Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
1. Sonja ja Salieri
2. Outi ja Jussi
3. Oona ja Kyösti
4. Oona ja LikkaOuti ja Jussi
No sellässä pysyttiin ja tulipa kokeiltua, eikö niin? 😀 Ehkä Jussi on vain niin kilpailuhenkinen, että otti nämäkin oman väen kilpailut niin tosissaan, ettei oikein tiennyt miten yrittäisi parhaansa? Tai ehkä se luuli, että sen täytyy olla nyt rodeohevonen, kun se ei oikein taida ymmärtää lännenratsastuksen olemusta. 😀
Vaikka sitä oikeille ihmisille toivookin aina hyvää, virtuaalimaailmassa ei. Joskus on mielenkiintoisempaa ja realistisempaa lukea myös epäonnistumisista ja tällaisista puolionnistumisista! On musta uskottavaa, että kun kyseessä on Outin ja Jussin ekat kisat, ja vieläpä tällaiset, ne eivät mene ihan täysin putkeen vaikka kovasti he ovatkin kouluratsastusta harjoitelleet ja osaisivat tehtävät varmasti.
Arvostan siis tässä suorituksessa realistisuutta, radan kuvailua ja pientä viittausta länkkäriviikon aiempiin tapahtumiin. 😀 Se on niin kuin karkki tekstin keskellä.Oona ja Likka
Tässä tarinassa tykkään eniten siitä, miten Oonan persoonallisuus tulee esiin, vaikka hän ei pääse edes käymään dialogia! Oona on sellainen, että ajattelee ja tekee samassa virkkeessä useampaa asiaa ja kertoo rupattelevaan tyyliin. Hän saattaisi hyvinkin jännittää kisoja ja jopa hetkellisesti huolestua, kun ei tullut harjoiteltua. Se kuitenkin väistyy nopeasti, kun pian hänen luontainen positiivisuutensa pyrkii ja pääsee taas esiin!
Vaikka olen hahmokeskeinen kirjoittaja ja lukija, tässä olisin kaivannut vielä pientä kytkyä Likkaan.Oona ja Kyösti
Joo eihän kenelläkään ole lemppareita. 🙂 Ei ainakaan julkisesti. Huomaavatkohan lemmikit, että aika usein joku laumasta on ylitse muiden?
Oona ja Kyösti tekivät kyllä kaikin puolin sujuvan suorituksen, eikä ihme, sillä ovathan he paljon yhdessä kokeneet ja luottavat toisiinsa. Tarina itsessään luo mulle tosi nostalgisen olon! Tässä kilpailussa ei ollut varsinaista tehtävänantoa, ja vaikka nykyään kisoissa onkin, ennen tehtävänannottomuus oli normi eikä poikkeus. Tämä tarina tuntuu kuin paluulta wanhoihin hyviin aikoihin, kun virtuaalihevostelu oli vielä tarinapainotteista hoitoheppatoimintaa ja parasta ikinä… …hetkinen, tämä tarina saattaa olla kilpailuiden hopiavuorisemmasta päästä!Sonja ja Salieri
Sonjalle kisat ovat iso asia! Olet pohjustanut tätä tietoa jatkuvasti niin huolellisesti, että lukija tietenkin jo odotti Sonjan jännitystä. Samoin olet pohjustanut hänen järjestelmällisyyttään ja suunnitelmallisuuttaan, joten tottahan hän menee radalle kera tarkan sottasuunnitelman… …vaikka eipä elämä aina menekään suunnitelmien mukaan, hevosesta puhumattakaan!
Sonjan ja Salierin rata kuntuu läpeensä jännittävältä. Tämä tuotos onkin voittaja tunnelman ohella myös siksi, että ratsastajan persoona läpäisee tekstin kokonaisuudessaan. Salierinkin tekemiset ja liikkumiset jäävät onnistuneesti sivumpaan kuitenkaan kokonaan unohtumatta, sillä näin kovin jännittynyt ihminen keskittyy paljon itseensä. Silti rata on koko ajan läsnä ja ratsukko seuraa sitä.
Kyllä Salierin ja Sonjan pitäisi päästä nopeasti kuntoon virallisiakin kisoja varten jo ihan siksi, että pääsisit kirjoittelemaan tehtävänannoista. -
Charlotte ja Otawa
Otawan ja Charlotten menosta näkyy vielä, ettei yhteen ole hiouduttu. Kumpikin tuntee lajin ja on tottunut suorittamaan, mutta eivät toistensa kanssa. Jokainen hevonen ja ratsastaja on erilainen, joten kaikkien kanssa harmonia ei löydykään helpolla, mutta silti ratsastajalle tekee hyvää harjoitella erilaisten hevosten kanssa. Siinä huomaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa helpommin. Charloten vahvuuksia tällä kertaa ovat selkeiden ohjeiden antaminen hevoselle, erinomainen tasapaino ja rauhallisuus — mitä lujempaa mennäään, sitä rauhallisempana on pysyttävä. Otawa puolestaan kiihtyy nollasta sataan nopeasti ja kääntyy ketterästi.
Jotta yhteinen sävel löytyisi helpommin, Charlotte voi välillä harjoitella selkeiden ohjeiden sijaan kuuntelemista. Charlotte vaikuttaa pätevältä hevostuntijalta ja osaa lukea vaivatta hevosten ilmeitä ja mielenliikkeitä. Kun kyse on tarkasta ratsastuksesta, niin kuin tynnyrinkierrosta, hänen huomionsa kääntyi ainakin tällä kertaa hevosesta liiaksi itseensä. Otawa puolestaan on oppinut ennakoimaan ratsastajan pyyntöjä, eikä hevosta tuntematta voi sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Ainakin tynnyrinkierrossa se toimii, mutta Charlotte ei aina ehdi ratsunsa mukaan! Toisaalta jos Otawalla ratsastaa yleensä joku muu, miksi suotta muuttamaan toimivaa ennakointia?
**
Mikael ja Apassi
Taas olin siellä. Hyvin hoidettua kenttää reunusti toiselta puolelta läpikuultava metsikkö, jonka takaa näkyi hevosten tarha, ja toiselta puolelta tarhat, joiden takana aukesi peltoa silmänkantamattomiin. Yhtä reunaa rajasi tallin pääty ja viimeisestä näkyi vihreä tupa ja punainen maneesi. Tuntui kuin saisin happea helpommin, kun olin Apassin kanssa pitkästä aikaa. Sitä paitsi saimme kiertää tynnyreitä, eikä ilmassa ollut kilpailuiden kaltaista painetta. Tämä oli Taneli Kairovuon valmennus.
”Nojaa Mikael siihen sun sisäjalkaan vaan”, tämä Taneli Kairovuo sanoi samalla äänensävyllä kuin meidän Samuel aina minulle puhuessaan, kun olin tehnyt parhaani Apassin kanssa radalla. ”Jos sä et uskalla kallistua sinne sisälle tarpeeksi, sä joko putoat vauhdissa ulos tai sitten se Apassi alkaa varoa ja hidastaa. Katopa, ei oo yhtään jäätä kentällä, kyllä uskaltaa mennä!”
”Mulla on huono polvi”, huokaisin taas kerran ja mietin, onkohan kaksikymmentäkahdeksanvuotiaista joilla on kahdeksankymmentäkaksivuotiaiden polvet, lännenratsastajiksi.
”Jaaha. Katotaas.”Yleensä valmennuksissa parannusehdotukset jäivät polvijutun jälkeen. Harva valmentaja viitsi sitten enää. Taneli Kairovuo kuitenkin käveli kaikessa rauhassa luoksemme, komensi nostamaan jalan ylös ja ryhtyi ropeltamaan jalustinhihnaa Apassin huokaistessa kyllästyneenä.
”No niin Mikael.”
”Mun jalka just ja just yltää jalustimeen.”
”Nojaudut sen varaan sitten. Ootko Mikael nähny miten enkkuratsastajat painaa kantapäitä alas? Tee säki sillä lailla kun sä nojaat sisälle.”Kiersimme Apassin kanssa tynnyrit vielä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla tuntui tosi huteralta, mutta tunsin ajan olevan nopeampi kuin koskaan. Toisella kerralla olin niin suorituksen imussa että unohdin pelätä. En ole koskaan mennyt yhtä lujaa. Siitä tuli samanlainen olo kuin ennen lähtöäni Hopiavuoreen, kun Dax oli leiponut minulle hirveän ruman synttärikakun ihan itse. Luonnollisesti en enää edes kuullut Kairovuon Tanelin palautetta!
-
Ennen joulua tapahtunutta
”Ei meilloo tilaa…” ehdin sanoa empivästi Camillalle, joka istui toisella puolella keittiön pöytää. Kaduin sitä nanosekunnissa: jo ennen kuin hän loi katseensa pöytään.
”Niin…” Camilla mumisi. ”Karsinat täynnä ja se joku Eliaskin tulossa ehkä…”
”Mä aiva houraalen. Kyllä me tilaa teherähän”, ilmoitin lujasti ja kulautin kahvini yhdellä jättihörpyllä loppuun, vaikka se olisi ollut vielä ihan lämmintäkin. ”Mä meen soittelohon pari puhelua.”
”Älä ny mun takia…”
”Emmä ku muutenki pitääs.”Jos olisin ollut yksin tuvassa, olisin jupissut itsekseni pukiessani mukavimpia tallikenkiäni eteiseen. Koska Camilla istui kuitenkin keittiössä ihan näköyhdeyden päässä, yritin näyttää ihan neutraalilta. Että voi olla ihminen imbesilli. Camilla tekee paljon hommia pienellä palkalla, ja kun hän vihjailee jonkun ottaneen häneen yhteyttä lainahepasta jonka hän haluaisi, minäpä ensimmäisenä kiellän. Minun pitäisi päin vastoin sanoa tervetuloa ja mahduttaa Camillan uuden lainahevosen karsinanvuokrauskulut jotenkin hänen palkkansa osaksi. Kyllä joka talliin aina yksi lisähevonen mahtuu. Pihatto olisi pian valmis. Voisivatkohan Skotti ja Uuno muuttaa ulos siksi aikaa tai jotain? Tai ei — laittaisin Jussin muutamaksi viikoksi ylläpitoon jollekin mukavalle kiltille heppatytölle, niin vapautuisi yksi karsinapaikka. Niin minä tekisin. Ellen muuta keksisi. Kun pakko olisi. Isin pieni Jussi-parka… Ei kun eipäs: puoli vuottahan kesään enää oli, ja Camillan hevoselle piti järjestää petipaikka.
Ajattelin kopisutella suorinta reittiä tallin vintille, sillä siellä ihminen saa varmasti puhua rauhassa puhelimeen. Rehuhuoneeseen päästyäni en ollut kuitenkaan enää varma, vieläkö Camilla majaili siellä ylhäällä ja oliko minulla edes lupa mennä sinne enää. Nostin siis Typyn ruokasangon Flidan sangon sisään ja istuin ruokintapöydälle.
Minulla on kaikkien tallilla majoittuvien hevosten omistajien puhelinnumerot kännykässäni. On minulla jo pois muuttaneidenkin numeroita siellä, koska ystävystyyhän sitä hevosten ja ihmisten kanssa kun aikaa kuluu. Aluksi kuitenkin tallensin kaikkien numerot hevosten nimillä, jotta varmasti soittaisin tarvittaessa oikealle ihmiselle. Vaihdoin ne sitten joskus ihmisten nimille jos muistin.
Rullasin yhteystietoja alaspäin. Niitä oli paljon. Menin vahingossa Maken ohitse kahdesti ennen kuin löysin sen nimen. Kun soitin, Oili Rönnbacka vastasi puhelimeen.
”Haloo. Oili.”
”Soon Hopiavuoren Eetu terve.”
Oli vaikeaa päästä kituliaasta rupattelusta siihen pisteeseen, että saatoin ottaa puheeksi Maken. Muistelin, miten Hello aina toisteli minulle, että minun täytyisi kasvattaa selkäranka talliasioissa, ja sanoin asiani yhteen pötköön. Make on hylätty tänne, enkä minä kestä enää Pasin jälkeen yksinäisiä hevosia. Minun tallissani voi asua vain sellaisia hevosia, joita oma väki käy hoitamassa suurin piirtein päivittäin. Se näkyy karsinavuokrissakin. Onneksi Rönnbackan Oili sanoi ymmärtävänsä ja tulevansa ennen aattoa juttelemaan. Kuulemma Maken yksinäisyys on hänen syytään. Hänellä ei ole aikaa ja Ariel ei saa tulla yksin tallille.Puhelun jälkeen tuntui kun olisin juossut parikymmentä kilometriä. En minä puhelimessa pelkää puhua, mutta huonoja uutisia on kamala kertoa. Laitoin lesepuuron turpoamaan rauhoittuakseni ennen kuin soitin Nadjalle saman asian, jonka olin juuri soittanut Rönnbackan Oilille.
Niiden puheluiden jälkeen laskeskelin, että vuodenvaihteessa minulla olisi tallissa vielä hieman enemmän hevosia kuin karsinoita. Jos se joku Elias todella joskus tulisi, yksi karsina olisi vapaa Camillan lainahevoselle ja sittemmin Inkan varsalle. Kun nyt saataisiin se pihatto valmiiksi ennen kuin Flida ja Inka varsoisivat… Muuten Jussi tosiaan joutuisi sinne ylläpitoon.
Jaoin hevosille sankoihin kaikki muut ruuat paitsi turpoamassa olevan lesepuuron. Tein sen ihan aikaa tappaakseni, vaikka vielä ei olisi tarvinnutkaan. Sitten hengitin vielä vähän aikaa syvään muka ruokintavihosta ulkoa osaamani ruokintaohjeet tarkastaen. Tupaan palatessani pyysin Camillan mukaan. Kutsuin minä Sonjaa ja Oskariakin, mutta rynnistin tarkoituksella niin lujaa, että saisimme Camillan kanssa vähän etumatkaa.
Tuvassa oli hiljaista. Kurkkistin olohuoneeseen ennen kuin ryhdyin kahvinkeittoon. Joskus Hello oli nimittäin siellä vaikka edes autoa ei olisi ollut pihassa. Ehkä hänelle pitäisi rakentaa kellariin oma huone ja ruokkia häntä sinne…
”Solis siinä Inkan viäres se karsina.”
”Nii on?”
”Sille sun hevooselle.”Camilla ei vastannut mitään. Käännyin katsomaan häntä kahvinkeittimen kimpusta, kun sain sen napsautettua päälle.
”Sähän sanoit ettei meillä oo tilaa. Niinku ei ookkaa.”
”Minen aiva ajatellu. Kyllähän siinne ny menöö yks hevoonen aina. Otakko tällääsiä sualakeksiä? Vai teekkö leipää?”
”No niitä keksejä, mut ooksä nyt varma, ja onkohan se muutenkaa hyvä idea laittaa sitä Inkan viereen kun jos se tarvis vähä rauhaa?”
”Nii muute on ettei me ehkä paa ravihevoosvarsaa justihin siihen.”Silloin Sonja ja Oskari vasta kolistelivat eteiseen. Päätin, että enää ei puhuttaisi kovin suoraan mistään ravihevosista. Kukin kertokoon itse omista hevoskuvioistaan. Nostelin kahvikuppeja, suolakeksejä, leipää, voita, kinkkua ja juustoa pöytään ja osoitin niitä käskevästi, koska Oskari jäi taas ovensuuhun empimään kuin vampyyri, joka tarvitsi aina erikseen kutsun sisään. Laittaisin hänet siirtämään joulun jälkeen Flidan tai jonkun muun rauhallisen tamman Inkan viereen toistaiseksi, jotta ravihevoselle saataisiin paikka jostain muualta. Huomasin jo suunnittelevani sitä samaan tarhaan Typyn kanssa, vaikka en edes tiennyt, oliko se tamma vai ei.
-
Kun Make lähtee
Riitta Suentaival on tuttu joka hevosihmiselle, mutta kuitenkin vain lähikunnissa. Hän ei ole kilparatsastaja tai hevosguru, vaan eläköitynyt lähiratsastuskoulun emäntä, joka ei vieläkään ole irtaantunut toiminnasta. Hänen tyttärensä Linda pitää pikkuoppilaista ja vähän isommistakin hyvää huolta, mutta äiti tuntuu auttavan kyllä mielellään ja vähän pyytämättäkin kaikessa. Niin kuin uusien ponien hankinnassa.
Make ei ollut koskaan minun ponini, mutta minä sen kanssa sain eniten taistella. Nyppäsin sen jeepillä ojasta, kun se luikersi aitojen raosta väärältä puolelta karkuun ja mätkähti luoman pohjalle selälleen. Etsin sitä susien keskeltä sysimetsästä kaksi kokonaista yötä — siis silloin vuosi pari sitten ennen kuin sudet salakaadettiin. Hoivasin hellästi etujalkaa, jota se ontui, ennen kuin huomasin sen vain teeskentelevän välttyäkseen kärrylenkeiltä. Hain sen henkeni kaupalla rehuhuoneesta, jossa se uhkaili minua potkimisella sinne ensin murtauduttuaan. Kyykistyin, jotta se ylsi hieromaan ylähuulellaan leukaani ja jotta minä sain kiristettyä sen satulavyön Arielia varten. Minun tulisi Makea ihan hirveä ikävä.
Kättelin kuitenkin Riitta Suentaivalta oikealla kädelläni ennen kuin ojensin ponin vaaleansinisen riimunarun hänelle vasemmallani. Vasta kun hän talutti ponia traileriin harmaa ankara nuttura tiukalla ja reippaasti kiiltävillä saappaillaan astellen, tajusin hänen vievän Makea Been narulla. En kehdannut sanoa mitään enää: eivätpä nuo paljoa maksaneet ja Seinäjoelle oli muutenkin pian taas asiaa. Sen sijaan taputin Makea pyllyn päälle vielä kerran ja se nosteli takajalkaansa siihen malliin, että potkaisisi, ellei moinen hempeily loppuisisi saman tien.
Hinkkasin nenääni takinhihaan kun Make kaasutti pihasta Riittoineen ja kuljetusautoineen. Minun piti pestä rehuhuoneen lattia, mutta sen sijaan luikinkin piiloon Jussin haalle. Arielin äiti oli ollut sitä mieltä, että Maken olisi parasta asua ilmaiseksi tuntiponina Riitalla ja Ariel ratsastaisi sillä aina satunnaisesti kunnes kyllästyisi. Vaikka Make muutti kahdenkymmenen kilometrin päähän ja varmasti nauttisi saadessaan härnätä lapsia tunneilla, minusta tuntui kuin en näkisi sitä enää ikinä. Rapsuttelin oman hevoseni turpaa ja yritin muistaa, että eihän minun lainalapsiini pitänyt ikinä kiintyä, kun ei minulla ollut mitään valtaa niiden liikkeisiin. Kun Onni ilmaantui Jussin vierelle hölmöilemään porkkanan toivossa ja Jussi katsoi sitä rasittuneen näköisenä, silitin sitäkin. Mitä sitä oikeastaan suotta teeskentelemään. Raskasta se olisi jokaisen lähtö, kun aika tulisi tavalla tai toisella.
-
Luukku 24 — Hyvää joulua!
Minä ja isäntä Eetu Hopiavuori kiitämme kaikkia kanssaharrastajia yhteisestä tarinoinnista. Isännän suurin unelma on oma talli, ja hänen elantonsa riippuukin siitä, että hänen tallissaan viihdytään. Minun elämäntavoitteeni sen sijaan on kirjoittaa yhdessä mahdollisimman paljon, ja tällä hetkellä Hopiavuori onkin minun sosiaalisen tarinointini keskiö ja siksi minulle tärkeä. Hankimme isännän kanssa siis joululahjan ihan kaikille kiitokseksi siitä, että teette unelmistamme totta. Tällä kertaa lahja on kaupasta ostettu eikä itse tehty, mutta kotimaista käsityötä silti!
Säännöt:
Linet ovat vapaasti kopioitavissa.
Niitä ei saa käyttää sellaisinaan toisella sivustolla, vaan ne täytyy värittää.
Copyihin on merkittävä VRL-12637 / Hopiavuoren joulukalenteri
Hauskaa on pakko pitää!
Kopioi linet isompina tästä linkistä. -
Luukku 23 — Aattopäivän maasto
Miltä näyttää Poolanmetsä jouluaattona? Mennään katsomaan! Taloja siellä on harvassa, mutta ne on koristeltu sitäkin kauniimmin.
Aattopäivän maastotapahtuma on avoin omalle väelle ja kunniamerkin ansainneille. Tapahtumaa ei ole pakko kuitata, mutta se sisältää kuittaushaasteen lisäksi kaksi muutakin haastetta. Ajoissa (viim. 5.1.2020) kuitanneet saavat tietenkin osallistumisestaan kunniamerkin.
-
Mä luulen, että laitetaan Papukaijamerkki yleiseen jakoon kaikille. Sen saa myöntää kuka tahansa taiteilijalle tuotoksesta, joka osoittaa oikein erityisen mahtavia vuorovaikutteisia piirteitä. Tässä on sinun:
Liityn ihan tähän yleiseen hypetykseen, enkä osaa tuoda mitään uutta ja hienoa kommenttiin! Olipa kivasti otettu Sonja mukaan spinnariin, ja ai miten hyvin onnistuit hahmon kanssa taas! Tämä tarina meni heti munkin suosikit-listalle, koska tämä on hienoja yksityiskohtia ja luonnollista dialogiakin myöten hiottu teksti. Oli tosi kiva lukea, luin jo monesti, ja varmana palaan tähän aina välillä!
-
Taas mun ensimmäinen ajatus tästä tarinan alusta jo oli että hei, tuo kuulostaa ihan mun päiväkirjalta. Tuollaisiin juttuihin kiinnittäisin itse huomiota, noin kertoisin ne. Se on aina villi havainto Sonjan suhteen, koska pidän häntä aika erilaisena kuin itse olen!
Sonjan päiväkirjoissa on muutenkin sellainen tuttavallinen ja höpöttelevä tyyli, että tykkään lukea niitä. (No kuka nyt päiväkirjaansa virallisesti pitääkään?) Myös vähän ajatuksenvirtamainen kerronta miellyttää: korvapuusteista ja Harrista päästään luonnollisesti Outiin ja Outin murheisiin, ja sitten taas luonnollisesti menetyksen pohdintaan. Mulla on sellainen tuntuma, että kun päiväkirjaa kirjoitetaan, ajatukset yleensä jäsentyvät just näin. Vaikka en olekaan tehnyt tieteellistä tutkimusta, vaan vain kirjoittanut itse joka päivä vuodesta 2008.
Sonjan pisin plussa on muuten oikeastaan Outin ajatuksia Oskarista, eikä niinkään Oskarista. :DD En mä eedes tiedä, miksi mun mielestä on hauska yksityiskohta, ettei Sonja niin uteluista välittäisi, mutta on silti vähäsen kiinnostunut muidenkin suhteista, vaikka toki ihan normaalin rajoissa.
Hyvä, että Harrikin sopii sisustukseen heti!!
-
Mä tein sulle tällaisen:
Voi sinua epeliä millainen kirjoittaja olet. Olen nähnyt monta sosiaalista kirjoittajaa, jotka ”osaavat heti”, mutta se johtuu oikeastaan joka kerta siitä, että he ovat harjoitelleet ensin jossain muualla. Sitten olen nähnyt niitä, joilla on aluksi ihan suunnattomia vaikeuksia, vaikka kuinka kädestä taluttaisi. He ovat yleensä harrastaneet virtuaaliheppoja ja kirjoittamista pitkään, ja koska kirjoittaminen ja virtuaaliheppatarinat mielletään yksin jossain kammiossa tai luolassa tehtäväksi puuhaksi, sitä ajatusta on tosi vaikea murtaa ja siinä menee tarina tarinan perään. Sitten on sellaisia, jotka ovat kuvitelleet tekevänsä sosiaalisia tarinoita, mutta jotka eivät oikeasti olekaan nähneet vielä mitään ennen kuin astuvat tähän hullunmyllyyn (näihin kuulun itse). Siksi he nykivät vähän joka suuntaan ja tarttuvat kaikkeen keskittymättä varsinkaan aluksi mihinkään kunnolla. Sitten olet sinä, joka lyöt kerran hutiin ja pystyt muuntautumaan hetkessä kirjoittajakammion möröstä roolipeliä lähentelevän yhteistarinoinnin ammattilaiseksi. Ihme kameleontti. Sinunlaisiasi en ole nähnyt vielä ennen. Veikkaanpa, että kunnollisilla ohjeilla kirjoittaisit mitä tahansa Iittalan tuotteiden nimistöä käsittelevästä gradusta heksametrimittaiseen eeppiseen runoon ja pannukakkureseptistä Provinssin teltta-alueohjeisiin.
Mutta nyt taidat luulla että pahin on jo takana ja nyt osaat. 😀 Voin joko harmiksesi tai iloksesi kertoa, että ai jai, haasteita riittää niin kauan kuin kirjoittaa. Et kuitenkaan vaikuta yhtään sellaiselta tyypiltä, joka luovuttaa, kun tarina ei tulekaan valmiiksi heti. Ennemminkin sellaiselta, joka kiipeää yli jokaisesta kivestä, joka eteesi vieritetään. Joka kerta kirjoituslihakset kehittyvät.
Päätin tehdä saman kuin sinä ja opetella elämään nykyhetkessä. Tällä kertaa teen sen Marshallin ja Niklaksen suhteen. Nyt Marshall on kiva poikakaveri, joka ottaa Niklaksen mukaan talliin ja antaa klipata hevostaan, vaikka Niklas ei osaa. Eikä hän edes änge siihen auttamaan tai neuvomaan liikaa, tai päde etukäteen liiaksi jostain suojalaseista. No, Niklaskin on kiva poikakaveri. Vaikka se tykkää pelata paljon, se lähtee välillä uloskin, ja jopa ihan Marshallin harrastuksien ja hevosen tähden. (En luopunut vielä siitä ajatuksesta ettei Niklas varsinaisesti harrasta hevosia. Mutta tuvassahan käy ilmi, että hän taitaa vain itse kuvitella niin: hänhän on ollut paljon hevosten kanssa. Marshallkin on huomannut, että Niklaksen taso ja hänen arvionsa siitä eivät ihan kohtaa.) Niklas valittaa karvoista ja huvittavasti silmänmunien raapimisesta, mutta ei kitise liiaksi. Hän osoittaa myös tuntevansa Marshallin ihmettelemällä, koska tämä on ryhtynyt sosiaalista leikkimään. Ja sitten kun Marshall vielä pitää Niklaksen koiraan tutustumistakin huvittavana eikä ärsyttävänä… Okei: päätin hyväksyä sen, että juuri nyt molemmat ovat kivoja poikakavereita ennen seuraavaa mahdollista katastrofia. 😀 Nyt heillä menee ihan hyvin. (Mutta Marshall, kyllä ihmisellä koira on oltava. Tai siis kaksi. Ja kyllä kolme menee siinä missä kaksikin.)
Et päästänyt itseäsi helpolla kyllä ensikahvittelussa. :DD Sitä tulee itse aina otettua tupaan pari tai kolme hahmoa, vaikka tunnen ne jo kaikki joten kuten. Mun ongelmana on, että jos läsnä on lauma, keskityn liiaksi äänekkäimpiin, koska niin mun oma huomiokehäni toimii. Koska Marshall on tässä fokalisoija, on tosi luonnollista, että hän keskittyy Niklakseen aavistuksen enemmän kuin muihin. Tuot tällä ilmi samaa kuin Marshallin kommenteilla Niklaksen sosiaalisuudesta ja Marshallin esittelytekstillä: hänen on vaikeaa aluksi olla vieraiden kanssa. Ja kun kyseessä on tuollainen äänekäs lauma, voin kyllä niiiiiiiin samastua… Mutta vau miten hienosti sait pidettyä alusta loppuun mukana nekin, jotka eivät olleet paljoa äänessä. Hienosti meni. Huomaan, että sinulla ei ole mitään ongelmia hallita isoa joukkoa hahmoa, vaan aluksi taisi epäilyttää se, ettet tietenkään koe aluksi vierasta laumaa omaksesi edes omissa tarinoissasi. Mutta niin kuin sanoin, se on sama homma jokaisella, joka tulee Hopiavuoreen nyt kun draamaa on jo ollut ennen heidän hahmojensa mukaan tulemista.
-
Panen itsekin aina Sonjan tarinoista merkille Eetun puheen. Koska se on niin vanhojen ihmisten kieltä ja sekoittaa iloisesti Vaasan rannikon ja Seinäjoen alueen murrevariantteja, sitä on aivan uskomattoman vaikea jäljitellä. Minunkin, vaikka olenkin varastanut sen suoraan meidän momman puheesta! Olen huomannut, että välillä Eetu on Hopiavuoren tarinoissa kotoisin Lapista, välillä Itä-Suomesta, mutta ei sekään ole niin nuukaa, en välitä. 😀 Tosi läheltä menevä murre sen sijaan aina ilahduttaa minua. Samoin tykkään Sonjan mummon murteesta.
Mutta tästä tarinasta (Eliaksen kanssa käydystä dialogista) vasta olen haistavinani, että taidatkin tuntea murteita ja kielimuotoja paljon laajemmin. Sonja puolestaan ilmeisesti ei, tai ei ainakaan ajattele sellaisia.
Joo, Eetu kyllä ratsastaisi ihan varmasti Salierilla henkilökohtaisesti vaikka sitten yösydännä. Kun loin hänet, luulin ettei toista yhtä työnarkomaania olekaan… (…sitten sanoin tahdon nykyiselle työpaikalleni ja huomasin että on…) Muttaa kyllähän isäntä aina keinot keksii, ja niin kuin hän sanoi, onhan aina Oskari. Jos oikeasti haluat hakea ulkopuolista hoitajaa vaikka Keskustassa ja kommentoida hänen tarinoitaan, veikkaan kyllä että sieltäkin voisi löytyä hauska hahmo. Salieri on niin kiva kun sen kanssa voi kokeilla kaikkea, ja kun meillä on karsinapaikatkin täynnä, tässä voisi olla tila uudelle kirjoittajalle myös. Mutta hehe, Eirahan se olisi onnesta soikeana Salierin kaltaisesta hevosesta. :DD Pilaisihan se sen ilman valvontaa, mutta ai että, ei sitä flikkaa kestäisi enää kukaan kun se olisi niin leuhka.
Eetu kuulostaa muuten karsinavuokrineen ihan mun koirien hoitajalta. Poikain hoitaja istuu meillä joskus pitkiä iltoja tylsyyksissään (mulla ei ole telkkaria enkä voi antaa sille mun tietokonetta kun siinä on sen ja muiden arvosanat) ja on muka niin ettei tarvi kunnon palkkaa. Vaikka kyllähän sitä nyt mielellään maksaa, että voi rauhassa olla välillä poissa itse eikä tarvi yhtään huolehtia lemmikeistään!!
Oli kiva temppu ottaa Elias heti mukaan. (Tällä kertaa en kirjoita koko jaaritustani siitä, miten uutena on vaikea tulla ja miten tuntuu aina kivalta kun muut osoittavat että uudenkin kanssa halutaan leikkiä.)
*
Pian siihen onneksi tottuu, Elias, että kaikki yksityiskohdat eivät ole oikein. 😀 Hahmoja on niin monta, ettei joka asiasta voi pitää lukua. Onneksi kommenttisi osoittaa sinun heti huomaavan, ettei meillä tällaisiin suhtauduta niin vakavasti. Eihän kukaan muuten uskaltaisi leikkiä muiden hahmoilla, jos tämä ei voisi tapahtua Sonjan tarinassa 3.1. ja silti Eliaksen tarinassa vähän myöhemmin. :DD (Tietenkin aina yritetään osua oikeaan, mutta lyönpä vetoa että jokaissessa sosiaalisessa tarinassa on jokin virhe.)
-
Oho, onpa vahva avaus! Harvoin sitä ekassa varsinaisessa tallitarinassa uskalletaan tanssittaa oman hahmon lisäksi omaa sivuhahmoa ja vieläpä kahta vierasta hahmoa. Pointsit siitä: teitä sosiaalisia tarinoitsijoita tällä sivustolla harrastava väki keräilisi mukaan porukkaan aina tosi innoissaan. 🙂 Sait jo Sonjalta ensimmäisen maininnankin, kun avauksesi oli niin hyvä. Mitä enemmän kirjoitat itse hahmosi vuorovaikutukseen muiden kirjoittamien hahmojen kanssa, sitä helpompi muidenkin on ensin mainita hänet tarinoissaan ja sen jälkeen siirtää hänet sivuroolista pääosaan. Jo näin varhainen mainintakin kertoo siitä, että olet tehnyt hyvää työtä avaustarinassa!
Toinen ihan mun lempparijutuista tässä(kin) tarinassa on käyttämäsi rekisteri, joka on osin viehättävässä ristiriidassa hahmosi kanssa ja toimii just siksi tosi hyvin. Muutenkin käytät tosi monipuolista sanastoa ja ilmaisutapoja. Tällaista tekstiä minunkin kaltaiseni kirjallisuuden nirppanokka tykkää lukea. :DD
Yksi toistuva lukemista haittaava oikeinkirjoitusjuttu voidaan korjata nyt heti samalla helposti. 🙂 Ennen pistettä, huutomerkkiä, pilkkua (jne: mitään väli- tai lopetusmerkkiä) ei tule välilyöntiä, ei edes vuorosanoissa. Lisäksi pilkku (jota muuten käytät ihan oikeassa yhteydessä vuorosanoissa) tulee vasta lainausmerkkien jälkeen. Katsohan:
”Moi. Elias”m vastaan puristan miehen kättä ja avaan trailerista etuoven.
”Elias… Olet ilmeisesti se uusi jonka hevosen piti tulla vasta myöhemmin?” Noa kysyy.
”Juu, olen”, vastaan. ”Tulin itse asiassa juuri Helsingistä hakemasta kyseistä hevosta”, naurahdan, osoitan kohti traileria ja lähden kävelemään kohti lastaussiltaa, kun sisältä kuuluu hiljainen hirnahdus. ”Tullaan tullaan, en ole unohtanut sinua sinne!” puhelen orille alkaessani avaamaan lastaussiltaa.
”Noniin!” Noa toteaa vastaukseksi ja rientää apuun lastaussillan kanssa.Tällä hetkellä dialogi on tyylillisesti ja kielellisesti heikko kohtasi, mutta sellainen meillä on kaikilla. (Minulla on ainakin huolimattomuus, pilkutus ja virkkeiden raastava monimutkaisuus…) Kirjoittamisessa kehittyy onneksi niin ihanilla tavoilla kuin kirjoittamalla ja lukemalla! Olet siis ihan oikean asian parissa.
Sen sijaan vahva alueesi juuri tällä hetkellä on Eliaksen aistihavainnot. Kerrot hänen ympäristöstään monipuolisesti eri aistien avulla. Kirjoittajilla on usein paha tapa jämähtää vain yhteen aistiin (näköön yleensä) ja käyttää muita vain satunnaisesti. Tästä sinulla ei ole tällä hetkellä mitään pelkoa! Muutenkin varsinkin äänimaailman kuvailu on tässä tarinassa monipuolista aina puheen tyylistä ympäristön ääniin ja tästä tykkään oikein erityisesti. Muitakin vahvuuksia sinulla tietenkin on, mutta tämä nousee nyt oikein erityisesti esiin.
Elias tuumaa, että Töpseli taitaa jo tottua häneen. Minäkin olen sitä mieltä, että kyllä se arki varmaan siitä muodostuu, koska onhan hevonen nyt ihmistä sopeutumiskykyisempi eläin. 😀 Toivottavasti saadaan kuulla taas pian lisää Eliaksesta ja Töpselistä. Hienot viittauksesi Eliaksen asuntoon saavat minut odottamaan jo sitäkin, että koska pääsemme järjestelemään sitä ja mitä laatikoiden sisältö (ja Töpselin varusteet) hahmostasi kertoo.
-
Tässä vielä kuvamateriaalia tapahtuneesta:
-
Jaan kyllä myös Nellyn fiilikset tästä mustuudesta. En muista, onko talvella aina näin pimeää kuin tänä talvena, mutta mun fanaattisesti hoitamani banaanipuu ja kahvipensaskin olivat kuolla valon puutteeseen! Viime talvena olin niin muissa maailmoissa itse, etten muista yhtään, oliko pimeää vai valoisaa, mutta nyt tuntuu että aurinko on paistanut kahtena päivänä koko talvena!
Mutta raskainta taitaa olla arkiaamuina, vaikka kuinka on aamuihminen (mitä Nelly ei ole) ja rakastaa työtään. Sängyssä on niin lämmintä ja mukavaa… Ja muualla tuvassa tuntuu aina kylmältä, kun täytyy nousta. Kun on kahvinsa saanut ja hypännyt vaatteisiinsa, alkaa tuntua ihmiseltä. 😀
Tervetuloa takaisin draamaan.
-
Voi Eira kun se on innoissaan Helistä ja sitä myöten ratsastamisestakin. Hermanillekin tekee varmaan ihan hyvää päätyä ratsastuskoululle, kun ilmeisesti hevosharrastus ei ole kotiväelle sellainen ongelma kuin kavereille välillä. 😀 Vähän jo vihjasit suunnitelmistasi, mutta katsotaan miten käy.
”Riitan ratsastuskoulu” on toiminut vuosikaudet tarinaharrastamiseni sivuprojektina, jossa asuu aikaansa odottavia tai muun jutun takia hiljaisemmin eleleviä tarinaheppoja. Siellä asuvat nyt Maken lisäksi Faythe, Pond (jolla Eirakin ratsastaa) ja Mini — ja toddennäköisesti jokin sellainenkin heppa, johon Herman tutustuu. 😀
Tässä on myös todistusaineistoa Hermanin tarinan tapahtumista, koska uudenvuodenlupaukseni on kuvittaa enemmän nopeilla ja turhilla piirroksilla. 😀 Toivottavasti se ei ainakaan joudu Eiran isän käsiin.
-
Mulle taas Marshall ja Niklas tuottavat toistaiseksi vaikeuksia. Syy ei ole sinun tekstissäsi, vaan kuvaat heitä tosi hyvin. Ennemminkin olen liian jämähtänyt vanhoihin ajatuksiini siitä, miten Niklas yrittää ja on normaali, joskin ihan hirveän lapsellinen, ja Marshall on huono yrmy poikaystävä. No eihän se ole enää sellaista läheskään koko aikaa, vaan Marshall on vähintään puolet ajasta ihan kiva poikaystävä, mutta jotenkin on nyt vaikeaa just mulle päästä yli menneestä. Mutta kyllä mä vielä, kyllä mä vielä. Mun jos kenen pitäisi muistaa, että kuviot muuttuu tai niitä täytyy muuttaa, jos haluaa viedä tarinaa eteenpäin! Kyllä mä totun siihen, että niin kuin Marshallin äidinkin kanssa puhuttiin, joskus parisuhde vaatii töitä ja totuttelua, ja nämä kaksi ovat nyt tehneet töitä toistaiseksi tarpeeksi (ennen seuraavia ongelmia tietenkin).
Musta Marshallin joulu kuulostaa tässä tarinassa tutulta. Tänä jouluna mietin äitin kanssa, että olen 27 vuotta vanha enkä halua perhettä: vietänkö lie ikinä joulua omassa kodissa? Jos viettäisin, noin se varmaan menisi. Aamulla puhuisin joka tapauksessa äitin kanssa jollain välineellä ja sitten lähtisin lemmikkien kanssa ulos koko kokoonpanolla. Puoliso jäämässä sohvalle kuulostaa myös ihan hyvältä ajatukselta: sen luoksehan palataan sitten kun lemmikit on väsytetty. 😀 Se haluaa kuitenkin tehdä omiaan tonttusukkineen ja viihtyy ilman että sitä viihdyttää joka hetken.
Ja jep. Minä olen tarkka, mutta veikkaanpa Eetun olevan tarkempi. Jos joku hahmoista kuolisi pudottuaan hevosen selästä kypärättömälle päälleen, minä ehkä surisin heistä rakkaimpia, suurimmaksi osaksi kuitenkin kirjoittajan lähtemistä ellei hän toisi uutta hahmoa. Eetulle se olisi henkilökohtainen, hänen huonosta tallistaan johtuva katastrofi, jonka johdosta kaikki on loppu.
*
Onpa Tuutikki hyvä kommentti! En tiedä, oletko ollut jo ennen paikassa, jossa on tapana kommentoida muidenkin juttuja, kun sinulta tämä heti sujuu!
-
Luulen, että tämä tarina vaikuttaa muihin enemmän kuin just muhun. Tunnistan, että sen pitäisi olla hirveän haikea ja lopun pitäisi olla musta koskettava, ja lyön vaikka vetoa, että olet onnistunut erinomaisesti ja se onkin. Mulle aihe tuntuu kuitenkin liian läheiseltä. Munkin isä kuoli kun mä kirjoitin ylioppilaaksi, ja siitä ei ole niin hirveän kauaa kuitenkaan. Jokainen suree tavallaan ja mun omat tunteet ovat alusta asti olleet niin tosi erilaiset kuin Tuutikin, että hänen surunsa tuntuu musta vieraalta. Se ei johdu kirjoitustyylistäsi tai mistään, vaan näin vain on tosi usein mun kohdalla, kun kirjallisuudessa kuvataan rakkaiden vanhempien poismenoa. Varsinkaan joulun aika ei herätä mussa tuntemuksia, koska silloinhan ollaan läheisten kanssa. Vaikka mun äiti olisi kuollut samalla kuin isä silloin, mulla olisi sisko ja kaksi veljeä, 90v teräsmumma ja yhdellä mun sisaruksella on neljä lastakin. Kyllä mä haluan, että äiti on paikalla, mutta oikeasti joulu ei ihan hirveästi riipu äidistä, vaan yhtä paljon kaikista. Ja taas: tämä on vain mun tilanne ja mun ajatukset. Joka ainoa täällä kokee niin surun kuin joulunkin eri tavalla!
Miljöön kuvailu kotona on tässä tosi onnistunutta. Olisin toivonut siihen jotain yhtenäistävää kohtaa vielä. Kotona on pölypalloja ja jääkaappi tyhjä ja sitä ja tätä. Tuutikkikaan ei ollut siellä, vaan…
Mutta yhtenäistävä tekijä tai ei, joka tapauksessa varsinkin kodin kuvaus on tosi tosi hienosti kirjoitettu kohta!!Mutta hei. Yksi ajatus, jota pyörittelin tokalla lukukerralla oli raha. 😀 Olen miettinytkin, miten Tuutikilla on varaa asua yksin ja pitää hevosta, vaikka se on ihan lapsi ja vailla koulutusta, ja ilmeisesti menossa kouluunkin minimaalisilla tuilla vielä joskus. No se selvisi. Perusäiti ja perusisä jättävät lapselle perintöä ihan hyvin, ja valtiokin avustaa, jos Tuutikki on ollut kuolinhetkellä alaikäinen tai alle 20 ja kirjoilla jossain koulussa. Kyllä niillä rahoilla maksaa hevosen opiskelun ajan, jos on oikein tosi nuuka.
-
Santtu on niin tunnollinen! Ja sellaisena niin mielettömän uskottava!! Mun äiti kasvattaa koiria, ja Santun kaltaisia pakkaavat olla ne uudet nuoret koiranomistajat, jotka hakevat äitiltä ekan koiransa. Ne kyselevät kaikkea, vahtivat koiriensa pikku aivastuksia ja röyhtäisyjä tarkasti ja huolestuvat herkästi. Sitten ne soittavat apua, vaikka muutaman vuoden kokemuksen jälkeen eivät enää tarvitsisi. Ja se on aivan sairaan hyvä asia. Mun äitikin sanoo aina, että ne huolestuneet soittelijat eivät häiritse yhtään, vaan ovat ihania. Kun ne ovat aluksi vähän liiankin huolissaan, niistä tulee sellainen olo, että koira on nyt rakastavassa ja oikeassa kodissa ja tilanne rauhoittuu kyllä sitten vuoden tai parin päästä. Santusta tulee samanlainen fiilis nyt. Vaikka hänen poninhankintansa ei mennyt ihan oppikirjan mukaan, kyllä hän on juuri nyt valmis aloittelevaksi poninomistajaksi, joka hän on. Ja niin kuin ekan koirankin kanssa, tilanne rauhoittuu lopulta. Sitten kaikki on (toivottavasti) ihanaa, edes välillä, ennen kuin draaman kaaren mukaan täytyy tapahtua uutta ettei tule tylsää. 😀 Santun kehityskertomus on kyllä ihana.
Santun rohkaistuminen hevosineen tapahtuu myös just Le Minulle sopivaan tahtiin. Aluksi olin jopa huolissani, kun tuntui ettei edistystä tapahdu. Pääseeköhän lie penikka hevosensa selkään ennen kuin kyllästyt kirjoittamaan? Onneksi pääsi. Nyt Santtu ei enää pikku kommelluksista hätkähdä. Samalla musta on suloista, miten taidot eivät ehkä kasva ihan yhtä kiihtyvästi kuin rohkeus. Poni ei aina anna kiinni vieläkään, mutta Santtu pyytää ja saa apua. Santtu ei osaa pyytää tölttiä, mutta on silti oppinut selviytymään niin, että saa sitä aikaan ponillaan siitä huolimatta. Niin sitä kasvetaan yhteen. Tölttiasiassa ei taida auttajiakaan olla omasta takaa, ellei jollain hahmoista ole salattua issikkamenneisyyttä? Minun hahmoni, metsissä kasvaneita kun ovat Oskaria lukuun ottamatta, ovat nimittäin nähneet elämässään vain erilaisia ravihevosia, työhevosia ja kotikutoisia puoliveriristeytyksiä, joiden eksoottisin askellaji on epäpuhdas peitsaava ravi… Mutta vielä Santun taitoihin ja rohkeuteen palatakseni, niin rakastan noita vähän lapsekkaita ei sattunut -toteamuksia ja arvioita. :DD
Sanniin verrattunahan Santtu on ihan sai-raan lapsellinen muutenkin, vaikka on vähäsen samaa ikäluokkaa, mutta niinpä on Eirakin lapsellinen. Santun myötä olenkin ajatellut vähän sitä, mikä oikeasti on lapsellisuutta ja mitä pidetään lapsellisena. Veikkaanpa, että jollain absoluuttisella mittarilla Sanni olisi se lapsellisempi.. 😀 Ainakin Santun positiivisuus ja hyvä sydän paistaa teksteistä. Santtu on sitä 16-vuotiaiden rotua, jonka minä tunnen hyvin. Hän on sellainen kiltti ja vähän ujo kuin suurin osa oppilaistani. Tuttuuden takiakin taidan pitää häntä realistisena. Hän voisi olla kasvanut Otsonmäellä uskottavammin kuin moni muu.
Voi vitsit miten pitää päästä kirjoittamaan Eiran ja Santun sosialisoimisesta. En ole vielä kovistellut Eiraa ja kysynyt, osaako se olla kunnolla Santun kanssa vai ei, mutta ilmeisesti osaa. Jotenkin en vain kehtaa ottaa konetta esiin näin porukoilla ollessani, kun meitä on täällä ihan hirveän paljon ja aina on joku muukin vaatimassa huomiota. 🙁 Aikaa olisi kyllä, kun ottaisin sitä. 😀
-
Olen joulun ajan oikeastaan vain tutkaillut Hopiavuorta kännykällä, kun näen perhettä niin harvoin, ettei viitsi olla koneella kuin nopsasti. Silti olen ehtinyt lukemaan tämän tarinan niiiin monta kertaa jo. Tästä tuli yksi suosikeistani, eikä se johdu edes siitä, että siinä on niin paljon mun hahmoa. Vaikka Eiran tilalla olisi kuka tahansa vastaava tyyppi, tykkäisin tästä ihan yhtä paljon.
Ensinnäkin, ei vitsi miten kiva Heli on Eiralle. On ollut jo kauan. Jauhan aina vain sitä, että välillä Eira on raskas, mutta silti se on kiltti tyttö ja ansaitsee hyvää. Ja toisaalta miksei Heli olisi sille kiltti: Helihän on Eiran idoli, niin ettei Eira ainakaan ikinä sen silmille hyppisi (ellei suutu lopulta taas jostain…). Eikä kivaa ole vain se, miten Heli suostuu Eiran kanssa ottelemaan ja alussa on niin mukava, vaan etenkin se, miten hän erityisesti Inkan säikähdettyä oikeasti ymmärtää Eiraa. Onhan Heli nuorien kanssa tekemisissä jatkuvasti töissään ja vaikka mitä, mutta ei kaikkia opettajia oikeasti kiinnosta. Eikä opettajuus tee automaattisesti ihmisestä hyvää ihmistuntijaa tai empaattista.
Sitten toisekseen, sanoin Sannin tarinan kommentissa, että häneltä Eira sujuu hyvin, mutta niin sujuu sinultakin. Eiran ujostelua ei ole ennen nähty, mutta silti se tuli niin luonnostaan, että sellainen sen täytyy välillä olla. Sehän on ihan loogista. Just nyt Heli on Eiran mielestä maailman viisain hevosihminen ja osaa ja tietää kaiken, ja lisäksi Inka on sellainen Oikea Puoliverinen, jonka Eira haluaisi itselleenkin. Tietenkin häntä hirvittäisi kysyä Helin kaltaista suurmestaria yhtään mihinkään, saati sitten Inkan kaltaista hevosta, jonka hän käsittää omassa maailmassaan varmasti mittaamattoman arvokkaaksi ja Uunoon verrattuna kamalaksi etuoikeudeksi. Erityisen hyvin olet saanut kiinni siitä, että vaikka Eira on nokkava ja on tosi olevinaan jonkun Sannin tai Hellon kanssa, oikeasti hänelle ei ole mikään ongelma myöntää, ettei hän osaa paljoa tai saa esimerkiksi tarpeeksi ratsastustunteja. Eira tietää itse aika tarkasti tasonsa ja Uunonkin tason, vaikka olisikin kernaasti mestari.
Inka on kyllä yksi mun suosikeista. Mulla (ja mun hahmoilla) on joku juttu ruskeisiin puoliverisiin, jotka on päästään terveitä ja muutenkin ihan tavallisia kivoja hevosia. Kun virtuaalimaailmassa hevonen voi olla helposti ihan millainen tahansa, hyvin harvalla loppujen lopuksi on näitä Inkoja ja Jusseja ja sellaisia, joita oikean maailman harrastajilla yleensä on. Sellaiset hevoset tekee spesiaaliksi erikoisen värin tai GP-suoritusten ja muun sijaan niiden omistajan suhtautuminen niihin, ja Helin suhde Inkaan (ja Nuoskaan myös) on uniikki.
Pointsit vielä siitä, miten Heli hieman naljailee Eetulle ajatuksissaan. :DD Voi kyllä munkin ajatukset menisivät varmasti samoja ratoja sen myyräepisodin jälkeen, jos tilanne olisi Eetu vastaan minä ja mun koirat. Sen, reppanan, tapa huolehtia turvallisuudesta on välillä aika rasittava ja sen moraalikin on joissain asioissa ärsyttävä.
Tämä oli niitä tarinoita, joiden olisin toivonut jatkuvan vielä viisisataa sivua lisää. :DD
-
Nirri on kyllä tosiaan söpö. 😀 Vielä enemmän tykkään Serenan ja Roosan ystävyydestä. Se kuulostaa niin luontevalta dialogin ja ihan yhdessäolon kuvaamisenkin perusteella. Lisäksi kuvittelisin kahden juuri tämäntyyppisen ihmisen oikeastikin ajautuvan yhteen. Minulle tuli sellainen olo että ihan kuin olisin nähnyt Roosan ja Serenan jossain jo aiemmin… Siis oikeassa elämässä. Toivon jo nyt, että Roosa pysyisi kuvioissa edes harvakseltaan.
Minun on tietenkin helppo sanoa, että Serena valitsi hyvän tallin Nirrille. :DD Tein Hopiavuoresta sellaisen, johon itse haluaisin kaikkein mieluiten viedä ponini, ja sopivat pelaajat hahmoineen osuivat paikalle tekemään tallista kiiltokuvan sijaan elävän. Vaikka voinkin täysin tuntea Serenan jännityksen siitä, miten hän ja uusi poni ovat tästä lähtien tiimi eikä paluuta ole.
Toivottavasti Serena pääsee pian mukaan aktiivisesti tarinoivaan ja kommentoivaan porukkaan ja tutustuu muihin hahmoihin. Vaikka hevosten takia täällä ollaan, silti tuntuu että parasta hevosharrastuksessakin on kaverit — ja virtuaalisesti vihamiehetkin. 😀
-
En oikein osaa päättää, mistä suunnasta lähtisin kommentoimaan! Aloitetaan Sannin persoonasta taas. Olen miljoona kertaa sanonut, miten hyvin sitä tuot esiin joka käänteessä, mutta sanoisin vieläkin. Et sorru sellaisiin liian osoitteleviin ja alleviivaaviin johtolauseisiin kuin ”jäkä jäkä”, sanoin ilkeästi. Se Sannin ilkeys on siellä tarinaan sekoitettuna niin sulavasti, ettei se jää epäselväksi. Se on ajatuksissakin. Sanni ei juttujaan kadu, tai ei ainakaan myönnä sitä edes itselleen. Ai kauhea miten mulle tulisi paha mieli, jos joku sanoisi mun valmennuksista että kuinka isällä ei tota ylimäärästä rahaa kauheasti ole. Hirveän harvoin minä Eiraa säälin, mutta nyt kyllä! 😀 (Vaikka onhan se ärsyttävää, kun toinen joko idiottimaisuuttaan tai tahallaan tulee maneesiin varta vasten säikyttelemään ja pilaamaan ihmisen maksaman valmennuksen.) Eirakin osaa olla nokkava ja ilkeä tässä tarinassa, mutta jotenkin siitä jää se (mun mielestä ihan oikea) tuntuma, ettei se osaa olla niin veemäinen vaikka yrittää.
Seuraavaksi ihailisin lisää sitä, miten toi Eira sinulta sujuu ylipäätään. Totta kai just se fanittaisi Hopealinnan isäntää. Sehän on kuitenkin oikea kilparatsastaja, eli Eiran mielestä tietenkin suurin piirtein jumala. Jotain Eetua Eiran olisi ihan tylsä fanittaa samalla tavalla, kun Eetu on liian tuttu. Hopealinnan isäntä on kuitenkin vähän tavoittamattomampi, niin kuin julkkiksen kuuluu. Ja Eirahan ei myöskään yritä ihailuaan peittää, ellei varta vasten satu juuri silloin inhoamaan tyyppiä. Ei sillä ole samalla tavalla kasvoja säilytettävinään kuin Sannilla, eikä sillä ole mitään ”mainetta”.
Kolmas juttu olisi se, ettei valmennus mennyt ihan niin putkeen kuin Sannin ratsastus yleensä. Vaikka Sanni itse on sitä mieltä, ettei häntä jännitä tai mitään, onhan valmennus nyt silti jotain uutta. Sitä paitsi lopussakin Sannin ajatukset käyvät Eirassa. Vaikka Joonas ei ehkä jännitä ja vaikka Sanni on korkealla Eiran yläpuolella, jotain näyttämisen halua tilanteessa silti olen näkevinäni. Varmasti juuri sen takia, minkä Sannikin myönsi: Eirassahan on vähän juorukellon vikaa. Sannille maine on tärkeä ja kyllähän siitä pala lohkeaisi, jos juoruttaisiin, ettei hän osaa ratsastaa. Moni muu hahmo ei moisista Eiroista ja juoruista välittäisi! (Vaikka todellisuudessa Sanni on tietenkin turhaan huolissaan. Eira tietää olevansa itse niin toooooosi paljon heikompi ratsastaja, että ei uskaltaisi ruotia Sannin mokia selän takana, vaikka uskaltaakin yrittää soittaa suuta suoraan Sannille.)
Olen laatistuomarina YLAssa ja voi että kun saisin lukea tällaisia valmennuksia sielläkin iltojeni ratoksi. Harvoin jaan täysiä lisäpisteitä päiväkirjamerkinnöistä (vaikka päiväkirja olisi ihan OK, valmennukset ova melkein aina heikkoa kerrontaa) mutta tällaisistahan jakaisin kaikki irtoavat pisteet. Tämä nyt on just sitä, mitä tarkoitetaan aidontuntuisilla merkinnöillä, joista erottuvat hahmon ja hevosen persoonat. Vaikka, heh, just tarinahevosilla pakkaakin olemaan mielenkiintoisemmat valmennukset, eivätkä just ne useinkaan laatiksiin mene. :DD
-
Ihan samaa mieltä olen Sonjasta ja Outista kuin Noa. Mietin, mistä se johtuu, että niin tykkään lukea näistä kahdesta yhdessä. Ajattelin ensin, että ehkä hahmojen luonteista. Sonjan ja Outin voisi kuvitella ihan oikeasti juttelemassa ja tekemässä yhdessä, kun kuitenkin jakavat harrastuspaikan. Heillä on riittävästi yhteisiä mielipiteitä, mutta tarpeeksi erilaisiakin, jotta asiaa riittää arjestakin, tai vaikka sitten niistä äideistä. Molemmat osaavat myös käyttäytyä niin kuin aikuisen ihmisen kuuluu, vaikka kummallakin on myös sellaisia mielipiteitä, joita he eivät halua sanoa ääneen. Tajusin kuitenkin, ettei tämä duo miellytä minua vain sen takia, että hahmot sopivat yhteen. Suurin juttu minulle on se, että mun silmiin näyttää siltä, että kirjoittajat ovat oppineet kirjoittamaan toisensa hahmot tosi sujuvasti ja uskottavasti. Se ei ole enää näillä hahmoilla sitä hakemista, mitä se aluksi on kaikilla.
Löysit niiiiiiiin just mun mielenkiintoa ylläpitävän tavan kertoa Harristakin. Väki on kuullut Harrijuttuja jo aiemminkin, ja nyt kun kuvio on jo jopa juoruilua aiheuttavan mielenkiintoinen hahmojen kesken, olet sitouttanut mutkin seuraamaan Sonjan ja Harrin jutun etenemistä niin kuin hyvää telkkariohjelmaa. Ja niin kuin telkkariohjelmissa, jakso vaihtuu just oikeassa kohdassa. Kun julkaisit tämän, ärsytti ihan hirveästi, kun en saanut justnythetivälittömästi tietää, miten se vanhempien tapaaminen sitten meni!! Nyt se on Sonjalle iso asia ja Sonja on sitouttanut muutkin siihen niin että se on heille (juoruilun tai ystävyyden takia) iso asia, niin se on mullekin tosi tärkeä juttu. Tämä on nyt taas niitä oman nurkan spinnareita, joita jo janoaisin tosi kovasti. 😀
Vuoropuhelustakin Noa sanoi, ja tykkään siitä itsekin. Saat tehtyä pitkätkin dialogit ja jopa tällaiset dialogiin perustuvat tarinat niin sujuviksi ja luonnollisiksi, että yritän aina matkia ja ottaa oppia. Kyllä mäkin vielä!! 😀 Lisäksi dialogissa tietenkin tällaisen selänrapsutusharrastajan koko sielu kehrää, kun kaksikko ei juttele missään tyhjiössä. Viittaat vanhempiin omiin ja muiden juttuihin, ja tarvittaessa vieläpä hyvin, hyvin hienovaraisesti. Outista ei esimerkiksi paista mikään päälleliimattu kiinnostus tai mustasukkaisuus tai mikään, mutta kun on lukenut Outin ja Camillan tarinoita ja Hellon juoruja, saa täällä lukiessaan arvailla, miksi Outi mahtaa Oskarista kysäistä ihan ohimennen.
Ja useinhan muhun vitsitkin iskee. 😀 Kun on isot tytöt kertoneet. Vitsit kun keksisin itse tuollaisia pikku sutkautuksia tarinoissa, oikeassa elämässä kun olisi liikaa toivottu että välähtäisi tarpeeksi nopeasti.
-
Voi hevoset. Miten niiden kanssa aina sattuu ja tapahtuu? Tuntuu että oikeassakin maailmassa ne ovat aina jostain rikki, tai vähintään omistaja joutuu olemaan niistä huolissaan syystä tai toisesta. Eläinlääkärimaksuihin menee penni poikineen. Miksiköhän oikean maailman lemmikkikoirilla harvemmin on mitään, vaikka samalla tavalla nekin koheltavat ja niillekin sattuu vahinkoja? Tai miksi olisin huolesta paljon Noaa sairaampi, jos hevoseni ontuisi jonain iltana, mutta koiran kanssa ajattelisin, että seuraillaan nyt rauhassa yön yli? Ei voi olla kyse rakkauden puutteesta koirien suhteen: mielummin pitäisin kuitenkin omat pikku poikani kuin ottaisin hienoimmankaan hevosen!
Sitten kun Flida on vielä tiine. Jalaton hevonen on entinen hevonen ja ties mitä… Menisi varsakin. Oikein tuplana ahdistaisi.
Noa nyt on kuitenkin aina ollut minua järkevämpi ja rauhallisempi, ja näin taitaa olla jopa Eetu. Koska onhan siellä liukasta, ja tarhaahan Flida kuitenkin esimerkiksi erään torven varsan kanssa. Eihän sillä todennäköisesti olekaan mitään kuolettavan vakavaa. Ehkä Noaa rauhoittaa sekin, että hän on kuitenkin suurimman osan aikaa pihapiirissä itse ja voi tarkistaa hevosensa kunnon. Vaikka ainahan se silti murehduttaa, selkeästi Noaakin.
Tämä on musta virkistävän erilainen katastrofitarina. Kun kirjoitan itse siitä, että hevonen on kipeä, herkästi nimittäin kirjoitan hahmoni reagoimaan yhtä hysteerisesti kuin itse reagoisin, vaikka hahmo olisikin muuten rauhallisempi. 😀 Tässä Noan reaktio sopii niin tosi hyvin just Noalle: ei se pienimmistä ihan seinille hypi, vaikka huokaileekin.
Kivaa että otit Marshallin myös huomioon ja annoit jatkomahdollisuuden tarinalle! Sitähän me aina toitotetaan, että uuden on vaikea päästä mukaan, elleivät muut käy hakemassa. Sekä hahmon että hevosen.
-
Mietin jo tämän ilmestyessäni, miten tätä kommentoisin, jottet saisi vääriä käsityksiä mihinkään suuntaan. Kehuisinko pientä sosiaalisuutta vuolaasti, jotta saisit positiivisen vahvistuksen ensimmäisistä yrityksistäsi? Vai ohjaisinko sinut heti pidemmälle, jottet ymmärtäisi sosiaalista kirjoittamista väärin? Päädyin jälkimmäiseen, vaikka olenkin tosi ylpeä sinusta, kun tartuit saman tien reippaasti härkää sarvista! Se on rohkea veto!
Vaikka kirjoitat kauniisti, 90% sosiaalisen kirjoittajan huomiosta tässä tarinassa kohdistuu loppuun. Sosiaalisen kirjoittajan mielenkiinto herää, kun hän tajuaa, että ovella oleva henkilö lopussa on joku meistä, ja nimen omaan joku tietty, eikä mikään nimetön ja muodoton hopiavuorelainen. Kaikelle muulle massalle jää korkeintaan se 10 prosenttia huomiosta, vaikka kerrontasi kuinka ansaitsisi enemmän. Sosiaalinen kirjoittaja pettyy lopussa: lopetat kertomisen siihen, mistä se oikeasti mielenkiintoinen tarina alkaa. Hän haluaa kuulla, mitä tuvassa tapahtui.
Kannattaakin kokeilla lopusta aloittamista. Se olisi sinulle uudenlainen tekstilaji. Pidät sosiaalisen kirjoittajan mielenkiinnon yllä tarinalla, joka alkaa Noan kohtaamisesta lyhyen johdannon jälkeen. Sen jälkeen kuvaat Marshallin hermostusta tupaan mennessä, esittelet miljöön hänen silmiensä läpi ja kerrot, keitä paikalla on. Laitat kaikki muut puhumaan, toimimaan, kommentoimaan ja muutenkin tartut heihin kuin omiin hahmoihisi. Aluksi tulet tekemään virheitä hahmojen persoonien kanssa ja se on ihan täysin OK.
Samalla kun tuvassa tapahtuu koko ajan asioita muiden kanssa, kerrot siinä lomassa alun pitkää tarinaa. Joku vaikka kysyy, mitä Marshall teki tänään hevosensa kanssa. Vastaakohan hän kuinka pitkästi? Vai sanooko, että ”jotain ihan normaalia” ja kertoo lukijalle päivän tapahtumat ajatustensa kautta? ”Ei Marshall voinut sille sakille avautua siitä ja tästä Arlekinin kanssa sattuneesta…” Vai kertooko asiat verraten Arlekinia muihin hevosiin? Vai tuleeko jopa ihmisistä mielleyhtymiä?
Saat siis samat tapahtumat ujutettua vallan hyvin tarinaan, jossa on muita hahmoja, menoa ja meininkiä. Samalla tulet vieneeksi Noan tarinaa eteenpäin ja olleeksi ihan oikeasti sosiaalinen hahmollasi. Nyt et tuokaan siihen mitään lisää: kunhan mainitset, että paikalla oli muitakin. (Ei hätää, kukaan ei ole seppä syntyessään, mutta seuraavaksi tiedät mistä kertoa.)
Sanon vielä varmuuden vuoksi, että sosiaalinen tarina ei ole roolipeli. Tällainen kerronta voisi olla roolipelin perintöä, nimittäin. Roolipelissä et saa yleensä autohitata ja muutenkin kukin pelaa omalla hahmollaan. Sosiaalisessa tarinassa ainoa kirjoittaja olet kuitenkin juuri sinä silloin kun on sinun vuorosi. Sinä omistat kaiken. Miljöö on sinun. Myös joka ainoa hahmo ja hevonen, kenen hyvänsä keksimiä ne ovatkaan, on sinun, ja sinä liikutat heitä kuin omiasi. Virheiden mahdollisuus on miljoonakertainen roolipeliin verrattuna, mutta virheillä ei ole mitään merkitystä. Ei kukaan voi saada kahtakymmentä jonkun toisen keksimää hahmoa millään toimimaan heti niin kuin omiaan! Jostain on kuitenkin aloitettava. Ota kiinni Noasta. Kävelytä Marshall hänellä tupaan. Laita Noa istuttamaan Marshall pöytään. Kerro, millaisena Marshall tämän kokee. Antaako Noa hänelle kupin ja kahvia sinne, vai avaako vain kaapin oven? Sinä päätät, ei kukaan muu.
Vielä kerran, pointsit hyvästä yrityksestä. Kukaan ei voi osata heti, mutta tottahan sinä tämänkin tyylin opit kun olet jo oppinut perinteisenkin tarinankerronnan ja ilmeisesti roolipelienkin periaatteen.
-
Tästä tuli välittömästi mun lempiluukku. :DD Ai teitä. Nyt se on paaaaljo hienompi!
-
Kun mä luin tämän ekan kerran, mulle tuli taas mieleen se, että kun sammakko asuu kaivossa, sille on turha puhua valtamerestä. Vitsit miten rajoittunut näkökulma ihmisellä onkaan. Oikeassa elämässä mä olisin niin kuin Harrin äiti: ei me mun porukoiden kanssa oltaisi tarpeeksi hyviä sellaiselle kuin Sonja. Mutta samalla me kaikki tunnetaan Sonja näistä hahmoista parhaiten. Minäkin tunnen. Siksi mä olen tähän asti pitänytkin Sonjaa sellaisena normaalina, ja vaikka olen tiennyt että sillä on rahaa ja ilmeisen hyvä sukunimi, en yleensä ajattele sitä. Harri tuntee Sonjan myös, joten ajattelee samoja ratoja kuin me. Mulla on todella kummallinen olo tästä tarinasta, kun pystyn ymmärtämään sekä Harrin että hänen äitinsä ajatukset (tiedän mikä on valtameri), mutta vaikka mulla on taipumusta ajatella niin kuin Harrin äiti, ajattelen niin kuin Harri nyt ja istun ihan väärässä kaivossa. Ja ai miten mäkin kuulen mun oman äidin korostamassa kulttuuri-sanaa. Meillä olisi aika sama meininki, jos minä olisin Harri… 😀 Ehkä tämän mun ristiriitaisen samastumisen takia koen tämän tarinan oikein erityisen aitona.
