä tulee liian yksityiskohtaista. Sitä mä tässä yritän sanoa, että mä nautin kovasti sun tavastasi kirjoittaa!
Sujuva dialogi kaikkien tähän mukaan otettujen hahmojen välillä tuntuu musta ihan aidolta, ja tässä oli monta onnistunutta kohtausta. Mun oma suosikki oli kuitenkin Ei mulla voi mennä Helloa karseammin kuitenkaan, sekä se, miten hyvin Sebastian alkaa vähitellen pääsemään porukkaan mukaan!
-
Höh, oothan sä Hello söpö kun tota kuvaa kattoo! Mä sitä silmäilin jo ign puolella, edelleenkin vaan tykkään sun tavasta piirtää ihmisiä niin kovasti.
Vaan harvoin tulee vastaan ketään joka oikeassa elämässä itseään ainakaan avoimesti komeana tai söpönä pitää, eikä siihen auta vaikka mitä muut sanoo. Mutta eiköhän Tiden silmissä Hello oli juurikin sellainen!Hauska Hello ainakin on, jos ei mitään muuta 😀
-
Mun piti jo aikaisemmin tuota ylempää tarinaa kommentoida, onhan siinä kuitenkin kyseessä mun vauva! 😀 Mutta mä oon tän viikon ollu koulussa ja se on pitkän tauon jälkeen yllättävän väsyttävää, joten pahoittelen jo etukäteen jos tääkin kommentti on ihan ympäripyöree ja sekava! 😀
Tekojalka, tai mikä vaan selvästi esillä oleva proteesi on aina huomiota vievä. Varsinkin kun Noa ei jalkaansa piilottele ja puhuukin siitä avoimesti, niin pitkään kun ei kysytä mitä sille kävi. Silti, musta ei ollut yhtään outoa että Sebastian ei sitä aikaisemmassa tarinassa huomannut. Noa on toki pitkä, ja Sebastian vaikuttaa sellaiselta henkilöltä jolta helposti jää tuollaiset asiat ”huomaamatta”. Ei niin etteikö hän niitä näkisi, vaan että hän ei pidä niitä mainitsemisen arvoisena. Sebastianin kaltainen ujo, sosiaalisesti ehkä vähän kömpelö laittaa helposti muita asioita merkille. Katsooko puheseura pahasti, äänensävy, miten sujuvasti keskustelu kulkee, ja niin edelleen. Metallijalka ei vaikuta keskusteluun, muutakuin ehkä puheenaiheena.
Ihanaa kun otit Noan mukaan tarinaasi, kiitos! Ilahdun aina niin paljon kun mun hahmoja otetaan tarinoihin mukaan, ja tässä tapauksessa voin hyvinkin kuvitella Sebastianin ja Noan tulemassa toimeen. Noa on kuitenkin aika isovelimäinen! Sebastian on tähän mennessä tehnyt muhun vaikutuksen hahmona, jolla on varmasti paljon annettavaa.
-
Sanon saman sinullekin minkä Almalle kommentoin, että mulla on ihan erityinen arvostus ihmisiä kohtaan jotka haluavat tarinoida muiden hevosille omiensa sijaan. Se on jotenkin niin kivaa ja kilttiä ja mielenkiintoista, ja mä yritän aina välillä itsekin muistaa olla vähän vähemmän itsekäs ja raapustaa muidenkin hevosista jotain. Siksipä nämä hoitotarinat ovat kivoja lukea, varsinkin kun ne tuovat kivaa vaihtelua yksityisen omistajan näkökulmaan verrattuna!
Hoito- tai vuokrahevosen selkään istuminen ensimmäisen kerran on aina ihan sairaaaan jännittävää. Ennen tätä uusinta kun mä olen vuokrahevosta mennyt testaamaan erehdyn aina eka yrittämään liikaa, niin että häiritsen sitten hevostakin ja se näkyy menossa. Nyt sitten tän nykyisen ja uusimman kanssa muistutin itseäni heti että nyt teet just sen verran kun on hyvä, mullakin oli meinaan taukoa pari vuotta edellisestä ratsastuksesta. Se menikin sitten odotettua paremmin, vähänniinkuin tässä tarinassa. Väkisin sitä jännittää ja vähän stressaa, ja vitsi miten kivalta tuntuu kun se sitten sujuikin! Skotti on taatusti sopiva kaveri Sebastianille, ja taatusti ne tulee jossain vaiheessa seuraa maastoonkin saamaan!
-
Voi jehna, lemmikin omistamisen ärsyttävimpiä puolia on kyllä noi irtokarvat. Mun kahdesta koirasta ja vuokraponista irtoaa meinaan sellasia määriä, että mun on ihan turha kuvitellakaan ikinä niistä eroon pääseväni :DD silti niitä aina nyppii toiveikkaana pois niinkuin Alma. Ehkä joskus vielä…!
Onpa hauskaa että Hopiavuoressakin on nyt hoitajia! Mä arvostan paljon ihmisiä jotka haluaa tarinoida muiden hevosille eikä ”vaan” omilleen. Ja on vaan osuvaa että otit Sebastianinkin mukaan tarinaan, molemmat kun ovat uusia tulokkaita! Vaikka äkkiäkös he porukkaan pääsevät ja Hopiavuoren elämään tottuvat, vaikka alku voisikin vaikealta tuntua. Ja voi Alma, kyllä tähän mennessä jokainen on jollain tavalla Eiran suututtanut, niin kyllä se sinunkin kohdalle tapahtuu ennemmin tai myöhemmin! 😀
-
Mulla on myös yksi äärimmäisen tärkeä hahmo, joka inhoaa olla huomion keskipisteenä. Hän ei pidä ihmisistä tai seurasta, ja harvemmin sellaista lähtee etsimään. Sebastian sen sijaan lähti itse katsomaan mitä porukan keskellä tapahtuu. Hän ei välttämättä halua kaikkien silmiä itseensä mutta seurasta hän taitaa pitää, ja on kaveria vailla. Eira, sekä aikaisemmassa tarinassa mukaan ottamasi Eetu ja Hello ovat mielestäni hyviä ensimmäisiä hahmoja napata mukaan. Heillä on sen verran vahva persoona, siis että jostain on helppo tarttua kiinni, ja heitä on siten kaikista vähiten pelottava liikutella. Eetu on rennon rempseä isäntä, Hello puhelias ja mukava, ja Eira kuvaamasi teiniraivo. 😀 On hienoa että otat muita hahmoja mukaan noin reippaasti, niinkuin Eetukin on sanonut niin sillä tosiaan teet myös omasta hahmostasi helpomman ottaa mukaan tarinoihin!
Sulla on hyvin omanlainen kirjoitustyyli, eikä siis mitenkään huonolla tavalla. Mä väitän että tunnistaisin tämän tarinan sun tarinaksi vaikka siinä ei nimiä olisikaan, ja pitäisi jonkun muun tarinaan verrata. Se kirjoittamisen hieno puoli onkin, kun jokaisella on oma tapansa siihen, vähän kuten käsiala. Maltan tuskin odottaa nähdä millainen sälli Sebistä tulee kun hän pääsee alkujännityksestään yli!
Niin ja, ihan mielettömän paljon kiitosta ja kunniaa saat osaksesi, kun oot noin rohkeasti heti lähtenyt kaikkien juttuja kommentoimaan!!
-
Mustakin kaikki hevoset olivat ihan juuri omia itsejään! Mä olen sitä mieltä että sulla on kirjoittajana lahja sekä arjen kirjoittamiseen, jonka Eetu tuossa ylempänä avasi, mutta myös erinomaiseen tarkkaavaisuuteen muiden hahmojen suhteen. Musta tuntuu että sä tunnet kaikkien hahmot niin hyvin, että niistä jokainen on aina kohdillaan just eikä melkeen. Ja jos käykin niin että joskus kerta menee vähän pieleen, niin sekään ei haittaa! Niinkuin täällä on ennen sanottu, niin kyseessähän on sun tarina, jonka jumala ja luoja sä olet, ja sitten muut takuuvarmasti keksii syyn minkä takia hahmo oli sellainen kuin oli, jos siltä tuntuu 😀 Sitä mä tässä yritän sanoa, että sä tunnut tutkailevan jokaisten hahmoja erityisen tarkasti ja osaat napata niistä ne pääjutut, joita tarinoissasi käytät sujuvasti! Kuten vaikka jo useasti esille nostettu Eetun murre, ja tässä muiden hevoset omistajineen.
Näin omalle hevoselle puolueellisena voin sanoa että niinpä, tottakai Flida on se lauman kuningatar. Eikä siitä keskustella 😀 Haluan ajatella että se on sellainen Muumimamma, joka hellästi saa ohjattua nuoret oikeaan suuntaan ja jolle ei tarvitse edes isotella. Vaikka tokkopa niin se oikeasti hevosten keskuudessa on, eiköhän Flidankin hermoja aina välillä koetella jolloin se saa laittaa nuoremmat takaisin asemaansa vähän vähemmän hellästi 😀 Typyn ja Kertun välinen riemu on mukavaa luettavaa, siitä tulee itsellekin sellainen olo että jes, kiva kun on kesä!
Lopetus oli ihanan romanttinen ja kaunis.
-
Tässä on sitä aitoa laitumelle päästämisen tunnetta, joka välittyy mulle siitä miten kuvasit hevosia niiden vapaaksi pääsemisen jälkeen. Jokainen hevonen ilakoi varmasti edes vähän, sellaisetkin möllykät kuin Flida, mutta kun kyseessä on vielä ihan vauva joka pääsee parhaan kaverinsa kanssa riehumaan oikein kunnolla, on meno varmasti juuri tuollaista. Törmäillään toiseen puolivahingossa ja näykitään korvista 😀 Erittäin onnistunut kappale kuvailun kannalta ja myös lukijalle mielenkiintoinen!
Ja sitten, tässäkin tulee Hellon luonne hyvin esille. Ei se ole niin justiinsa miten ne sinne laitumelle päästetään ja tuleeko oma vauva enää moikkaamaan portille vai ei. Turha sitä ressata, kyllä se siitä. Oppisinpa mäkin joskus ottamaan noin lunkisti kuin Hello 😀 Hello taitaa tällä hetkellä ollakin Hopiavuoren moninaisin hahmo, hänestä me kaikki olemme saaneet oppia eniten. Olemme nähneet millainen Hello on rakastuneena, kujeilevana, turhautuneena ja ahdistuneena. Hello on näyttänyt meille monta puolta itsestään ja silti säilynyt omana itsenään.
Tämä lunki Hello on kyllä mun oma suosikki, vaikka niistä kaikista luen ihan yhtä mielelläni! -
Aaai, miten rento ja kesäinen fiilis tässä on! Hevosen selässä makoilua ja sen ruohon rouskuttamisen ääntä ei kyllä voita mikään. Tässä oli erityisen onnistunut ympäristön kuvailu, joka tulee ilmi läheisestä metsästä puhaltavasta tuulesta ja laulavista linnuista. On helppo kuvitella juurikin tämä kyseinen laidunalue, jossa valkoinen tamma laiduntaa ja rennon näköinen Nelly köllöttämässä sen selässä. Se on sellainen näky jonka voisin kuvitella näkeväni vaikka hevossarjakuvissa.
Onhan niitä valmentajiakin monenlaisia. Jos Nellyn taidot eivät riitä valmentamaan GP tasolle saakka, sitten hän valmentaa ratsukoita niin pitkälle kuin itse osaa. Eikä valmennuksen aina tarvitse edes olla pelkkää ratsastustaidon viemistä eteenpäin, vaan se voi olla vaikka hevosmiestaitojen hiomista, joita Nellyltä kyllä löytyy!
-
Ihan mielettömän paljon kiitosta kun jaksoit ihan yksin tuomaroida, ei varmasti ollut helppo juttu! Otat ehdottomasti ton tuomarimerkin käyttöön, oot sen ansainnut!
Mä aion ehdottomasti kommentoida muidenkin töitä heti kun ennätän, toivottavasti vielä tänään illalla mutta viimeistään sunnuntaina! 😀
-
Okei, no nyt! Kovastihan mä olen sun tarinoita jo kehunut, mutta nyt sä kirjoitit jotain, mikä saattaa hyvinkin olla mun oma suosikki kaikista kun loistavista tarinoista.
Ihan ensin aattelin, että tähän ei liity mikään oikea turnaus, vaan taas joku Hellon keksimä juttu. Kuka … Mikä… Kattomuna? Siis miksi se on ton niminen, kuka ihme ton pelin keksi? :DD On niin hassua miten paljon kulttuurieroja voi olla yhden maan sisällä, ei tarvii mennä ees kauas kun tulee vastaan ihan uus maailma ja uudet tavat ja pelisäännöt kaikkeen. Mutta hähää, mäpä tiedän itekkin pelanneeni tollasta peliä, missä pallo pitää saada kiinni, ja sitten ”polttaa” sillä joku kolme askelta otettuaan. Yhtään en muista mitä tapahtuu jos ei saa poltettua, enkä muista sen pelin nimeä, mutta ihan tasan ei ollu kattomuna eikä sitä palloa katolle heitelty! 😀 Ja miks saa räkiä, ihan ihme juttua! Sivistymättömät maalaiset haluaisin tähän sanoo, vaikka en mäkään mikään kaupunkilainen oo. Oon kyllä Nellyn kanssa samaa mieltä, ei varmasti oo oikee peli, ihan ite on Hopiavuoren sakki ton keksiny ja nyt yrittää kusettaa ulkopaikkakuntalaisia 😀
Sitten nostan esille sen, miten mielettömän hienosti otit mukaan monta hahmoa ja liikuttelit niitä kaikkia sujuvasti. Kukaan ei hukkunut matkalla vaan kaikki löysivät tiensä tarinan loppuun, ja voi vitsi toa dialogia! :DD Nauroin ihan ääneen useemmassakin kohtaa, voin ihan elävästi kuvitella millanen kiekuminen Hopiavuoren pihasta kuuluu kun kaikki huutaa toisilleen; Eira varsinkin. Aijai tän luen uudelleen kyllä heti ja huomenna vielä, ja ehkä senkin jälkeen, tästä tuli niin sairaan hyvä mieli! Tyhmien nimien ja kostosuunnitelmien ja ihanien lapsettaa- hetkien ansioista, ei aina tarvii olla niin aikuista, vaikka suurin osa porukasta aikuisia onkin!
Ehkä eniten mua ilahdutti kaikesta huolimatta kuitenkin että otit Noan mukaan, vaikka kyseessä on liikunnallinen (ainakin joissain määrin) peli. Se ei juokse ihan yhtä hyvin kun muut, mutta eihän se sitä estä leikkimästä muiden kanssa! Mä kun alotin tän lukemisen olin takuuvarma että mun raajarikko ei pääse leikkiin, mutta voi veljet kun yllätit. Eipä Noakaan oo pitkiin aikoihin kunnolla leikkinyt, onko oikeestaan ikinä, niin sille teki ihan mielettömän hyvää päästä tuulettuun tällä tavalla! Ehkä se muistaa taas Hopiavuoren kautta että aikuinen voi olla vaikka välillä lapsettaakin.
