Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Onhan se nyt selvää, että Oskari on ihan söpö -pätkälle jatkoa. Olen ties kuinka ja kauan yrittänyt saada tätä kirjoitettua.
Miten sä teet sen?
Höpöttelimme Hellon kanssa jotain epämääräistä tuvan pöydän ääressä. Vilkuilin samalla lehtien otsikoita läpi tekstiin keskittymättä. Voitelin leivän ja heitin kinkun viipaleen päälle. Mietin hetken, jaksaisinko leikata juustoviipaleen, mutta totesin sen olevan liian raskasta. Nyt ei jaksanut. Työpäivä oli ohi, ja Hello oli onnistunut houkuttelemaan minut vielä päiväkahville. Hopiavuori oli ilmeisen hiljainen.Susi oli tullut tupaan perässä, mutta keskityin lehtien läpiselaamiseen. Samalla keskityin, etten läikyttäisi kahvia lehden päälle.
”Milanin kanssa?” Hello äyskäisi yhtäkkiä.
Pääni nousi samantien ylös lehdestä ja vilkaisin vuoron perään Helloa ja Sutta. Milanille voi nyökätä, mutta se jäi siihen. En tiennyt, miksi Eetu oli vaikea Milania kohtaan, mutta Eetun tuntien sen oli pakko olla jokin painava syy. Harvoin arvostelin ihmisiä muiden mielipiteiden vuoksi, mutta Eetu oli vielä ystävällisempi. Hän rakasti Hopiavuoren jokaista hehtaaria kaikkine niine olioineen, joita siihen sisälle mahtuivat. Tein Sudelle hieman tilaa, vaikka Hello tarjosi hänelle paikkaa vierestään.Hello oli vetäytynyt hiljaiseksi, jotenkin omituiseksi. Suden vuoksi? Ei kai olihan Hellolle Tiitus. Vai johtuiko se Milanista? Hello suhtautui posiitivisemmin Milaniin kuin Eetu. Vilkaisin tuvan ikkunasta pihalle, mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista. Silmäni harhailivat Suden lukeman Ilkan sivuille, vaikka luinkin jo kertaalleen otsikot läpi.
”Camilla?”
Hiljaisuus katkesi yllättäen. Hopiavuoressa harvoin oli hiljaisia hetkiä. Eetun kanssa. Aamutallissa. Hommat jakautuivat itestään. Hevoset vain hörähtivät taustalla aamuruuan toivossa.
”Mitä?” katsoin Helloa hieman yllättyneenä.
”Mää haaveilen edelleen siitä kärrylenkistä…”, Hello katsoi minua suurilla Ilveksen silmillä.
En voinut olla hymyilemättä, mutta minun oli hieman pakko kiusata häntä.Hello auttoi minua Steffen valjastuksessa.
”Steffen silat ei mahtuis Skotin ympäri”, Hello hymähti.
”Eipä Steffelläkään ole liikaa varaa lihoa”, naurahdin ja kiinnitin kärryt toiselta puolelta kiinni siloihin.
”Se on vasta murrosikäinen. Et voi pahoittaa sen mieltä”, Hello puolusteli Steffeä.
”Skotti vielä pahastuu sulle.”
”Se on niin leppoisa kaveri, ettei se osaa”, Hello hymyili teeskenneltyä hammashymyä.
Steffe pyöritti päätään vuoron perään minun ja Hellon suuntaan kuin kysellen: Milloin te oikein olette valmiit? Yrittäkää jo! Se tömisytteli jaloillaan lattiaa ja huiskautti häntäänsä.
”Hei kuumakalle! Malta hetki. Vielä kun oppisit keskittämään tuon sun energiasi pelleilyn sijasta juoksemiseen”, murahdin Steffelle.
”Muista Camilla! Se on herkäs iässä!” Hello huomautti.
”Ite oot”, kihisin hiljaa hampaideni välistä.
”Kuulin ton!”
”Hello, kypärä päähän! Sit voidaan mennä.”Ohjasin Steffeä Mäensisusta kohti Hellon ohjeiden mukaan.
”Miksi sää oot vaativa Steffeä kohtaan?” Hello kysyi minulta.
”En mää oo vaativa”, murahdin ja ravistelin päätäni.
”Mut sää oot yleisesti välillä kiree”, Hello kyseenalasti minut.
”Steffen opetuslähtö meni kunnolla penkin alle. En mää oo Steffelle vaativa, vaan itselleni. Hieman hävitti siellä”, avauduin hieman Hellolle.
”Mikä siellä muka mätti?” Hello katsoi Steffeä ja minua vuoron perään kuin uskoen vain hyvää.
”Ei se juossut siellä ollenkaan. Hölkättiin vaan rataa ympäri. Oon suojellut sitä liikaa. Tai sanoin kyllä Gunnarille, ettei Steffe oo valmis vielä”, raavin otsaani ja yritin ajaa ärsytykseni pois.
”Ravihevonenhan se on”, Hello hymähti ja tökkäsi minua kylkeen. ”Sulla olisi pitänyt olla Hopiavuori Team mukana. Minä ainakin olisin mukana. Susikin varmasti.”
”Sun pitää kehitellä jokin hyvä nimi. Annan sulle paikan päächeerleaderina, mutta ei sitten mitään kannustuslauluja tai minihameita. Vaarit ovat siellä ihmeissään. Enkä halua tehdä itsestäni liian suurta numeroa”, naurahdin ja läpsäisin Helloa selkään.
Steffe painoi hieman ohjalle, mutta pidättelin sitä vielä hetken. Edessä oli vielä pari kuoppaa.”Camilla, miten sää teet sen?” Hello vilkaisi minua yhtäkkiä.
Olin tippua kärryiltä. Mistä Hello tiesi? Ei kukaan tiennyt. Ei edes Hilma. Oliko se silti niin ilmiselvää?
”Mmm… Ei oikein ole vaihtoehtoja”, kohautin harteitani ja suuntasin katseeni tiukasti eteenpäin.
”Te kuitenkin asutte yhdessä, teette töitä yhdessä. Te olette välillä kuin siamilaiset kaksoset”, Hello katsoi minua varovaisesti.
Puristin Steffen ohjia kädessäni.
”Se on kuitenkin vain ohimenevää, ja asia on paljon helpompi, kun Susi ei tiedä”, hymähdin vinosti Hellolle yrittäen piilottaa kaikki ne muut vuotavat ajatukset sisälleni.
”Susi ei tiedä?”
”Mistä sä puhut? En mä ole sille kertonut!” katsoin järkyttyneenä Helloa.
Ei Susi voisi tietää. Tai milloin hän olisi saanut tietää? Mies suhtautui minun tavallisesti kuten aina. Hän keitti minulle kahvit aamulla, jos nukuin tunnin pidempään. Piilottiko Susi jotain?
”Ootko sä sanonut Sudelle jotain?” pysäytin Steffen ja katsoin Helloa hieman pelästyneenä.
”Luulin, et ootte yhdessä. Tai eronneet. Tai et miten kestät katsoa, kuinka Susi kosiskelee muita”, Hello selitti.
Rauhoitin hengitykseni.
”Jaaaa… Minä ja Susi yhdessä?”, nauroin niin, että oli hyvä, ettei minulla happi loppunut.
”Etkö sä äsken tunnustanut tuntees Sutta kohtaan? Tai siis Susi ei tiedä”, Hello katsoi minua hieman kummastuneena.
”Joo kai. Ei. Joo. Hello. Susi ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Paitsi sinä nyt. Lupaathan, ettei kukaan saa tietää? Saat siitä hyvästä ajaa Steffellä loppumatkan”, virnistin Hellolle ja ojensin hänelle Steffen ohjat. -
Jatkoa Ratakronikat 1:lle.
Ratakronikat 2
Olin soittanut Sagalta saamaani numeroon. Puhelimesta oli vastannut Hopealinnan Eino:
”Tottahan tuo, rata on käytettävissä, mutta minun pitää alkuviikosta lanata se.”
Seinäjoella oli yleensä paljon porukkaa tai aina joku radalla hiitillä. Olisi Steffen ensimmäinen kerta radalla, ja halusin sitä varten nuorelle orille rauhaa ympärille. Ikinä ei tietäisi, kuinka se käyttäytyisi. Lähimpänä oli Ylistaron ravirata. Todellisuus iski kuitenkin vasten kasvoja Suden kaartaessa varikkoalueelle. Paikka oli kuin lahoamispisteen lähellä. Maa oli kuoppainen – yritti Susi sitten kuinka ajaa varovaisesti. Sentään rata näytti lupaavalta.Olin varma, että Steffe katkoisi jalkansa kuoppiin kiirehtiessään eteenpäin. Luojan kiitos, olin pyytänyt Suden mukaan, joka hillitsi oria ja saatteli meidät tasaiselle radalle. Heti, kun Suden ote irtosi Steffen ohjista, ori heilautti päätään vapautuneena ja hölkkäsi pari askelta eteenpäin. Varikkoalue ja repsottavat aidat saivat minut epäluuloiseksi, ja jouduin pidättelemään Steffeä ensimmäisen kierroksen, sillä halusin varmistaa, ettei radalla vain olisi mitään epämääräistä, mihin ori kykenisi loukkaamaan itsensä.
Vilkaisin nopeasti Suden suuntaan, joka jäi roikkumaan portin kohdalle katsellen ympärilleen. Käänsin katseeni takaisin Steffen suuntaan. Ylihuomenna olisi sen opetuslähtö. Saisi siellä lisää varmuutta ja pääsisi kokemaan, minkälainen tunnelma raveissa olisi. Onneksi opetuslähdöllä ei olisi niin merkitystä. Pituutta Ylistaron radalla oli 1 000 metriä. Steffe ei jaksanut keskittyä suorana kävelemiseen, ja kun olin varma, että rata oli ajettavassa kunnossa, myötäsin ohjia ja maiskautin. Steffe nosti kevyen hölkän, mutta oli jo valmis ravaamaan. Se pärskähti ärsyyntyneenä, kun hieman hidastelin orin vauhtia.
”Lämmittely ukko ensin. Nyt ei ole hyvä aika reväyttää mitään lihasta.”
Käänsin Steffen vielä ympäri. Ori totteli hieman vastahakoisesti, mutta tajutessaan saman suoran jatkuvan selän takana se innostui. Myötäsin ohjia, ja Steffe repäisi. Sen askel venyi aina toisensa perään. Ihailin, kuinka Steffe teki jaloillaan tasaista työtä, eikä näkynyt jälkiä, että sen jalkoja vaivaisi mikään. Annoin Steffen ravata suoran, kun taas himmasin sen vauhtia kaarrokseen.Nautin tilasta, joka meillä oli käytettävänä. Maastossa piti olla varma, missä kohtia oli hyvä pohja ja sai antaa Steffen painaa. Mutkat oli tiukempia ja olisiko pisin suora ollut 500 metriä pitkä. Steffe hölkkäsi niin rauhassa, että se oli tiputtaa käynnille, mutta seuraava suora tuli taas eteemme. Steffe heilautti päätään kuin lupana antaa mennä. Myötäsin ohjia, mutta himmailin Steffen vauhtia sen verran, että yritin samalla puhelimella laskea keskinopeutta. Lopuksi antaisin sen mennä niin lujaa kuin se vain jaksaisi enkä halunnut, että ori kuluttaisi kaiken virtansa heti alussa.
”Susi, kokeillaan vielä loppuun ottaa ns. ratalähtö. Me tehdään volttia tuolla, jos kokeillaan, miten Steffe jaksaa juosta 1 600 metrin matkan. Jos viitsit ottaa puhelimella kierrosaikaa. Lähdetään tuolta kaarteen kohdista voltilla. Kun mennään ohi tästä tolpasta, aloita siitä ajanotto ja lopeta siihen, kun tullaan kierroksen jälkeen ohi”, ohjeistin miestä yrittäen puhua niin selkeää suomenkieltä kuin pystyin.
Olin varma, että Susi olisi ymmärtänyt ilmankin. Susi veti kätensä lippaan. Nyökkäsin ja ohjasin Steffen katsomon puoleiseen kaarteeseen.
”Okei, Steffe. Tässä on sun paikkasi. Tässä näin. Nyt voit näyttää taitosi”, virnistin orille.
Meillä ei ollut autoa käytettävänä enkä kyllä tiennyt, mitä mieltä Steffe olisi auton perässä juoksemisesta. Ohjasin Steffen isolle voltille. Ori nosti kevyen hölkän.”1…”
17-vuotias Camilla. Istumassa ravikärryissä. Kaikki mahdolliset ohjastajat olivat varattuina. Leo oli kipeänä, jonka oli pitänyt ajaa se rautias 7-vuotias varmajuoksija. Kaunis lämminverinen. Sain hoitaa tammaa aina Markuksen ravitallilla sekä valmentaa sitä. Team Oldnesses. Takki oli kokoa liian suuri. Kädet hikosivat. Markus oli ollut samassa lähdössä äkkipikaisella, kiukkuisella, nuorella lämminverisellä tammalla, joka oli suuri lupaus.
”2…”
Jännitys oli huomattavissa ilmassa, vaikka ei ollutkaan kyseessä kuin normaali ravilähtö. Voittopotti oli kuitenkin suuri. Hevoset juoksivat voltilla. Niistäkin huokui jännitys. Ne odottivat, kun tulisi käsky. Hevoset käännettäisiin ympäri. Juostaisiin kuin olisi kuolemasta kyse.
”3…”
Oldness Not Coming Alone. Se oli tamman nimi. Se oli juossut paljon rahaa. Tamma harvoin jäi muiden jalkoihin. Se ei ikinä heitännyt laukalle. 10 hevosta juoksi ympyrää. Yksi hevonen oli jäänyt pois lähdöstä. Joku otti varaslähdön. Lähtö uusiksi. Ohjastajat olivat turhautuneita. Hevoset olivat yhä jännittyneempiä.
”Aja!”Steffe sai hyvän lähdön. Tulimme juuri voltilta suoraan rataa kohden. Tuuli iski vasten kasvoja, mutta se ei haitannut menoa. Vettä vuoti silmistä, mutta en ollut täysin varma, itkinkö onnesta vai oliko se vain tuuli. Steffe laittoi jalkaa toisen eteen. En hidastanut sen vauhtia enää. Steffe tuntui hämääntyvän ajatuksesta mutkassa ravattuaan suoran. Se heilautti päätään ja lyhensi hieman askeltaan. Maiskautin. Hitaasti, mutta varmasti Steffe vaihtoi vaihdetta taas isompaan. Seuraavalla suoralla Steffe nojasi eteenpäin. Kärryt seurasivat sen jäljissä. Minä kyydissä. Hymyilin. Vauhdin hurma valtasi minut. Seuraavassa mutkassa Steffe ei enää hidastellut, mutta se kulki lähellä sisäaitaa. Korjailin hieman orin suuntaan sivulle. Steffe ei ottanut itseensä. Viimeinen suora. Askel liisi. Steffe heilautti päätään. Se kuin kysyi, että riittääkö. Ori alkoi olla väsynyt.
”200 metriä jäljellä.”
Maiskautin. Steffe ei kysynyt enää. Se jaksoi samaa vauhtia, mutta alkoi hyytyä pikkuhiljaa. 50 metrin matka tuntui pitkältä kuin olisimme edenneet hidastuksella. Susi nojasi aitaan kännykkä kädessään. Tolpan ohi. Hidastin Steffen vauhtia. Kerrankin ori heitti hölkälle mielellään eikä siltä tarvinnut kysellä toista kertaa. Ori hölkkäsi kurviin, mutta puolessa välissä käänsin sen ympäri ohjaten sen Suden luo. Ori kiilteli hiestä.
”Mitä se sanoo?”
”Hyvältähän se näytti”, Susi nyökkäsi.
”Ei, mutta oikeasti?” purin huulta.
”Ehkä sitä saisi pidätellä alussa enemmän, ettei se väsyttäisi itseään tuossa matkalla. Jaksaisi loppusuoralla paremmin”, Susi totesi leukaansa hieroen.
”Steffe oli kyllä aika piipussa lopussa.”
”Juoksi se 1.32,2”, Susi hymähti näyttäen kännykkänsä ruutua minulle.
”Sehän voisi sitten pärjätä kylmäveristen joukossa. Tyydyttävä tulos meille kuitenkin koppakärryt perässä. Käydään, vaikka ensin siellä opetuslähdössä ja hoidetaan koelähtö pois alta”, naurahdin.Kotimatkalla purimme vielä auki Steffen hiittiä. Susi ohimennen mainitsi, että oli tutkinut Steffen sukua.
”Hyvä, että jompikumpi meistä tietää, mitä Steffen suvusta löytyy. Minä vain tiedän, että siellä on mahtava Gambit Ach emän puolelta. Sekä paljon jälkeläisiä jättänyt Random Smoke löytyy isän puolelta”, naurahdin.
Susi punastui.
”Mutta säähän saat sitten tulla joka ikisiin raveihin meidän mukaan, sillä sää osaat kertoa Steffestä paremmin kuin minä”, virnistin Sudelle ja rummuttelin rattia. ”Ooksä sitten seurannu raveja vai?”
”Mä tykkään hepoista”, oli Suden lopullinen vastaus.
Hymähdin miehelle, joka raapi niskaani. Ehkä minua kiinnosti Susi sen takia, että sitä kiinnosti hevoset myös. Kukaan aikaisempi ollut niin välittänyt. Hyvä, ettei Susi enemmän kysellyt Steffen kuulumisia kuin minun.”Munhan pitää sitten joskus päästää sut ajamaan Steffeä. Hevosstalkkeri. ”
-
Vääriä sanoja väärässä paikassa väärälle ihmiselle
TT-cup siellä. Valmennus täällä. Hopiavuori oli kahvipöytäpuheiden mukaan pärjännyt aikaisemmissa kisoissa. Asianmukaisesti onnittelin kaikkia. Tuntui vain, etten pysynyt kaikessa mukana. Oli valmennusta, kilpailuita, treenaamista. Maneesin pohjan kuntoa piti valvoa huomattavasti enemmän. Mitä enemmän aurinkoisia päiviä, sitä enemmän kenttä oli käytössä. Hyvä, että työni sentään osasin tehdä.Yksi kaunis kilpailupäivä hevosia oli puuttunut. Lex, Enni, Jussi, Cozmina… Olin mielestäni ruokkinut hevoset aamusta. Päiväheiniä jakaessani olin saada sydänkohtauksen. Puoliverisiä puuttui tallista. Myös uusi Pond oli kadonnut. Olin melkein juossut tukka putkella tupaan itkemään Eetulle, että meidän hevoset on varastettu. Mutta tuijotellessani tuvan tyhjää keittiönpöytää muistin, että melkein koko talli oli lähtenyt kilpailuihin.
Yksi osakilpailu järjestettäisiin Hopiavuoressa. Kaikki roikkuvat laudat naulattiin uudelleen. Piha haravoitiin. Käteni olivat rakoilla kahden päivän haravoimisesta. Toisaalta hauskaa olisi saada Hopiavuoreenkin lisää elämää. Olihan sitä kyllä omastakin takaa. Talliin oli saapunut täti hevosensa kanssa ja pian perässä oli saapunut sinitukkainen, vaitonainen tyttö. Hyvä, jos päätään nyökäytti tervehtiäkseen. Olin kuitenkin varma, kun se tyttö kotiutuisi paremmin äänen tasokin nousisi. Joskus kiitin onneani, etten ollut enää teini. Silloin kaikki oli niin ylitsepääsemätöntä.
”Hei, en mää tiennyt, että Hopiavuoressa on ravureita”, hymyili tummatukkainen nainen sukiessaan kuraa pois merkkiratsastushousuiltaan.
Outo naama, mutta silti jollain tapaa tuttu.
”Joo, tää on tää ensimmäinen. Tuskin niin hellyyttävä otus, että Eetuun iskisi ravikärpänen”, virnistin naiselle.
”Joo, meillä on tuolla Hopealinnassa niitä useampi yksilö. Einolla suomenhevosia ja Åke hamstrannut lämminverisiä.”
Hoealinna. Jesse. Milan. Joonas. Noahan oli puhunut jostain naisesta. Hopealinnan tallimestari.
”Olinpa mää tönkkö. Yhtää esitellyt itseäni. Mää oon Hopealinnan tallimestari, Saga Isberg. Tulin tänne tänään vetämään valmennusta”, nainen esitteli itsensä.
Siinähän se oli. Joskus olin nähnyt naisen ohimennen. Siksi hän oli niin tutunnäköinen.
”Olinkin muka jollain tapaa tunnistavani. Camilla Vanhaniemi, kai joku Eetun oikean käden kaltainen. Ja tää täs on Steffe. Ensi viikolla odottaa herraa opetuslähtö”, esittelin ylpeänä mustanruunikkoa Sagalle.
”Veikeännäköinen otus. Oletteko te jo hiitillä käynyt?”
”En oo saanut aikaiseksi Seinäjoelle lähteä. Sielläkin sitä porukkaa on kuin markkinoilla konsanaan”, hieraisin leukaani hieman ehkä häpeissäni.
”Meil on Hopealinnassa ihan uusi rata. Eikä täältä ole edes pitkä matka. Meiltäkin porukkaa lappaa teidän maneesissa, niin tuskin olisi mikään ongelma, jos sinä ja Steffe lainaatte meidän ravirataa. Voin vielä antaa sinulle Einon numeron, niin voit soitella hänelle.”
Niin Saga antoi minulle Einon numeron ja lähti jatkamaan seuraavaa valmennusta. Purin hampaitani yhteen ja soitin siltä seisomalta Einolle.Illalla istuimme Suden kanssa hiljaa keittiön pöydän ääressä syömässä tekemääni lasagnea. Tilanteesta puuttui enää punaviinipullo ja pari somaa kynttilää. En tiennyt, miten päin minun pitäisi olla. Yritin olla normaali. Kysellä hieman enemmän, että miten Susi pärjäsi. Tai mitä hän haluaisi tehdä. Kävimme juoksemassa. Susi juoksi hiljempaa, että pysyin perässä. Suden jalat olivat nopeat ja pitkät. Kirosin Sudelle, että lopetan tupakanpolton, niin juoksen hänen ohitseen.
”En haluu, et säälit mua. Tai säälitkö?” Susi katsoi minua yllättäen pyöritellen haarukallaan lasagnea lautasellaan.
”En mä sua sääli”, nielaisin.
En ollut varautunut kuulevani mieheltä vastaavia kysymyksiä.
”Oon vaan surullinen Ukon puolesta ja siinä samalla sun. Ei tuo helppo tilanne ole. Mua inhottaa nähdä, kuinka elämä potkii sua päähän. Et sää oo mitään ansainnut. Pelastit mutkin. Oot nii pirun hieno ihminen. Susta on vaikea olla tykkäämättä”, hymyilin miehelle ja otin häntä kädestä kiinni lohduttavasti.
Niin siinä kävi, kun Vanhaniemi ei ajatellut, mitä sanoi, vaan päästi sammakoita suustaan. Susi hiljeni. Naama ilmeetön. Vedin käteni takaisin omaan syliini.
”En halua, että ihmiset säälii mua sen vuoksi. Kävimme Outin kanssa kahvillakin, ja hän haluaa, että valmentaisin häntä ja Jussia kisoihin. En halua, että Outikaan sääli. Tai kukaan”, Susi murehti painaen käsiään kasvojaan vasten.
Sattui. Onneksi Susi ei nähnyt. Pidin kasvoni ilmeettömänä. Tuskin, kuinka sydän hakkasi lujempaa. Kädet hikosivat. En tiennyt, mikä tunne oli, mutta sitten Viljamin en ollut kokenut vastaavaa.
”Hyvä, ettet yksin murehdi. Tiesithän, et voit mulle aina puhua. Oli tilanne mikä tahansa. Ei sun kannata muita murehtia. Keskittyä vain itseesi ja Ukkoon”, hymähdin miehelle.
Yritin olla sanomatta tyhmää ja melkein tuntui, että onnistuinkin siinä.Lautaset olivat tyhjät. Kasasin ne pöydästä tiskikoneeseen ja laitoin folion lasagnen päälle.
”Steffellä on opetuslähtö ensi viikolla. Gunnar ilmoitti. Pitäisi käydä vain hiitillä kokeilemassa, miten Steffe kulkee, ja tarvitsisin apukättä tai ajanottajaa. Maanantaina tai tiistaina. Eino lupasi, että Hopealinnan rataa saisi lainata rauhassa”, vilkaisin kulmat koholla Sutta, joka juuri nousi pöydästä tuoden lasit tiskipöydälle. -
02. Epäonninen hevosenhoitaja
Jos minä vihasin jotain enemmän kuin muuta, se oli hevosten omistajille soittaminen. Se, että minä soitin, ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää. Omistajille tulisi kuin olo, etten osaisi hoitaa heidän hevosta. Että olin kussut jollain tavalla. Viikko takaperin olin joutunut soittamaan Sonjalle Salierista. Ruunasta, joka oli aina niin kiltti. Melkein koko tallin helpoin hevonen Skotin tai Flidan jälkeen. Sillä oli ollut ähky. Ja nyt olin joutunut soittamaan Sudelle. Ukko oireili toistamiseen. Se oli jo hetken aikaa ollut hyvänä. Ukko oli hoiperrellut kuin humalainen, ja olin huolissani enemmän kuin koskaan.
”Rakaskultapieni, voisitko kertoa, mikä sua vaivaa? Saataisiin sut kuntoon. Ettei suhun sattuisi enempää”, tuijottelin kyyneeleet silmissäni karsinassa seisovaa oria, joka lepuutti päätään.
Eläinlääkäri ja Eetu saapuivat, ja pyyhin kyyneleet nopeasti pois silmistäni takin kulmaan. Seisoin vain karsinan vieressä ja tarkkailin, kun eläinlääkäri tutki oria. Karsinan ympärille saapui lisää vaitonaista porukkaa. Kaikki olivat huolissaan Ukosta. Varsinkin, kun tämä oli jo toinen kerta, eikä viime kerralla ollut ilmennyt mitään.Pian kuului kevyitä juoksuaskelia, ja huolestuneennäköinen Susi ilmestyi karsinan viereen. Eetun kielloista huolimatta Susi astui karsinaan. Yritin lukea miehen kasvoja. Muistan, kun olimme joskus puhuneet Suden kanssa sohvalla pitkään. Silloin viimeksi, kun Ukko oli sairastellut. Susi sanoi, että haluaisi olla kilparatsastaja. Menestyä maailmalla. Mutta hänen upea, musta kilpailuhevosensa oli kipeänä. Nyt se seisoi edessä vain poissaolevana. Olinko syöttänyt sille jotain väärää? Olinko onnistunut mokaamaan jotenkin, että Ukon sairaus oli lauennut uudelleen? En kestänyt enää katsoa surkeaa Ukkoa ja vieläkin surkeampaa Sutta. Susi varmaan syyttäisi minua. Minähän olin ollut tänään töissä. Taustalla olisi todisteina Salierin ähky, joka oli myös tapahtunut minun työvuoroni aikana. Ei. Ei. Minun oli pakko päästä muualle. Steffeä pitäisi treenata.
Tein jo rutiiniksi tulleen kierroksen Pasin ja Skotin kautta Steffen tarhalle, jossa se söi heiniään tyytyväisinä Nirrin ja Uunon kanssa. Vilkuilin hetken oreja. Jos nekin oireilisivat. Jos olin tehnyt niidenkin kanssa jotain väärin. Mutta ei. Ne vaikuttivat normaaleilta. Steffe ja Nirri nostivat päätään kiinnostuneina huomatessaan minun saapuneen aidan vierelle. Steffe tiesi, että nyt olisi sen treenin vuoro. Se otti pari raviaskelta tullessaan minua portille vastaan kuin hakisin innokkaan lapsen päivähoidosta ja hän pääsisi mummolaan. Steffe hörähti pehmeästi, enkä voinut olla hymyilemättä mustanruunikolle. Se haisteli taskujani kiinnostuneena. Luikahdin tarhan puolelle ja rapsutin oria, jonka silmät kiiluivat innosta. Raukka edes tiennyt, että yksi hevoskaveri sairasteli. Ehkä lapsen ei tarvitsisi edes tietää.
Talutin Steffen suuliin. Siellä sen koppakärrytkin olivat lähellä eikä tarvitsisi välpätä niiden kanssa uudestaan. Varsinkin Steffen tuntien se ei pysynyt enää paikallaan, kun oli saanut valjaat päälleen. Halusin myös pysyä mahdollisimman kaukana Ukosta ja Sudesta. Susi tarvitsisi aikaa ja rauhaa. Hänellä oli myös muita. Hän kerkeäisi illalla kotona minua syyttämään Ukon tilanteesta. Suulista kiertäen tallin takakautta pääsi suoraan varustehuoneeseen, sillä en halunnut aiheuttaa ylimääräisellä metelöinnillä Ukolle stressiä. Nappasin harjat mukaani, suitset ja valjaat. Laitoin Steffen kuntoon, ja heti kun ori sai kuolaimet suuhunsa, se oli kuin adrenaliinipiikin saanut.
”Voisitko pitää sen lämpösen kurissa, että edes uskaltaa ohi tulla?” Sanni murahti minulle.
”Unohdin hakea Steffen rauhoittavat apteekista. Jos sinä voisit vaikka kerätä tupakantumppisi tallin nurkalta talven jäljiltä? Eetu ei pidä hyvää. Ota vaikka pullo stökikseksi, että pysyy nurkkakin siistinä”, väläytin Sannille, joka vain murahti minulle vastaukseksi jatkaen matkaansa.Hätkähdin, kun puhelimeni tärisi taskussani. Kaivoin sen nopeasti esille tarkistaakseni, oliko se joku tärkeä. Gunnar.
”Hejsan Milla! Mites sinulle ja Steffelle kuuluu?”
”Juuri ollaan treeenaamaan lähdössä. Linnea kertoi, että olet ostanut pari uutta juoksijaa”, hymähdin puhelimeen.
”Mikä sinun mieltäsi painaa?” Gunnar murehti puhelimen toisessa päässä.
”Häh?”
”Milla, kyllä minä sinut tunnen. Tuntenut jo hyvän pari vuosikymmentä. Sinä kiertelet.”
”Suden hevonen on sairas”, murahdin hiljaa puhelimeen vilkuilen tarkasti ympärilleni, ettei kukaan vain kuulisi mitään.
”Oletko enemmän Sudesta vai hevosesta?” Gunnar kysyi.
”Hevosesta ja Sudestakin. En tiedä, miten hän ottaa tilanteen.”
”Mutta puhutaanko lisää vajaan viikon päästä? Kaukopuhelut ovat kalliita. Me ollaan tulossa Suomeen Pohjanmaalle raveihin ja ilmoitin samaan syssyyn Steffen opetuslähtöön”, Gunnar ilmoitti.
”Mutta eihän Steffe ole valmis?! Eikä meillä ole ravikärryjä!” pelästyin ja minun oli pakko nipistää itseäni, ettei tämä ollut unta.
”Tai sinä et ole valmis? Kyllä kaikki hoituu, laittelen sinulle tiedot illasta. Heippa!” Gunnar lopetti puhelun yhtä nopeasti kuin aloittanutkin.Steffe kuopi lattiaa ja pärskähti levottomana. Palasin takaisin nykymaailmaan järkytyksestäni.
”Sori, poika, että jouduit odottelemaan. Sun omistajasi ilmoitti, että ensi viikolla odottaa ensimmäinen koetus. Mutta kenet saan mukaan?”
Olin ollut valmis pyytämään Sutta mukaan, mutta en enää tiennyt Ukon jälkeen. Steffe tökkäisi minua kylkeen kuin sanoen: Hei typerä naikkonen! Voidaanko me jo mennä? Mua ei olla tehty seisovaksi. Hymähdin orille ja rapsutin sitä harjan alta. Tyytymättönä Steffe heilautti häntäänsä.
”Jees sir.”
Hain seinustan viereltä koppakärryt ja ohjasin ne Steffen taakse. Steffe malttoi olla paikoillaan sen ajan, että sain kärryt kiinnitettyä sen perään. Minun oli haettava vielä kypärä varustehuoneesta Steffen laatikosta, kunnes sain pienen ajatuksen päähäni. Jos pyytäisin Oskaria mukaani. Ehkä hän ei vihaisi minua niin paljon. Jos onnistuisin antamaan hänelle muuta ajateltavaa. En nähnyt häntä missään, mutta pälyilin tallin oven lähellä. Huomasin Suden auton olevan parkkeerattu suulin viereen. Silmäni osuivat ensimmäisenä Suteen, sitten Outiin ja siitä Outin käteen, joka makasi Suden olkapäiden päälle. Outi nosti hieman katsettaan ja hänen silmänsä porautuivat minuun. Käännyin nopeasti ympäri takaisin talliin sisään. Hämmennys. Viha. Velloi sisälläni. Tottakai, tämä oli viimeinen painava syy Sudelle. Ukon jälkeen minun kaikki mahdollisuuteni olivat menetetyt. Purin huuliani yhteen.Yhtäkkiä muistin, että Steffe odotti minua suulissa. Minun olisi pakko ajaa kaksikon ohi. Jos olisimme nopeita. Onnistuisinko olemaan huomaamaton? Tai jos peruuttaisin Steffen suulista ulos. Ei, he kuulisivat minut kyllä. Irroitin kettingit Steffen riimunnarusta. Ori otti jo askelia eteenpäin. Hyppäsin nopeasti kärryjen kyytiin ja annoin Steffen hyppiä jättiläisaskeleilla eteenpäin. Käänsin Steffen vielä hieman vasemmalle, ettemme menisi liian läheltä Suden autoa. Sehän nyt olisikin, jos onnistuisin auton romuttamaan. Vilkaisin nopealla silmällä Outia ja Sutta, mutta penkillä istui vain enää Susi. Outi oli jo matkalla tupaa kohti. Olin sillä hetkellä niin täynnä kaikkea, että imuutin Steffelle ja ohjasin sen Jätinhautuumaata kohti. Tänään tehtäisiin pidempi lenkki. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta annoin niiden olla. Tuuli ulisi korvissa. Vesi valui poskilleni. Minun oli pakko kuivata silmäni, koska näköni meinasi sumeta. Jos ajaisin kotia vielä Seinäjoen kautta. Jos hakisin jostain ruokaa itselleni ruokaa. Tänään en pystyisi sittenkään kohtaamaan Oskaria. En voisi istua miehen viereen sohvalle. Hakea pakkasesta jäätelöä tai tehdä popkornia. Meillä oli Rocky-elokuvasarjan katsominen kesken, mutta tuskin Sutta edes huvittaisi. Potkisiko hän minut ulos? Koska olin mokannut Ukon kanssa. Tai olinko? Ajatukseni olivat sekaisin. Steffe painoi kevyesti ohjille. Se halusi ravata jo. Hillitsin oria hieman. Olihan se seuraavasta oikealle. Niinhän Hello oli neuvonut. Miksi en pyytänyt Helloa mukaani? Olisin voinut vaikka kuunnella miestä hänen musiikkiprojekteistaan, että ajatukseni olisivat jossain muualla. Tai ettei minun tarvitsisi olla yksin.
Ai niin, unohdin sen prkleen kypärän.
-
Miten päästä eroon tunteesta, jota ei ole sallittu tuntea?
Kello oli 4.50. Herätykseen oli vielä tunti aikaa. Pyörähdin ympäri ja suljin silmäni. Uni ei tullut. Tein peitosta itselleni makuupussin ja painoin pääni sisälle. En saanut tarpeeksi raikasta ilmaa. Sekään ei auttanut. Katsoin puhelinta. Ei mitään uutta. Instagramissa oli ne samat kuvat, joista olin jo eilen illalla tykännyt. Facebook oli täynnä karateenihaasteita. Iltalehti oli täynnä uutisia koronasta tai kuninkaallisista. Laitoin puhelimen pois. Suljin silmät. Steffen ravikärryt. Susi. TT-cup. Steffe. Korona. Oskari.”Äh, ei tästä tule mitään”, murahdin itsekseni ja heitin peiton sivuun.
Vedin aamutakkini päälle ja varovasti raotin ovea. Suden ovi oli vielä kiinni. Hän ei vielä hetkeen nousisikaan. Nappasin tallitakin taskusta askin ja sytkärin ja hiippailin takaovelle. Sytytin ensimmäisen tupakan. Sen jälkeen toisen. Ajatukseni aaltoilivat asiasta toiseen. Olimme eilen katsoneet Suden kanssa Rockyn. Olin purkanut muuttolaatikoitani ja löytänyt tavaroiden joukosta leffakokoelmani. En voinut sille mitään, että vilkaisin sohvan toisessa reunassa istunutta Sutta kaksi kertaa liian pitkään. En voinut sille mitään, että tunsin pistoksen sydämmessäni, kun mies kertoi meidän kokkaillessa ruokaa, että hän oli valmentanut Outia ja Jussia. Susi on hyvä kaveri. Mitä edes kilparatsastajasta ja räsyisestä ravivalmentajasta voisi tulla? Ei mitään. Sitäpä minäkin.Neljännen tupakan jälkeen olin todennut, ettei siinä ollut mitään järkeä. Hyppäsin auton rattiin ja kurvasin Hopiavuoren pihaan. Siellä uskaltaisin juoda kahvini rauhassa ja lukea aamunlehden. Eetukin heräisi pian. Eikä minun tarvitsisi pelätä herättäväni Sutta ja aiheuttavani takeltelellullani hämmennystä. Kahvi porisi jo tuvassa. Odotin näkeväni Eetun, mutta pöydässä istuikin Noa. Horjahdin säikähtäneenä ja sain juuri sopivasti tukea, etten ryskähtänyt lattialle.
”Yövuorosta tullut vai?” virnistin Noalle.
Eihän hän koskaan ollut tähän aikaan hereillä. Noa oli hereillä silloin kuin talli oli täynnä elämää.
”Jep, sää tulossa aamuvuoroon vai? Tai en edes kysy”, Noa naurahti.
Kaadoin itselleni kupin kahvia ja toista tarjosin Noalle.
”En minä. Pitäs untakin vielä saada”, Noa kieltäytyi ja osoitti teekuppiaan.
”Kiitos kuitenkin. Mites Flidan kanssa?” katsoin Noaa.
”Sen maha on kuin ilmapallo. Jos vain neulan tökkäisi, niin puhkeaisi. Ruokahalut sillä on kunnossa, mutta senhän sinä tiesit jo. Mites Steffe on kotiutunut?”
”Se on välillä ihan mahdoton. Kiltti kuin mikä, mutta niin energinen. Vaikka heittäisi 15 kilometrin juosten, se ei ole minään. Kodikseen se on kyllä Hopiavuoren ottanut. Uunoa se kiusaa minkä kerkeää, mutta jättiläinen ota tuollaista hoikkajalkaista nuorta tosissaan. Nirristähän onkin tullut ihan Steffen BFF. Tuntuu pahalta edes yrittää saada oria lenkille, koska se haluaisi Nirrin mukaan”, pyörittelin päätäni ja puhaltelin kahviini.
”Ehkä sun pitää ehdottaa Serenalle, että lähtee Nirrin kanssa kärryreissulle”, Noa hymähti.
”Ehkäpä. Ja Salierista oli paljastunut kärryrasisti!”Hevoset oli ruokittu, viety pihalle ja karsinat oli siivottu. Oli aamupäiväkahvien aika. Eetu oli sulattanut pakkasesta Jillan leipomia sämpylöitä. Lämmitin omani mikrossa ennen kuin Hello ryntäsi kahvipöytään kieli pitkällä sämpylöistä haaveillen. Nellykin oli herännyt ja istunut kahvipöytään. Eira juoksi sisälle Hellon kantareilla.
”Sisällä käyttäydytään samalla tavalla kuin tallissa! Tästä riittää jokaiselle. Hello, laita ne kaksi takaisin! Voit hakea lisää. Otitko Camilla kahvia?” Eetu kaiotti keittiön keskiössä, kun muut olivat istuneet keittiön pöydän äärelle.
”Antaisitko Eira jääkaapista maitoa?” Nelly kyseli ikkunan vierestä.
”Tulossa jo”, Sonja virnisti oviaukosta astuen tupaan sisään.
Tottuneesti hän nappasi jakkaran keittiön nurkasta ja asetti sen pöydän päähän.Siinä sitten päiviteltiin asioita. Suurimmaksi osaksi TT-cupista. Juttu keskeytyi, kun sisälle lompsi Outi. Kaikki tervehtivät naista. Outi oli huolitellun näköinen. Hänen ruskeat, harjatut suortuvat jakautuivat tasaisesti olkapäiden kummallekin puolelle. Ripsiväri korosti hänen vihreitä silmiään. Hänellä oli ratsastushousut jaloissaan ja tyköistuva pitkähihainen. Hän näytti ratsastajalta. Kilpailevalta ratsastajalta. Juuri sellaiselta, joka sopisi ratsupojan rinnalle. En tuntenut kateutta Outia kohtaan, mutta kun Susi astui tupaan sisään. Sisälläni huusi: Älkää koskeko. Se on minun. Huomasin, kuinka Outin katse osui Suteen juuri samalla tavalla kuin omani. Hieman ihailevasti. Haaveilevasti. Yritin vain parhaani mukaan peittää omani. Olin Suden kämppis. Hyvä kaveri. Työkaveri. Olin ravurin omistaja. Enkä haluaisi pilata mitään. Kaiken junnailun jälkeen Susi uskalsi jo puhua minulle kuin ihmisille. Nyt kun sanoisin, että olisin ihastunut häneen, hän ei söisi enää samaan aikaan kanssasi. Ei uskaltaisi hymyillä. Tulisi ulos huoneestaan vasta, kun tiesi minun lähteneen. Nielin mustasukkaisuuteni ja join kahvini rauhassa loppuun.
Heti astuttuani ulos ovesta sytytin tupakan ja astelin kohti tupakkapaikkaa. Agneskin oli jo saapunut tallille, ja vastasin hänen heilutukseensa. Olin jo odottanut, että saisin kirota rauhassa penkillä, mutta annoin olla. Rupattelimme Agnesin kanssa. Kyselin hänen ja Lexin valmennuksista, tulevasta TT-cupista, ratsastuksesta… Vaikka minulla menikin osa Agnesin käyttämistä termeistä ohi. Oli jotain kolmikiemuraisia kaariuria ja keskiravia. Agnes ainakin onnistui samaan ajatukseni pois Sudesta, joten kiitin häntä mielessäni siitä. Mieleni teki tokaista, että minunkin Steffe ravasi ja lujaa, mutta käskin itseni olla hiljaa. Minun piti pitää hyvä ensivaikutelma ihmisillä. Olihan minä työntekijänä täällä. Jos olisin vain ravihevosen omistaja, ei minun naamaani täällä todennäköisesti olisi kauaa katteltu.
”Hei, maneesia pitäisi laittaa kuntoon, hiekka tasoittaa ja niin edespäin!” Susi juoksi rinnalleni, kun kävelin kohti tallia.
”Meillä oli puhetta Eetun kanssa, että laitetaan illalla kuntoon. Mun pitää käydä vetämässä Steffen kanssa mäkitreeni”, virnistin Sudelle ja purin kieltäni.
Osa puhumastani oli totta, mutta Steffen mäkitreeni oli tuulesta tempaistua. Ehkä Susi ei epäilisi sanojani. Mistä hän tiesi, millaista treeniä ravureilla tehtiin?
”Voithan sää aloittaa vaikka satulahuoneesta. Siellä on tavarat hieman levällään jonkun jäljiltä”, huikkasin Sudelle kadoten tarhoja kohti Steffen riimunnaru kädessäni.
Sekään ei ollut totta. Harvoin satulahuone oli sotkuinen, mutta ehkä Susi vain pitäisi minua pilkunviilaajana. Pahempana kuin itseään.Nappasin Steffen mukaani tarhasta, joka katsoi minua hieman hämmentyneenä, kun lähdimmekin suoraan maastoon ilman kärryjä. Sujautin orille porkkananpalan taskustani ja hymähdin sille. Steffe keinui ojan ja minun välilläni, mutta varoi kuitenkin tulemasta kylkeeni. Pidin askeleeni pitkänä, jotta pysyin orin tahdissa. Kun olimme turvallisen välimatkan päässä Hopiavuoresta, kaivoin puhelimeni taskusta ja valitsin sieltä numeron, jonka nimeä tuijotin pitkään. Inari. Minulla oli ikävä naista ja minun olisi pakko puhua jollekin. Kaiuttimessa kuului vain ”tuuut, tuuut”, ja jännitin, vastaako minulle kukaan.
-
Olipa kerran Camilla ja korona
1 270 euroa. Hyvä, että kuukausittainen palkkani kattaisi tuon summan. Miinus siitä oli vuokra 260 euroa sekä Steffen tallipaikka. Auton bensat. Ruoka. Tupakka. Uusi tallitakki, sillä Steffe oli hieman innoissaan napannut takin kulmasta kiinni ja vetäissyt herkkujen toivossa. Kallishan takkihan ei ollut, mutta palvellut hyvin talven pakkaset. Suurin osa säästöistä oli mennyt auton veroihin ja vakuutuksiin, koska olin maksanut erät kerralla pois. Uusikaan se Audi ollut, mutta se palveli hyvin.Minulle oli jo luvattu keikkatöitä Viihdemaailma Ilonasta Seinäjoelta tutun kautta, mutta ei. Väliin iski mitä ihanin koronavirus eikä niitäkään töitä ollut tarjolla. Olisin vaikka pyhän kahvin avulla jaksanut pari rankempaa viikonloppua – päivät Hopiavuoressa ja yöt baaritiskin takana kaatamassa olutta. Olin jo kaksi kertaa ollut soittamassa Gunnarille, että tämä vastuu oli minulle liikaa. En voisi tarjota Steffelle sitä, mitä se tarvitsisi. Mutta en voinut myöntää Gunnarille. Hän oli antanut minulle yhden vastuun ja kyllä minun siitä pitäisi selviytyä. En ollut heikko.
Näinä hetkinä olisin kaivannut kolmea viinipulloa ja Hilmaa. Mutta oli korona ja kolmekuukautinen Riku Junior. Jos jotain hyvää tilanteessa oli: koronan ansiosta kaikki huhtikuun opetus- ja koelähdöt oli peruttu ja se antaisi minulle enemmän aikaa. Eikäpä minun työni olisi uhattuna, sillä hevoset tarvitsi ruokaa ja jonkun piti viedä ne pihalle.
Koronan lisäksi kaikki enää puhuivat Hopiavuoressa jostain ratsastuscupista, josta minulla ei ollut mitään hajua. Susi oli yrittänyt minulle selittää kilpailun idean ja miksi kaikki intoilivat siitä. Yritin olla kyselemättä liikaa, sillä miehen silmistä oli luettavissa, kuinka häntä harmitti, etteivät hänen ja Ukon nimet kiillelleet muiden nimien joukossa. Silmäni osuivat Jussilla kentällä ratsastavaan Outiin ja heitä valmentavaan Suteen. Outikin kai yritti piristää miestä jollain tapaa, vaikka enemmän minusta tuo ehkä muistutti miehen kiusaamiselta. Kuulin tupakkapaikalle asti, kuinka Outi iloisesti tirskui jotain Sudelle, ja tunsin, kuinka sisälläni jossain vihlaisi syvällä ja lujaa. Melkein jouduin pitämään kylmästä puupenkistä kiinni.
Sisään ja ulos. Susi on vain kämppis. Hyvä kaveri. Et voi kuvitella mitään romanttista hänestä. Etkä voi tuntea inhoa tai kateutta Outia kohtaan sen takia, että hän viihtyy Suden seurassa. Susi on aikuinen mies. Päättää itse, kenen seurassa viettää aikaansa.
Olin varmaan tulossa sekaisin. Tarvisin raitista ilmaa. Tumppasin tupakkini ja nousin penkiltä. Kiersin Skotin ja Pasin tarhan kautta. Pasi tuli iloisesti hörähtäen aidalle vastaan yksinään ja hymyilin vanhalle ruunalle. Kaivoin porkkanapalan taskustani ja tarjosin sen ruunalle. Napakasti ruuna nappasi herkun parempiin suihin.
”Sori rakkauspakkaus, mutta Steffe tarvitsee tänään liikuntaa”, naurahdin Pasille, joka totesi, ettei minulla ollut mitään muuta tarjolla, ja käänsi päänsä heinien joukkoon.
Steffen, Uunon ja Nirrin tarhan luona Uuno tuskin käänsi päätään päiväheinistään minua kohti, mutta Nirri ja Steffe vilkuilivat suuntaani kiinnostuneina. Steffe tuli portille vastaan ja oli valmiina lähtemään vaikka maailmaan ääriin. Sellainen se oli jokaisen kanssa. Hyväuskoinen tumpio. Nirri totesi, etten ollut hänen ihmisensä, joten käänsi mielenkiintonsa heinien pariin.Olin saanut valjastettua Steffen koppakärryjen eteen, ja orin pää pyöri kuin karuselli. Se oli täynnä energiaa aivan kuin ei olisi juuri paininut Nirrin kanssa koko aamupäivää. Paijasin oria harjan alta ja vilkuilin hieman ympärilleni, jos silmiini olisi osunut vaikka Serena. Ihan kuka vain, joka osaisi puhua muusta kuin tulevasta ratsastuscupista. Halusin vain kuulla jotain, joka ei liittynyt koronaan tai cupiin. Kumpikin aihe oli tallilla jo kulutettu loppuun.
Päästin Steffen irti ketjuista ja nappasin ohjakset käteeni. Vaikka yritin hieman toppuutella oria, se lähti jo innoissaan kävelemään eteenpäin. Hyppäsin nopeasti kärryjen kyytiin ja tajusin vasta, että kypärä unohtui. Enää ei ollut palaamista, sillä Steffe ei saisi enää pysähdytettyä eikä pihapiirissä näkynyt ketään, jota olisin voinut pyytää hakemaan sen puolestani. Lähdimme kohti Mäensisusta, mutta edessäni hahmottui ratsukko, joka oli matkalla samaan suuntaan.
”Hei, odotatko?” huikkasin puheääntä kovemmalla äänellä ja maiskautin Steffelle.
Ori pidensin askeltaan ja nosti pienen hölkän. Luojan kiitos. Se ei painanut kädelle vaikka energinen otus olikin.Tavoitimme nopeasti ratsukon ja tunnistin Hellon sekä Skotin. Hetkeksi päähäni ponnahti ajatus Steffen kääntämisestä ympäri, sillä en ollut varma, jaksaisinko tänään Hellon seuraa. Hellon kasvoilla oli sen kaltainen koiranpentuilme, jota en tunnistanut. Hän ei yrittänyt murjaista mitään vitsiä. Vain nyökkäsi vaisusti. Olisin halunnut kysyä, mikä miestä vaivasi, mutta en tiennyt, olinko sen kaltainen ihminen, jolle Hello halusi avautua.
”Ootko menossa Mäensisukseen päin?” kysäisin mieheltä.
”Joo. Missäs kypärä? Näkikö Eetu?” Hello kysäisi lyhyesti.
”Energiapommi-Steffe”, virnistin.
”Uskallatko päästää mua joskus ohjaksiin?” Hello katsoi minua minulle tutummalla pentuilmeellä.
”Tottakai, mutta ei sit ilman mua”, naurahdin vitsikkäästi äidillisesti osoittaen Helloa etusormellani ja positiivisesti yllättyneenä, sillä en ollut ensimmäisenä ajatellut, että Hello haluisi ohjastaa Steffeä.
”Sää voisit nauraa ja hymyillä useammin. Sopii sulle”, Hello hymähti ja taputti Skottia kaulalle.
”Ravia?” pudistin päätäni ja maiskautin myötäen ohjia samalla.
Steffeä ei tarvinnut käskeä kahta kertaa. Ei kyllä Helloa tai Skottiakaan.Vielä kun meillä olisi ne ravikilpakärryt.
-
Kirjoitettu Gunnarin näkökulmasta
01. Steffe tuli taloon
Ikinä muistanut, kuinka pitkä ajomatka Pohjanmaalle olikaan Jällivaarasta. Harvemmin tarvitsi matkustaa eteläiseen Suomeen. Yleensä jäin hoitamaan tallia ravimatkojen ajaksi, elleivät ravit olleet naapurikunnassa. Tästä matkasta en suostunut luopumaan, koska halusin nähdä Camillan ilmeen. Myös tallin, mihin Steffe muuttaisi. Myös paikan, jota Camilla uskalsi kutsua kodiksi. Matkailu myös avarsi aina. Matkan ideana oli tuoda Steffe Hopiavuoreen, mutta samalla hakea kaksi uutta ravuriostosta.”Hejsan, Milla! Olemme pian Hopiavuoressa”, hyräilin kaiuttimeen, kun pelkääjän paikalla istuva Markus nauroi vieressä.
Millan serkku, Linnea, olisi halunnut joukkoon myös, mutta jonkun tarvitsi jäädä pitämään tallia pystyssä.
”Hopiavuoressa? Täällä? Tänään?” Milla huudahti yllättyneenä puhelimeen.
”Mehän puhuimme viime viikolla loppuviikosta. Mutta aikainen lintu madon nappaa”, hykärtelin puhelimeen.
”Eihän sillä ole edes karsinaa valmiina…”, Milla jupisi itselleen tai puhelimelleen tai toiselle henkilölle puhelimen päässä.
”Nähkäämme pian!” Markus moikkasi veljentyttärelleen ja painoi punaista luuria.
”Se on täällä pian!” kuului puhelimesta vielä järkyttyneen, shokissa olevan ja innokkaan Camillan ääni.Olimme ajaneet Seinäjoen ohi jo tietä pitkin hyvänmatkaa, ja tuntui, että matka ei loppuisi milloinkaan. Takapuolta särki, silmiä väsytti, vaikka olimmekin ajaneet vuoroissa Markuksen kanssa ja pitäneet taukoja. Halusin vain päästä venyttelemään jalkoja ja vanhaa selkäparkaani. Haroin jupisten maasturin ratissa harmaata joulupukin partaani.
”Yhden kilometrin kuluttua käänny vasemmalle Vanhalle Päätielle”, kuului älylaitteesta, jota Markus kutsui tabletiksi.
Huokaisimme vävypojan kanssa yhteen ääneen. Käännöksen kohdassa edessä näkyi jotain keskustaa muistuttavaa, sillä puiden lomasta vilkkui omakotitaloja. Oikealle kääntyikin kyltti, jossa luki keskusta, mutta käännyimme vasemmalle, jonne osotti kyltti: Jätinhautuumaa. Mikä olikaan se osoite, joihin Milla meitä ajatutti?
”Viidensadan metrin kuluttua käänny oikealle ja olet saapunut päänmäärään.”Paikasta ei voinut olla erehtymättä. Hiekkatielle käännyttäessä edessä pilkoitti punainen iso tallirakennus, joka muistutti L-kirjainta. Pysäköimme auton tallin eteen. Katsoin jo, kuinka tallista Milla hyppeli kuin pikkutyttö posket punaista hohtaen. Aivan hänen vanavedessään seurasi jykeväharteinen, vaaleatukkainen mies. Heidän perässään kulki vielä nuoreammalta vaikuttava mies. Yritin loikata autosta ponnekkaasti ulos, mutta kun ikää oli jo lähemmäs 55 vuotta, ei sitä niin jaksanutkaan enää. Markus halasi Millaa automaattisesti ja päätään nyökytellen kätteli kahta miestä.
”Komea paikkahan tämä on. Missäs se teidän ravirata oikein on?” naurahdin kaapaten pienen Camillan syliini.
”Gunnar Jällivaarasta”, kättelin ryhdikkäämmin seisovaa miestä.
”Hopiavuoren Eetu. Meirän talli on eneemmän ratsupaanootteenen, mutta löyryyhän noota ratojakin läheltä.”
”Susi”, toinen mies tokaisi hieman tuijotellen vuoron perään omia kenkiänsä ja sen jälkeen minun omiani.
Eetun oli pakko olla se tallinomistaja, josta Camilla oli niin kunnioittavasti puhunut.Meidän naureskellessa Milla oli Markuksen avustamana irroittanut koppakärryt irti trailerin takasillasta, laskenut takasillan alas ja hypännyt sivuovesta sisään lässyttämään Steffelle. Trailerista vain pilkisti tummanruskea takapuoli, jonka häntä pyöri sivulta toiselle kuin laiskalla koiralla ja jalat harjoittelivat jotain omaa pientä koreografiaansa. Milla irrotti orin palkista ja peruutti sen ulos siltaa pitkin. Ori tuli hienosti pihalle, mutta sen kanssa oltiin paljon treenattukin. Markuksen yli oli joskus juossut hullu lämminverinen, vuoksi hevosia totutettiin kaikkeen mahdolliseen, mitä nyt eteen vain sattui tulemaan. Ori oli jo koulutettu valmiiksi kärryjen eteen. Ei sillä, etteikö nainen itsekin osaisi. Halusimme vain, että hän saisi suoraan tähdätä Steffen kanssa treenamiseen raveja varten eikä joutuisi murehtimaan enää orin koulutuksesta.
Steffe nosti päänsä korkealle ja hirnahti niin lujaa kuin vain hevosesta ääntä pääsi.
”Se on kasvanut niin paljon. Viimeksi se oli vasta ihan vauva, joka heitteli porkkanoita”, Camilla naurahti ja pyöri orin ympärillä lumoutuneena.
Steffen pää pyöri kuin todetakseen, että olisi tämä ihan kelpo paikka asua, vaikka lunta olikin vähemmän, vuoriston sijasta ympärillä oli enemmän metsää sekä kentälle oli yksi ratsukko. Talon portaillekin oli kokoontunut kahvikuppi kädessä kiinnostuneita ihmisiä. Ehkä tämä olisi jopa Steffen osalta sopiva paikka ystävälliselle oriille, joka saisi toimia ihmettelyn kohteena. Varmasti täälläkin olisi ihmisiä, joilla olisi jonkinlaisia tunnesiteitä raviurheiluun. Minun ja Camillan hevosesta tulisi hieno ravuri. Olivathan se isä ja emä kovemman luokan juoksijoita. Ja se kuinka onnelliselta Camilla näytti. Viimeksi olin nähnyt hänet yhtä ylpeänä ja innokkaana, kun hän esitteli minulle saamiansa kersantin arvomerkkejä. Ja se kuinka avoimelta Camilla vaikutti. Tämä paikka taisi olla hyväksi hänelle. Camilla oli saanut minun hyväksyntäni tallin suhteen.”Camilla, voit heittää Steffen purkamaan ylimäärääset energiat kentälle, kunhan vain Agnes ja Lex ovat saaneet ratsastuksen loppuun. Teillä on takana pitkä matka. Miksette tulisi tupaan kahville?” Eetu ohjaili porukkaa.
Tuosta miehestä minä pidin jo valmiiksi. Se oli rehellinen se mies, joka kutsui tuntemattomat omaan tupaansa kahville.
”Jasså, mikäpä jottei. Millaa on turha odottaa kahville. Hän ei edes taida nukkua koko seuraavana yönä”, tokaisin ja heitin lippalakkini päästäni auton etupenkille.
Markuks seurasi meitä vanajonossa tupaan sisälle, kun taas Susi tuntui rentoutuvan meidän poistuessa ja jäädessä Millan kanssa taputtamaan Steffeä. Kukahan taas Susi oli miehiään? -
Lentopallo pyörii vieläkin aina tiistaisin! Kipeästi tarvittaisiin myös lisää pelaajia, koska Inari on ulkomailla, ja olisi hauskaa saada enemmän pelaajia. Esimerkiksi ollut ajatuksissa, että jossain vaiheessa olisi hauska kilpailla Otsonmäen Marttoja vastaan tai vastaavaa, mutta viidellä pelaajalla se ei oikein onnistu. Tarvittaisiin vähintään 6 pelaajaa kentälle ja vaihtopelaajatkaan olisi pahasta.
Tai jos olisi enemmän pelaajia, niin voisi pelata sitten aina tiistaisin vastakkain, sillä tällä hetkellä homma toimii enemmän vain kopitteluna eikä kunnon pelitilanteita saada!
-
Elämä on ihan kivaa
Otti aikaa kotiutua takaisin Hopiavuoreen. Vaikka olit viikon olellut jossain omassa sadussa Jällivaarassa, Otsonmäellä myös satu jatkui ja meni hetki taas päästä kiinni arkeen ja Hopiavuoren tapahtumiin. Hello oli siitä hyvä, että hän piti ajantasalla. Olin pari kertaa hermostunut ajansaatossa Hellolle. Molemmat kerrat olivat olleet vastaavia, ettei mies ollut edes tajunnut, miten loukkaavia sanat olivat olleet minulle. Viljami. Kihlat. Nyt Se asui avoliitossa entisen parhaan kaverini kanssa ja pientä perhettä täydensi kultaisennoutajan pentu. Keväällä vielä olin kuvitellut sen elämän Meille. Olin melkein suunnitellut kosivani miestä. Viljami oli ollut minulle tuki ja turva, joka oli viety pois, ja jouduin opettelemaan elämään ilman sitä. Aikaa se oli ottanut, mutta voisin sanoa, että pärjäsin. Paremmin kuin pitkään aikaan. Enää en kokenut negatiivisia tunteita kuin näin heidän pienen perheensa kuvia päivitettynä Instagramissa. Olin jopa vaihtanut pari viestiä Viljamin kanssa kaverillisessa mielessä.Aleksikin oli soittanut minulle Ruotsin reissun jälkeen, milloin tulisin yökylään, mutta totesin, että eiköhän se ollut tässä. Niin karulta kuin se kuulostikin tuntui, että olin lähentynyt Suden kanssa enemmän. Varsinkin Ukon tapauksen jälkeen. Mies oli vieläkin murheissaan hevosestaan. Kukapa ei olisi, mutta osasi silti elää elämää eikä jäänyt makaamaan sängyn pohjalle. Ukko kuitenkin tarvitsi omistajaansa.
Aamut olivat onneksi hiljaisimpia aikoja Hopiavuoressa päivästä. Kaikki eivät olleet samanlaisia aamuvirkkuja kuin minä ja Isäntä. Sai itse rauhassa heräillä aamuun ja oli keskittymiskykyisempi muiden saapuessa tallille. Oppi tuntemaan hevoset ja kuinka niiden kanssa toimittiin. Salieri seurasi kiltisti tarhaan, kun taas Ketkun kanssa sai aina tehdä omat temppunsa, mutta orillekin alkoi käydä naamani tarpeeksi tutuksi ja oppi käyttäytymään. Pasi oli ehdoton lempparini. Vanha ruuna jaksoi puskuttaa päivästä toiseen eikä jättänyt kylmäksi. Sitten vuokrahevoseni Juntin jälkeen mistään hevosesta ei ollut muodostunut minulle niin tärkeää. Kuin parasta kaveria, joka kuunteli, mutta huolehti, ettei jäänyt liikaa murehtimaan. Mietin, mitä siitäkin tulisi, kun Steffe saapuisi taloon. Nuori lämminverinen ori, joka oli täynnä tarmoa. Eniten minua ehkä hermostutti, että minun pitäisi koulia siitä juoksija ja vielä menestykäs sellainen. Muuten se menettäisi arvonsa. Ori, jolla ei ollut kovat voittorahat, kova ennätys, kova totoprosentti tai suurkilpailusijoja, oli yhtä kuin arvoton. Sentään tamman jalostusarvoon riitti suku. Hyvä juoksu-ura oli kuin plussaa.
Istuimme Eetun kanssa vastakkain tuvan pöydän ääressä. Eetu luki samalla lehteä ja tokaisi uutisiin välillä jotain ääneen. Minun oli odotettava, että kahvini jäähtyisi tiettyyn pisteeseen ja kumoisin sen ykkösellä alas. Pyörittelin lusikkaa kahvikupin reunoja myöten ja tuijotin mustaa kahviani. Sinne ei missään nimessä saanut sekoittaa joukkoon sokeria tai maitoa. Muuten kahvi olisi pilalla. Eetu oli vaistomaisesti antanut minulle lusikan kahviin, vaikka olimme juoneet kahvit monet kerrat tämän pöydän ääressä. En ollut jaksanut kieltäytyä, vaan otin sen vaistomaisesti vastaan.
”Tuota, Eetu”, rikoin oman hiljaisuuteni. ”Kun tuo Steffe saapuu taloon, miten sen tallipaikan maksu toimii?”
Mies nosti katseensa lehden sarjakuvasta minuun ja mietti hetken.
”Niin… Kai sitä karsinapaikan vuokraa hieman tiputetaan ja voisihan sen ottaa suoraan palkasta. Minun pitää miettiä hieman asiaa”, Eetu tokaisi ja raapi sänkeään.
Nyökkäsin miehelle ja tuijotin kahviani. Mietin, että miten tulisin toimeen ainakin alkuun. Palkka ei ollut maan mahtavin, mutta yksin sillä tuli toimeen. Mutta hevosen kanssa. Minulla ei ollut hajuakaan. Gunnar oli luvannut sponsoroida hiittikärryt ja silat. Muut joutuisin itse hommaamaan. Olinhan onnekkaassa asemassa, että minulle sponsoroitiin hevonenkin, jota en ollut uskonut tarvitsevani, mutta tuntui, että se täyttäisi jonkinlaisen puuttuvan kolon itsessäni. Mutta kilpakärryt. Sellaiset maksaisivat maltaita, mutta sellaiset oli oltava, jos halusi osallistua lähtöihin. Noa oli kyllä puhunut hieman, että oli kuullut Jesseltä, että Hopealinnaan olisi avattu varustekauppa. Tai nettiin. Illalla olin useammin katsellut tarvikkeita, mitä tarvitsisin Steffelle. Heikkona olin ostanut jo hiittiloimen ja teddykarvaisen himmennyssetin. En vielä tiennyt, tarvitsisiko ori niitä, mutta olisivatpa valmiina. Ne odottivat pahvilaatikossa huoneen nurkassa käyttöönottoa.Aamukahvien jälkeen Eetu jäi vielä selaamaan lehteään pöydän ääreen, mutta vedin jo maihareitani takaisin jalkaan. Astelin tallia kohti, sillä askareita vielä riitti. Talli oli kyllä siitä mahtava paikka olla töissä, sillä tekemisen puutetta ei ollut. Olin ehkä hieman turhaan juoksuttanut Sutta askareiden parissa, mutta mies ei pistänyt pahakseen ja ehkä oli jopa hieman iloinen, että sai pidättyä turhan ajattelun poissa. Osa karsinoista oli vielä siivoamatta. Jos oikein innostuisi, pihattoakin pitäisi laittaa. Flidan maha oli niin pyöreä, että tamma näytti siltä kuin voisi puhjeta hetkenä minä hyvänsä. Se olisikin, kun tamma päättäisi ruveta varsomaan hetkenä Camillan ollessa yksin tallissa. Onneksi Eetu ja Noa asuivat aivan tallin vieressä.
”Huomenta”, hymähdin pörröisen ja niin suloisen vuonisvauvan omistajalle, joka pyöri vuoniksen ympärillä.
Serena hätkähti kunnolla. Se oli ymmärrettävää, sillä tallissa ei ollut ketään muuta. Nirri hörähti minulle ja silitin orin turpaa kaltereiden välistä. Se tapitti minua ruskeilla silmillään kuin herkkujen toivossa. En voinut kaikille opettaa olevani herkkutäti. Flidalle, Pasille ja Inkalle vain. Ehkä joskus Nirrille. Arlekinille oli omat piparminttukarkkinsa.
”Ajattelin vaan kysyä mitä teille kuuluu”, totesin pahoitteluni ja naisen väsyneen selittelyn jälkeen.
Serenalla oli vielä havaittavissa tyynyn kuva poskella. Hän vain osui harvemmin samaan aikaan samaan paikkaan tai sitten osasi liikkua kuin varjo.
”No siis… Hyvää! Nirri on niin fiksu tyyppi, että ei tässä oikein voi huonostikaan mennä.”
En voinut kieltää naisen olevan oikeassa. Nuoreksi poniksi Nirri oli fiksu ja kiltti. Serena kyseli minulta tallin vakikengittäjästä. Yritin vastata parhaani mukaan, mutta neuvoin kysymään vielä Eetulta, joja osaisi vastata vielä täsmällisemmin. Nainen kyseli minulta, miten mastoseuraa voisi etsiä.
”Rehuhuoneen oveen voi laittaa, siitä kaikki lukee, mutta helpoimmalla pääset, kun tuvan kahvipöydässä kyselet. Siellä on aina joku innokas.”
Katseeni osui samalla naisen kädessä olevaan termosmukiin ja naurahdin ääneen:
”Olis siellä tuvaskin ollut kahvia. Ei tarvi omia tuoda, kunhan vain joskus paketin ostat. Olisit päässyt nauttimaan minun ja isännän seurasta. Ja jos ei muuten, voidaan joskus Pasin kanssa lähteä seuraksi maastoon ja minulle on saapuvaksi vuotias tai pian kaksi lämminverinen ori, josta saattaa olla Nirrillekin enemmän seuraa kuin vanhasta ukosta.”
Jutunaiheemme vaihtelivat paljon ja melkein unohdin putsattavat karsinat. Selitin Steffestä, raviurheilusta, oppisopimuspaikastani… Serena puhui puolestaan olevansa myös eläintenhoitaja tai -kouluttaja ja mitä kaikkea muuta. Puhui myös Nirristä ja kuinka he olivat edistyneet orin kanssa.
”Mun on pakko palata töiden pariin. Mutta mitä mieltä oot lentopallosta? Me pelaillaan tiistai-iltasin tuossa Otsonmäen liikuntahallilla. Siellä käy Sonja, Herman, Tiitus ja Hello ja me kaivattaisiin lisää vahvistuksia mukaan. Höntsäillään vaan ja voin kyllä opettaa pelaamaan, jos olet ruosteessa”, huikkasin naiselle vielä lopuksi.Illalla Susi pyysi minua lenkille mukaan enkä osannut kieltäytyä, sillä ei minulla ollut parempaakaan ja halusin purkaa paineita. Pieni stressi Steffen vuoksi hieman painoi niskassa, mutta en halunnut koko ajan murehtia. Kyllä minä jotain keksisin. Yllytin Sutta juoksemaan kilpaa mäen päälle. Hän voitti minut täpärästi, vaikka kuvittelin miehen antaneen minulle hieman armoa. Hän se enemmän lenkillä kävi. Minä olin jopa hieman ruosteessa. Hetken Susi näytti niin huolettomalta kuin ihminen vain voi olla. Susi hymyili ja veti pienen oman tuuletuksen voitostaan. Hän ei tainnut edes huomata minun katsovan häntä ja hymyilevän. Oli hienoa nähdä avoimempaa Sutta. Ei sitä, joka hyppi häntä jalkojen välissä pakoon, vaan Sutta, joka uskalsi olla oma uljas itsensä. Minun oli pakko herättää itseni ajatuksistani, sillä olin tuijottanut miestä aivan liian pitkään. Sydämeni tykytti hieman lujempaa. Eikä vain ylämäkijuoksusta. Pudistelin päätäni ja käskin itseni unohtaa ajatukset saman tien. Se ei ollut soveliasta. Olimme työkavereita ja kämppiksiä. Tunsin itseni ihan teiniksi. Minulla oli pieni ihastus ja poskeni punottivat jo valmiiksi. Onneksi ilma oli ulkona rapsakka, ja pystyin laittamaan kaiken sen piikkiin, vaikka tiesin, ettei Susi kyselisi mitään. Sen sijaan Hello olisi jo piikittelemässä.
-
Siis Kozlov ja Haanpää! ♥️ He ovat niin symppiksiä ja aitoja keskenään. Ylemmästäkin tarinasta lukee, miten Niklas on ryhdistäytynyt. Odotan vain, että saan lukea aiheesta lisää. Ja voin nähdä jo sen riemun, jos ja kun he hankkivat yhdessä koiran.
Marshallistakin on mukavaa lukea ja pidän sun tavasta kirjoittaa. Kuinka itse pyrin tuomaan ajatuksia minä-kirjoittajalla, mutta sää onnistut tuomaan asiat, ajatukset ja tunteet esille repliikeillä ja kolmannessa persoonassa. Ehkä pitäisi kokeilla itsekin. Olen vain niin juurtunut minä-kirjoittajalla kertomiseen.
-
En kestä, aivan ihana gif! Ja toimii mulla hyvin, vaikka alkuun ehkä hieman jumitti. Ja mitkä kaksi eri persoonaa jo nähtävissä kaksikossa. Niin suloisia! ♥️
-
Sun tarinoiden joukkoon jollain tapaa elää itse myös. Kuinka hahmot kuulevat omalta itseltään. Esimerkiksi Susi. Minua välillä pelottaa, että teen Sudesta liian aran tai epävarman, tai sitten Susi on vielä pahempi hölösuu minun tarinoissani kuin oikeasti. Jos hahmo on kuvailtu sosiaaliseksi, se on huomattavasti helpompaa kirjoittaa vuorosanoja hahmoille.
Jos en olisi Camilla, olisin ehdottomasti se, joka liputtaisi Suden ja Outin puolesta. Ne on jollain tapaa hellyyttäviä, vaikeita. Sudelle on vaikea sanoa mitään ja viimein kun saa sanottua, ei tiedä, mikä vastaus on.
-
Mulla oli näköjään mennyt tämä tarina kokonaan ohi, mutta kuinka hellyyttävä tarina. Tässä tulee niin hyvin esille Hopiavuoren yhteisöllisyys, ja pidin siitä, kuinka jokaiselle annettiin syy leikata kakku. Tarinan näkökulma oli myös mielenkiintoinen, sillä se ei kerrokaan Chaista, vaan hän on sivustaseuraaja. Kuinka muut nahistelevat tai kuinka Oskari tyrskähtää ruusukkeille.
Voin hyvin nähdä tilanteen, kun tapellaan, kuka keikkaa kakun, ja sillä välin Hello on jo kuolannut kakun kokonaan. Hopiavuoressa voisi sanoa olevan normaali tilanne, kun tupa on täpötäynnä, mutta näitä tupatarinoita on silti aina hauska lukea. Onneksi kesä tekee tulojaan, niin kaikki ehkä mahtuvat paremmin terassille istumaan.
-
Miten niin ytimekäs ja selkeä tarina. Eniten nauratti nuo heinään liittyvät vitsit. Huokaistaan onnesta, että Salierin tila oli ohimenevä ja se on taas oma itsensä. Camillakin käsittelee mieluummin liian energisiä hevosia kuin joutuu soittamaan omistajien perään, että hevosilla ei ole kaikki ok. Salierikin siitä taas tasaantuu. Heinän vaikutus loppuu joskus.
-
Minä olen jo pitkään odottanut jotain tämänkaltaista tarinaa Sannilta. Jostain missä hän on astetta syvempi. Tarinaa, jossa on jotain positiivistakin. Kaikki ei ole vain peruspakkopullaa. Mäkisen yms. muiden poikien seurassa Sanni tuntuu vielä esittävän kovaa muijaa, mutta Hermanin hän antaa nähdä itsestään hieman syvemmän puolen.
Minä niin shippaan Sarmania kavereina. He ovat jotenkin aitoja ja hellyyttäviä. Toit hyvin esille myös, millainen Herman on. Uskollinen kaikkienkaveri. Kaksikon kaveruussuhde on jotain suloista ja ihanaa luettavaa. Voiko se sitten pysyä vain kaveruteena? Ja välejä taas hiertää Eira, Hermanin tyttöystävä. Herman tietysti haluaisi, että kaikki tulisivat toimeen keskenään. Sanni taas haluaisi kaksikon eroavan. Mitä tulevaisuus sitten tuokin tullessaan?
-
Ensimmäinen ajatus Alicesta ja hänen saapumisestaan: Sanni 2.0, ettei vain jopa hankalempana. Muutaman tarinan perusteella olen jo ihastunut Alicen persoonaan. Hän totta vie tuo väriä Otsonmäelle. Eniten vain innolla odotan, että mitä hän tuo tullessaan. Hän on kaupunkilainen, mutta onko yhtä sulkeutunut tai kova kuin Sanni muiden edessä? Tosiaan teinien määrä kasvaa ja on jokaisesta ääripäätä, joten mitä he kaikki tuovatkaan mukanaan? Miten Sanni ja Alice tulevat toimeen ja miten se kaikki vaikuttaa toisiinsa? Ja miten Hopiavuoren vauva Eira suhtautuu häneen ja millaiset heidän välinsä tulevat olemaan? Ja entäpä Herman ja entäpä Santtu?
Yläkerran pohjapiirros tuo tarinaan kivan, visuaalisen säväyksen ja tarinaa lukiessa jopa tarkkailin, mikä oli mikäkin ja mistä huoneesta tai esineestä Alice kertoo tarinassaan. Voi, mikä Alicelle kävikään, mutta miten Otsonmäellä asuminen sitten vaikuttaakaan hänen kaupunkilaispersoonaansa. Osaako hän ottaa irti maaseudun rauhallisuudesta? Tai big city Seinäjoki, mikä ei ole kyllä mitään verrattuna Helsingiin.
-
Nauroin jo Hello ja kampaus -tarinalle. Nauroin myös tälle. Sun tyylissä kirjoittaa on jotain piristivää, mutta realistista. Pieniä, hauskoja huomioita tilanteista. Lempparini oli ehkä tämä kohta: Yritin suhtautua lähinnä huvittuneesti siihen, kuinka nopeasti Oskari seurasi naisen esimerkkiä ja kiikutti kuuliaisesti kahvikuppinsa tiskialtaaseen ennen kuin kaksikko painui jatkamaan töitänsä. Osasin kuvitella Camillan ja Oskarin kulkemaan peräkanaa kuin kaksi vaakkuvaa ankkaa.
-
Hei, aivan mahtavaa! Tosiaan tämän koronan vallatessa Otsonmäellä liikuntahalli on kiinni, joten on ollut ajatuksissa, että huhtikuun puolella tai myöhemmin jatkettaisiin, kunhan liikuntahalli aukeaisi.
-
Tämän kaltaista Helloa emme ole vielä nähneetkään. Sellaista, joka olisi yksin. Tuntisi itsensä yksinäiseksi. Hellonhan on helppo tutustua keneen vain. Hänellä ei ole mitään ennakkoluuloja ja hän on aina yhtä aurinkoinen vitsiniekka. Eihän Hello voi olla yksinäinen, koska hänellä on paljon ihmisiä ympärillään. Helloa ei ikinä harmita mikään, mutta nyt harmittaa. Tässä Hello ei olekaan se kaikkisuoriutuva supermies, vaan samaistuttava henkilö. Melkein jokaisella on hetkiä, kun tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka näin ei välttämättä olisikaan.
Kuvaus siitä, että Hello on mustasukkainen Tiituksen hevoselle, oli herttainen. Vaikka Hello esittäisikin olevansa pirteä ja kiinnostunut TT-cupista, hän ei paljasta, ettei olisikaan. On Hellon heikkouksia, jotka kuuluvat hänen persoonaansa. Niitä hän uskaltaa tuoda esille, mutta tässä tarinassa hän osoittaa hieman mieltään Tiitukselle, mutta ei kuitenkaan paljasta mitään. Hän kuin toivoisi, että Tiitus huomaisi tai lukisi hänen ajatuksiaan.
Yritin omaan tarinaani napata mukaan tämän tarinan loppua, koska minusta tämä Hello on se Hello, johon Camillan on helpompi tutustua. Vaikka tämä Hello ei olekaan iloinen, tuntuu, että tästä Hellosta Camilla saa enemmän irti. Tai kun on tottunut, että toinen on koko ajan papattamassa. Onkin vaikea suhtautua siihen, kun toinen on hiljaa.
-
Mää oon aina pitänyt Tiitusta sellaisena leppoisana futaajapoikana. Been kanssa Tiituksesta ei ollut luettavissa samanlaista jännitystä johtuen, että Bee oli vielä vauva, kun taas Ennin kanssa jo kilpaillaan.
Aina on mielenkiintoista huomata, kuinka kirjoitettavilla on kaksi eri puolta, joista toinen on aika yleisempi. Tiituksen odotuksetkaan kisan suhteen eivät olleet liian suuret, vaan hän löysi kehitettävää eikä ottanut itseensä, kun tämä ei välttämättä ollut hänen ja Ennin paras näytelmä. Mutta edessähän on TT-cup ja vaikka ja mitä tulossa!
-
En osannut edes ajatella asiaa. Toihan olisi ihan mahtava idea. Saisi muutkin enemmän ideaa ja enemmän elämää. Anna mennä vain!
Eli juuri paremmalla syyllä Hopiavuoren tiimi tarvitsee pelaajia. Ei tarvitse osata mitään! Camilla kyllä opettaa.
-
Pakko ensimmäisenä myöntää, että vitsit Lex on komea otus! Voi tulla vielä Camillan kuolauksen kohde hohtavalla turkillaan, vaikka olisikin vannoutunut ravi-ihminen.
Agnesin ajatuksia on kiva lukea. Miten hän ajattelee, että Eetu vaikuttaa täysijärkiseltä. Sekä naurahdin muutamalle kohdalle kuin se, että hevosihmiset ovat harvemmin täysijärkisiä. Jos Eetu on täysjärkinen, niin innolla odotetaan, mitä mieltä hän on muista hahmoista. Se, kuinka nappasit pari hahmoakin tarinaan mukaan ja huomaa, että olet lukenutkin hahmoista jotain. Jaken olemus sekä Eetun murre. Mua naurattaa, että olen asunut Etelä-Pohjanmaalla muutaman vuoden, enkä silti osaa kunnolla kirjoittaa Eetua puhumassa murretta.
Ja vielä lopuksi tervetuloa Hopiavuoreen ja toivottavasti viihdytte! Innolla odotetaan, mihin Agnesin tarina hänet kuljettaa ja kuinka hän kotiutuu laakeiden peltojen keskelle.
-
Mä niin tykkään Santun hahmosta. Niin tunnollinen, ujo ja rauhallinen eikä pelkää tuoda epävarmuuttaan esiin. Esimerkiksi juuri Fifin kanssa. Hän uskalsi pyytää apua. Ja tämä asettelu: Eirasta on tullut Santun suojelusenkeli!
Santtu tiedostaa, että hänen pitäisi stereotypian mukaan olla vahvempi. Pitäisi olla kuin mies. Mutta myöntää olevansa herkkä. Ehkä Santusta saa pienet Eetu-vibat. He ovat jollain tapaa samanlaisia. Herkkiä ja tunnollisia. Rauhallisia. Eetu tietenkin järkyttävä jääräpää.
-
Ai että saa lukea taas Sannin tarinaa! Melkein hetkeksi jo pelästyin, kun ilmoitit vaihtavasi tallia. Onneksi tulit toisiin aatoksiin. Vaikka Sanni onkin kovasanainen ja ilkeä, tarinoita on virkistävä lukea ja kuinka niistä saakaan muut ideoita omaan talliinsa. Ehkä pientä kaksijakoisuuttakin havaittavissa. Sanni omalla puolellaan yksin. Pieni draamakaan ole pahaksi tallin puolella, vaikka tekee Sannista hieman inhottavamman henkilön ja Eirasta sankarin.
Minä mielenkiinnolla odotan, mihin Sannin tarina vielä lähtee kehittymään ja onnistuuko hän solmimaan jonkinlaisia kaverisuhteita. Hermanhan kuvioissa on aina välillä ollut. Kova muija, mutta saako hänestä pehmeämpää vai onko hän vain kovempi? Niin kuin Nooa jo huomautti, Sannia ei harmita, mitä muut tallilaiset hänestä ajattelevat eikä häntä haittaa, vaikka ei olisikaan kaveria muiden kanssa. Onhan hänellä Nana.
-
Voi Bee! Harmittaa Tiituksen puolesta, mutta ehkä tämä on kummankin osalta parempi päätös. Ja jos se on vain väliaikainen. Ehkä mielenkiinnolla odotan, millainen Tiituksen tuleva hevonen on, ja miten sen kanssa toimii.
Onhan nuorissa hevosissa paljon hommaa, varsinkin kun toista opetetaan vasta satulaan ja jos ongelmia vain tulee toisensa perään. Camillalle tulee ainakin hieman ikävä pientä hurmuri, vaikka sitä välttämättä myönnä. Siitä on kuitenkin tullut tuttu käsiteltävä, joka on ollut alusta asti mukana Hopiavuoren arjessa.
